Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody(2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.
Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.
Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.
Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.
Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!
Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.
Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment
Pääosissa: Paul Mescal, Denzel Washington, Pedro Pascal, Joseph Quinn, Fred Hechinger, Connie Nielsen, Derek Jacobi, Lior Raz, Tim McInnerny, Alexander Karim ja Rory McCann
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Ridley Scottin ohjaama, löyhästi historiaan perustuva elokuva Gladiaattori(Gladiator - 2000) oli taloudellinen jättihitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja voitti jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Pian ilmoitettiinkin, että jatko-osa oli suunnitteilla. David Franzoni ja John Logan ryhtyivät työstämään jatkotarinaa, mutta projekti jäi junnaamaan paikoillaan, jolloin Nick Cave palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Siinä Maximus palaisi takaisin eloon kuolemattomana soturina, jonka tehtävänä on pyyhkiä kristinusko maailmasta ja elokuvan aikana hänet nähtäisiin kulkemassa historiallisista tapahtumista toiseen, aina nykypäivään asti. Tämä käsikirjoitus (onneksi) hylättiin DreamWorks-studion toimesta. 2000-luvun alussa studio oli kuitenkin ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja joutui myymään elokuviensa oikeuksia eteenpäin ja myi Gladiaattorin jatko-osan Paramount Picturesille vuonna 2006. Kun projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle, Scott päätti siirtyä muihin projekteihin, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin hän huomasi alkuperäiselokuvan nousseen modernin klassikon asemaan. Scott meni Paramountin juttusille ja studiolla päätettiin lopulta vuonna 2018 näyttää vihreää valoa Gladiaattorin jatkolle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Gladiator II on saanut ensi-iltansa... enkä todellakaan olisi halunnut nähdä elokuvaa. Rakastan alkuperäistä Gladiaattoria; kyseessä on yksi suosikkielokuvistani. En nähnyt mitään tarvetta jatkaa sen tarinaa ja etenkin kun jatko-osa ajautui tuotantohelvettiin, olin yhä enemmän sitä mieltä, että Scottin ja muiden pitäisi ymmärtää jättää asia sikseen. Scottin viime vuosien elokuvien, kuten Exodus: Gods and Kings (2014),All the Money in the World(2017),The Last Duel(2021) jaNapoleon (2023) oltua isoja taloudellisia pettymyksiä, koin Gladiator II:n lähinnä aikoinaan väkevän ohjaajan viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi tehdä vielä yksi hitti. Suuresta skeptisyydestäni huolimatta kävin kuitenkin katsomassa Gladiator II:n heti ensi-iltapäivänä.
Vaimonsa kuoltua Rooman armeijan hyökkäyksessä, orjuutettu Hanno vannoo kostoa keisarikunnalle ja näkee tilaisuutensa tulleen, kun hänet heivataan taistelemaan gladiaattorina Colosseumilla.
Tämänkertaisena gladiaattorina, Hannona nähdään Paul Mescal, joka on tehnyt kovaa nousua elokuvamaailmassa, saatuaan Oscar-ehdokkuuden hienolla työllään Aftersun - päivämme auringossa -elokuvassa (Aftersun - 2022). Gladiator II:n myötä Mescalille taatusti avautuu lisää ovia, eikä ihme. Mescal näyttää jälleen olevan lahjakas näyttelijä, vaikkei hänestä löydykään samaa karismaa kuin edeltäjästään Russell Crowesta. Hanno jää hahmona hieman tönköksi, eikä hänen todellista henkilöllisyyttä ole missään nimessä vaikea arvata. Hahmon kohdalla tehdyt ratkaisut turhauttavat hieman, niiden tehdessä osittain hallaa Crowen esittämän Maximuksen muistolle.
Alkuperäisestä elokuvasta paluun tekevät Connie Nielsenin näyttelemä Lucilla ja Derek Jacobin esittämä senaattori Gracchus, kun taas uusina hahmoina esitellään Pedro Pascalin näyttelemä Rooman kenraali Acacius, jonka johtamat joukot tappavat Hannon vaimon (Yuval Gonen), johtaen miehen koston polulle, Denzel Washingtonin näyttelemä Macrinus, joka tienaa rahaa gladiaattoreilla ja saakin Hannon käsiinsä, hyvin samaan tapaan kuin Oliver Reedin esittämä Proximo alkuperäisleffassa, sekä uudet keisarit, Joseph Quinnin ja Fred Hechingerin näyttelemät veljekset Geta ja Caracalla. Pascal ja erityisesti Washington hoitavat tonttinsa väkevästi ja heidän hahmonsa ovat mainiot, jopa kiinnostavammat kuin itse Hanno. Washingtonin hahmosta on saatu aikaan onnistuneen kiero, tämän ollessa valmis puukottamaan ketä tahansa selkään, saadakseen haluamansa. Pascalin esittämästa Acaciuksesta löytyy myös enemmän kuin aluksi vaikuttaisi, mutta hahmon potentiaali hukataan leffan edetessä. Heikoimmat suoritukset tarjoavat ehdottomasti Quinn ja etenkin Hechinger, joiden esittämät vallasta hulluuntuneet keisariveljekset ovat vaivaannuttavia karikatyyrejä, jotka jäävät täysin alikehitetyiksi hahmoina.
Gladiator II oli hyvin pitkälti juuri sitä, mitä odotinkin: pätevillä näyttelijöillä ja vaikuttavilla puitteilla tehty, mutta täysin turha ja rahan perässä väkisin väännetty jatko-osa, joka tekee osittain hallaa alkuperäiselle mestariteokselle. Maximuksen uhraus ei lopulta johtanutkaan mihinkään, kun valta ei siirtynyt Rooman kansalle, vaan Geta ja Caracalla ottivat Commodusin paikan uusina keisarina (näin toki tapahtui tosielämässäkin, mutta kun Ridley on kaikissa haastatteluissa haistattanut vitut jokaiselle, joka on kehdannut kyseenalaistaa hänen elokuviensa historiallisuuden, teen saman). Maximus ei myöskään ollut se kunnian mies, jona hänet esitettiin, vaan kuten monet fanit teorisoivat, Lucillan poika Lucius on paljastettu Maximuksen pojaksi. Itse pidin enemmän teoriasta, että Lucius olisi ollut insestin lopputulos ja Lucius joutuisi painiskelemaan tämän taakan kanssa, ollessaan inhotun Commoduksen poika.
Eniten Gladiator II:ssa minua kuitenkin turhautti, kuinka tylsästi se kopioi alkuperäistä elokuvaa. Juoni on hyvin pitkälti sama. Päähenkilön perhe tapetaan, hänet orjuutetaan ja hänet passitetaan gladiaattoriksi, samalla kun hän janoaa kostoa Rooman johdolle. Samaan aikaan senaatissa kaavaillaan salajuonta keisarin syrjäyttämiseksi. Suuri osa hahmoistakin tuntuu lähtökohtaisesta turhan tutuilta ja syyllistyypä elokuva kierrättämään niitä ikonisimpiakin repliikkejä varsin kiusallisesti. Eikö 24 vuodessa ihan oikeasti keksitty mitään muuta? Tähänkö on oikeasti tultu, että jopa Ridley Scottin kaltainen, ennen niin kova tekijä on joutunut helpon rahan perässä tehtyjen jatkoturhakkeiden pariin? Tiedän, että Scottin viimevuotiset leffat ovat lähes kaikki flopanneet, mutta onko ukolla näin pahasti rahasta pulaa? Vai halusiko Scott vain varmistaa, että kukaan muu kuin hän ei saa tehdä Gladiaattorille jatkoa?
Jatko-osaa on tietty tehty tutulla periaatteella, että "mitä isompaa, niin sen parempi". Eihän se näin aina todellakaan ole ja sen Gladiator II osoittaa. Leffa yrittää olla mahdollisimman mahtipontinen, mistä viestii jo se, kuinka suuruudenhulluja itse gladiaattorimatseista on tehty. Sen sijaan, että karskit äijät vain pistäisivät toisiaan lihoiksi, areenalle tuodaan suunnilleen joka kerta jokin eläin, mikä alkaa nopeasti tuntumaan kikalta, etenkin kun sarvikuonot, raivopäiset apinat ja jopa verenhimoiset haikalat on toteutettu aika kököin digiefektein. Meno muuttuu lopulta enemmän hölmöksi kuin jännittäväksi. Jännite uupuu muutenkin, sillä käsikirjoitus kulkee liian tuttuja latuja. Tunnelataus jää ylipäätään ontoksi, toisin kuin edeltäjässä. Ja jos tässä päähenkilö-gladiaattori olisi kädet levällään huutanut, että "Are you not entertained?!", olisin valitettavasti joutunut vastaamaan, että en. Ajoittain olin jopa tylsistynyt.
Vaikka Scottin työssä onkin roimasti kritisoitavaa, on samalla myös pakko ihailla, millaisella intensiteetillä Scott ajoittain ohjaa elokuvaa, ollakseen jo lähes 87-vuotias. Jos Scott olisi pistänyt näin paljon energiaa peliin vaikkapa The Last Dueliin tai Napoleoniin, ehkä ne olisivat tavoittaneet yleisönsä ja Gladiator II:een ei olisi tarvinnut turvautua. Valitettavasti yleisöt turvautuvat nykyään siihen, mikä on tuttua ja studioilla tiedetään se. Mikäli elokuva menestyy, on Gladiator III vääjäämätön. Sekin tuntuisi turhalta, sillä tämä kakkososa vie jälleen kertomuksen päätökseen.
Ailahtelevaa on myös elokuvan tekninen puoli.Gladiator II on taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Puitteiltaan leffa on huikea taidonnäyte. Lavasteet ovat parhaimmillaan uskomattomat kaikessa jylhyydessään ja puvustuskin on erinomaista. Enpä yllättyisi, jos näistä ropisisi Oscar-ehdokkuuksia. Äänimaailma rymistelee oivallisesti, mitä tukevat Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit. Parasta antia musiikeissa on toki alkuperäisleffasta kierrätetyt Hans Zimmerin kauniit melodiat. Tietokonetehosteet ovat hämmentävästi jo nyt parhaat päivänsä nähneen näköisiä. Siinä, missä alkuperäisleffa on kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, Gladiator II:n digiefektit ovat jatkuvasti silmiinpistävät ja paikoin hassunkin viimeistelemättömät. Kokonaisuus on myös hitusen kömpelösti leikattu kasaan ja vähän väliä minusta tuntui siltä, että seasta puuttuu pätkiä. Scott on toki tunnettu siitä, että hänen elokuvistaan julkaistaan myöhemmin pidempiä leikkausversioita, joten kenties Gladiator II:stakin tulee vielä joku päivä kolmen tunnin versio.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gladiator II, 2024, Paramount Pictures, Scott Free Productions, Red Wagon Films
Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, Aleksei Serebryakov, Christopher Lloyd, RZA, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Michael Ironside, Colin Salmon ja Aleksandr Pal
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Nobody on Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva.John Wick -elokuvien (2014-) luoja Derek Kolstad oli saanut uuden idean toimintaleffasta ja sai ohjaaja Ilya Naishullerin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Osassa maailmaa Nobody julkaistiin elokuvateattereissa keväällä 2021, mutta Suomessa leffa päädyttiin pistämään suoraan vuokralle ja myyntiin vasta syksyllä. Itseäni kiinnosti elokuva todella paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen mainoksen ja minua harmittikin, kun kävi ilmi, ettei se saavu Suomen teattereihin. Katsoinkin Nobodyn vasta, kun se oli jo jonkin aikaa ollut vuokrattavissa.
Kun kaksi varasta murtautuu tylsistyneen perheenisä Hutch Mansellin kotiin, jokin syvälle hänen sisimpäänsä piilotettu menneisyyden synkkyys herää uudelleen. Puolustaessaan viatonta naista, Hutch päätyy sotaan venäläisen rikollispomon kanssa.
Sarjojen Breaking Bad (2008-2013) ja Better Call Saul (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään elokuvan pääroolissa Hutch Mansellina, elämäänsä lopen kyllästyneenä perheenisänä, jonka vaimo (Connie Nielsen) menetti seksuaalisen kiinnostuksen aikoja sitten ja jonka lapset (Gage Munroe ja Paisley Cadorath) pitävät isäänsä hieman surullisena tapauksena. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio Hutchin todelliselle luonteelle, mikä purkautuu takaisin esiin, kun pari varasta murtautuu Mansellien kotiin. Odenkirk on pääasiassa totuttu näkemään lupsakoissa rooleissa ja onkin yllättävää, kuinka karismaattisesti hän sopii toimintaäijäksi, joka pistää ihmisiä hengiltä monenlaisin tavoin. Odenkirk kanavoi hahmonsa synkkää ja rujoa puolta ihailtavalla lujuudella.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Christopher Lloyd Hutchin isänä, rap-artisti RZA Hutchin veljenä, Michael Ironside Hutchin pomona, Aleksei Serebryakov venäläisrikollisena, jonka bisneksiin Hutch sekaantuu, sekä Colin Salmon mysteerisenä miehenä, joka liittyy Hutchin piilottelemaan menneisyyteen... Sivunäyttelijät tekevät myös pätevää työtä, vaikka loppupeleissä Nobody onkin täysin Odenkirkin show. Lloyd on varsin hilpeä äksynä eläkeläisisänä ja Serebryakov toimii hyvin tavanomaisena venäläisroistona.
Nobody tarjosi aika lailla juuri sitä, mitä siltä kaipasinkin, sekä omalla tavallaan jotain enemmän. Sen lisäksi, että Odenkirk pääsi yllättämään toimintatähden kyvyillään, elokuva yllätti myös viihdyttävyydellään, vaikka se onkin todella rujo, kun toiminta lähtee käyntiin. Leffa ei todellakaan säästele katsojaansa sillä, kuinka rajuksi se uskaltaa äityä, mutta samalla se ei ole mitään synkkyyksissä vellomista. Varsinaisesta komediasta ei missään nimessä ole kyse, mutta silti elokuvaa on tehty sopivasti kieli poskessa. Ihmisiä listitään mitä luovimmin tavoin ja huomasin hymähteleväni pitkin elokuvaa tekijöiden kekseliäisyydelle. Hienoa on, että Hutch itse saa turpiinsa myös, eikä hänestä ole tehty täysin voittamatonta tappokonetta. Silti erityistä jännitettä ei pääse muodostumaan.
Vaikka elokuvasta löytyy tietyt puutteensa, kuten ettei päähenkilön puolesta kummemmin jännitä, eikä mukana oleva perhedraama pahemmin hetkauta, Nobody tekee monet asiat juuri oikein. Se tietää tasan tarkkaan, mitä se on. Se on onnistuneen suoraviivainen ja kun mättö alkaa, se pistää brutaalisti haisemaan aika lailla lopputeksteihin asti. Kestoa on vain puolisentoista tuntia, jolloin turhaa jaarittelua ei ole eksynyt mukaan ja filmi onkin aika nopeasti ohi. Toiminnannälkäisille katsojille on luvassa paljon nannaa ja mikä parasta, taistelut ovat vielä oivallisesti tehtyjä, eikä niitä ole pilattu hektisellä kameratyöskentelyllä ja silppuavalla leikkauksella.
Elokuvan on ohjannut Ilya Naishuller, joka oli tätä ennen ohjannut toimintapätkän Hardcore Henry (2015). Naishullerin työ tässä on iskevää ja häneltä löytyy silmää tyylikkäälle ja rankalle toiminnalle. Käsikirjoituksesta vastaavan Derek Kolstadin tausta John Wickien parissa on päivänselvä ja Nobodysta löytyy paljon samoja piirteitä. Silti Kolstad saa elokuvasta tarpeeksi erilaisen ja pitää katsojan mukana tutuista puolista huolimatta. Leffa on tosiaan oivallisesti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutkin teknisyydet ovat kunnossa. Lavasteet, asut ja rujot maskeeraukset ovat mainiot ja efektitkin pätevät. Äänimaailmassa korostuvat lyöntien iskut, tehden niistä entistä kipeämmän tuntuisia kotisohvallekin asti. David Buckleyn säveltämät musiikit eivät erityisemmin korostu, vaan leffasta jää lähinnä mieleen muutamat kappaleet, jotka on asetettu soimaan oikeisiin kohtiin.
Yhteenveto:Nobody on mainio toimintafilmi, jossa Bob Odenkirk yllättää rujolla karismallaan. Kun hänen Hutch-hahmonsa pistää haisemaan, Odenkirk hoitaa roolinsa rautaisella vimmalla. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä (etenkin kärttyisää pappaa esittävä Christopher Lloyd), mutta kyseessä on silti täysin Odenkirkin show. Elokuvan perhedraama ei ole kaksista, päähenkilön selviämisen puolesta ei erityisemmin jännitä, eikä tarina oikeastaan yllätyksiä tarjoa, mutta filmi onnistuu silti olemaan simppelissä suoraviivaisuudessaan pätevä ja tyylikäs tapaus. Toimintakohtaukset ovat hienon brutaaleja ja tylyjä, sekä teknisesti vaikuttavasti toteutettuja. Ilya Naishullerin ohjaus on oivallista ja vaikka Derek Kolstadin käsikirjoitus herättää vahvoja mielikuvia herran John Wick -elokuvista, Nobody onnistuu seisomaan tarpeeksi hyvin omillaan. Toiminnannälkäisille katsojille suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody, 2021, 87North, Eighty Two Films, Odenkirk Provissiero Entertainment
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Pedro Pascal, Kristen Wiig, Chris Pine, Robin Wright, Connie Nielsen, Lucian Perez, Amr Waked, Kristoffer Polaha, Ravi Patel, Oliver Cotton, Stuart Milligan ja Lynda Carter Genre: toiminta, fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Man of Steel (2013) oli menestys, joten sen ympärille ryhdyttiin rakentamaan DC:n elokuvauniversumia. Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) toimi kahden nimikkohahmonsa ensimmäisenä yhteisleffana, mutta myös Wonder Womanin esittelynä valkokankailla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Wonder Woman -elokuva (2017) oli iso hitti, joten sille lähdettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2018 ja Wonder Woman 1984:n oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2019, mutta DC:n muiden elokuvien julkaisukalenterin takia leffaa piti siirtää eteenpäin. Elokuva siirtyi kesäkuulle 2020, mutta alkava koronaepidemia siirsi ensi-iltaa ensin elokuulle ja sitten lokakuulle, kunnes lopulta Wonder Woman 1984 sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 2020. Suomessa monet elokuvateatterit kuitenkin sulkeutuivat uudestaan juuri ennen joulua, joten filmiä siirrettiin täällä, vaikka se oli monissa maissa jo nähtävillä. Elokuvaa siirreltiin vähän väliä parilla viikolla eteenpäin, kunnes lopulta ilmoitettiin, että se julkaistaan suoraan HBO Nordicin suoratoistopalvelussa. Omasta mielestäni ensimmäinen Wonder Woman on uusien DC-elokuvien paras teos, joten odotin innolla Wonder Woman 1984:n näkemistä. Minua harmittikin, kun filmiä siirreltiin ja erityisesti kun elokuva julkaistiin juuri, kun sen näkeminen muuttui mahdottomaksi Suomessa. Odotukseni kuitenkin laskivat roimasti, kun elokuva sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin faneilta. Epäilevin mielin aloitinkin Wonder Woman 1984:n katselun heti, kun se oli julkaistu HBO:ssa.
On vuosi 1984 ja amatsonilaisprinsessa Diana Prince työskentelee Smithsonianin museossa,samalla kun tekee sankaritekoja Wonder Womanina. Kun museoon saapuu mystinen kivi, joka voi toteuttaa pitelijänsä toiveen, se herättää niin Dianan kuin öljypohatta Maxwell Lordin ja ujon geologi Barbaran mielenkiinnon.
Gal Gadot nähdään jo neljättä kertaa - tai viidettä, jos viikko sitten ilmestynyt Zack Snyder's Justice League (2021) lasketaan - Diana Princen eli Wonder Womanin roolissa ja hänessä on yhä sitä intoa ja voimaa, jota rooli vaatii. Erityisen hienoa on, kuinka Wonder Woman esitetään vihdoin sellaisena värikkäänä ja seikkailevana sankarina, mikä on tuntunut hieman uupuvan hahmosta aiemmissa filmeissä, vaikka Gadot on aina hyvää työtä tehnytkin. Läpi leffan on mukava nähdä, kuinka hän suojelee sivullisia ja tuntuu tuovan toivoa ja pelastusta muille. Toki hahmosta löytyy yhä synkempikin puolensa, Dianan surressa ensimmäisessä leffassa menehtyneen Steve Trevorin (Chris Pine) perään. Uskoisin tosin, että tässä kohtaa kaikki jo tietävät, että Pine tekee nyt paluun Steven rooliin - hahmo on ollut isosti esillä elokuvan mainoksissa ja viimeistään se paljastuu heti elokuvan alkuteksteissä. Pine ei harmillisesti ole yhtä onnistunut osassa kuin viimeksi, eikä hänen ja Gadotin väliltä tällä kertaa löydy yhtä vahvaa kemiaa. Lisäksi Steven paluuseen liittyy juttuja, jotka eivät täysin toimi. Silti hahmo ajaa asiansa, etenkin viedessään Wonder Womania hahmona eteenpäin.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Kristen Wiig museon uutena työntekijänä Barbarana jaThe Mandalorian -sarjan (2019-) tähti Pedro Pascal itsekeskeisenä öljypohattana Maxwell Lordina. Maxwellin bisnekset eivät kulje niin hyvin kuin hän antaa julkisuudessa ymmärtää ja hän haluaisikin suuremman mahdin öljyteollisuudessa. Barbara taas on ujo ja kömpelö, ja haluaisikin olla kuin hänen uusi työkaverinsa Diana. Hahmot ovat sujuvasti työstetyt ja katsoja ymmärtää täysin, miksi he päätyvät tiettyihin ratkaisuihin. Wiigin ja Pascalin roolityöt kuitenkin jakavat mielipiteitä voimakkaasti kahtia. Pascal tekee Max Lordista todella elämää suuremman henkilön ja selvästi oikein nauttii tietystä ylilyönnistä. Hän tekee sen kuitenkin hallitusti, luoden veikeän antagonistin tarinalle. Wiig toimii myös passelisti, vaikka hahmon esittely saa katsojan pelkäämään, että kyseessä olisi täysi fiasko. Supersankarigenressä on usein nähty hahmoja, jotka esitetään kömpelöinä ja noloina, mikä saa heidät kokemaan itsensä ulkopuolisiksi ja kun heille syntyy mahdollisuus voimaan, he käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Barbara seuraa tätä kaavaa, mutta Wiig onnistuu työssään paremmin kuin jotkut edeltäjistään.
En tiedä, johtuuko se muutaman kuukauden ajan lukemistani negatiivisista arvioista ja niiden latistamista odotuksista, vai siitä, että viikko sitten piti taistella läpi toinen DC-tuotos, ylipitkä ja raskassoutuinen (sanoisin jopa että paikoitellen puuduttava) Zack Snyder's Justice League, mutta minä jopa viihdyin Wonder Woman 1984:n parissa. Ei tämä ole ensimmäisen Wonder Womanin veroinen elokuva, mutta koin jatko-osan huomattavasti laadukkaammaksi kuin olin monista lyttäävistä arvioista ymmärtänyt. Elokuvassa on toki ongelmansa (palataan niihin kohta), mutta pidin silti kokonaisuutta kelvollisena supersankariviihteenä. Siinä, missä viikko sitten murjotettiin synkän Zack Snyder's Justice Leaguen kanssa, Wonder Woman 1984 tuntuu piristävältä tuulahdukselta ja sai kahden ja puolen tunnin ajaksi unohtamaan tympivät todellisen maailman ongelmat. Leffasta löytyi seikkailun henkeä ja miellyttävää eskapismia, mitä nykyinen maailmantilanne kaipaa. Ainoa, mikä sai minut muistamaan koronahommat oli, kun komeiden toimintakohtausten aikana harmittelin, että joudun katsomaan leffaa tuhnuisella HBO-striimilaadulla.
DC:n uutta elokuvauniversumia on alusta alkaen kritisoitu eri syistä, oli kyse sitten Man of Steelin liian mammuttimaiseksi paisuvasta lopputaistelusta, Batman v Superman: Dawn of Justicen synkkyydestä ja liian monien juonikuvioiden ahtaamisesta samaan leffaan, Suicide Squadin (2016) surkeasta tarinankerronnasta ja tyylitajuttomuudesta tai Justice Leaguen (2017) epäonnisesta tuotannosta, mikä johti kahteen hyvin erilaiseen lopputulokseen. Kritisoinnin myötä studiolla ollaan päätetty tehdä erilaisia ratkaisuja, joilla filmit saisivat suopeamman vastaanoton. Niistä on tehty valoisampia, humoristisempia ja hieman pienimuotoisempia. Wonder Woman 1984:ssa tämä kritiikin vastareaktio on viety aika lailla äärimmilleen ja kyseessä on huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, koomisempi ja monin tavoin pienimuotoisempi teos kuin monet aiemmista DC-leffoista. Paikoitellen tuntuu, että nyt ollaan menty jopa siihen toiseen ääripäähän asti, mikä on taas herättänyt erilaista kritiikkiä, mutta samalla koin elokuvasta löytyvän sitä sarjakuvien ja piirrossarjojen henkeä, mitä itse koki lukiessaan ja katsoessaan lapsena. Sellaista tiettyä iloa, mikä monista DC:n uusista filmeistä on puuttunut.
Se, mistä erityisesti pidin Wonder Woman 1984:ssa oli, ettei sankarin vastuksena toimi jokin toisesta maailmasta tai ulottuvuudesta saapuva suuri ja paha ukko, joka aiheuttaisi tuhoa hakatessaan maailmaa tuhannen päreiksi paljain käsin. Tätä on nähty DC:llä ähkyyn asti esimerkiksi kenraali Zodissa, Doomsdayssa ja jopa kahteen otteeseen Steppenwolfissa. Ensimmäisen Wonder Woman -leffan kompastuskivenä toimi tylsä Ares-pahis. Tässä sankari joutuu kohtaamaan hyvin erilaiset vastukset ja konfliktit muodostuvat enemmän inhimillisten juttujen seurauksena, eikä niinkään tuhovoimasta - vaikkakin tämän hahmojen löytämän toivomuskiven haltijalla voi olla käsissään tuhoisat voimat. Toinen juttu, mistä pidin paljon, on juurikin tämä toivomuskivi. Se tuntuu mukavan tuoreelta idealta tässä genressä ja tarjoaa jotain erilaista tyypilliseen menoon verrattuna. Toivomuksiin tietty liittyy omat haittansa ja elokuvan viesti onkin, että jos jotain saa huijaamalla ja oikoteitä pitkin, pitää olla valmis siihen, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää.
Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, kuinka vauhdikkaasti elokuva kulkee. Nelituntisen Zack Snyder's Justice Leaguen jälkeen kahden ja puolen tunnin mittainen Wonder Woman 1984 tuntuu ainakin puoli tuntia lyhyemmältä. Tässäkin leikkausversiossa olisi tiivistämisen varaa, mutta olin niin mukana piristävän erilaisessa tarinassa, ettei kesto sinänsä haitannut. Toimintakohtauksia ei filmissä kovin montaa ole, mutta lukuunottamatta yhtä hieman kökköä mätkintää lopputaistelun aikana, ne vähäiset toimintakohtaukset ovat erittäin hyviä. Erityisesti noin puolen välin paikkeilla nähtävä takaa-ajokohtaus on vaikuttavaa seurattavaa. Toimintakohtauksien tehoa lisää se, kuinka paljon monipuolisemmin Wonder Woman hyödyntää totuuden lassoaan ja tiaraansa taistelussa. Tekijät pääsevät esittelemään luovuuttaan tällä saralla, eikä hahmoa vain heitetä keskelle toimintaa miekan ja kilven kanssa.
Ei elokuva loppupeleissä mikään erityisen ihmeellinen ole, mutta pidin siitä silti selvästi monia muita enemmän. Viihtymisestäni huolimatta huomasin kyllä virheitä ja ongelmia, jotka estivät elokuvaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, Steven paluun olisi voinut hoitaa paljon paremmin ja Pinen ja Gadotin väliltä ei löydy samaa kemiaa kuin viimeksi. Lopputaistelu pimeydessä on aika kehno ja vastus on siinä kohtaa hätiköiden luotu. Vaikka Wonder Woman hyödyntää kykyjään taistelussa vakuuttavammin, on hänelle luotu uusi kyky hieman hölmö. Paikoitellen tarinan kuljetus ei ole niin sujuvaa kuin voisi toivoa. Osa huumorista toimii, kun taas osa vitseistä jättää kylmäksi. Vaikka feministinen asenne kuuluu toki leffaan, tarvitseeko sitä tehdä niin, että lähes jokainen mies esitetään ahdistelijana? Tietty yliampuva sarjakuvameno kolahtaa parissa kohtaa omaan nilkkaansa, eikä kasariasetelmaa hyödynnetä niin veijarimaisesti kuin alku antaa ymmärtää. Ja kenties sen takia, että kyseessä on tavallaan esiosaelokuva Batman v Superman: Dawn of Justicelle ja Justice Leaguelle, ei jännitettä pääse muodostumaan, että noinkohan Wonder Woman selviää vai ei?
Ensimmäisen leffan ohjaaja Patty Jenkins palaa samoihin hommiin ja on selvästi halunnut irrotella oikein kunnolla. Vaikka hänen, Geoff Johnsin ja Dave Callahamin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään vikoja, ovat he lähteneet rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista - etenkin kun filmi sijoittuu täysin eri aikakauteen kuin edeltäjänsä. Hieman tiivistämistä kaipaavaa leikkausta ja joitain heikompia erikoistehosteita lukuunottamatta Wonder Woman 1984 on passeli tekniseltä toteutukseltaan. Kuvaus on paikoitellen erittäin tyylikästä. Mukana on näyttäviä lavasteita ja oivallisia asuja. Monet efekteistä toimivat todella hyvin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu. Musiikeista vastaa onneksi Hans Zimmer, joka tykittelee parhaimmillaan taas eeppisen intensiivisesti. Kun Zack Snyder's Justice Leaguen aikana joutui tuskailemaan uuden ja kamalan amatsonihoilotuksen kanssa aina, kun Wonder Woman oli ruudulla, Zimmer pistää jo ikoniseksi muodostuneen Wonder Womanin tunnarin pauhaamaan niin mahtipontisesti, että television äänenvoimakkuutta on pakko nostaa joka kerta.
Yhteenveto:Wonder Woman 1984 on vioistaan huolimatta oikein kelpo supersankariseikkailu, joka tarjoaa miellyttävää todellisuudenpakoa kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Vaikka leffaa voisikin tiivistellä sieltä sun täältä, ei kesto lopulta koidu ongelmaksi. Piristävän erilainen tarina supersankarigenressä pitää hyvin mukanaan, kuten myös leffan kepeä tunnelma. Filmissä on jotain hyvin samanlaista kuin sarjakuvissa ja piirrossarjoissa, ja meno on kaukana Zack Snyderin melodramaattisista synkistelyistä. Toimintaa on aika vähän kestoon verrattuna, mutta elokuvan tarjoamat taistelukohtaukset ovatkin onneksi odottamisen arvoisia - poislukien yksi pimeydessä tapahtuva turpaanveto loppuhuipennuksessa. Wonder Woman hyödyntää kykyjään taisteluissa luovemmin keinoin, mikä johtaa erittäin viihdyttäviin tilanteisiin. Gal Gadot on edelleen vallan mainio pääroolissa Wonder Womanina ja löytää hahmoonsa sitä koko kansan sankarin henkeä, mikä hänestä on hieman uupunut aiemmin. Pedro Pascal nautiskelee teatraalisen Max Lordin esittämisestä ja hahmo on kuin raikas tuulahdus DC:n uusien leffojen muiden antagonistien keskellä. Kristen Wiigkin on osittain hyvin toimiva, vaikka aluksi hänen hahmonsa Barbaran esittäminen kömpelönä on hieman liian kiusallista, eikä hahmoa onnistuta viemään ihan loppuun asti. Chris Pine ei valitettavasti erityisemmin vakuuta Steve Trevorin roolissa tällä kertaa, eikä hänen ja Gadotin väliltä löydy samaa kemiaa kuin viimeksi, mutta Pine ajaa silti asiansa. Tietyt jutut Steven paluusta olisi pitänyt hoitaa toisin. Hans Zimmerin musiikit pauhaavat iskevästi ja hän onnistuu tekemään pääsankarin tunnussävelmästä kenties entistä mahtipontisemman. Kaiken somelyttäämisen jälkeen koin Wonder Woman 1984:n yllättävänkin meneväksi sarjakuvafilmatisoinniksi ja on pakko sanoa, että viihdyin paremmin tämän kuin Zack Snyder's Justice Leaguen parissa, mitä monet kehuvat nyt yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi supersankarifilmiksi. Olen nähtävästi hyvin eri mieltä DC-fanien kanssa, joten suosittelen vain katsomaan molemmat ja kokeilemaan, kumpi kolahtaa kovempaa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2021 Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com Wonder Woman 1984, 2020, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, The Stone Quarry
Ohjaus: Ridley Scott Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen, Oliver Reed, Djimon Hounsou, Derek Jacobi, Spencer Treat Clark, Ralf Möller, Tomas Arana, David Schofield, John Shrapnel, Tommy Flanagan ja Richard Harris Genre: toiminta, draama Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 51 minuuttia Ikäraja: 16
Gladiator, eli suomalaisittain Gladiaattori on Ridley Scottin ohjaama historiallinen elokuva, mikä on saanut inspiraationsa Daniel P. Mannixin kirjasta "Those About to Die" (1958) ja tietty Rooman valtakunnan ajasta. Käsikirjoittaja David Franzoni keksi elokuvan tarinan ja sai sen myytyä DreamWorksille. Alunperin vuonna 1998 Franzonin tarina oli hyvin erilainen, mutta pikkuhiljaa se alkoi siirtyä siihen muotoon, mikä vastaisi lopullista elokuvaa. Ridley Scott palkattiin elokuvan ohjaajaksi, joka oli jo pidempään ollut kiehtoutunut antiikin Roomasta. Scott kuitenkin piti Franzonin kirjoittamaa dialogia kömpelönä ja palkkasi John Loganin työstämään käsikirjoitusta uuteen uskoon. Käsikirjoitusta työstämään tuotiin vielä William Nicholson juuri ennen kuvauksia, sillä päänäyttelijä Russell Crowe valitti joistain sen ongelmista. Kirjoitusprosessi jatkui vielä, kun kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Lopulta Gladiaattori saatiin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys - ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) jälkeen - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan historiallisia epätarkkuuksia ja vapauksia. Gladiaattori oli ehdolla jopa kahdestatoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti viisi (paras elokuva, paras miespääosa, paras puvustus, paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet - muut ehdokkuudet olivat mm. ohjauksesta, miessivuosasta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta, lavastuksesta ja musiikeista), kolmestatoista BAFTA-palkinnoista, joista se voitti neljä (paras elokuva, paras kuvaus, paras lavastus ja paras leikkaus), sekä viidestä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras elokuva ja paras musiikki). Itse näin Gladiaattorin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella ja jo silloin ihastuin elokuvaan todella vahvasti. Tämän elokuvan vuoksi historia oli lempiaineeni koulussa, kun käsittelyyn tulivat antiikin Kreikka ja Rooma. Olen katsonut filmin useita kertoja uudestaan ja kun huomasin, että leffa täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa ja arvostella elokuva tämän kunniaksi - onhan Gladiaattori selväsuosikkielokuvani vuodelta 2000!
Vuonna 180 ajanlaskun alkamisen jälkeen kuolemaa tekevä Rooman keisari Marcus Aurelius päättää antaa vallan takaisin kansalle, eikä halua tehdä ylimielisestä pojastaan Commoduksesta uutta keisaria. Kun Commodus saa kuulla tästä, hän murhaa isänsä, ennen kuin tämä ehtii julkistaa päätöstään ja yrittää tapattaa myös keisarille uskollisen kenraalin, Maximuksen, jolle keisari ehti kertoa suunnitelmastaan. Maximus jää henkiin, mutta joutuu orjaksi gladiaattoritaisteluihin.
Russell Crowe on Maximus Decimus Meridius, Pohjoisen armeijoiden komentaja, Felix-legioonan kenraali, todellisen keisarin, Marcus Aureliuksen uskollinen palvelija, murhatun pojan isä, murhatun vaimon mies ja hän aikoo saada kostonsa, tässä elämässä tai seuraavassa. Harvemmin yksikään hahmo esittelee itseään näin perusteellisesti ja niin vakuuttavasti, että katsoja saa kylmiä väreitä. Crowe ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja vaikka olen nähnyt häneltä hyviä roolisuorituksia, on hän välillä myös puinen ja tylsä elokuvissa. Gladiaattorissa Maximuksena Crowe on kuitenkin erinomainen läpi leffan. Hän onnistuu tekemään paljon hyvin vähälläkin. Vaikka taisteluissa Crowen täytyy liikkua huomattavasti enemmän, on hän parhaimmillaan draamakohtauksissa, sillä hän osaa näytellä niin hyvin jo pelkillä silmillään. Katsoja on koko leffan Maximuksen puolella ja haluaa, että tämä pääsee kostamaan perheensä kuoleman. Vaikka Crowe on todella hyvä tässä leffassa ja saikin roolisuorituksestaan mm. Oscar-palkinnon, vaikuttavimman roolityön tekee mielestäni Commodusta näyttelevä Joaquin Phoenix. Phoenix tuo täydellisesti esiin Commoduksen moniulotteisuuden. Vaikka hän onkin erittäin inhottava persoona, joka ajattelee lähinnä vain itseään, hahmo on niin hienosti kirjoitettu, että katsoja ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jo leffan alusta asti painotetaan, kuinka keisari Aurelius on pitänyt Maximusta enemmän poikanaan kuin Commodusta. Commodus on vuosia yrittänyt todistaa olevansa isänsä arvoinen, mutta turhaan. Katsoja huomaakin välillä tuntevansa empatiaa hahmoa kohtaan, vaikka samalla Commoduksesta on vaikea pitää. Phoenix osoittaa hyvin hahmon kärsimyksen ja hän olisi mielestäni yhtä lailla ansainnut Oscarin suorituksestaan.
Elokuvassa nähdään myös huikea Richard Harris keisari Marcus Aureliuksena, Connie Nielsen tämän tyttärenä eli Commoduksen siskona Lucillana ja Spencer Treat Clark tämän Lucius-poikana, Oliver Reed gladiaattorikouluttaja Proximona, Djimon Hounsou ja Ralf Möller gladiaattoreina, Derek Jacobi, David Schofield ja John Shrapnel Rooman senaattoreina, sekä Tomas Arana keisarille uskollisena kenraali Quintusina. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä leffassa. Nielsen tuo hienosti esiin Lucillan pelon, kun Commodus nousee keisariksi, kun taas Harris on mitä täydellisin valinta arvokkaan ja vanhan Aureliuksen rooliin. Harrisin hiljainen, kuiskaava puhetapa on vangitsevaa kuunneltavaa ja jo pelkkä hänen äänensä sisältää hurjan määrän karismaa. Oliver Reed valitettavasti kuoli kesken elokuvan kuvausten ja loppupäässä yhteen kohtaukseen hänet täytyi luoda osittain digitaalisesti. Katsoja kyllä huomaa, missä kohtaa tämä tapahtuu, mutta lopputulos ei ole liian hurja, jotta se rikkoisi illuusion kokonaan.
Muiden samanlaisten "miekka ja sandaali" -elokuvien, kuten Ben-Hur (1959) ja Spartacus (1960) tavoin Gladiaattori on pitkä elokuva - sen teatteriversiolla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja pidennetty ohjaajan versio kestää jopa lähemmäs kolme tuntia. Tällaisiin eeppisiin kertomuksiin tuo pitkä kesto kuitenkin sopii erittäin hyvin, eikä Gladiaattori todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Elokuva on niin mestarillisesti rakennettu ja sen tarina on niin hienosti kerrottu, että filmi nappaa heti mukaansa ja onkin jo pian päättynyt. Leffa pohjustaa alussa pitkään ja tarkasti tarinaansa ja sen hahmoja. Hyvin nopeasti käy selväksi, mistä Maximuksen ja Commoduksen viha toisiaan kohtaan johtuu ja sitä hyödynnetään täydellisesti läpi elokuvan. Vastakkainasettelu on erinomainen. Tällä luodaan myös yllättävänkin vahvaa draamaa, mikä aidosti koskettaa. Alahuuli väpättää jo siinä kohtaa, kun Maximus palaa henkihievereissä kotiinsa, vain löytääkseen vaimonsa ja lapsensa kuolleina. Kaikin puolin tunnelma on upeasti luotu. Elokuva jännittää useassa kohtaa ja pariin hetkeen on tuotu hilpeää huumoria. Antiikin Roomaa esitellään kiehtovasti ja tarina on niin mukaansatempaava, että se pitää katsojasta kiinni rautaisella otteella.
Kun elokuva kertoo nimensä mukaisesti gladiaattorista, tarjoaa elokuva tietty taisteluja areenalla. On mukana tosin todella vaikuttavasti toteutettu sotakin heti leffan alussa, mikä viestii, millaista menoa on luvassa. Kun toiminta alkaa, on se väkivaltaista ja brutaalia. Miekan viiltäessä veri roiskuu ja muutamat kohdat ovat yllättävänkin tylyjä. Jokainen toimintakohtaus onnistuu hienosti olemaan hieman erilainen kuin aiempi ja jokaisessa gladiaattoritaistossa kohdataan hieman erilainen vastus. Vaikka taistelut ovat näyttäviä ja vangitsevaa seurattavaa, on kuitenkin mahtavaa, että pääasiassa elokuva kertoo lujaa tarinaa. Se syventää hienosti hahmojaan koko kestonsa ajan aina pysäyttävään loppuhuipennukseensa asti, mitä seuraa niin tarkasti, että jossain kohtaa voi huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta elokuva onnistuu jättämään minulle todella haikean, mutta fantastisen olon, sillä tiedostan nähneeni - ei, vaan kokeneeni jotain elämää suurempaa. Gladiaattori on ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani. En keksi tästä oikeastaan mitään muuta vikaa kuin se, ettei leffa mukaile todellista historiaa. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius ei nimittäin kuollut Commoduksen kädestä. Tämä on kuitenkin itselleni täysin mitätön seikka. Joka kerta, kun Maximus karjaisee "Are you not entertained?!" minun tekee mieli huutaa takaisin "Hell yes!" Tämä on vain yksi Gladiaattorin useista mahtavista kohtauksista. Elokuvan ohjauksesta vastaa scifiklassikoiden Alien - kahdeksas matkustaja(Alien - 1978) ja Blade Runner (1982) ohjaaja Ridley Scott, joka luo upeasti tunnelmaa ja kertoo tarinan mestarillisen koukuttavasti David Franzonin, John Loganin ja William Nicholsonin käsikirjoituksen pohjalta. Gladiaattori aloitti Scottin urassa innon tehdä samanlaisia "historiallisia" elokuvia, kuten Kingdom of Heaven - taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hood (2010) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta Scott ei ole millään näistä päässyt lähellekään Gladiaattorin hienoutta. Vaikka historioitsijat ovat kritisoineet, etteivät jotkut asut olleet käytössä vielä siihen aikaan, milloin elokuva tapahtuu ja ettei joitain Rooman rakennuksista ollut vielä olemassa, kehun silti filmissä nähtävää, ällistyttävän vaikuttavaa ajankuvaa. Lavasteet ovat huikeat ja niin on myös puvustus. Puvustajat ovat tehneet valtavan määrän hienoja asuja niin gladiaattoreille kuin sotilaille, rikkaille, köyhille ja senaattoreille. Maskeeraajat luovat karuja haavoja ja muita vammoja, mitä taistot aiheuttavat. Erikoistehosteet ovat edelleen todella näyttävät. Vaikka taustakankaan käytön huomaa joskus, oikeita lavasteita ja digitaustoja sulautetaan yhteen todella hienosti. Elokuvaa varten rakennettiin yksi kolmasosa Colosseumista ja loput toteutettiin digitaalisesti, eikä katsojana huomaa, missä kohtaa muutos toteutuksessa tapahtuu. Ääniefektitkin ovat erinomaiset läpi leffan. Hans Zimmerin ja Lisa Gerrardin säveltämät musiikit ovat upeat ja ne nostavat useaan otteeseen ihon kananlihalle. Jos jotkut sävelmät kuulostavat hämmentävän tutuilta, olet luultavasti nähnyt Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), mihin Zimmer kierrätti joitain melodioita Gladiaattorista.
Gladiaattorista on tosiaan olemassa pidennetty versio, mikä kestää lähes kolme tuntia. Lisätyissä kohtauksissa mm. alun taistelun jälkeen Maximus tapaa haavoittuneen sotilaan, gladiaattoriksi joutunut kirjuri tuumaa, kuinka pääsisi vapaaksi, Commodusta vastaan juonitaan selvemmin ja Commoduksen mielipuolisuus pääsee paremmin esille. Itse olen aina katsonut elokuvan pidennetyn version ja suosittelen tekemään samoin.
Yhteenveto:Gladiaattori on mestarillinen elokuva, mikä pitää tiukasti rautaisessa otteessaan läpi pitkän kestonsa. Elokuva lähtee heti käyntiin kiehtovasti ja mukaansatempaavasti, eikä hellitä sen jälkeenkään. Hahmot ovat upeasti kirjoitetut ja heidän näyttelijänsä tekevät loistavaa työtä. Russell Crowe on mahtava pääroolissa Maximuksena, jota katsoja kannustaa alusta loppuun. Silti parhaan roolisuorituksen tarjoaa Joaquin Phoenix mielipuolisena Commoduksena. Kun hahmot ovat näin hyvät ja heidän tarinansakin on iskevästi kerrottu, katsoja imeytyy täysin tapahtumiin mukaan. Jännitystä nostetaan usein hienosti ja taistelukohtaukset ovat huikean vaikuttavia. Hieman huumoriakin on mukana, eikä aidosti koskettavilta hetkiltäkään vältytä. Elokuva sisältää useita aivan mielettömän hienoja kohtauksia ja nostaa ihon kananlihalle moneen otteeseen. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja efektit ovat näyttävät, ja niitä esitellään erinomaisella kuvauksella. Ridley Scott tekee kenties uransa parasta työtä ohjaajana ja Hans Zimmer ja Lisa Gerrard tunnelmoivat täysillä musiikeillaan. Historiallisista epätarkkuuksista viis, Gladiaattori on mestariteos ja ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gladiator, 2000, Universal Pictures, DreamWorks, Scott Free Productions, Mill Film, C & L, Dawliz, Red Wagon Entertainment
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Amy Adams, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons, Joe Morton, Billy Crudup, Amber Heard ja Henry Cavill Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Justice League perustuu DC Comicsin sarjakuvissa esiintyvään supersankaritiimiin, ja se on DC:n elokuvauniversumin, DCEU:n viides osa. Ensimmäisenä osana ilmestyi Supermanin takaisin valkokankaille tuonut Man of Steel(2013), joka oli hitti, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisena ilmestyi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), jossa nimikkohahmot taistelivat toisiaan vastaan, ja joka oli myös iso hitti, muttei saanut kovin positiivista palautetta sekavuutensa takia. Kolmentena oli tiedossa superpahiksista kertova Suicide Squad (2016), joka oli jälleen menestys, mutta joka sai todella negatiivisen vastaanoton, vaikka oli myös niitä, jotka siitä pitivät. Vasta sarjan neljäs osa, Wonder Woman (2017) oli sekä iso hitti että kriitikoiden mieleen ja sitä pidetäänkin sarjan parhaimpana osana. Justice Leaguesta on ollut suunnitteilla näytelty elokuva jo pitkään, mutta vasta Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin, MCU:n, menestyksen myötä DC on alkanut tosissaan työstämään filmejä sarjakuvasankareistaan. Epäonnistumisien myötä ihmisten innostus Justice Leagueta kohtaan on kuitenkin laskenut vuosien varrella, ja enää sitä odottavat tosissaan vain kovimmat fanit. Itse odotin elokuvan näkemistä todella ristiriitaisin tuntein. Itse pidin Man of Steelistä, ja vaikka mielestäni Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan kiva, oli se silti pettymys, sillä odotin siltä todella paljon. Suicide Squad vasta pettymys olikin, mutta Wonder Woman toi minulle hieman toivoa sarjan onnistumisesta. Toivoin näkeväni hyvän elokuvan, kun menin katsomaan Justice Leagueta, mutta samalla minua jännitti, sillä tämäkään leffa ei ollut saanut kovin hyviä arvioita, minkä lisäksi sen trailerit näyttivät mielestäni aika kököiltä. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justiceja Wonder Woman! Kun paha Steppenwolf saapuu tuhoamaan ihmisten maailman, Batmanin täytyy etsiä yliluonnollisia voimia omaavia henkilöitä ja muodostaa heistä tiimi suojelemaan ihmisiä, amatsoneja ja atlantislaisia.
Miljonääri Bruce Waynen, eli Batmanin roolissa nähdään jälleen Ben Affleck, joka osoittaa yhä olevansa oiva valinta rooliin. Batman toimii tiimin johtohahmona, jollaiseksi Affleck sopii. Valitettavasti Batman jää usein muiden varjoon, sillä hänellä ei ole erikoisvoimia, vaan kaikenmaailman vempaimia ja oma älykkyytensä. Vaikka kyseessä on suosikkisankarini, tuntui paikoitellen hölmöltä, että yliluonnollisten hahmojen vierellä joku vain mätkii vähän turpaan ja käyttää aseenaan lähinnä köysipyssyä. Tyylikkäät ajoneuvot Batmanilta kyllä löytyy, vaikka onkin harmi, että uusi jättimäinen kuljetusalus jää todella pienelle käytölle. Gal Gadot palaa Diana Princen, eli Wonder Womanin rooliin ja on jälleen erittäin mainio osassaan. Harmillisesti hänen hahmonsa ei koe oikein mitään kehitystä leffan aikana, vaan hänet esitetään vain voimakkaana soturina. Wonder Woman tuo kuitenkin erinomaisesti naisvoimaa muuten miesvetoiseen tiimiin ja kuten yleensäkin elokuvissa, välillä tuntuu siltä, että naishahmo on sankareista ainoa henkisesti aikuinen. Elokuvan show'n varastaa huumoriheppu Barry Allen, eli Flash, jota näyttelee Ezra Miller. Flashilta ei löydy kovin montaa vakavaa hetkeä, vaan hän on jatkuvasti vääntämässä vitsiä joko sanoillaan tai ilmeillään. Hahmo on porukan nuorin, eikä hän ole koskaan kokenut mitään isoja taisteluita, joten hän on pääasiassa innoissaan kaikesta näkemästään. Ennen elokuvan näkemistä pidin Flashia jokseenkin ärsyttävänä trailerien perusteella, mutta itse filmissä hän oli todella hauska heppu. Jotkut hänen vitseistään olivat huvittavia, koska ne olivat niin huonoja, mutta mukaan mahtui paljon oikeasti hauskojakin hetkiä. Miller on nappivalinta rooliin ja toivon, että Flash saa mahdollisimman nopeasti oman elokuvansa. Voimana Flashilla on supernopeus, mitä on hyödynnetty tyylikkäästi useissa kohdissa.
Jason Momoa esittää Arthur Currya, eli Aquamania, joka on vedenalaisen Atlantis-kaupungin kruununperijä. Kun Aquamanin elokuvaversiosta ensimmäisen kerran tuli puhetta, monet pitivät koko juttua typeränä, sillä hahmo mielletään lapselliseksi ja värikkääksi, josta kovin monet eivät erityisemmin pidä. Momoa osoittaa kuitenkin epäilykset vääriksi ja tekee Aquamanista aikamoisen äijän. Hahmon taustat jäävät harmillisen suuresti sivuun, joten ne jotka eivät hahmosta mitään tiedä, oppivat elokuvan aikana lähinnä sen, että hän hallitsee vettä... ainakin hieman. Hahmo on muutenkin hieman tönkösti kirjoitettu, sillä leffan ensimmäisen puoliskon aikana hän on synkkä ja tympeä, kun taas toisen puoliskon aikana hänestä muodostuu innostunut vitsailija. Supersankaritiimin tylsin hahmo on selvästi Ray Fisherin esittämä Victor Stone, eli Cyborg. Hänen taustansa selitetään, mutta aika kehnosti, jolloin katsoja ei saa kunnolla mitään irti hahmosta. Nimensä mukaisesti Cyborg on osittain ihminen ja osittain kone, eli kyborgi, joten hän osaa paljon erilaisia koneisiin liittyviä asioita. Internetin kautta hän tietää lähes kaiken, minkä lisäksi hän kehittyy jatkuvasti erilaiseksi. Hahmo on tavallaan ihan mielenkiintoinen, mutta samalla todella laimea. Hänestä ei lainkaan löydy samaa iskua kuin neljästä muusta sankarista, eikä hän ole kovin muistettava. Fisheristä ei myöskään löydy oikein mitään ihmeellistä näyttelijänä. Eniten Cyborgissa häiritsee se, kuinka digitaaliselta hän näyttää. Elokuvan pahis, eli Steppenwolf (Ciarán Hinds) on myös todella laimea tapaus. Voisi luulla, että DC:llä oltaisiin jo tajuttu muutaman erilaisen digiörkin jälkeen, etteivät ne ole kovin toimivia päävastuksia, mutta ei. Steppenwolf on todella köykäisesti toteutettu mörökölli, joka haluaa tuhota maailman, koska... sellainen hän nyt vain sattuu olemaan. Steppenwolf on kaikin puolin mitäänsanomaton hahmo, mitä pahentaa se, että hänenkin digitehosteensa ovat aika kököt. Näin ison budjetin leffassa vuonna 2017 pitäisi pystyä parempiin tehosteisiin.
Elokuvassa nähdään myös edellisistä DC-leffoista tuttuja hahmoja, kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred (Jeremy Irons), Daily Planetin toimittaja Lois Lane (Amy Adams), Supermanin äiti Martha Kent (Diane Lane), amatsonikuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ja Cyborgin isä Silas Stone (Joe Morton). Lois Lanelle on annettu tietty isohkosti ruutuaikaa, mutta hänen roolinsa elokuvassa on harmillisen tönkösti kirjoitettu. Parissa kohtaa hän tuntuu olevan tarinan kannalta tärkeä, mutta muuten häntä ei edes mainita.
Uusina hahmoina leffauniversumiin esitellään Gothamin poliisikomisario Gordon (J. K. Simmons), Barry Allenin isä Henry (Billy Crudup) ja Atlantiksessa elävä Mera (Amber Heard), jonka merkitys ei aukea ollenkaan niille, jotka eivät tiedä Aquamanista ennen leffan näkemistä ja niin ei pitäisi tapahtua. Mielestäni elokuvaa tehdessä pitäisi ajatella niin, että katsojat eivät ole lukeneet kirjoja, sarjakuvia tai pelanneet pelejä joihin leffa perustuu, vaan filmi pitäisi kirjoittaa niin hyvin, että kaikki ymmärtävät tarpeellisen.
Justice League ei valitettavasti jatka DC-elokuvien voittoputkea, jonka Wonder Woman aloitti. Filmi on selvästi pitänyt tehdä kiireellä. Ensinnäkin sen huomaa uusien hahmojen esittelystä. Batman ja Superman ovat erittäin tunnettuja hahmoja, joten he eivät välttämättä tarvitse sooloseikkailuita, jotta katsojat tietävät, ketkä he ovat, mutta olen aika varma, että monet eivät olleet kuulletkaan mistään Cyborgista ennen tätä filmiä. Tätä elokuvaa ennen olisi pitänyt tehdä hänelle, Flashille ja Aquamanille omat soolofilmit, jotta hahmot tulisivat tutuiksi kaikille katsojille. Mutta näin ei tehty, joten sen lisäksi, että filmi kuljettaa tarinaa, sen täytyy varata aikaa kolmen tärkeän hahmon esittelylle, eikä se tietenkään onnistu siinä kovin hyvin. Flashin menneisyys on ainoa, joka tulee hieman selville, mutta silti jää täysin epäselväksi, miksi hän on aloittanut ihmisten auttamisen ja miten hän on saanut niin näyttävän asun. Aquaman käväisee elokuvan aikana kerran Atlantiksessa, joka on todella hämmentävä kohtaus, sillä hahmon historiasta ei kerrota oikeastaan mitään. Cyborgista paljastetaan, että hänelle kävi onnettomuus, jonka takia lähes kaikki hänen ruumiistaan täytyi korvata robottiosilla, mutta hänen taustansa jäävät muuten pimentoon. Olisi esimerkiksi kiva tietää, millainen henkilö Victor Stone oli ennen onnettomuutta?
Kyseessä on DC-elokuvista lyhyin filmi, minkä kyllä huomaa. Aiemmat teokset ovat lähennelleet kestossaan kahta ja puolta tuntia, jolloin niihin mahtui hidastempoisia kohtia, joita olisi voinut karsia pois. Justice League taas on liian tiivistetty paketti, joka tarvitsee aikaa hengittääkseen, sillä paikoitellen tarina kulkee Flashin vauhdilla. Elokuvaa katsoessa ei aika käy pitkäksi, mutta vain koska siinä tapahtuu ihan liian hurjalla vauhdilla kaikenlaista. Joko siinä kerrotaan tärkeää tietoa tai sitten siinä taistellaan Steppenwolfia ja tämän parademoni-armeijaa vastaan (niitä ihme höttimöntiäisiä, joista Bruce Wayne näki painajaista Batman v Supermanissa). Kiirehtivän rytminsä ja heikkojen hahmoesittelyidensä takia elokuva tuntuu jatkuvasti ärsyttävän sekavalta. Plussaa on kuitenkin se, ettei Justice League ole sekava samalla lailla kuin Batman v Superman, johon oli tungettu paljon kaikenlaista, mikä ei edes liittyneet sen elokuvan tarinaan. Tämä leffa osaa kyllä keskittyä omaan seikkailuunsa, mutta tällä kertaa elokuvaa pitäisi pidentää eikä lyhentää. Mukana on nimittäin muutamia kohtauksia, joista tuntuu puuttuvan pätkiä. Esimerkiksi noin puolessa välissä on toimintakohtaus, jossa sankarit ovat vaikeassa tilanteessa, mutta yhtäkkiä he ovatkin selvinneet siitä. Ihmettelin suuresti, mitä juuri tapahtui ja olen varma, että siinä välissä on joskus ollut jotain tärkeää. Ja silti elokuvalla on tarve aina välillä näyttää yhtä hädässä olevaa perhettä, jonka talo sijaitsee samassa paikassa kuin Steppenwolfin päämaja. Perheen hätä on kömpelösti luotu, eikä heistä jaksa kiinnostua, vaan toivoisi, että elokuva keskittyisi tärkeämpiin asioihin.
Itse tarina elokuvassa on todella yksinkertainen. Paha yrittää tuhota maailman ja sankarien täytyy pysäyttää hänet. Tavallaan on erittäin hyvä asia, ettei leffa yritä olla monimutkainen, vaan se keskittyy täysillä supersankaritiimiin; minkä takia he yhdistävät voimansa ja kuinka hyvin he toimivat yhdessä. Itse Justice League onkin elokuvan parasta antia. Supersankareiden faneille (kuten itselleni) on todella huikeaa nähdä ryhmä ekaa kertaa yhdessä. Pidin myös erittäin paljon siitä, kun alussa näytetään, kuinka paljon Supermanin kuolema on vaikuttanut ympäri maailman. On ollut toimiva ratkaisu, että synkkään DC-sarjaan on lisätty huumoria, sillä useissa kohdissa vitsit toimivat erittäin hyvin. Kyseessä on paljon kevyempää viihdettä kuin Man of Steel tai Batman v Superman, mikä tavallaan tekee katselukokemuksesta hieman mieluisamman. Vielä kun tarinankerronasta saisi parempaa, niin tämähän voisi olla mainio filmi. Aiempia DC-elokuvia on kritisoitu siitä, että niiden lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia kaupunkeja, jolloin satoja tuhansia ihmisiä kuolee. Kritiikkiä on selkeästi kuunneltu, sillä tämän leffan loppuhuipennus tapahtuu aika autiolla paikalla. Valitettavasti tämän takia mukana ei ole kunnon jännitettä siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa.
Elokuvan on ohjannut Man of Steelin ja Batman v Supermanin ohjaaja Zack Snyder, mutta samoja hommia on tehnyt myös Marvelin The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015) -leffat ohjannut Joss Whedon. Snyderin tytär teki nimittäin itsemurhan keväällä, minkä takia hän ei kyennyt viimeistelemään elokuvaa ja Whedon otti hänen paikkansa. Ohjaajanvaihdoksen kyllä huomaa. Välillä elokuva on sarjan aiempaa Snyder-synkistelyä ja välillä taas Whedonin kevyttä hömppää. Whedonin ja Chris Terrion käsikirjoitus ontuu, mutta kehnosta rytmistä voi syyttää myös leikkausta. Olen täysin varma, että filmi kesti alunperin paljon kauemmin, mutta siitä on pitänyt pätkiä todella isoja osioita pois. Kuvaus leffassa on sujuvaa, minkä lisäksi se on valaistu mukavan kirkkaaksi. Visuaaliset efektit eivät tosiaan ole parhaasta päästä. Cyborgin ja Steppenwolfin lisäksi monet muutkin jutut näyttävät todella digitaalisilta. Esimerkiksi autiokaupunki, jossa lopputaistelu tapahtuu, ei näytä lainkaan aidolta. Äänimaailma elokuvassa on kuitenkin onnistunut ja musiikit säveltänyt Danny Elfman on tehnyt erittäin hyvää työtä. Elfman on saanut upeasti ujutettua mukaan John Williamsin säveltämää, vuoden 1978 Supermanintunnusmusiikkia, kuten myös vanhaa sävellystään, jonka hän teki Tim Burtonin Batman-elokuvaan (1989). Yhteenveto:Justice League on ihan viihdyttävä teos, josta puuttuu kuitenkin asioita, jotta sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Elokuva kiirehtii todella paljon ja tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi palasia. Sen aikana ei ole tylsiä hetkiä, mutta siihen kaipaisi lähes puolen tunnin edestä lisää kohtauksia, jotta se tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Tarina on yksinkertainen, muttei elokuva hirveästi enempää juonta tarvitse. Uusien sankarien - Flashin, Cyborgin ja Aquamanin - taustoja olisi pitänyt tuoda paljon paremmin esille. Aquamanista on kuitenkin saatu oivallisen äijämäinen sankari, kun taas Flash varastaa jatkuvasti show'n huumorillaan. Cyborg jää tylsäksi hahmoksi. Myös leffan pahis Steppenwolf on harmillisen tylsä tapaus. Batman ja Wonder Woman ovat kuitenkin toimivia, ja näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Huumorin lisääminen on toimiva ratkaisu, mutta samalla on kadonnut jännite siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta Danny Elfman on tehnyt erinomaista työtä musiikkien kanssa ja saanut mukaan vanhoja tuttuja teemoja. Valitettavasti leffasta huomaa ohjaajanvaihdoksen, elokuvan ollessa välillä Snyderin synkistelyä ja välillä Whedonin huumoria. Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan sujuvaa viihdettä, mutta DC-elokuvien jättiteoksena tämä on vain iso pettymys. Jos pidät aiemmista DC-elokuvista, niin vilkaise ihmeessä myös Justice League. Sarjakuvien suurille faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa. Toivon todella, että tästä julkaistaan joskus pidempi versio, jossa monet rytmilliset ongelmat helpottuisivat ja uusien sankarien taustat avautuisivat paremmin. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka kannattaa jäädä vilkaisemaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Justice League, 2017, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, Dune Entertainment, Lensbern Productions
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Danny Huston, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner, Eugene Brave Rock, Lucy Davis, David Thewlis, Elena Anaya, Connie Nielsen ja Robin Wright Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Wonder Woman perustuu William Moulton Marstonin luomaan samannimiseen DC Comics -hahmoon, jonka ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1941 sarjakuvassa "All Star Comics #8". Hahmo on noussut vuosien varrella suureen suosioon ja hänestä on muodostunut kaikkein suosituin naissupersankari. Wonder Woman on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös useissa kirjoissa, peleissä, leluissa, animaatioissa ja televisiosarjoissa, sekä yhdessä näytellyssä televisioelokuvassa (1974), joka toimi esittelynä mahdolliselle sarjalle, jota ei kuitenkaan toteutettu sellaisenaan. Kun supersankarileffojen suosio alkoi nousemaan 2000-luvun alussa, monet ovat pohtineet, milloin myös Wonder Womanista tehtäisiin elokuva? Kun Warner Bros. Pictures aloitti vuoden 2013 Man of Steel -elokuvallaan DC Comicsin hahmoihin perustuvan leffauniversumin DC Extended Universe (DCEU), toivo Wonder Woman -leffasta heräsi voimakkaasti. Hahmo saikin ensiesiintymisensä universumissa viime vuoden Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) ja samalla ilmoitettiin, että hahmon sooloseikkailu oli tekeillä. Monet hahmon fanit pitivät Batman v Supermanissa nähdystä, Gal Gadotin esittämästä Wonder Womanista ja alkoivat innolla odottamaan leffaa. Itse en ollut kovin innoissani elokuvasta. Man of Steel oli mielestäni todella hyvä elokuva ja sai minut kiinnostumaan DCEU:sta, mutta sekä Batman v Superman että samana vuonna ilmestynyt Suicide Squad (2016) tuottivat minulle pettymykset. Kiinnostukseni koko universumia kohtaan laski ja pelkäsin, että Wonder Womanistakin tulisi samanlainen heikko teos. Luin huhua, että tässä olisi kyseessä iso fiasko, enkä enää edes oikein odottanut sitä. Kuitenkin, kun elokuva näytettiin ensimmäisille kriitikoille, leffa saikin odottamattomia kehuja ja monet ylistivät sen olevan erinomainen filmi, joka loisi uskoa DCEU:n onnistumiseen. Kiinnostukseni alkoi kohota, mitä enemmän positiivisia arvioita tuli ja aloin odottaa elokuvan näkemistä. Kävin katsomassa Wonder Womanin, toivoen, että pitäisin siitä todella paljon... Hauskana faktana kerron, että meille näytettiin Wonder Womanin traileri juuri ennen itse elokuvan alkamista, joten saimme nopean vilkaisun siitä, mitä seuraavaksi näemme. Ihmeellisiä voimia omaava amatsoniprinsessa Diana lähtee kotisaareltaan vakooja Steve Trevorin kanssa ihmisten maailmaan, jossa käydään ensimmäistä maailmansotaa. Diana uskoo, että sotimisen on aiheuttanut paha sodanjumala Ares, joka aikoinaan yritti tuhota kaiken.
Pääosassa Wonder Womanina, eli Dianana nähdään jälleen Gal Gadot, joka osoittaa todella olevansa erinomainen valinta rooliin. Diana on loistava taistelija ja elokuvan alussa häntä ärsyttääkin, kun hän ei pääse hyödyntämään taitojaan, jotta voisi tehdä muutosta sotaisaan ihmisten maailmaan. Ennen kaikkea hänellä on kuitenkin hyvä sydän, minkä takia hän on aina valmis auttamaan pulassa olevia, kun muut eivät heitä huomioi. Diana ei täysin ymmärrä ihmisiä ja sitä miten monet toimivat, mikä aiheuttaa hänelle henkistä kärsimystä. Hahmo on mieleltään ja sydämeltään liian puhdas likaiseen ihmisten maailmaan. Dianan kehitystä on erittäin mielenkiintoista seurata, vaikka Batman v Superman: Dawn of Justicen nähneenä tietääkin, mihin Diana on leffan tapahtumien kautta päätynyt. Steve Trevoria näyttelee uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, joka tuo välillä tuttua hurmuriosaansa rooliin, etenkin alkupäässä. Onneksi Pinesta löytyy kuitenkin muitakin puolia ja hän pääsee näyttämään hieman karumpaa puoltaan, kun itse sotatantereelle päästään. Stevellä on tärkeä tehtävä, mikä hänen pitää toteuttaa Britannian tiedustelupalvelulle. Hän on määrätietoinen ja hyvä sotilas, minkä lisäksi hänen huumoripuolensa tekee hänestä pidettävän. Dianan ja Steven yhteisiä kohtauksia on kiinnostavaa katsoa, kun kumpikin hämmästelee toisen maailmaa ja haluaa tietää siitä lisää.
Dianan ja Steven kanssa taistoon lähtee kolmihenkinen tiimi, joka koostuu hyvin erilaisista tapauksista. Saïd Taghmaoui esittää Sameeria, todella persoonallista tyyppiä, joka iskee silmänsä Dianaan. Ewen Bremner näyttelee tarkka-ampuja Charliea, jota vaivaavat hänen menneisyytensä haamut. Eugene Brave Rock näyttelee Päällikköä, joka tietää viisauksia ja kuinka taistella. Päällikköä lukuunottamatta hahmoihin on luotu muutamia puolia, jotka tekevät heistä mielenkiintoiset ja toimivat. Näin tiimin jäsenistä myös alkaa välittää ja toivoo, ettei heille käy mitään. Taghmaoui ja Bremner ovat mainioita rooleissaan, mutta Brave Rock jättää hieman kylmäksi, ollessaan kolmikosta tyhjin.
Elokuvan pahiksia ovat saksalaisten puolella olevat Danny Hustonin näyttelemä kenraali Ludendorff ja tämän apuri Isabel Maru (Elena Anaya), joka kulkee myös nimellä tohtori Myrkky. Maru on keksinyt uuden joukkotuhoaseen, jota kenraali Ludendorff aikoo hyödyntää tuomaan voiton Saksalle. Ase tuo elokuvaan lisäjännitettä, mutta itse pahiskaksikko ei suurimmaksi osaksi leffan ajasta erityisemmin vakuuta, mikä on yleistä supersankarielokuvissa. Muita hahmoja leffassa ovat Dianan äiti, eli amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen), amatsoneja kouluttava Antiope (Robin Wright), Steven hupaisa sihteeri Etta Candy (Lucy Davis) ja rauhan puolesta puhuva sir Patrick (David Thewlis).
Wonder Woman ei jatka DCEU:n tarinaa siitä, mihin Batman v Superman päättyi, vaan palaa ajassa taaksepäin jopa Dianan lapsuuteen asti ja näyttää, kuinka Wonder Womanista tuli Wonder Woman. Ei kestä kauaa, kun Steve jo tupsahtaa amatsonien asuttamalle Themyscira-saarelle ja saa Dianan innostumaan ulkomaailmasta. Diana uskoo voivansa vaikuttaa sotimiseen ja että voitettuaan Areksen, sotiminen loppuisi kaikkialla. Hänelle sodat ja taistelut ovat kuitenkin aina tarkoittaneet, että vain mahtavat soturit kamppailevat toisiaan vastaan, joten ihmetys on suuri, kun Diana tajuaa, että ihmisten sodassa kukaan ei ole turvassa. Katsoja pääsee Dianan kanssa kauhistelemaan, miten sota on vaikuttanut perheisiin. Elokuva sisältää useita karuja hetkiä, jolloin päähahmo näkee asioita, kuten lapsia itkemässä yksin sotilaiden keskellä tai sotilaita makaamassa mudassa ilman raajaa. Wonder Womania voi helposti verrata Marvelin leffaan Captain America: The First Avenger (2011), sillä kummassakin yli-inhimmillisiä voimia omaava sankari on mukana todellisessa sodassa. Tässä kuitenkin sodan hirveys on tuotu paljon paremmin esille ja se on pidetty pääasiassa realistisena, toisin kuin The First Avengerissa, jossa natsien erikoisjoukot ammuskelivat laseraseilla. Dianan saapuessa taistoon meininki muuttuu tietty jokseenkin yliluonnolliseksi, hahmon pysäytellessä luoteja ilmasta ja taistellessaan saksalaisia vastaan miekkansa ja lassonsa avulla. Meno ei kuitenkaan muutu tässä kohtaa yliampuvaksi, mikä on hienoa.
Yllättävää kyllä, elokuva ei edes sisällä kovin montaa taistelua ja ne taistot, jotka käydään, tuntuvat tarpeellisilta tarinan kannalta. Leffa näyttää oivallisesti, että sotiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä ammuskelu, mitä Diana ei tiedä. Hän ei ymmärrä, miksi arvokkaimmat henkilöt istuvat turvallisesti päämajoissaan, kun nuoret sotilaat hoitavat kaiken ammuskelun rintamalla. Hän ei voi käsittää, miten jossain sotilaat eivät voi liikkua eteenpäin seuraavaan paikkaan, eikä hän pysty hyväksymään sitä, että sodissa tapetaan miljoonia viattomia. Sodan uhkaavuus on lähes kaiken aikaa läsnä ja se riittää. Siinä missä The First Avengerissa sota esiteltiin nopeasti montaasissa, Wonder Woman käyttää hyvin aikansa näyttääkseen sitä paremmin. Elokuva kulkee yllättävän rauhallisesti eteenpäin, muttei kuitenkaan hidastempoisesti, jolloin teos kävisi tylsäksi. Lähes kahden ja puolen tunnin kestolla voisi etukäteen pelätä, että hitaissa kohdissa aika kävisi pitkäksi, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu.
Tarinaa kuljetetaan kaiken aikaa eteenpäin, eikä koskaan kiirehditä minkään hetken kanssa, jolloin kaikella tuntuu oikeasti olevan merkitys. Ja mikä hienointa, vaikka Wonder Woman kuuluu suureen leffauniversumiin, elokuva ei kuitenkaan pohjusta tulevia leffoja (paria Bruce Wayne -viittausta lukuunottamatta), vaan keskittyy täysillä päähahmon tarinaan, jolloin teos tuntuu selkeämmin kokonaisuudelta. Batman v Supermanin suurin heikkous oli se, että leffa keskittyi liikaa pohjustamaan tulevia tapahtumia kuin kertomaan omaa tarinaansa. Toinen mistä katsojat eivät pitäneet siinä filmissä, oli huumorin puuttuminen, joten on hienoa, että Wonder Womanissa saa nauraa useassa kohtaa. Yksikään hahmoista ei ole tarkoituksellinen komediatapaus, vaan lähes jokainen pääsee hetkeksi naurun kohteeksi. Huumori on tärkeä kevennys synkkään sotateemaan. On myös hupaisaa, että Dianan hölmöltä kuulostavasta syntymisestä tehdään hieman pilkkaa.
Wonder Woman on todella hyvä elokuva. Niinkin hyvä, että se on lähestulkoon loistava elokuva! Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus tuottaa pettymyksen, kun meininki äityy todella yliampuvaksi Dianan taistellessa jumalvoimia omaavaa pahista vastaan. Ympäristö muuttuu Batman v Supermanin lopputaistelun kaltaiseksi tulimyrskyksi, josta on välillä vaikea saada mitään tolkkua. On suuressa taistelussa hyvätkin puolensa, minkä lisäksi on hienoa, että samalla nähdään myös realistisempaa taistelua vähän matkan päässä. Hupaisaa kuitenkin on, että yksikään saksalainen sotilas ei kiinnitä huomiota siihen, että vieressä rakennukset räjähtelevät ja kaksi hahmoa mätkivät toisiaan turpaan, samalla kun leijuvat ilmassa. Lopun megamättö vie hieman makua muuten yllättävän hienosta kokonaisuudesta. Lopputuloksena on kuitenkin selvästi DCEU:n paras elokuva tähän mennessä. Itse pidän myös ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Man of Steelista, mutta tämä voittaa sen paremmalla rytmityksellä ja todellisimmilla tunteilla. Elokuva saa myös haluamaan nähdä lisää leffoja naissupersankareista, sillä tämä on ehdottomasti paras niistäkin. Se ei tosin kerro vielä erityisen paljon, kun vertailukohteena ovat hirveä Catwoman (2004) sekä lähes yhtä kauhea Elektra (2005), unohtamatta todella haukuttua Supertyttöä (Supergirl - 1984). Wonder Woman osoittaakin, että naissankareista voi saada ihan yhtä kovia leffoja kuin miessankareistakin, jos vain hieman yrittää enemmän kuin noiden kolmen teoksen tekijät ja kunhan tuottajat vain uskaltavat näyttää vihreää valoa niille. On äärimmäisen hienoa, että pääasiassa miesten tähdittämään genreen on tuotu naisvoimaa ja kunnolla!
Kunnon naisvoiman synnyttämiseen tarvitaan tietty naisohjaaja. Elokuvan ohjauksesta vastaa Patty Jenkins, joka on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä hahmojen kanssa. Mukana on myös monta vitsiä miehistä, jotka osoittavat, että tätä on tehty hieman erilailla kuin perinteisiä supersankaripätkiä. Jenkins on pääasiassa onnistunut, mutta suuren lopputaistelun kohdalla leffa tuntuu enemmän DCEU:n kaksi ensimmäistä teosta ohjanneen Zack Snyderin elokuvalta. Snyder onkin ollut suunnittelemassa leffan tarinaa, jonka pohjalta Allan Heinberg on kynäillyt mainion käsikirjoituksen. Wonder Woman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu, vaikka toimintakohtauksissa kuvakulmat vaihtelevatkin välillä turhan nopeasti. Ensimmäisen maailmansodan ajankuva on tuotu upeasti esille hienolla puvustuksella ja lavastuksella. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa todella hienoja, mutta jotkut asiat, kuten Ares, näyttävät hieman liian digitaalisilta. Ääniefektit tuovat lisävoimaa leffaan ja Rupert Gregson-Williams on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan tietysti hahmon huikea tunnusmusiikki, joka kulki Batman v Supermanin soundtrackilla nimellä Is She With You?.
Yhteenveto:Wonder Woman tuo toivoa DCEU:n elokuviin, jotka ovat vaikuttaneet vajoavan koko ajan alemmas. Kyseessä on lähes loistava teos, mutta heikko lopputaistelu, joka viedään aiempien DCEU:n leffojen tapaan yliampuviin mittoihin, sekä pahis jota vastaan lopussa taistellaan, vievät makua pois kokonaisuudesta. Muuten sota on hienosti tuotu esille ja läpi elokuvan kulkee usein realistinen tunnelma, vaikka yliluonnollisia elementtejä onkin mukana. Tarinaa kuljetetaan rauhallisesti eteenpäin, eikä toimintaa ole erityisen paljon. Leffa on todella mielenkiintoinen ja on hienoa nähdä ihmisten sotaisa maailma Dianan näkökulmasta. Gal Gadot on mahtava pääosassa Dianana/Wonder Womanina, minkä lisäksi myös Chris Pine, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner ja Lucy Davis ovat todella hyviä. Karuun sotateemaan on saatu onnistuneesti huumoria mukaan ja leffa tarjoaa monet naurut. Visuaalisesti leffa on näyttävä, vaikka loppumätkintä näyttääkin hieman liian digitaaliselta. Ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt todella hyvää työtä ja on hienoa, että tuttu tunnusmusiikki kuullaan tässäkin, vaikka säveltäjänä ei toimikaan Hans Zimmer. Yksi hienoimmista asioista elokuvassa on kuitenkin se, että leffa keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä pohjusta tulevia tapahtumia kaiken aikaa. Jos olet pitänyt aiemmista DCEU:n elokuvista tai olet hahmon fani, niin kannattaa käydä katsomassa myös Wonder Woman. Ja vaikka aiemmat sarjan leffat eivät olisikaan tehneet vaikutusta, mutta pidät supersankaripätkistä, niin käy katsomassa, sillä kyseessä on todella hyvä elokuva, jonka jälkeen tulevia DCEU-teoksia alkaa jopa odottaa näkevänsä. Odotukseni eivät kuitenkaan ole vielä kovin suuret Justice Leaguea (2017) kohtaan, joka vaikuttaa trailerien perusteella pelkältä synkältä taistelulta, johon on tungettu tyhmiä vitsejä mukaan. Saa nähdä, alkaako tästä DC:n hieno aika, vai onko Wonder Woman vain yksinäinen timantti...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Wonder Woman, 2017, Warner Bros. Pictures, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, DC Entertainment, Dune Entertainment, Tencent Pictures, Wanda Pictures
