Highlander 2 - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER 2 - PALUU

HIGHLANDER II: THE QUICKENING

Ohjaus: Russell Mulcahy

Näyttelijät: Christopher Lambert, Virginia Madsen, Michael Ironside, Sean Connery, Allan Rich, John C. McGinley, Philipp Brock, Rusty Schwimmer, Ed Trucco, Pete Antico ja Peter Bucossi

Genre: fantasia, toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia - US Theatrical Version: 1 tunti 31 minuuttia - Renegade Version: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Gregory Widenin ideasta syntynyt fantasiaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) ei menestynyt kummoisesti elokuvateattereissa, mutta se oli iso hitti VHS:llä. Elokuvan oli tarkoitus jäädä yksinäiseksi omaksi jutukseen, mutta kotijulkaisun menestyksen myötä studio alkoi kysellä jatko-osan perään ja lopulta vastahakoiset tekijät taipuivat. Useampi käsikirjoittaja työsti tekstiä, joka kulki nimillä "Highlander II: Yellowknife" ja "Highlander 2020". Kuvaukset käynnistyivät ja niissä sattui useita onnettomuuksia, joista yksi johti työryhmäläisen kuolemaan, hänen pudottua nosturista. Tuotannon loppuvaiheessa studio otti elokuvan viimeistelyn haltuunsa, suututtaen ohjaaja Russell Mulcahyn, joka lähtikin kävelemään leffan ensi-iltatilaisuudesta jo ensimmäisen vartin jälkeen. Highlander II - Paluu julkaistiin Isossa-Britanniassa huhtikuussa 1991 ja Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin, lähes kymmenen minuuttia lyhyemmäksi saksittuna. Elokuva oli kriitikoiden ja ensimmäisen elokuvan fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen. Leffan VHS-julkaisu oli kuitenkin niin suosittu, että Mulcahy sai lopulta vuonna 1995 luvan tehdä elokuvasta enemmän mieleisemmän ja lopputuloksena oli liki kaksituntinen Renegade-versio. Itse olin nähnyt aiemmin vain alkuperäisen Highlander - kuolemattoman ja tiesin jatko-osista vain niiden huonon maineen kautta. Nyt kun alkuperäinen elokuva viettää 40-vuotisjuhlaansa ja uusi Highlander-leffa on tekeillä, päätin katsoa koko elokuvasarjan läpi.

On vuosi 2024. Teollisuussaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen ja ihmiskunta yrittää torjua auringon vahingollista säteilyä Maapalloa ympäröivällä suojakilvellä. Vanha Connor MacLeod kohtaa vanhan vastustajansa, kenraali Katanan Zeist-planeetalta.

Christopher Lambert palasi rooliinsa Connor MacLeodiksi, joka syntyi 1500-luvun alussa Skotlannissa ja taistelun tiimellyksessä sai tietää olevansa yksi kuolemattomista sotureista, jotka taistelevat toisiaan vastaan vuosisatojen ajan, kunnes enää yksi on jäljellä. Ei kun siis Highlander 2 - Paluun mukaan Zeist-planeetalta kotoisin olevaksi avaruusolennoksi, joka häädettiin kapinayrityksen takia Maahan elämään kuolemattomana ihmisten joukossa. Tai jos katsot Renegade-version elokuvasta, niin jonkin sortin aikamatkaajaksi, joka lähetettiin tulevaisuuteen. Äh. On helppoa ymmärtää, miksi Lambert yritti keplotella itsensä pois elokuvasta, mutta joutui hammasta purren kuvaamaan sen loppuun sopimusteknisistä syistä. Miehestä näkee, ettei häntä juuri kiinnosta olla mukana. Hän hoitaa hommansa joko puolivillaisesti tai koomisen yliampuvasti, esittäessään leffan alussa vanhentunutta Connoria, tämän päätettyä jäädä kuolevaiseksi ihmiseksi, päihitettyään ykkösosassa Kurganin.

     Elokuvassa nähdään myös vanha tuttu Sean Connery toisena kuolemattomana, Juan Sánchez-Villalobos Ramírezina, jonka Kurgan tappoi, mutta joka tuodaan tietty takaisin, koska studio vaati Conneryn paluuta, sekä uusina tuttavuuksina Michael Ironside Zeist-planeettaa julmasti johtavana kenraali Katanana ja Virginia Madsen ihmiskapinallisena Louisena, joka uskoo Maata ympäröivän kilven olevan vallan väärinkäytön väline ja josta tehdään toki se pakollinen uusi rakkauden kohde Connorille. Madsen hoitaa tonttinsa passelisti, mutta eipä Conneryssä ja Ironsidessä ole juuri kehumista. Connerystä näkee, että hän teki leffan vain muhkean rahasumman takia ja Ironside on suorastaan vaivaannuttava sarjakuvamaisena pahiksena. Olihan Clancy Brownkin varsin teatraalinen Kurganina, mutta hänen suorituksessaan oli jonkinlaista tyylitajua, mikä yleensä hyvältä Ironsidelta uupuu tässä täysin.

Eipä tarvitse enää ihmetellä, miksi Highlander 2 - Paluu sai niin murskaavan nuivan vastaanoton sekä kriitikoilta että erityisesti alkuperäisen elokuvan faneilta. Leffasta paistaa kaikin tavoin läpi se, että elokuva tehtiin pakon sanelemana, eivätkä liiemmin ohjaaja Mulcahy kuin päätähti Lambertkaan olleet innoissaan palaamassa tämän maailman pariin, koettuaan kertoneensa koko homman jo Highlander - kuolemattomassa. Vielä pahempaa on, millaisia ratkaisuja tekijätiimi on keksinyt, tuhoten periaatteessa koko mytologian, mikä ensimmäisessä leffassa luotiin - lähtien siitä, että satunnaisesti kuolemattomiksi syntyneiden ihmisten sijaan Connor, Ramírez, Kurgan ja kumppanit ovatkin avaruusolentoja. 

Tämän lisäksi leffan päätarina on perin kummallinen veto. Iso osa alkuperäisleffan viehätystä oli nähdä Connor historian havinoissa, mutta jatko-osa onkin päätetty sijoittaa tulevaisuuteen (tai no, nykyään katsottuna menneisyyteen) vuoteen 2024. Ihmisten tehdassaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen, minkä takia auringon haitalliset säteet ovat päässeet läpi, tekemään Maasta ihmisille haitallisen. Estääkseen ihmiskunnan sukupuuton, Connor oli osana projektia jolla luotiin suojakenttä Maan ympärille. Mutta tähän suojakenttään liittyy salaliittoja sun muuta, mikä on pistänyt Louisen ja muut vastarinnan jäsenet liikkeelle. Siis mitä? Mitä ihmettä tekijät miettivät? Tämä scifirainahan hädin tuskin tuntuu jatko-osalta Highlander - kuolemattomalle!

Kaiken tämän päälle Highlander 2 - Paluu on myös kiusallisen köykäisesti tehty, enkä usko minkään lukuisista leikkausversioista pelastavan lopputulosta. Katselukokemusta eivät helpota täysi jännityksettömyys, tönkösti toteutetut toimintakohtaukset, hauskoiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä pudistelemaan päätään, sekä siisteiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä naureskelemaan tahattomasti. Katanan Maahan saapumiseen liittyvää metrokohtausta tuijottaessa tekisi useasti mieli pistää leffa pois päältä. Connorin ja Louisen välinen rakkaus on myös täysin pakotettua. Sen lisäksi, ettei Lambertin ja Madsenin väliltä löydy kemiaa, ei tekijöitä ole kiinnostanut edes yrittää rakentaa heille kuumenevia välejä. He vain alkavat yhtäkkiä pussailemaan, kuten miekkasankarin ja leffan naispäähenkilön kai kuuluu.

Jos jotain, niin Highlander 2 - Paluun tekniseltä osastolta löytyy jopa jotain kehuttavaa. Elokuvan kameratyöskentely on pääasiassa kelvollista, mutta valaisussa ja värimaailmassa ei ole pahemmin järkeä, sillä Maan suojakilpi hohtaa taivaalla punaisena, mutta silti sisätiloissa ulkoa tuleva valo on sinistä. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät, joskin niistä tulee enemmän mieleen joku scifileffa, eikä Highlander. Puvustus on menettelevää ja maskeeraukset ajavat asiansa. Tehosteiden taso vaihtelee reippaasti riippuen siitä, minkä version elokuvasta katsoo. Nähtävästi Renegade-versiossa on hiotuimmat efektit. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Stewart Copelandin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Varmaan koko elokuvan parasta antia on kuitenkin lopputeksteissä soiva Lou Grammin kappale One Dream.

There should've been only one Highlander movie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander II: The Reckoning, Yhdysvallat, Ranska, Argentiina, 1991, Davis-Panzer Productions, Harat Investments, Lamb Bear Entertainment

Arvostelu: Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994)

KARATE KID SAA SEURAAJAN

THE NEXT KARATE KID

Ohjaus: Christopher Cain

Pääosissa: Hilary Swank, Pat Morita, Chris Conrad, Michael Cavalieri, Michael Ironside, Constance Towers, Sonny Trinidad ja Walton Goggins

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid (1984) oli kehuttu hittielokuva, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) ei saanut yhtä positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se menestyi lippuluukuilla edeltäjäänsä paremmin. Sen sijaan Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989) ei ollut kriitikoiden mieleen, eikä häävi menestys taloudellisesti. Sarjaa päätettiin silti jatkaa. Sen lisäksi, että elokuvien pohjalta tehtiin animaatiosarja The Karate Kid (1989), neljännen leffan suunnittelu käynnistyi. Päätähti Ralph Macchio koki kuitenkin olevansa jo liian vanha rooliinsa Daniel LaRussona, joten hänen tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, jota esittämään valittiin Hilary Swank. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta The Next Karate Kid, eli suomalaisittain Karate Kid saa seuraajan sai ensi-iltansa elokuussa 1994. Elokuva sai kuitenkin täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se otti tuntuvasti turpiinsa taloudellisesti, tienaten vain pienen osa alkuperäisleffan lipputuloista. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvista vain sen ensimmäisen The Karate Kidin, mutta olen halunnut tutustua muuhunkin sarjaan jo pidemmän aikaa. Nyt kun tekeillä on jälleen uusi The Karate Kid -elokuva (2024) ja elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Alkuperäinen The Karate Kid oli mielestäni aivan mahtava, mutta sen jatko-osat olivat toinen toistaan selvästi heikompia. Aloitinkin Karate Kid saa seuraajan katsomisen varautunein fiiliksin.

Herra Miyagi matkustaa Bostoniin, osallistuakseen tapahtumaan, jossa kunnioitetaan toisessa maailmansodassa taistelleita amerikanjapanilaisia. Hän päätyy ottamaan vastuulleen vanhan sotatoverinsa lapsenlapsen, nuoren kapinahenkisen Julien ja ryhtyy opettamaan tälle karaten saloja.

Aiempia Karate Kid -elokuvia tähdittänyt Ralph Macchio koki olevansa liian vanha esiintyäkseen enää Daniel LaRussona, joten hahmoa ei päätetty hyödyntää enää neljännessä leffassa. Sen sijaan Pat Morita päätti vielä kerran tehdä paluun mitä mainioimman herra Miyagin rooliin. Morita on odotettavastikin elokuvan parasta antia, pitäen hahmonsa yhtä tykättävänä heppuna kuin ennenkin. Siitä huolimatta täytyy todeta, että Moritasta näkyy ajoittain, ettei ympärillä oleva elokuva vakuuta kuin edeltäjänsä ja hän vaikuttaisi myös kaipaavan Macchiota vastanäyttelijäkseen.

     Macchion sijaan uudeksi karate kidiksi nousee Hilary Swankin näyttelemä Julie Pierce, herra Miyagin vanhan sota-aikaisen ystävän lapsenlapsi. Nykyään Swank tunnetaan parhaiten vaikuttavasta ja palkintoja kahmineesta roolistaan Million Dollar Babyssa (2004), mutta vielä vuonna 1994 hän oli lähes tuntematon näyttelijänalku, joka oli tätä ennen esiintynyt vain yhdessä elokuvassa, Buffy, vampyyrintappajassa (Buffy the Vampire Slayer - 1992). Swank on ihan kelvollinen roolissaan, mutta hänen hahmonsa on aluksi hieman rasittava, valittaessaan jatkuvasti kaikesta. Hänelle on kuitenkin onneksi kirjoitettu kaari parempaan suuntaan elokuvan edetessä.

Elokuvassa nähdään myös Constance Towers Julien isoäitinä Louisana, Chris Conrad Julien koulutoverina Ericinä, Michael Cavalieri inhottava niljakkeena Nedinä, sekä Michael Ironside nuorille jonkin sortin armeijakoulutusta pitävänä eversti Duganina, joka tuntuu hallitsevan niin koulua kuin paikallisia poliisivoimia. Uudet hahmot ovat vain kierrätettyjä hahmoja alkuperäisleffasta. Louisa on karate kidin vanhempi, joka sysää nuoren Miyagin hoteisiin, Eric tuo pakollista romanssia Alin tapaan, Ned on ylimielinen kiusaajakusipää kuten Johnny ja eversti Dugan on naurettavan yliampuva versio Cobra Kai -dojoa johtavasta John Kreesestä. Siinä, missä alkuperäisleffassa Cobra Kain poppoo toimi mainioina pahiksina, tämänkertainen Duganin joukkio on outo ja jopa aika epäuskottava armeijakultti, jossa ihannoidaan myrkyllisiä ajatusmaailmoja miesten vahvuuksista ja muiden alistamisesta.

Ei ole erityinen ihme, että Karate Kid saa seuraajan sai ilmestyessään mojovan täystyrmäyksen niin katsojilta kuin kriitikoilta. Taloudelliseen epäonnistumiseen ei tarvitse syitä pahemmin etsiä. Vuonna 1994 pojat eivät menneet katsomaan uutta, tytöille markkinoitua Karate Kidiä, kun taas tyttöjen keskuudessa ei tainnut olla kysyntää nelososalle elokuvasarjasta, jonka aiempia filmejä pidettiin enemmän poikien juttuna. Tämän lisäksi elokuva tuntuu täysin turhalta rahastusyritykseltä ja kuten jo hahmoista voi päätellä, lopputulos on aika mielikuvitukseton ja jopa tylsä toisinto alkuperäiselokuvasta, vaikka filmien välillä on kyllä useita erojakin.

Kyseessä ei ole mikään totaali pohjakosketus ja läpimätä raina, mutta eipä elokuvasta paljoa hyvääkään sanottavaa löydy. Herra Miyagi viihdyttää yhä sananlaskuillaan ja asenteellaan, mutta hänen ympärille ei ole saatu kyhättyä oikein mitään kiinnostavaa. Julien yliampuvasti kuvatut konfliktit koulussa saavat pyörittelemään silmiä, eikä se jää ainoaksi puoleksi, jolloin elokuvaa katsoessa herää tunne tekijöiden amatöörimäisyydestä. Karatekoulutus munkkiluostarissa on monin tavoin kömpelösti esitetty jo ihan kuvakulmia ja leikkauksia myöten. Loppuhuipennus on erityisen kehno ja vaikkei luvassa olekaan mitään karateturnausta, erityisesti finaalissaan leffa tuntuu tylsältä toisinnolta aiemmin nähdystä. Mahtuu elokuvaan sentään yksi aidosti mainio kohtaus, Miyagin opettaessa Julielle vaivihkaa tanssiliikkeitä koulun tanssiaisia varten, naamioimalla prosessin karateharjoitteluksi. Tämä on hauska viittaus ykkösleffaan, jossa Miyagi pisti Danielin hoitamaan hänen pihatyönsä ja opetti siinä vaivihkaa torjuntaliikkeitä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Christopher Cain, joka ei onnistu rakentamaan yhtä vangitsevaa ja maalailevaa tunnelmaa kuin kolme ensimmäistä osaa ohjannut John G. Avildsen. Cain kopioi paljon edeltäjältään, mutta lattein lopputulemin. Mark Leen käsikirjoituksessa ei myöskään ole kehuttavaa. Lee on vain kopioinut edellisosia, vaihdellut nimiä ja esittänyt suorastaan raakavedokselta tuntuvan tekstinsä uutena. Monet kohtaukset eivät vaikuta viimeistellyiltä, dialogi on paikoitellen kiusallisen kamalaa ja muutenkin Lee taisi hoitaa hommansa kiireessä ja vain vähän sinne suuntaan. Karate Kid saa seuraajan ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kameratyöskentely on hutiloitua ja liian lähellä kohteita olevat otokset viestivät stunttikohtauksissa siitä, ettei kameran edestä löydy todellista taitoa. Esimerkiksi kun Julie onnistuu hyppäämään pitkän välimatkan kiveltä toiselle useiden yritysten jälkeen, kuvista huomaa, ettei Swank ole oikeasti suorittanut stunttia, kameran pitäessä kummatkin kivet piilossa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kelvolliset ja äänimaailma toimii. Säveltäjä Bill Conti hyödyntää musiikeissaan paljon edellisosista, eikä luo mitään uutta ja kiinnostavaa mukaan.

Yhteenveto: Karate Kid saa seuraajan on harmillisen kehno rahastusraina, jota katsoessa lähinnä toivoo, että elokuvasarja oltaisiin osattu lopettaa kolmososaan. Vaikka elokuvasta löytyy omat uudet juttunsa, se kulkee monin tavoin turhan tuttuja latuja, lainaillen runsaasti ykkösleffasta. Hahmot ovat liian samanlaisia niin persooniltaan kuin dynamiikoiltaan muiden kanssa. Kaari on myös samanlainen ja vaikkei loppuhuipennuksesta löydykään karateturnausta, finaalikin tuntuu turhan tutulta. Mark Leen käsikirjoitus menee kopiointien ohessa muutenkin siitä, mistä aita on matalin ja teksti vaikuttaa usein raakavedokselta. Pahispuoli ontuu pahasti, eikä koulutusosio nappaa mukaansa - etenkään kun on jatkuvasti selvää, ettei kameran edessä tehty kunnon stuntteja. Pat Morita on leffan selvä valopilkku herra Miyagina, kun taas Hilary Swank toimii tarpeeksi kelvollisesti uutena karate kidinä. Karate Kid saa seuraajan -leffan voi katsoa kertaalleen, jos toden teolla innostuit alkuperäistrilogiasta, mutta muuten suosittelen vain hyppäämään koko elokuvan yli. Seuraavana on sitten luvassa Will Smithin pojan Jadenin ja Jackie Chanin tähdittämä The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi (2010). Jännityksellä odotan, jatkuuko sarjan alamäki, vai onnistuuko elokuva kääntämään tason uuteen nousuun...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Next Karate Kid, 1994, Columbia Pictures

Arvostelu: Nobody (2021)

NOBODY

Ohjaus: Ilya Naishuller

Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, Aleksei Serebryakov, Christopher Lloyd, RZA, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Michael Ironside, Colin Salmon ja Aleksandr Pal

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Nobody on Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva. John Wick -elokuvien (2014-) luoja Derek Kolstad oli saanut uuden idean toimintaleffasta ja sai ohjaaja Ilya Naishullerin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Osassa maailmaa Nobody julkaistiin elokuvateattereissa keväällä 2021, mutta Suomessa leffa päädyttiin pistämään suoraan vuokralle ja myyntiin vasta syksyllä. Itseäni kiinnosti elokuva todella paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen mainoksen ja minua harmittikin, kun kävi ilmi, ettei se saavu Suomen teattereihin. Katsoinkin Nobodyn vasta, kun se oli jo jonkin aikaa ollut vuokrattavissa.

Kun kaksi varasta murtautuu tylsistyneen perheenisä Hutch Mansellin kotiin, jokin syvälle hänen sisimpäänsä piilotettu menneisyyden synkkyys herää uudelleen. Puolustaessaan viatonta naista, Hutch päätyy sotaan venäläisen rikollispomon kanssa.

Sarjojen Breaking Bad (2008-2013) ja Better Call Saul (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään elokuvan pääroolissa Hutch Mansellina, elämäänsä lopen kyllästyneenä perheenisänä, jonka vaimo (Connie Nielsen) menetti seksuaalisen kiinnostuksen aikoja sitten ja jonka lapset (Gage Munroe ja Paisley Cadorath) pitävät isäänsä hieman surullisena tapauksena. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio Hutchin todelliselle luonteelle, mikä purkautuu takaisin esiin, kun pari varasta murtautuu Mansellien kotiin. Odenkirk on pääasiassa totuttu näkemään lupsakoissa rooleissa ja onkin yllättävää, kuinka karismaattisesti hän sopii toimintaäijäksi, joka pistää ihmisiä hengiltä monenlaisin tavoin. Odenkirk kanavoi hahmonsa synkkää ja rujoa puolta ihailtavalla lujuudella.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Christopher Lloyd Hutchin isänä, rap-artisti RZA Hutchin veljenä, Michael Ironside Hutchin pomona, Aleksei Serebryakov venäläisrikollisena, jonka bisneksiin Hutch sekaantuu, sekä Colin Salmon mysteerisenä miehenä, joka liittyy Hutchin piilottelemaan menneisyyteen... Sivunäyttelijät tekevät myös pätevää työtä, vaikka loppupeleissä Nobody onkin täysin Odenkirkin show. Lloyd on varsin hilpeä äksynä eläkeläisisänä ja Serebryakov toimii hyvin tavanomaisena venäläisroistona.

Nobody tarjosi aika lailla juuri sitä, mitä siltä kaipasinkin, sekä omalla tavallaan jotain enemmän. Sen lisäksi, että Odenkirk pääsi yllättämään toimintatähden kyvyillään, elokuva yllätti myös viihdyttävyydellään, vaikka se onkin todella rujo, kun toiminta lähtee käyntiin. Leffa ei todellakaan säästele katsojaansa sillä, kuinka rajuksi se uskaltaa äityä, mutta samalla se ei ole mitään synkkyyksissä vellomista. Varsinaisesta komediasta ei missään nimessä ole kyse, mutta silti elokuvaa on tehty sopivasti kieli poskessa. Ihmisiä listitään mitä luovimmin tavoin ja huomasin hymähteleväni pitkin elokuvaa tekijöiden kekseliäisyydelle. Hienoa on, että Hutch itse saa turpiinsa myös, eikä hänestä ole tehty täysin voittamatonta tappokonetta. Silti erityistä jännitettä ei pääse muodostumaan.

Vaikka elokuvasta löytyy tietyt puutteensa, kuten ettei päähenkilön puolesta kummemmin jännitä, eikä mukana oleva perhedraama pahemmin hetkauta, Nobody tekee monet asiat juuri oikein. Se tietää tasan tarkkaan, mitä se on. Se on onnistuneen suoraviivainen ja kun mättö alkaa, se pistää brutaalisti haisemaan aika lailla lopputeksteihin asti. Kestoa on vain puolisentoista tuntia, jolloin turhaa jaarittelua ei ole eksynyt mukaan ja filmi onkin aika nopeasti ohi. Toiminnannälkäisille katsojille on luvassa paljon nannaa ja mikä parasta, taistelut ovat vielä oivallisesti tehtyjä, eikä niitä ole pilattu hektisellä kameratyöskentelyllä ja silppuavalla leikkauksella.

Elokuvan on ohjannut Ilya Naishuller, joka oli tätä ennen ohjannut toimintapätkän Hardcore Henry (2015). Naishullerin työ tässä on iskevää ja häneltä löytyy silmää tyylikkäälle ja rankalle toiminnalle. Käsikirjoituksesta vastaavan Derek Kolstadin tausta John Wickien parissa on päivänselvä ja Nobodysta löytyy paljon samoja piirteitä. Silti Kolstad saa elokuvasta tarpeeksi erilaisen ja pitää katsojan mukana tutuista puolista huolimatta. Leffa on tosiaan oivallisesti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutkin teknisyydet ovat kunnossa. Lavasteet, asut ja rujot maskeeraukset ovat mainiot ja efektitkin pätevät. Äänimaailmassa korostuvat lyöntien iskut, tehden niistä entistä kipeämmän tuntuisia kotisohvallekin asti. David Buckleyn säveltämät musiikit eivät erityisemmin korostu, vaan leffasta jää lähinnä mieleen muutamat kappaleet, jotka on asetettu soimaan oikeisiin kohtiin.

Yhteenveto: Nobody on mainio toimintafilmi, jossa Bob Odenkirk yllättää rujolla karismallaan. Kun hänen Hutch-hahmonsa pistää haisemaan, Odenkirk hoitaa roolinsa rautaisella vimmalla. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä (etenkin kärttyisää pappaa esittävä Christopher Lloyd), mutta kyseessä on silti täysin Odenkirkin show. Elokuvan perhedraama ei ole kaksista, päähenkilön selviämisen puolesta ei erityisemmin jännitä, eikä tarina oikeastaan yllätyksiä tarjoa, mutta filmi onnistuu silti olemaan simppelissä suoraviivaisuudessaan pätevä ja tyylikäs tapaus. Toimintakohtaukset ovat hienon brutaaleja ja tylyjä, sekä teknisesti vaikuttavasti toteutettuja. Ilya Naishullerin ohjaus on oivallista ja vaikka Derek Kolstadin käsikirjoitus herättää vahvoja mielikuvia herran John Wick -elokuvista, Nobody onnistuu seisomaan tarpeeksi hyvin omillaan. Toiminnannälkäisille katsojille suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nobody, 2021, 87North, Eighty Two Films, Odenkirk Provissiero Entertainment

Arvostelu: Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986)

TOP GUN - LENTÄJISTÄ PARHAAT

TOP GUN

Ohjaus: Tony Scott
Pääosissa: Tom Cruise, Kelly McGillis, Anthony Edwards, Val Kilmer, Tom Skerritt, Michael Ironside, Meg Ryan, John Stockwell, Tim Robbins, James Tolkan, Barry Tubb, Rick Rossovich ja Whip Hubley
Genre: draama, romantiikka, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"I feel the need... 
...the need for speed!"

Top Gun - lentäjistä parhaat on Tony Scottin ohjaama elokuva, joka sai inspiraationsa kalifornialaislehden Top Guns -artikkelista, koskien hävittäjälentäjäkoulun opiskelijoita. Tuottajat Don Simpson ja Jerry Bruckheimer kiinnostuivat tekemään sen pohjalta elokuvan, mutta heillä kesti kauan löytää aiheesta kiinnostuneita käsikirjoittajia. Lopulta he saivat palkattua Jim Cashin ja Jack Epps Jr:n. Heillä kuitenkin kesti aikaa kirjoittaa teksti, mistä tuottajat pitivät. Alun perin pääosaan kaavailtiin Matthew Modinea, mutta hänen mielestä elokuva vaikutti liikaa armeijaa ja merivoimia ihannoivalta, eikä suostunut tekemään sitä, jolloin lopulta päärooliin kiinnitettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat kesällä 1985 ja lopulta Top Gun - lentäjistä parhaat sai ensi-iltansa keväällä 1986. Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, muttei tehnyt kriitikoihin vaikutusta. Leffa kuitenkin sai palkintoehdokkuuksia musiikeistaan ja nykypäivänä sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Top Gunia, mutta olen ollut tietty tietoinen siitä jo vuosia. Nyt kun elokuva on monien viivästysten myötä saamassa jatkoa leffalla Top Gun: Maverick (2021), päätin vihdoin katsoa leffan.

Hurjapäinen lentäjä Maverick ja hänen tutkaupseerinsa Goose lähetetään Top Guniin, hävittäjälentäjäkouluun, missä Maverick päättää todistaa olevansa kaikista paras.

Nuori Tom Cruise on nappivalinta säännöistä piittaamattoman ja itsekeskeisen huimapäälentäjä Maverickin rooliin. Cruise omaksuu tämän roolin kaikkia piirteitä myöten ja tietää, kuinka ärsyttävä vaikutus hänen leveällä hymyllä voikaan olla. Välillä Maverickin ylimielinen asenne tympii katsojaa, mutta samalla hänestä on vaikea olla pitämättä. Kohtauksissa, joissa Maverick yrittää todistaa hurjat lahjansa, katsoja kannustaa häntä onnistumaan. Eikä Maverick onneksi ole täysin yksiulotteinen tapaus, vaan hänestä alkaa löytyä muitakin puolia elokuvan kulkiessa eteenpäin. Maverickin mukana kulkeva tutkaupseeri Goose (Anthony Edwards) jää huomattavasti lentäjäkaveriaan tylsemmäksi tapaukseksi.
     Top Gunissa Maverick ja Goose kohtaavat mm. lentäjät Icemanin (Val Kilmer), Sliderin (Rick Rossovich), Hollywoodin (Whip Hubley) ja Wolfmanin (Barry Tubb), sekä lentäjiä kouluttavat Viperin (Tom Skerritt) ja Jesterin (Michael Ironside). Muita lentäjähahmoja ovat myös Cougar (John Stockwell) ja Merlin (Tim Robbins), sekä heitä komentava Stinger (James Tolkan). Nämä hahmot jäävät yksiulotteisiksi tapauksiksi ja he ovatkin lähinnä mukana haastaakseen Maverickin. Kilmeristä huokuu myös ylimielistä asennetta, kun taas Skerrittistä, Tolkanista ja Ironsidesta löytyy karismaa johtorooliin.
     Vaikka Top Gun - lentäjistä parhaat käyttää paljon aikaa miesten väliseen kilpailuun ja machoiluun, täytyy siihen mahtua myös romantiikkaa. Maverick iskee silmänsä Kelly McGillisin näyttelemään Charlotte Blackwoodiin, joka on myös hommissa Top Gunissa. Vaikka Charlotte onnistuneesti näyttää Maverickille tämän paikan, jää hän hahmona hieman tylsäksi, eikä tämä romanttinen puoli onnistu säväyttämään. Lähinnä se on vain todella siirappista.

Top Gun - lentäjistä parhaat on kyllä niin kasarileffa kuin vain voi olla. Hävytöntä äijämachoilua niin miesten kesken kuin miehen yrittäessä tehdä vaikutusta naiseen. Suurta juustoisuutta ja campia, mitkä onnistuu osittain katsomaan sormien läpi. 1980-luvun syntikkakappaleita, kuten Kenny Logginsin Danger Zone, joita jumputetaan läpi leffan yhä uudestaan. Tiettyä asennetta, mitä monilta muilta vuosikymmeniltä puuttuu. Tämä tuntuu vetävän oikein kunnolla nupit kaakkoon kasariudessaan, mikä onkin varmaan yksi syistä, miksi leffaa pidetään niin korkeassa asemassa vuosikymmenen filmien joukossa. Ymmärrän hyvin, miksi monille 1980-luvun lapsille Top Gun on ollut kovin juttu ikinä ja kuinka se kuuluu yhä suosikkien joukkoon. Itse kun en ole kasarilapsi ja näin leffan vasta nyt parikymppisenä, täytyy sanoa, ettei elokuva iskenyt ihan niin täysillä kuin voisi toivoa.

Kyllä leffasta tosin vaikuttavat puolensa löytyy, jotka ovat tietty ne mielettömän upeasti toteutetut lentokohtaukset. Elokuvassa on käytetty oikeita hävittäjäkoneita ja niitä kuvataan monipuolisen konstein ja katsojana voi tuntea lentäjien kokeman vauhdin ja huuman. Lentokohtaukset ovat viihdyttäviä ja parissa kohtaa jopa hieman jännittäviä. Harmillisesti muuten leffasta tuntuu puuttuvan jännitys ja etenkin loppuhuipennuksessa on vaikea kokea uhkaa Maverickin vastustajista. Lisäksi maan kamaralla tapahtuvat asiat eivät herätä samalla lailla kiinnostusta kuin ilmassa. Sieltä löytyy veikeää huumoria, mutta myös pientä pitkäveteisyyttä hieman mitäänsanomattoman ja imelän rakkaustarinan vuoksi.

Maanpinnankin tapahtumista löytyy kyllä oma koukkunsa, mikä herättää läpi leffan monipuolisia tunteita. Elokuvasta nimittäin löytyy erikoinen seksuaalinen jännite, muttei todellakaan Maverickin ja Charlotten väliltä, vaan lentäjien keskuudessa. Tapa, millä nämä lentäjät katsovat toisiaan ja kuinka he keskustelevat todella lähellä toisiaan - usein vieläpä ilman paitaa - katsojana voisi vaikka vannoa, että Top Gunista löytyy joko vahingossa tai täysin tarkoituksella voimakasta homovibaa. Parissa kohtaa meininki muuttuu niinkin intensiiviseksi, että odotin lentäjien pian suutelevan toisiaan. Ohjaaja Quentin Tarantino onkin analysoinut elokuvan kertovan Maverickin kamppailusta homoseksuaalisuutensa kanssa. Muut lentäjät edustavat homoutta, kun taas Charlotte edustaa heteroutta ja läpi leffan Maverick kamppailee näiden suuntautumisten välillä. Kun leffaa katsoo tästä vinkkelistä, se toimii mielestäni jopa paremmin. Tai sitten elokuvan voi myös nähdä Matthew Modinen tavoin merivoimien propagandana, jolla on yritetty saada nuoria innostumaan armeijaan liittymisestä. Kummin vain, molemmat ovat kiehtovampia näkemyksiä kuin se, että tämä olisi ihan vain elokuva lentäjästä, joka yrittää todistaa olevansa paras, samalla kun ihastuu kauniiseen naiseen.

Elokuvan on ohjannut Ridley Scottin edesmennyt pikkuveli Tony Scott, jolla on silmää näyttäville lento-otoksille. Scott tekee elokuvasta viihdyttävän paketin, heikkouksineen kaikkineen. Jim Cash ja Jack Epps Jr. ovat kirjoittaneet ihan mukaansatempaavan kertomuksen, mutta he kompastelevat romanttisella puolella. Elokuva on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on paikoitellen hieman tönksähtelevää, kun irrallisia lento-otoksia yhdistellään toisiinsa. Välillä lentokohtauksissa leikkaus on niin epätasaista, että vaatii suurta pinnistystä, että pysyy kärryillä, mikä hävittäjä kuuluu kenellekin. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä, minkä lisäksi efektit toimivat yhä pääasiassa todella hyvin. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina hävittäjien äänitehosteista taustalla jumputtaviin musiikkeihin asti. Leffan jälkeen on suuri mahdollisuus, että Danger Zone jää soimaan päässä - etenkin kun se kuullaan useampaan otteeseen elokuvan aikana.

Yhteenveto: Top Gun - lentäjistä parhaat on vallan mainio elokuva, joka suorastaan huokuu kasaria - niin hyvässä kuin hieman pahassakin. Elokuvassa on tiettyä cooleutta ja asennetta, mitä muilta vuosikymmeniltä ei yksinkertaisesti löydy, mutta samalla se on myös todella juustoinen ja imelä. Leffan romanttinen puoli on varsinaista siirappia ja ainakin omasta mielestäni elokuvan heikompaa antia. Asiaa ei auta, että Tom Cruisen ja Kelly McGillisin väliltä löytyvä kemia ei ole läheskään yhtä voimakasta kuin lentäjämiesten välinen seksuaalinen jännite. Kun filmiä analysoi allegoriana päähenkilön kamppailusta seksuaalisuutensa kanssa, se on jopa huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Jo simppelinä toimintapätkänä leffa on varsin viihdyttävä, erityisesti näyttävien hävittäjälentokohtaustensa aikana. Elokuva toimii myös puhtaana merivoimien propagandana katsottuna. Harva elokuva on niin voimakkaasti oman aikansa tuotos kuin Top Gun - lentäjistä parhaat, onnistuen silti vetämään puoleensa yli kolme vuosikymmentä myöhemmin niitäkin katsojia, jotka eivät eläneet kyseisellä aikakaudella. Se jääkin nähtäväksi, että onnistuuko yli 30 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa nousemaan samanlaisiin korkeuksiin ja kannattiko tällaiselle kasariteokselle edes tehdä jatkoa nykypäivänä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019 - muokattu 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Top Gun, 1986, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990)

TOTAL RECALL - UNOHDA TAI KUOLE

TOTAL RECALL

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Michael Ironside, Rachel Ticotin, Sharon Stone, Ronny Cox, Ray Baker, Mel Johnson Jr., Marshall Bell, Michael Champion, Rosemary Dunsmore, Robert Costanzo, Dean Norris ja Roy Brocksmith,
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

Total Recall - unohda tai kuole perustuu Philip K. Dickin lyhyttarinaan We Can Remember It for You Wholesale vuodelta 1966. Dan O'Bannon ja Ronald Shusett kiinnostuivat tarinasta ja ostivat sen elokuvaoikeudet Dickiltä. Kaksikko ei kuitenkaan saanut ideaa myytyä ja projekti jäikin pitkäksi aikaa tuotantohelvettiin, siirtyessään studiolta toiselle. 1980-luvun puolessa välissä tuottaja Dino De Laurentiis kiinnostui projektista ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Pääosaan kaavailtiin Richard Dreyfussia tai Patrick Swayzea, mutta projekti ei saanutkaan tuulta purjeisiinsa ja heidän suunnitelmansa jäi toteutumatta. Ohjaaja David Cronenberg sai käsikirjoituksen haltuunsa ja halusi tehdä elokuvan, mutta kun hänelle tuli erimielisyyksiä Shusettin kanssa, Cronenberg lopulta hylkäsi filmin. Kun De Laurentiisin tuottama scifileffa Dyyni (Dune - 1984) floppasi pahasti lippuluukuilla, hänen tuotantoyhtiönsä jäi pahaan paikkaan. Tässä kohtaa leffasta kiinnostunut näyttelijä Arnold Schwarzenegger tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän ylipuhui Carolco-yhtiön hankkimaan tarinan elokuvaoikeudet ja De Laurentiis luopuikin niistä jopa 3 miljoonalla dollarilla. Schwarzenegger oli lumoutunut Paul Verhoevenin ohjaamasta RoboCopista (1987) ja suostuttelikin hänet ohjaamaan myös tämän leffan. Lopulta elokuvan kuvaukset saatiin vihdoin käynnistettyä ja Total Recall - unohda tai kuole sai maailmanensi-iltansa 31. toukokuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Tuotantokulut olivat vierähtäneet siihen aikaan niinkin hurjiin lukemiin, että kyseessä oli yksi siihen asti kalleimmista elokuvista, joten olikin tekijöiden onni, että filmi oli jättihitti. Leffa voitti myös monet kriitikot puolelleen, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan väkivallan määrää. Lisäksi elokuva oli ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Total Recallin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun sain sen isältäni lahjaksi. Siihen aikaan en kuitenkaan erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Vuosien varrella olen alkanut pohtimaan uusintakatselun mahdollisuutta ja kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 30 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika pistää idea toteutukseen.

Arkeensa tylsistynyt ja Marsista uneksiva Quaid päättää kokeilla Rekall-nimistä yritystä, jolta voi ostaa erilaisia elämysmatkoja, mitkä tapahtuvat mielen sisällä. Prosessi menee kuitenkin pieleen ja Quaid huomaa joutuneensa pinteeseen, kun häntä luullaan vakoojaksi ja hänet yritetään tappaa. Tästä lähtee hurja pakomatka, samalla kun Quaid yrittää selvittää, mistä koko hommassa on oikeasti kyse?

Pääroolissa Douglas Quaidina nähdään tosiaan hauiksiaan pullisteleva äijien äijä, Arnold Schwarzenegger. Quaid on täysin tavallinen rakennustyöläinen, joka viettää päivänsä poraten maata lihakset täristen ja hiestä kimmeltäen... vai onko hän sittenkään? Juuri sitä Quaid lähteekin selvittämään, kun hänen visiittinsä Rekalliin ei suju toivotulla tavalla. On erittäin mielenkiintoista seurata Quaidin matkaa, kun hän alkaa vähitellen yhdistelemään palasia toisiinsa ja saamaan selvää kaikesta. Matkan varrella hänestä muodostuu tietty aikamoinen toimintasankari ja siihen hommaanhan Arska on luotu. Schwarzenegger on täysin elementissään läpi leffan; näyttäessään siistiltä aseen kanssa, yrittäessään näytellä vakuuttavasti ja kailottaessaan sellaista älämölöä ettei mitään rajaa. Muutamat "ÄÖÄÖÄÖÄÖÄÄ!" -huudot Schwarzenegger ampuu pahasti yli, mutta muuten hän on heikkouksineenkin nappivalinta päärooliin.

Tarinan roistot ovat Marsia johtavan Järjestön jäseniä, joita pomottaa mies nimeltä Vilos Cohaagen (Ronny Cox). Cohaagenilla on oma kiero juonensa ja Cox sopii passelisti pääpirun osaan, mutta hahmo jää auttamattomasti hänen tärkeimmän kätyrinsä, Quaidia jahtaavan Richterin (Michael Ironside) varjoon. Richter on häijy tapaus, joka luo oivallisesti jatkuvia uhkatilanteita. Richterin apuna häärää Helm (Michael Champion), joka pääsee myös pari kertaa toimivasti esille. Ironside on erinomainen roiston osassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quaidin vaimo Lori (Sharon Stone), Rekallilla työskentelevät Bob McClane (Ray Baker), sekä tohtorit Renata Lull (Rosemary Dunsmore) ja Edgemar (Roy Brocksmith), veikeä taksikuski Benny (Mel Johnson Jr.), salaperäinen Melina (Rachel Ticotin) ja Kuato, mutantti, joka johtaa Marsin vastarintaliikettä Järjestöä vastaan. Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia tapauksia ja esimerkiksi Stone onnistuu yllättävänkin hyvin osassaan. Johnson Jr. tuo lisähuumoria mukaan, vaikka hänessä on myös ärsyttäväksi muuttumisen riski.

Vaikka toisellakin katselukerralla löysin elokuvasta pieniä asioita ja hölmöyksiä, mitkä häiritsivät hieman katselukokemusta, oli selvää, etten ollut vielä aikoinaan valmis katsomaan tätä leffaa. Näin kymmenisen vuotta vanhempana on helppo todeta, että Total Recall - unohda tai kuole on loistava scifitoimintaseikkailu, eikä ole mikään ihme, että tätä pidetään korkeassa arvossa yhä tänäkin päivänä. Kyseessä on todella vangitseva ja jännittävä kokemus, joka esittelee alussa taidokkaasti hahmonsa ja kiehtovan tulevaisuudenkuvansa, ja heittää katsojan sitten vauhdikkaalle matkalle Arskan kanssa. Leffasta ei tylsää hetkeä löydy, sillä jahdin takia tarina on jatkuvassa liikkeessä. Jos Quaid ei saa kunnon hengähdystaukoa, on osuvaa, ettei katsojakaan voi saada. Tarina on rytmitetty erinomaisesti ja se tarjoaa vähän väliä hienosti uusia puolia, kuten mutantit, joiden ansiosta mielenkiinto säilyy loppuun saakka.

Kyseessä on myös äärimmäisen viihdyttävä paketti alusta loppuun. Schwarzenegger pääsee heittelemään vitsejä useaan otteeseen ja hänen hahmonsa keksii tietty lähes joka kerta jotain nokkelaa sanottavaa tappaessaan jonkun. Tappamista elokuvasta nimittäin löytyy, eikä siinä säästellä katsojaa. Monien muiden vanhempien filmien, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984) ja Predator - saalistajan (Predator - 1987) tiputtaessa ikärajaansa vuosien varrella, Total Recall - unohda tai kuole on ymmärrettävästi edelleen kielletty alle 18-vuotiailta. Kyseessä on todella brutaali filmi, missä veri roiskuu oikein kunnolla, kun tulitus alkaa. Ammuskelun tarjoama roiske on kuitenkin vielä jokseenkin kesyä verrattuna muutamiin muihin kuolemiin, jotka herättävät väkisinkin ikävän tunteen katsojassa. Väkivallan ollessa näin yliampuvaa, Schwarzeneggerin hassu huutokin alkaa kuulostaa normaalilta.

Nämä mainitsemani kehut johtavat kuitenkin vasta todella mainioon ja viihdyttävään toimintaseikkailuun, enkä ole vielä päässyt siihen, mikä tekee Total Recallista oikeasti hienon teoksen. Kyseessä ei nimittäin todellakaan ole mikään aivoton räiskintäpätkä, missä käydään vähän pyörähtämässä toisella planeetalla, vaan elokuva on yllättävänkin syvällinen tapaus. Läpi leffan katsoja nimittäin pohtii, tapahtuuko tämä kaikki oikeasti Quaidille, vai onko tämä pelkkä Rekallin tarjoama elämysmatka? Parasta elokuvassa on, että tämä jätetään täysin auki ja mukaan vain ripotellaan vihjeitä, jotka tukisivat kumpaakin teoriaa. Yliampuva väkivaltaisuus, huvittavat "one-linerit" tai edes kolmirintainen nainen eivät ole vielä tarpeeksi, jotta tämä elokuva jäisi vahvasti ihmisten mieleen. Elokuvan syvällisempi pohdiskelu saavat ihmiset väittelemään leffasta yhä tänäkin päivänä ja siksi Total Recall - unohda tai kuole on niin fantastinen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Paul Verhoeven, jonka kädenjälki näkyy vahvasti leffassa. Hänen tulevaisuudenkuvansa tuo helposti mieleen hänen edeltävän scifitoimintateoksen, RoboCopin, mutta vielä pidemmälle vietynä. Lisäksi RoboCopin tavoin veri kyllä roiskahtelee, eikä sivullisten kohtaloista liiemmin välitetä. Kaiken ennakkosotkun jälkeen käsikirjoittajiksi on merkitty O'Bannon ja Shusett, sekä heidän lisäksi Gary Goldman. Alkuperäisen kaksikon luoma pohja ja Goldmanin työstämät viimeistelyt ovat johtaneet todella napakkaan pakettiin ja he ovat saaneet jopa lähes kaikki huulenheitot toimimaan. Visuaalinen ilme on kohdallaan ja esimerkiksi Marsin yksityiskohtaiset pienoismallit ja likaiset lavasteet näyttävät upeilta yhä tänä päivänä. Elokuvaa varten on nähty paljon vaivaa, jotta sen maailmasta on saatu mukaansatempaava ja kova työ johtaa erinomaiseen lopputulokseen. Vanhoja tulevaisuusleffoja on aina hauska katsoa, sillä on kiehtovaa nähdä, kuinka joissain asioissa teknologia on edistynyt huomattavasti, kun taas toisista asioista vielä haaveillaan. Mutanttien maskeeraus ja nukeilla toteutetut osat ovat tyylikkäät, vaikka niistä paistaa läpi pientä kumisuutta Blu-raylla katsottuna. Lisäksi mukana on pari kohtaa, kuten erään naamion riisuminen, joita ajan hammas on nakertanut oikein vimmalla, mutta ne antaa kyllä anteeksi. Total Recall - unohda tai kuole on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Marsin punainen värimaailma luo omaa mystisyyttä mukaan. Ääniefektit ovat pääasiassa toimivat, vaikkakin lyöntien yliampuvat kumahdukset aiheuttavat huvitusta. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat fantastiset ja tuovat oman hienon lisänsä kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Total Recall - unohda tai kuole on erinomainen tieteisseikkailu. Jo elokuvan vauhdikkaan mukaansatempaava tarina, brutaalit toimintakohtaukset ja mahtava Arnold Schwarzenegger saavat leffan toimimaan, mutta filmin hienous syntyy sen syvällisemmästä puolesta. Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti vai ei? Pohdiskelu nostaa leffan uudelle tasolle ja siellä se voi pistää haisemaan oikein tosissaan. Taistelut todella ovat väkivaltaisia, eikä ohjaaja Paul Verhoevenia kiinnosta tälläkään kertaa säästellä katsojaa. Kertomuksesta löytyy voimaa ja Schwarzenegger on sen voiman ruumiillistuma. Vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa, on Total Recall - unohda tai kuole edelleen vaikuttava scifitoimintaelokuva. Elokuva tarjoaa paljon niin tieteisleffojen kuin toimintafilmien ystäville, joten jos näet itsesi jommassa kummassa porukassa (tai olet Schwarzeneggerin suuri fani), etkä ole tätä elokuvaa vielä nähnyt, niin suosittelen katsomaan. Ja vaikka olisit elokuvan jo nähnyt montakin kertaa, on 30-vuotissyntymäpäivä hyvä syy pistää Total Recall - unohda tai kuole pyörimään jälleen kerran!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Total Recall, 1990, Carolco Pictures, Carolco International N.V.

Arvostelu: Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009)

TERMINATOR - PELASTUS

TERMINATOR SALVATION

Ohjaus: McG
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Anton Yelchin, Bryce Dallas Howard, Moon Bloodgood, Jadagrace Berry, Common, Michael Ironside ja Helena Bonham Carter
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

James Cameronin ohjaama Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestys, joten jatkoa seurasi. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi hitti, mutta sen jälkeen Cameron jätti sarjan, etenkin kun kolmannen osan tuotanto muodostui vaikeaksi, jolloin ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Lopulta Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ilmestyi ja se oli edeltäjiensä tapaan kassamagneetti. Leffan lopetus johti vihdoin pitkään puhuttuun tuomion päivään, jota monet fanit olivat odottaneet. Heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen alkoi neljännen osan suunnittelu, mutta kun vuonna 2007 sarjan oikeudet vaihtoivat jälleen omistajaa, suunnitelmat menivät uusiksi ja neljättä osaa mietittiin uuden Terminator-trilogian avausosana. Kuvaukset alkoivat keväällä 2008 ja Terminator Salvation, eli suomalaisittain Terminator - Pelastus sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Myös tämä leffa oli menestys, mutta kriitikot eivät siitä erityisemmin pitäneet. Itse olen aina pitänyt elokuvasta, etenkin kun se luo vihdoin jotain uutta sarjaan. Olin nähnyt kolme ensimmäistä ennen tämän ilmestymistä ja minua ärsytti, kun minulla ei ollut ikää mennä katsomaan tätä leffateatteriin. Sain Terminator - Pelastuksen kuitenkin DVD:nä samana vuonna ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi pari vuotta sitten ennen Terminator Genisysin (2015) ilmestymistä. Tammikuun alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan kesälle 2017 ja Terminator voitti, joten oli jälleen aika katsoa sarjan osat uudestaan.

Vuonna 2018 ihmiset taistelevat John Connorin johdolla Skynetin konearmeijaa vastaan. Samalla John yrittää epätoivoisesti löytää erään Kyle Reesen, jonka eloonjäänti on tärkeää ihmiskunnan tulevaisuudelle.

John Connorin näyttelijä on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa roolissa nähdään Batmanin roolista tuttu Christian Bale. Oli erittäin hyvä päätös, ettei edellisen osan Nick Stahl jatkanut osassa, sillä hän olisi aika varmasti epäonnistunut täysin. Balesta löytyy erinomaista henkeä, mitä rooli vaatii ja hän on uskottava johtohahmona. Johnista on tullut aikamoinen synkistelijä, mutta tietty sankarillisuuskin löytyy vielä jostain hänen sisältään. Balea katsoisi mielellään sotilasjoukon kärjessä, kun ihmiset hyökkäävät suurella joukolla Skynetia vastaan, mutta outoa kyllä, noin puolen tunnin jälkeen alkaa tajuamaan, ettei elokuva oikeastaan kunnolla edes kerro John Connorista.

Isompaan rooliin pääsee nimittäin Sam Worthingtonin näyttelemä uusi hahmo Marcus, joka herää, huomatakseen olevansa keskellä tuhoista sotaa. Vaikka Marcus on mielenkiintoinen, on paikoitellen kummallista, kuinka paljon enemmän hän saa ruutuaikaa kuin sarjan oikea sankari. Hahmo ei myöskään tunnu olevan oikeasti tärkeä tapaus, jolloin usein toivoisi, että voisi nähdä Johnin jälleen ruudulla. Siitä huolimatta Worthington hoitaa hommansa hyvin ja hahmosta löytyy onnistuneita puolia.
     Edesmennyt Anton Yelchin esittää Kyle Reeseä, joka on tässä elokuvassa teini-ikäinen. Jos jotakuta hämmentää, miten Kyle voi olla mukana, sillä hän kuoli ensimmäisessä osassa tai miksi hän on paljon nuorempi, niin syy on siinä, että tämä leffa tapahtuu kymmenen vuotta ennen kuin Kyle lähetetään pelastamaan Sarah Connor. Tämän elokuvan Kyle on innokas nuorukainen, joka haluaa todistaa omat kykynsä päästäkseen vastarinnan todelliseksi sotilaaksi. Yelchin on oiva valinta hahmoksi ja hän tuo esille tuttuja Kyle-piirteitä, vaikkei onneksi puhu yhtä aggressiivisesti kuin alkuperäisen Terminatorin Kyle, Michael Biehn. Kylellä on mukanaan pieni tyttö nimeltä Star (Jadagrace Berry), joka ei puhu lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Johnin vaimo Kate (Bryce Dallas Howard), lentäjä Blair (Moon Bloodgood), sotilas Barnes (Common) ja vastarintaa johtava kenraali Ashdown (Michael Ironside). Edellisen osan tapaan Kate on aika tarpeeton hahmo ja tuntuukin siltä, että hän on mukava vain, koska hän oli Terminator 3:ssa. On harmi, ettei hänelle löydy käyttöä, sillä Howard on parempi näyttelijä kuin edellisen osan Claire Danes.

Terminator - Pelastus vie sarjan tarinan vihdoin siihen, mitä on pohjustettu jo kolmen leffan ajan. Enää ei Arnold Schwarzeneggerin esittämä kyborgi palaa menneisyyteen tappo- tai suojeluaikeissa, vaan John Connorin on aika käydä oma taistonsa. Heti elokuvan alussa nähdään, kuinka maailma on sortunut ja koneet ovat ottaneet vallan. Laseraseisiin ei sentään ole vielä päästy, joita aiempien osien tulevaisuuskohdissa nähtiin, mikä on hienoa, sillä näin leffaan on saatu mainiosti realistisempaa ja oikeasti karua tunnelmaa. Kaupungit ovat enää pelkkiä raunioita, tutut rakennukset ovat maan tasalla ja kaikkea peittää hiekka. Elokuva on edeltäjiään huomattavasti vakavampi, mikä lisää uhkaavaa henkeä ja parantaa sotaisan tarinan tunnetta. On kiehtovaa nähdä, millaisia piilopaikkoja ihmiset ovat rakentaneet itselleen ja mitä he joutuvat tekemään selvitäkseen. Leffasta löytyy paikoitellen hieman Mad Max -sarjan (1979-) tyyliä aavikoiden, ajoneuvojen ja ihmisten käyttäytymisen takia. Vielä mielenkiintoisempaa on nähdä uusia tuhoajia. Mukana on vanhoja tuttuja, mutta mukaan on otettu paljon hauskoja uutuuksia, kuten luikertelevat konekäärmeet ja jättimäiset robotit, sekä kaikkein parhaimmat uutuudet, eli moottoripyöräterminaattorit. Elokuva on todella tervetullut lisäys sarjaan ja se tuo mukanaan tarvittavaa raikkautta, jota sarja on kaivannut toistaessaan samaa juonikaavaa.

Valitettavasti elokuvasta löytyy ongelmia ja suurin niistä on, ettei tarina oikein tiedä, keskittyykö se Johniin vai Marcusiin. Vaikka jälkimmäinen vaikuttaakin hyvältä hahmolta, katsojana haluaisi mieluummin nähdä Johnin olevan vihdoin se suuri vastarinnan johtohahmo, miksi häntä on koulutettu kahden viimeisen teoksen ajan. Puolessa välissä elokuvaa hahmo tuntuukin täysin sivuhenkilöltä, mikä on aikamoinen pettymys, etenkin kun hahmo on ärsyttävän tympeä. Onneksi lopussa hän pääsee jälleen paremmin esille. Ratkaisu ei kuitenkaan heikennä kokonaisuuden tasoa liikaa, vaan kyseessä on hyvä elokuva. Tunnelma on luotu toimivasti ja synkkä tulevaisuus on saatu tuntumaan realistiselta, vaikka mukana onkin luurankojen näköisiä robotteja talsimassa ihmispääkallojen päällä. Toimintakohtauksiin on saatu oivallista jännitettä mukaan ja mukana on hauskoja viittauksia kahteen ensimmäiseen elokuvaan, etenkin eräässä tehdaskohtauksessa. Tuttuja repliikkejäkin on tietty mukana. Muuta hauskaa tai hilpeää on turha odottaa, sillä kuten jo sanoin, tässä mennään vakavina alusta loppuun. Pari aika tarpeetonta juttua on tarinaan lipsahtanut (kuten leffan romanssit), mutta ne eivät erityisemmin häiritse kokonaisuutta.

Sarjan ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa virkaa hoitaa yksinkertaista taiteilijanimeä käyttävä McG, joka on tunnettu Charlien enkeleiden (Charlie's Angels - 2000) ja sen jatko-osan Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttlen - 2003) ohjaamisesta. McG on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä sarjalle ja hän on tuonut hienosti esille julman visionsa tulevaisuudesta täynnä tappajaroboja. Terminator - Pelastuksen kameratyöskentely on hieman heiluvaa, mutta silti ihan hyvää. Leikkaus on sujuvaa, vaikka muutamassa toimintakohdassa kuva vaihtuu seuraavaan liian äkkinäisesti. Elokuvan lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten myös visuaaliset tehosteet... yhtä digi-Arskaa lukuunottamatta. Onneksi kyseinen hirvitys ei esiinny kuin muutamassa kuvassa. Ääniefektit ovat loistavat ja Danny Elfman on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa, vaikka onkin suuri harmi, ettei tuttua Terminator-tunnusmusiikkia kuulla. Elokuvassa kuullaan kuitenkin nopeasti Terminator 2: Tuomion päivässä kuultu Guns N' Rosesin kappale "You Could Be Mine".

Elokuvasta on olemassa kolme minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää muutamia pienesti pidennettyjä kohtauksia. Pidennykset eivät tuo mitään uutta tarinaan, mutta ovat yhtä Blairiin ja Marcusiin liittyvää hetkeä lukuunottamatta ihan kivoja lisäyksiä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa niin, että ohjaaja McG ilmestyy aina välillä ruutuun kertomaan leffan teosta. Mukana on myös trailerit Blu-raylle ja Terminator 3: Koneiden kapinalle, pätkä Moto-Terminaattoreista, sekä leffan teosta kertova parikymmentäminuuttinen "Reforging the Future" ja tarkemmin eri kohtien teosta kertovat focus pointit, jotka kestävät yhteensä puoli tuntia. Blu-ray sisältää leffasta sekä pidennetyn että alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Terminator - Pelastus on mainio futuristinen sotaelokuva, joka tuo sarjaan tarvittavaa raikkautta. Synkkä tulevaisuus sodasta ihmisten ja koneiden välillä on tuotu oivallisesti esille, ja on hienoa nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Tunnelma on luotu hyvin ja mukana on toimivaa jännitettä taistelukohtauksissa. Uudet terminaattorit ovat erinomaisesti keksittyjä. Kun maailma on niin hyvin luotu, on harmi, ettei tarina tiedä, kuka sen päähenkilö on. Christian Bale on loistovalinta uudeksi John Connoriksi, mutta hahmo ei ole täysin sitä, mitä odottaisi. Sam Worthingtonin esittämä Marcus on ihan hyvä hahmo, mutta tuntuu välillä aika ylimääräiseltä lisäykseltä. Anton Yelchin on hyvä nuorena Kyle Reesenä. Ohjaaja McG:n visio välittyy upeasti ja on hienoa, ettei vielä tässä nähdä hölmöjä laserpyssyjä. Tehosteet ovat muuten hyvät, mutta digi-Schwarzenegger ei toimi yhtään. Danny Elfmanin sävellykset ovat sen sijaan toimivat, vaikkakin jää kaipaamaan tuttua tunnusmusiikkia. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin kannattaa katsoa myös Terminator - Pelastus, sillä siinä tarina on vihdoin ja viimein viety eteenpäin. Elokuva saa kiinnostumaan sarjasta jälleen ja onkin suuri harmi, että seuraavana tuleva Terminator Genisys ei jatka tarinaa tästä, vaan alkaa sooloilla ihan omiaan. Siitä sitten seuraavalla viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thoughtfultomes.files.wordpress.com
Terminator Salvation, 2009, Columbia Pictures, The Halcyon Company, Wonderland Sound and Vision, Warner Bros. Pictures