Nokkapokka (Quack Pack - 1996) - sarja-arvostelu

NOKKAPOKKA

QUACK PACK

Luojat: Toby Shelton ja Kevin Hopps

Näyttelijät: Jeannie Elias, Pamela Adlon, E. G. Daily, Tony Anselmo, Kath Soucie, Roger Rose, Frank Welker, Corey Burton, Pat Fraley, Tim Curry, Jeff Bennett, Jim Cummings, Cam Clarke, Gregg Berger, Mary Jo Catlett, Sherry Lynn, James Avery, Tara Charendoff, Robert Cait, Harry Shearer, Maurice LaMarche, John Astin, Dan Castellaneta, Dave Coulier, Miriam Flynn, Rodger Bumpass, Jonathan Harris, Julie Brown, David Doyle, Teresa Ganzel, Russi Taylor, Joe Alaskey, Janice Kawaye ja Neil Ross

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Jaksomäärä: 39

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 0

Quack Pack, eli suomalaisittain Nokkapokka perustuu Walt Disneyn, Dick Lundyn, Carl Barksin ja Al Taliaferron luomiin piirros- ja sarjakuvahahmoihin. Ankronikka-piirrossarjan (DuckTales - 1987-1990) menestyksen myötä Disneyllä haluttiin työstää uusi sarja tutuista ankkahahmoista. Uuden sarjan luojakaksikko Kevin Hopps ja Toby Shelton halusivat ottaa kuitenkin selvää pesäeroa Ankronikkaan ja muutenkin siihen, millaisina nämä päähenkilöt tunnetaan sarjakuvien ja piirrosohjelmien puolella. Työnimellä "Duck Daze" kulkeneen projektin animointiprosessi alkoi, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta Nokkapokka alkoi pyöriä televisioissa 3. syyskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Suomeen sarja saapui vasta myöhemmin, loppuvuodesta 1997, minkä jälkeen sitä on esitetty uusintoina 2000-luvun alussa. En tiedä, olenko aiemmin kertonut tätä arvosteluissani, mutta minä olin lapsena ihan hullu Aku Ankka -fani. Minulle tuli Aku Ankka -sarjakuvalehti, Roope-setä -lehti, käytin kuukausirahani aina Aku Ankan taskukirjoihin ja muihin erityisjulkaisuihin ja katsoin Ankronikkaa. Mutta melkeinpä suosikkini oli tämä Nokkapokka-piirrossarja. Olen vuosia harmitellut, kun sarjaa ei löytynyt mistään ja iloitsinkin, kun Disney+ -palvelun myötä myös tämä sarja saapui jälleen katsottavaksi. Kun huomasin Nokkapokan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen läpi ja samalla arvostella sen.

Aku Ankka yrittää pitää huushollia pystyssä nyt teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun kanssa.

Nokkapokka pitää sisällään tutuimpia Ankkalinnan ankkahahmoja, joskin Ankronikassa sisarenpoikien kanssa seikkailut ökyrikas Roope-setä loistaa tässä sarjassa poissaolollaan. Nokkapokka tekee tutuille hahmoille kuitenkin aikamoisen muodonmuutoksen. Vanha kunnon kömpelö tuittupää Aku Ankka (äänenä Tony Anselmo) on luonteeltaan oma itsensä - hän on vain vaihtanut merimiesvaatteensa rennompaan lomailupaitaan. Isoin muutos nähdäänkin tämän sisarenpojissa, punaisiin pukeutuvassa Tupussa (Jeannie Elias), sinisiin sonnustautuvassa Hupussa (Pamela Adlon) ja vihreisiin verhoutuvassa Lupussa (E. G. Daily). Kun yleensä veljekset ovat lippalakkeja lukuun ottamatta identtisiä lapsia, tämä sarja esittelee heidät teini-ikäisinä poikina, jotka ovat alkaneet kehittämään omia persooniaan. Tupu luulee olevansa aikamoinen naistenmies, Hupu on kolmikon älykkö ja Lupu on rento ja kiltti heppu. Olen aina pitänyt sarjan tulkinnasta näistä kolmesta hahmosta. Sen lisäksi, että lapsena mielsin nämä Tupun, Hupun ja Lupun cooleiksi, koska he ovat teini-ikäisiä, heistä löytyy yksilöinä enemmän sisältöä. Jo pelkästään tuosta syystä minua on aina harmittanut, että Nokkapokka jäi vain tämän yhden tuotantokauden mittaiseksi jutuksi, eikä näiden tulkintojen seikkailuja jatkettu edes sarjakuvien sivuilla. Aku Ankka on myös lystikäs, ja hänen ja sisarenpoikien välinen, laadultaan vaihteleva suhde on hyvin rakennettu.

Menossa mukana on myös Akun tyttöystävä Iines Ankka (Kath Soucie), joka työskentelee nyt "Ihmeellinen maailma" -televisio-ohjelman juontajana ja raahaa Akua kameramiehenään sinne sun tänne, sekä Akun ja sisarenpoikien keksijäsukulainen Taavi Ankka (Corey Burton). Sarjaan luotuja merkittäviä hahmoja ovat muun muassa Iineksen ja Akun itserakas pomo Kent Powers (Roger Rose), omaa kuppilaansa pyörittävä blatismorkialainen Gwumpki (Pat Fraley), sekä pahikset kuten Koura (Frank Welker), Moltoc (vastikään edesmennyt Tim Curry), tohtori Horton Letrek (Jeff Bennett) ja ulkoavaruudesta tuleva Zalthroobialainen sotalordi (William Callaway), jonka Tupu, Hupu ja Lupu kohtaavat, kun Taavi Ankan masiina muuttaa sisarenpojat supersankareiksi, Tee-ryhmäksi.

Huh huh, mikä nostalgiapärinä käynnistyi heti, kun Nokkapokan intro lähti soimaan vuosien jälkeen ensimmäistä kertaa! Ja olipa ilo huomata, että sarjasta innostuminen näin aikuisiällä ei johtunut vain nostalgiasta, vaan siitä, että Nokkapokka on aidosti todella hupaisa ja viihdyttävä animaatiosarja. Akun ja teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun parissa oli vuosien jälkeen aivan mahtavaa aloittaa aamut. Sarjan 39 jakson varrella hahmot päätyvät erilaisiin seikkailuihin ja metkuihin, joista osa tapahtuu ihan kotosalla, osassa leikkikenttänä on Ankkalinna ja osa vie hahmoja ympäri maailman erilaisiin jännittäviin paikkoihin. Sarja tasapainottelee onnistuneesti erilaisten skenaarioiden välillä, vaikka sekaan mahtuu muutamia juonikuvioiltaan samantyyppisiä jaksoja.

Pidin tosiaan jo lapsena siitä, että Nokkapokka esittää Tupun, Hupun ja Lupun enemmän yksilöinä kuin selkeästi identtisinä kolmosina. Sisarenpojat tykkäävät toki edelleen pelata yhdessä videopelejä, skeittailla, lukea sarjakuvia, syödä pizzaa ja järjestää erilaisia kepposia Aku-setänsä pään menoksi, mutta jaksojen varrella jokainen heistä nousee esille itsenäisenä nuorena. Nyt aikuisiällä juuri tämä itsenäistymisen ja teini-iän myötä oman minuuden hakeminen vakuuttivat syvempinä teemoina kaiken hassuttelun keskellä. Toki sitä hassutteluakin on runsaasti luvassa ja edelleen nauroin makeasti erilaisille kommelluksille, joihin hahmot päätyvät. Ai että, minulla on ikävä näitä vanhoja piirrosohjelmia, jotka vähät välittivät esimerkiksi fysiikan laeista ja pitivät yksinkertaisesti hauskaa, vaikkei ruudulla tapahtuvassa olisikaan yhtään mitään järkeä.

Sarjan 39 jakson joukosta omia suosikkejani ovat avausjakso, jossa Tupu, Hupu ja Lupu muuttuvat supersankareiksi vältelläkseen huoneensa siivoamista, 4. jakso, jossa Aku päätyy palvelemaan merivoimissa, 8. jakso, jossa Aku keksii yhä vain hullunkurisemmaksi muuttuvan selityksen sille, miksi myöhästyi töistä, 13. jakso, jossa Aku rikkoo vahingossa sisarenpoikien uuden virtuaalipelin ja sen sijaan, että hän tunnustaisi syyllisyytensä, hän luo villin tarinan hurjasta murtovarkaasta, 16. jakso, jossa Hupu kyllästyy veljiinsä etsiessään salaista laaksoa, 18. jakso, jossa Tupu saa hammasraudat, joilla on yllättäviä ominaisuuksia, 24. jakso, jossa sisarenpojat matkustavat Sveitsiin vaihto-oppilaina ja epäilevät, että heidän isäntänsä onkin avaruusolio valeasussa, 27. jakso, jossa Aku ja sisarenpojat yöpyvät ihka aidossa kummitustalossa, sekä 36. jakso, jossa Aku valehtelee olevansa sisarenpoikien idolisoiman televisiotähden Flint Steelin (James Avery) lapsuudenystävä. Kuten jo kenties näistä juonikuvauksista voi päätellä, monen jakson selvä opetus on, että valehtelu ei kannata.

Lisäksi Nokkapokka on myös animoitu mainiosti ja pidän Tupulle, Hupulle ja Lupulle keksityistä uusista vaatetuksista, jotka heijastelevat hyvin heidän persooniaan. Hahmot ovat muutenkin lystikkään näköisiä ja liikkuvat erittäin sulavasti. Taustat ovat oivallisia ja niistä löytyy sopivasti yksityiskohtia. Muihin maihin sijoittuvat seikkailut antavat tekijöille mahdollisuuden luoda erilaisia tapahtumapaikkoja pelkän kodin ja Ankkalinnan lisäksi. Pidän myös valtavasti siitä, kuinka näissä vanhoissa piirretyissä esimerkiksi kulkuneuvot taipuvat täysin luonnottomasti ja kuinka ristiinrastiin ja päällekkäin kulkevissa moottoriteissä ei ole ikinä mitään järkeä. Nokkapokka on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Eric Schmidtin säveltämiä musiikkeja, sekä Jeff Martinin ja Randy Petersenin työstämää ja Eddie Moneyn esittämää tunnusbiisiä myöten. Minulla meni noin kuukausi katsoa Nokkapokka läpi ja voin kyllä todeta, että sen tunnari on soinut päässäni viikkojen ajan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, jopa ärsyttävyyteen asti kaikesta nostalgiaintoilustani huolimatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Quack Pack, Yhdysvallat, 1996, Disney Television Animation, Walt Disney Television

Batman - Lepakkomies, kausi 2 (Batman - 1966-1967) - sarja-arvostelu

BATMAN - LEPAKKOMIES - KAUSI 2

BATMAN

Luoja: William Dozier

Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Cesar Romero, Burgess Meredith, Julie Newmar, Otto Preminger, Eli Wallach, John Astin, Victor Buono, Shelley Winters, Walter Slezak, Vincent Price, Michael Rennie, Tallulah Bankhead, Van Williams ja Bruce Lee

Genre: komedia, toiminta

Jaksomäärä: 60

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 25 tuntia

Ikäraja: 12

DC:n sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 1966, joten jatkoa oli luvassa. Ensin sarjan pohjalta tehtiin elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), jonka jälkeen tekijät ryhtyivät kiireessä kuvaamaan kakkoskautta sarjalle. Toisen tuotantokauden esitys käynnistyi syyskuussa 1966, vain neljä kuukautta ensimmäisen kauden päättymisen ja kaksi kuukautta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Katsojaluvut lähtivät aikamoiseen laskuun kauden edetessä, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse olin nuorempana nähnyt joitain jaksoja sarjasta, sekä Batman - Lepakkomies -elokuvan. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen kokonaan läpi ja samalla arvostella sen. Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitin kakkoskauden katsomisen positiivisin mielin.

Miljonääri Bruce Wayne ja hänen suojattinsa Dick Grayson jatkavat Gotham-kaupungin kansalaisten suojelua viheliäiltä rikollisilta Lepakkomiehenä ja Robinina.

Adam West ja Burt Ward palasivat rooleihinsa miljonääri Bruce Wayneksi ja nuoreksi Dick Graysoniksi, eli Gothamin kaupunkia suojeleviksi Lepakkomieheksi ja Robiniksi, kaksikon näyteltyä hahmoja ensin sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja sitten ihka aidossa elokuvassa. Westin ja Wardin välinen side tuntuu entistä vahvemmalta tällä kaudella ja kaksikko heittäytyy jälleen mainiosti rooliensa vietäväksi, vetäen homman täysin naamat peruslukemilla silloinkin, kun ympärillä tapahtuva on aika hupsua. Sen enempää syvyyttä Lepakkomieheen tai Robiniin ei saada kaivettua - ei, vaikka siihen löytyisi kyllä aikaa tuotantokauden mittavasta 60 jakson kattauksesta.

     Muita hahmoja kaudella ovat vanhat tutut hovimestari Alfred (Alan Napier) ja Harriet-täti (Madge Blake), poliisikomisario Gordon (Neil Hamilton) ja poliisipäällikkö O'Hara (Stafford Repp), sekä tietty monet erilaiset roistot, joita Lepakkomies ja Robin kohtaavat, kuten ikoniset Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), Kissanainen (Julie Newmar), Pakkasherra (Otto Preminger ja Eli Wallach) ja Arvuuttaja (näyttelijä vaihtunut John Astiniin, Frank Gorshinin kieltäydyttyä paluusta ilman tuntuvaa palkankorotusta), sekä vähemmän tunnetut rikolliset, kuten kuningas Tut (Victor Buono), Ma Parker (Shelley Winters), Kellokuningas (Walter Slezak), Egghead (Vincent Price), Nukkumatti (Michael Rennie) ja Musta Leski (Tallulah Bankhead). Napier, Blake, Hamilton, Repp, Romero, Meredith ja Newmar jatkavat oivaa suorittamistaan, pahisnäyttelijöiden revitellessä taas oikein kunnolla kameran edessä. Eggheadin ja Ma Parkerin kaltaiset rosvot tuovat kivaa vaihtelua niiden tunnetuimpien pahisten sekaan, mutta ei ole ihme, ettei heistä koskaan noussut samanlaisia klassikkovastuksia, kuten Jokerista ja Pingviinistä.

Lisäksi kakkoskaudella nähdään myös vierailevina tähtinä Van Williams ja Bruce Lee toisena tuohon aikaan suurta suosiota nauttivana sankarikaksikkona, Green Hornetina ja Katona. Huvittavaa tosin on, että kun parissa jaksossa Green Hornet ja Kato saapuvat Gothamiin vierailulle, eräässä toisessa jaksossa Bruce ja Dick katsovat The Green Hornet -televisio-ohjelmaa (1966-1967). Ovatko Green Hornet ja Kato siis tässä maailmassa todellisia ihmisiä, vai televisiosarjan fiktiivisiä hahmoja?

Batman - Lepakkomiehen toinen tuotantokausi jatkaa sarjan avauskauden linjalla... niin hyvässä kuin pahassa. Näyttelijät ovat tosiaan oivallisessa vedossa ja ilmapiiri pysyy kivan lystikkäänä ja sarjakuvamaisena. Lepakkomies ja Robin asetetaan monien eri rikollisten eteen ja heidän täytyykin yrittää pysäyttää jos jonkinlaisia juonia, joihin kuuluu kidnappauksia, timanttiryöstöjä sun muuta. Suosikkini kauden tarjonnasta on tarina, jossa Pingviini ja Lepakkomies asettuvat ehdolle Gothamin pormestarinvaaleihin. Lepakkomies ja Robin ovat satavarmoja, että eihän tunnettu rikollinen voisi mitenkään pärjätä vaaleissa, mutta niin vain aikamoinen showmies Pingviini saa nopeasti gothamilaiset puolelleen. Voi 1960-lukua, kun tällainen meno Yhdysvalloissa tuntui vielä fiktiolta...

Kakkoskausi myös kulkee samaa kaavaa kuin edeltäjänsä, kertoen tuplajaksoja, jotka etenevät pahiksesta ja tämän katalasta juonesta riippumatta lähes identtistä polkua. Roisto tekee jotain ikävää, uusavuttomat poliisit hälyttävät Lepakkomiehen ja Robinin apuun, ensimmäinen jakso loppuu siihen että kaksikko ajautuu ansaan ja toisessa jaksossa noustaan takaisin voitokkaina. Pientä poikkeusta tähän tuovat parit triplajaksot, joista ensimmäisessä Jokeri ja Pingviini yhdistävät voimansa. Tästäkin huolimatta kakkoskausi alkaa nopeasti toistamaan itseään, eikä asiaa auta se, että kausi sisältää tosiaan KUUSIKYMMENTÄ jaksoa. Näyttelijät ja tekijät ovat vuosia myöhemmin muistelleet, että ykköskauden suosion takia jatkoa ryhdyttiin tekemään kiireessä, miettimättä pitäisikö pyörää keksiä uudelleen. En siis ihmettele, että kakkoskauden aikana katsojaluvut lähtivät jyrkkään laskuun. Moni ei jaksanut viikko toisensa perään katsoa liki identtisiä seikkailuja näiden hahmojen parissa.

Teknisestikin Batman - Lepakkomies pysyy ennallaan ja ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan jaksoja. Asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyjä ja Lepakkoauto on komea ilmestys. Lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä, valojen ja värien ollessa vekkulin korostettuja. Tehosteet aiheuttavat nykyään lähinnä huvittuneisuutta ja isosta televisiosta katsottuna välillä on kiusallisenkin selvää, milloin näyttelijät vaihtuvat stuntsijaisiin. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on jälleen sellainen korvamato, että eipä minulla pitkään aikaan soinut muuta päässä, kun tätä tuotantokautta tuli katsottua yksi jakso lähes jokaisena aamuna pari kuukautta putkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions

Arvostelu: Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985)

MIELETÖN KESIS

NATIONAL LAMPOON'S EUROPEAN VACATION

Ohjaus: Amy Heckerling
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Dana Hill, Jason Lively, John Astin, Eric Idle, William Zabka, Mel Smith, Willy Millowitsch, Erika Wackernagel, Victor Lanoux, Massimo Sarchielli ja Robbie Coltrane
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) oli pidetty menestyskomedia, joten jatkoahan sille tehtiin. Jatko-osan teko lähti liikkeelle nimellä "Vacation 2 Europe", mutta ilmestyessään kesällä 1985 sen nimi vaihdettiin onneksi National Lampoon's European Vacationiksi. Suomeen leffa saapui vuotta myöhemmin typerällä nimellä Mieletön kesis. Elokuva oli edeltäjänsä tavoin hitti, muttei kovin pidetty sellainen. Leffa oli jokseenkin jopa haukuttu, eikä se olekaan jäänyt elämään samalla tavalla edeltäjänsä tavoin. Itse näin Mielettömän kesiksen joskus lapsena, mutten muistanut siitä oikeastaan muuta kuin kohtauksen, jossa Griswoldien perhe jää Lontoossa jumiin liikenneympyrään, sillä perheen isä ei osaa ajaa "väärällä" puolella. Vuosien varrella mietin joskus, että olisi kiva katsoa leffa uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä. Kun vuonna 2016 arvostelin uuden Loman (Vacation - 2015) kesäleffana, päätin aloittaa uuden perinteen, eli arvostelen joka kesäksi yhden Loma-filmin. Kesällä 2017 arvostelin alkuperäisen Faijalla hommat hanskassa, joten nyt on tietty aika sen jatko-osalle, Mielettömälle kesikselle.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Faijalla hommat hanskassa!

Koheltava Griswoldien perhe voittaa Sika säkissä -kisailuohjelman pääpalkinnon, Euroopan matkan! Mikä voisikaan mennä pieleen...

Clark Griswoldia eli perheen isää näyttelee jälleen Chevy Chase, joka ei tässäkään osoita näyttelijänlahjojaan, mutta sopii silti pöhköilijän rooliin. Chase tuo oivaa lämpöä hahmoonsa ja hänen hölmöilyjään on hauska seurata. Myös Beverly D'Angelo palaa rooliinsa perheen äitinä, Ellen Griswoldina. Hänkään ei ole kummoinen, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Hän ei ole yhtä hauska kuin miehensä, vaan hän edustaa perheen fiksumpaa puolta.
     Sen sijaan Clarkin ja Ellenin lasten näyttelijät ovat vaihtuneet. Koska edellisessä osassa Rusty-poikaa näytellyt Anthony Michael Hall ei halunnut jatkaa roolissaan, tekijät päättivät vaihtaa molemmat lapsinäyttelijät. Muutosta ei välttämättä edes huomaa, jos molempia leffoja ei katso lyhyen ajan sisällä, sillä uudet valinnat rooleihin eivät myöskään ole kovin kummoiset. Rustyn roolissa nähdään tällä kertaa Jason Lively, joka saa hahmon tuntumaan hieman surkuhupaisalta. Hän yrittää iskeä eurooppalaisia tyttöjä, mutta hänestä ei löydy minkäänlaista hurmuriainesta. Audrey-tyttöä taas esittää Dana Hill. Audreylla on poikaystävä nimeltä Jack (William Zabka), josta hän ei haluaisi olla erossa, eikä siksi halua lähteä matkalle. Audrey on paikoitellen aika ärsyttävä valittaja, mutta häneltäkin löytyy oivat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös John Astin Sika säkissä -ohjelman juontajana, Mel Smith lontoolaisen hotellin omistajana, Monty Python -ryhmästä tuttu Eric Idle epäonnisena pyöräilijänä, Willy Millowitsch ja Erika Wackernagel Griswoldien saksalaisina sukulaisina (tai sitten ei), Victor Lanoux ja Massimo Sarchielli varkaina, sekä Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Robbie "Hagrid" Coltrane kylpyhuoneen miehenä. Muut henkilöt ovat mukana lähinnä vain yksittäisten vitsien takia, eivätkä he ole kunnon hahmoja, vaan täysin yksiulotteisia tyyppejä, joihin Griswoldit törmäävät reissullaan.

Reissuna Mieletön kesis on ihan kiva. Suomessa siinä ei käydä, vaan Euroopan maat rajoittuvat Englantiin, Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Joka paikassa ihastellaan hieman nähtävyyksiä ja yritetään sopeutua erilaiseen kulttuuriin. Valitettavasti elokuva tuntuu todella paljon hillitsevän itseään, eikä uskalla lähteä täysillä käyntiin. Läpi leffan haluaisi nähdä enemmän hölmöilyjä. Jotkut jutut ovat onnistuneita ja menevät juuri niin kuin odottaakin. Esimerkiksi kivikyhäelmä Stonehengellä voi helposti arvata, että jossain kohtaa kivet kaatuvat kuin dominot. Kohtauksen hauskuuden tosin tarjoaa se, kun kivet hajoavat kaatuillessaan, jolloin valkoinen styroksi paljastuu täytteeksi. Saksassa Clark pääsee nolaamaan itseään hulvattomalla tanssikohtauksella, mutta Ranskassa toivoisi, että perhe vaikka vahingossa sottaisi Mona Lisa -taulun tai jotain. Leffa kulkee usein todella varoen, mikä on sääli, sillä siitä löytyisi potentiaalia.

Elokuva kuitenkin onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Kohellukset ovat tarpeeksi erilaisia, jottei niiden aikana tylsisty, eikä aika käy pitkäksi leffaa seuratessa. Hassutteluista vain toivoisi koomisempia ja siihen toivoisi hieman energiaa lisää. Paikoitellen elokuva kulkee hieman laiskasti eteenpäin jolloin toivoisi, että siihen löytyisi jonkinlaista iskua. Vasta loppupäässä leffaan yritetään luoda jonkinlaista isompaa kuviota varkaiden avulla, mutta kun niitä ei pohjusteta lainkaan, ne jäävät vain yhdeksi tilanteeksi muiden joukossa. Mieletön kesis juoni on vain sitä, että Griswoldit kiertävät eri maita ja pöhköilevät. Muuta siitä ei löydy, eikä siitä toisaalta tarvitsekaan löytyä. Riittää kun siihen lisäisi uskallusta ja energiaa. Upeaa teosta tästä ei saisi millään, muttei kaikkien ole tarkoituskaan olla erityisen hienoja. Filmi sopii oivasti aivot narikkaan -viihteeksi, jota seuraa mielellään, mutta josta ei jälkikäteen muista paljoa - ehkä juuri ja juuri sen kun perhe jumittaa liikenneympyrässä, mikä ei valitettavasti ollut yhtä hauska juttu kuin muistin.

Elokuvan on ohjannut Amy Heckerling, joka ei ollut tätä ennen ohjannut montaa leffaa. Heckerlingin olisi pitänyt rohkeammin vaatia näyttelijöitä antamaan itsestään enemmän ja uskaltamaan lisää, jotta lopputuloksesta saisi nautittavamman. John Hughesin ja Robert Klanen käsikirjoituskaan ei ole kummoinen, joten siihenkin olisi pitänyt pistää uskallusta mukaan. Eri maiden maisemia on mukava katsella, joten niitä olisi voinut näyttää enemmänkin, mutta ehkä budjetti ei riittänyt Eiffel-tornin jälkeen muihin turistikohteisiin. Leffan kuvaus on ihan sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Erikoistehosteet elokuvassa ovat naurettavan kehnoja, etenkin ihan lopussa. Charles Foxin musiikit eivät jää millään mieleen, mutta muutamaan otteeseen kuultava tuttu kappale "Holiday Road" jää jälleen päähän soimaan.

Yhteenveto: Mieletön kesis on ihan viihdyttävää, mutta aika unohdettavaa hömppää. Elokuvassa on hauskoja hetkiä, mutta se tuntuu olevan hieman liian varovainen, jolloin se ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Useissa kohtauksissa olisi pitänyt olla uskallusta mennä pidemmälle, jotta niistä saisi oikeasti todella hauskat ja leffan taso paranisi. Edellisen osan tavoin tämäkin loma on aika episodimaisesti kerrottu ja koko juoni on vain sitä, että Griswoldit koheltavat eri Euroopan maissa. Eipä elokuva toisaalta enempää tarvitse, sillä sitä on mukava katsoa, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Näyttelijät eivät ole kovin hyviä, mutta silti sopivat rooleihinsa tarpeeksi toimivasti. Chevy Chase on jälleen huvittava säheltäjä, mutta kaikkein hauskinta olivat kuitenkin styroksista valmistetut Stonehengen kivet, jotka saavat ajattelemaan, ettei tähän kovin paljoa panostettu. Jos kaipaatte kivaa ja viihdyttävää kesähassuttelua, niin kannattaa Mieletön kesis vilkaista. Se on aika lailla samantasoista viihdettä kuin edeltäjänsä, joten jos piditte siitä, niin tämäkin toimii. Vaikka sanoinkin, että uusi perinteeni on arvostella joka kesäksi yksi Vacation-sarjan osista, seuraava osa ei ole luvassa ensi kesänä, vaan jo tänä jouluaattona, sillä kyseessä on joululeffa Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
National Lampoon's European Vacation, 1985, Warner Bros. Pictures