Arvostelu: J. Edgar (2011)

J. EDGAR

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.

J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.

Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.

J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.

Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.

Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.

Yhteenveto: J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions

Arvostelu: Wrath of Man (2021)

WRATH OF MAN

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Holt McCallany, Josh Hartnett, Niamh Algar, Jeffrey Donovan, Scott Eastwood, Chris Reilly, Laz Alonso, Raúl Castillo, DeObia Oparei, Eddie Marsan, Post Malone ja Andy García

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Wrath of Man on Jason Stathamin tähdittämä ja Guy Ritchien ohjaama uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta elokuvasta Le Convoyeur (2004). Vuonna 2019 Ritchie ilmoitti työstävänsä seuraavaksi omaa versiotaan ranskalaisleffasta ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tammikuussa 2021, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirretty. Nyt Wrath of Man on kuitenkin vihdoin saamassa ensi-iltansa ja itse olin innoissani. Ritchien edellinen elokuva The Gentlemen (2019) oli ohjaajan lystikkään tyylikäs paluu rikoselokuvien pariin kahden hutilaukauksen (King Arthur: Legend of the Sword - 2017 ja Aladdin - 2019) jälkeen, joten kun hän päätti jatkaa rikostarinoiden kanssa, olin heti valmis katsomaan, mitä olisi luvassa. Kävinkin katsomassa erittäin positiivisin mielin Wrath of Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa ja jo nyt täytyy todeta, että poistuin näytöksestä hyvin ristiriitaisin tuntein...

Mysteerinen mies nimeltä Patrick Hill, eli ihan vain "H" saa työn miljoonia dollareita viikottain kuljettavasta firmasta. Kun erään kuljetuksen aikana panssaroitu kuljetusauto joutuu ryöstön kohteeksi, H:n menneisyyden salat alkavat nousta esiin...

Pääroolissa mysteerisena H:na nähdään Jason Statham, joka tekee pitkästä aikaa paluun Guy Ritchien elokuviin. Statham ja Ritchie ovat toisilleen merkittävä kaksikko, olihan Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) kummankin ensimmäinen elokuva. Ritchie ja Statham ovat pari muutakin filmiä tehneet yhdessä, mutta edellisestä, eli Revolverista (2005) on vierähtänyt jo 16 vuotta. Stathamista ei harmillisesti löydy minkäänlaista erityisintoa uutta yhteistyötä kohtaan, vaan hän hoitaa hommansa samana kivikasvoisena äijänä kuin hyvin pitkälti kaikissa muissakin leffoissaan. Statham on kuitenkin hyvässä vedossa ja hahmosta löytyy tarpeeksi sisältöä, jotta tämän H:n tarinaa haluaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Holt McCallany, Josh Hartnett ja Niamh Algar rahankuljetusfirmalle työskentelevinä Bullettina, Boy Sweatina ja Danana, sekä Eddie Marsan firman pomona, minkä lisäksi leffassa esiintyvät mm. Scott Eastwood, Andy García ja rap-artisti Post Malone. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, kuten myös heidän näyttelijänsä. Eastwood ei vieläkään nouse liki legendaarisen Clint-isänsä tasolle, mutta hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. 2000-luvun alun jälkeen pelkästään pikkuleffoja tekemään päätynyttä Hartnettia on ihan mukava nähdä pitkästä aikaa valkokankaalla.

Heti täytyy sanoa, että jos odottaa Wrath of Manista samanlaista kevyttä, kieli poskessa tehtyä rikosviihdettä, joka kuitenkin säväyttää nokkelalla käsikirjoituksellaan, eli samaa mitä monet Guy Ritchien elokuvat edustavat, voi hyvin nopeasti joutua pettymään. Muutamaa ihan hilpeää naljailua lukuunottamatta kyseessä on lähes huumoriton synkistely, joka oikein tosissaan maalailee painostavaa ilmapiiriä ja lähestulkoon velloo ylidramaattisuudessa. Viihdyttäväksi en leffaa voi millään kutsua, sillä se tuntui läpikotaisin niin raskaalta - aivan kuin filmi vyöryttäisi painolastiaan katsojan harteille. Kahden tunnin kestoon mahtuu osioita, jotka tuntuivat erittäin raskassoutuisilta ja paikoitellen leffa jopa käy hieman laahaavaksi. Vaikka pidän siitä, että Ritchie halusi kokeilla jotain vakavahenkisempää värikkään fantasiaseikkailu Aladdinin ja vekkulimaisen rikosleffa The Gentlemenin jälkeen, hän vie synkistelyn liiankin pitkälle.

Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono teos, eikä edes heikko. Wrath of Man pitää sisällään tarpeeksi hyvää, jotta se pääsee hieman yli keskinkertaisuuden rajan ja nousee plussan puolelle. Elokuvassa on tietyt kohtaukset, jotka ovat todella rautaisia. Filmi lähtee käyntiin iskevällä ryöstökohtauksella, jossa on hienoa, ettei kamera poistu ryöstettävän panssariauton sisältä lainkaan. Se luo hyvin tunnetta siitä kuin olisi itse auton sisällä, rakentaen painostavaa ilmapiiriä juuri oikealla tavalla. Lisäksi filmin loppuhuipennus on mainio, joskin hieman liian pitkäksi venytetty. Loppuhuipennuksen ongelmaksi muodostuu pienesti se, että kun elokuva pitää läpikotaisin sitä painostavaa ilmapiiriä yllä, eivät ne oikeasti jännittäviksi tarkoitetut hetket loista niin kirkkaasti kuin pitäisi.

Vaikka elokuva ei sisälläkään samanlaisia nokkeluuksia tarinan tai dialogin puolella kuin Ritchien monet aiemmat teokset, Wrath of Manista löytyy joitain hyvin ritchiemäisiä juttuja. Kun tarina ja H:n motiivit alkavat vihdoin aueta, Ritchie päättää tuoda kerrontaan mukaan oman palapelimäisen vivahteensa. Elokuvassa on pidempi pätkä, joka hyppii ajassa edestakaisin ja vaikka paikoitellen tämä ei täysin toiminut, pidin kovasti siitä, kuinka eri juonikuviot kuitenkin yhdistyvät tiettyyn hetkeen. Tätä yhtä hetkeä esitellään monista näkökulmista, mikä luo sille isompaa painoarvoa. Sekaan on ripoteltu muitakin yksittäisiä juttuja, joiden aikana ohjaajan fanin päässä käy nopeasti ajatus "tämä on niin Ritchietä!". Silti jäin kaipaamaan ohjaajalta hieman enemmän.

Tekniseltä toteutukseltaankin Wrath of Man aiheuttaa hieman ristiriitaisia mietteitä. Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka leikkauskin on usein toimivaa ja napakkaa, leffa kaipaisi reippaampaa tiivistämistä. Laahustavia osioita olisi voinut leikata sähäkämmiksi, jolloin filmin sulavuus ei takkuilisi. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat oivalliset, eikä parissa kohtaa tekoverta säästellä. Ääniefektit jylisevät kovaa toimintakohtausten aikana, minkä lisäksi audiotehosteita hyödynnetään parissa kohtaa nokkelasti musiikin tahtiin. Chris Bensteadin säveltämät musiikit vasta ristiriitaiset ovatkin. Toisaalta ne ovat voimakkaat ja tunnelmalliset, mutta samalla ne korostavat liikaa Ritchien lähes paatoksellista synkistelyä. Vähän väliä kuultavat matalat melodiat iskevät aluksi lujaa, mutta jossain kohtaa niiden jatkuva käyttö alkaa käydä tylsäksi tehokeinoksi.

Yhteenveto: Wrath of Man on kelvollinen toimintatrilleri, joka käy kuitenkin välillä turhan raskaaksi ylidramaattisessa synkistelyssään. On mielenkiintoista nähdä Guy Ritchien tekevän vakavampaa rikoselokuvaa, mutta Ritchie ampuu jopa yli siinä haudanvakavuudessa. Seasta löytyvät pari hauskaa naljailua ovat elokuvan harvoja hilpeitä hetkiä. Pääasiassa filmi lähes velloo painostavassa ilmapiirissä, mitä vain edesauttaa Chris Bensteadin musiikki. Käsikirjoitukseltaan teos ei todellakaan kuulu Ritchien parhaimpiin ja nokkelimpiin, vaikka hän pyöritteleekin tarinaa puolessa välissä ihan kiinnostavin aikahypyin. Saman tapahtuman ympärillä kiertävät näkökulmat ovat filmin vahvempia puolia. Samoin sen loppuhuipennus toimii hyvin, vaikka sekin on hieman liian pitkäksi venytetty. Jason Statham tekee tuttua yrmyilytyötään elokuvan keulakuvana. Hän hoitaa hommansa toimivasti, mutta tiettyä sähäkkyyttä jäisi kaipaamaan - onhan kyseessä Statham-Ritchie-duon ensimmäinen yhteistyö yli vuosikymmeneen. Wrath of Manista löytyy selvät heikkoutensa, mutta siinä on myös tarpeeksi onnistumisia, jotta raskassoutuinen rikosjännäri saa nostettua itsensä plussan puolelle. Toivon mukaan Ritchien ja Stathamin tuleva yhteistyö, Five Eyes -nimellä kulkeva vakoojaelokuva olisi parempi. Elokuvaa kuvataan parhaillaan, joten voi olla, että se ilmestyy jo ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wrath of Man, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Miramax, CAA Media Finance, Flic Films UK, Toff Guy Films

Arvostelu: Honest Thief (2020)

HONEST THIEF

Ohjaus: Mark Williams

Pääosissa: Liam Neeson, Kate Walsh, Jai Courtney, Jeffrey Donovan, Anthony Ramos ja Robert Patrick

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Honest Thief on Liam Neesonin tähdittämä uusi toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Steve Allrichin ja ohjaaja Mark Williamsin käsikirjoituksesta, jonka pohjalta kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018. Leffan julkaisua on siirrelty useaan otteeseen alkuvuodesta puhjenneen koronavirustilanteen takia, mutta nyt vihdoin Honest Thief saapuu teattereihin myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä - en tosin niinkään näyttelijöiden tai trailerin vuoksi, vaan koska olen jo pidemmän aikaa kaipaillut vilpitöntä ja rehtiä toimintahuttua, minkä parissa viihtyä mukavasti vajaan parituntisen ajan. Honest Thief vaikutti juuri siltä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksitoista pankkia ryöstänyt Tom Carter päättää ilmiantaa itsensä ja antaa varastamansa yhdeksän miljoonaa dollaria takaisin, saadakseen pienemmän tuomion. Hänen suunnitelmansa menee kuitenkin pieleen, kun kierot FBI-agentit päättävätkin varastaa rahat itselleen.

Liam Neeson nähdään elokuvan pääroolissa Tom Carterina, joka on aika samanlainen tyyppi kuin monet Neesonin toimintahahmoista. Nimi vain vaihtuu eri leffojen myötä, mutta pääasia on, että Neeson murjoo pahiksia turpaan ja ärisee puhelimeen siitä, kuinka aikoo kostaa heille jostakin. Neeson tarjoaa hyvin pitkälti juuri sitä, mitä häneltä nykyään odottaakin. Tällä kertaa hänen hahmonsa on vain liian rehti rosvo, joka rakkauden vuoksi päättää palata kaidalle polulle. Jotta tekijät voivat perustella pankkirosvon taistelutaidot, on Tomista tottakai tehty jokin ex-sotilas.

Elokuvassa nähdään myös Kate Walsh Tomin rakkauden kohteena, Anniena, jonka vuoksi Tom on valmis antautumaan, sekä Jeffrey Donovan, Jai Courtney, Anthony Ramos ja Terminator 2 - Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) T-1000 -pahiksena parhaiten tunnettu Robert Patrick FBI:n agentteina, joista jotkut haluavat napata Tomin ja toiset taas pitää tämän ryöstämät miljoonat itsellään. Walsh on mainio pari Neesonille ja heiltä löytyy sopivaa kemiaa. Patrickin näkeminen leffassa on aina ilo, sillä häntä ei nykyään paljoa valkokankailla päästä näkemään. Hän sopiikin erittäin hyvin FBI-konkariksi. Courtney, Ramos ja Donovankin suoriutuvat osistaan sujuvasta - etenkin Donovan, jonka esittämä agentti Meyers nousi kirkkaasti omaksi suosikikseni hahmoista. Omaa avioeroaan läpi leffan selvittävä Meyers on hilpeä heppu muuten aika kivikasvoisten tyyppien keskellä.

Honest Thief oli juuri niin anteeksipyytelemättömän rehti pöljä toimintajännäri, että se toimi itselleni oikein passelisti. Luultavasti minä tahansa muuna vuotena elokuva olisi tuntunut täysin teattereiden täytteeltä tai sitten se olisi heivattu suoraan DVD:lle tai suoratoistopalveluun, mutta nyt vuonna 2020 tämä raina taitaa olla juuri sitä, mitä teatterit kaipaavatkin. Elokuva kuljettaa katsojan sopivasti pois arjen ikävyyksistä vähän yli puoleksitoista tunniksi. Leffa ei todellakaan riko mitään rajoja, mullista lajityyppiään tai tee oikeastaan mitään, mitä ei oltaisi jo aiemmin nähty (Neeson itse on tehnyt tällaisia tusinapätkiä useammankin), mutta kumma kyllä, tässä on jotain kovin viehättävää ja viihdyttävää.

Vaikka Neesonin ja Walshin väliltä löytyykin kemiaa, heidän väliset lässynlää "olet minun kaikkeni" -keskustelut samanaikaisesti niin huvittavat kuin kyllästyttävät. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta jotta rattaat pysyvät liikkeessä niin kauan, että lopputulosta voi kutsua koko illan elokuvaksi, eivät hahmot tietenkään voi tehdä loogisia ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Leffa tuntuu kuitenkin täysin tiedostavan oman hupsuutensa. Tiettyjen repliikkien kautta se tuntuu jopa sanovan katsojalle, että "joo, me tiedetään, tämä nyt on vähän tällainen filmi" ja samalla se sai itseni katsomaan tiettyjä ilmiselviä vikoja sormieni läpi. Seasta löytyy muutama hilpeä vitsi, pari ihan jännittävää kohtausta, sekä viihdyttävää takaa-ajoakin. Eli oikein passeli pläjäys, minkä unohtaa lähes heti sen päätyttyä.

Ohjaaja Mark Williams on tätä ennen ohjannut vain yhden filmin, Gerard Butlerin tähdittämän draamateoksen A Family Man vuodelta 2016. Williamsin ohjaus onkin hieman hakusessa, mutta kun hänellä on pääosassa Liam Neeson, joka osaisi tehdä näitä rainoja vaikka unissaan, helpottuu Williamsin homma huomattavasti. Hänen käsikirjoituksensa yhdessä Steve Allrichin kanssa ei tarjoa yllätyksiä, mutta he onnistuvat silti pitämään menon tarpeeksi mielenkiintoisena. Kuvaus on ihan tyylikästä, eivätkä toimintakohtaukset onneksi syyllisty yliampuvaan kameranheiluntaan ja silppuleikkaukseen. Elokuvan tehosteet ovat kuitenkin hämmästyttävän kehnot ja mukana on yksi räjähdys, mikä olisi näyttänyt keskeneräiseltä kymmenenkin vuotta sitten. Äänimaailma on sentään oivallinen ja Mark Ishamin säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla, ilman että ne koskaan oikeasti erottuvat joukosta.

Yhteenveto: Honest Thief on kelpo toimintajännäri, mikä ei edes yritä keksiä pyörää uudestaan, vaan haluaa vain tarjota helppoa viihdettä kevyiden trillereiden ystäville ja sitä se kyllä tekee. Elokuva on jopa itsetietoinen omasta hölmöydestään, saaden siten katsojankin katsomaan selkeitä ongelmia sormien läpi. Romanttinen puoli on dialogiltaan aika tyhjänpäiväistä lässyttelyä, tarina on ennalta-arvattava ja monessa kohtaa hahmot hoitavat hommat tahallisen vaikeasti, jotta kestoa saadaan pidennettyä. Ja silti elokuva kestää vain hieman yli puolitoista tuntia. Liam Neeson kuitenkin murisee mahtavasti tuttuun tapaansa ja muutkin näyttelijät vähintään ajavat asiansa. Jeffrey Donovan on aidosti lystikäs avioeroaan vähän väliä selvittelevänä FBI-agenttina. Toimintaa on tarpeeksi, pari kelpo vitsiä mahtuu sekaan ja pikkuruinen jännityskin löytyy. Jos leffa olisi ilmestynyt viime vuonna, olisivat sen viat kehnoine digiräjähdyksineen olleet niin selviä, että olisin luultavasti antanut ainakin puoli tähteä pienemmät pisteet. Nyt Honest Thief oli kuitenkin juuri sitä, mitä siltä toivoinkin. Tällaista elokuvaa olen kaipaillut lähes koko kuluneen vuoden ajan. Katsonko leffaa koskaan uudestaan? Ehkä. Muistanko leffan olemassaoloa enää parin viikon päästä? Tuskin. Viihdyinkö leffan parissa? Erittäin mainiosti!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Honest Thief, 2020, Argonaut Entertainment Partners, Briarcliff Entertainment, Cutting Edge Group, Dreadnought Films, Honest Thief Productions, Ingenious Media, J Cubed Film Finance, Samuel Marshall Productions, Sprockefeller Pictures, Zero Gravity Management