Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.

Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.

Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.

Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).

Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.

Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Terminaali (The Terminal - 2004)

TERMINAALI

THE TERMINAL

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Hanks, Stanley Tucci, Catherine Zeta-Jones, Kumar Pallana, Diego Luna, Chi McBride, Barry Shabaka Henley, Zoë Saldana, Eddie Jones ja Benny Golson

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: S

The Terminal, eli suomalaisittain Terminaali perustuu löyhästi tositapaukseen iranilaisesta pakolaisesta Mehrani Karimi Nessarista, joka joutui asumaan ranskalaisella lentokentällä liki kaksikymmentä vuotta henkilöllisyystodistusongelman takia. Steven Spielberg hankki oikeudet Nessarin tarinaan ja ryhtyi työstämään sen innoittamana elokuvaa. Hän etsi ympäri maailmaa oikeaa lentokenttää, jota voisi käyttää elokuvan kuvauspaikkana, mutta kun sellaista ei löytynyt, elokuvantekijöiden täytyy rakentaa massiivinen lentokenttälavaste tyhjään hangaariin Kaliforniassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Terminaali sai maailmanensi-iltansa 9. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin hieman ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Terminaalin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Viktor Navorski saapuu New Yorkin lentokentälle ja saa kuulla, että lentonsa aikana hänen kotimaassaan Krakosiassa on tapahtunut sotilaallinen vallankaappaus. Poliittisen selkkauksen takia Viktor ei saa matkata takaisin kotiinsa, mutta hänelle ei myöskään myönnetä viisumia jatkaa matkaansa Yhdysvaltoihin. Viktor huomaakin pian joutuvansa asumaan lentokentän terminaalissa.

Tom Hanks näyttelee Viktor Navorskia, fiktiivisen itäeurooppalaisvaltio Krakosian kansalaista, jonka matka New Yorkiin saa todella ikävän käänteen, kun kotimaan vallankaappaus, poliittiset ongelmat ja kömpelö byrokratia pakottaa hänet jäämään asustamaan lentokentälle. Asiaa ei auta, että Viktor hädin tuskin puhuu englantia. Hanks katoaa onnistuneesti rooliinsa heti ensiminuuteilla, höpöttäessään hymyssä suin menemään bulgariaksi ja venäjäksi. Hän tekee Viktorista välittömästi erittäin pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena ja jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Lentokentällä Viktor kohtaa tietty monenlaisia persoonia, kuten jämäkän rajavalvontapäällikkö Dixonin (Stanley Tucci), tätä seuraavan Thurmanin (Barry Shabaka Henley), lentoemäntä Amelian (Catherine Zeta-Jones), siivooja Guptan (Kumar Pallana), ruokalähetti Enriquen (Diego Luna), aulakuormaaja Mulroyn (Chi McBride) ja virkailija Torresin (Zoë Saldana). Hahmot ovat toimivan erilaisia ja osa varsin veikeitä tyyppejä, ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita rooleissaan. Tucci oikein herkuttelee inhottavan virkaintoilijan osassa, kun taas Zeta-Jones tuo mukaan tavanomaista romantiikkaa. Show'n varastaa usein Pallana Guptana, jonka parasta viihdettä on katsoa, kun ihmiset liukastelevat hänen pesemiin lattioihin, huomioimatta lainkaan useita varoituskylttejä. Saldanan kohdalla on muuten hupaisaa, että hänen hahmonsa fanittaa Star Trekiä - Saldanahan nousi myöhemmin kuuluisaksi nimenomaan esiinnyttyään vuoden 2009 Star Trek -elokuvassa ja sen jatko-osissa!

Vaikka Terminaali on ilmestymisestään lähtien nauttinut pääasiassa positiivisista mielipiteistä, on se myös kerännyt aimo annoksen haukkujia, enkä vielä muutamankaan katselukerran jälkeen pysty ymmärtämään, että miksi. Toki leffassa on pieniä kompastuskiviä esimerkiksi realistisuuden ja epärealistisuuden rajamailla tasapainottelevan huipennuksensa kanssa, mutta siitäkin huolimatta kyseessä on todella hurmaava hyvän mielen elokuva, joka jaksaa viihdyttää useampaankin otteeseen. Viktor pistetään välittömästi ikävään tilanteeseen, mikä avautuu aluksi katsojille onnistuneen huumorin kautta, kun kielimuuri nousee haasteeksi selittää miehelle, mistä on oikein kyse. Kun totuus vihdoin valkenee Viktorille, elokuva osoittaa myös taitavansa väkevän draaman ja loppuleffa seilaileekin tyylikkäästi draaman ja komedian välimaastossa. Elokuva myös näyttää toimivasti, kuinka surullisenkuuluisaa amerikkalaisten torjuva maahanmuuttopolitiikka on ja kuinka lakipykälien tulkinnanvaraisuus aiheuttaa ongelmia tavan mattimeikäläisille.

Parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tämä matka (joka tosin ei periaatteessa etene yhdestä lokaatiosta minnekään) vie niin hyvin mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista, suorastaan koukuttavaa seurata, kun Viktor yrittää sopeutua outoon tilanteeseensa, etsimällä nukkumispaikkaa ja keksimällä rahantekotapoja saadakseen ruokaa. Meno muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun hän tapaa aiemmin mainitsemiani henkilöitä, jotka tuovat sekaan omat kuvionsa. Tästä kaikesta saisi helposti aikaiseksi myös televisiosarjan, jota voisi tuijottaa jaksosta ja tuotantokaudesta toiseen. Leffa pitää hymyä visusti katsojan huulilla, vaikka se muuttuukin parissa kohtaa jopa hieman herkäksi. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojan täyttää autuaan lämmin fiilis. Sellainen, kun tietää nähneensä mahtavan, todellisen hyvän mielen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka vähemmän yllättäen teki tässäkin todella vakuuttavaa työtä, vaikkei Terminaali ylläkään sinne maestron todellisten huippuleffojen tasolle. Spielberg rakentaa tunnelmaa erinomaisesti. Sacha Gervasin ja Jeff Nathansonin käsikirjoitus on myös erittäin mainio. Erityisiä onnistumisia ovat se, että syy Viktorin matkalle New Yorkiin voi helposti tuntua yhdentekevältä, kun se paljastetaan, mutta kirjoittajat ovat tienneet, ettei sillä olekaan todellisuudessa sen suurempaa väliä, sekä se, kuinka leffa kiertää toimivasti yhden romanttisten komedioiden isoimman kliseen lentokenttiin liittyen. Terminaali on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Spielbergin suosimat takavalot häiritsevät ajoittain, mutta pääasiassa visuaalinen ilme toimii. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi ihastuttavasti musiikeillaan. Isoimmat kehut ansaitsee kuitenkin lavastustiimi, joka on tehnyt aivan älyttömän upeaa työtä lentokentän kanssa. Lavaste on järjettömän valtava ja se sisältää ilmoitustauluja, kauppoja, ravintoloita (Burger King ja Starbucks saivat takuulla hyvät sponsorirahat leffasta), toimivat liukuportaat, valvontakamerajärjestelmän ja ties mitä muuta. On huutava vääryys, ettei Terminaali saanut Oscar-ehdokkuutta parhaasta lavastuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Terminal, 2004, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.

Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.

Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.

Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.

Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.

Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta. 

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company

Arvostelu: Schindlerin lista (Schindler's List - 1993)

SCHINDLERIN LISTA

SCHINDLER'S LIST

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ben Kingsley, Ralph Fiennes, Caroline Goodall, Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Mark Ivanir, Beatrice Macola, Andrzej Seweryn, Friedrich von Thun, Jerzy Nowak, Norbert Weisser, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

"Whoever saves one life saves the world entire."

Schindler's List, eli suomalaisittain Schindlerin lista perustuu Thomas Keneallyn samannimiseen kirjaan (Schindler's Ark - 1982), joka taas pohjautuu tositapahtumiin Oskar Schindlerin yrityksestä auttaa vainottuja juutalaisia natsi-Saksan valloittamassa Puolassa. Yksi Schindlerin pelastamista juutalaisista, Poldek Pfefferberg halusi saada kerrottua tarinan pelastajastaan ja yrittikin saada tehtyä elokuvan Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa 1960-luvulla, mutta projekti ei edennyt. 1980-luvulla juutalaiseen perheeseen syntynyt Steven Spielberg sai Keneallyn kirjan käsiinsä ja kiinnostui sen tarinasta niin, että vakuutti Universal Picturesin hankkimaan sen elokuvaoikeudet. Spielberg kävi pitkiä keskusteluja Pfefferbergin kanssa leffaa suunnitellessaan, mutta koki silti, ettei ollut oikea ihminen itse ohjaamaan elokuvaa. Hän yritti saada Roman Polanskia ja Brian De Palmaa tekemään leffan, mutta he kieltäytyivät, jolloin Spielberg kääntyi Martin Scorsesen puoleen. Scorsese oli hetkellisesti kiinnitettynä elokuvan ohjaajaksi, mutta lopulta Spielberg päätti itse tehdä leffan. Itse Keneally palkattiin aluksi leffan kirjoittajaksi, mutta tekstistä tuli liian pitkä ja Kurt Luedtke sai tehtäväksi tiivistää käsikirjoitusta, mutta Luedtke luovutti kesken kaiken. Steven Zaillian otti lopulta vastuulleen filmin kirjoittamisen ja hänen tekstinsä kanssa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1993, Spielbergin odotellessa toisen elokuvansa, Jurassic Parkin (1993) erikoistehosteiden valmistumista. Lopulta Schindlerin lista sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kolmetoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, lavastus, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, kuvauksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Itse katsoin Schindlerin listan vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun isoäitini näytti sen minulle ja muistan, että minulle nousi korkea kuume elokuvan aikana, minkä takia minun piti katsoa se muutamassa osassa. Heikon olotilankin kanssa pidin elokuvaa todella hienona ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin Schindlerin listan täyttävän nyt 30 vuotta, tiesin heti, että minun on katsottava ja arvosteltava elokuva sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1939 natsi-Saksa pakottaa Puolan juutalaiset muuttamaan maan suurkaupunkeihin valvotuille gettoalueille. Samaan aikaan Krakovaan saapuu natsipuolueeseen kuuluva ja rikkauksista haaveileva Oskar Schindler, joka perustaa keittiötarviketehtaan, jonka kautta hän ryhtyykin salaa auttamaan juutalaisia.

Liam Neeson tekee uransa hienoimman roolityön Oskar Schindlerinä, natsipuolueeseen kuuluvana miehenä, joka saapui toisen maailmansodan aikaan Puolan pääkaupunkiin Krakovaan, toiveenaan rikastua sodan keskellä. Hän perusti keittiötarvikkeita valmistavan tehtaan ja palkkasi sinne kaupungin juutalaisia töihin. Kun muut natsit näkivät tämän pelkkänä Schindlerin yrityksenä tahkota isoja rahoja juutalaisia hyödyntäen, todellisuudessa Schindler pyrki monin tavoin auttamaan juutalaisia, pistäen oman elämänsä suureen vaaraan. Neeson tulkitsee upeasti tätä monisävyistä henkilöä, jonka todelliset teot ja motiivit alkavat vähitellen aueta. On jopa aika sääli, että Neeson tekee nykyään pelkkiä tusinatoimintarainoja, kun Schindlerin lista osoitti, että hänellä on suurta potentiaalia myös vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Ei hän turhaan saanut useita parhaan miespääosan ehdokkuuksia eri gaaloissa Oskar Schindlerin roolista.

     Loistotyötä tekee myös muu näyttelijäkaarti - erityisesti Ben Kingsley Schindleriä avustavana juutalaismiehenä Itzhak Sterninä ja Ralph Fiennes inhottavana natsikomentaja Amon Göthinä. Kingsley tekee vaikuttavaa työtä todella pieninkin elein ja ilmein, kun taas Fiennes hyppää vimmalla sellaisen mulkvistin rooliin, että katsoja toivoo todella pian Göthin löytävän itsensä kaasukammiosta. Fiennes voittikin työllään parhaan miessivuosan BAFTA-palkinnon.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Caroline Goodall Schindlerin vaimona Emilienä, sekä muun muassa Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Jerzy Nowak, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska juutalaisina, joita elokuvan aikana seurataan, Sagallin näytellessä Poldek Pfefferbergiä, joka yritti tosiaan jo 1960-luvulla saada tehtyä elokuvan Oskar Schindleristä.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaustöihin kuuluu useita aivan fantastisia elokuvia, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), alkuperäinen Indiana Jones -trilogia (1981-1989), E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), Schindlerin lista taitaa jopa olla Spielbergin paras filmi. Kyseessä on sydäntä särkevä mestariteos, jonka katselu ei todellakaan ole helppo kokemus, mutta jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuva pistää katsojansa tiukille esimerkiksi todella pitkässä osiossaan, jossa natsi-Saksa päättää tuhota Krakovan juutalaisgeton ja pakottaa juutalaiset junilla keskitysleireille. Osio oli alun perin lyhyempi, mutta Spielberg halusi pidentää sitä, todella näyttääkseen, millaisiin barbaarimaisiin tekoihin natsit syyllistyivät tätä ihmisryhmää tuhotessaan. Todellisuus oli vielä hirviömäisempää, eikä Spielberg halunnut kaunistella sitä. Katsoja ei voi muuta kuin suu auki tuijottaa epäuskoisena ja epätoivoisena tuhoa ja teloitusta. Jos se ei vielä riitä kyynelhanojen avautumiseen, niin se tapahtuu, kun muuten mustavalkoisessa leffassa pieni, viaton tyttö kävelee punaisessa takissaan kaaoksen ja hävityksen keskellä.

Itkun pidättelyä onkin tiedossa sen jälkeen kaiken aikaa ja katsoja pistetään sellaisen tunnemyllerryksen valtaan, että lopputekstien alkaessa voi kestää pidempikin hetki kerätä itsensä ja toipua kokemastaan. Sillä Schindlerin lista todella on kokemus. Ei miellyttävä sellainen, mutta sitä katsoessa todella tuntuu silti, että nyt on kokemassa jotain suurempaa kuin pelkän leffan. Kaiken hirvittävyyden, epätoivon, tuskan, kuoleman ja ahdistuksen keskellä elokuvasta löytyy onneksi kauneutta ja toivoa. Esimerkiksi kohtaus, jossa keskitysleirillä juutalaiset juhlistavat salaa kahden vangin häitä saa katsojan herkistymään kyyneliin täysin toisella tavalla. Kurjuuden keskeltäkin löytyy rakkautta. Schindlerin lista pitää myös sisällään yhden elokuvahistorian hienoimmista finaaleista. Viimeistä varttia seuratessa katsojan on ihan turha yrittää vastustella painostavaa tunnekuohua.

Kestoa Schindlerin listalla on jopa kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Vaikka elokuva kyllä tuntuu pitkältä, on tarina niin vangitseva, ettei pitkä kesto todellakaan haittaa. Lyhyempänä lopputulos olisi luultavasti kiirehditty, mutta näin elokuva saa rauhan kertoa ja antaa painoarvoa monille hetkille. Erityisen vaikuttavia ovat muutamat kerrat, kun leffassa leikataan ristiin useampien, samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä, jotka ovat tilanteina täysin erilaisia toisistaan. Elokuva on muutenkin esimerkillisen hienosti rakennettu ja vaikea kertomus soljuu eteenpäin todella luontevasti. Steven Spielberg pelkäsi täysin turhaan, että hän olisi väärä ohjaaja elokuvaan tai että hän ei olisi tarpeeksi kypsä tekemään tällaista filmiä. Schindlerin listan teko oli kuitenkin Spielbergille niin rankka kokemus, että hänen seuraavaa elokuvaansa, Kadonnut maailma - Jurassic Parkia (The Lost World: Jurassic Park - 1997) piti odottaa muutamakin vuosi.

Spielbergin ohjaus on kertakaikkisen erinomaista läpi elokuvan. Hän kohtelee jokaista kohtausta äärimmäisen tärkeänä, eikä missään kohtaa mene siitä, mistä aita on matalin - luultavasti tietäessään tekevänsä kenties uransa merkittävintä filmiä. Häntä ei pelota pistää katsojaa ahtaalle epämiellyttävien kohtausten kanssa. Omalla tavallaan Schindlerin lista on jopa pelottavampi elokuva kaikessa piinaavuudessaan kuin Spielbergin Tappajahai, joka aiheutti minulle pitkään painajaisia katsottuani sen liian nuorena. Spielberg voittikin täysin ansaitusti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tällä filmillä. Myös Steven Zaillianin riipaiseva käsikirjoitus ansaitsi pystinsä. Zaillianin teksti on pitkä, mutta se pitää sisällään tarkkaan työstettyjä osioita ja koukuttavia keskusteluja, sekä psykologista pohdintaa siitä, miten ihminen voikaan toimia näin? Miten ihminen voi sortaa toisia tällä tavalla ja miten ihminen voi uhrata kaikkensa auttaakseen sorrettuja?

Elokuva on teknisiltä ansioiltaankin huikea. Kuvauksen ja lavastuksen Oscar-palkinnot menivät myös oikeaan osoitteeseen. Leffa on visuaalisesti häikäisevän hieno kaikkien karmeuksiensakin kanssa, joita ruudulla tapahtuu. Kuvaus on tarkkaa ja mukana on useita vangitsevan pitkiä otoksia. Päätös tehdä elokuva mustavalkoisena oli oikea. Värittömyys kuvastaa elokuvan lohduttomuutta ja siksi aiemmin mainittu punatakkinen tyttö onkin sitä voimakkaampi näky. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet hienoa työtä herättäessään tätä aikakautta takaisin eloon valkokankaille, joskin ei varmasti ole ollut helppoa hommaa tehdä mitään keskitysleireihin liittyvää. Erikoistehosteet ovat myös mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka voitti Schindlerin listasta jopa viidennen Oscar-palkintonsa - jälleen täysin ansaitusti. Williamsin musiikit vain vahvistavat tunnelmaa. Hänen säveltämänsä herkkä tunnusmusiikki Itzhak Perlmanin viulunsoiton kera herättää jo itsessään monenlaisia tuntemuksia. Lapsikuoron laulama Oyfn Pripetshik on riipaiseva valinta säestämään pitkää osiota, jossa natsit tuhoavat juutalaisgettoa.

Yhteenveto: Schindlerin lista on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kyseessä on riipaiseva mestariteos, joka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran elämänsä aikana. Steven Spielberg ei päästä katsojaansa helpolla, vaan hän on luonut useita aivan järkyttäviä kohtauksia, joissa natsien hirviömäisyyttä ei kaunistella tippaakaan. Läpi filmin katsojan on vaikea pidätellä kyyneleitä ja viimeistään viimeisen vartin aikana murtuminen on taattua. Elokuva ei ole kuitenkaan vain kurjuuksissa vellomista, vaan se sisältää myös joitain todella kauniita ja toiveikkaita hetkiä, jotka herkistävät katsojan täysin toisesta syystä. Yli kolmen tunnin kesto on pitkä, muttei silti sekuntiakaan liian pitkä. Tarinaan jää täysin koukkuun ja katsojan on pakko nähdä, miten lopuksi käy. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas, Liam Neesonin tarjotessa uransa parhaan roolityön Oskar Schindlerinä. Ralph Fiennes on hyytävä natsikomentaja Göthinä ja Ben Kingsley vakuuttaa Itzhakina. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erinomainen ja kaiken kruunaa John Williamsin surumielinen ja kaunis musiikki. Schindlerin lista on kiistaton, sydäntä särkevä mestariteos ja 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva, jos se on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä tai sitten katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin katsonut jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Schindler's List, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.

Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.

     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.

Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.

On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.

Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment

Arvostelu: Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can - 2002)

OTA KIINNI JOS SAAT

CATCH ME IF YOU CAN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks
Genre: draama, komedia, rikos
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7

Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.

Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin (1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.

     Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.

Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.

Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!

On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.

On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkin kuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.

Yhteenveto: Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises

Arvostelu: Lincoln (2012)

LINCOLN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.

On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!

     Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.

Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin (2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.

Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.

On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?

Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.

Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.

Yhteenveto: Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation