Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.
Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.
Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.
Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.
Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion
Näyttelijät: Rebecca Ferguson, Common, Harriet Walter, Ashley Zuckerman, Jessica Henwick, Avi Nash, Rick Gomez, Chinaza Uche, Shane McRae, Remmie Milner, Alexandria Riley, Clare Perkins, Billy Postlethwaite, Tim Robbins, Steve Zahn, Reed Birney, Laura Innes, Jessica Brown Findlay, Morven Christie, Matt Craven, Sonita Henry, Will Merrick, George Robinson, Ned Dennehy ja Colin Hanks
Genre: jännitys, scifi
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 53 minuuttia - 1 tunti 7 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Hugh Howeyn kirjoihin perustuva scifisarja Siilonousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV -palvelussa toukokuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten tekijät ilmoittivat työstävänsä kaksi tuotantokautta lisää. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Siilon kolmas tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin todella paljon sarjan avauskaudesta ja vaikka kakkoskausi oli mielestäni pieni tasonpudotus, oli sekin hyvä, joten olen odottanut kolmannen kauden näkemistä positiivisin mielin. Kun tuotantokauden viimeinenkin jakso oli julkaistu, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.
On kulunut kolme kuukautta siilo 18:n kapinasta. Juliette on valittu pormestariksi, mutta hänelle syötetään muistiin vaikuttavia aineita, jotka ovat saaneet hänet unohtamaan toisen siilon tapahtumat ja ihmiset.
Rebecca Ferguson nähdään jälleen roolissaan Juliette Nicholsina, entisenä mekaanikkona, joka onnistui matkaamaan toiseen siiloon ja takaisin, kohdattuaan hädässä olevia ihmisiä. Nyt Juliettesta on tehty uusi pormestari, mutta samalla hänelle on onnistuttu ujuttamaan ainetta, joka sotkee hänen muistiaan ja tekee hänestä suostuvaisen siiloja ohjailevien hyyppien käskyille. Ferguson on taas mainio roolissaan ja on kiinnostavaa seurata tätä toisenlaista Juliettea.
Sivuhahmoista mukana ovat myös muun muassa turvallisuusvastaava Sims (Common), hänen vaimonsa Camille (Alexandria Riley), mekaanikko Martha (Harriet Walter), analyytikko Lukas (Avi Nash), siiloja edeltävän yhteiskunnan esineistä kiinnostunut Patrick (Rick Gomez), sekä tärinää poteva Paul (Chinaza Uche), joiden lisäksi kakkoskauden päätteeksi takaumassa esitellyt kongressiedustaja Daniel Keene (Ashley Zukerman) ja reportteri Helen Drew (Jessica Henwick) pääsevät paremmin esille. Tutut sivuhahmot toimivat oivallisesti ja osaa heistä kehitetään hyvin kauden edetessä ja jokaisen miettiessä, kenelle olisivat lojaaleja. Kaikista eniten olin kuitenkin kiinnostunut Danielista ja Helenistä, sekä heidän juonikuviostaan, joka selittää vihdoin miten ja miksi siilot alun perin rakennettiin ja mikä muutti maailman sellaiseksi kuin se sarjassa alun perin esiteltiin. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa.
Siilon toinen tuotantokausi ei mielestäni ollut ensimmäisen veroinen ja Julietten seikkailu läheisessä siilossa oli venytetty turhan pitkäksi. Kolmas kausi on taas onneksi paluu sarjan avauskauden tasolle ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin siilon tapahtumia kuin erityisesti menneisyyteen sijoittuvia kohtauksia. Samalla sarjan pienoiseksi ongelmaksi koitui omalla kohdallani se hassu fakta, että kun Amazon Prime Video pyörittää Fallout-sarjaa (2024-) ja Disney+ esittää Paradise-sarjaa (2025-), jotka molemmat sijoittuvat maailmanlopun jälkeisiin maanalaisiin bunkkereihin, Siilo tuntuu jälleen enemmän yhdeltä sarjalta muiden joukossa kuin erottuvan selvästi edukseen konseptillaan.
Kymmenen noin tunnin mittaista jaksoa vievät pääasiassa hyvin mukanaan, vaikka osa sivuhahmoista ei olekaan niin kiinnostavia tyyppejä, että heidän kertomuksiaan jaksaisi seurata samalla intensiteetillä. Olikin ehkä jopa huvittavaa, kuinka nimenomaan ne menneisyyteen sijoittuvat osiot imaisivat minut paremmin mukaansa. On todella mielenkiintoista nähdä, millainen tapahtumaketju lopulta johtaa elämään siiloissa ja vaikka lopputuloksen toki tietää ennakkoon, on näitä takaumia jännittävää katsoa. Loppusuoralla kausi alkaa asetella pelinappuloita paikoilleen viimeisiä liikkeitään varten ja finaali jättääkin positiivisin mielin odottamaan heinäkuussa 2027 alkavaa neljättä tuotantokautta, jonka tekijät ovat ilmoittaneet vievän tarinan päätökseen.
Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa hyvin, kasvatellen jännitettä aina tarpeen vaatiessa. Teknisesti Siilo pitää kutinsa. Kolmas kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Itse siilon tutut lavasteet ovat edelleen hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset mainiot. Takaumien myötä lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään enemmän ja tuomaan esimerkiksi paljon uusia tapahtumapaikkoja mukaan. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Atli Örvarssonin säveltämät musiikit tuovat jälleen väkevän lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Chip Zien, Lea Thompson, Tim Robbins, Jeffrey Jones, Ed Gale, Jordan Prentice, David Paymer, Paul Guilfoyle ja Brian Steele
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Howard the Duck, eli suomalaisittain Howard - uuden ajan sankari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. Saatuaan valmiiksi komediaelokuvansa Svengijengi '62(American Graffiti - 1973), George Lucas löysi sarjakuvia hahmosta ja kertoi niistä entisille koulukavereilleen ja Svengijengi '62:n käsikirjoittajille Willard Hyuckille ja Gloria Katzille. Yhdessä kolmikko alkoi kaavailla elokuvasovitusta sarjakuvien pohjalta. Vuonna 1984 Lucasin perustama Lucasfilm-yhtiö hankki Universal Picturesin kanssa hahmon elokuvaoikeudet Marvelilta. Alun perin Hyuck ja Katz halusivat tehdä elokuvan animaationa, mutta koska Universal halusi elokuvan teattereihin kesäksi 1986, animointiin ei ollut aikaa ja niinpä elokuva päätettiin kuvata oikeiden ihmisten kera. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1985 ja lopulta Howard - uuden ajan sankari sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka keräsi lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja sai kahdeksan Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin ohjaus, miessivuosa, laulu ja 1980-luvun huonoin elokuva), joista se voitti huonoimman elokuvan, käsikirjoituksen, uuden tähden ja erikoistehosteiden palkinnot. Elokuvan heikon menestyksen myötä avioeroa läpi käyneen tuottaja Lucasin juuri rakentaman Skywalker Ranchin kohtalo jäi vaakalaudalle ja pelastaakseen sen, hän joutui myymään juuri perustamansa tietokonegrafiikkaosaston ystävälleen Steve Jobsille, minkä myötä Pixar-yhtiö syntyi. Itse katsoin Howard - uuden ajan sankarin ensi kertaa yli kymmenen vuotta sitten, enkä piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan.
Mystinen voima siirtää Howard Ankan omalta planeetaltaan Maahan ihmisten keskelle. Yrittäessään keksiä keinoa palata takaisin omaan maailmaansa, Howard kohtaa Universumin Synkän Ylivaltiaan.
Howard - uuden ajan sankarin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo Howard Ankka, joka elää omalla planeetallaan, jossa evoluutio toimi toisin kuin täällä ja ankoista kehittyi planeetan dominoiva laji. Howardin elämä saa kuitenkin hurjan käänteen, kun hänet imaistaan portaalin läpi Maahan ihmisten keskuuteen. Howard ei ole persoonaltaan sieltä pidettävimmästä päästä ja kun hän huomaa, että häntä kohdellaan välittömästi luonnonoikkuna ja friikkinä, hän pistelee samoin mitoin takaisin. Howard on tuittupäinen, omahyväinen ja mukamas naistenmies, mutta hahmoon tuodaan ihan kivasti syvyyttä leffan edetessä, kun voi huomata, että suuri osa tästä on pelkkää kovaa ulkokuorta, jolla ankka peittelee omia epävarmuuksiaan. Alun perin Howard Ankka oli tarkoitus toteuttaa tietokonetehostein, mutta kun teknologia ei ollut tähän valmis, tekijät pohtivat hetkellisesti nukkea, kunnes he päättivät pestata lyhytkasvuisen Ed Galen ja lapsen Jordan Prenticen pukeutumaan ankka-asuun, jonka animatroniikkanaamaa ohjaili useampi ihminen. Howardin ääneksi valittiin lopulta Chip Zien. Tekijät päätyivät oikeaan ratkaisuun, sillä voin vain kuvitella, kuinka kamalalta 1980-luvun puolivälin digiefektein luotu ihmismäinen ankka näyttäisi nykypäivänä.
Elokuvassa nähdään myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista (Back to the Future - 1985-1990) tuttu Lea Thompson laulaja-kitaristi Beverlynä, joka ottaa Howardin siipiensä... tai no, käsiensä suojaan, sillä ei Beverlyllä siipiä ole, myöhemmin Rita Hayworth - avain pakoon -leffasta (The Shawshank Redemption - 1994) tutuksi tullut Tim Robbins tohtoripyrkyri Philinä, sekä Jeffrey Jones pahana Universumin Synkkänä Ylivaltiaana. Thompson on roolissaan oiva, mutta ai kauhea, millaista myötähäpeää Robbinsin ja Jonesin yliampuvat esiintymiset tuottavat.
Howard - uuden ajan sankari on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen kiinnostavimmista sarjakuvaelokuvatapauksista. Inhosi elokuvaa tai oli sen fani (sellaisiakin nimittäin löytyy), ei kukaan voi kieltää, etteikö leffa olisi jollain tapaa ihailtavankin persoonallinen tapaus, joka vähät välittää esimerkiksi sellaisesta kysymyksestä, että kenelle elokuva on edes tehty? Vaikka pääroolissa on puhuva ihmismäinen ankka, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään lastenelokuva, mikä käy selväksi alusta asti, kun Howard nähdään ryyppäämässä, polttelemassa sikaria ja vikittelemässä naisia. Nähdäänpä elokuvassa jopa paljaat ankkatissit. Mutta sitten taas Universumin Synkästä Ylivaltiaasta on tehty niin yliampuva pahis, että hahmo tuntuu kuuluvan enemmän johonkin lasten piirrossarjaan.
Elokuvaa vaivaa pahemman luokan identiteettikriisi, kun se hyppii aikuisille ja sitten taas lapsille suunnattujen kohtausten välillä. Kai tässä on yritetty tehdä jonkin sortin koko perheen viihdettä, josta kuka tahansa voisi riemastua, mutta nyt lopputulos on jotain, mikä tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä. Hassua kyllä, tällä katselukerralla olin jotenkin osittain oikeassa mielentilassa, sillä elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana toisaalta jopa pidin näkemästäni - tai ainakin siitä, kuinka poikkeavalta Marvel-leffalta Howard - uuden ajan sankari tuntuu nyt 40 vuotta myöhemmin. Pidin jopa hieman itse Howard Ankkaan liittyvästä sisäisestä kriisistä, kun hän yrittää sopeutua ihmisten sekaan, vaikka tämä jääkin aika pintapuoleiseksi. Phil kuitenkin ärsyttää heti ensinäkemiseltä ja kun leffa muuttuu loppupäässä tavanomaisemmaksi maailmanpelastusoperaatioksi, vekkulin erilainen elokuva laimenee turhankin tavanomaiseksi rymistelyksi, jonka finaali on liian pitkäksi venytetty. Lähes kaksituntisena Howard - uuden ajan sankari on muutenkin liian pitkä ja puolitoistatuntisena tämä hupsuttelu viihdyttäisi paremmin.
Howard - uuden ajan sankarin ohjasi Willard Hyuck ja elokuva jäikin taloudellisen epäonnistumisensa myötä miehen viimeiseksi ohjaukseksi. Hyuckin työ on levällään, kuten on myös hänen ja Gloria Katzin laatima käsikirjoitus. Teknisestikin Howard - uuden ajan sankari on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja käytännön tehostein toteutettu Howard Ankka näyttää hyvältä. Osa muista efekteistä ovat kuitenkin vanhentuneet aika kehnosti, erityisesti loppuhuipennuksessa. Äänimaailma äityy toisinaan ärsyttäväksi meteliksi, mutta musiikeista on pakko kehua lopun Howard the Duck -kappaletta, joka on aikamoinen korvamato.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Howard the Duck, 1986, Universal Pictures, Lucasfilm
Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.
Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.
Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.
Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.
Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).
Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.
Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions
Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.
Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.
Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.
Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.
Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.
Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment
Ohjaus: Tony Scott Pääosissa: Tom Cruise, Kelly McGillis, Anthony Edwards, Val Kilmer, Tom Skerritt, Michael Ironside, Meg Ryan, John Stockwell, Tim Robbins, James Tolkan, Barry Tubb, Rick Rossovich ja Whip Hubley Genre: draama, romantiikka, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
"I feel the need... ...the need for speed!"
Top Gun - lentäjistä parhaat on Tony Scottin ohjaama elokuva, joka sai inspiraationsa kalifornialaislehden Top Guns -artikkelista, koskien hävittäjälentäjäkoulun opiskelijoita. Tuottajat Don Simpson ja Jerry Bruckheimer kiinnostuivat tekemään sen pohjalta elokuvan, mutta heillä kesti kauan löytää aiheesta kiinnostuneita käsikirjoittajia. Lopulta he saivat palkattua Jim Cashin ja Jack Epps Jr:n. Heillä kuitenkin kesti aikaa kirjoittaa teksti, mistä tuottajat pitivät. Alun perin pääosaan kaavailtiin Matthew Modinea, mutta hänen mielestä elokuva vaikutti liikaa armeijaa ja merivoimia ihannoivalta, eikä suostunut tekemään sitä, jolloin lopulta päärooliin kiinnitettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat kesällä 1985 ja lopulta Top Gun - lentäjistä parhaat sai ensi-iltansa keväällä 1986. Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, muttei tehnyt kriitikoihin vaikutusta. Leffa kuitenkin sai palkintoehdokkuuksia musiikeistaan ja nykypäivänä sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Top Gunia, mutta olen ollut tietty tietoinen siitä jo vuosia. Nyt kun elokuva on monien viivästysten myötä saamassa jatkoa leffalla Top Gun: Maverick (2021), päätin vihdoin katsoa leffan.
Hurjapäinen lentäjä Maverick ja hänen tutkaupseerinsa Goose lähetetään Top Guniin, hävittäjälentäjäkouluun, missä Maverick päättää todistaa olevansa kaikista paras.
Nuori Tom Cruise on nappivalintasäännöistä piittaamattoman ja itsekeskeisen huimapäälentäjä Maverickin rooliin. Cruise omaksuu tämän roolin kaikkia piirteitä myöten ja tietää, kuinka ärsyttävä vaikutus hänen leveällä hymyllä voikaan olla. Välillä Maverickin ylimielinen asenne tympii katsojaa, mutta samalla hänestä on vaikea olla pitämättä. Kohtauksissa, joissa Maverick yrittää todistaa hurjat lahjansa, katsoja kannustaa häntä onnistumaan. Eikä Maverick onneksi ole täysin yksiulotteinen tapaus, vaan hänestä alkaa löytyä muitakin puolia elokuvan kulkiessa eteenpäin. Maverickin mukana kulkeva tutkaupseeri Goose (Anthony Edwards) jää huomattavasti lentäjäkaveriaan tylsemmäksi tapaukseksi. Top Gunissa Maverick ja Goose kohtaavat mm. lentäjät Icemanin (Val Kilmer), Sliderin (Rick Rossovich), Hollywoodin (Whip Hubley) ja Wolfmanin (Barry Tubb), sekä lentäjiä kouluttavat Viperin (Tom Skerritt) ja Jesterin (Michael Ironside). Muita lentäjähahmoja ovat myös Cougar (John Stockwell) ja Merlin (Tim Robbins), sekä heitä komentava Stinger (James Tolkan). Nämä hahmot jäävät yksiulotteisiksi tapauksiksi ja he ovatkin lähinnä mukana haastaakseen Maverickin. Kilmeristä huokuu myös ylimielistä asennetta, kun taas Skerrittistä, Tolkanista ja Ironsidesta löytyy karismaa johtorooliin. Vaikka Top Gun - lentäjistä parhaat käyttää paljon aikaa miesten väliseen kilpailuun ja machoiluun, täytyy siihen mahtua myös romantiikkaa. Maverick iskee silmänsä Kelly McGillisin näyttelemään Charlotte Blackwoodiin, joka on myös hommissa Top Gunissa. Vaikka Charlotte onnistuneesti näyttää Maverickille tämän paikan, jää hän hahmona hieman tylsäksi, eikä tämä romanttinen puoli onnistu säväyttämään. Lähinnä se on vain todella siirappista.
Top Gun - lentäjistä parhaat on kyllä niin kasarileffa kuin vain voi olla. Hävytöntä äijämachoilua niin miesten kesken kuin miehen yrittäessä tehdä vaikutusta naiseen. Suurta juustoisuutta ja campia, mitkä onnistuu osittain katsomaan sormien läpi. 1980-luvun syntikkakappaleita, kuten Kenny Logginsin Danger Zone, joita jumputetaan läpi leffan yhä uudestaan. Tiettyä asennetta, mitä monilta muilta vuosikymmeniltä puuttuu. Tämä tuntuu vetävän oikein kunnolla nupit kaakkoon kasariudessaan, mikä onkin varmaan yksi syistä, miksi leffaa pidetään niin korkeassa asemassa vuosikymmenen filmien joukossa. Ymmärrän hyvin, miksi monille 1980-luvun lapsille Top Gun on ollut kovin juttu ikinä ja kuinka se kuuluu yhä suosikkien joukkoon. Itse kun en ole kasarilapsi ja näin leffan vasta nyt parikymppisenä, täytyy sanoa, ettei elokuva iskenyt ihan niin täysillä kuin voisi toivoa.
Kyllä leffasta tosin vaikuttavat puolensa löytyy, jotka ovat tietty ne mielettömän upeasti toteutetut lentokohtaukset. Elokuvassa on käytetty oikeita hävittäjäkoneita ja niitä kuvataan monipuolisen konstein ja katsojana voi tuntea lentäjien kokeman vauhdin ja huuman. Lentokohtaukset ovat viihdyttäviä ja parissa kohtaa jopa hieman jännittäviä. Harmillisesti muuten leffasta tuntuu puuttuvan jännitys ja etenkin loppuhuipennuksessa on vaikea kokea uhkaa Maverickin vastustajista. Lisäksi maan kamaralla tapahtuvat asiat eivät herätä samalla lailla kiinnostusta kuin ilmassa. Sieltä löytyy veikeää huumoria, mutta myös pientä pitkäveteisyyttä hieman mitäänsanomattoman ja imelän rakkaustarinan vuoksi.
Maanpinnankin tapahtumista löytyy kyllä oma koukkunsa, mikä herättää läpi leffan monipuolisia tunteita. Elokuvasta nimittäin löytyy erikoinen seksuaalinen jännite, muttei todellakaan Maverickin ja Charlotten väliltä, vaan lentäjien keskuudessa. Tapa, millä nämä lentäjät katsovat toisiaan ja kuinka he keskustelevat todella lähellä toisiaan - usein vieläpä ilman paitaa - katsojana voisi vaikka vannoa, että Top Gunista löytyy joko vahingossa tai täysin tarkoituksella voimakasta homovibaa. Parissa kohtaa meininki muuttuu niinkin intensiiviseksi, että odotin lentäjien pian suutelevan toisiaan. Ohjaaja Quentin Tarantino onkin analysoinut elokuvan kertovan Maverickin kamppailusta homoseksuaalisuutensa kanssa. Muut lentäjät edustavat homoutta, kun taas Charlotte edustaa heteroutta ja läpi leffan Maverick kamppailee näiden suuntautumisten välillä. Kun leffaa katsoo tästä vinkkelistä, se toimii mielestäni jopa paremmin. Tai sitten elokuvan voi myös nähdä Matthew Modinen tavoin merivoimien propagandana, jolla on yritetty saada nuoria innostumaan armeijaan liittymisestä. Kummin vain, molemmat ovat kiehtovampia näkemyksiä kuin se, että tämä olisi ihan vain elokuva lentäjästä, joka yrittää todistaa olevansa paras, samalla kun ihastuu kauniiseen naiseen.
Elokuvan on ohjannut Ridley Scottin edesmennyt pikkuveli Tony Scott, jolla on silmää näyttäville lento-otoksille. Scott tekee elokuvasta viihdyttävän paketin, heikkouksineen kaikkineen. Jim Cash ja Jack Epps Jr. ovat kirjoittaneet ihan mukaansatempaavan kertomuksen, mutta he kompastelevat romanttisella puolella. Elokuva on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on paikoitellen hieman tönksähtelevää, kun irrallisia lento-otoksia yhdistellään toisiinsa. Välillä lentokohtauksissa leikkaus on niin epätasaista, että vaatii suurta pinnistystä, että pysyy kärryillä, mikä hävittäjä kuuluu kenellekin. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä, minkä lisäksi efektit toimivat yhä pääasiassa todella hyvin. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina hävittäjien äänitehosteista taustalla jumputtaviin musiikkeihin asti. Leffan jälkeen on suuri mahdollisuus, että Danger Zone jää soimaan päässä - etenkin kun se kuullaan useampaan otteeseen elokuvan aikana.
Yhteenveto:Top Gun - lentäjistä parhaat on vallan mainio elokuva, joka suorastaan huokuu kasaria - niin hyvässä kuin hieman pahassakin. Elokuvassa on tiettyä cooleutta ja asennetta, mitä muilta vuosikymmeniltä ei yksinkertaisesti löydy, mutta samalla se on myös todella juustoinen ja imelä. Leffan romanttinen puoli on varsinaista siirappia ja ainakin omasta mielestäni elokuvan heikompaa antia. Asiaa ei auta, että Tom Cruisen ja Kelly McGillisin väliltä löytyvä kemia ei ole läheskään yhtä voimakasta kuin lentäjämiesten välinen seksuaalinen jännite. Kun filmiä analysoi allegoriana päähenkilön kamppailusta seksuaalisuutensa kanssa, se on jopa huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Jo simppelinä toimintapätkänä leffa on varsin viihdyttävä, erityisesti näyttävien hävittäjälentokohtaustensa aikana. Elokuva toimii myös puhtaana merivoimien propagandana katsottuna. Harva elokuva on niin voimakkaasti oman aikansa tuotos kuin Top Gun - lentäjistä parhaat, onnistuen silti vetämään puoleensa yli kolme vuosikymmentä myöhemmin niitäkin katsojia, jotka eivät eläneet kyseisellä aikakaudella. Se jääkin nähtäväksi, että onnistuuko yli 30 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa nousemaan samanlaisiin korkeuksiin ja kannattiko tällaiselle kasariteokselle edes tehdä jatkoa nykypäivänä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019 - muokattu 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Top Gun, 1986, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown Genre: toiminta, scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
"In brightest day, in blackest night, No evil shall escape my sight. Let those who worship evil's might, Beware my power, Green Lantern's light!"
Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.
Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan. Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu. Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.
Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista. Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.
Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen(Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanutIron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin(The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.
Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.
Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.
Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!
Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.
Yhteenveto:Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios
Ohjaus: Todd Haynes Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman Genre: draama, jännitys Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin"The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.
Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.
Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.
Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.
Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.
Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.
Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.
Yhteenveto:Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content
Ohjaus: Frank Darabont Pääosissa: Tim Robbins, Morgan Freeman, Bob Gunton, Clancy Brown, William Sadler, James Whitmore, Mark Rolston ja Gil Bellows Genre: draama Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 16
The Shawshank Redemption, eli suomalaisittain Rita Hayworth - avain pakoon perustuu Stephen Kingin tarinaan "Rita Hayworth and Shawshank Redemption" vuodelta 1982. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Frank Darabont osti tarinan filmioikeudet Kingiltä ja kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hän ehdotti ideaa Castle Rock -yhtiölle, joka innostui tarinasta ja antoi Darabontin tehdä filminsä. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1993 ja vaikka pitkät kuvauspäivät olivat tekijöiden ja näyttelijöiden mielestä tuskaa, leffa saatiin viimeisteltyä ja lopulta Rita Hayworth - avain pakoon sai ensi-iltansa syksyllä 1994. Elokuvasta pidettiin kovasti, mutta se ei menestynyt kovin kummoisesti. Filmi oli myös ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Kuitenkin vuosien varrella sen suosio on vain kasvanut ja kasvanut jopa niin paljon, että suurella Internet Movie Database -sivustolla se on ollut jo noin kymmenen vuotta 250:n parhaan elokuvan listan ensimmäisellä sijalla! Tämän takia Rita Hayworth - avain pakoon herätti minun huomioni ja ihmettelin, mikä ihmeen leffa tämä oikein on ja miten se on noin suosittu? Kului kuitenkin vuosia ennen kuin vihdoin näin elokuvan ja vaikka pidin sitä erittäin hyvänä, en ymmärtänyt, mikä siinä olisi muka niin upeaa ja mahtavaa. 2017 alussa katsoin leffan uudestaan, sillä halusin kirjoittaa siitä arvostelun, mutten vieläkään pitänyt sitä erityisen ihmeellisenä. En kuitenkaan julkaissut arviotani ja kun oli kulunut melkein vuosi siitä, kun olin sen kirjoittanut, minun teki mieli katsoa Rita Hayworth - avain pakoon uudelleen. Onneksi tein niin, sillä vasta siinä kohtaa leffa kolahti aivan täysillä ja olin vain äärimmäisen vaikuttunut alusta loppuun. Vaikka olin onnellinen siitä, että voin vihdoin oikeasti ylistää elokuvaa, oli tämä myös harmillista, sillä jouduin kirjoittamaan lähes koko arvosteluni uudestaan...
Andy Dufresnea syytetään vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta, jolloin hän joutuu Shawshankin vankilaan. Siellä hän saa ystäviä, auttaa vartijoita hyvällä numeropäällään, parantaa vankien elämää ja suunnittelee pakoa...
Tim Robbins esittää Andy Dufresnea, joka tuntuu alkupuolella hiljaiselta ja kun muut luulevat, ettei hän vain uskalla puhua, hän oikeasti tutkii muita ja koko Shawshankin vankilaa etäältä, luoden päässään suunnitelmia. Andy on erittäin mielenkiintoinen hahmo, sillä hänestä alkaa vähitellen löytyä uusia puolia. Hahmolla on loistava numeropää ja pankin varajohtaja kun on, monet Shawshankissa alkavat turvautua häneen raha-asioissaan. Elokuvan aikana hän alkaa parantamaan vankien oloa, esimerkiksi laajentamalla Shawshankin kirjaston tarjontaa. Robbins on erittäin mainio roolissaan, vaikka välillä hänen psykoottinen ilmeensä tuntuukin oudon karmivalta. Täydellisen kertojaäänen omaava Morgan Freeman näyttelee Rediä, joka voi saada tarjottua vangeille mitä vain he haluavatkaan, koska hänellä on loistavat suhteet ulkopuoliseen maailmaan. Tällä tavoin hän on yksi Shawshankin suosituimmista vangeista. Red kiinnostuu erikoisesta Andysta ja auttaa häntäkin saamaan tarvikkeita. Red toimii tosiaan kertojaäänenä, jolloin Freemanin ääni pääsee upeasti käyttöön. Tuttuun tapaansa myös Freemanin roolisuoritus on upea; hän on aivan täydellinen valinta rooliinsa vangiksi, joka on alkanut kyllästyä vankilaelämään ja menettää toivoaan vapautumisesta.
Shawshankin ilkikurista vankilanjohtaja Nortonia näyttelee erinomaisesti Bob Gunton. Norton ei oikein pidä Andysta, mutta joutuu suostumaan Andyn tekoihin, sillä vain Andy osaa auttaa häntä. Johtaja Nortonista on luotu onnistuneen uhkaava hahmo henkisesti ja leffan aikana pääseekin näkemään, kuinka julma hän osaa olla. Fyysisesti uhkaavana hahmona toimii ylivartija Hadley (Clancy Brown), joka tottelee Nortonia ja pitää vangit kurissa, vaikka se pistäisi heidät sairaalakuntoon. Muita vankihahmoja ovat William Sadlerin esittämä Heywood, joka on olevinaan kova äijä, muttei oikeasti olekaan täysin sitä; Mark Rolstonin näyttelemä Bogs, joka on heikkoja vankeja raiskaavan "sisko"-porukan johtaja, James Whitmoren esittämä vanha Brooks, joka työskentelee vankilan kirjastossa, sekä loppupuolella mukaan tuleva, Gil Bellowsin esittämä nuori Tommy, joka kertoo olleensa jo useissa vankiloissa ennen Shawshankia. Katsojana haluaa kaiken aikaa nähdä, että Bogsille kävisi huonosti, kun taas Brooksia käy usein sääliksi, sillä hän on viettänyt suurimman osan elämästään vankilassa, eikä tiedä enää paljoa ulkopuolisesta maailmasta.
No onko Rita Hayworth - avain pakoon se kaikkien aikojen paras elokuva? Sehän riippuu tietty täysin katsojasta. Vaikka pidinkin teoksesta kolmannella kerralla enemmän, ei se silti pääse kymmenen suosikkileffani joukkoon. Mutta on se silti aivan mielettömän upea filmi ja yksi parhaista, minkä olen koskaan nähnyt! Elokuva pystyy todella loistaviin asioihin erittäin yksinkertaisin tavoin. Sen tarina on erinomaisesti kerrottu sekä visuaalisesti, että Redin kertojaäänen kautta. Shawshankin vankilasta on luotu vaikuttava paikka, joka sisältää oman kulttuurinsa ja tapansa, joita katsoja pääsee seuraamaan. Vaikka mukana on useita karuja hetkiä, kuten raiskaavat "siskot" ja hakkaavat vartijat, vankilaan mahtuu yllättävän kauniita ja iloisiakin kohtauksia. On erittäin kiehtovaa seurata, kuinka Andy kehittyy leffan aikana ja miten hän alkaa muuttamaan vankilaa uusille ystävilleen mieluisammaksi paikaksi. Muutenkin hahmoja rakennetaan hienosti läpi elokuvan, jolloin heistä pitää ja välittää paljon. Tämän huomaa varsinkin parissa kohtauksessa, joista on saatu aikaiseksi yllättävän koskettavat. Hieman ennen puolta väliä nähdään pitkä surullinen osio, joka on niin liikuttava, että meinasin itkeä! Ja kuten olen usein arvosteluissani sanonut, minä en yleensä ikinä itke elokuvien aikana. Saa nähdä, avaako Rita Hayworth - avain pakoon kyynelhanat ensi kerralla. Suosittelenkin siis jo tässä kohtaa muistaa nenäliinat mukaan, jos uskot alkavasi herkästi vollottamaan.
Sen lisäksi, että elokuva onnistuu liikuttamaan, se saa myös kauhistelemaan sitä, kuinka kauan hahmot joutuvat olemaan vankilassa. Ajan kulumista ei filmissä oikeastaan näe, vaan se tuodaan esille hahmojen keskusteluissa tai Redin puheessa katsojille. Ei kestä kauaa, kun Red jo kertoo, että Andy on ollut vankilassa vuoden ja yhdessä kohtaa Red selittää, että hän pääsee auttamaan Andya kerran vuodessa kuukauden ajan, mikä viestii siitä, että tällaista on tapahtunut aika kauan. Ja sitten katsojille paljastetaan, että on kulunut YHDEKSÄNTOISTA vuotta siitä, kun Andy joutui vankilaan ja katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka hirveää se olisi. Ja Redin puheista käy selville, että hän on ollut Shawshankissa kaksi kertaa sen ajan! Näyttelijät esittävät hienosti, kuinka vuodet vaikuttavat heihin, mutta harmillisesti tekijät eivät ole miettineet, että noin kahdessakymmenessä vuodessa ihmiset muuttuvat aika paljon. Ainoa ongelmani leffan kanssa onkin se, etteivät maskeeraajat ole tehneet hahmoista lähes yhtään vanhemman näköisiä elokuvan loppupäässä kuin miltä he näyttivät alussa. Tällaisen ison yksityiskohdan puuttuminen vie itseltäni hieman pois teoksen uskottavuudesta, mutta se on liian pieni tekijä vähentämään pisteitä.
Rita Hayworth - avain pakoon kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei yllättävää kyllä tunnu niin pitkältä, vaikka lähes koko filmi tapahtuukin vain vankilan muurien sisällä. Kuten jo sanoin, tarina ja tunnelma ovat niin upeasti rakennettuja, että vankiladraaman seuraaminen on äärimmäisen ... vitsi tulossa ... vangitsevaa. Saattaa olla, että jossain kohtaa katsoja vapautetaan hahmojen kanssa, mutta sitä en kerro. Sen kuitenkin sanon, että elokuvan loppuhuipennus on aivan mielettömän fantastinen! Huipennusta pohjustetaan hienovaraisesti lähes koko leffan ajan ja kun suuri paljastus vihdoin tehdään, on katsoja aivan täpinöissään siitä, kuinka hienosti elokuva päättyy. On harmi, että tarkkaan mietittynä suomalainen nimi Rita Hayworth - avain pakoon paljastaa loppuhuipennuksen, mutta se ei onneksi vie pois katsojan kokemaa tunnetta. Lopputekstien alkaessa olin todella hämilläni. En tiedä, mikä elokuvassa oli aiemmin häirinnyt minua niin paljon. Nyt olin vain täysillä mukana ja aivan huikean vaikuttunut kokemastani!
Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Frank Darabont, joka on tehnyt mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän on saanut mukaan paljon tunnetta ohjaajana ja kirjoittanut erinomaista dialogia käsikirjoitukseensa. Ehdoton suosikkirepliikkini kaikista elokuvan hienoista lauseista on, kun Andy toteaa, että aiemmin hän oli täysin viaton ja vasta vankilassa hänestä tuli rikollinen. On suuri harmi, ettei Darabont tee elokuvia enää, sillä hänen toinen teoksensa Vihreä maini (The Green Mile - 1999) on myös loistava elokuva ja hauskasti sekin perustuu Stephen Kingin kirjaan. Rita Hayworth - avain pakoon on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, että elokuva on oikeasti kuvattu vankilassa, mikä on hienosti lavastettu. Puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä vankihaalareiden kanssa. Leikkaus on mahtavaa läpi leffan, enkä lähtisi poistamaan tai lisäilemään mitään. Äänimaailma on oivallinen ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hienosti tunnelmaa surullisien ja iloisien hetkien aikana.
Yhteenveto: Rita Hayworth - avain pakoon ei ole mielestäni kaikkein paras elokuva, mutta on se ehdottomasti yksi parhaista! Ohjaaja-käsikirjoittaja Frank Darabont on saanut aikaiseksi aivan mielettömän huikean ja koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää katsojaa tiukasti otteessaan erinomaisella tarinallaan, jännittävillä hetkillään ja aivan täydellisellä loppuhuipennuksellaan, joka toimii joka katselukerralla yhtä mahtavasti. Vankilaelämästä on saatu hienosti oma kulttuurinsa ja katsoja seuraa sekä kiehtoutuneena että kauhistuneena paikan tapahtumia. Hymy nousee usein huulille, mutta parissa kohtaa voi myös tulla tippa linssiin. Etenkin ennen puolta väliä nähtävä osio on erittäin koskettava, sillä siihen on onnistuttu luomaan niin voimakas tunnelataus. Näyttelijät ovat myös todella mainioita. Tim Robbins on nappivalinta päärooliin, psykoottisista ilmeistään huolimatta. Bob Gunton on erinomainen inhottavana vankilanjohtajana, mutta parhaimman roolityön tekee kuitenkin upea Morgan Freeman, jonka ääntä käytetään juuri oikein läpi filmin. Ainoa ongelmani elokuvan kanssa on se, että vaikka hahmot viettävät useita vuosia vankilassa, sitä ei näe ulkoisesti lainkaan, mikä on harmillinen virhe maskeeraajilta. Tämä on kuitenkin niin pieni ongelma, ettei elokuvalta voi sen takia ottaa pisteitä pois. Kyseessä todella on yksi parhaista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja sanon täysin suoraan, että jokaisen pitää katsoa Rita Hayworth - avain pakoon ainakin kerran elämässään!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Shawshank Redemption, 1994, Castle Rock Entertainment
