Arvostelu: Halloween: The Curse of Michael Myers (1995)

HALLOWEEN: THE CURSE OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Joe Chappelle
Pääosissa: Paul Rudd, Donald Pleasence, Marianne Hagan, Devin Gardner, J. C. Brandy, George P. Wilnur, Keith Bogart, Kim Darby, Bradford English, Janice Knickrehm ja Mitch Ryan
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia - The Producer's Cut: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka on vuosien varrella noussut klassikkoasemaan ja aloittanut oman elokuvasarjansa. Jatko-osat Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988) ja Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) olivat kaikki kuitenkin enemmän tai vähemmän lytättyjä, eikä yksikään niistä noussut alkuperäisen osan taloudelliseen menestykseen. Viides osa menestyi niin heikosti, että kuudennen osan suunnitelmat pistettiin hetkellisesti jäihin ja elokuvasarjan oikeudet päätettiin myydä Miramaxille. Miramax ryhtyi työstämään kuudetta elokuvaa ja yhdessä kohtaa itse Quentin Tarantino kirjoitti sille käsikirjoituksen, joka kuitenkin hylättiin. Pitkän prosessin jälkeen teksti saatiin valmiiksi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1994. Kuitenkin kun elokuvaa esitettiin testiyleisölle alkuvuodesta 1995, yleisö kritisoi näkemäänsä ja leffaa ryhdyttiin nopeasti työstämään uusiksi, mutta ilman Donald Pleasencea, joka oli juuri menehtynyt helmikuussa. Lopulta Halloween: The Curse of Michael Myers ilmestyi syyskuussa 1995 ja se otettiin vastaan murska-arvioin. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin noussut kulttiasemaan, kun sen alkuperäinen, testiyleisölle näytetty ja nykyään The Producer's Cut -nimellä kulkeva versio julkaistiin myyntiin. Itse tutustuin Halloween-elokuviin noin kymmenen vuotta sitten, kun katsoin kaverini kanssa Rob Zombien Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön katsoin vasta vuonna 2017, jolloin päätin arvostella sen halloweenin kunniaksi. Siitä päätin aloittaa perinteen, missä arvostelen joka halloweeniksi seuraavan osan Halloween-elokuvasarjasta. Nyt olemme päässeet sarjan kuudenteen osaan, Halloween: The Curse of Michael Myersiin.

Jamie Lloyd karkaa vastasyntyneen vauvansa kanssa mustiin pukeutuneen miehen johtamalta kultilta ja saa kuolleeksi luullun Michael Myersin peräänsä. Tohtori Loomisin ja Jamien äidin, Laurie Stroden aikoinaan lapsenvahtiman Tommy Doylen täytyy auttaa Jamieta vauvan suojelussa.

J. C. Brandy korvaa Danielle Harrisin Laurien tyttären, Jamie Lloydin näyttelijänä, elokuvan hypätessä ajassa viisi vuotta eteenpäin siitä, mihin Halloween 5 päättyi. Jamie on ollut mysteerisen mustiin pukeutuneen miehen johtaman kultin vankina usean vuoden ja joutunut synnyttämään pienen lapsen, mikä on tietty vaikuttanut isosti Jamieen. Brandy ei valitettavasti vakuuta samalla lailla kuin yllättävänkin mainio Harris ja tulkitsee kauhuissaan olevaa nuorta naisenalkua aika puisesti.

     Donald Pleasence palaa viimeistä kertaa tohtori Loomisin rooliin, kuoltuaan pian elokuvan alkuperäisten kuvausten jälkeen. Viiden vuoden tauko elokuvasarjasta on selvästi tehnyt hyvää ja Pleasence suoriutuu roolistaan paremmin kuin Halloween 5:ssä, jossa kiinnostuksen puute paistoi näyttelijän silmistä.

     Alkuperäisessä Halloween - naamioiden yö -elokuvassa Laurie Stroden vahtima pieni Tommy Doyle -poika tekee paluun ja tällä kertaa häntä näyttelee nykyään supersankari Ant-Manina kenties parhaiten tunnettu koomikko Paul Rudd ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Lapsena koettu trauma on pahasti järkyttänyt Tommya, joka on kasvanut pelossa ja erakoitunut hiljaiseksi mieheksi, kyttäillen naapurustonsa tapahtumia jopa aika karmivasti. Nuoresta Ruddista paistaa vielä kokemattomuus, eikä hän ole kovin kaksinen osassaan. Kenties hän hoksasikin nopeasti, ettei kauhu ole hänen juttunsa.

Unohdinkohan nyt ketään... Jamie, tohtori Loomis, Tommy Doyle... ai niin! Kyllähän se murhaaja Michael Myers (George P. Wilnur, uusintakuvauksissa A. Michael Lerner) käy muutaman kerran kääntymässä, säikyttelemässä ja tappamassa muutamat ihmiset. Silti Michael-poloinen tuntuu statistilta omassa elokuvassaan, aivan kuin tekijöitä ei enää kiinnostaisi tämä valkoiseksi maalattua William Shatner -naamaria käyttävä murhaikoni. Elokuva keskittyykin enemmän kulttiin, joka on mukamas ollut alusta alkaen Michaelin pahuuden lähde. Vaikka usein on hyvä tuoda yksinkertaisina esitettyihin asioihin syvyyttä ja avata taustoja, tämä kulttikuvio tekee pelkkää hallaa Michaelin tarinalle. Pahuuden ruumiillistuman sijaan kauhulegenda alennetaan periaatteessa tylsien tyyppien sätkynukeksi.

Kulttikuvio ei ole leffan ainoa ongelma. Käsikirjoitus on muutenkin tönkkö ja on selvää, että uusia tekstejä työstettiin vähän väliä - vielä kuvaustenkin päätyttyä. Elokuva on sekavasti rakennettu. Uusia asioita ujutetaan mukaan sekoittamaan soppaa samaa vauhtia kuin aiemmin esiteltyjä juttuja unohdetaan viedä loppuun. Lopusta puheenollen, mitään paljastamatta on pakko sanoa, että elokuvan finaali on todella hämmentävä sekamelska, josta huomaa, että se tehtiin paniikissa uudestaan testiyleisön negatiivisten reaktioiden jälkeen. Viimeiset minuutit jättävät katsojan kummastelemaan, että mitäköhän helvettiä juuri tapahtui? Tietävätköhän edes tekijät?

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Joe Chappelle, joka ei saa minkäänlaista tunnelmaa rakennettua. Elokuvan yritykset olla jännittävä tai suorastaan pelottava lässähtävät ja filmi on enemmänkin tylsä. Äkkisäikäytykset ovat niin kehnoja, ettei katsoja jaksa edes naurahtaa niille. Onneksi seassa on yksi ihan vekkulimainen tappo, joka saa aikaan hörähdyksen luovuudellaan. Leffa saa lisäpisteen siitä. Teknisiltä ansioiltaan filmi on välillä jopa amatöörimäisen näköinen. Se on selvästi tehty nopeasti ja halvalla, mikä näkyy niin kuvauksessa, leikkauksessa, lavasteissa kuin tehosteissakin. Alan Howarthin säveltämät musiikit eivät saa muuta aikaiseksi kuin pilattua Carpenterin mestarillisen tunnusmusiikin kököllä miksauksella ja hölmöillä soitinvalinnoilla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa toinenkin versio, ns. "The Producer's Cut", joka esitettiin alun perin torjuvalle testiyleisölle ennen käsikirjoituksen muutoksia ja uusintakuvauksia, ja joka fanien vaatimuksesta julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2013. Versiossa osalla hahmoista on eri kohtalot kuin teatterijulkaisussa, minkä lisäksi elokuvan loppuhuipennus on osittain todella erilainen. The Producer's Cut ei myöskään ole yhtä raaka sisällöltään.

Yhteenveto: Halloween: The Curse of Michael Myers on surkea ja aika pitkäveteinen kauhuraina, joka latistaa nimikkohahmoaan todella paljon. Sen lisäksi, ettei leffalla tunnu olevan käyttöä Michael Myersille, se myös vesittää hahmon mystisyyttä kököillä kulttikuvioillaan. Elokuva ei myöskään ole pelottava. Siitä löytyy yksi oiva tappo, mutta muuten kauhukohtaukset ovat väsähtäneitä ja laimeita. Kaikki johtaa varsinaiseen sekamelskahuipennukseen, jonka päätteeksi katsoja pohtii, mitä tuli juuri katsottua? Donald Pleasence on jälleen mainio tohtori Loomisina, mutta muut näyttelijät eivät vakuuta - ei edes Paul Rudd esikoisroolissaan. Elokuva ei vakuuta tekniselläkään puolellaan, vaan kaikki näyttää halvalta. Halloween: The Curse of Michael Myers on kaamea lisäys yhä vain iljettävämmissä pohjamudissa räpiköivään leffasarjaan. Ensi vuonna on sitten luvassa Halloween H20: 20 Years Later (1998), jossa unohdettiin kaikki Halloween II - tappajan paluun jälkeen ilmestyneet jatko-osat ja luotiin uusi jatkumo ilman Myersin kulttijuttuja. Toivottavasti se olisi askel (tai tässä kohtaa jo aikamoinen harppaus) parempaan suuntaan. Sitä odotellessa toivotan kaikille hurjaa halloweenia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween: The Curse of Michael Myers, 1995, Miramax, Nightfall Productions, Halloween VI Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Rings (2017)

RINGS

Ohjaus: F. Javier Gutiérrez
Pääosissa: Matilda Lutz, Alex Roe, Johnny Galecki, Aimee Teegarden, Vincent D'Onofrio, Kayli Carter ja Bonnie Morgan
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Japanilaisen kauhuleffa Ringun (リング - 1998) amerikkalaisversio The Ring (2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ring 2 (The Ring Two - 2005) sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta katsojilta ja kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjänsä veroinen hitti. Kestikin useampi vuosi, ennen kuin Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä kolmatta osaa, mikä kulki silloin nimellä "The Ring 3D". 3D-tekniikasta päätettiin kuitenkin luopua kuvausten alkaessa maaliskuussa 2015 ja lopulta Rings-nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa usean viivästyksen jälkeen helmikuussa 2017. Elokuva oli taloudellinen pettymys, tienattuaan teattereissa vain murto-osan kahden edellisen osan lipputuloista, minkä lisäksi se sai murskavastaanoton kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa Ringsiä, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä en ollut nähnyt sarjan muita osia. Katsoinkin ensimmäisen The Ringin vasta pari vuotta myöhemmin ja kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko amerikkalaisen Ring-trilogian. Ensimmäisestä elokuvasta pidin todella paljon, mutta Ring 2 oli mielestäni kehno jatko-osa, joten en alkanut katsomaan inhottua Ringsiä kovinkaan odottavaisin mielin.

Nuori Julia huolestuu, kun hänen collegeen lähtenyt poikaystävä Holt ei enää vastaa hänen puheluihinsa ja viesteihin. Julialle selviää, että Holt on katsonut Samara Morganin kirotun videon ja hänellä on enää pari päivää elinaikaa. Julian täytyy keksiä keino purkaa kirous, mutta voiko videon leviämistä enää pysäyttää, kun se on siirtynyt videokasetilta digitaaliseen muotoon...

Matilda Lutz näyttelee Juliaa, joka joutuu kohtamaan Samaran (Bonnie Morgan) julmuuden, kun hänen poikaystävänsä Holt (Alex Roe) katsoo Samaran kirotun videon. Tällä kertaa kyse ei ole enää videokasetista, vaan joku urpo on päättänyt siirtää sen digitaaliseen muotoon, missä sen voi lähettää eteenpäin vaikka Facebookissa. Tällä logiikalla nuorelle parille pitäisi olla helppoa päästä kirouksesta eroon, mutta Julia ja Holt päättävätkin selvittää Samaran salaisuudet perin pohjin... sillä uskokaa tai älkää, hahmon menneisyydestä voi vielä kolmannessa osassa paljastua vaikka ja mitä. Sillä ei selvästi ole käsikirjoittajien mielestä väliä, jos uudet jutut eivät käy järkeen edellisissä elokuvissa nähdyn kanssa. Lutz ja Roe ovat harmillisen puiset rooleissaan, eikä heidän hahmoistaan löydy tarpeeksi sisältöä, jotta katsoja jaksaisi jännittää kummankaan puolesta. Julia ja Holt vieläpä tekevät toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, mikä saa jopa toivomaan, että Samara pistäisi heidät hengiltä.

     Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) Leonard Hofstadterin roolista parhaiten tunnettu Johnny Galecki näyttelee college-opettaja Gabriel Brownia, joka on päättänyt ottaa elämäntehtäväkseen selvittää Samaran salaisuudet ja pysäyttää tämän lopullisesti. Voi olla, että olen liian tottunut Galeckiin epävarman nörtin roolissa, mutta mielestäni hän ei sopinut elokuvaan yhtään. Myös sokeaa Galen Burkea näyttelevä Vincent D'Onofrio tuntuu eksyneen väärään leffaan ja kummankin kohdalla minua jopa harmitti, että he ovat suostuneet tällaiseen moskaan.

Rings on nimittäin aikamoista kuraa, minkä olisi voinut jättää tekemättä. On selvää heti myötähäpeällisen koomisesta avauskohtauksesta lähtien, että nyt on menty pahasti päin mäntyä, kun lentokoneessa yksi matkustajista on katsonut Samaran videon viikko sitten ja yhtäkkiä Samara ilmestyy joka ikiselle ruudulle koneessa. Ymmärrän toki, että 2010-luvun loppupäässä tehtyyn elokuvaan ei enää haluta pistää mukaan videokasettia (osa kohderyhmästä ei välttämättä edes tunne koko teknologiaa), mutta silti tekijöiden yritykset modernisoida tuttua kauhutarinaa johtavat aika kiusallisiin ratkaisuihin. Kun kirottua videota katsotaan milloin iMacilta, milloin iPadilta ja milloin iPhonelta, herää katsojalle nopeasti tunne Applen tuotesijoittelumainoksesta. Tällaisiin yksityiskohtiin kiinnittää erityisesti huomioita, sillä elokuvassa tapahtuu todella vähän mitään kiinnostavaa.

On hieman hämmentävää, että minuuttimäärältään pidempi ja rytmitykseltään rauhallisempi The Ring piti paljon voimakkaammin mukanaan kuin vauhdikkaampi Rings, mutta niin siinä käy, kun ohjaus ja käsikirjoitus ovat näin onnetonta sähellystä. Ohjaaja F. Javier Gutiérrez ei saa leffasta pakottamallakaan pelottavaa ja Samaran näkeminen saa enemmän innostumaan kuin kauhistelemaan. Yksi taulutelevisioon liittyvä Samara-kohtaus on oikeasti mainio, mutta siihen elokuvan hyvät puolet sitten jäävätkin. Lähinnä kauhupuoli luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Vielä ohjausta kökömpi on Akiva Goldsmanin, David Louckan ja Jacob Estesin kyhäämä käsikirjoitus, mikä väkisin keksii mukaan uutta mysteeriä, mistä katsojan on äärimmäisen vaikea kiinnostua. Kun seurattavat hahmot ovat vielä näin tympeitä pahveja, katselukokemus on entistä vaikeampi. Ringsin surkeuden vain kruunaa naurettavan huono loppuhuipennus, joka pistää todella ihmettelemään, kuinka elokuvasarjan taso onnistuikaan tekemään näin huiman pudotuksen loistavan avausosan jälkeen.

Elokuvasta puuttuu myös visuaalisesti ensimmäisen The Ringin vaikuttavuus. Ensimmäinen osa osasi olla painostava ja tunnelmoiva jo pelkällä kuvaustyylillään ja värimaailmallaan, mutta Rings näyttää aika yhdentekevältä. Välillä valaisua hyödynnetään toimivasti ja mukaan mahtuu muutama aidosti mainio otos, mutta muuten filmi ei ole teknisesti kummoinen. Erikoistehosteetkaan eivät vakuuta ja osa leikkauksista ovat todella tönkköjä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat sentään oivalliset, mutta äänimaailma luottaa liikaa nykykauhun tylsimpiin kliseisiin. Säveltäjä Matthew Margeson yrittää edes hieman rakentaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta turhaan.

Yhteenveto: Rings on surkea kauhuraina, joka lähinnä tylsistyttää eikä pelota. Mukaan mahtuu yksi toimiva Samara-kohtaus taulutelevision kera, mutta kauhistumisen sijaan katsoja lähinnä innostuu, että elokuvassa vihdoin tapahtuu jotain. Alkukohtaus lentokoneessa ja loppuhuipennus ovat lähinnä surkuhupaisan kököt. F. Javier Gutiérrezin ohjaus on kauttaaltaan kömpelöä, eikä asiaa auta kehno käsikirjoitus. Tarina on tönkösti rakennettu ja Samarasta paljastuvat uudet puolet tuntuvat sotivan hahmon aiemmin esiteltyjä paljastuksia ja sääntöjä vastaan. Hahmot ovat mitäänsanomattomia pahveja, joiden kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Sivurooleissa nähtävät Johnny Galecki ja yleensä fantastinen Vincent D'Onofrio ovat ihan väärässä leffassa. Edes teknisiltä ansioiltaan Rings ei vakuuta. Lopputuloksena on erittäin huono kauhuleffa, jota ei oikein voi suositella edes sarjan ja Samaran isoille faneille. Eipä haittaisi yhtään, vaikka tämä mätäpaise jäisi elokuvasarjan viimeiseksi osaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rings, 2017, Macari/Edelstein, Parkes/MacDonald Image Nation, Quebec Film and Television Tax Credit, The Georgia Film Office, Vertigo Entertainment, Waddeish Claretrap

Arvostelu: Paranormal Activity: Next of Kin (2021)

PARANORMAL ACTIVITY: NEXT OF KIN

Ohjaus: William Eubank

Pääosissa: Emily Bader, Roland Buck III, Dan Lippert, Henry Ayres-Brown, Tom Nowicki, Jill Andre, Kyli Zion ja Kirby Johnson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 18

Oren Pelin ohjaama kauhuelokuva Paranormal Activity (2007) oli valtava menestys - vaatimattomaan 15 tuhannen dollarin budjettiinsa nähden jopa kaikkien aikojen tuottoisin elokuva - joten jatkoa oli tietty luvassa. Saadusta kritiikistä huolimatta seuraavat osat Paranormal Activity 2 (2010), Paranormal Activity 3 (2011), Paranormal Activity 4 (2012), Paranormal Activity: Merkityt (Paranormal Activity: The Marked Ones - 2014) ja Paranormal Activity: The Ghost Dimension (2016) olivat kaikki isoja hittejä. Vuonna 2019 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä seitsemättä elokuvaa sarjaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja lopulta Paranormal Activity: Next of Kin julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa (nykyinen SkyShowtime) jo kolme kuukautta myöhemmin. Itse olin nähnyt leffasarjan aiemmat osat, mutten katsonut uutta elokuvaa, kun se ilmestyi viime lokakuussa. Olen kuitenkin pohtinut sen katselua jo pidemmän aikaa ja lopulta päätin kurkata Paranormal Activity: Next of Kinin Paramount+:sta eräänä yönä.

Vauvana sairaalan eteen hylätty Margot on vuosia pohtinut menneisyyttään. Kun hän saa yllättävän yhteydenoton sukulaiseltaan, hän päättää matkustaa Pennsylvaniaan tekemään dokumenttia suvustaan ja selvittämään, miksi häntä ei haluttu.

Elokuvan pääroolissa menneisyyttään pohdiskelevana ja todellista sukuaan etsivänä Margotina nähdään Emily Bader. Margotin äiti hylkäsi hänet sairaalan eteen, kun Margot oli vasta vauva ja koko elämänsä hän on pohtinut, mistä tämä teko johtui? Ja jotta kyseessä olisi Paranormal Activity -elokuva, Margot ottaa mukaansa kaverinsa, kuvaaja Chrisin (Roland Buck III) ja äänittäjä Dalen (Dan Lippert), kun hän matkustaa Pennsylvaniaan Beiler-suvun tilalle tutkimaan juuriaan dokumentin muodossa. Bader suoriutuu ihan hyvin osastaan, mutta välillä katsojaa turhauttaa hänen turhankin utelias hahmonsa. Emily ja hänen taustansa ovat vielä ihan kiinnostavat, mutta eipä hahmosta lopulta paljoa jaksa välittää. Vielä vähemmän katsoja välittää hänen kavereistaan, Chrisistä ja Dalesta, jotka jäävät täysin yksiulotteisiksi pahveiksi. Buck III ja Lippert tekevät parhaansa sillä todella vähällä, mitä heille tarjotaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Tom Nowicki, Henry Ayres-Brown ja Jill Andre Margotin sukulaisina, jotka ovat omaksuneet amissien elämäntavat vailla modernia teknologiaa. Nämäkin näyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan, mutta eipä Margotin sukulaisistakaan paljoa irtoa henkilöinä. Aiemmat Paranormal Activityt nähnyt katsoja arvaa nopeasti, että jotain tässä Beilerin suvussa on vialla ja että Margotin olisi kannattanut jättää dokkarinsa tekemättä.

Paranormal Activity: Next of Kin kierrättää monia tuttuja juttuja elokuvasarjan aiemmista osista mm. found footage -toteutuksensa, pelotteluidensa ja kerronnallisen rakenteensa puolesta. Elokuva ei kuitenkaan jatka edellisten leffojen tarinaa, vaan se lähtee kulkemaan täysin omia latujaan mytologisella puolellaan. Osalle tämä voi tulla pettymyksenä ja voi tuntua, että leffa hyödyntää Paranormal Activity -nimeä vain markkinointia helpottaakseen, kun taas toisia ei välttämättä pahemmin kiinnosta - kunhan leffa tarjoaa aina silloin tällöin karmivaa ilmapiiriä ja hyvät säikäytykset. Ja niitä leffasta toki löytyy. Mukana on muutama onnistuneen tiivistunnelmainen kohtaus, erityisesti erääseen maanalaiseen luolastoon liittyen. Harmillisesti suuri osa kauhusta pohjautuu kovaäänisiin böö-säikäytyksiin. Katsoja tietää tasan tarkkaan, milloin säikäytys on tulossa ja voikin herkästi nostaa sormet korvilleen, jännittäessään lähinnä, kuinka yliampuvan kova ääni on tiedossa tällä kertaa.

Vähemmän yllättäen Paranormal Activity: Next of Kin ei ole kovinkaan kaksinen kauhuraina. Vaikka siitä löytyy muutama toimivan jännittävä kohtaus, on se kokonaisuutena varsin laiskasti ja hutiloiden tehty. Hahmoista ei tosiaan löydy oikein mitään tarttumapintaa, eikä siten kenenkään puolesta jaksa pelätä. Hiljaiset päiväkohtaukset käyvät nopeasti tylsiksi ja vähän päälle puolitoistatuntinen filmi tuntuu paikoitellen kestoaan selvästi pidemmältä. Selvä ongelma on myös, että kun vihdoin paljastuu, mistä kaikessa on kyse, tietyillä aiemmilla tapahtumilla ei tunnu olevan järkeä. Asioita myös tapahtuu vain, jotta leffassa tapahtuisi jotain. Yhdessä kohtaa hahmot löytävät vanhan naisen kuorimassa perunoita, mutta nainen kuoriikin enää pelkkää kättään. Hetkellinen shokeeraus unohtuu heti kohtauksen päätyttyä niin katsojilta kuin hahmoiltakin.

Elokuvan on ohjannut William Eubank, joka on aiemmin tehnyt pari vuotta sitten ilmestyneen merenalaisen kauhurainan Underwaterin (2020), joka ei sekään kovin kummoinen ollut. Eubank tekee parissa kohtaa hyvää työtä ilmapiirin kanssa, mutta luottaa lopulta hölmöihin äkkisäikäytyksiin. Käsikirjoituksesta vastaa edellisetkin osat kirjoittanut Christopher Landon, joka esittelee uudenlaisia ideoita, mutta päätyy lopulta vain kierrättämään tuttua Paranormal Activity -kaavaa. Found footage -leffa kun on kyseessä, Next of Kin on tietty hahmojen itse kuvaama. Välillä tätä kikkaa hyödynnetään toimivasti, toisinaan taas hieman epäloogisesti. Osa tämänkertaisista kamerakikkailuista, etenkin hidastuskuvat ovat lähinnä tahattoman koomisia, rikkoen jännitettä finaalista. Lavasteet, puvustukset ja loppupäässä maskeeraukset ovat kuitenkin mainiot.

Yhteenveto: Paranormal Activity: Next of Kin on paria oivallisen jännittävää kohtausta lukuun ottamatta harmillisen laiska kauhuraina. Sen lähtökohdat ovat hyvät, mutta lopullinen toteutus jää puolivillaiseksi. Päähenkilö Margotin taustat ovat ihan kiinnostavat, mutta silti hahmo jää hieman tylsäksi. Muut hahmot taas ovat täysin yhdentekeviä pahveja, joiden selviytymisestä katsoja ei piittaa lainkaan. Vaikka parissa kohtauksessa rakennetaankin ihan toimivasti jännitettä, pääasiassa elokuvan kauhu rakentuu ennalta-arvattaviin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Osassa kauhukohtauksista ei ole mitään järkeä ja välillä leffassa tapahtuu juttuja vain, jotta leffassa tapahtuu jotain. Öiden välissä nähtävät päiväkohtaukset ovat nimittäin varsin pitkäveteistä seurattavaa. Puolitoistatuntinen leffa tuntuukin kestoaan pidemmältä. Found footage -kuvaustyyliä hyödynnetään paikoitellen kelvollisesti, mutta mukaan lisätyt kamerakikat, kuten hidastukset johtavat lähinnä tahattomaan koomisuuteen. Jos pitää todella paljon Paranormal Activity -elokuvista, voi Next of Kininkin toki katsoa. Elokuva veti tarpeeksi katsojia ilmestyessään Paramount+ -palveluun, että sille työstetään jo parhaillaan jatko-osaa, joka kantaa nimeä "Paranormal Activity: The Other Side".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paranormal Activity: Next of Kin, 2021, Blumhouse Productions, Paramount Players, Room 101, Solana Films

Arvostelu: Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021)

RESIDENT EVIL: WELCOME TO RACCOON CITY

Ohjaus: Johannes Roberts

Pääosissa: Kaya Scodelario, Tom Hopper, Hannah John-Kamen, Robbie Amell, Avan Jogia, Donal Logue, Neal McDonough, Marina Mazepa, Janet Porter, Holly De Barros, Chad Rook, Nathan Dales, Pat Thornton ja Lily Gao

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Resident Evil: Welcome to Raccoon City perustuu Capcomin Resident Evil -videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1996. Peleihin perustuvat aiemmat elokuvat Resident Evil (2002), Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010), Resident Evil: Retribution (2012) ja Resident Evil: The Final Chapter (2016) olivat olleet kaikki isoja menestyksiä, vaikka olivatkin saaneet lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta, sekä paheksuntaa pelien faneilta, jotka kokivat leffojen olevan liian erilaisia. Vuonna 2017 Constantin Film ryhtyi suunnittelemaan täysin uutta Resident Evil -filmatisointia, jonka olisi tarkoitus olla mahdollisimman uskollinen peleille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja monissa maissa Resident Evil: Welcome to Raccoon City -nimen saanut elokuva ilmestyi teattereissa loppuvuodesta 2021. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole pelannut Resident Evil -pelejä, mutta pidän muutamaa filmatisointia ihan viihdyttävinä. Retribution ja The Final Chapter olivat kuitenkin mielestäni kehnoja, joten olin toiveikas, kun kuulin, että on tekeillä uusi Resident Evil -elokuva, joka ei jatkaisi aiempien tarinaa ja olisi uskollisempi videopelien kauhujuurille. Katsoinkin Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityn Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa - olimmehan katsoneet noin vuotta aiemmin aiemmat Resident Evil -leffat yhdessä.

Claire Redfield palaa lapsuudenkaupunkiinsa Raccoon Cityyn, missä mystinen Umbrella-yhtiö on tehnyt kokeita kaupungin asukkailla. Kun nämä kokeet muuttavat asukkaat lihaa himoitseviksi raivopäiksi, Clairen täytyy liittoutua veljensä Chrisin, STARS-tiimiläisten Jill Valentinen ja Weskerin, sekä tulokaspoliisi Leonin kanssa selvitäkseen kaupungista ulos elävänä.

Labyrintti-elokuvista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario nähdään Claire Redfieldinä. Claire varttui Raccoon Cityssä orpokodissa yhdessä veljensä Chrisin (Robbie Amell) kanssa, mutta muutti sieltä pois ollessaan tarpeeksi vanha. Elokuvan alussa hän palaa takaisin kaupunkiin... minkä katsoja tietää alusta alkaen olevan huono idea. Aiemmin potentiaalisia lahjojaan esitellyt Scodelario ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa lopulta aika tylsästi kirjoitetun hahmonsa kanssa. Clairen hommaksi jää lähinnä vain ilmestyä täysin puskista paikalle pelastamaan muita pinteestä. Amell taas on aika puinen persoonattoman Chris-veljen osassa.

     Monet muutkin peleistä tutut hahmot ovat tietty mukana. The Umbrella Academy -televisiosarjasta (2019-) tuttu Tom Hopper ja Ant-Man and the Wasp -leffasta (2019) tuttu Hannah John-Kamen esittävät STARS-tiimin sotilaita Albert Weskeriä ja Jill Valentinea, Avan Jogian esittäessä kaupungin uutta poliisia, Leon S. Kennedyä. Pidempään elokuvia ja sarjoja tähdittäneet Donal Logue ja Neal McDonough taas nähdään poliisipäällikkö Ironsina ja Umbrellan kokeita tekevänä tohtori Birkininä. Valitettavasti ketkään näyttelijöistä eivät vakuuta leffassa, vaikka useammalta heistä löytyisikin kykyjä. Pahviset hahmot eivät tarjoa näyttelijöille paljoa ammennettavaa, eikä asiaa auta kömpelö ohjaus.

Hoidetaan elokuvan positiiviset puolet tässä kohtaa pois alta. Jos olit pettynyt Milla Jovovichin tähdittämiin kuuteen aiempaan Resident Evil -elokuvaan, jotka lähtivät parin ensimmäisen osan jälkeen täysin omille teilleen ja joita oli vaikea edes yhdistää pelisarjaan muuta kuin nimen takia, Resident Evil: Welcome to Raccoon City toimii luultavasti paremmin sinulle. Elokuva sijoittuu yhteen yöhön Raccoon Cityssä, jossa alkaa pikkuhiljaa tapahtua kummia. Toiminnan sijaan filmi painottuu enemmän kauhuun kuin aiemmat leffat ja mukana on hiippailua ensimmäisistä peleistä tutuissa Spencerin kartanossa ja kaupungin poliisilaitoksella. Päähenkilöiltä ei löydy mitään supervoimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan pysyäkseen hengessä.

Siihen ne positiiviset puolet sitten jäävätkin. Pelisarjasta tuttuihin lokaatioihin ja yritykseen esittää kauhuelokuvaa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City on todella harmillinen sekamelska, joka yrittää venyä aivan liikaa suuntaan jos toiseen, unohtaen täysin kertoa jonkinlaista tarinaa kaiken keskellä. Joko käsikirjoituksesta on tylysti revitty iso määrä sivuja pois tai sitten leikkauksessa leffaa on saksittu oikein toden teolla. Elokuva ei tunnu vain siltä, että siitä puuttuisi kohtauksia. Se tuntuu siltä kuin joku olisi pakottanut kokonaisen tuotantokauden televisiosarjasta alle kahden tunnin elokuvaksi. Filmi hyppii ja pomppii miten sattuu. Hahmot teleporttailevat paikasta toiseen ja jättävät motiivinsa täysin selittämättömiksi. Mihinkään ei jakseta syventyä, vaan Umbrellan luomat mörököllitkin vain ovat mitä sattuu.

Elokuvaa katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten sen parissa työskennellyt porukka on voinut olla tyytyväinen aikaansaannokseensa ja kehdannut pistää sen näytille tällaisenaan. Lopputulos on hädin tuskin raakile elokuvasta. Sen etenemisessä ei ole minkäänlaista sulavuutta, vaan se on pistetty kasaan erittäin amatöörimäisesti leikkaa-liimaa-tekniikalla. Asioita vain tapahtuu kaiken aikaa, mutta millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Reippaasta tahdituksestaan huolimatta elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Yksikään kuolema ei herätä oikein minkäänlaista tunnetta, eikä hahmojen puolesta jaksa jännittää, varsinkin kun alkaa käydä selväksi, että jokainen tiukka paikka selviää sillä, että joku (yleensä Claire) ilmestyy mystisesti paikalle haulikon kanssa.

Vaikka olen iloinen, että tekijät edes yrittivät tehdä filmistä kauhupainotteisemman, jää se todella vain yrityksen tasolle. Kauhu on kömpelöä, paikoitellen jopa surkuhupaisaa. Elokuvassa on useampi kohtaus, jotka saavat katsojan enemmänkin purskahtamaan tahattomaan nauruun kuin kiljahtelemaan pelosta. Kauhu perustuu pääasiassa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eli genren pohjanoteerauskikkaan. Jännitettä yritetään rakentaa sillä, että hahmoilla on aikaa aamukuuteen asti päästäkseen pois Raccoon Citystä, ennen kuin kaupunki räjäytetään monstereiden hävittämiseksi. Vaikka katsojaa muistutetaan tästä jatkuvasti pistämällä ruudulle kellonaika, ongelmana on, ettei lähes kukaan hahmoista tiedä tästä, jolloin heillä ei tunnu olevan varsinaista kiirettä päästä karkuun.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Johannes Roberts, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. haileffat 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019). Robertsin työ on kertakaikkisen tönkköä. Hän ei osaa rakentaa kunnon tunnelmaa, eikä myöskään kirjoittaa koherenttia tekstiä. Käsikirjoitus vaatisi paljon viilaamista. On toki turha odottaa Resident Evil -elokuvalta mitään Oscar-tason tekstiä, mutta olisi kirjoitukseen voinut vähän enemmän panostaa. Sentään elokuva on ihan pätevästi kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, joita tehostavat hyvät lavasteet ja toimiva valaisu. Zombimaskeeraukset ovat onnistuneen karmivat. Erikoistehosteet ovat kuitenkin kiusallisen huonot. Hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi suoraan kopioita PlayStation 3:n pelistä. Säveltäjä Mark Korven yrittää luoda piinaavaa ilmapiiriä musiikeillaan, mutta eivät hänenkään yritykset kummoisia ole.

Yhteenveto: Resident Evil: Welcome to Raccoon City on uskollisempi lähdemateriaalilleen kuin aiemmat filmatisoinnit aiheesta, mutta siihen kaikki kehuttava jääkin. Kyseessä on kehno kauhuraina, joka lässähtää yrityksissään olla kauhua. Itse asiassa elokuva lässähtää jo yrityksissään olla koherentti elokuva. Joko jo käsikirjoitus on ollut varsinainen raakile tai sitten leikkauksessa filmiä on saksittu toden teolla. Lopputuloksena on kömpelösti kasaan liimailtu elokuvantapainen, jossa kerronta ja hahmot hyppivät miten sattuu. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi pahveiksi, eikä kenestäkään jaksa kiinnostua. Näyttelijätkään eivät vakuuta rooleissaan. Ohjaus ei ole hääviä, eikä teknisessäkään toteutuksessa ole paljoa kehumista. Erikoistehosteet näyttävät suoraan videopeleistä revityiltä ja tarkoitan sillä vain grafiikoiden kiusallista tasoa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City miellyttää luultavasti hieman pelisarjan faneja, jotka pettyivät, kuinka kauas lähdemateriaalista Jovovichin tähdittämät leffat ajautuivat. Ja kaikissa heikkouksissaankin elokuva on sentään hieman miellyttävämpi katselukokemus kuin Netflixin kesällä julkaisema, aivan kauhistuttavan surkea Resident Evil -televisiosarja (2022).

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Resident Evil: Welcome to Raccoon City, 2021, Constantin Film, Davis Films

Arvostelu: Rouva Harris lähtee Pariisiin (Mrs. Harris Goes to Paris - 2022)

ROUVA HARRIS LÄHTEE PARIISIIN

MRS. HARRIS GOES TO PARIS

Ohjaus: Anthony Fabian

Pääosissa: Lesley Manville, Ellen Thomas, Isabelle Huppert, Lambert Wilson, Alba Baptista, Lucas Bravo, Jason Isaacs, Rose Williams, Anna Chancellor, Freddie Fox ja Philippe Bertin

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: S

Mrs. Harris Goes to Paris, eli suomalaisittain Rouva Harris lähtee Pariisiin perustuu Paul Gallicon samannimiseen kirjaan (Mrs. 'Arris Goes to Paris) vuodelta 1958. Kirjan pohjalta oli aiemmin tehty jo muutama näytelty sovitus, mutta suoraan televisioon; Studio One -ohjelman (1948-1958) jakso Mrs. 'Arris Goes to Paris (1958), länsisaksalainen televisioelokuva Ein Kleid von Dior (1982) ja amerikkalainen televisioleffa Mrs. 'Arris Goes to Paris (1992). Vuonna 2020 ilmoitettiin uuden elokuvasovituksen olevan tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Nyt Rouva Harris lähtee Pariisiin saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin. Näin elokuvan trailerin keväällä ennen Downton Abbey: Uutta aikakautta (Downton Abbey: A New Era - 2022) ja pidin sitä mielenkiintoisena. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Rouva Harris lähtee Pariisiin jo yli kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1957 lontoolaissiivooja, rouva Ada Harris ihastuu asiakkaansa Dior-mekkoon ja haaveilee itsekin pukeutuvansa sellaiseen juhlatilaisuuksissa. Saatuaan käsiinsä mojovan summan rahaa, rouva Harris lähtee Pariisiin, ostamaan itselleen mekon... ja päätyy samalla keskelle Dior-firman sotkuja.

Pääroolissa Ada Harrisina nähdään Lesley Manville, joka on suorastaan ihastuttava roolissaan sanavalmiina rouvana, joka on aina auttamassa muita ahdingossa. Rouva Harrisin mies katosi toisessa maailmansodassa yli kymmenen vuotta sitten, mutta Harris ei ole menettänyt toivoaan, että mies palaisi joskus takaisin. Hahmo työskentelee siivoojana ja kun hän eräänä päivänä näkee asiakkaansa "haute couture" Dior-mekon, hän haluaa samanlaisen itselleen. Niinpä rouva Harris elokuvan nimen mukaisesti lähtee Pariisiin ostoreissulle ja päätyy monenlaiseen kommellukseen. Hahmon matkaan lähtee erittäin mielellään ja katsojanakin on usein äimistynyt näkemästään Pariisissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. rouva Harrisin paras ystävä Vi (Ellen Thomas), Harrisista kiinnostunut Archie (Jason Isaacs), Harrisin asiakkaat lady Dant (Anna Chancellor) ja näyttelijänalku Pamela (Rose Williams), ranskalainen markiisi de Chassagne (Lambert Wilson), sekä Dior-vaatefirmassa työskentelevät rouva Colbert (Isabelle Huppert), kirjanpitäjä Fauvel (Lucas Bravo), malli Natasha (Alba Baptista), sekä tietty herra Christian Dior itse (Philippe Bertin). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - etenkin Huppert tiukkana sihteerinä - ja hahmoihin tuodaan leffan aikana vähitellen pientä syvyyttä, eivätkä he jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi.

Päähenkilönsä tavoin itse elokuvakin Rouva Harris lähtee Pariisiin osoittautui varsin ihastuttavaksi ja ilahduttavaksi. Se on hengeltään miellyttävä ja sympaattinen, ja sen unelmia täynnä olevaan maailmaan on helppo uppoutua pariksi tunniksi. Hieman höttöinen meno viehättää varmasti monia, eikä ihme, jos leffasta lumoutuu niin, että suuntaa heti elokuvateatterisalista kirjakauppaan metsästämään Gallicon alkuperäisteosta ja pistää studiolle viestiä, että milloin saadaan filmatisointi jatko-osasta Rouva Harris lähtee New Yorkiin (Mrs. 'Arris Goes to New York - 1960)? Itsekin viihdyin oikein passelisti leffan parissa, vaikka samalla tuumin, että olisin halunnut pitää siitä vielä enemmän. Se on monin paikoin mainio ja itsekin katsoisin täysin sujuvasti jatkoa, mutta välillä Anthony Fabianin, Carroll Cartwrightin, Keith Thompsonin ja Olivia Hetreedin käsikirjoitus häiritsi minua ratkaisuillaan.

Vaikka rouva Harrisin matkalle lähtee todella mielellään, on reissu pullollaan epäuskottavia juttuja, joiden vuoksi leffa muuttuu yhä vain enemmän saduksi, sisältämättä kuitenkaan selviä satumaisia puolia. Tietyt asiat tuntuvat suorastaan putoavan rouva Harrisin käsiin liiankin helposti ja tarinassa vedetään mutkia suoriksi - lähtien siitä, kuinka vauhdilla vuonna 1957 siivooja saa käsiinsä niin paljon mammonaa, että hänellä on varaa ostaa lentolippu ja Diorin useamman satasen maksavan mekon (nykyrahassa kyseessä on päälle kymppitonni). Välillä käy myös koomiseksi, kuinka rouva Harris tuntuu ratkovan ihan jokaisen hahmon ongelmat antamalla näille puolen minuutin tsemppipuhuttelun. Tarinan ennalta-arvattavuus ei itseäni pahemmin häirinnyt. Vikoineen ja kliseineenkin (vain surullisten kohtausten aikana sataa vettä) Rouva Harris lähtee Pariisiin toimi oivallisesti.

Käsikirjoittamisen lisäksi Anthony Fabian toimii myös elokuvan ohjaajana, hoitaen sen tontin vahvemmin. Leffa voittaa puolelleen heti alussa Fabianin rakentaman tunnelman ansiosta, mitä vain tehostavat Rael Jonesin säveltämät ihanat musiikit. Äänimaailma on muutenkin oivallisesti työstetty. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Mukana on muutamia todella sulavia ja tyylikkäitä siirtymiä. Lavasteet ja asut ovat totta kai upeat ja vuosi 1957 on herätetty hienosti eloon valkokankaalla.

Yhteenveto: Rouva Harris lähtee Pariisiin on sympaattinen ja ilahduttava elokuva, joka kuitenkin aika ajoin kompastelee käsikirjoittajien tapaan vedellä mutkia liiankin suoriksi. Päähenkilön matkaan lähtee mielellään, joskin ei voi kuin kyseenalaistaa, kuinka helposti rouva Harris muka saa käsiinsä hurjat summat rahaa reissuun ja mekkoon. Reissun aikana taas on huvittavaa, kuinka rouva Harris osaa noin vain ratkoa ties mitkä ihmissuhdedraamat ja firmasotkut pitämällä lyhyet, mutta tiukat puhuttelut. Tekstin vioista viis, ohjaaja Anthony Fabianin rakentama tunnelma on ihastuttavan lumoava ja imaisee katsojaa vahvasti mukaansa. Elokuva on ehtaa hömppää, mitä on mukava katsella. Lesley Manville on pääroolissa mahtava ja sivuosista etenkin Isabelle Huppert ansaitsee erityismaininnan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen ja 1950-luvun Lontoo ja Pariisi loihditaan upeasti takaisin eloon. Suosittelenkin Rouva Harris lähtee Pariisiin -elokuvaa lämpimästi, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos jatkokirja Rouva Harris lähtee New Yorkiin päätettäisiin myös filmata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mrs. Harris Goes to Paris, 2022, Entertainment One, Moonriver Content, Superbe Films, Hero Squared, Elysian Films, Hungarian National Film Fund, Umedia

Arvostelu: Black Adam (2022)

BLACK ADAM

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Dwayne Johnson, Sarah Shahi, Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo, Quintessa Swindell, Bodhi Sabongui, Marwan Kenzari, Mohammed Amer, Viola Davis, Jennifer Holland ja Djimon Hounsou

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Adam perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1945. Hahmo tunnetaan parhaiten DC:n Captain Marvelin, eli Shazam-hahmon arkkivihollisena. New Line Cinema ryhtyi työstämään elokuvaa Shazamista 2000-luvun alussa, jolloin päärooliin kaavailtiin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, kunnes vuonna 2014 New Line Cineman omistava Warner Bros. aloitti työstämään Shazam! -leffaa (2019). Siinä kohtaa Johnson kuitenkin osoitti halukkuuttaan esittää mieluummin Black Adam -pahista, eikä Shazamia. Hän ei tosin tyytynyt näyttelemään pahista Shazamin elokuvassa, vaan halusi tehdä Black Adamista täysin oman filminsä. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2021 ja nyt Black Adam saapuu elokuvateattereihin. Itselleni hahmo ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin kuitenkin leffasta, kun siitä ilmoitettiin. Johnsonin kiusallisen machoileva somehypetys ja elokuvan heikot trailerit ovat kuitenkin hiljalleen tappaneet odotukseni elokuvaa kohtaan ja meninkin aika skeptisin tuntein katsomaan Black Adamia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Rikollisorganisaatio Intergang pitää muinaista Kahndaqin kaupunkia vallassaan, etsien myyttistä Sabbacin kruunua, joka suo pitelijälleen demoniset voimat. Vastarintataistelija Adrianna yrittää löytää kruunun ensin ja kätkeä sen muualle. Yrityksensä aikana hän herättää 5000 vuotta uinuneen Teth-Adamin.

Dwayne Johnsonille ei tosiaan tavallisen sankarin rooli kelvannut, vaan hän kiinnostui enemmän antisankari Teth-Adamin, eli Black Adamin roolista. Tämä on itse asiassa jo toinen kerta, kun Johnson esiintyy roolissa, ääninäyteltyään hahmoa jo kesällä ilmestyneessä animaatioseikkailussa DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022). Black Adamina Johnson pääsee machoilemaan ja pullistelemaan lihaksiaan oikein tosissaan. Tämä äijäily toimii yleensä parhaiten, kun Johnson tekee sen kieli poskessa, kuten Jumanji-leffoissa (2017-) ja Jungle Cruisessa (2021). Black Adamissa hän yrittää välillä liikaakin olla kova jätkä, synkistellen jopa koomisen vakavana. Pääasiassa hän kuitenkin istuu passelisti rooliinsa ja hahmoa voisi mielellään nähdä lisääkin tulevissa DC-elokuvissa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Shahi Black Adamin herättävänä vastarintataistelijana Adriannana, Bodhi Sabongui Adriannan DC:tä fanittavana poikana Amonina (pojan huone on täynnä fanikrääsää Batmanista, Supermanista, Wonder Womanista ja kumppaneista), Mohammed Amer Adriannan huumoria mukaan tuovana veljenä Karimina, Marwan Kenzari Sabbacin kruunua etsivänä Intergang-johtajana Ishmaelina, sekä Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo ja Quintessa Swindell Justice Society -supersankaritiimin jäseninä, Hawkmanina, Doctor Fatena, Atom Smasherina ja Cyclonena. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa. Kenzari ei vakuuta pahiksena yhtään ja nuori Sabongui saa hieman liikaa ruutuaikaa, ottaen huomioon, kuinka rasittava hänen yli-innokas hahmonsa välillä on. Hodge, Brosnan, Centineo ja Swindell istuvat oivallisesti Justice Societyn jäseniksi, joista on jokaisesta saatu hyvin omanlainen persoonansa. Elokuva kuitenkin luottaa liikaa, että valkokangasdebyyttinsä tekevät Hawkman, Doctor Fate, Atom Smasher ja Cyclone ovat katsojille entuudestaan tuttuja sarjakuvien sivuilta, sillä hahmot saavat todella vähän taustatarinaa ja sisältöä.

Skeptisiin ennakko-odotuksiini verrattuna Black Adam osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tosin sen sanottuani pitää ottaa huomioon, että odotin aikamoista fiaskoa, joten tämä ihan viihdyttävä, mutta silti varsin keskinkertainen toimintarymistelykin onnistui yllättämään. Nimikkohahmonsa tavoin itse elokuvakin synkistelee menemään, pyrkien selvästi miellyttämään tämän DC-elokuvauniversumin aloittaneen ohjaaja Zack Snyderin kannattajia. Leffasta löytyy paljon snydermaista kikkailua hidastuskuvista lähtien ja heti elokuvan prologista tulee vahvasti mieleen ohjaajan vanhempi sarjakuvafilmatisointi 300 (2006). Snyderin tapaan Black Adaminkin toimintakohtaukset ovat läpikotaisin mammuttimaista rymistelyä, jossa rakennuksia pistetään tuusan nuuskaksi, eikä sivullisten kohtaloista paljoa piitata. Vaikka meno onkin viihdyttävää, toimintakohtaukset ovat turhankin tasaisesti megalomaanista mäiskettä, jolloin lopputaisteluun päästessä on jo ähky iskenyt. On myös sääli, että tekijät pakotettiin leikkaamaan toimintaa lapsiyställisemmäksi. Black Adam pistää pahiksia hengiltä aika tylysti ja leffa toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi muutenkin olla brutaalimpi.

Vaikka elokuva onkin pääasiassa aika yhdentekevää ryminää, jonka aikana ei pahemmin jännitä kenenkään puolesta, löytyy toiminnan välistä ihan fiksuakin sanottavaa. Supersankarien paikkaa maailmassa kyseenalaistetaan oivaltavasti. Justice Society saapuu Kahndaqiin pistämään Black Adamia aisoihin, mutta sankarit saavat lähinnä suitsutusta kansalaisilta, jotka uskovat kyseessä olevan kaupungin vuosituhansiksi kadonnut suojelija. Sankariyhdistystä myös kyseenalaistetaan siitä, etteivät he tehneet elettäkään, kun Intergang aloitti kaupungissa hirmuhallintonsa. Pitkään leffan aikana kuljetaankin toimivan harmaalla alueella, eikä katsojakaan osaa päättää, kuka tapahtumavyyhdin keskellä on oikeassa. Jokaisen pointit ovat ymmärrettäviä - paitsi pääpahiksen, joka tosiaan jättää kylmäksi, erityisesti loppuhuipennuksessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jaume Collet-Serra, joka oli aiemmin ohjannut mm. Johnsonin tähdittämän Jungle Cruisen. Collet-Serran tyyli ei oikein pääse koskaan esille, vaan hän tosiaan päätyy lähinnä matkimaan Snyderiä, joka taas ei hassua kyllä ole missään roolissa filmin tuotannossa. Adam Sztykielin, Rory Hainesin ja Sohrab Noshirvanin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään ihan hyviä teemoja harmaalta alueelta, mutta teksti on muuten aika yhdentekevä, välillä jopa korni, jättäen hahmot turhan yksiulotteisiksi pahveiksi. Leffan visuaalinen anti on myös ailahtelevaa. Siitä löytyy onnistumisia kuvauksessa, lavasteissa, asuissa ja äänimaailmassa (Lorne Balfen säveltämät musiikit vahvistavat filmin mahtipontisuutta), mutta myös heikkouksia. Kellertävä värimaailma ei ole kovin mairitteleva ja digitehosteiden taso vaihtelee pitkin leffaa. Välillä efektit ovat kelvollisia, mutta pääasiassa meno näyttää videopeliltä.

Yhteenveto: Black Adam on aika keskinkertainen, mutta ihan viihdyttävä toimintarymistely. Toimintaa on paljon ja vaikka se onkin paikoitellen tyylikästä ja jopa ihan brutaalia, on se vailla jännitettä. Taistelut ovat myös niin mammuttimaisia, että ähky iskee jo ennen videopeliltä näyttävää lopputaistelua digiörkkiä vastaan. Toimintakohtausten välistä löytyy ihan hyvää pohdintaa supersankarien kyseenalaisesta asemasta. Leffassa onkin pitkiä pätkiä, jolloin on vaikea sanoa, kenen puolella olisi ja kuka onkaan oikeassa näkemystensä kanssa. Dwayne Johnson murjottaa ihan kivasti Black Adamin roolissa, muskelipullistellen välillä jopa koomisesti. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika ohuiksi, eikä Justice Societyn hahmoista irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Pääpahis vasta onkin kehno. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on ailahteleva. Ohjaaja Jaume Collet-Serra ei tuo oikein mitään omaa mukaan, vaan lähinnä vain kopioi Zack Snyderin tyyliä. Black Adam sopii passelisti kertakäyttöiseksi popcorn-viihteeksi, mutta ei siitä oikein muuta jää käteen. Toivottavasti Blu-raylla julkaistaisiin elokuvan alkuperäinen, raaempi leikkausversio, sillä kenties vielä tylymmän menon kanssa filmistä löytyisi oikeasti sitä särmää, jota se nyt vain esittää omaavansa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Adam, 2022, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema, Seven Bucks Productions, Flynn Picture Company

Arvostelu: See How They Run (2022)

SEE HOW THEY RUN

Ohjaus: Tom George

Pääosissa: Sam Rockwell, Saoirse Ronan, Adrien Brody, David Oyelowo, Ruth Wilson, Reece Shearsmith, Harris Dickinson, Tim Key, Charlie Cooper, Pippa Bennett-Warner, Pearl Chanda, Jacob Fortune-Lloyd, Paul Chahidi, Lucian Msamiti ja Shirley Henderson

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

See How They Run on Sam Rockwellin ja Saoirse Ronanin tähdittämä murhamysteerielokuva. 20th Century Fox ryhtyi suunnittelemaan filmiä jo viitisen vuotta sitten, jolloin sen päärooleja oli alun perin tarkoitus esittää Hugh Grant ja Keira Knightley. Ideat kuitenkin muuttuivat Disneyn ostettua Foxin ja projekti siirtyi Searchlight Picturesille uusien näyttelijöiden kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt See How They Run saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Rockwellin ja Ronanin tähdittävän uutta murhamysteeriä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa See How They Runin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1953 Lontoossa Agatha Christien kirjaan perustuvaa näytelmää, Hiirenloukkua esitetään sadatta kertaa. Kun näytelmästä elokuvasovitusta työstävä ohjaaja Leo Kopernick löydetään kuolleena jatkojuhlien päätteeksi, komisario Stoppard ja konstaapeli Stalker ryhtyvät selvittämään, kuka on murhan takana.

Sam Rockwell ja Saoirse Ronan näyttelevät komisario Stoppardia ja konstaapeli Stalkeria, jotka päätyvät tekemään yhteistyötä, selvittääkseen Lontoon West Endillä Ambassadors-teatterissa tapahtuneen murhan. Stoppard on jo konkari urallaan, selvitettyään useita rikoksia ja hoitaakin työnsä rauhassa ja hissuksiin. Stalker taas on tulokaspoliisi, joka haluaa todistaa kykynsä ja on innokkaasti ryhtymässä tositoimiin ensimmäistä kertaa. Hahmot muodostavat veikeän kaksikon ja Rockwellin ja Ronanin kemiat osuvat erinomaisesti yhteen. Näyttelijät tulkitsevat onnistuneesti hahmojaan ja kumpikin saa hyvin aikaa loistaa.

     Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Adrien Brody Hollywood-ohjaaja Leo Kopernickinä, joka löydetään kuolleena, sekä David Oyelowo käsikirjoittaja Mervyn Cocker-Norrisina, Harris Dickinson ja Pearl Chanda Hiirenloukkua tähdittävinä näyttelijöinä Richard Attenboroughina ja Sheila Siminä, Ruth Wilson impressaari Petula Spencerinä, Reece Shearsmith tuottaja John Woolfina ja Pippa Bennett-Warner tämän rakastajatt... sihteerinä Annina, Charlie Cooper teatterin vahtimestari Denniksenä, Tim Key poliisipäällikkö Scottina ja Shirley Henderson itse legendaarisena rikoskirjailija Agatha Christienä. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin mainiota työtä. Parhaiten sivunäyttelijöistä suoriutuu Brody, joka istuu täydellisesti ylimielisen ohjaajan osaan ja siksi onkin jopa hieman sääli, että juuri hänen hahmonsa kuolee elokuvan alussa.

Siinä, missä juuri ilmestynyt, aikamoisen näyttelijäkaartin omannut murhamysteerielokuva Amsterdam (2022) tuotti pettymyksen, See How They Run osoittautui erittäin mainioksi ja vekkulimaiseksi. Siitä löytyy klassiset agathachristiemäiset piirteet, mutta elokuva tuo sekaan omat hilpeät vivahteensa. Elokuva kulkee aikamoisilla metatasoilla, tarjoten lystikästä menoa kieli poskessa tehtynä. Pientä jännitettä mahtuu mukaan, mutta pääasiassa murhaa selvitellään huumorin kautta. Mistään hillittömän hulvattomasta filmistä ei ole kyse, vaan pikemminkin hyvän mielen hömpästä - kevyestä viihteestä, joka levittää vähän väliä katsojan kasvoille hymyn ja saa hymähtelemään tyytyväisesti ihan nokkelille vitseille.

Vain vähän päälle puolentoista tunnin kestossa kyseessä on onnistuneen napakka paketti, josta ei pahemmin ylimääräistä löydy. Ei kestä kauaa, kun ohjaaja Kopernick löydetään kuolleena ja katsoja ryhtyy mielenkiinnolla selvittämään, kuka on murhan takana ja miksi? Elokuvan aikana ehtii epäillä itse kutakin teatteripoppoosta ja leffa johtaa vähän väliä katsojaa ovelasti harhaan. Samalla elokuva myös vihjailee katsojaa kekseliäästi tulevista jutuista. Tästä huolimatta itselleni murhaajan henkilöllisyys tuli kerrankin yllätyksenä. Loppuhuipennus on tehokas ja vaikka meno vakavoituukin, ei huumoripuolta unohdeta.

Elokuvan on ohjannut Tom George, joka on aiemmin tehnyt vain televisiosarjoja ja lyhytelokuvia. See How They Run on Georgen ensimmäinen koko illan elokuva. Ensikertalaiseksi hän suoriutuu hommastaan taidokkaasti, vaikka lainaileekin muilta tekijöiltä, kuten esimerkiksi Wes Andersonilta. Käsikirjoituksen taas on laatinut Mark Chappell, joka on keksinyt veijarimaisen rikostarinan todellisen näytelmän ja sen tehneen työryhmän ympärille. Chappellin kirjoittama dialogi on jatkuvasti lystikästä kuunneltavaa. Leffa on myös tyylikkäästi kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät hienoa työtä herättäessään 1950-luvun alkua takaisin henkiin ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: See How They Run on erittäin mainio ja lystikäs murhamysteerielokuva. Leffa rakentuu veikeästi todellisten tapahtumien ja henkilöiden, Agatha Christien tekstien ja metatasojen varaan, tarjoten ilahduttavan omanlaisensa tapauksen ratkottavaksi. Katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan kaiken aikaa, samalla kun elokuva myös antaa vihjeitä tulevasta. Pientä jännitystä on mukana, mutta pääasiassa murhatutkimus esitetään huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta sen näppärä sanailu ja oivaltava koheltaminen huvittavat läpi filmin ja pitävät hymyä huulilla. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan taidokkaasti ja tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttavasti toteutettu. Ensikertalaisohjaaja Tom George hoitaa pätevästi hommansa, vaikka hänen työssään on selvää lainailua ilmassa. Suosittelen See How They Runia Christien murhamysteereistä pitäville. Kaveriporukalla leffa on varmaan paras katsoa, kun elokuvan jälkeen voi vaikkapa ruokaillessa käydä yhdessä läpi, arvasiko kukaan tekijää ennakkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

See How They Run, 2022, Searchlight Pictures

Arvostelu: Halloween Ends (2022)

HALLOWEEN ENDS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Andi Matichak, Rohan Campbell, Will Patton, Kyle Richards, Michael O'Leary, Omar Dorsey, Michael Barbieri, Rick Moose, Joanne Baron, Marteen, Destiny Mone, Joey Harris, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) on vuosien varrella noussut lajityyppinsä merkkiteosten joukkoon ja klassikkoasemaan. Elokuva sai seuraavina vuosina useita jatko-osia, Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981), muusta sarjasta poikkeavan Halloween III - pahuuden yön (Halloween III: Season of the Witch - 1982), paluun raiteilleen tehneet Halloween 4:n (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5:n (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myersin (1995), uutta jatkumoa kehitelleet Halloween H20: 20 Years Laterin (1998) ja Halloween: Resurrectionin (2002), sekä uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007) ja Halloween II (2009). Vuonna 2018 ilmestyi uusi Halloween-elokuva, joka oli jatkoa alkuperäiselle filmille, unohtaen aiemmat jatko-osat kokonaan. Sen osoittauduttua isoksi hitiksi, tekijät ilmoittivat työstävänsä peräkanaa kaksi jatko-osaa. Halloween Kills (2021) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta sekin oli taloudellinen menestys. Seuraavan leffan kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Halloween Ends on saanut ensi-iltansa. Omasta mielestäni alkuperäinen Halloween - naamioiden yö on yksi kauhugenren parhaista filmeistä. Jatko-osiin olen suhtautunut vaihtelevasti. Vuoden 2018 Halloween oli kelpo elokuva, mutta Halloween Kills oli aika mitäänsanomaton verimässäily. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan Halloween Endsiä sen ensi-iltapäivänä.

On kulunut neljä vuotta murhaaja Michael Myersin katoamisesta. Laurie Strode yrittää toipua ja jatkaa elämäänsä, kun uusi kauhu saapuu Haddonfieldiin.

Jamie Lee Curtis nähdään jo seitsemättä kertaa Laurie Stroden roolissa (elokuva ei tosin laske Halloween II - tappajan paluuta, Halloween H20:ä ja Halloween: Resurrectionia mukaan aikajatkumoonsa). Neljän vuosikymmenen odotuksen jälkeen Laurien pahimmat pelot kävivät toteen, kun murhaaja Michael Myers (James Jude Courtney ja Nick Castle) teki paluun, mikä johti myös Laurien tyttären (Judy Greer) kuolemaan. Nyt Haddonfieldin kaupungin uudesta verilöyly-yöstä on kulunut neljä vuotta, eikä Michaelia ole nähty missään. Laurie on vihdoin päättänyt siirtyä eteenpäin, eikä halua enää antautua pelolle, joka on syönyt suuren osan hänen elämästään. Curtis suoriutuu osastaan jälleen oivallisesti, saadessaan enemmän tekemistä kuin Halloween Killsissä.

     Elokuvassa nähdään myös Andi Matichak Laurien lapsenlapsena, Allysonina, joka yrittää toipua äitinsä menehtymisestä ja Michaelin kohtaamisesta, Michael O'Leary Allysonin pomona, tohtori Mathisina, sekä Omar Dorsey seriffi Barkerina, Will Patton apulaisseriffi Hawkinsina, Michael Barbieri, Marteen, Destiny Mone ja Joey Harris kiusaajanelikko Terrynä, Billynä, Stacyna ja Margona, sekä Rohan Campbell nuorena Coreynä, jota piinaa kauhistuttava onnettomuus muutaman vuoden takaa. Sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, mutta heidän hahmojaan hyödynnetään paikoitellen aika kehnosti. Allysonin kokemat traumat johtavat jatkuvasti kyseenalaisiin tekoihin. Sivuhahmoista juuri Coreyn kohdalla tehdään kummia ratkaisuja. Tai voiko edes puhua sivuhahmosta, sillä Corey itse asiassa tuntuu olevan elokuvan päähenkilö.

Voi itku, minkä ohjaaja David Gordon Green ja hänen johtama käsikirjoittajapoppoo Danny McBride, Paul Brad Logan ja Chris Bernier ovatkaan menneet tekemään. Vuoden 2018 Halloween oli kelpo jatko-osa kauhugenren mestariteokselle, pistäen onnistuneesti Laurien ja Michaelin takaisin tukkanuottasille. Halloween Kills oli tarinaton murhamässäily ja aika heikko esitys lupaavan alun jälkeen. Halloween Ends on lähes läpimätä törkysoppa, jota katsoessa kauhistuttaa lähinnä, kuinka kirjoittajanelikko murhaa John Carpenterin käynnistämän kauhutarinan. Tämän on nimensä mukaisesti parasta olla Halloween-saagan loppu, sillä elokuvan jälkeen ei tee mieli nähdä enää yhtään lisää Michael Myersin murhaseikkailuja.

No mikä Halloween Endsissä oli sitten niin pielessä, että se sai tämän katsojan kihisemään kiukusta elokuvateatterista poistuessa? Lähdetään siitä liikkeelle, että Greeniä ja kumppaneita ei tainnut kiinnostaa Michaelin tarinan jatkaminen enää tuon taivaallista. Ikonista William Shatner -naamiota käyttävää murhaaja nähdään elokuvassa hädin tuskin ollenkaan, kirjoittajien kehiteltyä tähän finaaliin täysin uudet kuviot. Elokuvan markkinoinnista saa käsityksen, että kyse olisi Laurien ja Michael Myersin viimeisestä yhteenotosta. Kauhuikonien eeppistä kohtaamista odottavat kokevat kuitenkin sellaisen pettymyksen, että tekisi mieli suunnata kassalle vaatimaan lippurahoja takaisin. Pettymys koituu myös kaikille, jotka odottivat leffan jatkavan Halloween Killsin murhamättölinjaa. Tappoja on vain muutama ja nekin ovat yhtä onnistuneen groteskia hetkeä lukuun ottamatta mielikuvituksettoman tylsiä.

Kyseessä on muutenkin tylsä elokuva. Odotellessaan rahoilleen vastinetta, katsoja pistetään tuijottamaan juonikuviota, mikä olisi varmasti mielenkiintoinen premissi johonkin täysin uuteen kauhuelokuvaan. Halloween-filmiin ja vieläpä uuden Halloween-trilogian päätösosaan ympättynä ratkaisu on kuitenkin käsittämätön. Elokuvaa voisi enemmänkin kuvata häiriintyneeksi romanttiseksi draamaksi. Liki kahden tunnin raina matelee eteenpäin ja katsoja vilkuilee vähän väliä kelloa ja ihmettelee puolen välin paikkeilla, että unohtivatko tekijät Michaelin kokonaan? On vaikea kuvitella John Carpenterinkaan pitäneen näkemästään leffaa säveltäessään. Halloween Ends esittää olevansa eeppinen päätösosa Carpenterin aloittamalle saagalle, mutta se tuntuu pikemminkin keskisormelta kauhumaestron luomukselle.

Greenin, McBriden, Loganin ja Bernierin käsikirjoitus on läpikotaisin tönkkö ja selväksi käy niin se, ettei tekijöillä ollut kunnon ideaa kokonaiselle trilogialle, kun he ryhtyivät tekemään vuoden 2018 elokuvaa kuin myös se, ettei heillä ollut enää ideoita Laurielle ja Michaelille kokonaista elokuvaa varten, joten heidän piti tunkea filmi täyteen kaikkea muuta. Surkean tekstin pohjalta Greenin on vaikea saada aikaiseksi mitään ohjaajana. Kauhupuoli jää todella latteaksi, eikä leffa tarjoa edes jännitettä. Edelliset elokuvat hyötyivät tietystä yksinkertaisuudesta, kun tapahtumat sijoittuivat samaan yöhön ja kaikki tuntuivat olevan vaarassa koko ajan. Nyt Michael Myers esitetään muutaman minuutin ruutuajassaan niin heiveröisenä nyhverönä, ettei tappajaa jaksa pelätä. Haddonfieldistä löytyy muita huomattavasti karmivampia äijiä, jotka nostavat niskavillat pahemmin pystyyn kuin Myers. Sentään Halloween Ends on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Leikkaus vaatisi tiivistämistä ja muutakin hienosäätöä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset parhaimmillaan oivan raa'at. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikyttelypamauksiin, mutta Carpenterin, hänen poikansa Codyn ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit toimivat jälleen kerran. Carpenterin fantastinen tunnusmusiikki (mielestäni kauhugenren paras melodia) innostaa edelleen.

Yhteenveto: Halloween Ends on ikonisen kauhusaagan surkea finaali, joka lähtee täysin sivuraiteille ja suistuu sitten niiltäkin raiteilta ojaan. Mainosten lupaileman Laurie Stroden ja Michael Myersin viimeisen yhteenoton sijaan elokuva keskittyy uusiin kuvioihin, työntäen oletetut päähenkilöt sivuhahmoiksi - pahimmillaan liki statisteiksi omassa filmissään. Elokuvan tarina sopisi mainiosti johonkin täysin muuhun ja uuteen kauhuleffaan, mutta Halloween-saagan päätösosassa ratkaisu on kummallinen, suorastaan käsittämätön. Lähes kaksituntinen elokuva on hämmentävän tylsä, tekijöiden keskittyessä lähinnä uuden hahmon draamaan, eikä kauhuun ja murhiin. David Gordon Green, Danny McBride ja kumppanit yllättävät katsojat jatkuvasti sillä, kuinka pöljää tekstiä he saavatkaan aikaiseksi. Katsojaa suututtaa koko ajan enemmän ja kun Laurie ja Michael vihdoin ja viimein kohtaavat, ei katsojaa enää onnistuta voittamaan puolelleen. Sentään leffan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia ja näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan. Filmi on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, kuinka surkea käsikirjoitus voikaan horjuttaa ja lopulta tuhota muuten lahjakkaiden tekijöiden työpanoksen. Halloween Ends on todellinen virhearvio, joka tulee luultavasti vajoamaan ihmisten mielissä samaan kastiin vaikkapa Jason Goes to Hell: The Final Friday -kammotuksen (1993) kanssa. Toivon mukaan tämä nyt ihan oikeasti on Halloweenin loppu. Hollywoodin tuntien ei kuitenkaan kestä montaa vuotta, kun uudet tekijät kokevat tarpeelliseksi tuoda Michael Myersin takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Ends, 2022, Universal Pictures, Miramax, Blumhouse Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films