Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.

Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.

     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.

Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.

On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.

Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment

Arvostelu: Kaunis mieli (A Beautiful Mind - 2001)

KAUNIS MIELI

A BEAUTIFUL MIND

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.

Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti.
     Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!

Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.

Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.

Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.

Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment

Arvostelu: Hiomattomat timantit (Uncut Gems - 2019)

HIOMATTOMAT TIMANTIT

UNCUT GEMS

Ohjaus: Benny Safdie ja Josh Safdie
Pääosissa: Adam Sandler, Julia Fox, Lakeith Stanfield, Kevin Garnett, Idina Menzel, Eric Bogosian, Judd Hirsch ja Keith William Richards
Genre: rikos, trilleri
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

Uncut Gems, eli suomalaisittain Hiomattomat timantit on Adam Sandlerin tähdittämä rikoselokuva. Kuitenkin vielä vuonna 2009, kun ohjaajaveljekset Benny ja Josh Safdie puhuivat Sandlerin kanssa elokuvaideastaan, Sandler ei ollut kiinnostunut. Safdiet jatkoivatkin leffan työstämistä ja päärooliin valittiin Jonah Hill. Huhtikuussa 2018 Hill kuitenkin jätti projektin ja uusien keskustelujen jälkeen Sandler päättikin tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat saman vuoden syyskuussa ja lopulta Hiomattomat timantit sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty muillakin elokuvafestivaaleilla ja se sai joissain maissa teatterilevityksenkin. Suomeen elokuva saapui vasta tänä vuonna, mutta suoraan Netflixiin. Itse olin kiinnostunut elokuvasta, kun aloin kuulla siitä paljon positiivisia juttuja viime vuoden lopulla. Jostain syystä leffa jäi minulta kuitenkin katsomatta, kun se ilmestyi Netflixiin. Nyt etsiessäni koronakaranteenin aikana katsottavaa, Hiomattomat timantit tuli vastaani ja päätin vihdoin katsoa sen.

Uhkapeliaddikti jalokivikauppias Howard Ratner saa käsiinsä hiomattoman jalokiven, minkä hän uskoo olevan jopa miljoonan dollarin arvoinen. Ongelmat kuitenkin alkavat, kun Howard menettää jalokiven ja ties ketkä, joille hän on velkaa, alkavat hiillostamaan häntä.

Adam Sandler on yksi maailman tunnetuimmista komedianäyttelijöistä ja samalla myös yksi vihatuimmista. Sandler on vuosien varrella aiheuttanut paljon ärtymystä leffoillaan ja roolitöillään. Hänen tavaramerkkinsä on huutaa muiden päälle ja käyttäytyä erittäin ärsyttävästi. Hiomattomissa timanteissa Sandler tekee sitä samaa, mutta tällä kertaa... hän on aivan mahtava? Sandler on kyllä jo aiemmin näyttänyt muutamassa elokuvassa osaavansa näytellä, jos niin haluaa. Jalokivikauppias Howard Ratnerina hän taitaa kuitenkin tehdä koko uransa parhaan roolisuorituksen. Jollain ihmeen kaupalla Sandler onnistuu tekemään tutuista ärsyttävistä piirteistään jotain todella vakuuttavaa. Hänen hahmonsa on kyllä ärsyttävä, mutta katsojana on silti täysin hänen puolellaan, sillä Sandler saa mukaan jotain niin pidettävää ja mielenkiintoista veijarimaisen persoonansa kanssa. Voi kunpa Sandler tekisi jatkossakin näin hyvää työtä...

Hyvää työtä tekevät myös mm. Lakeith Stanfield Howardia jalokivikaupoissa auttavana Demanyna, Julia Fox esikoisroolissaan Howardin rakastajattarena Juliana, Frozen-animaatioiden (2013-2019) Elsana tunnettu Idina Menzel Howardin vaimona Dinahina, Eric Bogosian velkoja perivänä Arnona, sekä koripallotähti Kevin Gartnett omana itsenään, joka lumoutuu Howardin hiomattomasta jalokivestä. Kaikki näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa ja jopa Gartnett yllättää näyttelijänlahjoillaan. Silti Sandler onnistuu jättämään heidät varjoonsa, mitä on vaikea uskoa, kun selaa hänen filmografiaansa.

Sandlerin työtä auttaa valtavasti se, että hänellä on vihdoin oikeasti hyvä käsikirjoitus ja hahmo, joista ammentaa, sekä ohjaajia, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä tehdä Sandlerin kanssa. Safdien veljekset osaavat hillitä Sandleria, silti päästäen tämän hulluttelemaan. Ja kun veljesten työ ohjaajina on myös hulluttelevaa, sopii Sandler täysin rooliinsa. Sandlerin tavoin Hiomattomat timantit on todella energinen, äänekäs, nopeatempoinen ja varmasti hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä. Ei toisaalta ole ihme, jos sen aikana hengästyy tai väsyy tai jos leffan tietynlainen yliaktiivisuus alkaa käydä hermoille. Kyseessä on elokuva, mikä ei päästä katsojaansa helpolla ja hyvä niin. Homma on kaiken aikaa liikkeessä ja asiat eskaloituvat yhä vain isompiin mittasuhteisiin, hankaloittaen selviytymistä jatkuvasti. Howard kaivaa koko ajan syvempää kuoppaa itselleen, sillä aina, kun hänellä olisi mahdollisuus saada jalokivi takaisin tai maksaa velkansa, hän on tehnyt jotain typerää matkan varrella, mikä estää häntä. Aina kun hänellä olisi rahaa, hänen on aivan pakko uhkapelata siinä toivossa, että voisi tuplata tai triplata rahansa.

Jos en sitä vielä tehnyt selväksi, niin Sandlerin mukanaolosta huolimatta Hiomattomat timantit ei ole komedia. Löytyy tästä muutamat hauskatkin hetkensä, etenkin kun asioiden monimutkistuminen vie homman absurdeihin mittoihin. Pääasiassa elokuva on kuitenkin rikostrilleri, missä jännitetään kaiken aikaa Howardin onnistumisen puolesta, vaikkei tämä asenteellaan ja teoillaan oikeastaan ansaitsisi katsojan kannustusta. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä painostavammaksi se muuttuu. Varsinkin loppuhuipennusta katsoja tuijottaa vangittuna elokuvan tiukkaan otteeseen. Koska päähenkilö itse aiheuttaa jatkuvasti lisää konflikteja ja ongelmia, on vaikea sanoa, mihin suuntaan elokuva on milloinkin menossa ja yllätyksiä on siis todella tiedossa.

Safdien veljekset eivät olleet minulle etukäteen tuttuja tekijöitä, vaikka heidän edellisestä elokuvastaan, Good Timesta (2017) olenkin kuullut kehuja. Hiomattomat timantit sai minut kiinnostumaan kyseisestä teoksesta todella paljon ja elokuva sai minut myös innostumaan veljesten tulevista projekteista. Veljeksiltä löytyy erinomaista tyylitajua ja he pitävät paikoitellen jopa sekoilevaa pakettia hienosti kasassa. Heidän ja Ronald Bronsteinin käsikirjoituskin on erittäin hyvä ja dialogista erityisen mahtavan tekee se, kuinka näyttelijät repliikkinsä lausuvat. Hahmot puhuvat kaiken aikaa toistensa päälle, mikä tuo dialogeihin tiettyä realismia, eivätkä keskustelut koskaan tunnu käsikirjoitetuilta. Tekninenkin puoli on kunnossa sähäkästä leikkauksesta mainioon kuvaukseen. Valaisua ja värimaailmaa hyödynnetään erittäin hyvin. Äänimaailma on tavallaan kaoottinen, mutta silti huolellisesti työstetty. Daniel Lopatinin säveltämät musiikit alkavat välillä harhailemaan ties minne, mutta sekin on tehty todella tarkkaan. Leffassa on paljon juttuja, mitkä voisivat lässähtää helposti ja hajottaa koko elokuvan kuin korttitalon, mutta osaavien rakentajien kanssa tämä talo pysyy vahvasti pystyssä.

Yhteenveto: Hiomattomat timantit on mahtava rikoselokuva, missä Adam Sandler pääsee todella yllättämään. Sandler tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja onnistuu muuttamaan monet ärsyttävät puolensa todella mainioiksi. Loistavan käsikirjoituksen ja yhtä iskevän ohjauksen kanssa Sandlerista voisi siis kehkeytyä aidosti hyvä näyttelijä ja on enemmän kuin toivottavaa, että hän jatkaisi tällä linjalla. Itse elokuva on vähän kuin Sandler kaikessa äänekkyydessään, energisyydessään ja vauhdikkuudessaan. Monin tavoin filmi on jopa aika kaoottinen, mutta silti niin hillitty, ettei voi muuta kuin ihailla Safdien veljesten taitoa. Leffa onnistuu olemaan usein jännittävä ja se muuttuu vain painostavammaksi loppua kohti. Homma monimutkistuu veikeästi kaiken aikaa, vaikka samalla ärsyttääkin, kuinka Sandlerin hahmo ajaa itsensä jatkuvasti nurkkaan. Harmittaa kyllä, etten katsonut Hiomattomia timantteja heti, kun se julkaistiin, mutta olen todella iloinen, että lopulta tein niin. Elokuva osoittautui kehujensa arvoiseksi ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi voimakkaasti tyyliteltyjen ja absurdisti eskaloituvien rikosjännäreiden ystäville. Vaikka inhoaisit Sandleria, kannattaa hänelle ja tälle filmille antaa mahdollisuus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Uncut Gems, 2019, Elara Pictures, IAC Films, Scott Rudin Productions, Sikelia Productions

Arvostelu: Independence Day: Resurgence / Uusi uhka (2016)

INDEPENDENCE DAY: RESURGENCE (2016)

INDEPENDENCE DAY: UUSI UHKA

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Jeff Goldblum, Liam Hemsworth, Jessie Usher, William Fichtner, Maika Monroe, Bill Pullman, Brent Spiner, Judd Hirsch ja Vivica A. Fox
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Independence Day (1996) oli lapsena minulle todella siisti juttu. Silloin toivoin, että elokuvalla olisi jatko-osa. Kun näin ensimmäiset mainokset Independence Day: Resurgencesta, toivoin, että ensimmäinen osa olisi pysynyt omillaan. Puhetta oli aiemmin, että kaksi jatko-osaa olisi tekeillä ja aloin pelätä pahinta. Mitä jos nämä uudet elokuvat pilaisivat koko homman? Jos Resurgence tekisi saman Independence Daylle, mitä Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999) teki Star Warsille (1977-)? Katsoin alkuperäisen osan uudestaan ja se toimi kököistä tehosteistaan huolimatta edelleen ja se onneksi sai minut hieman innostumaan uudesta elokuvasta. Silti, kun menin katsomaan elokuvan, olin varautunut pahimpaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Independence Day!

20 vuotta on kulunut avaruusolioiden hyökkäyksestä. Ihmiset käyttävät alienteknologiaa ja rakentavat sovussa maailmaa uudestaan. Kuitenkin jälleen juurikin itsenäisyyspäivänä, avaruusoliot tulevat takaisin ja nyt näyttäisi siltä, ettei niitä voi pysäyttää mikään...

Jeff Goldblum nähdään jälleen yhtenä päähenkilöistä. Hän ei onneksi enää takeltele sanoissa niin paljon kuin aiemmin, mutta tuttu puhetyyli on silti huomattavissa. Hänen esittämänsä David on edelleen kaikista fiksuin ja hän joutuukin tietysti ratkomaan pulmia, joita USA:n muut osaavat henkilöt eivät saa ratkaistua.
     The Hunger Games -elokuvista (2012-2015) tuttu Liam Hemsworth vetää parhaimman suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Hemsworth esittää lentäjä Jake Morrisonia ja hänestä on yritetty tehdä Will Smithin Steven Hiller -hahmon kaltainen ja toteutus on paikoitellen onnistunut, mutta silti kaipaisi tilalle oikean Will Smithin.
     Smith ei nimittäin esiinny tässä, sillä hän ei halunnut tehdä taas uutta scifielokuvaa, joten hänet on yksinkertaisesti kirjoitettu ulos sarjasta tappamalla hahmo. Hillerin poika, Dylan Hiller, on mukana ja häntä esittää Jessie Usher. Toisin kuin voisi odottaa, Dylan ei ole samanlainen moottoriturpa kuin isänsä, vaan on järkevä johtajahahmo, joka kärsii paineesta olla yhtä tärkeä henkilö kuin isänsä. Minut yllätti, että Steven Hillerin vaimo Jasmine palasi takaisin sarjaan ja häntä esittää edelleen Vivica A. Fox. Hahmo ei valitettavasti esiinny paljoa elokuvassa.
     Uutena hahmona on William Fichtnerin esittämä kenraali Adams, joka pääosin vain seisoo monitorien takana ja jakaa käskyjä. Kyseessä on todella ontto hahmo, eikä Fichtnerin suoritus ole kummoinen.
     Naispoweria mukaan tuo Maika Monroen näyttelemä Patricia Whitmore, entisen presidentin tytär. Hahmo on "yllättäen" Jake Morrisonin tyttöystävä, mutta osoittaa onneksi olevansa muutakin kuin avuton neito, jonka Jake käy vähän väliä pelastamassa ja pääseekin lentämään hävittäjää ja taistelemaan alieneita vastaan. Bill Pullmanin esittämä ex-presidentti Whitmore on myös mukana ja jösses Pullman on vanhentunut! Tai sitten se johtuu maskeerauksesta. Pullmanin suoritus on erinomainen, kuten myös Monroen.
     Minut yllätti oikeasti, että edellisestä osasta tutut tohtori Okun (Brent Spiner) ja Davidin isä Julius (Judd Hirsch) palasivat rooleihinsa. Tohtori Okun on vielä raivostuttavampi hahmo kuin edellisessä osassa. Julius on ottanut kunnian alieneiden päihityksestä ja kirjoittanut jopa kirjan siitä, miten hänelle tuli idea voittaa oliot. Hirschin suoritus on hyvä ja hänet oli mukava nähdä jälleen.

Ensimmäisenä voisin käsitellä kysymystä; onko Independence Day: Resurgence tarpeellinen jatko-osa? Ei ole. Se ei ole niin huono kuin pelkäsin, mutta jää silti aika latteaksi pätkäksi. Ihan kivaa kesän popcornhömppäähän se on, tehosteet ovat tyylikkäitä ja on hienoa katsoa, kun maailmaa pistetään jälleen pask... hajalle. Silti siitä puuttuu se jokin, joka teki Independence Daysta Independence Dayn. Kyseessä ei ole vain se, että Will Smith puuttuu tai että mukana on Hemsworthin veljeksistä se heikompi, mutta siinä ei ole samaa toimivaa vibaa kuin edellisessä osassa. Kaikkea uutta hölmöä on keksitty mukaan, millä on yritetty päästä samaan tunnelmaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. On elokuvassa kuitenkin hyviä asioita.

Mielestäni lähtökohdat elokuvassa ovat erittäin mielenkiintoiset. Ei niinkään se, että ihmisillä on nyt käytössä hävittäjiä, jotka pääsevät avaruuteen ja kuussa on iso avaruusasema ja meilläkin on käytössä laserpyssyjä, vaan se, että edellisen hyökkäyksen jäljiltä maailma on parempi paikka. Ihmiset eivät sodi keskenään ja rakentavat yhdessä tuhoutunutta planeettaansa ennalleen. Tarvittiin siis avaruusolioiden hyökkäys, jotta koko ihmiskunta pystyisi elämään sovussa.

Ei pelkästään ihmisillä ole hienompaa teknologiaa, vaan myös avaruusolioilla on isompi ja tuhoisampi ase käytössä. Elokuva alkaa ex-presidentti Whitmoren painajaisella siitä, että oliot olisivat tulossa takaisin. Sitten näytetäänkin uutta ja parempaa maapalloa, mutta aika pitkä pätkä alkupuolesta vietetään pääasiassa kuuhun rakennetulla avaruusasemalla. Hieman hitaan alun jälkeen jättimäinen avaruusalus luo varjonsa kuun pinnalle. Taas tuijotellaan suut ammolla, kun olioiden hyökkäys alkaa. Tällä kertaa olioilla on käytössä vain yksi alus, mutta se on niin iso, että peittää suuren osan maapallon pinta-alasta. Pidin tämän tolkuttoman jättimäisen tuhoaseen ideasta. En tosin pitänyt siitä ideasta, että avaruusolioilla on kuningataralien, joka johtaa pienempiä alamaisiaan. Kuulostaako tutulta? Aliens (1986) toi tällaisen lisäyksen omaan sarjaansa, eli kovin omaperäinen idea ei ole kyseessä. Mukaan on tällaisten lisäksi tungettu vähän muutakin, joka tuntuu todella hölmöltä, mutten ala nyt paljastamaan liikoja.

Edellisen osan tapaan myös Resurgencen on ohjannut Roland Emmerich, jolle katastrofimeininki on todella tuttua. Tässä meno on paljon massiivisempaa kuin edellisessä osassa. Jättimäinen avaruusalus liikkuu maapallon pintaa pitkin ja jälleen pistetään turistinähtävyyksiä maan tasalle. Dubain korkea Burj Khalifa -torni putoaa London Eyen päälle ja muuta hauskaa. Muuten tuhoutuneessa Pariisissa näyttäisi Eiffel-torni mystisesti pysyvän pystyssä. Valkoinen talo on rakennettu uudestaan, mutta sitä ei valitettavasti nähdä tuhoutuvan, kuten ei myöskään Empire State Buildingia. Noh, ei kannata ensimmäistä osaa kopioida liikaa. Joka tapauksessa koko avaruusaluksen liikkuminen maapallon pinnalla on todellista silmäkarkkia. Tehosteista ei voi oikeastaan sanoa mitään pahaa, sillä elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Elokuva on myös kuvattu hyvin, kuten myös leikattu ja äänitehosteet saavat elokuvateatterin penkit välillä tärisemään. Heikkoa elokuvassa onkin tarinallinen sisältö. Tietyt asiat kun olisi heittänyt menemään, niin elokuva olisi paljon parempi. 3D toimii välillä, kunhan on löytänyt oikean paikan salista.

Yhteenveto: Independence Day: Resurgence on aika kehno, eikä edes kovin tarpeellinen jatko-osa Independence Daylle. Siinä on hyviä juttuja ja paljon outouksia, joista onneksi osan voi katsoa sormien läpi. Vanhojen hahmojen paluu toimii suurimmaksi osaksi ja uudet hahmot ovat hyviä. Tehosteet ovat näyttäviä, mutta tarina on aika lattea. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti väännetyltä. Kuningataralienin ryöstäminen Alien-sarjasta (1979-) tuntui aika halvalta ratkaisulta. Resurgence on helppoa popcornviihdettä nuorisolle, mutta aiemman osan faneille tämä voi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Elokuva jätetään pahasti kesken ja loppuu aika yllättäen, joten kolmas osa on aika varmasti tulossa. Se mitä kolmannesta osasta voi tämän perusteella päätellä, niin sarja tulee vain heikkenemään. Itse käyttäisin rahani muuhun ja kehottaisin käymään katsomassa jonkin toisen elokuvan. Tämän voi vilkaista vaikka sitten vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pop-break.com
Independence Day: Resurgence, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Independence Day - Maailmojen sota (Independence Day - 1996)

INDEPENDENCE DAY - MAAILMOJEN SOTA

INDEPENDENCE DAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Will Smith, Jeff Goldblum, Bill Pullman, Judd Hirsch, Randy Quaid, Brent Spiner ja Vivica A. Fox
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin Independence Day - Maailmojen sodan ensimmäistä kertaa. En tosin osaa sanoa, minkä ikäinen olin tai vaikkapa vuodenaikaa, kun niin tapahtui, mutta muistan, että elokuva oli silloin "hei vau!" -kokemus. Näin sen, kun se tuli televisiosta ja edelleen ihmettelen, miksi viimeinen mainoskatko tuli, kun tarina oli jo päättynyt. Kun mainoskatko loppui, elokuvan lopputekstit alkoivat. Vain kerran minulle on käynyt sama juttu uudestaan. Omistin Independence Dayn joskus DVD:llä, mutten enää ja nyt kun Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016) on tulossa, niin minun täytyi etsiä tämä scifiklassikko tallenteistani ja katsoa se uudestaan pitkästä aikaa.

Avaruusoliot saapuvat Maahan ja alkavat tuhoamaan suurkaupunkeja. Yhdysvaltojen presidentin, lentäjäkapteenin ja tekniikkanörtin täytyy lyöttäytyä yhteen pelastaakseen maailma.

Will Smith pääsee olemaan oma itsensä - tai ainakin samanlainen kuin hän oli kaikissa uransa alkupään elokuvissa. Tässä hän näyttelee lentäjäkapteeni Steven Hilleriä. Smithiä jaksaa helposti katsoa samanlaisena vaikka monta elokuvaa putkeen ja hänessä riittää karismaa ja energiaa pitääkseen yksin katsojan mielenkiintoa yllä.
     Jeff Goldblum takeltelee sanoissa tuttuun tyyliinsä ja pääsee toistamaan tutun "Must go faster!" -repliikkinsä Jurassic Parkista (1993). Hän esittää David Levinsonia, joka on selkeästi kaikkein fiksuin heppu koko maailmassa. Goldblum on jännästä puhetyylistään huolimatta erittäin oiva näyttelijä ja onnistuu tässäkin roolissa.
     Bill Pullman näyttelee Yhdysvaltojen presidentti Whitmorea. Pullman on minulle muuten tuttu elokuvasta Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), joten on mielenkiintoista nähdä häntä todella erilaisessa roolissa.
     Faijalla hommat hanskassa -komediasta (National Lampoon's Vacation - 1983) tuttu Randy Quaid esittää lentäjä Russell Cassea, joka väittää, että avaruusoliot olisivat aiemmin siepanneet hänet, mutta kukaan ei tietenkään usko häntä. Koskaan ei elokuvassa kuitenkaan käy selväksi, siepattiinko hänet oikeasti, vai oliko se vain hänen tarinansa.
     Mukana on myös Brent Spinerin näyttelemä "hullu professori", tohtori Okun, joka tutkii avaruusolentoja. Okunin hahmo voi tuntua hieman liioitellulta, kuten myös lentäjä Casse, mutta he sopivat omalla oudolla tavallaan elokuvaan.
     Pääkolmikolla on myös jokaisella oma naisensa, jotka joutuvat selviytymään avaruusolioiden hyökkäyksestä. Hillerin naisystävänä on Vivica A. Foxin näyttelemä Jasmine, presidentti Whitmoren vaimoa, Marilynia, näyttelee Mary McDonnell ja Levinsonin entistä vaimoa, Constancea, esittää Margaret Colin. Levinsonin isää näyttelee Judd Hirsch, joka on mukana ohjeistamassa poikaansa elämän vaikeuksissa.

Elokuva alkaa kuten monet lajityyppinsä edustajat: kuun pintaan syntyy massiivinen varjo, joka lähestyy maapalloa. Vaikka aloitus on hyvin yleinen, toimii se tässä täydellisesti. Se näyttää samantien katsojalle, että jotain on tulossa avaruudesta ja ihmiset ovat vaarassa. Vaikka elokuvan alussa useat ihmiset miettivät, että avaruuden muukalaiset tulevat rauhanomaisin aikein, niin elokuvan ensimmäiset kuvat jo viestivät katsojalle, että oliot ovat uhka ihmiskunnalle. Eipä aikaakaan, kun alkaakin jo tapahtua. Valkoinen talo, Empire States Building ja monet muut maamerkit saavat kyytiä, kun avaruusalukset ampuvat niitä lasersäteillään.

Independence Day - Maailmojen sodan voi jakaa helposti kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään hahmot ja avaruusalukset laskeutuvat. Näytetään siis tarinan lähtökohdat. Toisessa osassa avaruusoliot aloittavat hyökkäyksensä ja ihmiskunta kärsii. Pientä vastarintaa yritetään, mutta siitä ei ole hyötyä. Kolmannessa osassa käydään kunnolla muukalaisia vastaan. Vielä selkeämmäksi tämän jaottelun tekee se, että elokuva tapahtuu kolmen päivän aikana, heinäkuun toinen, kolmas ja neljäs päivä, joista viimeinen on tietysti elokuvan nimen mukaisesti USA:n itsenäisyyspäivä. Vaikka suuren osan tarinoista voi jakaa näin kolmeen osaan, niin pidän siitä, kun se on tehty todella selkeäksi jaotteluksi. Aiemmin samanlaisesta tarinankerronnasta olen käyttänyt esimerkkinä elokuvaa Man of Steel (2013).

Elokuvassa on perinteisen tarinankerronnan lisäksi myös hyvin perinteisiä asioita scifigenressä. Ensinnäkin avaruusalukset ovat pyöreitä, eli juurikin lentäviä lautasia. Muukalaisten päät ovat hyvin pelkistetyt ja niihin on otettu mallia kaikkein perinteisimmistä avaruusolioista. Ja tietysti alukset ampuvat kirkkaita lasersäteitä. Independence Day - Maailmojen sota on todella voimakkaasti tyylitelty. Siinä on vahva isänmaallisuusteema läpi elokuvan - kuinka USA:n presidentti olisi kaikkein suurin ja hienoin mies, mitä maa päällään kantaa. Davidin hahmo on se tutkija, jota kukaan ei usko, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä ja kapteeni Hiller... noh Will Smith esittää itseään. Kyseessä on myös todella vahvasti dramatisoitu elokuva. Etenkin alkupuolella, jossa alukset saapuvat, kuvat hämmästelevistä ihmisistä on tehty todella dramaattisiksi ja niitä on paljon. Hämmästelykohdat yhdistettynä kestäisivät jo aika kauan. Loppupuolella kuultava presidentin puhe maailman takaisinvaltauksesta on hiottu niin tyylikkääksi ja henkeä nostattavaksi kuin vain voi.

Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka on tehnyt monia ison luokan maailmantuhoamiselokuvia, kuten The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009). Hän on myös ohjannut yhden Godzilla-elokuvan (1998) ja hän aloitti Stargate-fanituksen elokuvallaan Tähtiportti (Stargate - 1994). Hänen elokuvansa saavat lähes aina todella ristiriitaiset arviot, mutta Independence Day - Maailmojen sota saattaa jopa olla yleisesti hänen pidetyin elokuvansa. Elokuva on paikoitellen niin suurissa mittakaavoissa kulkeva, että sitä voisi helposti pitää Michael Bayn tekemänä rymistelynä.

Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä itse ainakin olisin asemoinut kameran paikan toisin. Leikkaus toimii muuten, mutta alkupuolen siirtymät kohtauksesta toiseen valkoisen välähdyksen kanssa ovat todella häiritseviä. Äänimaailma on hyvin mietitty ja David Arnoldin säveltämä musiikki sopii loistavasti elokuvaan. Tehosteet ovat valitettavasti kärsineet pahasti vuosien varrella. Itse asiassa melkein mitkään efektit eivät näytä enää nykypäivän kriteereillä hyviltä. Toisaalta, kun kyseessä on muutenkin niin selkeästi tyylitelty elokuva, niin heikommat tehosteet jopa sopivat siihen. Elokuvaa on silti välillä hieman hankala katsoa naurahtamatta kököille efekteille.

Yhteenveto: Independence Day - Maailmojen sota on omalla tavallaan aivan nerokas elokuva omassa genressään. Sitä voisi helposti pitää pohjana nykyaikaisille avaruusolioiden hyökkäyksistä kertoville elokuville. Se ei ota itseään liian vakavasti, mikä toimii tässä todella hyvin. Kuitenkin kaikessa "hölmöydessäänkin" elokuva voi jopa liikuttaa. Pääkolmikon näyttelijäntyö on onnistunutta ja vaikka Russell Cassen ja tohtori Okunin hahmot menevät aikalailla yli, niin ratkaisu toimii. Tehosteet näyttävät nykyään erittäin heikoilta, mutta sen kykenee (ehkä) katsomaan sormien läpi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä scifielokuva ja hieman kyllä pelottaa, että mitä Independence Day: Uusi uhka pystyy tarjoamaan. Se näyttää nimittäin enemmän samalta kuin joka vuosi tulevat scifirymistelyt, eikä juurikin Independence Dayn jatko-osalta. Suosittelen Independence Day - Maailmojen sotaa kaikille scifielokuvien ystäville, kuten myös Will Smith -faneille ja ison luokan rymistelyelokuvien katsojille. Hauskana yksityiskohtana on lopputeksteissä oleva teksti, ettei yhtäkään eläintä tai avaruusoliota vahingoitettu elokuvan teon aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratpackpodcasts.com
Independence Day, 1996, 20th Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment