Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anne Hathaway. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anne Hathaway. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Arvostelu: Don Jon (2013)

DON JON



Ohjaus: Joseph Gordon-Levitt
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?




Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.
     Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.




Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.

Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.




Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.

Yhteenveto: Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions


maanantai 5. joulukuuta 2022

Arvostelu: Les Misérables (2012)

LES MISÉRABLES



Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter, Samantha Barks, Aaron Tveit, Daniel Huttlestone ja Isabelle Allen
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Les Misérables musikaalielokuva on
Pohjana klassikkokirja Victor Hugon
Sekä vuoden 1985 musiikkinäytelmä
Claude-Michel Schönbergin säveltämä
Jo -88 Alan Parker halusi ohjata filmatisoinnin
Sai rahoittajaksi tuottaja Cameron Mackintoshin
Ysärillä projekti hyllytettiin
Kunnes Mackintosh tuli järkiin
Ja 2011 kuvaukset saatiin käyntiin

Jännästi laulut äänitettiin kuvauspaikalla
Yleensä nauhoitetaan etukäteen studiolla
Maailmanensi-iltansa sai 5. joulukuuta 2012
Päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten - aikamoista!
Yli 400 miljoonan lipputuloilla elokuva oli hitti
Jopa kriitikotkin arvosteluissaan sitä kiitti
Oscar-ehdokkuuksia leffa nappasi kahdeksan
Golden Globeseissa voitti parhaan musikaalielokuvan
Menestyksestä huolimatta en ole leffaa nähnyt
Vaikka se on useaan kertaan mielessä käynyt
Huomattuani elokuvan kymmenvuotisjuhlaansa viettävän
Tiesin, että nyt se olisi vihdoin ja viimein nähtävä




1800-luvun vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa
Jean Valjean vapautuu pitkän tuomion jälkeen vankilasta
Vapaudessa hän päättää parantaa tapansa
Vannoo, ettei koskaan enää varasta
Kahdeksan vuotta myöhemmin
Valjean on saanut pestin pormestarin
Mutta hän joutuu uusiin vaikeuksiin
Kun ottaa jonkun toisen tyttären hoiviin
Ja komisario Javert lähtee heidän perään

Leffan näyttelijäkaarti on hulppea
Vaikkei Russell Crowe ole laulajana taitava
Silti hän ajaa asiansa komisario Javertina
Kuten tämä "laulu" yrittää toimia arvosteluna
Jean Valjean saadaan Hugh Jackmanista
Näyttelee entistä vankia, nyt rikasta miestä
Rooli toi Jackmanille Oscar-ehdokkuuden
Ja parhaan miespääosan Golden Globen
Anne Hathaway on yllättävän vähän ruudussa
Silti hän oli voitokas palkintogaaloissa
Tulkiten parhaiten nimen mukaista kurjuutta
Esittäessään äitiä, Cosette-tytön sairasta




Cosettena taas nähdään Amanda Seyfried
Enkä edes yritä keksiä mitään
Mikä rimmaisi nimen "Seyfried" kanssa
Hänet kuultiin laulamassa jo Mamma Miassa
Nyt hän iskee silmänsä Eddie Redmayneen
Eli Mariukseen vallankumoukselliseen
Heidän välille muodostuu romanssia
Joka on mahdollista ainoastaan taruissa
Helena Bonham Carter aina hullua näyttelevä
Sacha Baron Cohen ainoa ranskalaisaksenttia yrittävä 
Heidän on tarkoitus tuoda mukaan komediaa
Jottei elokuva ole vain kurjuutta puuduttavaa

Jos et sitä entuudestaan tiennyt
Etkä tästä arviostakaan päätellyt
Les Misérables on musikaali läpilaulettu
Lähes jok'ikinen repliikki on hoilattu
Mukana ei ole musikaalinumeroita selkeitä 
Vaan laulun ohessa vuorosanoja yksittäisiä 
Ei leffa siis todellakaan kaikille sovi
Ja tyyliin tottumiseen voi mennä tovi
Yksi syy, miksen ollut leffaa nähnyt
Olin sen toteutusta jopa hieman pelännyt
Vaikkei Hugon alkuperäisteos ole tuttu
Eivätkä läpilauletut musikaalit minun juttu
Olin lopulta yllättynyt, sillä
Elokuva onkin erittäin mainio kyllä




Ymmärrän, jos leffa on luotaantyöntävä
Onhan se liki kolme tuntia kestävä
Paikoitellen raskas teos, täytyy myöntää
Oscareihin tehty, se on toki selvää
Jokin siinä teki kuitenkin vaikutuksen
Filmi on kieltämättä mahtipontinen
Visuaalisesti tyylikäs ja taiteellinen
Tunnelmaltaan suuri ja teatraalinen
Lavasteet, asut, meikit palkintonsa ansainneet
Kässäriä olisivat tosin viilata voineet
Ajassa turhan reippaasti eteenpäin hyppää
Siitä varmaan voi lähdemateriaalia syyttää
Teoksen filmaaminen on vaikea paikka
Mutta Hooperilta sujuu haastava urakka

Laulueksperttejä voi ahdistaa
Kun näyttelijät hoilasivat kuvauksissa
Eikä biisejä nauhoitettu studiossa
Kuten yleensä musikaaleja tehdessä
Jackman ja kumppanit lauloivat tuntikausia
Siinä on riskejä haitallisia
Nuotit eivät aina osu kohdalleen
Eivätkä soinnut täysin paikalleen
Joitakin tämä voi turhauttaa
Mutta itse pidin tekotavan voimasta
Lauluja ei esitetä täydellisinä
Vaan ne pidetään tavallaan raakoina
Jatkuva laulaminen on lopulta toimiva kikka
Vaikkei aina tiedä, milloin biisi on loppuva
Ja milloin alkaa seuraava




Vallankumouksellinen eeppisyys ihon kananlihalle nostattaa
Romantiikan ja kurjuuden tuoma herkkyys silmiä kostuttaa
Nimestään huolimatta elokuva välttää surussa vellomisen
Enemmänkin osoittaa toivon ja uskon merkittävyyden
Lähikuvissa äärimmäisissä esitetään hahmojen tunteet suuret
Vinoilla kuvilla viestitään tämän maailman vääryydet
Heikompinakin hetkinä leffa on elämää suurempi
Lopputekstien rullatessa katsoja kokemusta rikkaampi




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2021 - Kiitokset: Laura Mboup
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Les Misérables, 2012, Universal Pictures, Working Tile Films, Cameron Mackintosh Ltd., Relativity Media


torstai 18. helmikuuta 2021

Arvostelu: Kuka pelkää noitia (The Witches - 2020)

KUKA PELKÄÄ NOITIA

THE WITCHES



Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jahzir Kadeem Bruno, Octavia Spencer, Anne Hathaway, Codie-Lei Eastick, Kristin Chenoweth, Stanley Tucci, Josette Simon ja Chris Rock
Genre: fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

The Witches, eli suomalaisittain Kuka pelkää noitia perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1990 ilmestyi elokuvasovitus kirjan pohjalta, monia lapsia traumatisoinut Kuka pelkää noitia (The Witches). Vuonna 2008 Guillermo del Toro ryhtyi suunnittelemaan animaatioelokuvaa kirjan pohjalta, mutta projekti ei vielä silloin edennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin del Toro alkoi työstämään näyteltyä filmiä Robert Zemeckisin ja Alfonso Cuarónin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Kuka pelkää noitia julkaistiin esimerkiksi Yhdysvalloissa suoraan HBO Max -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2020. Nyt elokuva saapuu pikkuhiljaa myös Suomeen niissä paikoissa, joissa elokuvateatterit ovat auki. Itse olin etukäteen varautunut leffan suhteen. Vanha filmi tai alkuperäinen kirja eivät olleet minulle tuttuja, joten minua kiinnosti nähdä, mistä on kyse. Näkemäni mainokset filmistä eivät kuitenkaan lupailleet kovin hyvää. Meninkin ristiriitaisin ajatuksin katsomaan elokuvaa ja myös poistuin näytöksestä aika ristiriitaisin miettein.

Alabamassa vuonna 1968 nuori poika menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa ja muuttaa isoäitinsä luokse asumaan. Siellä poika saa tietää lapsia vihaavien noitien olevan todellisia ja että noidat yrittävät juonitella suunnitelmaa kaikkien lasten tuhoamiseksi.




Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Jahzir Kadeem Bruno näyttelee päähenkilöä, nimetöntä poikaa, joka jää heti alussa orvoksi ja muuttaa mahtavan Octavia Spencerin esittämän isoäidin luokse. Bruno pärjää oikein mainiosti pääosassa ja hänestä löytyy sellaista riemua, mikä tarttuu katsojaankin, jolloin tähän noitien täyteiseen seikkailuun lähtee aluksi erittäin mielellään mukaan. Bruno myös tulkitsee alussa taidokkaasti hahmonsa kokemaa traumaa. Spencer on herttainen pojan isoäitinä, joka myös löytää itsensä jossain kohtaa noitien keskeltä. Spencerin ja Brunon väliseen isoäiti-lapsenlapsi-suhteeseen on saatu oikeaa sydäntä mukaan.
     Elokuvassa mukana ovat myös koomikko Chris Rock tarinan kertojana, hilpeä Stanley Tucci hotellinomistaja Stringerinä, Codie-Lei Eastick herkkuja rakastavana Bruno-poikana, sekä Anne Hathaway noitien ylijohtajana. Rockin kertojaääni on hieman erikoinen ratkaisu ja vaikka Rockissa riittää intoa, on hänen äänensä paikoitellen häiritsevänkin energinen. Tucci on tuttuun tapaansa oivallinen, mutta Hathaway järkyttää sillä, kuinka surkean roolityön hän voikaan tehdä. Siis huhhuh, kuinka huono Hathaway on tässä leffassa! Hänen erilaisia eurooppalaisia aksentteja yhdistelevä korostuksensa on jo itsessään naurettavan huono, mutta kun siihen lisätään vielä päälle kiusallista ylinäyttelemisestä ja kehnoilla digiefekteillä korostettuja ruumiinosia, tuntuu usein siltä kuin Hathaway yrittäisi tahallaan pilata koko filmin.




Kuka pelkää noitia on varmasti erittäin toimiva paketti kohderyhmälleen, eli ala-asteella oleville lapsille. On fantasiaa ja tiettyä seikkailun tunnetta, sekä hieman karmivampia kohtauksia. Noitien paljastaessa todelliset ulkomuotonsa, voi meno äityä lapsien mielestä oikeasti hurjaksi. Huumoria on kuitenkin paljon ja aikuiskatsojakin saattaa hörähtää pariin otteeseen. Silti täytyy sanoa, että kun elokuvan taustalla pyörii Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko, niin miten ihmeessä tästä ei saatu tämän parempaa leffaa? Aikoinaan mahtavia teoksia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on kyllä luisunut alamäkeen 2000-luvulla, eikä fantasia ole hänelle genrenä tutuimmasta päästä. Kuitenkin Pan's Labyrinthista (El Laberinto del fauno - 2006) ja The Shape of Waterista (2017) tunnetun del Toron ja Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjanneen Cuarónin olisi voinut odottaa auttavan aidosti hyvän fantasiaseikkailun rakentamisessa.

Elokuva ajaa asiansa ihan kivasti ja toimii menevänä kertakäyttöhömppänä, vaikka Hathaway alkaisi kuinka tympiä leffan aikana. Jokin siitä jää silti uupumaan. Sitä todellista nostatusta ja koukkua ei löydy. Noidat esitellään karmivina ja häijyinä olentoina, mutta lopputulos ei vakuuta - etenkin kun Hathawayta lukuunottamatta muut noidat eivät tee yhtään mitään hyödyllistä. Herkiksi tarkoitetut hetket eivät aiheuta toivottua tunnereaktiota ja lopun ratkaisut jäävät lähinnä hyviksi ideoiksi. Eniten kenties ärsyttää lasten aliarvioiminen. Hahmot selittävät jatkuvasti mitä ilmiselvimpiä asioita. Etenkin kohtauksessa, missä noitien johtaja kertoo muille noidille ilkikurisesta suunnitelmastaan, piilossa kuunteleva päähenkilö pistetään kaiken aikaa toistamaan ääneen sen, mitä juuri tuli nähtyä tai kuultua. Kun Zemeckis ja del Toro vieläpä ovat vastuussa käsikirjoituksesta, on häkellyttävää, että tällaista laiskuutta on rustattu mukaan.




Viime vuosituhannella useita loistoleffoja tehnyt Zemeckis ei todellakaan ole ollut parhaimmillaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Joko motion capture -animaatioteknologian kanssa temppuileva tai tylsähköjä draamoja tehtaileva Zemeckis on pelkkä varjo entisestä elokuvantekijästä, mikä on surullista. Kuka pelkää noitia on yksi tällainen keskinkertainen tuotos lisää herran alati heikkenevään filmografiaan. Edes tekninen toteutus ei täysin vakuuta huippunimistä huolimatta. Kuvaus on sujuvaa, leikkauksessa on hyödynnetty tyylikkäitä siirtymiä ja lavasteetkin ovat oivalliset. Heikot erikoistehosteet saavat leffan kuitenkin näyttämään yli kymmenen vuotta vanhemmalta. Puhuvat hiiret näyttävät siltä kuin ne olisi animoitu vuonna 2006. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Zemeckisin luottosäveltäjä Alan Silvestrin satumaiset musiikit ovat kenties jopa parasta elokuvassa.

Yhteenveto: Kuka pelkää noitia saattaa iskeä kohderyhmäänsä, ala-asteikäisiin lapsiin, mutta jättää luultavasti monet muut kylmäksi. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta filmi on aika keskinkertainen fantasiaseikkailu, mikä ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Noidat tarjoavat uhkaavuuden tunnetta oikeastaan vain lapsille, eikä huumorikaan luultavasti erityisemmin iske vanhempiin. Erityisen ärsyttävää on, kuinka elokuva tuntuu jatkuvasti aliarvioivan lapsikatsojaa, selittämällä monta kertaa samat asiat. Tuntuu välillä jopa siltä, että leffa ei pidä katsojiaan kovin fiksuina. Kaikki tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla anteeksiannettavaa, kun näitä vertaa Anne Hathawayhin, joka tekee aika varmasti uransa surkeimman roolisuorituksen noitien ylijohtajana. Aivan kaameilla aksenteilla puhuvaa ja koko ajan ylinäyttelevää Hathawayta on jopa tuskastuttavan kiusallista katsoa ja elokuva paranee aina huomattavasti, kun hän ei ole ruudulla. Muut näyttelijät tekevät sentään ihan kelpo työtä. Jahzir Kadeem Bruno on selvästi riemuissaan roolistaan, Octavia Spencer on täynnä sydäntä hänen isoäitinään ja Stanley Tucci on hilpeä hotellinomistajana. Erikoistehosteet näyttävät useita vuosia vanhoilta ja jättää halvan maun katsojalle. Vaikka Kuka pelkää noitia toimii aika varmasti kohdeyleisölleen, on silti käsittämätöntä, ettei Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko ole tämän parempaan pystynyt.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Witches, 2020, Warner Bros., ImageMovers, Double Dare You, Esperanto Filmoj, The Jim Henson Company, Necropia Entertainment


keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS



Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.




Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.




Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.




Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content


perjantai 14. helmikuuta 2020

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY



Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.




Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.




Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.




Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment


torstai 14. maaliskuuta 2019

Arvostelu: Ocean's 8 (2018)

OCEAN'S 8



Ohjaus: Gary Ross
Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Rihanna, Mindy Kaling, Awkwafina, Sarah Paulson, Richard Armitage, James Corden ja Dakota Fanning
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli iso hitti, joten jatkoa tietty seurasi. Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) olivat myös menestyksiä, mutteivät yhtä kehuttuja kriitikoiden keskuudessa. Ocean's Thirteenin ilmestyttyä trilogian ohjaaja Steven Soderbergh totesi, ettei halua jatkaa sarjaa enää neljännellä osalla ja hänen mielipiteensä vahvistui yhden sarjan tähdistä, Bernie Macin menehdyttyä elokuussa 2008. Kuitenkin loppuvuodesta 2015 ilmoitettiin, että olisi tulossa uusi Ocean's-elokuva, mikä keskittyisikin naisista koostuvaan varastiimiin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 ja lopulta Ocean's 8:ksi nimetty filmi sai ensi-iltansa kesällä 2018. Elokuva oli menestys, muttei tuottanut yhtä paljon rahaa kuin aiemmat elokuvat. Leffa ei myöskään saanut kummoisia arvioita, mistä nousi jopa kohua, kun näyttelijät sanoivat, että elokuvaa kritisoitiin vain siksi, että siinä on pääosissa naisia. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä olin nähnyt sarjasta vain Ocean's Eleven - korkeat panokset, enkä ollut välittänyt siitä kovin paljon. Päätin odottaa sitä, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi ja sitten katsoisin koko sarjan läpi, ja niin myös tein. Pidin Ocean's Elevenistä huomattavasti enemmän toisella kerralla, mutta Twelve ja Thirteen eivät tehneet erityistä vaikutusta. Vuokrasin Ocean's 8:n Blockbusterista hieman ristiriitaisin odotuksin ja yllätyinkin positiivisesti, sillä pidin elokuvasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä osasta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset, Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen!

Debbie Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi suunnittelemaan uutta ryöstöä. Debbie ottaa kohteekseen Met Galan, mutta tarvitsee ryöstön toteuttamiseksi hieman apua...

Sandra Bullock näyttelee Debbie Oceania, George Clooneyn esittämän Danny Oceanin siskoa, jota ei koskaan mainittu vanhoissa leffoissa ja joka toimii myös rikollisilla poluilla. Debbie on muuten hyvin samanlainen kuin veljensä, mutta samaa hurmuriasennetta ei löydy, vaan Debbie suorittaa ryöstönsä tuimemmalla ilmeellä. Hahmo saadaan heti alussa näyttämään nokkelalta ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Bullock on oikein mainio valinta pääosaan ja toimii hyvin tiimin johtohahmona.
     Tällä kertaa Ocean's-tiimiin kuuluvat Debbien läheinen ystävä Lou (Cate Blanchett), vaatesuunnittelija Rose Weil (Helena Bonham Carter), hakkeri Ysipallo (laulaja Rihanna), varastettua tavaraa välittävä Tammy (Sarah Paulson), jalokivi-asiantuntija Amita (Mindy Kaling) ja energinen taskuvaras Constance (rap-artisti Awkwafina). Jokaisesta hahmosta on onnistuttu kirjoittamaan jollain tapaa kiinnostava ja jokaisen näyttelijä tekee erittäin oivallista työtä - etenkin legendaariset Blanchett ja Bonham Carter. Aluksi Rihannan mukanaolo huolestutti minua, sillä muissa leffoissa hän ei ole ollut kummoinen, mutta tähän rooliin hän sopii erinomaisesti. Jokaisella hahmolla on selkeä tehtävänsä ryöstön aikana ja on hyvä, että tiimiläisiä on vähemmän kuin Dannyn aikoina, sillä siten jokainen hahmoista saa paremmin ruutuaikaa.
     Elokuvassa nähdään myös loistava Anne Hathaway Met Galaan osallistuvana näyttelijänä Daphne Klugerina, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Richard "Thorin" Armitage taidetta kauppaavana Claude Beckerinä, sekä omaa talk-show'taan juontava James Corden vakuutuspetoksia tutkivana John Frazierinä. Nämäkin näyttelijät ovat osuvat valinnat rooleihinsa. Varsinkin Hathaway pääsee valloilleen kuuluisan, mutta kenties hieman höpsähtäneen näyttelijän roolissa. Leffassa on lisäksi mukana pari vanhaa tuttua Soderberghin Ocean's-trilogiasta, sekä iso joukko tunnettuja julkkiksia, kuten Kim Kardashian, Kylie Jenner, Common, Katie Holmes ja Olivia Munn esittämässä itseään. Olenko muuten ainoa, joka alkaa tällaisessa tapauksessa pohtimaan, että jos nämä julkkikset esittävät itseään, mutta muut näyttelijät esittävät roolihahmoja, onko esimerkiksi Rihannaa ollenkaan olemassa tässä elokuvan maailmassa?




Ennen Ocean's 8:n ilmestymistä heräsi keskustelua, onko elokuva uudelleenfilmatisointi Ocean's Elevenistä naisnäyttelijöiden kanssa, vai sarjan uudelleenkäynnistys, vai suoraa jatkoa vanhalle trilogialle? Elokuva on itse asiassa kaikkia näitä kolmea. Parin vanhan tutun hahmon tehdessä paluun ja Debbien ollessa Dannyn veli, on hyvin selvää, että tämä on jatkoa. Samalla leffa yrittää herätellä sarjaa henkiin, toivoen, että suosiota riittäisi uusiakin jatko-osia varten. Ja samalla elokuva on paikoitellen uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä osasta. Ryöstö ei sentään ole samanlainen, mutta tarina kulkee samalla tavalla ja elokuva jopa alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset! Loppuun on onneksi saatu oivaa käännettä, joka rikkoo kaavamaisuutta. Eikä kaavamaisuus sinänsä haittaa, sillä elokuva onnistuu kertomaan tarinansa paremmin ja kiinnostavammin kuin Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen. Niissä leffoissa tapahtui koko ajan jotain, mutta katsoja jätettiin tökerösti ulkopuoliseksi, jolloin hommaan oli vaikea päästä mukaan. Ocean's 8:ssa tuntuu siltä kuin pääsisi itse ryöstön suunnitteluun mukaan ja katsojana on lähes kaiken aikaa kartalla siitä, mitä hahmot aikovat tehdä. Lisäksi elokuva onnistuu huomattavasti Twelveä ja Thirteeniä paremmin rauhoittumaan ja syventämään hahmojaan.

Ocean's Elevenin tasolle ei tällä leffalla päästä, sillä kyseessä ei ole yhtä nokkela teos, mutta filmi onnistuu viihdyttämään kyllä oikein passelisti. Tunnelmaa nostatellaan pikkuhiljaa, kunnes päästään itse Met Galaan, mistä on onnistuttu tekemään todella koukuttava osio. Hahmojen puolesta jännittää ja on hauska seurata, kuinka heidän suunnitelmansa toteutuu. Katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä miksi ihmeessä hahmoja haluaa kannustaa, kun hehän toimivat rikollisesti? Jostain syystä katsoja kuitenkin toivoo, että hahmot onnistuvat keikassaan ja poistuvat Galasta rikkaina. Elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia voivat aluksi tuntua hieman turhalta, mutta loppuun on saatu kekseliäs käänne, mikä tuo oman hauskan lisänsä kokonaisuuteen.




Ainoa asia, mikä itseäni oikeastaan häiritsi Ocean's 8:a katsoessani, oli että tekijät kopioivat täysin Soderberghin tyyliä aiemmista Ocean's-elokuvista. Tämä on kyllä ymmärrettävää, sillä leffa on samaa sarjaa, mutta samalla minua jäi harmittamaan, ettei ohjaaja Gary Rossin työpanosta näy ollenkaan, vaan hän vain tuntuu kopioivan Soderberghiä. Hän ja käsikirjoittaja Olivia Milch yrittävät kopioida Soderberghin leffojen hauskaa sanailua, minkä lisäksi kamerakikkailu, erikoiset leikkaukset ja juonitteleva musiikki on myös varastettu Soderberghin omalaatuisesta tyylistä. Onhan elokuva tyylikkäästi toteutettu, sitä en kiellä, mutta tekijät olisivat voineet luoda jotain omaa mukaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä läpi leffan, minkä lisäksi äänimaailma on oivallisesti rakennettu.

Yhteenveto: Ocean's 8 on piristävän positiivinen lisäys kulahtaneeseen rikoskomediasarjaan ja herättää sarjan oivallisesti takaisin henkiin uuden tiimin kera. Pienempi tiimi takaa hyvin sen, että jokainen hahmoista pääsee kunnolla esille ja jokaiselle on keksitty selkeä tehtävä ryöstön aikana. Hahmot ovat jopa jollain tapaa mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä ovat erittäin mainiot - laulajatähti Rihannakin pääsi yllättämään. Leffan selkeät tähdet ovat kuitenkin Helena Bonham Carter ja Anne Hathaway, jotka loistavat jokaisessa kohtauksessaan. Jännitystä rakennetaan toimivasti läpi elokuvan ja itse ryöstö on koukuttava kohtaus. Leffan loppupää tuntuu aluksi hieman kummalliselta ja tarpeettomalta venytykseltä, mutta lopulta siihenkin on saatu oiva käänne. Itseäni ei erityisemmin häirinnyt se, kuinka tarina on paikoitellen aikamoinen kopio Ocean's Eleven - korkeat panokset -leffasta, sillä mukana on tarpeeksi uusia juttuja, mutta minua jäi kuitenkin harmittamaan, kuinka uudet tekijät yrittävät kaikkensa kopioidakseen ohjaaja Steven Soderberghin tyyliä aina dialogista leikkauksiin ja kameratyöskentelyyn, eivätkä luo tyylillisesti mitään uutta. Omasta mielestäni Ocean's 8 on parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä huomattavasti paremman tarinankerrontansa ansiosta, mutta ihan Ocean's Elevenin tasolle elokuva ei yllä. Uusi tiimi on kuitenkin niin toimiva, että katsoisin erittäin mielelläni jatkoa. Leffan nimihän viestii hauskasti, että tekijät ovat pohtineet, että jos leffa menestyy tarpeeksi, he voisivat tehdä Ocean's 9:n ja Ocean's 10:n. Niitä odotellessa...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's 8, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Rahway Road Productions, Smokehouse Pictures




Yhteistyössä:

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Arvostelu: Interstellar (2014)

INTERSTELLAR



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.

Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.

Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa.
     Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi.
     Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä.
     Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.




Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.

Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.




Niin ja ajasta puheen ollen... Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.

Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.




Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.

Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund


maanantai 21. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight Rises / Yön ritarin paluu (2012)

THE DARK KNIGHT RISES (2012)

YÖN RITARIN PALUU



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway, Gary Oldman, Joseph Gordon-Levitt, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine, Matthew Modine, Ben Mendelsohn, Burn Gorman ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma naamiosankari Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo esiintyi aluksi sarjakuvissa, mutta on siirtynyt sieltä mm. peleihin, animaatioihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon elokuva oli Adam Westin tähdittämä Batman: The Movie (1966) ja sen jälkeen hahmoa ovat esittäneet valkokankaalla myös Michael Keaton (Batman, 1989 ja Batman Returns (1992), Val Kilmer (Batman Forever, 1995) ja George Clooney (Batman & Robin, 1997). Jälkimmäinen elokuvista oli monin tavoin niin suuri pettymys, että sarja päätettiin aloittaa täysin alusta, jolloin Christopher Nolan alkoi työstämään hahmon syntytarinaa. Batman Begins ilmestyi vuonna 2005 ja se oli sekä suurmenestys, että monien rakastama teos. Sen jatko-osa The Dark Knight (2008) oli vielä isompi kassamagneetti, tienatessaan yli miljardin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu ja ylistetty teos. Paineet kolmannen osan onnistumiselle olivat siis suuret. Elokuvan suunnittelu alkoi jo loppuvuodesta 2008 ja kun Nolan oli saanut valmiiksi leffansa Inception (2010), tuotanto lähti kunnolla käyntiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2011. The Dark Knight Rises, eli suomalaisittain Yön ritarin paluu sai ensi-iltansa kesällä 2012. Filmin ensi-ilta Coloradon osavaltiossa Yhdysvalloissa herätti suuresti huomiota, sillä kesken näytöksen mies käveli elokuvasaliin ja alkoi ampua yleisöä. Tämän takia muutaman maan ensi-illat peruuntuivat ja Suomessa markkinointia vähennettiin. Silti filmi oli suuri menestys ja tienasi edeltäjänsä tavoin yli miljardin, nousten vuoden kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi. Leffa sai paljon ylistystä, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet yhtään. Minulle The Dark Knight Rises on ilmestymisvuotensa paras elokuva, sekä yksi parhaista teoksista, jotka olen nähnyt! Olin todella innoissani, sillä siihen minulla oli tarpeeksi ikää, joten pääsin katsomaan leffan teattereissa toisin kuin sen edeltäjät. Rakastuin filmiin ja olen katsonut sen useita kertoja uudestaan. Heinäkuun lopussa katsoin tyttöystäväni kanssa Nolanin Batman-trilogian yhden päivän sisään ja kirjoitin niistä arvostelut.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Batman Begins ja The Dark Knight!

Kahdeksan vuotta on kulunut ja Bruce Wayne on lopettanut Batmanin hommat. Erakoituneen Brucen täytyy kuitenkin palata takaisin viittasankariksi, kun julma Bane saapuu tuomaan tuhoa ja kuolemaa Gotham Cityyn.

Christian Bale nähdään kolmatta kertaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja hän on edelleen yhtä mahtava kuin aiemminkin. Hahmon traagisuutta on jälleen kasvatettu, Brucen lukittauduttua kartanoonsa, jossa hän ei halua kuulla uutisia ulkomaailmasta, sillä hän ei voi enää olla Batman, Hän ei kuitenkaan keksi enää muuta elämää kuin hänen taistelunsa rikollisia vastaan. Kun Rachel kuoli, Bruce menetti kiinnostuksen elämiseen, jolloin hän vain haahuilee suuria käytäviään pitkin. Mutta kun kyseessä on Batman-elokuva, niin ei ole suuri yllätys, että kyllä hän jossain kohtaa pistää taas lepakkoasun ylleen ja lähtee suojelemaan Gothamia. Vaikka se onkin surullista, on myös hienoa nähdä, että yksinäiset vuodet ovat heikentäneet Brucea niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ei todellakaan ole enää samassa kunnossa, eivätkä hänen taistelutaitonsa ole yhtä hyvät. Se lisää upeasti jännitettä toimintakohtauksiin, sillä katsojana janoaa tietoa siitä, miten ihmeessä Batman selviää eri tilanteista...
     ...varsinkin kun vastustajana on tällä kertaa Bane, jota Tom Hardy näyttelee uskomattoman hyvin. Koko leffan ajan Banella on naamio, joka peittää suurimman osan hänen kasvoistaan, jolloin Hardy joutuu tuomaan tunteensa esiin pelkillä silmillään ja hän tekee sen niin mielettömän hyvin, ettei kertaakaan jää epäselväksi, mitä Bane kokee sillä hetkellä. Siinä missä sarjan edellisen osan pahis Jokeri piinasi Batmania psykologilla tempuillaan ja pisti Gothamin kärsimään henkisesti, Bane on puhdasta raakaa voimaa, joka tuo mukanaan todellista tuhoa. Bane on säälimätön ja julma terroristi, joka ei pelkää tappaa ihmisiä välittömästi, ihan sama olivatko he vastustajia vai liittolaisia. Vaikka Bane nauttii väkivallasta, ei hän ole pelkkä aivoton tappokone, vaan hän osaa myös suunnitella asioita hienosti, mikä lisää hänen uhkaavuuttaan. Hahmo nimittäin on uhkaava, etenkin kun Hardy on treenannut itsensä niin valtavaksi, että voisi luulla Batmaninkin luikkivan nopeasti takaisin luolaansa pelkästä vilkaisusta. Hardy kykenee ihan pienillä ilmeillä ja eleillä luomaan täydellisen jännitteen, joka pitää katsojaa naulattuna paikoilleen. Aluksi Warner Bros. Pictures olisi halunnut leffan antagonistiksi Arvuuttajan, sillä hän muistutti heidän mielestään eniten Jokeria ja he ajattelivat sen lisäävän katsojia, mutta onneksi Nolan piti päätöksensä, sillä on täydellistä, etteivät tämän ja edellisen osan vastustajat ole samanlaiset.
     Toinen iso rosvohahmo leffassa on Anne Hathawayn esittämä Selina Kyle, eli Kissanainen. Toisin kuin Bane, Selina on oikeasti pelkkä rosvo, joka ryöstää joko huvin vuoksi tai jos joku palkkaa hänet siihen. Hahmo ei muutenkaan ole täysi pahis, vaikka onkin lain väärällä puolella ja leffan aikana sekä katsoja että Bruce alkavat huomata, että hänestä löytyy paljon samankaltaisuuksia Batmanin kanssa. Vaikkei Hathaway ole ihan paras valinta hahmoksi, löytyy hänestä kuitenkin tiettyä viekkautta, jonka rooli tarvitsee.
     Edellisistä osista tutut komisario Gordon (Gary Oldman), Batmanin vempaimet tekevä Lucius Fox (Morgan Freeman) ja Brucen hovimestari Alfred (Michael Caine) tekevät tietty paluun ja näyttelijät ovat rooleissaan yhtä erinomaisia kuin ennenkin. Komisario Gordoniin on lisätty pienesti koskettavuutta, mikä on hienoa, minkä lisäksi hän pääsee välillä olemaan sankari. Lucius on taas se hieman hauskempi tyyppi, mutta synkän leffan aikana ei paljoa löydy aiheita, joista vitsailla. Alfredin rooli taas ei ole kovin suuri, mutta häneenkin on saatu paljon koskettavuutta ja isäntänsä tapaan myös traagisuutta.
     Banen ja Selina Kylen lisäksi tärkeinä uusina hahmoina esitellään Joseph Gordon-Levittin esittämä nuori konstaapeli Blake ja Marion Cotillardin näyttelemä hyväntekijä Miranda Tate (molemmat näyttelijät esiintyivät Nolanin Inceptionissa). Konstaapeli Blake on yksi harvoista, jotka uskovat Batmanin olevan sankari, kun taas Miranda Tate yrittää osallistua Brucen luomaan energiahankkeeseen. Selinan tavoin konstaapeli Blakestakin löytyy asioita, jotka muistuttavat Brucea, mutta toisin kuin naamiota käyttävä Batman ja ryöstelijä Kissanainen, Blake toimii poliisina. Molemmat näyttelijöistä ovat erittäin mainioita rooleissaan, vaikkakin Miranda Tate tuntuu aluksi hieman ylimääräiseltä hahmolta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine Batmania vihaavana poliisi Foleyna, Ben Mendelsohn ylimielisenä miljardööri Daggettina, Alon Abutbul ydinfyysikko Pavelina ja Burn Gorman herra Daggettin avustaja Stryverinä. Edellisen osan tapaan Cillian Murphy tekee tässäkin lyhyen roolisuorituksen tohtori Cranena, eli pahis Scarecrow'na.

Kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Batman otti Harvey Dentin tapot vastuulleen ja katosi, Gotham Citystä on tullut paljon parempi paikka, jossa rikollisuutta ei enää esiinny. Uuden Dent-lain avulla vankilaan on passitettu satoja rikollisia. Kaupungissa vallitsee siis rauha... mikä ei tietenkään kestä kovin kauaa Banen takia, minkä lisäksi Bruce ei kykene löytämään sisäistä rauhaa, jos hän ei pääse taistelemaan demoneitaan vastaan joka yö. Vaikka Banen suunnitelmat ovatkin hirveät ja tuhoisat, on hänen saapumisensa aluksi kuin lottovoitto turhautuneelle Brucelle. Vasta pukiessaan tutun lepakkoasun päälleen hän kokee elävänsä. Hahmo nähdään kuitenkin yllättävän vähän Batmanina - suunnilleen alle puoli tuntia, mikä on erikoista, sillä elokuvan kokonaisuuspituus lähentelee jopa kolmea tuntia! Tässä ei ole kuitenkaan niin kyse siitä naamiosankarista, vaan miehestä sen takana. Näin on ollut aiemminkin, mutta nyt sitä oikein korostetaan. Siinä missä muissa supersankarileffoissa keskitytään enemmän toimintaan ja sankaritekoihin, The Dark Knight -trilogiassa on todellista draamaa, joka syntyy ihmisistä maskiensa takana. Näissä kolmessa leffassa on ollut täysin kyse Brucen matkasta: Batman Beginsissä hän muuttui sankariksi, The Dark Knightin lopussa hänet leimattiin roistoksi ja nyt hänen on aika muuttua todelliseksi legendaksi.

Legendaa todella tarvitaan, jotta Banen voisi pysäyttää. Heti elokuvan suuresta prologikohtauksesta lentokoneessa voi nähdä, kuinka armoton taistelija on kyseessä ja saman tien kiinnostuu, mitkä hänen aikomuksensa ovat. Mutta kun kyseessä ei ole tavallinen supersankaripätkä, ei Bane vain saavu tuhoamaan kaikkea armeijansa kanssa, vaan mukana on oikeaa terrorismin tuntua, mikä on saatu hienosti pelottavaksi ja aidon tuntuiseksi. On myös upeaa, että vaikka Bane tappaakin ihmisiä, esittelee hän itsensä Gothamin pelastajana, joka on tullut vapauttamaan kaupunkilaiset korruptoituneiden johtajien vallan alta. Karmivuutta lisätään jälleen sillä, että monet kaupunkilaiset innostuvat ajatuksesta ja näkevät Banen sankarina. Elokuvan aikana Bane ei näytä voimaansa vain taistelemalla, vaan hänestä löytyy suurin voima ja valta, kun hän pitää puheita Gothamille. Kaupungin valtaaminen on toteutettu todella vaikuttavasti ja on hirveää seurata vierestä, miten pitkään työstetty rauha viedään minuuteissa pois ihmisiltä. Tämä antaa katsojalle jälleen suuren syyn kannustaa Batmania voittoon.

The Dark Knight Rises on todella mahtipontinen lopetus trilogialle, mutta eeppisyys ei mene kertaakaan yli. Filmin suuruusluokkaa kasvatetaan täydellisesti koko elokuvan ajan. Ensimmäisen tunnin ajan leffassa on aika lailla samaa henkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta Batmanin ja Banen ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen tunnelmaa viedään vaarallisemmaksi ja pysäyttävämmäksi, kunnes teoksen loppuhuipennus on jo suuren sotaelokuvan tasolla. Usein jatko-osien "isompi on parempi" -ajattelutapa ei toimi, mutta tässä tapauksessa se on juuri oikein toteutettu, eikä katsojana haluaisi edes nähdä mitään pienempää. Näin Batman-saagan kuuluukin päättyä: lopulliseen taisteluun Gotham Cityn kohtalosta. Filmi on sekä mieltä että kehoa järisyttävä kokonaisuus, jonka aikana pääsee jännittämään usein, minkä lisäksi useat kohtaukset ovat niin loistavia, että jossain kohtaa huomaa jääneensä paikoilleen toljottamaan ruutua. Vaikka kyseessä on melkein kolmen tunnin elokuva, ei se koskaan pitkästytä tai puuduta, vaan päinvastoin se pistää katsojat haluamaan lisää. Kun elokuva on päättynyt ja teoksen logo ilmestyy ruutuun samalla tavalla kuin edeltäjissäkin, jää katsojalle äärimmäisen kiitollinen olo. Näin täydellisiä elokuvasarjoja - joista jokainen teos on oikeasti upean hieno - ei ole montaa olemassa. On myös jopa sanoinkuvaamattoman mahtavaa, että VIHDOIN jokin supersankarielokuvasarja on saatu päätökseen, sillä kaikki muut joko vain jatkuvat vuosia tai jäävät kesken.

Eeppisyys ei kuitenkaan yksinään riitä luomaan parhaat pisteet saavaa filmiä. Ennen kaikkea se vaatii oikeita ajatuksia ja oikeaa tunnelmaa. Ja tässähän kummatkin on toteutettu taidolla. Suurien taisteluiden välissä pääsee seuraamaan todella onnistunutta kissa-hiiri -leikkiä (vai pitäisikö sanoa "lepakko"), Brucen ja Selina Kylen törmätessä toisiinsa joko naamioissaan tai ilman niitä. Tämä luo uutta merkitystä sankaruudelle, kun kaksikko tajuaa, että vaikka he kulkevat täysin eri puolilla lakia, on heissä kuitenkin enemmän samaa toistensa kanssa kuin kenenkään muun. Sen lisäksi, että tällaista pientä romantiikkaa on mukana, on leffaan tuotu myös paljon surullisuutta. The Dark Knight Rises on selkeästi trilogian koskettavin osa ja on ihme ja kumma, jos lopussa ei kyynel meinaa edes vähän pyristellä valumaan poskea pitkin. Minä itken todella harvoin elokuvien aikana ja on pakko myöntää, että kerran tämä filmi sai minut liikuttumaan niin paljon, että itkin. Jopa karskeimmiltakin sarjan faneilta saattaa muutama bat-kyynel päästä vapaaksi. Onneksi mukana on myös se, josta leffan nimessäkin puhutaan, eli Brucen nousu ja paluu takaisin sankariksi. Elokuvan aikana saattaa iho mennä kananlihalle muutamaankin otteeseen, kun Batman nousee joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Monet eivät tunnu tajuavan, että teoksen osio, jossa täytyy kiivetä suuresta onkalosta pois, on enemmänkin vertauskuva sille, että Brucen täytyy löytää itsestään oikea voima ja tasapaino, jotta hän kykenee tekemään henkisen nousunsa. The Dark Knight Rises tarjoaa katsojalleen niin suuren tunneskaalan, että sitä on vaikea kutsua miksikään muuksi kuin mestariteokseksi.

Ohjaaja Christopher Nolan on tehnyt aivan huikeaa työtä trilogian parissa, eikä kukaan muu voisi saada aikaiseksi yhtä hienoa kokonaisuutta. Hän on jälleen saanut luotua erinomaisen tunnelman, joka kulkee läpi filmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa yhdessä hänen veljensä Jonathan Nolanin kanssa on upea. Pari repliikkiä leffassa häiritsevät minua, mutta ne menevät kuitenkin siinä mukana. Parasta on, miten leffassa on suuria ja tärkeitä viittauksia myös Batman Beginsiin, jolloin trilogia tuntuu vielä enemmän kokonaisuudelta. The Dark Knight Rises on kuvattu erittäin mainiosti ja leikattu mestarillisesti. Puvustus on taas kerran loistavaa - etenkin Banen naamio on tyylikkään näköinen. Lavastajat ja maskeeraajat ovat myös onnistuneet. Visuaaliset efektit ovat näyttävät. Batmanin uusi lentohärveli "Bat" on toteutettu uskomattoman hienosti sekä tietokoneella että (lähes) oikeana kulkuneuvona. Ääniefektit kuulostavat upeilta ja varsinkin Banen ääni on muokattu kuulostamaan täydelliseltä, vaikkakin siitä on välillä todella vaikeaa saada selvää. Tällä kertaa musiikeista vastaa vain Hans Zimmer, mutta hän on silti säveltänyt mahtavia melodioita, jotka säestävät tunnelmaa täydellisesti. Etenkin Banen teemamusiikki "Gotham's Reckoning" on juuri oikealla tavalla mahtipontinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hieno. The Dark Knightin tapaan myös tässä leffassa IMAX-kameroilla kuvatut kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muuten ruudun ylä- ja alareunoissa on mustat palkit. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes tunnin kestävä pätkä eri Batmobiileista, trailereita, kuvia, sekä kolmiosainen "Behind the Scenes: Ending the Knight", jonka jokainen osa sisältää pätkiä elokuvan teosta: "Production"-osassa käsitellään mm. prologia, taisteluita, Bat-alusta ja musiikkia, "Characters"-osassa esitellään Batman, Bane ja Catwoman, ja "Reflections"-osassa kerrotaan valaisusta isoissa lavasteissa ja leffasarjan päättymisestä. Katsottavaa on yhteensä noin kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight Rises on eeppisen täydellinen lopetus yön ritarin tarulle. Leffa on täynnä erilaisia tunteita: se pistää jännittämään, iloitsemaan, liikuttumaan, huojentumaan, innostumaan ja pelkäämään. Tunnelmaa kasvatetaan mahtavasti läpi leffan, kunnes loppupää muuttuu eeppiseksi sotaelokuvaksi. Banen tuoma terrorismi kuvataan upeasti, varsinkin kun hän esittää olevansa Gothamin pelastaja, ei tuhoaja. Katsojana kannustaa Batmania tekemään nousunsa ja paluunsa, jotta hän voi päihittää tämän uuden pahan, joka on vaarallinen vastus monella tapaa. Tämän lisäksi on kiehtovaa seurata Batmanin ja Kissanaisen juttua, kun he tajuavat, etteivät olekaan kovin erilaisia, vaikka ovatkin eri puolilla lakia. Elokuva on täynnä huikeita kohtauksia ja se on niin uskomaton kokemus, että sen jälkeen haluaisi katsoa heti koko sarjan alusta. Mitään muuta supersankarielokuvasarjaa ei ole viety loppuun, eikä mitään tulla viemään loppuun näin täydellisesti. Leffa ei ole vain supersankarifilmi, vaan se on paljon enemmän. Batman ei ole enää pelkkä viittasankari, vaan hän on todellinen legenda. Elokuvan lopetus on hieno ja jos jossain kohtaa eivät kyyneleet edes vähän yritä puskea esille, niin jo on ihme. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin tulet pitämään myös The Dark Knight Risesistä. Batman-fanien on pakko nähdä tämä, minkä lisäksi myös muiden sarjakuvafilmatisointien ystävät voivat löytää tästä paljon riemua. Edeltäjien tapaan tämä ei ole lapsille suunnattu, sillä mukana on kohtauksia, joissa nähdään esimerkiksi hirtettyjä ihmisiä tai kun ihmiseltä murskataan kaula. Christopher Nolan on tehnyt niin hienon kokonaisuuden, etten ikinä voisi kiittää häntä tarpeeksi. Tämä ei ole ihan yhtä hyvä kuin The Dark Knight, mutta on se silti todella lähellä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
The Dark Knight Rises, 2012, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, DC Entertainment, Syncopy, DC Comics