Nokkapokka (Quack Pack - 1996) - sarja-arvostelu

NOKKAPOKKA

QUACK PACK

Luojat: Toby Shelton ja Kevin Hopps

Näyttelijät: Jeannie Elias, Pamela Adlon, E. G. Daily, Tony Anselmo, Kath Soucie, Roger Rose, Frank Welker, Corey Burton, Pat Fraley, Tim Curry, Jeff Bennett, Jim Cummings, Cam Clarke, Gregg Berger, Mary Jo Catlett, Sherry Lynn, James Avery, Tara Charendoff, Robert Cait, Harry Shearer, Maurice LaMarche, John Astin, Dan Castellaneta, Dave Coulier, Miriam Flynn, Rodger Bumpass, Jonathan Harris, Julie Brown, David Doyle, Teresa Ganzel, Russi Taylor, Joe Alaskey, Janice Kawaye ja Neil Ross

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Jaksomäärä: 39

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 0

Quack Pack, eli suomalaisittain Nokkapokka perustuu Walt Disneyn, Dick Lundyn, Carl Barksin ja Al Taliaferron luomiin piirros- ja sarjakuvahahmoihin. Ankronikka-piirrossarjan (DuckTales - 1987-1990) menestyksen myötä Disneyllä haluttiin työstää uusi sarja tutuista ankkahahmoista. Uuden sarjan luojakaksikko Kevin Hopps ja Toby Shelton halusivat ottaa kuitenkin selvää pesäeroa Ankronikkaan ja muutenkin siihen, millaisina nämä päähenkilöt tunnetaan sarjakuvien ja piirrosohjelmien puolella. Työnimellä "Duck Daze" kulkeneen projektin animointiprosessi alkoi, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta Nokkapokka alkoi pyöriä televisioissa 3. syyskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Suomeen sarja saapui vasta myöhemmin, loppuvuodesta 1997, minkä jälkeen sitä on esitetty uusintoina 2000-luvun alussa. En tiedä, olenko aiemmin kertonut tätä arvosteluissani, mutta minä olin lapsena ihan hullu Aku Ankka -fani. Minulle tuli Aku Ankka -sarjakuvalehti, Roope-setä -lehti, käytin kuukausirahani aina Aku Ankan taskukirjoihin ja muihin erityisjulkaisuihin ja katsoin Ankronikkaa. Mutta melkeinpä suosikkini oli tämä Nokkapokka-piirrossarja. Olen vuosia harmitellut, kun sarjaa ei löytynyt mistään ja iloitsinkin, kun Disney+ -palvelun myötä myös tämä sarja saapui jälleen katsottavaksi. Kun huomasin Nokkapokan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen läpi ja samalla arvostella sen.

Aku Ankka yrittää pitää huushollia pystyssä nyt teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun kanssa.

Nokkapokka pitää sisällään tutuimpia Ankkalinnan ankkahahmoja, joskin Ankronikassa sisarenpoikien kanssa seikkailut ökyrikas Roope-setä loistaa tässä sarjassa poissaolollaan. Nokkapokka tekee tutuille hahmoille kuitenkin aikamoisen muodonmuutoksen. Vanha kunnon kömpelö tuittupää Aku Ankka (äänenä Tony Anselmo) on luonteeltaan oma itsensä - hän on vain vaihtanut merimiesvaatteensa rennompaan lomailupaitaan. Isoin muutos nähdäänkin tämän sisarenpojissa, punaisiin pukeutuvassa Tupussa (Jeannie Elias), sinisiin sonnustautuvassa Hupussa (Pamela Adlon) ja vihreisiin verhoutuvassa Lupussa (E. G. Daily). Kun yleensä veljekset ovat lippalakkeja lukuun ottamatta identtisiä lapsia, tämä sarja esittelee heidät teini-ikäisinä poikina, jotka ovat alkaneet kehittämään omia persooniaan. Tupu luulee olevansa aikamoinen naistenmies, Hupu on kolmikon älykkö ja Lupu on rento ja kiltti heppu. Olen aina pitänyt sarjan tulkinnasta näistä kolmesta hahmosta. Sen lisäksi, että lapsena mielsin nämä Tupun, Hupun ja Lupun cooleiksi, koska he ovat teini-ikäisiä, heistä löytyy yksilöinä enemmän sisältöä. Jo pelkästään tuosta syystä minua on aina harmittanut, että Nokkapokka jäi vain tämän yhden tuotantokauden mittaiseksi jutuksi, eikä näiden tulkintojen seikkailuja jatkettu edes sarjakuvien sivuilla. Aku Ankka on myös lystikäs, ja hänen ja sisarenpoikien välinen, laadultaan vaihteleva suhde on hyvin rakennettu.

Menossa mukana on myös Akun tyttöystävä Iines Ankka (Kath Soucie), joka työskentelee nyt "Ihmeellinen maailma" -televisio-ohjelman juontajana ja raahaa Akua kameramiehenään sinne sun tänne, sekä Akun ja sisarenpoikien keksijäsukulainen Taavi Ankka (Corey Burton). Sarjaan luotuja merkittäviä hahmoja ovat muun muassa Iineksen ja Akun itserakas pomo Kent Powers (Roger Rose), omaa kuppilaansa pyörittävä blatismorkialainen Gwumpki (Pat Fraley), sekä pahikset kuten Koura (Frank Welker), Moltoc (vastikään edesmennyt Tim Curry), tohtori Horton Letrek (Jeff Bennett) ja ulkoavaruudesta tuleva Zalthroobialainen sotalordi (William Callaway), jonka Tupu, Hupu ja Lupu kohtaavat, kun Taavi Ankan masiina muuttaa sisarenpojat supersankareiksi, Tee-ryhmäksi.

Huh huh, mikä nostalgiapärinä käynnistyi heti, kun Nokkapokan intro lähti soimaan vuosien jälkeen ensimmäistä kertaa! Ja olipa ilo huomata, että sarjasta innostuminen näin aikuisiällä ei johtunut vain nostalgiasta, vaan siitä, että Nokkapokka on aidosti todella hupaisa ja viihdyttävä animaatiosarja. Akun ja teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun parissa oli vuosien jälkeen aivan mahtavaa aloittaa aamut. Sarjan 39 jakson varrella hahmot päätyvät erilaisiin seikkailuihin ja metkuihin, joista osa tapahtuu ihan kotosalla, osassa leikkikenttänä on Ankkalinna ja osa vie hahmoja ympäri maailman erilaisiin jännittäviin paikkoihin. Sarja tasapainottelee onnistuneesti erilaisten skenaarioiden välillä, vaikka sekaan mahtuu muutamia juonikuvioiltaan samantyyppisiä jaksoja.

Pidin tosiaan jo lapsena siitä, että Nokkapokka esittää Tupun, Hupun ja Lupun enemmän yksilöinä kuin selkeästi identtisinä kolmosina. Sisarenpojat tykkäävät toki edelleen pelata yhdessä videopelejä, skeittailla, lukea sarjakuvia, syödä pizzaa ja järjestää erilaisia kepposia Aku-setänsä pään menoksi, mutta jaksojen varrella jokainen heistä nousee esille itsenäisenä nuorena. Nyt aikuisiällä juuri tämä itsenäistymisen ja teini-iän myötä oman minuuden hakeminen vakuuttivat syvempinä teemoina kaiken hassuttelun keskellä. Toki sitä hassutteluakin on runsaasti luvassa ja edelleen nauroin makeasti erilaisille kommelluksille, joihin hahmot päätyvät. Ai että, minulla on ikävä näitä vanhoja piirrosohjelmia, jotka vähät välittivät esimerkiksi fysiikan laeista ja pitivät yksinkertaisesti hauskaa, vaikkei ruudulla tapahtuvassa olisikaan yhtään mitään järkeä.

Sarjan 39 jakson joukosta omia suosikkejani ovat avausjakso, jossa Tupu, Hupu ja Lupu muuttuvat supersankareiksi vältelläkseen huoneensa siivoamista, 4. jakso, jossa Aku päätyy palvelemaan merivoimissa, 8. jakso, jossa Aku keksii yhä vain hullunkurisemmaksi muuttuvan selityksen sille, miksi myöhästyi töistä, 13. jakso, jossa Aku rikkoo vahingossa sisarenpoikien uuden virtuaalipelin ja sen sijaan, että hän tunnustaisi syyllisyytensä, hän luo villin tarinan hurjasta murtovarkaasta, 16. jakso, jossa Hupu kyllästyy veljiinsä etsiessään salaista laaksoa, 18. jakso, jossa Tupu saa hammasraudat, joilla on yllättäviä ominaisuuksia, 24. jakso, jossa sisarenpojat matkustavat Sveitsiin vaihto-oppilaina ja epäilevät, että heidän isäntänsä onkin avaruusolio valeasussa, 27. jakso, jossa Aku ja sisarenpojat yöpyvät ihka aidossa kummitustalossa, sekä 36. jakso, jossa Aku valehtelee olevansa sisarenpoikien idolisoiman televisiotähden Flint Steelin (James Avery) lapsuudenystävä. Kuten jo kenties näistä juonikuvauksista voi päätellä, monen jakson selvä opetus on, että valehtelu ei kannata.

Lisäksi Nokkapokka on myös animoitu mainiosti ja pidän Tupulle, Hupulle ja Lupulle keksityistä uusista vaatetuksista, jotka heijastelevat hyvin heidän persooniaan. Hahmot ovat muutenkin lystikkään näköisiä ja liikkuvat erittäin sulavasti. Taustat ovat oivallisia ja niistä löytyy sopivasti yksityiskohtia. Muihin maihin sijoittuvat seikkailut antavat tekijöille mahdollisuuden luoda erilaisia tapahtumapaikkoja pelkän kodin ja Ankkalinnan lisäksi. Pidän myös valtavasti siitä, kuinka näissä vanhoissa piirretyissä esimerkiksi kulkuneuvot taipuvat täysin luonnottomasti ja kuinka ristiinrastiin ja päällekkäin kulkevissa moottoriteissä ei ole ikinä mitään järkeä. Nokkapokka on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Eric Schmidtin säveltämiä musiikkeja, sekä Jeff Martinin ja Randy Petersenin työstämää ja Eddie Moneyn esittämää tunnusbiisiä myöten. Minulla meni noin kuukausi katsoa Nokkapokka läpi ja voin kyllä todeta, että sen tunnari on soinut päässäni viikkojen ajan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, jopa ärsyttävyyteen asti kaikesta nostalgiaintoilustani huolimatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Quack Pack, Yhdysvallat, 1996, Disney Television Animation, Walt Disney Television

Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

SUPER MARIO BROS.

Ohjaus: Rocky Morton ja Annabel Jankel

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).

Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.

Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.

Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.

Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.

On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania (1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.

On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1

Arvostelu: Riiviöt (Gremlins - 1984)

RIIVIÖT

GREMLINS

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker

Genre: fantasia, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.

Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.

Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.

     Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.

Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.

Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.

Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.

Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.

Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Frankenweenie (2012)

FRANKENWEENIE

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Charlie Tahan, Catherine O'Hara, Martin Short, Martin Landau, Atticus Shaffer, Winona Ryder, Robert Capron, James Hiroyuki Liao, Dee Bradley Baker, Tom Kenny ja Frank Welker
Genre: animaatio, jännitys, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

Frankenweenie on Tim Burtonin ohjaama animaatioelokuva, joka on uudelleenfilmatisointi Burtonin samannimisestä lyhytelokuvasta vuodelta 1984, joka taas perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Jo 2000-luvun alussa Burton alkoi suunnitella kokopitkää filmiä lyhytelokuvansa pohjalta, mutta vasta muutamien vuosien ideoinnin jälkeen sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle heinäkuussa 2010. Lopulta Frankenweenie sai maailmanensi-iltansa Fantastic Festillä 20. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot kehuivat. Se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta hävisi joka gaalassa Pixarin Urhealle (Brave - 2012). Itse näin Frankenweenien vasta vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Nuoren Victor Frankensteinin koira Sparky kuolee auto-onnettomuudessa. Uuden tiedeopettajansa innostamana Victor yrittää herättää Sparkyn takaisin henkiin. Kokeilu onnistuu ja Sparky herää eloon, mutta pian Victor joutuu ymmärtämään, ettei elämän ja kuoleman kanssa pidä leikkiä...

Frankenweenien keskiössä ovat koululaispoika Victor Frankenstein (äänenä Charlie Tahan) ja hänen rakas koiransa Sparky, joka valitettavasti menehtyy jäätyään auton alle, mutta jonka Victor päättää herättää takaisin henkiin. Siitä huolimatta, että Victor on kiinnostunut erikoisemmista tieteistä, ei hänessä ole samaa hullun tiedemiehen henkeä kuin esikuvassaan alkuperäistarinasta. Victor on pidettävä ja sympaattinen, kuten on myös hänen suloinen Sparkynsa. Pojan ja hauvan välinen suhde on elokuvan suuri sydän ja sielu, joka lämmittää katsojaa loppuun asti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Victorin vanhemmat Susan ja Edward Frankenstein (Catherine O'Hara ja Martin Short), kaupungin pormestari Burgermeister (myös Short), Victorin koulukaverit Elsa (Winona Ryder), Edgar (Atticus Shaffer), Nassor (Short), Toshiaki (James Hiroyuki Liao) ja Bob (Robert Capron), sekä koulun uusi tieteiden opettaja Rzykruski (Martin Landau), jonka ulkonäköön on selvästi otettu vaikutteita legendaarisesta näyttelijä Vincent Pricesta. Elokuvan hahmokattaus on Burtonin elokuville tyypillisesti täynnä toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Ainoastaan Victorin vanhemmat ovat tuiki tavallisia ja arkisia, Edwardin käydessä toimistotöissä ja Susanin pysytellessä kotiäitinä.

Heti alussa Walt Disneyn ikonisen linnan ja logon muuttuessa salaman myötä mustavalkoiseksi, sateiseksi ja synkän pahaenteiseksi, käy hyvin selväksi, että nyt ei muuten ole kyseessä Disney-animaatio perinteisimmästä päästä. Burton on päässyt toteuttamaan itseään täysillä ja hyödyntääkin tuttuja keinojaan ja vahvuuksiaan läpi Frankenweenien ja se riippuukin sitten katsojasta, iskeekö Burtonin voimakas tyylittely vai ei. Itse olen lapsesta asti ollut kiehtoutunut Burtonin visioista, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana olen myös harmitellut, etteivät Burtonin uudet elokuvat ole olleet kaksisia. Frankenweenie on kuitenkin vahva poikkeus ja omasta mielestäni yksi Burtonin parhaista filmeistä ainakin pariinkymmeneen vuoteen. 

Burtonin ohjaus on todella vahvaa läpi elokuvan ja hän onnistuu luomaan aidosti sydämellisen, suloisen ja herkän perhe-elokuvan, mutta silti ammentaa siihen valtavan paljon Universalin vanhoista kauhuklassikoista, kuten tietysti Frankensteinista (1931). Kyseessä on todella rohkea elokuva ja olen iloinen, että Burton sai ideansa läpi Disneyllä. Olisi ymmärrettävää, jos studio olisi kieltäytynyt filmin rahoittamisesta, sillä mustavalkoisen, stop-motion -animaatiotekniikkaa hyödyntävän ja oikeasti aika jännittävän leffan markkinointi lapsiperheille ei ole homma helpoimmasta päästä. Lapsesta asti olen pitänyt perhe-elokuvista, jotka uskaltavat olla synkempiä ja hitusen karmivia. Paikoitellen koen Suomessa annetun K7-ikärajan aika alhaiseksi, sillä niin jännittäväksi filmi paikoitellen muuttuu. Burtonin ideoiman Painajainen ennen joulua -elokuvan (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja ohjaaman Corpse Briden (2005) kanssa Frankenweenie jatkaa tätä ihailemaani linjaa ja hoitaa hommansa suorastaan ihastuttavasti.

Elokuvan tarina kulkee toki samanlaisia latuja kuin Mary Shelleyn Frankenstein-kertomus, mutta Burton tuo tuttuun klassikkoon paljon omanlaisia veikeitä käänteitään. Tarinaa kuljetetaan koukuttavasti kohti huipentumaansa ja alle puolentoista tunnin kesto on hujauksessa ohi. Siinä vajaassa puolitoistatuntisessakin Frankenweenie ehtii tarjoamaan aikamoisen tunneskaalan. Elokuva ei ole pelkkää surua suloisen koiran kuolemasta ja kauhistelua, kun kokeilulla alkaa olla hirvittäviä seurauksia, vaan elokuva tarjoaa myös monet naurut. Tiettyjä kauhukliseitä hyödynnetään hilpein tavoin. Sen jälkeen, kun näin Frankenweenien ensimmäistä kertaa vuonna 2013, olen tutustunut kauhugenreen huomattavasti laajemmin, mikä on vain saanut minut ihailemaan ja arvostamaan tätä elokuvaa entisestään. Sen lisäksi, että kyynel voi herkästi vierähtää poskelle, kun Victor suree menehtynyttä hauvaansa, myös onnenkyyneleitä voi esiintyä kotisohvalla.

Shelleyn klassikkotarinalla leikittelyn ja Burtonin loistokkaan ohjauksen lisäksi myös elokuvan nukkeanimaatio tarjoaa paljon ihailtavaa ja kehuttavaa. Tunnelmansa ohella leffa on visuaalisestikin ehtaa Burtonia, täynnä hilpeän karmivan näköisiä ihmisiä suurine päineen ja silmineen, sekä laihoine käsineen ja jalkoineen. Hahmojen liikehdintä (niin ihmisten kuin myös eläinten) on huolellisesti ja osaavasti tehty, ja kaikki näyttää sulavalta. Filmiä varten rakennetut pienoismallilavasteet ovat kaikki näyttäviä ja yksityiskohtaisia. Naapurusto, jossa elokuva tapahtuu, on myös erittäin burtonmainen lokaatio. Tästä filmistä uupuu ainoastaan pastelliväreillä leikittely, mutta on hienoa, että Burton päätti tehdä elokuvan mustavalkoisena. Siten se huokuu vielä enemmän kunnianosoitusta Universalin monsteriklassikkoja kohtaan. Oman vahvan lisänsä kaikkeen tuo tietty Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikki. Elfman kierrättää tiettyjä melodioita aiemmista töistään, mutta saa silti rakennettua musiikit, jotka heijastavat elokuvan monipuolisuutta sydämellisyydestä kauhuiluun.

Yhteenveto: Frankenweenie on ihastuttava ja sydämellinen animaatioelokuva kauhuvaikutteineenkin. Victorin ja hänen Sparky-koiransa suhde on ihana ja suloinen, joten katsoja kannustaa Victoria, kun tämä päättää herättää hauvansa takaisin eloon - vaikka kokeilulla onkin karmivat seurauksensa. Elokuva tarjoaa suuren tunneskaalan ja sitä katsoessa pääsee niin herkistymään ja jännittämään kuin myös nauramaan useaan otteeseen. Puolentoista tunnin kesto on napakka ja filmi on vauhdilla ohi. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoihin mittoihin, mutta toimii silti mainiosti. Animaatiojälki on erinomaista, eikä katsojana voi muuta kuin ihastella animaattoreiden huolellista kädenjälkeä nukkejen ja pienoismallien kanssa. Tim Burtonin ohjaus on erinomaista ja hän onnistuu tehokkaasti yhdistelemään vanhanaikaista kauhua kauniiseen tarinaan. Suosittelenkin Frankenweenieta erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvailtaan, erityisesti näin synkentyvien syysiltojen aikana. Ihan perheen pienimmille filmi voi olla liiankin jännittävä, mutta samasta syystä aikuinenkin kauhufani voi kokea suurta riemua elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frankenweenie, 2012, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions

Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Mortal Kombat (1995)

MORTAL KOMBAT

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Robin Shou, Linden Ashby, Bridgette Wilson, Cary-Hiroyuki Tagawa, Christopher Lambert, Talisa Soto, Trevor Goddard, Chris Casamassa, François Petit, Tom Woodruff Jr., Kevin Michael Richardson ja Frank Welker

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Mortal Kombat perustuu samannimiseen videopelien sarjaan, mikä käynnistyi vuonna 1992. Elokuvatuottaja Lawrence Kasanoff oli vierailemassa pelin luoneella Midway Gamesilla, kun pelintekijät esittelivät hänelle uuden pelinsä. Kasanoff innostui pelistä ja hankkikin pian sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1994 ja lopulta Mortal Kombat ilmestyi elokuvateattereihin vuotta myöhemmin. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaiset arviot, mutta lippuluukuilla se oli valtava hitti. Leffa on vuosien varrella kerännyt itselleen oman fanikuntansa ja se on saavuttanut kulttistatuksen. Itse en ole koskaan pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt tätä elokuvaa. Kuitenkin nyt kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -elokuva (2021), päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla edes tämän vanhan filmatisoinnin. 

Veljensä kuoleman kostamista himoitseva Liu Kang, toimintanäyttelijä Johnny Cage ja huippuagentti Sonya Blade kutsutaan mystiselle saarelle taistelemaan Mortal Kombat -turnauksessa toisen maailman valloittajaolentoja vastaan.

Robin Shau näyttelee Liu Kangia, jonkin sortin munkkiryhmän taakseen jättänyttä (leffa ei kauheasti vaivaudu selittelemään tätä) miestä, joka on menettänyt veljensä ja janoaa nyt kostoa. Linden Ashby taas esittää Johnny Cagea, toimintastaraa, joka on joutunut huonoihin otsikoihin ja etsii nyt keinoa nostaa maineensa takaisin korkeuksiin. Alunperin Cameron Diazin oli tarkoitus esittää Sonya Bladea, mutta hän satutti juuri ennen kuvauksia ranteensa, joten hänet täytyi korvata pikaisesti Bridgette Wilsonilla. Sonya on jonkinlainen agentti tai sotilas, muttei harmillisesti oikein pääse esittelemään näitä kykyjään, miestaistelijoiden pyrkiessä jatkuvasti varastamaan mahdollisen valokeilan häneltä. Liulle ja Johnnylle annetaan jotain mielenkiintoista sisältöä, mutta lopulta pääkolmikko jää täysin yksiulotteiseksi ryhmäksi. Heidän näyttelijänsä tekevät tarpeeksi kelvollista työtä - lähinnä toimintakohtauksissa, joissa Shau ja Ashby pistivät itsensä niinkin isosti likoon, ettei kuvauksista ilman vammoja selvitty.

Elokuvassa nähdään myös Christopher Lambert koomisessa roolissa ukkosenjumala Raidenina, joka jorisee viisauksia pääkolmikolle, Cary-Hiroyuki Tagawa velho Shang Tsungina, joka aikoo voittaa Mortal Kombatin ja siten myös meidän maailmamme herruuden Keisarilleen, Talisa Soto kymmentuhatvuotisena prinsessa Kitanana, sekä Chris Cassama ja François Petit yliluonnollisia kykyjä hallitsevina Scorpionina ja Sub-Zerona. Mukana on myös aika kömpelösti liikkuvan nuken avulla toteutettu nelikätinen Goro-jättiläinen (äänenä Kevin Michael Richardson), sekä hirvittävän huonoilla tietokonetehosteilla luotu lisko-olio Reptile. Pelisarjan faneille on varmasti ilahduttavaa nähdä omat suosikit valkokankaalla. Itse lähinnä pidin monia hahmoista huvittavina, etenkin Raidenia, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan Lambert roolinsa ottaa. Tagawasta löytyy häijyyttä pahikseksi ja ovathan Scorpionin ja Sub-Zeron asut päheät.

Mortal Kombat ei niinkään vaadi pelien pelaamista, jotta siitä voi nauttia, vaan enemmänkin sen, että elokuvan näki silloin 1990-luvulla nuorena. Itselläni ei tosiaan ole minkäänlaista nostalgista sidettä koko hommaan ja niinpä katsottuna nyt 25 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, Mortal Kombat ei paljoa onnistunut tarjoamaan. Siitä löytyy omat onnistumisena, kuten aivan törkeän kova tunnusmusiikki, joka jää jumputtamaan päässä aikamoisena korvamatona, sekä tietty vahva videopelimäinen henki. Leffaa ei ole lähdetty tekemään liian vakavamieleisesti, vaan sopivasti kieli poskessa. Ei se mikään puhdas komedia ole ja paikoitellen se muuttuu hieman synkäksikin, mutta tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa kuvatessaan. Pariin otteeseen elokuvan täysin pöljä ja korni toteutus onnistui jopa viihdyttämään.

Elokuvan ongelmat eivät ole niinkään siinä, kuinka urpo ja juustoinen filmi se on, vaan lähinnä sen yksiulotteisissa hahmoissa ja tarinassa. Tai siis, jos elokuvan ohutta juonta voi tarinaksi kutsua. Toisaalta kun pohjana on peli, jossa lähinnä vain vedetään vastustajaa turpaan, kannattaako elokuvasovituksessa kovin monimutkikasta tarinaa edes yrittää rakentaa? Ongelma on enemmänkin se, kuinka köykäisesti se vähäinenkin tarina on rakennettu. Hahmot esitellään pikakelauksella, jotta heidät voi mahdollisimman nopeasti heittää turnaukseen tappelemaan epäreiluilla kyvyillä varustettuja vastuksia vastaan. Jos elokuva syventyisi paremmin pääkolmikkoon ja mytologiaan Outworldista, olisi se jo parempi teos. Aina välillä Raiden saapuu kertomaan pari tarpeellista tietoa, mutta siihen se oikeastaan jää. Mortal Kombat on pelkkää pintaa, ilman erityistä sisältöä. En nyt sano, että tästä olisi pitänyt yrittää tehdä mitään parhaan elokuvan Oscar-ehdokasta, mutta tekijät olisivat voineet rohkeammin uppoutua pintaa syvemmälle. Paremmin esitellyt hahmot ja mytologia saisivat katsojan innostumaan enemmän, kun turpaanveto alkaa.

Elokuvan on ohjannut Paul W. S. Anderson (joka tosin tätä leffaa tehdessä kulki vielä nimellä Paul Anderson), joka on tämän jälkeen tehnyt myös mm. pelileffa Resident Evilin (2002) ja muutaman sen jatko-osista, Alien vs. Predatorin (2004) ja uusimman Kolme muskettisoturia -filmatisoinnin (The Three Musketeers - 2011) kymmenen vuoden takaa. Mortal Kombat oli sis pelkkä ensimmäinen osoitus siitä, että Anderson on parhaimmillaankin vain keskinkertainen elokuvantekijä. Andersonin ohjaus on kömpelöä ja hänen luomansa tunnelma läpikotaisin hömelö. Eipä Kevin Droneynkaan käsikirjoitusta voi kehua tai Martin Hunterin leikkaustaitoja. Sentään mukana on ihan tyylikästä kuvausta, mainioita lavasteita ja oivallisia asuja. Erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo parikymmentä vuotta sitten. Äänimaailma on kelvollinen ja kuten jo tulikin todettua, elokuvan ehdottomasti parasta antia on The Immortalsin tykittelevä tunnusmelodia, mikä lähtee soimaan heti leffan ensisekunneilla ja kuullaan onneksi monta kertaa pitkin filmiä. Biisi on niinkin kova, että kuuntelin sitä tauotta koko tämän arvostelun kirjoittamisen ajan.

Yhteenveto: Mortal Kombat on kehno toimintapläjäys, mikä toimii lähinnä nostalgiannälkäisille ysärilapsille, jotka innostuivat elokuvasta sen ilmestymisen aikaan. Itse jouduin etsimällä etsiä siitä positiivista sanottavaa. Tykittävä korvamato-tunnusmusiikki on ehdottomasti parasta koko leffassa, minkä lisäksi täytyy myöntää, että tietty videopelimäisyys on onnistuttu siirtämään peleistä elokuvaan ja muutamat kohdat onnistuivat jopa viihdyttämään kaikessa hölmöydessään. Rakenteeltaan leffa on todella kömpelösti kirjoitettu ja leikattu, eikä mitään vaivauduta pohjustamaan tarpeeksi, jotta hahmojen (tai maailman) kohtalo kiinnostaisi, kun turpaanveto alkaa. Pääkolmikossa olisi potentiaalia, mutta huonon käsikirjoituksen kanssa se vähä valuu hukkaan. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja Lambertin viisaan tietäjän osa on jopa lähinnä kiusallinen. Erityisen kiusallisia ovat kököt tietokonetehosteet, joita ajan julmat hampaat ovat nakerrelleet ahkerasti. Etenkin Reptile-olento on naurettavan surkuhupaisa ilmestys. Paul W. S. Anderson osoittaa elokuvassa kertaheitolla "lahjansa" ohjaajana ja onkin pitänyt visusti uransa hyvin pitkälti samanlaisena tähän päivään asti. 

"Fatality!"

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat, 1995, New Line Cinema, Threshold Entertainment