Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Kiehtovia vertauskuvia löytyy myös tekoälyyn ja sen kömpelöön yritykseen kopioida oikeaa maailmaa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

56 Days, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

56 DAYS - KAUSI 1

Luojat: Karyn Usher ja Lisa Zwerling

Näyttelijät: Dove Cameron, Avan Jogia, Karla Souza, Dorian Missick, Megan Peta Hill, Alfredo Narciso, Patch Darragh, Kira Guloien, Matt Murray, Jennifer Ferrin, Dylan Colton, David Klein, Celeste Oliva, Jesse James Keitel, Kingston Rumi Southwick ja Ella Victoria

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 44 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 18

56 Days perustuu Catherine Ryan Howardin samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Vuonna 2023 Amazon MGM Studios ja Atomic Monster hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään sen pohjalta televisiosarjasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt 56 Daysin avauskausi on julkaistu kokonaisuudessaan Amazon Prime Videossa. Itselleni Howardin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin sarjasta, kun näin sen mainoksen. Ryhdyinkin katsomaan 56 Daysia heti sarjan julkaisupäivänä.

Ruokakaupassa kohtaamisen jälkeen Ciara Wyse ja Oliver Kennedy rakastuvat. 56 päivää myöhemmin poliisit löytävät Oliverin asunnosta kylpyammeeseen hapolla sulatetun ruumiin ja tutkimuksen edetessä käy selväksi, että Ciara ja Oliver eivät kumpikaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa...

Entinen Disney-tähti Dove Cameron ja Resident Evil: Welcome to Raccoon City -elokuvasta (2021) tuttu Avan Jogia näyttelevät Ciara Wyseä ja Oliver Kennedyä, jotka kohtaavat eräänä päivänä ruokakaupassa ja heidän välille muodostuu välittömästi säpinää. Jo ensitreffien jälkeen he ovat hulluina toisiinsa, mutta voiko suhde kestää, kun jo avausjaksossa käy ilmi, että kummaltakin löytyy aikamoisia salaisuuksia, eikä kumpikaan ole se, joksi he itsensä esittelevät? Cameron ja Jogia ovat kelpo valinnat osiinsa, etenkin sen puolesta, että heidän väliltä löytyy hyvää kemiaa. Hahmoina Ciara ja Oliver muuttuvat kiinnostavammiksi jaksojen edetessä ja totuuden paljastuessa hissuksiin.

     Ciaran ja Oliverin lisäksi sarja seuraa myös Karla Souzan ja Dorian Missickin esittämiä poliiseja Lee Reardonia ja Karl Connollyä, jotka 56 päivää Ciaran ja Oliverin ensitapaamisen jälkeen tutkivat Oliverin asunnosta löytyvää ruumista, joka on sulatettu hapossa kylpyammeeseen. Tämäkin puoli on kiinnostava, etenkin kun tutkimuksen myötä pääkaksikosta selviää enemmän. Souza ja Missick ovat ihan toimiva kyttäkaksikko, joka on selvästi toiminut yhdessä jo vuosia, mutta heidän hahmoilleen luodut omat juonikuvionsa tuntuvat lähinnä turhalta täytteeltä.

56 Days osoittautui toimivaksi trilleriksi eroottisella vivahteella. Tunteet käyvät nopeasti kuumina Ciaran ja Oliverin välillä ja Dove Cameron on selvästi saanut tarpeekseen Disney-tyttö -imagostaan, koska niin paljon paljasta pintaa mahtuu mukaan etenkin sarjan ensimmäisten jaksojen aikana, kun pääpari alkaa tutustua intiimimmin. Katsojalle tehdään kuitenkin nopeasti selväksi, että kummallakaan ei ole puhtaat jauhot pussissaan. Katsoja saadaankin hyvin koukkuun, kun avausjakso herättää monia kysymyksiä, kuten mitä Oliver salailee menneisyydestään, mitä Ciara todellisuudessa haluaa miehestä ja kuka on Oliverin kylpyammeeseen sulatettu ruumis? Onko se Oliver tai Ciara, vai joku täysin muu?

Sarjan kahdeksan jaksoa vievät hyvin mukanaan, näiden mysteerien avautuessa hiljalleen. Hahmoja ja tapahtumia näytetään eri jaksoissa hieman eri valoissa, mutta kun lopulta totuudet oikeasti käyvät ilmi, ovat paljastukset odotuksen väärtejä. Mikään täysi napakymppi 56 Days ei kuitenkaan ole, vaan poliisien omien, varsin tarpeettomien sivukuvioiden lisäksi näyttelijäsuoritukset eivät ajoittain täysin vakuuta, osa repliikeistä ovat aika köykäisiä ja sarjasta löytyy jopa kornia ylidramaattisuutta. Nämä ovat toki selviä valintoja ohjaustiimiltä ja käsikirjoittajilta, mutta ne valinnat eivät mielestäni aina olleet parhaasta ja tyylitajuisimmasta päästä. Tiettyine heikkouksineenkin 56 Days on oikein menevä eroottinen jännäri, jolle katson sujuvasti jatkoa, jos sellaista päätetään tehdä.

Teknisestikin 56 Daysin avauskausi on pätevä. Kameratyöskentely on oivallista ja mukana on joitain todella tyylikkäitä otoksia. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin onnistuneet. Erityiset kehut ansaitsee kylpyammeessa hapossa lilluva sulanut ruumis, joka on oikeasti inhottavan näköinen ilmestys. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Nathan Barrin säveltämät musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat 

56 Days, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Atomic Monster

Arvostelu: Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021)

RESIDENT EVIL: WELCOME TO RACCOON CITY

Ohjaus: Johannes Roberts

Pääosissa: Kaya Scodelario, Tom Hopper, Hannah John-Kamen, Robbie Amell, Avan Jogia, Donal Logue, Neal McDonough, Marina Mazepa, Janet Porter, Holly De Barros, Chad Rook, Nathan Dales, Pat Thornton ja Lily Gao

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Resident Evil: Welcome to Raccoon City perustuu Capcomin Resident Evil -videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1996. Peleihin perustuvat aiemmat elokuvat Resident Evil (2002), Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010), Resident Evil: Retribution (2012) ja Resident Evil: The Final Chapter (2016) olivat olleet kaikki isoja menestyksiä, vaikka olivatkin saaneet lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta, sekä paheksuntaa pelien faneilta, jotka kokivat leffojen olevan liian erilaisia. Vuonna 2017 Constantin Film ryhtyi suunnittelemaan täysin uutta Resident Evil -filmatisointia, jonka olisi tarkoitus olla mahdollisimman uskollinen peleille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja monissa maissa Resident Evil: Welcome to Raccoon City -nimen saanut elokuva ilmestyi teattereissa loppuvuodesta 2021. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole pelannut Resident Evil -pelejä, mutta pidän muutamaa filmatisointia ihan viihdyttävinä. Retribution ja The Final Chapter olivat kuitenkin mielestäni kehnoja, joten olin toiveikas, kun kuulin, että on tekeillä uusi Resident Evil -elokuva, joka ei jatkaisi aiempien tarinaa ja olisi uskollisempi videopelien kauhujuurille. Katsoinkin Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityn Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa - olimmehan katsoneet noin vuotta aiemmin aiemmat Resident Evil -leffat yhdessä.

Claire Redfield palaa lapsuudenkaupunkiinsa Raccoon Cityyn, missä mystinen Umbrella-yhtiö on tehnyt kokeita kaupungin asukkailla. Kun nämä kokeet muuttavat asukkaat lihaa himoitseviksi raivopäiksi, Clairen täytyy liittoutua veljensä Chrisin, STARS-tiimiläisten Jill Valentinen ja Weskerin, sekä tulokaspoliisi Leonin kanssa selvitäkseen kaupungista ulos elävänä.

Labyrintti-elokuvista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario nähdään Claire Redfieldinä. Claire varttui Raccoon Cityssä orpokodissa yhdessä veljensä Chrisin (Robbie Amell) kanssa, mutta muutti sieltä pois ollessaan tarpeeksi vanha. Elokuvan alussa hän palaa takaisin kaupunkiin... minkä katsoja tietää alusta alkaen olevan huono idea. Aiemmin potentiaalisia lahjojaan esitellyt Scodelario ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa lopulta aika tylsästi kirjoitetun hahmonsa kanssa. Clairen hommaksi jää lähinnä vain ilmestyä täysin puskista paikalle pelastamaan muita pinteestä. Amell taas on aika puinen persoonattoman Chris-veljen osassa.

     Monet muutkin peleistä tutut hahmot ovat tietty mukana. The Umbrella Academy -televisiosarjasta (2019-) tuttu Tom Hopper ja Ant-Man and the Wasp -leffasta (2019) tuttu Hannah John-Kamen esittävät STARS-tiimin sotilaita Albert Weskeriä ja Jill Valentinea, Avan Jogian esittäessä kaupungin uutta poliisia, Leon S. Kennedyä. Pidempään elokuvia ja sarjoja tähdittäneet Donal Logue ja Neal McDonough taas nähdään poliisipäällikkö Ironsina ja Umbrellan kokeita tekevänä tohtori Birkininä. Valitettavasti ketkään näyttelijöistä eivät vakuuta leffassa, vaikka useammalta heistä löytyisikin kykyjä. Pahviset hahmot eivät tarjoa näyttelijöille paljoa ammennettavaa, eikä asiaa auta kömpelö ohjaus.

Hoidetaan elokuvan positiiviset puolet tässä kohtaa pois alta. Jos olit pettynyt Milla Jovovichin tähdittämiin kuuteen aiempaan Resident Evil -elokuvaan, jotka lähtivät parin ensimmäisen osan jälkeen täysin omille teilleen ja joita oli vaikea edes yhdistää pelisarjaan muuta kuin nimen takia, Resident Evil: Welcome to Raccoon City toimii luultavasti paremmin sinulle. Elokuva sijoittuu yhteen yöhön Raccoon Cityssä, jossa alkaa pikkuhiljaa tapahtua kummia. Toiminnan sijaan filmi painottuu enemmän kauhuun kuin aiemmat leffat ja mukana on hiippailua ensimmäisistä peleistä tutuissa Spencerin kartanossa ja kaupungin poliisilaitoksella. Päähenkilöiltä ei löydy mitään supervoimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan pysyäkseen hengessä.

Siihen ne positiiviset puolet sitten jäävätkin. Pelisarjasta tuttuihin lokaatioihin ja yritykseen esittää kauhuelokuvaa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City on todella harmillinen sekamelska, joka yrittää venyä aivan liikaa suuntaan jos toiseen, unohtaen täysin kertoa jonkinlaista tarinaa kaiken keskellä. Joko käsikirjoituksesta on tylysti revitty iso määrä sivuja pois tai sitten leikkauksessa leffaa on saksittu oikein toden teolla. Elokuva ei tunnu vain siltä, että siitä puuttuisi kohtauksia. Se tuntuu siltä kuin joku olisi pakottanut kokonaisen tuotantokauden televisiosarjasta alle kahden tunnin elokuvaksi. Filmi hyppii ja pomppii miten sattuu. Hahmot teleporttailevat paikasta toiseen ja jättävät motiivinsa täysin selittämättömiksi. Mihinkään ei jakseta syventyä, vaan Umbrellan luomat mörököllitkin vain ovat mitä sattuu.

Elokuvaa katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten sen parissa työskennellyt porukka on voinut olla tyytyväinen aikaansaannokseensa ja kehdannut pistää sen näytille tällaisenaan. Lopputulos on hädin tuskin raakile elokuvasta. Sen etenemisessä ei ole minkäänlaista sulavuutta, vaan se on pistetty kasaan erittäin amatöörimäisesti leikkaa-liimaa-tekniikalla. Asioita vain tapahtuu kaiken aikaa, mutta millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Reippaasta tahdituksestaan huolimatta elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Yksikään kuolema ei herätä oikein minkäänlaista tunnetta, eikä hahmojen puolesta jaksa jännittää, varsinkin kun alkaa käydä selväksi, että jokainen tiukka paikka selviää sillä, että joku (yleensä Claire) ilmestyy mystisesti paikalle haulikon kanssa.

Vaikka olen iloinen, että tekijät edes yrittivät tehdä filmistä kauhupainotteisemman, jää se todella vain yrityksen tasolle. Kauhu on kömpelöä, paikoitellen jopa surkuhupaisaa. Elokuvassa on useampi kohtaus, jotka saavat katsojan enemmänkin purskahtamaan tahattomaan nauruun kuin kiljahtelemaan pelosta. Kauhu perustuu pääasiassa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eli genren pohjanoteerauskikkaan. Jännitettä yritetään rakentaa sillä, että hahmoilla on aikaa aamukuuteen asti päästäkseen pois Raccoon Citystä, ennen kuin kaupunki räjäytetään monstereiden hävittämiseksi. Vaikka katsojaa muistutetaan tästä jatkuvasti pistämällä ruudulle kellonaika, ongelmana on, ettei lähes kukaan hahmoista tiedä tästä, jolloin heillä ei tunnu olevan varsinaista kiirettä päästä karkuun.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Johannes Roberts, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. haileffat 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019). Robertsin työ on kertakaikkisen tönkköä. Hän ei osaa rakentaa kunnon tunnelmaa, eikä myöskään kirjoittaa koherenttia tekstiä. Käsikirjoitus vaatisi paljon viilaamista. On toki turha odottaa Resident Evil -elokuvalta mitään Oscar-tason tekstiä, mutta olisi kirjoitukseen voinut vähän enemmän panostaa. Sentään elokuva on ihan pätevästi kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, joita tehostavat hyvät lavasteet ja toimiva valaisu. Zombimaskeeraukset ovat onnistuneen karmivat. Erikoistehosteet ovat kuitenkin kiusallisen huonot. Hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi suoraan kopioita PlayStation 3:n pelistä. Säveltäjä Mark Korven yrittää luoda piinaavaa ilmapiiriä musiikeillaan, mutta eivät hänenkään yritykset kummoisia ole.

Yhteenveto: Resident Evil: Welcome to Raccoon City on uskollisempi lähdemateriaalilleen kuin aiemmat filmatisoinnit aiheesta, mutta siihen kaikki kehuttava jääkin. Kyseessä on kehno kauhuraina, joka lässähtää yrityksissään olla kauhua. Itse asiassa elokuva lässähtää jo yrityksissään olla koherentti elokuva. Joko jo käsikirjoitus on ollut varsinainen raakile tai sitten leikkauksessa filmiä on saksittu toden teolla. Lopputuloksena on kömpelösti kasaan liimailtu elokuvantapainen, jossa kerronta ja hahmot hyppivät miten sattuu. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi pahveiksi, eikä kenestäkään jaksa kiinnostua. Näyttelijätkään eivät vakuuta rooleissaan. Ohjaus ei ole hääviä, eikä teknisessäkään toteutuksessa ole paljoa kehumista. Erikoistehosteet näyttävät suoraan videopeleistä revityiltä ja tarkoitan sillä vain grafiikoiden kiusallista tasoa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City miellyttää luultavasti hieman pelisarjan faneja, jotka pettyivät, kuinka kauas lähdemateriaalista Jovovichin tähdittämät leffat ajautuivat. Ja kaikissa heikkouksissaankin elokuva on sentään hieman miellyttävämpi katselukokemus kuin Netflixin kesällä julkaisema, aivan kauhistuttavan surkea Resident Evil -televisiosarja (2022).

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Resident Evil: Welcome to Raccoon City, 2021, Constantin Film, Davis Films

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah