Legends of Tomorrow, kausi 5 (2020) - sarja-arvostelu

LEGENDS OF TOMORROW - KAUSI 5

Luojat: Greg Berlanti, Marc Guggenheim, Andrew Kreisberg ja Phil Klemmer
Näyttelijät: Caity Lotz, Nick Zano, Jes Macallan, Dominic Purcell, Matt Ryan, Brandon Routh, Courtney Ford, Tasa Ashe, Maisie Richardson-Sellers, Olivia Swann, Ramona Young, Adam Tsekhman, Shayan Sobhian, Amy Louise Pemberton, Mina Sundwall, Joanna Vanderham, Lisa Marie DiGiacinto, Sarah Strange, Michael Eklund, Terry Chen, Rowan Schlosberg, Neal McDonough, Grant Gustin, Melissa Benoist, Ruby Rose, Jon Cryer, Cress Williams, David Harewood, Nicole Maines, Tom Cavanagh, Danielle Panabaker, Chyler Leigh, Rick Gonzalez, Juliana Harkavy, David Ramsey, Tyler Hoechlin ja Elizabeth Tulloch
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Jaksomäärä: 15
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva supersankarisarja Legends of Tomorrow nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa alkuvuodesta 2016, sisarsarjana Arrow'lle (2012-2020), The Flashille (2014-2023) ja Supergirlille (2016-2021). Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja lopulta Legends of Tomorrow'n viides tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa tammikuussa 2020. Kausi sai positiivista palautetta ja vaikka sen katsojaluvut laskivat jälleen, sarja pysyi tarpeeksi suosittuna. Itse ryhdyin katsomaan Legends of Tomorrow'ta vihdoin muutama vuosi sitten, kun Arrowverse täytti kymmenen vuotta. Pidin parista ensimmäisestä kaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi heikkenivät mielestäni selvästi ja aloitinkin viidennen kauden katselun skeptisenä.

Selvittyään multiversumin sekoittaneesta Kriisistä, kuuluisiksi nousseet Legendat päätyvät uusiin aikaseikkailuihin, kohdaten muun muassa Rasputinin, Marie Antoinetten, Tšingis-kaanin ja William Shakespearen.

Huomisen Legendat tekevät jälleen paluun ja tiimissä on taas muutoksia. Oliver Queenin, eli Green Arrow'n (Stephen Amell) kuolemasta toipuva Sara Lance (Caity Lotz) toimii edelleen Waveriderin kapteenina ja hänen rakas Ava Sharpensa (Jes Macallan) liittyy Legendoihin, Aikaviraston lakkauttamisen myötä. Mick Rory (Dominic Purcell), Nate Heywood (Nick Zano), Ray Palmer (Brandon Routh), John Constantine (Matt Ryan), Nora Darhk (Courtney Ford) ja Charlie (Maisie Richardson-Sellers) ovat menossa mukana ja saavat mukaansa myös Zari Tarazin (Tala Ashe), toisen maailman version Zari Tomazista, sekä tämän veljen Behradin (Shayan Sobhian). Hahmokattaus jää tällä kaudella harmillisen latteaksi ja alkuperäistä tiimiä tulee useammassakin kohtaa ikävä, kun seuraa miten tylsillä tyypeillä heidät on kausien varrella korvattu. Näyttelijäsuorituksissakaan ei ole juuri hurraamista. Lotz näyttää osan kaudesta siltä, ettei häntä enää pahemmin kiinnosta roikkua mukana. Routhin ja Purcellinkin työ tuntuvat tässä kohtaa väkinäiseltä, mutta Ryan suoriutuu yhä mainiosti Constantinen osasta. Macallan, Zano, Ford, Richardson-Sellers ja Ashe eivät muuten vain juurikaan tee vaikutusta.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Gary (Adam Tsekhman) ja Mona (Ramona Young), ja merkittäväksi hahmoksi nousee Roryn tytär Lita (Mina Sundwall, Emmerson Sadler ja Scarlett Jando). Vastaansa Legendat saavat Atroposin (Joanna Vanderham), joka etsii Kohtalon kangaspuita, saadakseen ihmiset hallintaansa. Atropos on tylsä antagonisti, jonka suunnitelma jää latteaksi.

Legends of Tomorrow'n viides kausi käynnistyy viemällä päätökseen Arrowversen tähän mennessä isoimman crossover-tapahtuman, Crisis on Infinite Earthsin, jossa Legendat lyöttäytyivät yhteen Green Arrow'n, Flashin (Grant Gustin), Supergirlin (Melissa Benoist), Batwomanin (Ruby Rose), Black Lightningin (Cress Williams) ja muiden sankarien kanssa pelastaakseen koko multiversumin tuholta. Tämä on fiksu päätös, sillä muut sarjat kärsivät siitä, kun ne pistivät Kriisin puoleenväliin kautta, jolloin Kriisin tapahtumat sotkivat kausien varsinaiset tarinat lähes totaalisesti, aiheuttaen lähinnä sekavaa jälkeä. Fiksu päätös tosiaan, mutta siihenpä ne kehumisen aiheet Legends of Tomorrow'n viidennellä kaudella sitten jäävätkin.

Tai no, on seassa pari ihan hyvää juttua, kuten Roryn yritys bondata tyttärensä kanssa, minkä lisäksi pidin huvittavana kahdeksatta jaksoa, jossa hahmot päätyvät keskelle The CW -kanavan hittisarja Supernaturalin (2005-2020) kuvauksia - joskin valitettavasti budjetti ei kuitenkaan riittänyt cameoihin Jensen Acklesilta ja Jared Padaleckiltä. Ai että, kun olisi ollut lystikästä nähdä heidät esittämässä itseään ja kohdatessa muka-todellisia demoneita John Constantinen kanssa... Tällaisten taatusti mahtavien juttujen sijaan luvassa on enemmän tai vähemmän sitä samaa aikamatkustusseikkailua, mistä alkaa into hiipua aikamoista vauhtia. Vaikka Kriisi ei juurikaan vaikuta kauden tarinaan, tuntuu se silti olevan täysin levällään ja varsinainen punainen lanka katoilee vähän väliä. Atropos Kohtalon kangaspuineen ei tosiaan paljoa säväytä, mikä tekee pääjuonesta aika tylsää seurattavaa. Yleisesti kautta vaivaa vaivaannuttava yliyritteliäisyys ja tekopirteä energia. Tekijöiltä alkavat ideat loppua ja ne vähät ideat, mitkä ovat jäljellä, saavat pääasiassa pudistelemaan päätä. Huumori on kiusallista, toiminta yhdentekevää ja draama kuin mistä tahansa halvasta saippuasarjasta.

Kauden ohjaajat (muun muassa Caity Lotz) takeltelevat menon kanssa aikamoisesti, eivätkä käsikirjoittajat saa pidettyä pakettia kasassa. Tämäkään Legends of Tomorrow'n kausi ei tuotantoarvoillaan paljoa häikäise. Kameratyöskentely on kelvollista, mutta lavasteista, asuista ja etenkin tietokonetehosteista paistaa läpi katsojalukujen kanssa alati pienenevä budjetti. Jotkut hetket näyttävät jälleen kiusallisen halvoilta kaikkia puitteita myöten. Äänimaailma on sen sijaan menevästi rakennettu ja jos jotain, niin Blake Neelyn ja Daniel James Chanin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti edelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2024
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.arrow.fandom.com
Legends of Tomorrow, Yhdysvallat, 2016-2022, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions, Bonanza Productions

Arvostelu: Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021)

RESIDENT EVIL: WELCOME TO RACCOON CITY

Ohjaus: Johannes Roberts

Pääosissa: Kaya Scodelario, Tom Hopper, Hannah John-Kamen, Robbie Amell, Avan Jogia, Donal Logue, Neal McDonough, Marina Mazepa, Janet Porter, Holly De Barros, Chad Rook, Nathan Dales, Pat Thornton ja Lily Gao

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Resident Evil: Welcome to Raccoon City perustuu Capcomin Resident Evil -videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1996. Peleihin perustuvat aiemmat elokuvat Resident Evil (2002), Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010), Resident Evil: Retribution (2012) ja Resident Evil: The Final Chapter (2016) olivat olleet kaikki isoja menestyksiä, vaikka olivatkin saaneet lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta, sekä paheksuntaa pelien faneilta, jotka kokivat leffojen olevan liian erilaisia. Vuonna 2017 Constantin Film ryhtyi suunnittelemaan täysin uutta Resident Evil -filmatisointia, jonka olisi tarkoitus olla mahdollisimman uskollinen peleille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja monissa maissa Resident Evil: Welcome to Raccoon City -nimen saanut elokuva ilmestyi teattereissa loppuvuodesta 2021. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole pelannut Resident Evil -pelejä, mutta pidän muutamaa filmatisointia ihan viihdyttävinä. Retribution ja The Final Chapter olivat kuitenkin mielestäni kehnoja, joten olin toiveikas, kun kuulin, että on tekeillä uusi Resident Evil -elokuva, joka ei jatkaisi aiempien tarinaa ja olisi uskollisempi videopelien kauhujuurille. Katsoinkin Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityn Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa - olimmehan katsoneet noin vuotta aiemmin aiemmat Resident Evil -leffat yhdessä.

Claire Redfield palaa lapsuudenkaupunkiinsa Raccoon Cityyn, missä mystinen Umbrella-yhtiö on tehnyt kokeita kaupungin asukkailla. Kun nämä kokeet muuttavat asukkaat lihaa himoitseviksi raivopäiksi, Clairen täytyy liittoutua veljensä Chrisin, STARS-tiimiläisten Jill Valentinen ja Weskerin, sekä tulokaspoliisi Leonin kanssa selvitäkseen kaupungista ulos elävänä.

Labyrintti-elokuvista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario nähdään Claire Redfieldinä. Claire varttui Raccoon Cityssä orpokodissa yhdessä veljensä Chrisin (Robbie Amell) kanssa, mutta muutti sieltä pois ollessaan tarpeeksi vanha. Elokuvan alussa hän palaa takaisin kaupunkiin... minkä katsoja tietää alusta alkaen olevan huono idea. Aiemmin potentiaalisia lahjojaan esitellyt Scodelario ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa lopulta aika tylsästi kirjoitetun hahmonsa kanssa. Clairen hommaksi jää lähinnä vain ilmestyä täysin puskista paikalle pelastamaan muita pinteestä. Amell taas on aika puinen persoonattoman Chris-veljen osassa.

     Monet muutkin peleistä tutut hahmot ovat tietty mukana. The Umbrella Academy -televisiosarjasta (2019-) tuttu Tom Hopper ja Ant-Man and the Wasp -leffasta (2019) tuttu Hannah John-Kamen esittävät STARS-tiimin sotilaita Albert Weskeriä ja Jill Valentinea, Avan Jogian esittäessä kaupungin uutta poliisia, Leon S. Kennedyä. Pidempään elokuvia ja sarjoja tähdittäneet Donal Logue ja Neal McDonough taas nähdään poliisipäällikkö Ironsina ja Umbrellan kokeita tekevänä tohtori Birkininä. Valitettavasti ketkään näyttelijöistä eivät vakuuta leffassa, vaikka useammalta heistä löytyisikin kykyjä. Pahviset hahmot eivät tarjoa näyttelijöille paljoa ammennettavaa, eikä asiaa auta kömpelö ohjaus.

Hoidetaan elokuvan positiiviset puolet tässä kohtaa pois alta. Jos olit pettynyt Milla Jovovichin tähdittämiin kuuteen aiempaan Resident Evil -elokuvaan, jotka lähtivät parin ensimmäisen osan jälkeen täysin omille teilleen ja joita oli vaikea edes yhdistää pelisarjaan muuta kuin nimen takia, Resident Evil: Welcome to Raccoon City toimii luultavasti paremmin sinulle. Elokuva sijoittuu yhteen yöhön Raccoon Cityssä, jossa alkaa pikkuhiljaa tapahtua kummia. Toiminnan sijaan filmi painottuu enemmän kauhuun kuin aiemmat leffat ja mukana on hiippailua ensimmäisistä peleistä tutuissa Spencerin kartanossa ja kaupungin poliisilaitoksella. Päähenkilöiltä ei löydy mitään supervoimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan pysyäkseen hengessä.

Siihen ne positiiviset puolet sitten jäävätkin. Pelisarjasta tuttuihin lokaatioihin ja yritykseen esittää kauhuelokuvaa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City on todella harmillinen sekamelska, joka yrittää venyä aivan liikaa suuntaan jos toiseen, unohtaen täysin kertoa jonkinlaista tarinaa kaiken keskellä. Joko käsikirjoituksesta on tylysti revitty iso määrä sivuja pois tai sitten leikkauksessa leffaa on saksittu oikein toden teolla. Elokuva ei tunnu vain siltä, että siitä puuttuisi kohtauksia. Se tuntuu siltä kuin joku olisi pakottanut kokonaisen tuotantokauden televisiosarjasta alle kahden tunnin elokuvaksi. Filmi hyppii ja pomppii miten sattuu. Hahmot teleporttailevat paikasta toiseen ja jättävät motiivinsa täysin selittämättömiksi. Mihinkään ei jakseta syventyä, vaan Umbrellan luomat mörököllitkin vain ovat mitä sattuu.

Elokuvaa katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten sen parissa työskennellyt porukka on voinut olla tyytyväinen aikaansaannokseensa ja kehdannut pistää sen näytille tällaisenaan. Lopputulos on hädin tuskin raakile elokuvasta. Sen etenemisessä ei ole minkäänlaista sulavuutta, vaan se on pistetty kasaan erittäin amatöörimäisesti leikkaa-liimaa-tekniikalla. Asioita vain tapahtuu kaiken aikaa, mutta millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Reippaasta tahdituksestaan huolimatta elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Yksikään kuolema ei herätä oikein minkäänlaista tunnetta, eikä hahmojen puolesta jaksa jännittää, varsinkin kun alkaa käydä selväksi, että jokainen tiukka paikka selviää sillä, että joku (yleensä Claire) ilmestyy mystisesti paikalle haulikon kanssa.

Vaikka olen iloinen, että tekijät edes yrittivät tehdä filmistä kauhupainotteisemman, jää se todella vain yrityksen tasolle. Kauhu on kömpelöä, paikoitellen jopa surkuhupaisaa. Elokuvassa on useampi kohtaus, jotka saavat katsojan enemmänkin purskahtamaan tahattomaan nauruun kuin kiljahtelemaan pelosta. Kauhu perustuu pääasiassa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eli genren pohjanoteerauskikkaan. Jännitettä yritetään rakentaa sillä, että hahmoilla on aikaa aamukuuteen asti päästäkseen pois Raccoon Citystä, ennen kuin kaupunki räjäytetään monstereiden hävittämiseksi. Vaikka katsojaa muistutetaan tästä jatkuvasti pistämällä ruudulle kellonaika, ongelmana on, ettei lähes kukaan hahmoista tiedä tästä, jolloin heillä ei tunnu olevan varsinaista kiirettä päästä karkuun.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Johannes Roberts, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. haileffat 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019). Robertsin työ on kertakaikkisen tönkköä. Hän ei osaa rakentaa kunnon tunnelmaa, eikä myöskään kirjoittaa koherenttia tekstiä. Käsikirjoitus vaatisi paljon viilaamista. On toki turha odottaa Resident Evil -elokuvalta mitään Oscar-tason tekstiä, mutta olisi kirjoitukseen voinut vähän enemmän panostaa. Sentään elokuva on ihan pätevästi kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, joita tehostavat hyvät lavasteet ja toimiva valaisu. Zombimaskeeraukset ovat onnistuneen karmivat. Erikoistehosteet ovat kuitenkin kiusallisen huonot. Hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi suoraan kopioita PlayStation 3:n pelistä. Säveltäjä Mark Korven yrittää luoda piinaavaa ilmapiiriä musiikeillaan, mutta eivät hänenkään yritykset kummoisia ole.

Yhteenveto: Resident Evil: Welcome to Raccoon City on uskollisempi lähdemateriaalilleen kuin aiemmat filmatisoinnit aiheesta, mutta siihen kaikki kehuttava jääkin. Kyseessä on kehno kauhuraina, joka lässähtää yrityksissään olla kauhua. Itse asiassa elokuva lässähtää jo yrityksissään olla koherentti elokuva. Joko jo käsikirjoitus on ollut varsinainen raakile tai sitten leikkauksessa filmiä on saksittu toden teolla. Lopputuloksena on kömpelösti kasaan liimailtu elokuvantapainen, jossa kerronta ja hahmot hyppivät miten sattuu. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi pahveiksi, eikä kenestäkään jaksa kiinnostua. Näyttelijätkään eivät vakuuta rooleissaan. Ohjaus ei ole hääviä, eikä teknisessäkään toteutuksessa ole paljoa kehumista. Erikoistehosteet näyttävät suoraan videopeleistä revityiltä ja tarkoitan sillä vain grafiikoiden kiusallista tasoa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City miellyttää luultavasti hieman pelisarjan faneja, jotka pettyivät, kuinka kauas lähdemateriaalista Jovovichin tähdittämät leffat ajautuivat. Ja kaikissa heikkouksissaankin elokuva on sentään hieman miellyttävämpi katselukokemus kuin Netflixin kesällä julkaisema, aivan kauhistuttavan surkea Resident Evil -televisiosarja (2022).

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Resident Evil: Welcome to Raccoon City, 2021, Constantin Film, Davis Films

Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020)

SONIC THE MOVIE

SONIC THE HEDGEHOG

Ohjaus: Jeff Fowler
Pääosissa: Ben Schwartz, James Marsden, Jim Carrey, Tika Sumpter, Lee Madjoub, Natasha Rothwell, Adam Pally, Neal McDonough ja Frank C. Turner
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Sonic the Movie perustuu japanilaisen Sega-yhtiön "Sonic the Hedgehog" -pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1991 ja on vain kasvattanut suosiotaan vuosien varrella. Vuonna 1993 tehtiin animaatiosarja Adventures of Sonic the Hedgehog (1993-1996), minkä aikana alkoi suunnittelu myös elokuvasta. Sarjaa työstänyt Michealene Risley yritti saada ideaa leffasta läpi Hollywood-yhtiöille, mutta Segan johtohahmo Tom Kalinske ei pitänyt ajatuksesta, sillä toinen vastaavaan hittipeliin perustunut elokuva Super Mario Bros. (1993) oli fanien ja kriitikoiden haukkuma taloudellinen pettymys ja Kalinske uskoi saman käyvän myös Sonic the Hedgehogille elokuvamuodossa. Sega-yhtiön muut tärkeät tekijät olivat kuitenkin eri mieltä ja yhtiö tekikin sopimuksen Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa Sonic-elokuvasta kesällä 1994. Richard Jefferies palkattiin kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitus vuonna 1995, mutta projekti ei lähtenyt liikkeelle. MGM yritti myydä elokuvaoikeuksia DreamWorksille, mutta kun yhtiö ei tarttunut niihin, projekti pistettiin jäihin. Vasta vuonna 2013 Sony hankki Sonicin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Patrick Casey ja Josh Miller alkoivat työstämään uutta käsikirjoitusta, samalla kun ensikertalainen Jeff Fowler palkattiin ohjaajaksi. Kuitenkin vuonna 2017 Sony keskeytti elokuvan teon, jolloin Paramount Pictures nappasi sen, pitäen saman työryhmän. Näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2019, mutta kun Sonicin ulkonäkö julkaistiin trailerissa, se aiheutti niin suuren faniraivon, että tekijät ilmoittivat työstävänsä hahmon uuteen uskoon ja ensi-iltaa siirrettiin. Nyt Sonic the Movie saa vihdoin ensi-iltansa ja itse olin todella ristiriitainen filmistä. "Sonic the Hedgehog" -pelit eivät ole koskaan olleet minulle tärkeitä ja olen pelannut joitain niistä vain hieman. Sen lisäksi olin itsekin järkyttynyt Sonicin ulkonäöstä ensimmäisessä trailerissa ja vaikka uusi ulkonäkö onkin huomattavasti parempi, eivät muut asiat mainoksissa ole vakuuttaneet minua. Meninkin aika alhaisin odotuksin katsomaan Sonic the Movieta sen lehdistönäytökseen.

Pikkukaupungin sheriffi Tom Wachowski päätyy auttamaan kotimaailmastaan paennutta sinistä ja supernopeaa siiliä, Sonicia, jota jahtaa paha tohtori Robotnik.

On ymmärrettävää, että elokuvien kuten Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Smurffit (The Smurfs - 2011) jälkeen tekijät pelkäsivät, että suoraan videopelistä repäisty Sonic näyttäisi liian piirrosmaiselta oikeiden näyttelijöiden rinnalla ja he halusivat tehdä hahmosta "realistisemman". Ensimmäisessä trailerissa nähty versio oli kuitenkin niin surkea adaptaatio hahmosta, että on hyvä, että tekijät päättivät sittenkin yrittää, toimisiko videopelimäinen versio näytellyssä leffassa. Lopputulos on poikkeuksellisen onnistunut ja Sonic näyttää aika lailla täydelliseltä. Hahmo itsessään on veikeä tapaus kaikessa lapsellisuudessaan ja energisyydessään. Hahmoa syvennetään tarpeeksi mainiosti leffan aikana ja nekin, jotka eivät ole pelejä pelanneet, huomaavat välittävänsä tästä vauhtisiilestä. Sonicin äänenä kuullaan Ben Schwartz, joka tuo hienosti eloa ja sydäntä hahmoon.
     Sheriffi Tom Wachowskina taas nähdään James Marsden, jolle digieläimille puhuminen ei ole uusi juttu. Marsden esiintyi vuoden 2011 pääsiäispupuleffassa Hop, mutta tekee Sonic the Moviessa huomattavasti parempaa työtä. Marsden on oikeissa tilanteissa hauska ja oikeissa vakava. Sonicin ja Tomin välille luodaan oiva kaveruus, mikä saa katsojan välillä jopa unohtamaan Sonicin digitoteutuksen.

Sonicia jahtaavaa arkkivihollista, tohtori Robotnikia näyttelee Jim Carrey, joka tekee mahtavan paluun tuttuun tyyliinsä. Viime vuosien aikana Carreyn puuhastelu on ollut lähinnä myötähäpeällisen pakotettua yrittämistä, mutta tässä elokuvassa Carrey löytää sisältään taas sen riemastuttavan eläytymisen, mikä teki hänestä aikoinaan tähden. Paikoitellen Carrey vetää yli silloin, kun keskittymisen pitäisi olla jossain muussa, mutta suurimmaksi osaksi hän on yllättävänkin hyvä valinta hullun tiedemiehen osaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Tomin vaimo Maddie (Tika Sumpter), tämän lystikäs sisko Rachel (Natasha Rothwell), tohtori Robotnikin apuri Stone (Lee Madjoub), sekä hölmö poliisi Wade (Adam Pally), joka on poikkeuksellisen onnistunut idioottihahmo.

Iloisesti voin myös kertoa, että Sonic the Movie on poikkeuksellisen onnistunut videopelielokuva. Peleihin perustuvat filmatisoinnit ovat parhaimmillaan keskinkertaisia, mutta yleensä ne jättävät pahasti toivomisen varaan. Ei tämäkään mikään mahtava teos ole, mutta Sonic the Movie on oikein hyvä elokuva, mikä tarjoaa paljon hupia niin lapsille kuin hahmon aikuisfaneillekin. Vielä leffan turhankin kliseinen aloitus keskeltä loppuhuipennusta, repliikin "ihmettelette varmaan, miten päädyin tähän tilanteeseen" kanssa, pistää epäilemään elokuvan puolesta, mutta nopeasti sen lystikkyys ja mukaansatempaavuus alkavat voittamaan puolelleen. Leffan aikana saa nauraa jatkuvasti ja siinä on yllättävänkin nokkelaa sanailua muutamassa kohtaa. Mukana on tasapuolisesti vitsejä, mitkä ovat vain lapsille tai vain aikuisille, ja elokuva osaa oikeissa kohdissa rauhoittuakin syventämään jotain asiaa. Draamapuoli ei todellakaan ole kovin kummoista, mutta se ajaa asiansa tarpeeksi hyvin road trip -henkisessä komediassa, minkä päähenkilö on salamannopea digisiili. Toimintaakin on luvassa ja vaikka se pidetään aika lapsiystävällisenä, on tuhon määrä yllättävänkin massiivista. Kyllä olisi Michael Bay ylpeä.

Leffan heikkouksiin kuuluvat parit juoniaukot, jotka aiheutuvat lähinnä sen takia, että mukaan saadaan muutama vitsi lisää. Kliseisiä piirteitä on paljon, eikä erityistä jännitettä onnistuta koskaan luomaan. Carrey osaa tarpeen vaatiessa olla häijy Robotnikina, mutta samalla hän vesittää sen myötähäpeällisellä tanssikohtauksella. Kohtaukset, mitkä demonstroivat Sonicin nopeutta, ovat huvittavia, mutta ne lähinnä kopioivat X-Men -elokuvien (2000-) Quicksilver-hahmon tähtihetkiä. Lisäksi elokuvalla on kummallisia asioita mainostettavanaan, mitkä saavat lähinnä hämmentymään kuin nauramaan. Olive Garden -ravintolaa hehkutetaan useammankin kerran todella tökerösti. Tiesittekö, että Olive Gardenilla on käytännöllinen puhelinsovellus, minkä voit ladata ilmaiseksi? Heidän pastansa ei koskaan lopu ja ravintolassa olet kuin perheenjäsen! Sonic the Movien tuottajat ovat vastuussa myös Fast & Furious -kaahailuleffoista (2001-) ja elokuvassa viitataankin niihin. Lisäksi elokuva toimii jonkin sortin promootiona Dwayne Johnsonin mahdolliselle presidenttikampanjalle. On vaikea sanoa, oliko kyseessä pelkkä vitsi vai kannanotto. Johnson on vihjannut, että haluaisi pyrkiä presidentiksi tulevaisuudessa. Lisäksi hänen on huhuttu esiintyvän Sonic the Movien jatko-osassa, joten kenties seuraavaksi näemmekin poliittisen draaman perinteikkään toimintaseikkailun sijaan...

Vaikka kyseessä on ohjaaja Jeff Fowlerin esikoistyö, hän tekee menevää työtä. Erityisen menevää työtä, kun ottaa huomioon, että kyseessä taitaa olla paras videopelileffa ikinä! Pat Caseyn ja Josh Millerin käsikirjoitus vaatisi tiettyä hiomista, etenkin todella kehnosti toteutetun piilomainonnan kohdalla. Kuvaukseltaan Sonic the Movie on tyylikäs ja leikkauskin on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Efektitiimi on tehnyt hyvää työtä Sonicin uuden ilmeen kanssa, vaikka paikoitellen visuaalisuudet vaatisivat pientä viimeistelyä. Ja olisiko joku voinut sanoa efektitiimille, kun he työstivät Sonicia uudestaan, että hahmon voitontanssin olisi voinut vaihtaa? Flossaaminen ei taida olla enää muodikasta. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustajat ovat onnistuneet tohtori Robotnikin asujen kanssa. Äänimaailma on erinomainen ja Tom Holkenborgin musiikit toimivat hyvin, vaikkakin monille faneille voi tulla pettymyksenä, että elokuva hädintuskin käyttää videopeleistä tuttua teemamusiikkia.

Yhteenveto: Ongelmallisen tuotantonsa vuoksi Sonic the Movie voisi olla aikamoinen katastrofi, mutta kaikkien odotusten vastaisesti elokuva pääsee yllättämään positiivisesti. Elokuva on oikeasti todella mukaansatempaava ja hauska, tarjoten paljon lystikkyyttä koko perheelle. Huumoria on monipuolisesti kaikenikäisille, joten on aika varmaa, että jokainen nauraa ainakin jossain kohtaa ja pudistaa sitten päätään jollekin toiselle vitsille. Myötähäpeää aiheuttavia tanssinumeroitakin on toki tiedossa. Erityistä jännitettä ei ole mukana kuin perheen pienemmille, mutta viihdepuolella leffa on erittäin tasokas kaikille. Samalla se kuitenkin sisältää kummallisia ideoita, kuten todella tökeröä mainontaa. Jos leffa jossain epäonnistui, niin minun ei ole lainkaan tehnyt mieli syödä Olive Gardenissa. Sonicin päivitetty ulkonäkö on kuitenkin suuri onnistuminen. Leffaa katsoessa voi vain kuvitella sitä painajaista, jos leffassa olisi pidetty ensimmäisessä trailerissa nähty versio Sonicista. Jim Carrey ilahduttaa energisellä paluullaan hulluttelun pariin ja toimii todella hyvin pahana tohtori Robotnikina. Suosittelenkin Sonic the Movieta lämpimästi koko perheen elokuvahetkeen, sekä aikuisten Sonic-fanien katseltavaksi. Kyseessä on kenties paras videopelileffa ikinä ja jäänkin positiivisin mielin odottamaan jatkoa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pari kohtausta, mitkä tarjoavat varmasti suurta riemua pelien faneille...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sonic the Hedgehog, 2020, Paramount Pictures, Sega, Original Film, Blur Studio, Marza Animation Planet, DJ2 Entertainment, Paramount Animation, Stories International

Arvostelu: Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996)

STAR TREK - ENSIMMÄINEN YHTEYS

STAR TREK: FIRST CONTACT

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!

Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa.

Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.

Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.

Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.

Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates