Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Wes Craven

Pääosissa: Heather Langenkamp, Johnny Depp, Ronee Blakley, John Saxon, Amanda Wyss, Nick Corri, Robert Englund ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

Three, four, better lock your door...

Five, six, grab a crucifix...

Seven, eight, gonna stay up late...

Nine, ten, never sleep again.

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on Wes Cravenin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuvan tarina pohjautui Cravenin lukemiin uutisartikkeleihin aasialaisista pakolaisista Yhdysvalloissa, jotka kärsivät kamalista painajaisista, eivätkä suostuneet nukkumaan, kunnes heidät löydettiin yksi kerrallaan kuolleina, heidän menehdyttyä nukkuessaan. Kun Craven vielä samoihin aikoihin kuuli Gary Wrightin Dream Weaver -kappaleen, hän alkoi kehitellä kauhuelokuvaa nuoria painajaisissa jahtaavasta murhaajasta. Craven esitteli käsikirjoitusta eri elokuvayhtiöille, kuten Paramount Picturesille, Universal Studiosille ja jopa Walt Disneylle, jotka kaikki kieltäytyivät yksi kerrallaan (Disney olisi suostunut projektiin, jos Craven olisi puolestaan suostunut tekemään elokuvasta koko perheelle sopivan fantasiaelokuvan), kunnes lopulta New Line Cinema tarttui projektiin. New Line Cinema oli tuolloin ainoastaan levittänyt elokuvia ja yhtiölle tuottikin haasteita kerätä rahat tuottaakseen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1984 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 9. marraskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, jota kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kauhugenren isoimmista merkkiteoksista. Itse katsoin Painajaisen Elm Streetillä ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä kovasti. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Painajaisen Elm Streetillä jälleen kerran ja arvostella sen.

Elm Streetillä asuvat nuoret hoksaavat kaikki näkevänsä painajaisia samasta pelottavasta miehestä. Kun tämä mies murhaa yhden nuorista tämän unessa ja nuori kuolee oikeasti, loput kaveriporukasta yrittävät keksiä keinon pysyäkseen itse hereillä ja elossa.

Painajainen Elm Streetillä keskittyy neljään Elm Streetillä asuvaan nuoreen ystävään, Tinaan (Amanda Wyss), tämän hulttiopoikaystävään Rodiin (Nick Corri), Nancyyn (Heather Langenkamp) ja tämän poikaystävään Gleniin, jona nähdään Johnny Depp ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Deppin ei ollut aluksi tarkoitus olla mukana elokuvassa, vaan koekuvauspäivänä hän oli vain mukana ystävänsä Jackie Earle Haleyn takia, joka haki Glenin roolia. Depp kuitenkin kiinnitti roolittajien huomion, jotka nappasivat hänet mukaan ja Haley jäi nuolemaan näppejään. Haley pääsi kuitenkin näyttelemään itse murhaaja Freddy Kruegeria vuosia myöhemmin Painajainen Elm Streetillä -uudelleenfilmatisoinnissa (A Nightmare on Elm Street - 2010). Wyss, Corri ja Depp istuvat hyvin rooleihinsa, tulkiten hyvin hahmojensa erilaisia suhtautumisia kummallisiin painajaisiin. Sen sijaan isoimpaan rooliin nouseva Langenkamp on näyttelijäporukan heikoin lenkki. Hän ylinäyttelee vähän väliä, joka toimii loppupäässä, kun hänen Nancy-hahmonsa on pysynyt maanisesti ja kahvin voimalla hereillä jo useamman päivän putkeen, mutta ajoittain hänen heittäytymisensä käy hieman koomiseksi.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin toki nuoria unissa piinaava Fred "Freddy" Krueger. Rooliin oli aluksi valittu jo David Warner, mutta tämä joutui jättämään projektin aikataulusyistä. Tilalle pohdittiin Kane Hodderia, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan parhaiten Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorheesinä. Lopulta valinta kohdistui Robert Englundiin, joka olikin täydellinen valinta rooliin. Englund osaa olla hyytävä ja kuvottava, mutta samaan aikaan myös jopa tykättävä veijari roolissaan. Cravenin halusta Freddy Kruegerista tehtiin erilainen sarjamurhaaja kuin vaikkapa Jasonista tai Halloween-leffojen (1978-2022) Michael Myersista, eli mykän ja hitaan järkäleen sijaan hahmosta tehtiin synkästi vitsaileva ja äkkipikaisempi. Freddy Kruegerista saatiin erinomainen kauhuhahmo, josta on vuosien varrella muodostunut todellinen ikoni palaneen ihonsa, veitsihanskansa ja punaviherraidallisen paitansa kanssa ja joka on ymmärrettävästi aiheuttanut monille katsojillekin painajaisia.

Heather Langenkampin ylinäyttelemisestä huolimatta Painajainen Elm Streetillä on aivan mahtava kauhuelokuva, suoraan sanottuna yksi ehdottomista suosikeistani lajityypissään. Elokuvan idea on täydellinen kauhukertomukselle. Kaikki meistä näkevät joskus painajaisia ja toisinaan näihin painajaisiin kuuluu se, että joku jahtaa meitä ikävin aikomuksin. Mutta mitä jos tämä joku pystyisi ihan oikeasti satuttamaan meitä unissamme? Elokuva osuu todella alkukantaiseen ihmisten pelkoon, aiheuttaen onnistuneen epämukavaa oloa. Nukkuminen on yksi ihmisen perustarpeista ja joillekin nukkuminen on yksi suosikkipuuhista sen rentouttavan tunteen takia. Mutta mitä jos aina nukahtaessasi sinua odottaisi Freddy Kruegerin kaltainen hirviö, joka voi oikeasti satuttaa sinua? Ihminen ei pysty elämään loputtomiin nukkumatta, joten jossain kohtaa painajainen on pakko kohdata. Näin Painajainen Elm Streetillä käy myös psykologisemman kauhun puolella, eikä ole mikään pelkkä slasher-raina. Samalla itse Freddyllä heijastellaan monien pelkoja vaikkapa limaisia miehiä kohtaan. Nopeasti käy selväksi, ettei Freddy ole pelkkä murhaaja, vaan hänen kiinnostuksessaan näitä nuoria kohtaan on jotain kieron ja ällöttävän seksuaalista. Craven kirjoitti hahmon aluksi pedofiiliksi murhaajan sijaan, mutta kun tämä todettiin liialliseksi, Craven muokkasi tekstiään, jättäen kuitenkin sekaan pieniä viittauksia alkuperäisiin suunnitelmiin. Näiden inhottavien puolien summalla on saatu aikaan yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuleffoista, joka vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen on tehokkaan karmiva, ahdistava ja loppua kohti jopa aika piinaavakin.

Puolentoista tunnin kesto on käytetty tehokkaasti hyödyksi, eikä sekaan mahdu mitään ylimääräistä. Elokuva lähtee heti liikkeelle jännittävällä painajaisella ja sittenkin, kun siirrytään päiväsaikaan ja hahmot ovat hereillä, ei jännite pääse katoamaan. Leffa rakentelee onnistuneesti mysteeriä Freddy Kruegerin ympärille ja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään hahmon taustoja ja motiiveja. Painajaiset käyvät kerta toisensa perään karmivammiksi, kuten myös mielikuvituksellisemmiksi. Unikohtaukset kulkevat kiehtovasti omilla säännöillään ja hahmot saattavatkin yhtäkkiä siirtyä paikasta toiseen tai päätyä avaamastaan ovesta ihan eri paikkaan kuin oikeassa maailmassa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä häilyvämpää on myös se raja, milloin hahmot ovatkaan hereillä ja milloin unessa? Leffa onnistuu huiputtamaan niin päähenkilöitä kuin katsojia ja juuri kun Nancy luulee pääsevänsä niskan päälle, hän saattaakin huomata pelanneensa Freddyn pussiin. Elokuvan viimeiset minuutit syntyivät lopulta hieman kompromissiratkaisuna, eivätkä ne todellakaan ole sen vahvinta antia, etenkään ihan lopuksi näkyvän, koomisen selvän nuken kanssa.

Wes Cravenia pidetään yhtenä kauhugenren merkittävimmistä elokuvantekijöistä, eikä mikään ihme. Miehellä oli takanaan jo muun muassa Yön silmät (The Hills Have Eyes - 1977) ja myöhemmin hän ravisteli kauhugenreä Screamilla (1996) ja sen jatko-osilla. Craven osaa rakentaa pelottavaa ilmapiiriä esimerkillisesti ja saada katsojan sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Hän on myös keksinyt fantastisen premissin, jonka pohjalta hän on kynäillyt vahvan käsikirjoituksen. Painajainen Elm Streetillä on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä, etenkin pyörivän lavasteen kanssa, jossa kaikki huonekalut ja rekvisiitat täytyi kiinnittää lavasteisiin tukevasti, jotta ne eivät putoaisi lavastetta pyörittäessä. Puvustajat ja maskeeraajat osuivat kultasuoneen itse Freddy Kruegerin kanssa, loihtiessaan yhden kauhun ikonisimmista ilmestyksistä. Erikoistehostetiimi ansaitsee myös kehunsa. Vaikka seasta löytyy pari tahattoman koomista efektiä, kuten Freddyn venyvät käsivarret pimeällä kujalla, mukana on paljon todella kekseliäitä kikkoja, oli kyse sitten itsestään raahautuvasta ruumissäkistä, sängystä purkautuvasta veritornadosta tai vaikkapa tuleen sytytetystä hahmosta. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Charles Bernsteinin mystiset, unenomaiset sävellykset ovat omiaan lisäämään ahdistavaa tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, 1984, New Line Cinema, Media Home Entertainment, Smart Egg Pictures, Cinema '84, The Elm Street Venture

Arvostelu: Amadeus (1984)

AMADEUS

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge, Jeffrey Jones, Charles Kay, Patrick Hines, Roy Dotrice, Christine Ebersole, Simon Callow, Richard Frank, Nicholas Kepros, Kenny Baker ja Vincent Schiavelli

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia

Ikäraja: 7

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka puolestaan on fiktiivinen kuvaus säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämästä, urasta ja kuolemasta. Shaffer työsti itse näytelmänsä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja siitä ryhdyttiin tekemään elokuvaa. Näytelmän esityskierroksen loppupuolella Mozartia esittänyt Mark Hamill halusi toistaan roolin elokuvassakin, mutta tekijät halusivat jonkun tuntemattomamman näyttelijän rooliin, eivätkä uskoneet, että katsojat pystyisivät näkemään Hamillia minään muuna kuin Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) Luke Skywalkerina. Rooliin valittiin Tom Hulce ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Amadeus sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi Suomessa filmi voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Jussi-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse olin tiennyt Amadeuksesta jo pitkään, mutten ollut aiemmin nähnyt leffaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1823 itsemurhaa yrittänyt säveltäjä Antonio Salieri passitetaan mielisairaalaan, missä hän tunnustaa syntinsä papille; kuinka hän tapasi nuoren visionäärisäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin ja kuinka hän syyttää itseään Mozartin kuolemasta.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Tom Hulce valittiin lopulta näyttelemään yhtä legendaarisimmista säveltäjistä, itävaltalaista Wolfgang Amadeus Mozartia. Hulce hyppää erinomaisesti säveltäjäikonin saappaisiin ja tulkitsee hahmoaan ihailtavalla energialla. Mozart oli suurlahjakkuus, joka sävelsi konserttoja ja oopperoita jo ennen aikuisuutta ja pian hänestä tiedettiin ympäri Eurooppaa kuninkaallisia hoveja myöten. Eipä ihme, että nuorena paljon saaneella Mozartilla nousi pissa päähän ja hänet esitetään leffassa röyhkeänä ja omahyväisenä egoistina, joka sanoo varmana olevansa kaikkien muiden säveltäjien yläpuolella. Röyhkeäksi voi myös mieltää hänen kömpelöt käytöstapansa ja yrityksensä höykyttää kaavoihinsa kangistunutta klassisen musiikin ja oopperan maailmaa. Tietyistä rasittavista piirteistään huolimatta katsojana haluaa nähdä tämän säveltäjälegendan elämäntarinan.

     Vaikka Hulce tekikin huipputyötä roolissaan itse Amadeuksena, miespääosapalkinnot eri gaaloissa nappasi lopulta F. Murray Abraham, joka näyttelee italialaissäveltäjä Antonio Salieria, jonka vinkkelistä tarinaa kerrotaan. Abraham tekee hillitympää työtä kuin Hulce, mutta tarjoaa yhtä paljon. Siinä, missä Mozart esitetään eksentrisenä nuorukaisena, Salieri pitää paljon sisällään ja viestii suuria ihan vain katseillaan. Abraham saa hahmonsa jokaisen Mozartiin luodun katseen täyteen tuntemuksia ihailusta, kateudesta, vihasta, äimistymisestä ja halveksunnasta. Katsojalle muodostuu ristiriitainen suhde Salieriin ja vaikka aluksi vaikuttaakin kummalta ratkaisulta, että elokuva kerrotaan hänen kautta, on lähestymistapa lopulta onnistunut.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Elizabeth Berridge Mozartin tyttöystävänä Constanzena, Roy Dotrice Mozartin isänä Leopoldina, Jeffrey Jones Pyhän Rooman keisari Joosef II:na, Charles Kay kreivi Orsini-Rosenbergina, Patrick Hines keisarillisena kapellimestari Bonnona, Christine Ebersole oopperalaulajan urasta haaveilevana Caterinana, Simon Callow oopperalaulaja Schikanederinä, sekä Richard Frank pappi Voglerina, joka vuonna 1823 kuuntelee Salierin kertomusta Mozartista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Berridge tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun hän yrittää pysyä säveltäjämiehensä rinnalla läpi vaikeidenkin aikojen.

Eipä ole Amadeusta turhaan ylistetty viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana useaan otteeseen, eikä se syyttä kahminut palkintoja eri gaaloissa. Kyseessä on liki viiden tähden mestariteos, joka lumoaa katsojansa pauloihinsa ja jonka parissa kolmituntinen kesto kulkee kuin siivillä. Filmi onkin erinomaisen esimerkillisesti rakennettu. On erittäin koukuttavaa seurata Salierin kertomusta siitä, kuinka keisarin iloksi kutsuttu Mozart nousee pian maan suosituimmaksi säveltäjäksi ja kuinka tämä teki Salierista syvästi katkeran miehen. Tosielämässä Mozartin ja Salierin välillä ainoastaan huhuttiin olevan kilpailua, mutta Amadeus esittää tämän kuin totuutena. Olivat säveltäjien välit todellisuudessa sitten lämpimät tai kylmät, niistä saadaan aikaiseksi mitä herkullisinta draamaa, hupaisaa huumoria kuin myös suurta tragediaa. Mozartin sävellystyöt pitivät sisällään monenmoisia tunteita, eikä muuta voikaan hyväksyä hänestä kertovalta elokuvalta.

Elokuvassa yllätyin erityisesti siitä, kuinka viihdyttävä ja hauska se osaakaan olla. Etenkin ensimmäinen tunti, jossa Mozart saapuu hoviin muiden iloksi ja järkytykseksi, on todella veikeää katseltavaa. Hahmojen katseet viestivät vielä enemmän kuin heidän sanansa ja niistä syntyvä nokkela huumori nostaa jatkuvasti hymyn huulille. On hilpeää, kuinka Salieri yrittää kerta toisensa perään keksiä keinoa horjuttaa Mozartin asemaa, vain epäonnekseen vahvistaen nuorukaisen jalustaa. Mitä pidemmälle tämä kilpailunhimo etenee, sitä vakavammaksi filmi muuttuu. Leffan kolmas tunti on selvästi sen hitain ja haasteellisin seurattava, lähinnä siksi, kuinka synkkiin vesiin elokuvaa kahlailee. Tämä heijastuu Mozartin työssä ja leffan loppupäässä kuultavat sävelmät ja oopperat ovat toinen toistaan dramaattisempia, joiden jylhyys tuntuu kuuntelijan ytimissä. Mozartin kauniita teoksia päästäänkin kuulemaan koko rahan edestä ja niitä tukevat oopperaesitykset ovat vaikuttavia. Viimeisenä elinvuotenaan Mozartin tuskailema sielunmessu Requiem d-mollissa iskee tosissaan tunteisiin, kun se pauhaa hänen hautajaiskohtauksessaan.

Amadeuksen ohjasi tšekkiläinen Miloš Forman, joka pitää suurta pakettia ihailtavasti kasassa, pureutuen todella intiimistikin säveltäjälegendan sielunmaisemaan leffan loppupuolella. Forman saa kaiken näyttelijöistään irti ja hallitsee niin teatraalisuuden kuin pienisävyisyyden. Peter Shaffer taas käsikirjoitti elokuvan oman näytelmänsä pohjalta ja hän on rakentanut useita aivan mahtavia kohtauksia, täynnä oivaa dialogia. Shafferin mukaan kirjoittamat synkkäsävyiset teemat uskosta ja sen menettämisestä ovat väkeviä. Elokuva on myös hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi todella ansaitsivat palkintonsa - niin upeaa työtä he tekevät läpi elokuvan. Näitä huikeita puitteita katsellessa silmä kyllä lepää. Myös äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Mozartin ja muiden klassisen musiikin säveltäjien työt tukevat tapahtumia toki täydellisesti.

Alkuperäisen teatteriversion lisäksi Amadeuksesta on olemassa myös parikymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmetuntinen versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä muutaman kokonaan uuden kohtauksen. Itse katsoin elokuvasta ohjaajan version.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amadeus, 1984, The Sauls Zaentz Company, AMLF

Arvostelu: Tuulen laakson Nausicaä (風の谷のナウシカ - 1984)

TUULEN LAAKSON NAUSICAÄ

風の谷のナウシカ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Sumi Shimamoto, Gorō Naya, Ichirō Nagai, Yoshiko Sakakibara, Iemasa Kayumi, Yōji Matsuda, Hisako Kyōda, Kōhei Miyauchi, Mahito Tsujimura, Miina Tominaga, Makoto Terada, Akiko Tsuboi ja Rihoko Yoshida

Genre: anime, seikkailu, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Tuulen laakson Nausicaä on Hayao Miyazakin ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva, joka perustuu Miyazakin omaan manga-sarjakuvaan. Piirtäjänä toiminut Miyazaki oli tehnyt ohjaajadebyyttinsä elokuvalla Lupin III - Cagliostron linna (ルパン三世 カリオストロの城 - 1979) ja vaikkei leffa ollut erityisen iso menestys, Animage-lehden toimittaja Toshio Suzuki ehdotti Miyazakille töitä. Miyazaki tarttui tarjoukseen ja loi mangan nimeltä Tuulen laakson Nausicaä, jota ryhdyttiin julkaisemaan vuonna 1982 ja joka nousi Animagen suosituimmaksi sarjakuvaksi. Animagen ja sen julkaisijan Tokuma Shotenin johtajat kannustivat Miyazakia kääntämään mangan elokuvan muotoon ja Miyazaki suostui sillä ehdolla, että saisi toimia ohjaajana. Miyazaki pyysi entisen yhteistyökumppaninsa Isao Takahatan tuottajaksi ja animaattoreiksi valittiin Topcraft-studio. Lopulta Tuulen laakson Nausicaä sai maailmanensi-iltansa 11. maaliskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Maailmalle elokuva levisi aluksi englanniksi dubattuna ja nimellä "Warriors of the Wind", josta leikattiin jopa kaksikymmentä minuuttia pois. Miyazaki ja muut elokuvaa tehneet suuttuivat tästä, eivätkä pitkään suostuneet levittämään leffaansa ulkomaille, ennen kuin heidän myöhempiä töitä leikkaamattomina levittänyt Walt Disney -yhtiö tarjoutui esittämään elokuvaa ilman muutoksia. Julkaisuajan säädöistä huolimatta Tuulen laakson Nausicaästä tuli maailmanlaajuinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Suosio johti siihen, että Topcraft-animointiyhtiön hankkineet Miyazaki, Takahata ja Toshio Suzuki perustivat Studio Ghiblin, joka nousi vuosien varrella maailman tunnetuimmaksi animeyhtiöksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Tuulen laakson Nausicaätä, vaikka olin tiennyt siitä jo kauan ja olin ostanut sen muutamia vuosia sitten, kun keräsin hyllyyni kaikki Studio Ghiblin leffat. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa maailma on tuhoutunut suuren sodan myötä. Ihmiskuntaa uhkaa saastemeri ja jättivaltiot Tolmekia ja Pejite käyvät taistelua. Kun sota saapuu rauhalliseen Tuulen laakson kylään, paikallinen prinsessa Nausicaä päättää lopettaa konfliktin ja pelastaa luonnon ja sen eläimet, jotka valtiot yrittävät tuhota.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo, Nausicaä (äänenä Sumi Shimamoto), rauhaisan Tuulen laakson prinsessa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään disneymäinen satuprinsessa ja avuton neito hädässä, vaan neuvokas ja päämääräinen seikkailija, joka on tottunut monenlaisiin vaikeuksiin ja onkin tiukan paikan tullen heti keksimässä ratkaisuja ja antamassa ohjeita. Toisin kuin muut, Nausicaä haluaa ratkoa asiat mahdollisimman rauhanomaisesti ja yrittääkin luoda yhteyttä myös vaaralliseksi muodostuneeseen luontoon ja sen hurjiin eläimiin, kuten jättimäisiin ötököihin, ohmuihin. Vuonna 1984 naissankarit olivat vähissä ja onkin hyvä nähdä, että tuohon aikaa oli kehitelty tällainen väkevä roolimalli nuorille tytöille. Nausicaä on nopeasti pidettävä tapaus, jonka vauhdikkaaseen seikkailuun lähtee mielellään mukaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat muun muassa Nausicaän isä, sairastunut kuningas Jihl (Mahito Tsujimura), kylän viisas Muori (Hisako Kyōda), kauan poissa ollut seikkailija Yupa (Gorō Naya), silmälappuinen soturi Mito (Ichirō Nagai), Tolmekian johtaja Kushana (Yoshiko Sakakibara) ja tämän oikeana kätenä toimiva Kurotowa (Iemasa Kayumi), sekä pejiteläiset sisarukset Asbel (Yōji Matsuda) ja Lastelle (Miina Tominaga). Sivuhahmoja hyödynnetään mainiosti tarinassa, eikä yksikään vie huomiota päätähdeltä, vaikka erityisesti vanha Muori onkin oivallisen vekkuli tyyppi.

Tuulen laakson Nausicaä osoittautui todella vaikuttavaksi animeseikkailuksi - enpä oikeastaan yhtään vähempää odottanut, kun miettii, mikä työtiimi on ollut puikoissa. Vaikka kyseessä ei vielä varsinaisesti ole ollut Studio Ghiblin teos, sama jengi on periaatteessa ollut tässä ensimmäistä kertaa kasassa ja jo ensimmäisellä työllään poppoo osoittaa, miksi heidän yhtiönsä tulisi nousemaan hurjan arvostetuksi. Leffa säväyttää aika lailla joka osa-alueellaan, oli kyse sitten elokuvan tarinasta, sen maailmasta tai sen täyttämistä hahmoista - puhumattakaan häikäisevästä visuaalisesta toteutuksesta. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Heti ensiminuuteillaan elokuva vakuuttaa, esitellessään lähtökohtia maailmalleen. Leffa sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on omilla luomuksillaan tuhonnut kaiken ja vuosisatoja myöhemmin jäljelle jääneet elävät nyt rippeissä. Heti alussa isketään pöytään teemoja ihmisten aiheuttamasta tuhosta ja ilmastonmuutoksesta, jotka uhkaavat niin luontoa ja sen eläimiä kuin myös ihmiskuntaa itseään. Filmin kantavana teemana onkin luonnon, eläinten ja ylipäätään elämän arvostus, sekä sodan järjettömyys. Kuten Miyazakin myöhemmissäkin töissä tultaisiin useasti näkemään, ohjaaja nostaa sankareiksi luonnon kanssa yhtä olevia eläinrakkaita hahmoja, kun taas viholliset saapuvat aiheuttamaan tuhoa rakentamillaan koneilla ja aseilla.

Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja pitää otteessaan läpi kestonsa, tarinan kasvaessa yhä vain suurempiin ja eeppisempiin mittoihin. Mistään erityisen lapsiystävällisestä seikkailusta ei ole kyse, vaan filmi äityy ajoittain aika hurjaksikin. Toimintakohtaukset ovat välillä yllättävänkin rajuja ja ohmu-jättiötököiden hyökkäykset voivat olla perheen pienemmille katsojille karmivia. Ei leffa kuitenkaan pelkkää menoa ja meininkiä ole, vaan se osaa jatkuvasti rauhoittua ja syventyä päähenkilöönsä ja Nausicaän matkan syvempiin puoliin. Elokuva muuttuu myös loppupäässä onnistuneen herkäksikin. Hayao Miyazaki tekeekin loistotyötä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, adaptoidessaan omaa mangaansa animemuotoon. Elokuvan teon aikaan mangasta oli julkaistu vasta osa numeroista ja Miyazaki joutuikin tekemään monia muutoksia, viedäkseen leffan tarinan päätökseen ja tiivistäessään kertomusta, esimerkiksi tiputtamalla pois mangasta tuttuja hahmoja.

Visuaalisesti Tuulen laakson Nausicaä on puhdasta silmäkarkkia. Animaattorit tekevät häikäisevää työtä läpi elokuvan, eikä filmistä löydy ainuttakaan hutiloiden piirrettyä otosta. Hahmot ja erilaiset olennot liikkuvat sulavasti ja etenkin Nausicaän lentokohtaukset ovat näyttäviä. Taustat ovat häkellyttävän yksityiskohtaisia ja elokuvan aikana nähdäänkin monenlaista maisemaa kauniista Tuulen laaksosta karumpiin sodan turmelemiin lokaatioihin. Värejä, valoja ja varjoja hyödynnetään upeasti. Kaiken kaikkiaan silmä todella lepää tätä filmiä katsoessa. Ääniefektit eivät ole ihan yhtä laadukkaasti toteutettuja, mutta sen sijaan tässä kohtaa vielä ensikertalaisen Joe Hisaishin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia tehokkaasti ja monipuolisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

風の谷のナウシカ, 1984, Nibariki, Tokuma Shoten, Hakuhodo, Topcraft

Arvostelu: Footloose (1984)

FOOTLOOSE

Ohjaus: Herbert Ross

Pääosissa: Kevin Bacon, Lori Singer, John Lithgow, Dianne Wiest, Chris Penn, Sarah Jessica Parker, Elizabeth Gorcey, Kim Jensen, Frances Lee McCain, Jim Youngs, John Laughlin, Timothy Scott, Andrea Hays, Arthur Rosenberg ja Alan Haufrect

Genre: musiikki, draama, romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Footloose on Kevin Baconin tähdittämä tanssielokuva. Fame-elokuvan (1980) tunnuskappaleen sanoittaja Dean Pitchford alkoi kynäillä ensimmäistä käsikirjoitustaan, käyttäen pohjana tositapausta ääriuskovaisesta oklahomalaisesta pikkukaupungista, jossa tanssiminen oli kielletty lailla. Pitchfordilla oli aluksi diili 20th Century Foxin kanssa, mutta studio luopui projektista ja Paramount Pictures nappasi sen itselleen. Ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Herbert Rossia, mutta kun neuvottelut takkuilivat, tilalle palkattiin ensin Ron Howard ja sitten Michael Cimino. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin toukokuussa 1983, mutta kuukauden jälkeen yhä vain enemmän studiolta vaativa Cimino sai potkut ja Ross saatiin tilalle tekemään leffa loppuun. Lopulta Footloose sai maailmanensi-iltansa 17. helmikuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen jättihitti, jonka tunnuslaulu sai Oscar-, Grammy- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt Footloosea, ainoastaan kuullut sen tunnuskappaleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mistä on kyse ja samalla arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Nuori Ren McCormack muuttaa pieneen Bomontin kaupunkiin, missä tanssiminen on kielletty lailla. Tanssijalka vipattaen Ren ryhtyy heti villitsemään kapinaa ja saakin muut nuoret vastustamaan kaupunkia johtavaa pastoria.

Päärooliin Ren McCormackiksi kaavailtiin aluksi Tom Cruisea, kun hänen tanssinumeronsa Riskibisneksensä (Risky Business - 1983) villitsi ympäri maailman, mutta lopulta roolin sai Kevin Bacon, Cruisen ollessa kiinni Kovaa peliä -elokuvan (All the Right Moves - 1983) kuvauksissa. Tuohon aikaan vasta nousuaan Hollywood-tähteyteen tehnyt Bacon ei ole ihan niin hurmuri kuin rooli vaatisi, mutta hän sopii silti passelisti Reniksi, hieman kapinahenkiseksi tanssijaksi, joka pöyristyy saadessaan tietää, että pikkukaupunki, jonne hän on äitinsä (Frances Lee McCain) kanssa muuttanut, on ihan lailla kieltänyt tanssimisen. Kun Ren ottaa tehtäväkseen muuttaa asian, katsojana hyppää mielellään yritykseen mukaan.

     Pienessä Bomontin kaupungissa Ren tapaa muun muassa asioista päättävän pastori Shaw Mooren (John Lithgow), tämän vaimon Vi'n (Dianne Wiest) ja heidän tyttärensä Arielin (Lori Singer), johon Ren vähemmän yllättäen iskee silmänsä, Arielin kaverit Rustyn (Sarah Jessica Parker), Wendy Jo'n (Elizabeth Gorcey) ja Ednan (Kim Jensen), Arielin poikaystävän Chuckin (Jim Youngs), sekä Willardin (Chris Penn), josta muodostuu nopeasti Renin paras kaveri. Sivuhahmot ja heidän näyttelijänsäkin vähintään ajavat asiansa. Elokuvan kirkkaasti parasta työtä tekee Lithgow, joka dominoi ruutua pastorihahmonsa saarnojen aikana. Vaikka katsojana olisikin voimakkaasti eri mieltä pastorin sanoista, Lithgow'n karismaattinen roolityö saa kuuntelemaan hänen sanomisiaan korvat höröllä.

Footloose onnistui yllättämään minut iloisesti. Odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, sillä tanssileffat eivät yleisesti ole minun kuppini teetä. Tämä leffa sai kuitenkin napattua minut menonsa pyörteisiin, minkä varmistaa heti kättelyssä soimaan pärähtävä, erittäin mainio tunnusrallatus Footloose, joka jää tehokkaasti junnaamaan päähän. Vaikkei elokuva tehnyt minusta yhtä pakkomielteistä tanssimisesta kuin päähenkilöistä, joille tanssi tuntuu olevan maailman paras juttu, kannustin silti nuoria muuttamaan pikkukaupunkinsa aikuisten ummehtuneet asenteet. Tanssin voikin mieltää vain yhdeksi esimerkiksi tällaisesta asiasta, jonka vanhemmat voivat kieltää lapsiltaan ja jonka kohdalla juuri se kielto tekee enemmän hallaa kuin se kielletty juttu. Yhdessä kohtaa leffa kaivaa tätä teemaa hieman syvemmälle, kun kaupungin asukkaat ryhtyvät kieltämään enemmänkin asioita, joiden he kokevat turmelevan lastensa mielet ja sydämet.

Elokuva on selvä jäänne kasarin juustoisuudesta ja ymmärrän hyvin, miksi toiset nostalgisoivat tämän aikakauden perään, kun taas toiset pitävät leffaa monin paikoin kornina ja huonosti vanhentuneena. Itseeni tämä kasarijuusto upposi pääasiassa toimivasti, vaikka seassa onkin joitain hetkiä, jotka aiheuttavat nykypäivänä lähinnä myötähäpeää. Pääasiassa leffa kuitenkin viihdyttää mukavasti ja pitää otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Elokuva tarjoilee sopivissa määrin ja tasaisin väliajoin meneviä tanssinumeroita, joista parhaimmissa omaakin tanssijalkaa alkaa vipattamaan. Mainio loppuhuipennus jättää hyvän fiiliksen.

Muutaman mutkan jälkeen alun perin ohjaajaksi ehdolla ollut Herbert Ross nappasi pestin, työskenneltyään koreografina muun muassa Broadwaylla. Ross hoitaa hommansa toimivasti, pitäen hyvää ilmapiiriä yllä läpi leffan ja rakentaen hyviä tanssikohtauksia. Dean Pitchfordin käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa. Footloose on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi sulavasti leikattu. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan lauluista parhaiten mieleen jää Kenny Logginsin ehdokkuuksia kahminut nimikkobiisi Footloose, sekä Bonnie Tylerin aivan mahtava Holding Out for a Hero, joka tosin kuullaan yhdessä elokuvan pöhköimmistä kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Footloose, 1984, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, IndieProd Company Productions

Arvostelu: The Karate Kid (1984)

THE KARATE KID

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Elisabeth Shue, William Zabka, Martin Kove, Randee Heller, Chad McQueen, Ron Thomas, Tony O'Dell ja Rob Garrison

Genre: urheilu, draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid perustuu käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaan nuoruuteen, kun hän joutui kiusaajien hakkaamaksi ja päätti opetella kamppailulajeja puolustaakseen itseään. Kun Kamen luki uutisartikkelin hieman samanlaisesta tapauksesta, hän päätti ryhtyä kirjoittamaan käsikirjoitusta elokuvalle. Kamen sai Columbia Picturesin kiinnostumaan elokuvasta ja ohjaajaksi napattiin parhaan elokuvan Oscar-voittaja Rockyn (1976) tehnyt John G. Avildsen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1983 ja lopulta The Karate Kid sai ensi-iltansa kesäkuussa 1984. Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään jo klassikkona. Itse katsoin The Karate Kidin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä todella paljon. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa uuden The Karate Kid -leffan (2024) myötä, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa ja arvostella koko The Karate Kid -saagan läpi.

Teinipoika Daniel LaRusso muuttaa Los Angelesiin äitinsä kanssa, missä hän ihastuu välittömästi koulunsa tyttöön Aliin. Alin ex-poikaystävä, karatea harrastava Cobra Kai -jengiläinen Johnny ei kuitenkaan pidä tästä ja ottaakin Danielin silmätikukseen. Apu jatkuvaan mukilointiin tulee yllättävältä suunnalta, kun LaRussojen asunnon talonmies Miyagi päättää kouluttaa Danielille karaten jalon taidon.

Päärooliin itse karate kidiksi, eli Daniel LaRussoksi oli ehdolla muun muassa Robert Downey Jr:n, Charlie Sheenin, Tom Cruisen, Sean Pennin ja Nicolas Cagen kaltaisia nimiä, kunnes nuori Ralph Macchio teki elokuvantekijöihin suuren vaikutuksen. Vaikka Macchiosta ei kasvanut samanlaista jättistaraa kuin vastuksistaan roolitusprosessissa, on vaikea kuvitella ketään äsken mainitsemistani Danielin rooliin. Macchio hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Hän tekee hahmostaan välittömästi tykättävän ja onnistuu välttämään ärsyttäväksi muuttumisen, kun elämä alkaa potkia Danielia, mikä johtaa useaan valituskohtaukseen. Katsoja on heti Danielin matkassa mukana ja haluaa nähdä tämän oppivan karaten ja näyttävän kiusaajilleen.

     Elokuvassa nähdään myös Randee Heller Danielin äitinä Lucillena, Elisabeth Shue Danielin ihastuksenkohteena Alina, William Zabka tämän tympeänä ex-poikaystävänä Johnnynä, Martin Kove Johnnyn karatekouluttajana, Cobra Kai -jengin johtajana John Kreesenä, sekä Pat Morita talonmies Miyagina, joka ryhtyy opettamaan Danielille karatea. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin. Heller on oiva äidin osassa, Shuen ja Macchion väliltä löytyy aitoa kemiaa ja niin Zabka kuin etenkin Kove tekevät hahmoistaan helposti vihattavat. Todellinen tähti on kuitenkin parhaan miessivuosaehdokkuuden Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa napannut Morita herra Miyagina, jonka yrmyn ulkokuoren alta paljastuu lupsakka veikko. Alun perin rooliin haluttiin Akira Kurosawan samuraiklassikoita tähdittänyt Toshiro Mifune, mutta samalla lailla kuin Danielin rooliin oli ehdolla erittäin hyviä muitakin näyttelijöitä, tekijät tekivät oikean valinnan myös tämän roolituksen kanssa.

Nostetaan nyt tässä kohtaa kissa pöydälle ja sanotaan se päivänselvä juttu: The Karate Kid on todella paljon velkaa vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestyneelle Rockylle. Rockyn jälkeen eri studiot halusivat tehdä omat kaavamaiset altavastaaja-urheilutarinat ja Columbia Pictures päätyi käsittelemään tätä aihetta karaten kautta. The Karate Kid ei keksi pyörää uudestaan, eikä se tarjoa mitään erityisiä yllätyksiä, jos Rockyt on tullut katsottua. Mielleyhtymiä ei auta se, että kummankin leffan puikoissa toimii John G. Avildsen, joka taisi haluta toistaa Rockyn yllättävän megasuosion. Tiedostan selvät yhtäläisyydet, mutta eipä tuo minua häiritse - pikemminkin hieman huvittaa. The Karate Kid ei ole yhtä erinomainen teos kuin alkuperäinen Rocky, mutta on se silti aivan mahtava ja pirun viihdyttävä filmi!

Tuttuun altavastaajatarinaan tuodaan onnistuneesti omat lisämausteensa, eikä elokuva selvien lainailujenkaan kanssa tunnu koskaan jo nähdyn kopiolta tai mielikuvituksettomalta. Alusta asti on kiinnostavaa seurata, kuinka Daniel yrittää aloittaa uutta elämäänsä Los Angelesissa ja kerta toisensa perään pistää vihaksi, kuinka epäonni tuntuu jatkuvasti olevan hänen puolellaan. Söpö mimmi löytyy heti ja kiinnostus on selvästi molemminpuoleista, mutta totta kai Alin mustasukkainen ja väkivaltaan taipuvainen exä ei ole sujut sen kanssa, että joku vikittelee sitä tyttöä, joka Johnnyn mielestä kuuluisi hänelle. Tämän myötä katsoja on täysillä Danielin mukana, kun tämä haluaa opetella karatea, puolustaakseen itseään. Herra Miyagin opetuskohtauksia tapittaa täysin koukussa. Ne ovat hilpeitä, kuten myös varsin yllättäviä, kekseliäitä ja hieman filosofisiakin. Karate kun ei ole vain turpaanvetoa, vaan myös mielenrauhaa ja tasapainoa. Tuskinpa kukaan leffan nähnyt myöskään unohtaa ikonista "Wax on. Wax off." -kohtausta. Danielin ja herra Miyagin välille syntyvä ystävyys tuo elokuvaan roimasti lämpöä ja sydäntä, kun taas Miyagin menneisyyden aukeaminen tarjoaa aitoa herkkyyttä.

The Karate Kid on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä teos, että hieman päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Aika lailla kaikki leffan puolet toimivat moitteettomasti, eikä leffasta selkeästi heikompia hetkiä löydy. Homma on rytmitetty mainiosti ja vauhti saa tasaisin väliajoin antaa tilaa tärkeille suvantohetkille, joissa hahmoista saadaan paljon irti. Juuri nämä hetket tekevät The Karate Kidistä tavallista kaavamaista urheilurainaa paremman teoksen. Kaikki tietty johtaa kohti suurta huipennusta karateturnauksessa, joka muuttuu hetki hetkeltä stressaavammaksi seurattavaksi. Loppuminuutit katsoja tuijottaakin jännittyneenä sohvan reunalla ja hikipisarat ohimollaan. Jos jotain selvästi töksähtävää leffassa on, niin sen äkillinen loppuminen turnauksen päätteeksi. Hyvin hengittävä elokuva olisi voinut vielä hieman käyttää lisäaikaa hahmojen parissa finaalin jälkeen, ennen lopputekstien pistämistä rullaamaan.

John G. Avildsen suoriutuu toistamiseen mallikkaasti altavastaaja-urheilukertomuksen kanssa, eikä The Karate Kidissä onneksi näy, että Avildsen hoitaisi tonttiaan jotenkin puolivillaisesti siihen suuntaan, vaan hän on panostanut jälleen kerran. Robert Mark Kamenin omakohtaisiin nuoruudenkokemuksiin rakentuva käsikirjoitus on oivallinen, syventäen hyvin hahmojaan ja pitäen sisällä vahvoja dialogeja. Kameratyöskentely on tyylikästä, paikoitellen jopa kaunista ja sitä tukee seesteinen leikkaus. Erityisen hienoa on, kuinka osa keskusteluista hoidetaan yhden pitkän otoksen varaan, antaen näyttelijöiden hoitaa homma kotiin. Pakollisesta treenimontaasista ei ole pilkottu sähäkkää ja energistä, vaan elokuvan oppien mukaan se on tyyni ja keskittynyt. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat oivalliset ja äänimaailma kaikkia iskuja myöten hyvin rakennettu. Rockynkin musiikeista vastaava Bill Conti tekee jälleen hyvää työtä sävellyksiensä kanssa, mutta parhaiten leffasta jää mieleen Joe Espositon mahtava ja energinen You're the Best -kappale, joka kuullaan karateturnauksen edetessä.

Yhteenveto: The Karate Kid on mahtava urheiluelokuva, joka toistaa Rockyn kaavaa paremmin kuin mikään muu nyrkkeilyklassikon kopioijista. Valloittavan viihdyttävä elokuva nappaa heti mukaansa ja tiukentaa otettaan katsojasta tarinan edetessä. Danielin menoa seuraa mielellään, vaikka hänen kohtaamat koettelemuksensa pistävät yhä vain isommin vihaksi. Viimeistään kun karateoppitunnit alkavat, elokuva voittaa täysin puolelleen. Danielin ja mahtavan herra Miyagin yhteisiä kohtauksia on suuri ilo katsoa, ja nuori Ralph Macchio ja iäkäs Pat Morita toimivat täydellisenä parivaljakkona. Myös Macchiolta ja Elisabeth Shuelta löytyy hyvää kemiaa, William Zabkan ja Martin Koven toimiessa täydellisinä pahiksina. Elokuva on onnistuneesti rytmitetty ja siitä löytyy niin vauhtia kuin onnistuneita suvantokohtia, jotka istuvat karatemaailmaan ja syventyvät hyvin leffan hahmoihin. Kaikki huipentuu todella tiivistunnelmaisessa turnauksessa, jonka aikana revittelevä You're the Best -kappale soi vielä pitkään päässä. Turhan töksähtävää loppua lukuun ottamatta The Karate Kid on kaavamaisen ja yllätyksettömän käsikirjoituksensakin kanssa loistoleffa, joka täysin ymmärrettävästi voitti kasarinuorten sydämet ja on ansainnut paikkansa klassikkojen joukosta. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, suosittelen sitä oikein lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 1984, Columbia Pictures, Delphi II Productions, Jerry Weintraub Productions

Arvostelu: Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984)

BEVERLY HILLS KYTTÄ

BEVERLY HILLS COP

Ohjaus: Martin Brest

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Josh Ashton, Lisa Eilbacher, Steven Berkoff, Ronny Cox, Jonathan Banks, Gilbert R. Hill, James Russo, Paul Reiser, Michael Champion ja Stephen Elliott

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Beverly Hills Cop, eli suomalaisittain Beverly Hills kyttä on Eddie Murphyn tähdittämä rikoskomedia. 1970-luvun lopulla tuottaja Don Simpson sai idean poliisista, joka saa siirron Beverly Hillsiin tutkimaan murhia. Danilo Bach palkattiin kirjoittamaan leffan käsikirjoitus, mutta kun Simpson oli tyytymätön hänen tekstiinsä, projekti jäi hetkellisesti jumiin. Vuonna 1983 Simpson päätti kuitenkin palata leffaidean pariin ja palkkasi Daniel Petrie Jr:n työstämään uuden tekstin. Simpson innostui Petrie Jr:n käsikirjoituksesta ja sai Paramount Picturesin tarttumaan projektiin. Alun perin ohjaajaksi yritettiin pestata Martin Scorsesea ja David Cronenbergiä, mutta he kieltäytyivät ja lopulta työn sai Martin Brest. Päärooliin taas kaavailtiin muun muassa Mickey Rourkea, Al Pacinoa, Harrison Fordia, James Caania ja Sylvester Stallonea, joka oli pitkään kiinnitetty projektiin ja käsikirjoitti elokuvan uusiksi, huomattavasti toimintapainotteisemmaksi. Stallone ja Paramount eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen filmistä ja Stallone poistui projektista vain kaksi viikkoa ennen kuvausten suunniteltua alkamispäivää. Simpson päätyi lopulta Eddie Murphyyn, suosiessaan leffalle komediallisempaa suuntaa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Beverly Hills kyttä sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein leffa - joka sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon. Itse näin Beverly Hills kytän joskus nuorempana ja pidin sitä veikeänä leffana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun leffa on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudelleen ja arvostella ne.

Detroitilaispoliisi Axel Foley matkustaa Beverly Hillsiin, tutkimaan ystävänsä murhaa ja päätyy epäilyttävän taidekauppiaan jäljille.

Muutaman mutkan kautta poliisi Axel Foleyn rooli päätyi Eddie Murphylle ja näin jälkikäteen on mahdotonta kuvitella ketään muuta leffan keulakuvaksi. Yrittäkääpä miettiä, millainen filmistä olisi tullut vaikkapa Stallonen kanssa. Tai Harrison Fordin. Murphy tekee kenties koko uransa huippuroolin detroitilaiskyttänä, joka matkaa Beverly Hillsiin, kun hänen ystävänsä Mikey (James Russo) murhataan kylmäverisesti. Axel on varsin omaperäinen poliisi, hoitaen hommansa tehokkaasti, mutta komentajansa Toddin (Gilbert R. Hill) mielestä liikaa oppikirjoja kierrellen. Hahmo on välittömästi pidettävä, mihin vaikuttaa Murphyn loistavan lystikkään roolityön lisäksi Axelille kirjoitetut repliikit. Hahmo heittää huulta minkä kerkeää, aiheuttaen närää kaikkialle minne meneekin. Axelin sutkautukset eivät ole koskaan ärsyttäviä, vaan aina nasevia ja hilpeitä.

     Elokuvassa nähdään myös Lisa Eilbacher Axelin vanhana ystävänä Jennynä, Judge Reinhold ja John Ashton konstaapeleina Rosewoodina ja Taggartina, Ronny Cox heidän pomonaan komisario Bogomilinä, Steven Berkoff epäilyttävänä taidekauppias Victor Maitlandina, sekä Jonathan Banks tämän kätyrinä Zackina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös mainiosti. Bond-roistoakin Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) näytellyt Berkoff on oiva valinta katalaksi Victoriksi ja Banks toimii hyvin tämän oikeana kätenä. Reinhold ja Ashton muodostavat hyvän parivaljakon erilaisena poliisihahmoina. Rosewood on vielä aikamoinen keltanokka, Taggartin ollessa jo kokeneempi.

Beverly Hills kyttä oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan. Kyseessä on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää virneen katsojan huulilla ja naurattaa makeasti, ilman että elokuva äityy koskaan miksikään typerryttäväksi kohellukseksi, millaisena leffa luultavasti tänä päivänä tehtäisiin. Heti avauskohtaus, jossa Axelin omintakeiset metodit ja kettuileva luonne tulevat heti tutuiksi katsojalle, nappaa mukaansa ja loppuleffa pitää tiukasti otteessaan. Tunnin ja kolmen vartin kesto on vauhdilla ohi, eikä tylsää hetkeä löydy. Elokuva viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja sen päätteeksi katsojalle jää todella hyvä fiilis.

Eddie Murphy on roolissaan niin verraton, että eipä katsojalle olisi sinänsä väliä, mikä leffan tarina on - kunhan vain pääsee seuraamaan kieli poskessa heittäytyvää Murphyä Axel Foleynä. Katsoja onkin heti valmis pakkaamaan laukkunsa ja matkaamaan Axelin kanssa Beverly Hillsiin selvittämään Mikeyn murhaa ja maksamaan tekijälle potut pottuina. On erittäin hilpeää seurata Axelin menoa ja asennetta, kun tämä ihmettelee kalliin kaupungin meininkiä. Parhaimmillaan filmi on suorastaan hulvaton vitsailunsa kanssa. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään ihan puhdas komedia, vaan siitä löytyy myös vakavammin otettavan rikosteoksen aineksia ja oivaa jännitettäkin. Olin unohtanut, kuinka tylyksi ja veriseksi leffan toiminta äityykään loppuhuipennuksessa, eikä taisteluita esitetä lapsiystävällisenä hömppänä.

Sen lisäksi, että on jännä pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut jonkun muun tähdittämänä, on myös mielenkiintoista tuumia, millainen Beverly Hills kyttä olisi, jos sen olisi ohjannut rikosleffamaestro Martin Scorsese tai body horrorin kuningas David Cronenberg? Kenties ohjaajavaihtoehdoista vähiten tunnettu Martin Brest oli paras valinta hommaan. Brestin rakentama tunnelma on vekkulimainen, mutta hän osaa myös vakavoitua ja pistää haisemaan, kun tarve vaatii. Daniel Petrie Jr:n käsikirjoitus on lystikäs hahmoja ja heidän keskustelujaan myöten. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut toimivat ja erikoisefektit ovat pienimuotoisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Harold Faltermeyer tekee loistotyötä musiikkien parissa. Elokuvan tunnusmelodia on suorastaan fantastinen ja aikamoinen korvamato, josta on vaikea päästä eroon moneen päivään leffan katsomisen jälkeen.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä on aivan mahtava komediaelokuva, joka viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Eddie Murphy on huippuvireessä pääroolissa poliisi Axel Foleynä. Erinomaisesti vitsejä vääntävää Murphyä on yksinkertaisesti suuri ilo seurata. Hän tekee Axelista välittömästi pidettävän tyypin, jonka matkalle Beverly Hillsiin lähtee mielellään. Elokuva on täynnä toinen toistaan hupaisampia hetkiä ja heittoja, joiden parissa hymy pysyy visusti katsojan huulilla. Kohtaukset ovat nokkelan hilpeitä, eivätkä äidy typerryttäväksi koheltamiseksi. Leffa kuitenkin osaa myös vakavoitua tarpeen tullen, eikä yllättävänkin veriseksi äityvästä toiminnasta ole tehty lapsille sopivaa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia hyvän kyttäkaksikon muodostavista Judge Reinholdista ja John Ashtonista pahiksen virkaa hoitavaan Steven Berkoffiin. Martin Brestin ohjaus on mainiota ja tekninen puoli toimii. Kaiken kruunaa fantastinen korvamatotunnari, joka soi vielä pitkään päässä leffan päätyttyä. Beverly Hills kyttä on yksi kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista, jonka teho ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jostain syystä jäänyt näkemättä. Nelosleffan ilmestymistä odotellessa on myös hyvä vilkaista elokuva uusiksi, oli sen viime katselusta vierähtänyt pitkä tai vähän lyhyempikin tovi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop, 1984, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Riiviöt (Gremlins - 1984)

RIIVIÖT

GREMLINS

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker

Genre: fantasia, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.

Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.

Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.

     Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.

Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.

Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.

Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.

Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.

Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment