Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Mark Wahlberg, Nicole Beharie, Josh Lucas, David Strathairn, Giancarlo Esposito, Ethan Embry, LisaGay Hamilton ja LaChanze
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
By Any Means, eli suomalaisittain Keinolla millä hyvänsä perustuu tositapahtumiin kansalaisoikeusliikkeen johtohahmo Vernon Dahmerin murhan tutkinnasta. Sascha Penn ja Theodore Witcher työstivät elokuvan käsikirjoituksen jo lähes kymmenen vuotta sitten. Työnimellä "CI-34" kulkenut teksti esiintyi vuoden 2018 mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Keinolla millä hyvänsä on julkaistu elokuvateattereissa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia, huomattuani yllä olevan julisteen tulevien elokuvien listalla. Kävinkin uteliaana katsomassa Keinolla millä hyvänsä -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.
Kun kansalaisoikeusliikkeen johtaja Vernon Dahmer murhataan, FBI lähettää poikkeuksellisesti tummaihoisen agenttinsa ja heille salaa työskentelevän mafian palkkatappajan nappaamaan syylliset.
Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Wayne Strideria, FBI-agenttia, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, Lindley DeVecchioon. Alun perin rooliin oli valittu Sterling K. Brown, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja Abdul-Mateen II korvasi hänet. Mark Wahlberg taas esittää Gregory Scarpaa, tosielämän Colombo-mafiaperheen palkkatappajaa, joka teki salaa hommia FBI:lle. Yhdessä heidät lähetetään tutkimaan Vernon Dahmerin (Giancarlo Esposito) murhaa. Strider ja Scarpa muodostavat erittäin kiinnostavan ja epätoimivuudessaan toimivan parivaljakon. Strider haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti ja todistaa kykynsä epäilijöilleen - joita on muuten paljon, koska vuosi on 1966 ja tummaihoisen Striderin pesti FBI-agenttina on aikamoinen poikkeus. Scarpaa taas ei kiinnosta yhtään lain noudattaminen, vaan hän tekee työnsä parhaaksi mahdolliseksi näkemällään tavalla. Tällaiset rikoksia yhdessä tutkivat vastakohdat eivät toki ole mikään uusi keksintö, mutta eipä tuo haittaa, kun homma toimii. Abdul-Mateen II ja Wahlberg ovat erittäin hyvässä vedossa ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Esposito osoittaa myös lahjansa, vaikka hänen roolinsa jääkin vain parin kohtauksen mittaiseksi.
Elokuvassa nähdään myös Nicole Beharie Striderin vaimona Allisonina, David Strathairn ja Josh Lucas Striderin pomoina Moorena ja Rhodesina, sekä Ethan Embry Ku Klux Klan -johtaja Sam Bowersina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta on leffa loppupeleissä pääkaksikkonsa show.
Keinolla millä hyvänsä on mielenkiintoisen erilainen rikosjännäri. Sen tositapahtumiin pohjautuva tarina vie katsojansa aika epämukavalle aikamatkalle vuoden 1966 Mississippiin, missä rasismi rehotti vielä varsin avonaisesti. Striderin yritykset selvittää Dahmerin murhaa tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa, kun joko kukaan ei usko hänen olevan aito FBI-agentti tai sitten kukaan ei vain välitä. Kun pakkaa saapuu sekoittamaan Scarpa, dynamiikka muuttuu entistä kiinnostavammaksi. Scarpa tajuaa Striderin turhautumisen ja leffan parasta antia ovatkin miesten väliset keskustelut, joissa Scarpa yrittää tökkiä Strideria itseään muistuttavaan suuntaan. Pystyykö Strider pitämään kiinni laista johon hän uskoo, kun kukaan ei kunnioita hänen auktoriteettiaan tippaakaan, vai houkutteleeko Scarpan esittelemä väkivaltaisempi polku liikaa?
Tarina etenee kiinnostavasti läpi keston, mutta hyvästä parivaljakosta huolimatta Keinolla millä hyvänsä ei ihan pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä voisi toivoa. Elokuva on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä saisi taatusti vielä tehokkaamman. Jo nyt se osaa olla sopivan epämukava, oivallisen jännittävä, velmulla tavalla hauska ja tarpeen vaatiessa myös todella rujokin, mutta etenkin loppuhuipennuksesta jää jotain uupumaan kaiken kasvattelun jälkeen.
Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Elegance Bratton, joka rakentaa tunnelmaa hyvin ja joka saa päätähdet irrottelemaan mainiosti. Sascha Pennin käsikirjoitus käynnistyy pätevästi ja sisältää oivallista dialogia, mutta toisella puoliskollaan se alkaa kaivata hieman potkua. Keinolla millä hyvänsä on osaavasti kuvattu, ja hienoilla lavastuksella ja puvustuksella vuosi 1966 herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. Maskeeraukset taas äityvät onnistuneesti inhottavan rujoiksi, kun Scarpa pääsee vauhtiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Terence Blanchardin säveltämät musiikit säestävät menoa toimivasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
By Any Means, Yhdysvallat, 2026, Hammerstone Studios, LB Entertainment, Jeff Rice Films, 3:33 Creative Productions, Astria Studios, Ballpoint Productions, Bright White Light, Filmhouse Pictures, Freedom Principle, Harbor Fund, International Media Funds Management, Municipal Pictures, Script 2 Screen, The Film Foundation, Three Point Capital, Thunder Road Pictures, Wonder Street, north.five.six.
Näyttelijät: Kristen Wiig, Ricky Martin, Allison Janney, Josh Lucas, Leslie Bibb, Amber Chardae Robinson, Laura Dern, Kaia Gerber, Carol Burnett ja Jordan Bridges
Genre: komedia, draama
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 51 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12
Juliet McDanielin Mr. & Mrs. American Pie -kirjaan (2018) perustuva komediasarja Palm Royale nousi suosituksi, kun se ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä maaliskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Palm Royalen toinen kausi on esitetty loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta yllättävänkin paljon ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Ryhdyinkin katsomaan Palm Royalen kakkoskautta pian sen alkamisen jälkeen.
Palm Beachilla kuohuu katastrofaalisten juhlien jälkeen, Maryn yritettyä ampua presidentti Nixonin. Maxine ja kumppanit päätyvät salaisuuksien jäljille, jotka uhkaavat horjuuttaa koko Palm Royalen tasapainon lopullisesti.
Palm Royalen tutut hahmot tekevät paluun. Kristen Wiigin näyttelemä Maxine Dellacorte onnistui ujuttamaan itsensä osaksi Palm Beachin hienostorouvien eksklusiivista klubia, mutta hänen järjestämänsä juhlat osoittautuivat fiaskoksi, kun Mary (Julia Duffy) yritti ampua erityisvieraan, presidentti Richard Nixonin. Juonittelu ja stressi johtivat siihen, että Maxine on nyt Sunny Tidesin mielisairaalassa toipumassa kaikesta. Wiig on edelleen hyvässä vedossa roolissaan, joskin Maxine muuttuu tällä kaudella hitusen ärsyttävämmäksi, eikä hänen juonittelunsa ole yhtä nokkelaa.
Muista tutuista myös Maxinen mies Douglas (Josh Lucas) ja tämän salarakas Mitzi (Kaia Gerber), Douglasin täti Norma (Carol Burnett) ja tästä huolehtiva Robert Diaz (Ricky Martin), hippi Linda Shaw (Laura Dern), hienostorouvien johtaja Evelyn Rollins (Allison Janney), tätä uskollisesti seuraava Dinah Donahue (Leslie Bibb), sekä FBI-agentiksi paljastunut Virginia (Amber Chardae Robinson) ovat menossa mukana. Osan hahmoista salaisuudet ovat paljastuneet ja osa piilottelee edelleen jotain. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu toistamiseen Janney, joka pitää yhä tasonsa arvonsa tuntevana Evelyninä. Monet muista näyttelijöistä taas ampuvat tällä kaudella yli, minkä lisäksi monet hahmot muuttuvat karikatyyreiksi itsestään.
Palm Royalen avauskausi oli mielestäni ilahduttava yllätys. Oli erittäin viihdyttävää ja mielenkiintoista seurata Maxinen ovelaa keplottelua osaksi seurapiirin kermaa. Hahmot olivat onnistuneesti kirjoitettuja ja heidän todelliset tunteensa toisiaan kohtaan tarjosivat hyvää herkkua. Selkäänpuukotukset oman edun tavoittelemiseksi pitivät koukussa läpi kymmenen jakson. Onkin suuri sääli todeta, että kakkoskaudesta ei voi sanoa samaa. Jos en näkisi samoja tuttuja nimiä listalla, voisin vaikka vannoa, että käsikirjoitustiimi olisi pistetty vaihtoon, sillä niin paljon löysempää teksti tällä kertaa on. Palm Royalen kakkoskausi rönsyilee sinne sun tänne, kadottaen punaisen langan vähän väliä ja tehden lopputuloksesta jopa raskaan seurattavan.
Kakkoskaudelta löytyy hetkensä ja ihan kiinnostavat lyhyemmät kuvionsa, mutta pääasiassa olin häkeltynyt siitä, millaista hektistä päättöminä kanoina ympäriinsä juoksemista kausi onkaan. Sekaan heitetään ties mitä mysteerejä, salamurhayrityksiä, oman kuoleman lavastamisia, salaisia agentteja, vielä salaisempia agentteja ja muuta. Kaikkea on hirveän paljon enemmän, mutta samalla kausi tuntuu tarjoavan vähemmän. Ja siinä, missä tarina ontuu, komediapuoli kompuroi vaivaannuttavasti. Ykköskausi oli erittäin lystikäs, kakkoskausi taas muistuttaa aivan liian pitkäksi venytettyä Saturday Night Live -sketsiä. On suuri sääli, että Palm Royalen taso tipahti näin roimasti. Innostukseni mahdollista kolmatta kautta kuoli kokonaan, enkä edes pistäisi vastaan, vaikka sarja lopetettaisiin tähän. Sarjan fanien onneksi kakkoskausi vie tarinasta niin paljon päätökseensä, että periaatteessa Maxinen ja muiden kertomus voitaisiinkin jättää tähän.
Sentään teknisiltä ansioiltaan Palm Royale pitää yhä kutinsa, joskin kaudella käytetyt tietokonetehosteet ja taustakankaan käyttö pistävät ikävästi silmään. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat jälleen hienot ja puvustus erittäin tyylikästä. Erilaisilla maisemanvaihdoksilla näistä vastaavat tiimit pääsevät esittelemään taitojaan entistä enemmän. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeff Toynen säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Palm Royale, Yhdysvallat, Kanada, 2024-, Apple Studios, Boat Rocker Studios, Jaywalker Pictures, Mat Men, Platform One Media, Transportation Resources, Wyolah Films
Pääosissa: Ana de la Reguera, Tenoch Huerta, Josh Lucas, Cassidy Freeman, Leven Rambin, Will Patton, Will Brittain, Alejandro Edda, Sammi Rotibi, Zahn McClarnon ja Jeffrey Doornbos
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16
Kauhuelokuva Puhdistuksen yö(The Purge - 2013) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia(The Purge: Anarchy - 2014), The Purge: Election Year (2016) ja The First Purge (2018) olivat kaikki edeltäjiään menestyneempiä lippuluukuilla, vaikka jokainen saikin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Elokuvien perään päätettiin tehdä televisiosarja The Purge, joka kuitenkin pyöri vain kahden kauden ajan vuodesta 2018 vuoteen 2019. Viidennen elokuvan suunnittelukin lähti nopeasti liikkeelle ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa The Forever Purge -nimen saanut leffa julkaistiin kesällä 2021, mutta Suomeen elokuva saapui vasta syksyllä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan pahemmin piitannut Purge-elokuvista. Vuonna 2020 katsoin ja arvostelin elokuvat ja sarjan läpi valmistautuessani uuteen filmiin ja kun The Forever Purge oli vihdoin katsottavissa myös Suomessa, vuokrasin ja katsoin sen.
Jokavuotinen Puhdistuksen yö on juuri päättynyt Yhdysvalloissa, mutta eräs ryhmä ei suostukaan lopettamaan kaaosta ja anarkiaa. Yhdessä karjatilan omistavan Tuckerin perheen kanssa pariskunta Juan ja Adela yrittävät päästä pakoon näitä Iankaikkisia Puhdistajia.
Tällä kertaa keskelle Yhdysvaltojen kuvitteellista juhlaa, Puhdistuksen yötä, jolloin kaikki rikokset ovat sallittuja 12 tunnin ajan, päätyvät Meksikosta muuttanut pariskunta Juan ja Adela (Tenoch Huerta ja Ana de la Reguera), sekä Tuckerin perhe, johon kuuluvat Caleb-isä (Will Patton), hänen tyttärensä Harper (Leven Rambin) ja poikansa Dylan (Josh Lucas) ja Dylanin vaimo Cassie (Cassidy Freeman). Valitettavasti tälläkään kertaa Purge-leffan hahmogalleria ei tee minkäänlaista vaikutusta, eikä kenestäkään huomaa piittaavan elokuvan edetessä. Hahmot ovat tylsän pahvisia, eikä yhdenkään kohtalolla ole mitään merkitystä. Meksikolaistaustaisesta parista voisi helposti saada enemmän irti, mutta elokuva on tehty vailla mitään yritystä ja hekin jäävät latteiksi. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille tarjotaan käsikirjoituksessa ja ohjauksella, mutta eipä se todellakaan paljoa ole.
Tylsät hahmot on vain yksi syistä, miksi liian pitkäksi venähtäneen Purge-elokuvasarjan jo viides osa, The Forever Purge on kehno raina. Kun hahmojen kohtaloista ei piittaa, ei leffasta myöskään löydy jännitettä. Ja kun kyseessähän pitäisi olla jonkin sortin kauhuelokuva tai vähintään trillerintapainen, jännityksen puute viittaa isoon epäonnistumiseen. Suoraan sanottuna The Forever Purge on erittäin tylsä elokuva. Leffasarjan tutut jipot on jo käytetty, eikä viidenteen filmiin millään keksitä mitään oikeasti uutta. Ainoa uutuus yrittää olla se, että mukana on ihmisryhmä, jolle 12 tunnin "puhdistautuminen" ei riitäkään, vaan he haluavat jatkaa hirmutekoja vielä sireenin soitua merkiksi siitä, että nyt pitää taas käyttäytyä kiltisti ja unohtaa naapurin tai työkaverin kanssa se, että juuri yritettiin tappaa toisemme.
Näiden Iankaikkisten Puhdistautujien (joiksi jengi itseään julistaa) kautta elokuvasarja pyrkii jälleen ottamaan entistä vahvemmin kantaa poliittisiin asioihin ja Yhdysvaltojen meininkiin. Leffasarjan lähtiessä liikkeelle satiirintapainen kohdistui enemmän jenkkilän aseihannoinnille, rikollisuuden määrälle ja rikkaiden asemalle, mutta sanoma on kääntynyt enemmän siihen, kuinka Puhdistus onkin valkoisten tapa päästä eroon etnisistä ihmisryhmistä. Iankaikkiset Puhdistajat haluavat "puhdistaa" Yhdysvallat maahanmuuttajista ja niinpä Juan ja Adela osuvat heidän silmätikuikseen heti leffan alussa. Vaikka toisaalta on hyvä, että leffasarja yrittää sanoa jotain maan tilanteesta, on elokuva liiankin aggressiivinen ja saarnaava, vieden kaiken mahdollisen huvin pois filmistä. Elokuvan yritys sanoa jotain merkittävää tulee lopulta takellellen ulos tyylillä: "rasismi on muuten ikävä juttu ja sille pitäisi varmaan tehdä jotain." Keskittyisivät vain näyttämään, millaisiksi hirviöiksi itse kukin muuttuu, kun heille antaa luvan tehdä ihan mitä vain.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Everardo Gout, jonka aiempiin töihin kuuluu lähinnä lyhytelokuvia ja jaksoja eri televisiosarjoista, kuten Luke Cagesta (2016-2018) ja Snowpierceristä(2020-). Goutin työ on ponnetonta, eikä hän saa rakennettua tunnelmaa ollenkaan. Käsikirjoituksen taas on jälleen rustannut James DeMonaco, jolla on täysin ideat loppu. Ainoa älynväläys on, että tässä kuvitteellisessa maailmassa Yhdysvalloissa annetaan työpaikkabonukset juuri ennen Puhdistuksen yötä, jotta työntekijät voisivat ostaa aseita ja puolustaa itseään, jotta pystyisivät tehdä töitä seuraavankin vuoden ajan. Se kuulostaa hyvin amerikkalaiselta. Tekniseltä puoleltaan The Forever Purge ei myöskään ole kaksinen. Seassa on oivaa kuvausta, ihan päheitä puhdistautujien asuja, sekä kelvollisia ääniefektejä. Erikoistehosteista kuitenkin huomaa pienen budjetin, aivan kuin leffa olisi alun perinkin tehty katsottavaksi televisiosta.
Yhteenveto: The Forever Purge on kehno yritys pitää kuolemaa tekevää kauhuleffasarjan tapaista hengissä. Tutusta ideasta ei oikein keksitä enää mitään uutta ja niinpä homma on venytetty seuraavalle tasolle ajatuksella "mutta mitä jos jotkut haluavatkin olla rikollisia joka päivä?" Elokuvan syyttelevä sormi osoittelee kiusallisesti vähän joka suuntaan, mutta sen sijaan, että filmi oikeasti julistaisi jotain jonkin puolesta, lopputulos on pelkkä heiveröinen ääni massan keskellä. Kauhuleffaksi The Forever Purge on myös harmillisen vaisu, eikä sen aikana pääse jännittämään. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, joten heidän edesottamustensa seuraaminen on aika pitkäveteistä puuhaa. Elokuvasarjan luoja James DeMonaco oli aiemmin sanonut tämän jäävän viimeiseksi Purgeksi, mutta eipä taida tulla yllätyksenä, että kuudetta filmiä suunnitellaan parhaillaan. Sitä odotellessa yritän puhdistaa mieleni tästä pökäleestä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Forever Purge, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Man in a Tree, Perfect World Pictures
Ohjaus: Ron Howard Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch Genre: draama Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.
Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa(Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti. Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.
Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.
Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari(Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.
Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment
Ohjaus: Clint Eastwood Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver Genre: draama Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12
J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.
J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.
Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.
Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.
J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.
Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.
Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.
Yhteenveto:J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions
Ohjaus: Mary Harron Pääosissa: Christian Bale, Reese Witherspoon, Chloë Sevigny, Justin Theroux, Willem Dafoe, Jared Leto, Matt Ross, Josh Lucas, Cara Seymour ja Samantha Mathis Genre: trilleri, komedia, kauhu Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 16
Amerikan psyko perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Tuottaja Edward R. Pressman osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään leffaa. Alunperin David Cronenbergin oli tarkoitus ohjata elokuva ja sitä piti tähdittää Johnny Depp, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Cronenberg hiillosti kirjailija Ellisiä työstämään filmin käsikirjoituksen, vaatien tätä muuttamaan paljon asioita. Cronenberg korvattiin Mary Harronilla, joka teki käsikirjoituksen yhdessä leffassa näyttelevän Guinevere Turnerin kanssa. Harron valitsi päärooliin siihen aikaan lähes tuntemattoman Christian Balen, mutta tuotantoyhtiö Lionsgate vaati pääosaan Edward Nortonia tai Leonardo DiCapriota. DiCaprio kiinnostui, mutta halusi vaihtaa ohjaajaksi Oliver Stonen, Martin Scorsesen tai Danny Boylen. Lionsgate otti Stonen mukaan projektiin, mistä yhä ohjaajana toimiva Harron suuttui. Stone ei kuitenkaan pitänyt DiCaprion jatkuvasta ohjeistuksesta ja jätti projektin, ja lopulta DiCapriokin päätti tehdä tämän sijaan The Beachin (2000) Danny Boylen kanssa. Bale oli rakastunut Ellisin kirjaan ja halusi intohimoisesti tehdä tämän leffan, joten hän ei ollut kuukausiin suostunut ottamaan mitään rooleja vastaan, jotta olisi varmasti vapaa tätä elokuvaa varten. Lionsgate yritti vielä suostutella Ewan McGregoria pääosaan, mutta kun tämä ei halunnut, yhtiö antoi lopulta Harrenin ohjata leffan ja Balen tähdittää sitä, mutta sillä ehdolla, että budjetti puolitettaisiin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1999 ja Amerikan psyko sai vihdoin maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen hitti ja se jakoi mielipiteet voimakkaasti kahtia, toisten ylistäessä leffaa ja toisten haukkuessa sitä. Vuosien varrella leffa on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja nykyään sitä pidetään jonkin sortin kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt elokuvaa, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja ja yleensä kaikki järkyttyvät, kun kuulevat, etten ole nähnyt sitä. Kun huomasin, että Amerikan psyko täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että oli vihdoin ja viimein aika katsoa se. Itse asiassa Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni näytti sen minulle, ilman että tiesin, mitä olin alkamassa katsomaan.
Patrick Bateman on menestynyt liikemies, joka syö työkumppaneidensa ja naisystäviensä kanssa hienoissa ravintoloissa. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio, sillä todellisuudessa Patrick on psykopaatti, jonka häikäilemätön luonne on vasta puskemassa kunnolla esiin...
Onneksi ohjaaja Mary Harron piti pintansa ja vaati Christian Balen päärooliin, sillä ei tätä roolia voisi kukaan muu hoitaa. Bale on aivan mielettömän mahtava tässä leffassa, eikä mikään ihme, että monet pitävät Patrick Batemania yhä hänen parhaimpana roolisuorituksenaan! Bale on tunnettu siitä, että hän todella, siis todella uppoutuu rooleihinsa ja hän onkin vuosien varrella niin laihduttanut kuin lihottanut itsensä sairailla tavoilla ja monet ovatkin huolissaan hänen terveydestään. Tässä Bale ei niinkään muuta vartaloaan, mutta hän omistautuu psykopaatin roolille sellaisella antaumuksella, että se on jo pelottavaa itsessään. Balen silmistä kiiltää hulluus, kun Patrick pääsee öisin vauhtiin ja päivisin taas hän hymyilee, mutta Balen silmistä paistaa tyhjyys. En tiedä, olenko koskaan nähnyt elokuvassa näin vakuuttavaa kuvausta psykopaatista, vaikkakin Javier Bardem Anton Chigurhina Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) pääsee lähelle. Patrick Bateman on suorastaan täydellisesti kirjoitettu ja näytelty hahmo, ja hänen matkaansa on äärimmäisen kiehtovaa seurata - vaikka hän tekisi kuinka sairaita asioita. Elokuvassa nähdään myös mm. Reese Witherspoon Patrickin naisystävänä, Willem Dafoe etsivänä, Cara Seymour prostituoituna, Chloë Sevigny Patrickin sihteerinä, sekä Jared Leto, Justin Theroux, Matt Ross, Josh Lucas ja Bill Sage Patrickin työkumppaneina. Sivuhahmot jäävät todella yksiulotteisiksi tapauksiksi, mikä ei kuitenkaan ole ongelma. Tällä ratkaisulla selvästi korostetaan sitä, kuinka kenelläkään muulla ei ole merkitystä Patrickille, jolloin heillä ei pitäisi olla merkitystä katsojallekaan.
Amerikan psyko vie katsojansa mestarillisesti Patrick Batemanin pään sisälle. Tähän vaikuttaa jo vahvasti Patrickin kertojaääni, mikä ei tosin niinkään selitä juonta, vaan selostaa Patrickin tekemiä huomioita ja ajatuksia. Patrick selostaa todella pikkutarkasti esimerkiksi ihonhoitotuotteistaan, suosikkiartisteistaan ja käyntikortistaan, joilla ei ole niinkään väliä juonen etenemisen kannalta, mutta ne antavat katsojalle täydellisen käsityksen siitä, kuinka tarkka hän on asioista. Patrickille kontrolli on äärettömän tärkeää ja hän muuttuukin hyökkääväksi heti, kun ei enää hallitse tilannetta. Patrick ei välitä mistään muusta kuin itsestään ja omasta tyydytyksestään, oli kyse sitten seksistä (jolloin hän tosin osoittaa jälleen itsekeskeisyyttä tuijottamalla lähinnä itseään peilistä ja pullistelemalla lihaksiaan itselleen) tai sitten niistä ikävämmistä yöpuuhista. Elokuva tuo todella hyvin esille, kuinka bisnesmies-Patrick on pelkkä naamio, jonka hän on luonut pysyäkseen poissa vankilasta. Toisaalta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota Patrickin ilmiselvään synkkään puoleen, vaikka hän jopa sanoo hymyillen todella sairaita asioita tutuilleen.
Ymmärsin nopeasti leffan alussa, miksi monet pitävät Amerikan psykoa niin korkeassa arvossa ja miksei se uppoa toisille. Kyseessä on mustan huumorin kauhukomedia, satiiri, mikä oikein herkuttelee sen kauheilla piirteillä. Patrickin sairaat möläytykset muille ja hänen intonsa, kun suosikkipuuha on lähellä, hoidetaan komedian kautta ja joillekin tämä tyyli toimii ja toisille ei. Filmi todella on monilla eri tavoilla elokuva Patrick Batemanista - niin hänen tarinansa kuin hänen psykologinen tutkintansa - ja minä suorastaan rakastuin tähän teokseen. Elokuva on vangitsevasti rakennettu ja se lumoaa yhä syvemmälle, mitä pidemmälle tarina etenee. Aluksi Patrickin teoille nauraminen tapahtuu hermostuneesti, mutta vähitellen katsoja huomaakin nauravansa Patrickin kanssa. Leffa on kierolla tavalla hulvaton, enkä voi edes kuvailla, kuinka paljon pidän siitä, kun mustan huumorin elokuva saa katsojan kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä.
Komedian lisäksi mukana on kyllä ihan kauhuakin, muttei mitään nykypäivän hyppysäikyttelypelleilyä, vaan enemmän psykologista tunnelmointia. Alkupäässä lähinnä vain vihjaillaan, mitä Patrickin salaiseen elämään kuuluu ja suurimmaksi osaksi ajasta hänen tekonsa jätetään ihan vain katsojan mielikuvituksen varaan. Tämä on todella nerokasta, sillä katsojan mielikuvat ovat luultavasti kauhistuttavampia kuin mitä tekijät olisivat voineet loihtia ruudulle, minkä lisäksi jo pelkkä epävarmuus Patrickin teoista on karmivaa. Jännittäviä hetkiä on luvassa ja katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä jossain kohtaa huomaa, ettei jännitäkään uhrien puolesta, vaan Patrickin puolesta. Onnistuuko hän pitämään puuhansa salassa, vai pääseekö Willem Dafoen näyttelemä etsivä hänen jäljilleen? Amerikan psyko onnistui vakuuttamaan minut alusta saakka sen mahtavuudesta, mutta todellinen jättipaukku, eli elokuvan ässä hihassa on säästetty loppuun ja se vasta saikin minut ymmärtämään, miksi tämä kuuluu monien suosikkileffojen joukkoon.
Christian Balen kiinnityksen lisäksi olen erittäin iloinen, että Mary Harron pysyi leffan ohjaajana. Harronin luoma tunnelma on täydellinen ja hänen ohjauksestaan ja käsikirjoituksestaan huomaa, kuinka hän ymmärtää Patrick Batemania paremmin kuin välttämättä kukaan muu (paitsi tietty "Amerikan psyko" -kirjan tehnyt Ellis). Harron ja toinen käsikirjoittaja Guinevere Turner omaavat kieron huumorintajun ja kirjoittavat Patrickin todella nerokkaasti. Amerikan psyko on myös teknisesti hyvin toteutettu. Se on erittäin hyvin kuvattu ja etenkin leikattu. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja efektitiimi on päässyt roiskimaan tekoverta. Ääniefektit ovat hyvin luodut ja John Calen säveltämät musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan tunnelmaan.
Yhteenveto:Amerikan psyko on mestarillinen kuvaus psykopaatista, mikä todella vie katsojan tarinan päähenkilö Patrick Batemanin sairaan mielen sisälle. Hahmo on huikean hienosti rakennettu kaikin tavoin. Patrickille kirjoitettu kertojaääni on kiehtova lisä, sillä se ei selitä tarinaa, vaan Patrick vain osoittaa erilaisia huomioitaan maailmasta, mikä saa katsojan ymmärtämään tämän ajatuksenkulkua paremmin. Vielä kun Christian Bale herättää hahmon henkiin näin hurjalla tavalla, ei voi muuta kuin äimistellä. Bale osaa olla äärimmäisen kylmä ja hullu, ja onkin usein aidosti pelottava. Pelottavaa on myös, kuinka katsoja huomaa jännittävänsä hahmon puolesta. Vaikka tietää, kuinka sairaita tekoja Patrick tekee, ei katsoja silti halua, että tämä jää kiinni. Elokuvan huumori on synkkää ja se vaatiikin katsojalta paljon, että leffan vitseille nauraa. Aluksi katsoja ei oikein ole varma, onko nauraminen oikein, mutta loppupäässä katsoja jo hekottelee Patrickin kanssa. Tunnelma on upeasti ja jopa lumoavasti rakennettu, vaikka leffa sisältääkin sairaita hetkiä. Lopussa elokuva vielä kaivaa viimeisen ässän hihastaan, tehden teoksesta entistäkin paremman. Tähän kun lisää vielä päälle ties kuinka monet repliikit, jotka tarttuvat herkästi mukaan omaan käyttöön, on Amerikan psyko lähes täydellinen paketti. Tätä ei kuitenkaan voi suositella kaikille tyylinsä ja sisältönsä vuoksi, mutta jos omaa kieromman huumorintajun ja kiinnostuksen psykoottisia persoonia kohtaan, on tämä pakko katsoa. Pari vuotta myöhemmin elokuva sai jatko-osan American Psycho 2 (2002), mutta se on haukuttu niin pahasti lyttyyn, etten aio ainakaan vielä pilata tätä katsomalla jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Psycho, 2000, Am Psycho Productions, Edward R. Pressman Film, Lionsgate Films, Muse Productions, P.P.S. Films, Quadra Entertainment, Universal Pictures
Ohjaus: James Mangold Pääosissa: Christian Bale, Matt Damon, Caitriona Balfe, Josh Lucas, Jon Bernthal, Tracy Letts, Noah Jupe, Remo Girone ja Ray McKinnon Genre: draama, urheilu Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia Ikäraja: 12
Ford v Ferrari, eli suomalaisittain hieman hassusti ja turhan pitkästi nimetty Le Mans 66 - täydellä teholla perustuu tositapahtumiin vuoden 1966 Le Mans -autokilpailusta ja siihen liittyneestä Ford Motor Companyn ja Ferrarin välisestä kisasta. 20th Century Fox -yhtiö oli kiinnostunut tositarinan filmatisoimisesta jo vuosien ajan. Ohjaajaksi oli jo ehditty valita Joseph Kosinski, käsikirjoituksen olivat kirjoittaneet Butterworthin veljekset ja pääroolin oli kiinnitetty Tom Cruise ja Brad Pitt. Projekti ei kuitenkaan suostunut käynnistymään sellaisenaan. Helmikuussa 2018 Loganin(2017) ohjaaja James Mangold valittiin uudeksi tekijäksi ja pyörät pistettiin jälleen pyörimään. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden heinäkuussa ja nyt Le Mans 66 - täydellä teholla saa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin perusta urheilusta ja etenkään sen katsomisesta. Kilpa-ajojen seuraaminen ei kiinnosta minua lainkaan. Silti tämä elokuva herätti heti mielenkiintoni, mutta lähinnä sen päänäyttelijöiden Christian Balen ja Matt Damonin takia. Kun aloin kuulla filmin saaneen paljon kehuja, aloin odottamaan sen näkemistä ja iloitsinkin, kun elokuvan lehdistönäytös järjestettiin Finnkinon isossa ISENSE-salissa, missä filmin ajokohtaukset todella pääsivät oikeuksiinsa.
Vuonna 1966 autonvalmistajayhtiö Ford päättää laajentaa kilpa-autojen puolelle, haastaakseen viitenä vuonna peräkkäin kuuluisan Le Mans -kilpailun voittaneen Ferrarin. Autosuunnittelija Carroll Shelby ja kilpa-ajaja Ken Miles saavat tehtäväkseen rakentaa Fordille parhaan mahdollisen auton kilpailuun.
Päärooleissa entisenä kuskina ja nykyisenä autosuunnittelijana Carroll Shelbynä, sekä tämän valitsemana kilpa-ajaja Ken Milesina nähdään tosiaan Matt Damon ja Christian Bale, jotka ovat molemmat tuttuun tapaansa mahtavia näyttelijöitä. Damon on pätevä ex-kuskina, joka haluaa pysyä hommissa mukana vaikka väkisin. Bale on kuitenkin elokuvan todellinen stara, tehden jälleen ilmiömäisen hienon roolisuorituksen. Viimeksi Bale nähtiin Vice - vallan oikeat kasvot -elokuvan (Vice - 2018) pääosassa, mihin hänen piti lihottaa itseään parisenkymmentä kiloa. Nyt hänen on suunnilleen vuoden sisään pitänyt laihduttaa saman verran. Bale ottaa työnsä selvästi todella vakavasti ja tarjoaakin aina parastaan. Hänen hahmonsa Ken Miles ei todellakaan ole persoona helpoimmasta päästä, sillä tämä on kehno sosiaalisissa tilanteissa ja muutenkin tympeä kaikille. Kenistä kuitenkin löytyy massiivinen vimma ajamista kohtaan ja Bale kanavoi tätä vimmaa upeasti. Jälleen kerran hän katoaa roolihahmonsa taakse ja muuttuu kovan luokan kilpa-ajajaksi. Damonin hahmo Carroll Shelbykin on mielenkiintoinen, mutta jää kuitenkin Kenin jalkoihin... vai pitäisikö sanoa Kenin jälkeen radalla? Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Kenin vaimo Mollie (Caitriona Balfe) ja heidän poikansa Peter (Noah Jupe), Ford-yhtiön omistaja Henry Ford II (Tracy Letts), varatoimitusjohtaja Beebe (Josh Lucas), Fordin ja Ferrarin välisen taiston keksinyt Lee Iacocca (Jon Bernthal), sekä Ferrarin omistaja Enzo Ferrari (Remo Girone). Sekä Gironesta että Lettsistä löytyy arvokkuutta isoiksi yhtiöiden johtajiksi, kun taas Lucas tekee Beebe-hahmostaan erittäin vihattavan. Beebe on yksi ärsyttävimmistä mulkeroista, jonka olen vähään aikaan leffoissa nähnyt. Balfe on erittäin oivallinen Kenin vaimona, joka samanaikaisesti kannustaa että pelkää miehensä puolesta. Jupe on sympaattinen pariskunnan lapsena, joka ihailee isäänsä yli kaiken.
Vaikkei urheilun katsominen kiinnosta minua, pidän kyllä erilaisista urheilulajeista kertovista elokuvista. Elokuvista löytyy hahmoja ja heidän tarinansa, jota pääsee seuraamaan ja mitä kiinnostavampi tarina on ja mitä enemmän hahmoista välittää, sitä mielenkiintoisempia itse urheiluosuudet ovat, sillä katsoja todella haluaa päähahmon onnistuvan tavoitteessaan. Le Mans 66 - täydellä teholla on juurikin tällainen teos. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja heistä välittää, minkä lisäksi heille asetettu haaste on kiinnostava, jolloin elokuva pitää hyvin mukanaan. Itse asiassa se pitää ihan älyttömän hyvin mukanaan. Tällä elokuvalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, eikä se todellakaan tunnu siltä. Ei tämä tuntunut edes kahdelta tunnilta! Kyseessä on äärimmäisen mukaansatempaava leffa, mikä viihdyttää täysillä läpi kestonsa. En olisi etukäteen uskonut tai ajatellut, että elokuva voisi olla näin viihdyttävä. Tai hauska. Ei kyseessä mikään komedia ole, mutta kyllä sen aikana saa naurahtaa useaankin otteeseen, etenkin Balen veikeän roolityön ansiosta. Elokuvasta löytyy valtava määrä energiaa ja sitä on tehty samalla vimmalla ja intohimolla, millä Carroll ja Ken suunnittelevat, rakentavat ja testailevat autoa Fordille.
Kun vihdoin päästään itse kilpailuihin, on meno fantastisen upeaa. Autokaahailut ovat toteutettu erittäin vaikuttavilla stunteilla, eikä voi muuta kuin äimistellä, kuinka hullun uhkarohkeita nämä kuskit oikeasti ovat. Kilpailukohtaukset naulaavat katsojan penkkiinsä ja saavat puristamaan käsinojia jännityksestä. Meno käy yhä vain intensiivisemmäksi ja tilanteeseen voi upota niinkin vahvasti, että alkaa ihan hikoiluttaa. Kilpailuihin lisäkonfliktia tuo se, että tärkeässä asemassa Fordilla oleva Beebe ei pidä Kenistä eikä erityisemmin Carrollistakaan ja yrittääkin tökkiä kapuloita rattaisiin. Elokuvassa näytetään hyvin, kuinka näiden autofirmojen johtohenkilöt eivät luultavasti tiedä mitään itse ajamisesta. He katsovat vain erilaisia tilastoja sun muuta, eivätkä kysy itse kuluttajilta, mikä autoissa on hyvää ja mikä ei. Ken on Fordin paras kuski, mutta koska hän ilmaisee mielipiteensä usein tökerösti, yhtiö pelkää hänen haastattelujensa koituvan yhtiön kohtaloksi ja on siksi valmis erottamaan Kenin projektista. Ford haluaisi voittaa, muttei tajua, mitä voittoon vaaditaan. Kaahailun lisäksi myös draamapuoli on yllättävän iskevää. Kenin perheen asioista välittää ja hahmojen välinen suhde tuntuu aidolta.
James Mangoldin ohjaus on varmaa ja rautaista läpi filmin. Hän rakentaa loistokkaan tunnelman elokuvaan ja kertoo tarinaa mukaansatempaavasti Butterworthin veljesten ja Jason Kellerin työstämän todella hyvän käsikirjoituksen pohjalta. Mangoldilla on silmää upeille visuaalisuuksille ja kilpailukohtaukset ovatkin teknisesti täydellisyyttä hipoviksi hiottuja. Kameratyöskentely on mestarillista ja on hienoa, kuinka paljon leffassa käytetään laajoja kuvia, näyttämään tapahtuman suuruutta ja esittelemään näyttäviä stuntteja oikein tosissaan. Kilpa-autojen välissä kaahaa auto, johon on asennettu kameroita taltioimaan liikettä tyylikkäin konstein. Myös leikkaus on erinomaista ja tahditus on täysin kohdallaan, kun näin pitkähkö elokuva on saatu tuntumaan näin lyhyeltä. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku on herätetty taidokkaasti takaisin henkiin. Äänimaailma on mahtipontinen jyrisevien moottoreiden ja kaahaavien autojen kautta. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, joka lisää jännityksen tasoja, mitä pidemmälle kisat etenevät.
Yhteenveto:Le Mans 66 - täydellä teholla on niin mukaansatempaava elokuva, että kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu alle kahdelta tunnilta. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja kertoo erittäin mielenkiintoisen tarinan. Carrollille ja Kenille asetettu haaste on vangitsevaa seurattavaa ja siihen tuodaan hyvin konflikteja itse Fordin puolelta, joka haluaa voittaa, muttei todellakaan tiedä, mitä voittaminen vaatii. Filmi viihdyttää iskevästi läpi kestonsa ja siinä saa nauraa yllättävänkin usein. Draamapuolikin on pääasiassa kohdillaan ja Kenin perheestä välittää. Itse kilpailukohtaukset ovat käsittämättömän upeasti toteutettuja ja katsoja seuraa hurjaa kaahaamista jännittyneenä paikoillaan. Ohjaaja James Mangold onnistuu rakentamaan intensiivistä tunnelmaa kisoihin ja jännityskierroksia vain lisätään, mitä pidemmälle kilpailut etenevät. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, mutta kyllä tämä on lopulta Christian Balen show. Hän hyppää rooliinsa kilpa-ajaja Keninä sellaisella vimmalla, ettei voi muuta kuin ihailla. Myös teknisesti kyseessä on hienosti tehty elokuva ja Le Mans 66 - täydellä teholla nousee vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Jos autot ja autourheilu kiinnostaa tai itse kertomus kiehtoo, suosittelen suurella lämmöllä katsomaan filmin. Itse en ole kiinnostunut autoista, enkä tosissaan siitä urheilusta, mutta tarina, hahmot, näyttelijäsuoritukset ja muutenkin toteutus olivat niin vakuuttavia, että pidin tästä elokuvasta todella paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ford v Ferrari, 2019, Twentieth Century Fox, Chernin Entertainment
Ohjaus: Ang Lee Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12 Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten. Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.
En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu. Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa. Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä. Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen. Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa. Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.
Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.
Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.
Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan.Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.
Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.
Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.
Yhteenveto:Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures
