The End of Oak Street (2026) - elokuva-arvostelu

THE END OF OAK STREET

Ohjaus: David Robert Mitchell

Näyttelijät: Anne Hathaway, Ewan McGregor, Maisy Stella, Christian Convery, Jordan Alexa Davis, P. J. Byrne, Emily Kuroda, Anne Gee Byrd, Hudson Meek ja David Alexander Kaplan

Genre: jännitys, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The End of Oak Street on Anne Hathawayn ja Ewan McGregorin tähdittämä uusi dinosauruselokuva. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että kauhuleffa It Followsin (2014) ohjaaja-käsikirjoittaja David Robert Mitchell tekisi pitkästä aikaa uuden elokuvan, jonka sisältö pidettiin pitkään salassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Flowervale Street" ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2025, mutta ensi-iltaa on siirrelty pariin otteeseen. Nyt The End of Oak Street on saapumassa teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä jo pitkälti yli vuoden ajan. Intoni vain kasvoi, kun leffan juonesta paljastettiin vihdoin enemmän ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa The End of Oak Streetin heti sen ensi-iltapäivänä.

Plattin perhe on jo jonkin aikaa ihmetellyt kummia ilmiöitä kotikadullaan Oak Streetillä, mutta eräänä yönä heidän elämänsä mullistuu totaalisesti, kun osa Flowervalen pikkukaupungista vaikuttaisi siirtyneen miljoonia vuosia ajassa taaksepäin, hurjien dinosaurusten aikaan.

The End of Oak Streetin keskiössä on Plattin perhe, johon kuuluvat Denise-äiti (Anne Hathaway), Greg-isä (Ewan McGregor), Audrey-tytär (Maisy Stella) ja Brian-poika (Christian Convery). Eikä tietenkään saa unohtaa perheen koiraa, Starbuckia. Päällisin puolin perhe vaikuttaa elävän onnellista perhearkea, mutta totuus pinnan alla on toinen. Denise pohtii eroa ja käsittelee vaikeita tunteitaan salaa työstämänsä kirjan kautta, kun taas Gregillä on vaikeuksia rahan kanssa, työskennellen nykyään pizzakuskina. Audrey vetäytyy omiin oloihinsa ja Brianilla on ongelmia naapuruston kovan kundin Kadenin (Hudson Meek) kanssa, samalla kun hän on ihastunut kaupunkiin muuttaneen perheen tyttöön Jeannetteen (Jordan Alexa Davis). Kaikki nämä arjen huolet saavat kuitenkin väistyä, kun mystinen valoilmiö siirtää Oak Streetin ja ison osan muustakin Flowervalen kaupungista dinosaurusten aikaan. Perheenjäsenet ovat oivallisia hahmoja ja Platteihin kiintyy nopeasti. McGregor on mainio perheenisänä ja Stella ja Convery tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhistuneita fiiliksiä oudon tapahtuman mullistaessa heidän elämänsä. Leffan todellinen tähti on kuitenkin Anne Hathaway, jolla on meneillään aikamoinen paluukausi elokuvien Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n (The Devil Wears Prada 2 - 2026), The Odysseyn (2026) ja tulevan Verityn varjon (Verity - 2026) kanssa. Hathaway on väkevä perheenäitinä, joka päättää tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa.

Siinä, missä Jurassic World -elokuvien teho on hiipunut viime vuosikymmenen ajan reippaasti ja alkuperäisen Jurassic Parkin (1993) upeus tuntuu enää kaukaiselta muistolta kertakäyttöisten poppariviihdykkeiden rinnalla, on ollut ilo huomata tänä vuonna, että dinosauruksista voidaan tehdä vielä hyviä uusia elokuvia. Ensin Primitive War (2025) yhdisti vekkulisti nämä esihistorialliset otukset Vietnamin sotaan ja nyt The End of Oak Street on monin tavoin varsinainen aikamatka. Sen lisäksi, että se vie hahmonsa pari sataa miljoonaa vuotta ajassa taaksepäin, se vie katsojansa kasarifiiliksiin. Leffa on tehty selvästi suurella rakkaudella, kumarrellen Steven Spielbergin ohjaamien ja tuottamien hittien suuntaan. On klassista ydinperhettä, omituisia tapahtumia naapurustossa, seikkailuhenkeä, hyvää perhedraamaa ja kauhuelementtejä.

Elokuva rakentelee onnistuneesti niin Plattien vaikeita välejä kuin yhä mielenkiintoisemmaksi ja jännittävämmäksi muuttuvaa tilannetta. Kun dinosaurukset vihdoin päästetään rellestämään vapaana, loppuleffa onkin täynnä monenlaisia tiivistunnelmaisia kohtauksia, joiden parissa vain vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Pitkään pidin todella paljon näkemästäni, vaikka esimerkiksi pakolliselta tuntuva kiusaajakuvio hoidetaan niin löysästi alta pois, että sen olisi voinut mieluummin tiputtaa jo käsikirjoitusvaiheessa.

Jos jostain en kuitenkaan täysin innostunut, niin elokuvan loppuhuipennuksesta. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että loppusuoralla käy kyllä selväksi, että tuottajana on toiminut J. J. Abrams, koska leffa tuntuu lankeavan Abramsin suosiman "mysteerilaatikkotarinan" sudenkuoppaan. Eli lähtökohdat ovat äärimmäisen lupaavat, alkupää koukuttaa tehokkaasti mukaansa ja pitkään homma toimii, mutta loppusuoralla alkaa tuntua siltä, ettei käsikirjoitukselle oikein keksitty loppua. Finaali ajaa asiansa, mutta muuten erittäin hyvän dinoviihteen jälkeen se on pienoinen antikliimaksi. Silti The End of Oak Streetista jäi hyvä maku suuhun ja toivon sille pelkkää menestystä, jotta näemme jatkossakin dinosauruksia myös muissa leffoissa kuin pelkissä Jurassic-rainoissa. Ja jotta studiot ottaisivat lisää vastaavia riskejä isomman budjetin alkuperäisideoiden kanssa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut David Robert Mitchell. The End of Oak Street ei ole kokonaisuutena yhtä eheä kuin miehen tunnetuin leffa It Follows, mutta se näyttää Mitchellin taidot myös vanhanaikaisen seikkailuviihteen parissa - unohtamatta niitä kauhuelementtejä. Teknisesti The End of Oak Street on mainio. Leffa on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja K12-ikärajan leffaksi sekaan on saatu jopa yllättävänkin rajuja maskeerauksia. Dinosaurukset ovat vaikuttavasti luotuja, mutta paikoitellen esihistoriallisista maisemista Flowervalen ympärillä paistaa tietynlainen digitaalisuus. Äänimaailma on väkevästi rakennettu dinosaurusten karjahduksia myöten ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit kuuluvat kuluneen leffavuoden parhaimmistoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The End of Oak Street, Yhdysvallat, 2026, Bad Robot, Good Fear Content, Jackson Pictures, Tommy Harper Productions, Warner Bros. Discovery

The Odyssey (2026) - elokuva-arvostelu

THE ODYSSEY

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija (Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.

Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.

Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.

Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.

Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.

The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator (2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.

Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.

Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin. 

The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.

Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy

Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN 2

THE DEVIL WEARS PRADA 2

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Stanley Tucci, Emily Blunt, Justin Theroux, Kenneth Branagh, Simone Ashley, Patrick Brammall, B. J. Novak, Caleb Hearon, Helen J. Shen, Tracie Thoms, Tibor Feldman, Lucy Liu ja Lady Gaga

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Lauren Weisbergerin kirjaan perustuva elokuva Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) oli taloudellinen jättihitti, joka voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Kun Weisberger julkaisi vuonna 2013 jatko-osakirjan Revenge Wears Prada: The Devil Returns, alkoivat heti pohdinnat senkin kääntämisestä elokuvan muotoon. Aluksi päätähdet Anne Hathaway ja Meryl Streep kuitenkin totesivat, etteivät olleet halukkaita palaamaan rooleihinsa. Kun Disney-yhtiö osti ensimmäisen Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan tehneen 20th Century Foxin, yhtiö aloitti jatko-osan suunnittelun uudelleen. Hathaway ja Streep saatiin lopulta suostuteltua takaisin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en ole juuri odottanut sen näkemistä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta aika paljonkin, mutta jatko-osa vaikutti todella turhalta rahastukselta, etenkin kun päätähdet eivät alun perin edes halunneet tehdä sitä. Kävinkin skeptisenä katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.

Kun Runway-lehti joutuu kohun keskelle, journalisti Andy Sachs palkataan pelastamaan yrityksen maine.

Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan päänelikko, eli Anne Hathawayn näyttelemä Andy Sachs, Meryl Streepin näyttelemä Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestly, Stanley Tuccin esittämä Mirandan oikea käsi Nigel Kipling ja Emily Bluntin esittämä Emily Charlton tekevät paluun. Osa hahmoista ovat pysyneet aika lailla ennallaan, kun taas toiset heistä ovat kokeneet muutoksia. Miranda ei ole enää ihan samanlainen ihmishirviö kuin ennen, nykypäivän HR:n puututtua peliin, mutta Nigel on enemmän tai vähemmän samassa asemassa kuin viimeksi. Andy on sen sijaan viimeisten 20 vuoden aikana luonut uraa varteenotettavana journalistina, kun taas Emily on siirtynyt töihin tärkeään asemaan Diorilla. Hathaway ja Blunt ovat toistamiseen hyviä rooleissaan, Tuccin ollessa täysin elementissään Nigelina. Mutta totta kai tälläkin kertaa show'n varastaa Streep, joka on täydellinen Mirandana, kertoen paljon jo pelkillä katseillaan.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Mirandan uuden miehen Stuartin (Kenneth Branagh), Emilyn rikkaan poikaystävän Benjin (Justin Theroux), Runwayn omistavan Irvin (Tibor Feldman) ja hänen poikansa Jayn (B. J. Novak), Mirandan uuden assistentin Amarin (Simone Ashley), asuntoja esittelevän Peterin (Patrick Brammall), sekä omiin oloihinsa vetäytyneen Sashan (Lucy Liu). Uudet näyttelijät hyppäävät toimivasti menoon mukaan, vaikka Therouxin ja Novakin esiintymiset jäävätkin hieman karikatyyrimäisiksi. Uusista hahmoista Peter ja hänen mukanaan tuomansa romanttinen kuvio ovat täysin tarpeetonta täytettä.

Kuten etukäteen ounastelin, Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on aika turha ja selvästi pelkkien helppojen rahojen perässä tehty jatko-osa, jolla Disney pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti Fox-kaupoistaan. Ei se kuitenkaan vielä tarkoita, että leffa olisi automaattisesti huono. Ei, kakkososassa on omat hetkensä ja Streepiä jaksaisi mielellään katsoa Miranda Priestlynä enemmänkin. Jatko-osa jää ihan kivaksi, mutta olettaisin sen miellyttävän alkuperäisen elokuvan kovimpia faneja, jotka ovat kuumeisesti jo kaksi vuosikymmentä toivoneet jatkoa.

Itseäni elokuvassa jäi eniten häiritsemään, kuinka helpoimman kautta Aline Brosh McKennan käsikirjoitus kulkee, nojaten liikaa nostalgiapisteiden kalasteluun. Ei se vielä mitään, että etenkin alkupää käytetään vanhojen muisteluun, mutta minua turhautti, että kerronnallisestikin elokuva kulkee liian tuttuja latuja. On toisaalta hupaisaa, että Miranda on kahden vuosikymmenen aikana unohtanut Andyn olemassaolon, mutta se toki vain johtaa siihen, että iso osa kestosta käytetään taas siihen, että Andyn pitää yrittää voittaa Mirandan hyväksyntä, samalla kun hän saa kuulla kommentteja Nigelilta ja Emilylta muotitiedottomuudestaan. Myös leffan loppusuoran vaikeudet hoidetaan liian samaan malliin, vaikka tietty käänne elokuvassa antaisi McKennalle mahdollisuuden revitellä mojovammin. Mukaan on saatu ihan hyvää kommentaaria siitä, miten nyky-yhteiskunnassa helposti kulutettava sisältö vie voiton huolellisesti kirjoitetusta journalismista, mikä onkin asettanut Runwayn taloudelliseen ahdinkoon. Mutta sitten taas juuri nyt on hitusen kiusallista katsoa Disneyn levittämää elokuvaa, jossa taistellaan rahanahnetta ja häpeilemättömiä budjettileikkauksia tekevää suurkorporaatiota vastaan, kun Disney vastikään ilmoitti omista reippaista säästösuunnitelmistaan, mihin kuuluu tietty ties kuinka monen ihmisen potkut, alkaen Marvelin visuaalisesta tiimistä. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa alkuperäisen leffan tapaan David Frankel, joka pitää kivan kepeää ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä saa päätähdet irrottelemaan jälleen hyvin. Teknisesti Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on oivallinen. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot ja puvustus tietty todella tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Lady Gagan faneille on luvassa herkkua, sillä artisti on tehnyt elokuvaa varten jopa kolme uutta laulua ja käypä myös esiintymässä parissa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada 2, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, Wendy Finerman Productions, Sunswept Entertainment

Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN

THE DEVIL WEARS PRADA

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt, Stanley Tucci, Adrian Grenier, Simon Baker, Gisele Bündchen, Tracie Thoms, Rich Sommer, Daniel Sunjata ja Stéphanie Szostak

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

The Devil Wears Prada, eli suomalaisittain Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Yksi 20th Century Foxin johtoryhmästä, Carla Hacken sai käsiinsä Weisbergerin kirjan, kun se oli vielä kesken, mutta jo ensimmäiset sata sivua vakuuttivat naisen siitä, että studion täytyi hankkia kirjan filmatisointioikeudet. Fox hankkikin oikeudet ja Peter Hedges palkattiin työstämään kirjan pohjalta käsikirjoitus - jo siinä kohtaa, kun kirjaa ei oltu vielä edes viimeistelty. Tekstiä työstettiin vielä useamman kirjoittajan toimesta, kunnes Aline Brosh McKenna sai aikaiseksi version, johon Hacken, muut tuottajat ja ohjaajaksi pestattu David Frankel olivat tyytyväisiä. Tuotanto koki haasteita, kun Voguen päätoimittaja Anna Wintour sai tietää erään hahmoista perustuvan häneen ja vielä negatiivisessa valossa, jolloin vaikutusvaltainen Wintour yritti estää elokuvan toteutumisen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2005 ja lopulta Paholainen pukeutuu Pradaan sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen jättimenestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja puvustus) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, naispääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Jopa Wintour myönsi lopulta pitäneensä elokuvasta. Itse katsoin Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan kymmenisen vuotta sitten ja yllätyin, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026), minkä lisäksi elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Journalistiksi pyrkivä Andrea saa työpaikan muotialan arvostetuimmasta lehdestä, Runwaysta, vain huomatakseen päätoimittaja Miranda Priestlyn olevan varsinainen ihmishirviö. Pystyykö Andrea pitämään työpaikkansa ja ennen kaikkea säilyttämään minuutensa, uppoutuessaan muodin maailmaan?

Päärooliin Andrea "Andy" Sachsiksi pohdittiin muun muassa Rachel McAdamsia, Kate Hudsonia, Kirsten Dunstia ja Natalie Portmania, kunnes rooli meni lopulta Anne Hathawaylle, joka ei kuulunut tekijöiden suunnitelmiin, mutta jonka päämääräisyys roolin saannista lopulta vakuutti oikeat ihmiset. Hathaway onkin täydellinen valinta Andyksi. Hänestä löytyy tiettyä "mattimeikäläisyyttä", mitä rooli aluksi vaatii, kun Andy on vielä täysin pihalla muotimaailmasta, mutta hän vakuuttaa myös, kun Andy pääsee vihdoin jyvälle hommasta, mutta on samalla vaarassa menettää minuutensa, ymmärtäessään, mitä tällä raadollisella alalla vaaditaan menestymiseen.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Andyn uutta pomoa, Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestlyä näyttelevä Meryl Streep, joka voittikin ansaitusti Golden Globen suorituksellaan. Myöskään Streep ei ollut tekijöiden alkuperäinen valinta, vaan he kaavailivat osaan muun muassa Michelle Pfeifferia ja Catherine Zeta-Jonesia. Näin jälkikäteen on kuitenkin mahdotonta kuvitella ketään muuta Miranda Priestlyksi. Streep dominoi jokaista kohtaustaan. Hän uhkuu niin hurjaa auktoriteettia, että katsojanakin olisi valmis hakemaan kaupungin toiselta puolelta kahvia juosten, jos nainen niin haluaa. Miranda on hahmona herkullinen, mutta ihmisenä aivan kamala. Hänen asemansa muotimaailman huippuasiantuntijana on todella noussut hänen päähänsä ja hän kohteleekin muita kuin alempiarvoisia olentoja. Streep tekee paljon hyvin vähällä ja pelkät hänen katseensa ja suun mutristelunsa ovat kaikki tarkkaan harkittuja ja sitäkin syvemmälle pureutuvia.

Elokuvassa nähdään myös Adrian Grenier Andyn poikaystävänä Natena, Emily Blunt Mirandan assistenttina Emilynä, Stanley Tucci Runwaylla vuosia työskennelleenä Nigelinä, sekä Simon Baker The New York Timesilla työskentelevänä Christianina. Blunt on mainio Emilynä, joka on vuosia joutunut toimimaan Mirandan orj... assistenttina ja pääsee nyt nauttimaan, kun pomo ottaa Andyn uudeksi silmätikukseen. Tuccista löytyy oikeaa eleganssia omaan osaansa ja Baker osaa olla sopivan hurmaava ja lipevä Christianina. Ohjaaja David Frankelin työstämää Entourage-sarjaa (2004-2011) tähdittänyt Grenier jää hieman taka-alalle, mutta yrittää toimia moraalin äänenä tyttöystävälleen, kun Andy alkaa muuttua sellaiseksi ihmiseksi, joita hän Runwaylla inhoaa.

Paholainen pukeutuu Pradaan toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus muotimaailman glamouriin ja synkkyyksiin. Muotimaailman edustajilta leffa sai ilmestyessään laidasta laitaan mielipiteitä, toisten kutsuessa elokuvaa muotialalle hallaa tekeväksi, kun taas toiset kehuivat elokuvan näyttävän kaunistelemattoman totuuden siitä, kuinka kaiken säihkeen alla ihmiset toimivat häikäilemättömästi omien etujensa ajamiseksi. Andy saakin heti ensimmäisenä työpäivänään nähdä, ettei kyse ole vain kivoista vaatteista kirjoittamisesta, vaan nainen joutuu välittömästi aikamoiseen piinaan, jossa näyttäisi olevan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Andy luovuttaa heti tai hänen on kasvatettava kovempi ulkokuori selviytyäkseen.

Elokuvassa onkin meneillään aikamoinen tahtojen taisto, mistä on lopulta varsin moneksi. Toisinaan leffa on erittäin hauskaa seurattavaa, toisinaan se menee jo lähes psykologisesta jännäristä, kun Miranda koettelee Andyn kestävyyttä ja kun Andy alkaa nousta vahvemmaksi vastavoimaksi. Elokuva on väkevä kuvaus niin ikävästä työpaikkapolitiikasta kuin myös onnistunut pohdiskelu siitä, kannattaako sitä syvintä itseään menettää ja muuttua joksikin, mistä ei edes tykkää, vain menestymisen takia? Kaikki tämä, plus Meryl Streepin huikea roolityö tekevät Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvasta erittäin mainion. Kauhulla odotan, mitä puhtaasti helppojen nostalgiarahojen perässä tehty jatko-osa tulee olemaan...

Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan penkille istahtanut David Frankel hoitaa tonttinsa pätevästi, tanssahdellen sujuvasti komedian ja draaman välimaastossa. Aline Brosh McKennan käsikirjoitus on oivallinen ja leffasta löytyy useita muistettavia repliikeitä - joista osa tosin oli näyttelijöiden improvisaatiota. Paholainen pukeutuu Pradaan on myös taitavasti kuvattu. Leikkaus on sulavaa, etenkin montaasissa, jossa näytetään Andyn pääsyä jyvälle siitä, mitä häneltä oikeasti vaaditaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja asut ovat toki tyylikkäitä, ansaitsen Oscar-ehdokkuutensa. Äänityöskentely on pätevää ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat sekaan hyvää energiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada, 2006, Fox 2000 Pictures, A Wendy Finerman Production, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Peninsula Films, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Don Jon (2013)

DON JON

Ohjaus: Joseph Gordon-Levitt

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?

Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.

Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.

Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.

Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.

Yhteenveto: Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Les Misérables (2012)

LES MISÉRABLES

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter, Samantha Barks, Aaron Tveit, Daniel Huttlestone ja Isabelle Allen
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Les Misérables musikaalielokuva on

Pohjana klassikkokirja Victor Hugon

Sekä vuoden 1985 musiikkinäytelmä

Claude-Michel Schönbergin säveltämä

Jo -88 Alan Parker halusi ohjata filmatisoinnin

Sai rahoittajaksi tuottaja Cameron Mackintoshin

Ysärillä projekti hyllytettiin

Kunnes Mackintosh tuli järkiin

Ja 2011 kuvaukset saatiin käyntiin

Jännästi laulut äänitettiin kuvauspaikalla

Yleensä nauhoitetaan etukäteen studiolla

Maailmanensi-iltansa sai 5. joulukuuta 2012

Päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten - aikamoista!

Yli 400 miljoonan lipputuloilla elokuva oli hitti

Jopa kriitikotkin arvosteluissaan sitä kiitti

Oscar-ehdokkuuksia leffa nappasi kahdeksan

Golden Globeseissa voitti parhaan musikaalielokuvan

Menestyksestä huolimatta en ole leffaa nähnyt

Vaikka se on useaan kertaan mielessä käynyt

Huomattuani elokuvan kymmenvuotisjuhlaansa viettävän

Tiesin, että nyt se olisi vihdoin ja viimein nähtävä

1800-luvun vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa

Jean Valjean vapautuu pitkän tuomion jälkeen vankilasta

Vapaudessa hän päättää parantaa tapansa

Vannoo, ettei koskaan enää varasta

Kahdeksan vuotta myöhemmin

Valjean on saanut pestin pormestarin

Mutta hän joutuu uusiin vaikeuksiin

Kun ottaa jonkun toisen tyttären hoiviin

Ja komisario Javert lähtee heidän perään

Leffan näyttelijäkaarti on hulppea

Vaikkei Russell Crowe ole laulajana taitava

Silti hän ajaa asiansa komisario Javertina

Kuten tämä "laulu" yrittää toimia arvosteluna

Jean Valjean saadaan Hugh Jackmanista

Näyttelee entistä vankia, nyt rikasta miestä

Rooli toi Jackmanille Oscar-ehdokkuuden

Ja parhaan miespääosan Golden Globen

Anne Hathaway on yllättävän vähän ruudussa

Silti hän oli voitokas palkintogaaloissa

Tulkiten parhaiten nimen mukaista kurjuutta

Esittäessään äitiä, Cosette-tytön sairasta

Cosettena taas nähdään Amanda Seyfried

Enkä edes yritä keksiä mitään

Mikä rimmaisi nimen "Seyfried" kanssa

Hänet kuultiin laulamassa jo Mamma Miassa

Nyt hän iskee silmänsä Eddie Redmayneen

Eli Mariukseen vallankumoukselliseen

Heidän välille muodostuu romanssia

Joka on mahdollista ainoastaan taruissa

Helena Bonham Carter aina hullua näyttelevä

Sacha Baron Cohen ainoa ranskalaisaksenttia yrittävä 

Heidän on tarkoitus tuoda mukaan komediaa

Jottei elokuva ole vain kurjuutta puuduttavaa

Jos et sitä entuudestaan tiennyt

Etkä tästä arviostakaan päätellyt

Les Misérables on musikaali läpilaulettu

Lähes jok'ikinen repliikki on hoilattu

Mukana ei ole musikaalinumeroita selkeitä 

Vaan laulun ohessa vuorosanoja yksittäisiä 

Ei leffa siis todellakaan kaikille sovi

Ja tyyliin tottumiseen voi mennä tovi

Yksi syy, miksen ollut leffaa nähnyt

Olin sen toteutusta jopa hieman pelännyt

Vaikkei Hugon alkuperäisteos ole tuttu

Eivätkä läpilauletut musikaalit minun juttu

Olin lopulta yllättynyt, sillä

Elokuva onkin erittäin mainio kyllä

Ymmärrän, jos leffa on luotaantyöntävä

Onhan se liki kolme tuntia kestävä

Paikoitellen raskas teos, täytyy myöntää

Oscareihin tehty, se on toki selvää

Jokin siinä teki kuitenkin vaikutuksen

Filmi on kieltämättä mahtipontinen

Visuaalisesti tyylikäs ja taiteellinen

Tunnelmaltaan suuri ja teatraalinen

Lavasteet, asut, meikit palkintonsa ansainneet

Kässäriä olisivat tosin viilata voineet

Ajassa turhan reippaasti eteenpäin hyppää

Siitä varmaan voi lähdemateriaalia syyttää

Teoksen filmaaminen on vaikea paikka

Mutta Hooperilta sujuu haastava urakka

Laulueksperttejä voi ahdistaa

Kun näyttelijät hoilasivat kuvauksissa

Eikä biisejä nauhoitettu studiossa

Kuten yleensä musikaaleja tehdessä

Jackman ja kumppanit lauloivat tuntikausia

Siinä on riskejä haitallisia

Nuotit eivät aina osu kohdalleen

Eivätkä soinnut täysin paikalleen

Joitakin tämä voi turhauttaa

Mutta itse pidin tekotavan voimasta

Lauluja ei esitetä täydellisinä

Vaan ne pidetään tavallaan raakoina

Jatkuva laulaminen on lopulta toimiva kikka

Vaikkei aina tiedä, milloin biisi on loppuva

Ja milloin alkaa seuraava

Vallankumouksellinen eeppisyys ihon kananlihalle nostattaa

Romantiikan ja kurjuuden tuoma herkkyys silmiä kostuttaa

Nimestään huolimatta elokuva välttää surussa vellomisen

Enemmänkin osoittaa toivon ja uskon merkittävyyden

Lähikuvissa äärimmäisissä esitetään hahmojen tunteet suuret

Vinoilla kuvilla viestitään tämän maailman vääryydet

Heikompinakin hetkinä leffa on elämää suurempi

Lopputekstien rullatessa katsoja kokemusta rikkaampi

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2021 - Kiitokset: Laura Mboup

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Les Misérables, 2012, Universal Pictures, Working Tile Films, Cameron Mackintosh Ltd., Relativity Media

Arvostelu: Kuka pelkää noitia (The Witches - 2020)

KUKA PELKÄÄ NOITIA

THE WITCHES

Ohjaus: Robert Zemeckis

Pääosissa: Jahzir Kadeem Bruno, Octavia Spencer, Anne Hathaway, Codie-Lei Eastick, Kristin Chenoweth, Stanley Tucci, Josette Simon ja Chris Rock

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

The Witches, eli suomalaisittain Kuka pelkää noitia perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1990 ilmestyi elokuvasovitus kirjan pohjalta, monia lapsia traumatisoinut Kuka pelkää noitia (The Witches). Vuonna 2008 Guillermo del Toro ryhtyi suunnittelemaan animaatioelokuvaa kirjan pohjalta, mutta projekti ei vielä silloin edennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin del Toro alkoi työstämään näyteltyä filmiä Robert Zemeckisin ja Alfonso Cuarónin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Kuka pelkää noitia julkaistiin esimerkiksi Yhdysvalloissa suoraan HBO Max -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2020. Nyt elokuva saapuu pikkuhiljaa myös Suomeen niissä paikoissa, joissa elokuvateatterit ovat auki. Itse olin etukäteen varautunut leffan suhteen. Vanha filmi tai alkuperäinen kirja eivät olleet minulle tuttuja, joten minua kiinnosti nähdä, mistä on kyse. Näkemäni mainokset filmistä eivät kuitenkaan lupailleet kovin hyvää. Meninkin ristiriitaisin ajatuksin katsomaan elokuvaa ja myös poistuin näytöksestä aika ristiriitaisin miettein.

Alabamassa vuonna 1968 nuori poika menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa ja muuttaa isoäitinsä luokse asumaan. Siellä poika saa tietää lapsia vihaavien noitien olevan todellisia ja että noidat yrittävät juonitella suunnitelmaa kaikkien lasten tuhoamiseksi.

Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Jahzir Kadeem Bruno näyttelee päähenkilöä, nimetöntä poikaa, joka jää heti alussa orvoksi ja muuttaa mahtavan Octavia Spencerin esittämän isoäidin luokse. Bruno pärjää oikein mainiosti pääosassa ja hänestä löytyy sellaista riemua, mikä tarttuu katsojaankin, jolloin tähän noitien täyteiseen seikkailuun lähtee aluksi erittäin mielellään mukaan. Bruno myös tulkitsee alussa taidokkaasti hahmonsa kokemaa traumaa. Spencer on herttainen pojan isoäitinä, joka myös löytää itsensä jossain kohtaa noitien keskeltä. Spencerin ja Brunon väliseen isoäiti-lapsenlapsi-suhteeseen on saatu oikeaa sydäntä mukaan.

     Elokuvassa mukana ovat myös koomikko Chris Rock tarinan kertojana, hilpeä Stanley Tucci hotellinomistaja Stringerinä, Codie-Lei Eastick herkkuja rakastavana Bruno-poikana, sekä Anne Hathaway noitien ylijohtajana. Rockin kertojaääni on hieman erikoinen ratkaisu ja vaikka Rockissa riittää intoa, on hänen äänensä paikoitellen häiritsevänkin energinen. Tucci on tuttuun tapaansa oivallinen, mutta Hathaway järkyttää sillä, kuinka surkean roolityön hän voikaan tehdä. Siis huhhuh, kuinka huono Hathaway on tässä leffassa! Hänen erilaisia eurooppalaisia aksentteja yhdistelevä korostuksensa on jo itsessään naurettavan huono, mutta kun siihen lisätään vielä päälle kiusallista ylinäyttelemisestä ja kehnoilla digiefekteillä korostettuja ruumiinosia, tuntuu usein siltä kuin Hathaway yrittäisi tahallaan pilata koko filmin.

Kuka pelkää noitia on varmasti erittäin toimiva paketti kohderyhmälleen, eli ala-asteella oleville lapsille. On fantasiaa ja tiettyä seikkailun tunnetta, sekä hieman karmivampia kohtauksia. Noitien paljastaessa todelliset ulkomuotonsa, voi meno äityä lapsien mielestä oikeasti hurjaksi. Huumoria on kuitenkin paljon ja aikuiskatsojakin saattaa hörähtää pariin otteeseen. Silti täytyy sanoa, että kun elokuvan taustalla pyörii Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko, niin miten ihmeessä tästä ei saatu tämän parempaa leffaa? Aikoinaan mahtavia teoksia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on kyllä luisunut alamäkeen 2000-luvulla, eikä fantasia ole hänelle genrenä tutuimmasta päästä. Kuitenkin Pan's Labyrinthista (El Laberinto del fauno - 2006) ja The Shape of Waterista (2017) tunnetun del Toron ja Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjanneen Cuarónin olisi voinut odottaa auttavan aidosti hyvän fantasiaseikkailun rakentamisessa.

Elokuva ajaa asiansa ihan kivasti ja toimii menevänä kertakäyttöhömppänä, vaikka Hathaway alkaisi kuinka tympiä leffan aikana. Jokin siitä jää silti uupumaan. Sitä todellista nostatusta ja koukkua ei löydy. Noidat esitellään karmivina ja häijyinä olentoina, mutta lopputulos ei vakuuta - etenkin kun Hathawayta lukuunottamatta muut noidat eivät tee yhtään mitään hyödyllistä. Herkiksi tarkoitetut hetket eivät aiheuta toivottua tunnereaktiota ja lopun ratkaisut jäävät lähinnä hyviksi ideoiksi. Eniten kenties ärsyttää lasten aliarvioiminen. Hahmot selittävät jatkuvasti mitä ilmiselvimpiä asioita. Etenkin kohtauksessa, missä noitien johtaja kertoo muille noidille ilkikurisesta suunnitelmastaan, piilossa kuunteleva päähenkilö pistetään kaiken aikaa toistamaan ääneen sen, mitä juuri tuli nähtyä tai kuultua. Kun Zemeckis ja del Toro vieläpä ovat vastuussa käsikirjoituksesta, on häkellyttävää, että tällaista laiskuutta on rustattu mukaan.

Viime vuosituhannella useita loistoleffoja tehnyt Zemeckis ei todellakaan ole ollut parhaimmillaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Joko motion capture -animaatioteknologian kanssa temppuileva tai tylsähköjä draamoja tehtaileva Zemeckis on pelkkä varjo entisestä elokuvantekijästä, mikä on surullista. Kuka pelkää noitia on yksi tällainen keskinkertainen tuotos lisää herran alati heikkenevään filmografiaan. Edes tekninen toteutus ei täysin vakuuta huippunimistä huolimatta. Kuvaus on sujuvaa, leikkauksessa on hyödynnetty tyylikkäitä siirtymiä ja lavasteetkin ovat oivalliset. Heikot erikoistehosteet saavat leffan kuitenkin näyttämään yli kymmenen vuotta vanhemmalta. Puhuvat hiiret näyttävät siltä kuin ne olisi animoitu vuonna 2006. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Zemeckisin luottosäveltäjä Alan Silvestrin satumaiset musiikit ovat kenties jopa parasta elokuvassa.

Yhteenveto: Kuka pelkää noitia saattaa iskeä kohderyhmäänsä, ala-asteikäisiin lapsiin, mutta jättää luultavasti monet muut kylmäksi. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta filmi on aika keskinkertainen fantasiaseikkailu, mikä ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Noidat tarjoavat uhkaavuuden tunnetta oikeastaan vain lapsille, eikä huumorikaan luultavasti erityisemmin iske vanhempiin. Erityisen ärsyttävää on, kuinka elokuva tuntuu jatkuvasti aliarvioivan lapsikatsojaa, selittämällä monta kertaa samat asiat. Tuntuu välillä jopa siltä, että leffa ei pidä katsojiaan kovin fiksuina. Kaikki tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla anteeksiannettavaa, kun näitä vertaa Anne Hathawayhin, joka tekee aika varmasti uransa surkeimman roolisuorituksen noitien ylijohtajana. Aivan kaameilla aksenteilla puhuvaa ja koko ajan ylinäyttelevää Hathawayta on jopa tuskastuttavan kiusallista katsoa ja elokuva paranee aina huomattavasti, kun hän ei ole ruudulla. Muut näyttelijät tekevät sentään ihan kelpo työtä. Jahzir Kadeem Bruno on selvästi riemuissaan roolistaan, Octavia Spencer on täynnä sydäntä hänen isoäitinään ja Stanley Tucci on hilpeä hotellinomistajana. Erikoistehosteet näyttävät useita vuosia vanhoilta ja jättää halvan maun katsojalle. Vaikka Kuka pelkää noitia toimii aika varmasti kohdeyleisölleen, on silti käsittämätöntä, ettei Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko ole tämän parempaan pystynyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Witches, 2020, Warner Bros., ImageMovers, Double Dare You, Esperanto Filmoj, The Jim Henson Company, Necropia Entertainment

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS

Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.

Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.

Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.

Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.

Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.

Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment