Arvostelu: Ne Zha (哪吒之魔童降世 - 2019)

NE ZHA

哪吒之魔童降世

Ohjaus: Jiaozi

Pääosissa: Lü Yanting, Zhang Jiaming, Chen Hao, Lü Qi, Han Mo, Yang Wei ja Joseph Cao

Genre: animaatio, toiminta, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ne Zha perustuu kiinalaisen mytologian hahmoon Nezha, sekä Xu Zhonglinin kirjaan The Investiture of the Gods (封神演義) 1500-luvun lopusta. Näistä tarinoista kiehtoutunut ohjaaja-käsikirjoittaja Yang Ju, eli taiteilijanimeltään Jiaozi työsti leffan tarinaa parin vuoden ajan ja aloitti sitten varsinaisen työstön oman animaatiofirmansa Chengdu Coco Cartoonin kanssa. Lopulta firmaa auttoi jopa 20 muuta yhtiötä, kun projekti muuttui kaiken aikaa haastavammaksi urakaksi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Ne Zha sai ensi-iltansa Kiinassa heinäkuussa 2019. Elokuva oli suuri menestys - ilmestyessään Kiinan kaikkien aikojen toiseksi menestynein leffa - jota kriitikot kehuivat ja joka oli Kiinan ehdokas parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kategoriassa, joskin elokuva ei lopulta päässyt lopulliselle viiden elokuvan ehdokaslistalle gaalaan. Itse en ollut kuullutkaan koko elokuvasta ennen kuin nyt alkuvuodesta se sai jatko-osan Ne Zha 2 (哪吒之魔童闹海 - 2025), joka on suorastaan murskannut lipputuloennätyksiä, eikä kyseessä ole vain Kiinan kaikkien aikojen menestynein elokuva ja kaikkien aikojen menestynein animaatioelokuva, vaan kaikkien aikojen viidenneksi menestynein elokuva maailmanlaajuisesti. Nyt kun Ne Zha 2 on vihdoin saapumassa myös Suomeen, etsin alkuperäisen Ne Zhan käsiini (köh, YouTubesta, köh) ja katsoin sen eräänä iltana.

Kun kirottu demonihelmi takertuu lordi Lin ja lady Yinin vastasyntyneeseen poikaan Ne Zhaan, heidän täytyy keksiä keino murtaa kirous ja yrittää pitää poikansa kaidalla polulla. Voiko suuria voimia omaavasta Ne Zhasta koulia sankarin, vai onko hänen kohtalonaan olla pahuuden ruumiillistuma?

Ne Zhan keskiössä on elokuvan nimikkohahmo Ne Zha (äänenä Lü Yanting), poika, joka syntyy harmillisissa merkeissä. Nimittäin kaaoshelmi on särkynyt kahteen osaan, sieluhelmeksi ja demonihelmeksi, joista ensimmäinen tuo maailmaan hyvää ja toinen pahaa. Alun perin Ne Zha oli tarkoitus siunata sieluhelmellä, mutta katala Shen Gongbao (Yang Wei) anasti sieluhelmen omiin tarkoituksiinsa ja kirosi Ne Zhan demonihelmellä, jolloin pojan kohtalona on olla pahuuden ja tuhon ruumiillistuma. Estääkseen tämän, Ne Zhan vanhemmat lordi Li (Chen Hao) ja lady Yin (Lü Qi) ovat eristäneet poikansa muista, toivoen että voivat opettaa tämän hyväksi. Eristyksellä on kuitenkin ikävät vaikutuksensa ja Ne Zhasta kasvaa yksinäinen ja kateellinen, mitä hän purkaa erilaisilla jekuilla, ymmärtämättä kuinka voimakas hän onkaan. Hahmo on mainio kuvaus ikuisesta luonto vastaan kasvatus -pohdinnasta. Voiko Ne Zha kiertää demonihelmen tuomaa kohtaloa, vai onko hänen pahuutensa kiveen hakattu? Aluksi poika voi olla ärsyttävä, mutta elokuvan edetessä hänestä kuoriutuu monia kiinnostavia puolia.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat pahan Shenin hyvä veli Taiyi Zhenren (Zhang Jiaming), joka päättää auttaa epätoivoisia vanhempia Ne Zhan kanssa, sekä Shenin oppipoika Ao Bing (Han Mo), joka on syvälle mereen vangittujen lohikäärmeiden viimeinen jälkeläinen ja joka kantaa nyt Ne Zhalle tarkoitettua sieluhelmeä. Taiyi tuo elokuvaan hyvää huumoria, kun taas Ao Bing on toinen mielenkiintoinen kuvaus luonnon ja kasvatuksen kysymyksestä. Hänen haluttaisiin purkavan lohikäärmeiden vankeus ja kostavan ihmiskunnalle, mutta haluaako nuorukainen olla tämän sukupolvitrauman ja -raivon ase, vai luoda oman polkunsa?

En ihmettele yhtään, miksi Ne Zha -elokuvista on muovautunut niin suuria menestyksiä. Kotimaassaan Kiinassa ne ovat olleet ennennäkemättömiä taidonnäytteitä animaation saralla, minkä lisäksi ne puhuttelevat onnistuneesti niin lapsikatsojia kuin varttuneempaakin yleisöä. Länsimaita taas viehättää kiinalaismytologiasta ammentava fantasiaseikkailu. Siinä, missä monet Hollywoodin animaatioleffoista ovat muuttuneet lähinnä taustameteliksi, mikä pistetään pyörimään, jotta lapsi saataisiin pois jaloista puoleksitoista tunniksi, Ne Zhassa on ihan oikea tarina kerrottavanaan kunnon hahmoineen, kehityskaarineen ja teemoineen kaikkineen. Se on värikäs, vauhdikas ja hupsu, mutta samalla se on myös toiminnantäyteinen, jännittävä ja loppua kohti jopa suorastaan eeppinen.

Pidin ensimmäisestä Ne Zhasta paljon, joskin minun täytyy tunnustaa, että paikoitellen koin vaikeaksi päästä kärryille joistain aspekteista, koska elokuva vaikutti luottavan siihen, että katsoja tietäisi tietyt asiat jo ennakkoon. Ihmisten ja lohikäärmeiden välinen konflikti jää vielä tässä ykkösleffassa hiukan raakileeksi. Lisäksi leffan huumoriosasto on hitusen ontuvaa ja aloin pyöritellä silmiäni vähän väliä toistuvalle vitsille isosta äijästä, joka kiljuu kuin pikkutyttö aina vaaran edessä. Muuten olin innoissani siitä, että vastassani oli animaatioseikkailu, joka onnistui näin hyvin tasapainottelemaan lapsille suunnatun satuseikkailun ja vanhemmille tehdyn fantasiatoiminnan välillä. Lapsellisuudet ja suuret toimintamätöt eivät hassua kyllä ole ristiriidassa keskenään, vaan kokonaisuus toimii pääasiassa ihailtavalla tavalla.

Sen lisäksi, että Ne Zha onnistuu olemaan niin lapsia kuin aikuisia viihdyttävä koko perheen elokuva, se kuljettaa katsojansa kiehtovaan maailmaan ja herättää palon tutustua tähän kaikkeen vieläkin enemmän. Leffa tarjoaa paljon vauhtia ja vaaratilanteita, mutta se myös osaa rauhoittua ja syventyä väkeviin teemoihinsa niin aiemmin mainitusta luonnon ja kasvatuksen vaikutuksesta kuin myös ennakkoluuloista ja niiden aiheuttamista asioista. Ihan sama mitä Ne Zha tekisi kylänsä eteen, muut tuntuvat pelkäävän häntä ikuisesti, tietäessään mikä voima hänen sisällään on hautumassa. Lohikäärmeet taas ovat kohdanneet omat ennakkoluulonsa, mitkä ovat johtaneet vuosikausia kestäneeksi vihanpidoksi. Kun kaikki tämä lopulta kulminoituu elokuvan loppusuoralla, on luvassa niin mahtipontista taistelua, että suuri osa jenkkilän näytellyistäkin leffoista muuttuu kateudesta vihreiksi. Ja jos maailmalta kantautuneet kehut pitävät paikkansa, Ne Zha 2:n jälkeen tämä ykkösleffa tuntuu kaikin puolin pelkältä harjoitustyöltä. En maltakaan odottaa jatko-osan näkemistä!

Ne Zha on visuaalisesti varsinaista silmäkarkkia. Animaatiojälki on todella näyttävää ja ennen kaikkea varsin rikasta. Siinä yhdistyvät hieman länsimainen hupsuttelu ja hahmojen pyöreys, mutta sitten taas toimintakohtaukset ovat kuin sähäkän terävää animea. Hahmot liikkuvat sulavasti, maisemat ovat pullollaan yksityiskohtia ja kaiken kaikkiaan elokuva on ihastuttavan värikäs. Vahvoja visuaalisuuksia tukee onnistunut äänimaailma. Wan Pin Chun säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti, leikkisästi ja mahtipontisestikin taustalla.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

哪吒之魔童降世, 2019, Coco Cartoon, Horgos Coloroom Pictures, October Media

Arvostelu: Sound of Metal (2019)

SOUND OF METAL

Ohjaus: Darius Marder

Pääosissa: Riz Ahmed, Olivia Cooke, Paul Raci, Lauren Ridloff ja Mathieu Amalric

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Sound of Metal on Darius Marderin ohjaama draamaelokuva. Sen teko lähti liikkeelle jo useampia vuosia sitten ja alunperin sen päärooleihin kaavailtiin Matthias Schoenaertsia ja Dakota Johnsonia, mutta kesällä 2018 näyttelijät vaihtuivat Riz Ahmediin ja Olivia Cookeen. Kuvaukset alkoivat ja koko leffa saatiin kuvattua vain neljässä viikossa. Maailmanensi-iltansa Sound of Metal sai jo syyskuussa 2019 Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt mm. koronaviruksen takia elokuva saa hiljalleen teatterikierroksensa myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta, kun aloin viime syksynä kuulla siitä paljon kehuja ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Sound of Metalin sen lehdistönäytöksessä juuri ennen joulua.

Metallibändi Blackgammonin jäsenet, laulajakitaristi Lou ja rumpali Ruben kiertävät Yhdysvaltoja, kun yhtäkkiä Ruben kuuroutuu. Ruben yrittää selvittää, kuinka saisi kuulonsa takaisin, jotta voisi palata rakastamalleen uralleen muusikkona.

Riz Ahmed ja Olivia Cooke näyttelevät Rubenia ja Louta, pariskuntaa, jotka esiintyvät yhdessä perustamassaan metalliyhtyeessä Blackgammonissa. Niin heidän bändinsä kuin parisuhteensa ajautuu koetukselle, kun Ruben huomaa, ettei kuule enää kunnolla. Ahmed on aiemminkin osoittanut olevansa hyvä näyttelijä (poislukien hänen kiusallinen pahisroolinsa Venomissa, 2018), mutta kuuroutuvan Rubenin osassa hän pääsee ensi kertaa todella loistamaan. Ahmed tuo hienosti esille palavan intohimon rummuttamista kohtaan ja epätoivon, kun häneltä katoaa yhtäkkiä kuuloaisti. Rooliaan varten Ahmed harjoitteli puolen vuoden verran niin rumpujen soittamista kuin viittomakieltä. Cooke taas tuo hyvin esille hahmonsa vaikeat tunteet, kun hän joutuu seuraamaan Rubenin koettelemusta sivusta.

Elokuvassa nähdään myös kuurojen kanssa paljon tosielämässäkin työskennellyt Paul Raci kuurojen yhteisön vetäjänä Joena, The Walking Dead -sarjasta (2010-) tuttu Lauren Ridloff kuurojen lasten opettajana, sekä James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) pahiksena parhaiten tunnettu Mathieu Amalric Loun isänä. Sivunäyttelijöistä etenkin Raci on mahtava sympaattisena ja viisaana Joena, joka haluaa auttaa Rubenia, kun tämän elämässä avautuu uudenlainen polku.

Ja siitä Sound of Metalissa onkin juuri kyse, siitä uudesta polusta elämässä. Vaikka aluksi elokuva vaikuttaakin jonkun ammatilleen intohimoisen henkilön epätoivoisesta taistelusta ammattinsa menettämistä vastaan, on se lopulta kertomus siitä uudenlaisen elämän löytämisestä, kun vanhasta elämästä pakotetaan luopumaan. Aluksi Rubenin kuuroutumista on todella pysäyttävää ja vaikeaa seurata. Kuka tahansa voi samaistua siihen, kuinka pahalta tuntuu, jos intohimon kohde viedään itseltä. Monen muusikon iso pelko on varmasti kuuroutuminen ja sitten taas moni elokuvien fani voi kokea kamalaksi kohtaloksi sokeutumisen. Sound of Metalissa päähenkilö pistetään kuitenkin etsimään sitä pilven hopeareunusta. Henkilökuvauksena elokuva on kiehtova ja kasvutarinana vaikuttava.

Tunnelma on erinomaisesti kehitelty, eikä se koskaan lähde vellomaan melodramaattisuudessa. Elokuva ei yrittämällä yritä puristaa katsojastaan kyyneliä ulos, vaan kehittelemällä taitavasti hahmoaan ja kertomustaan, se saa katsojan elokuvan mittaan välittämään niin paljon, että loppupäässä saattaa ihan herkistyä. Vaikka leffa kulkeekin rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, ei se koskaan käy tylsäksi katsojasta tiukasti pitävän tunnelman ja vangitsevan tarinan ansiosta. On mielenkiintoista seurata, kun Ruben alkaa vähitellen opettelemaan kuurojen tapoja. Tilanteen hidas hyväksyntä ja etenkin yhteisöön sopeutuminen on lämpimästi toteutettu. Elokuvan viesti on oivallisesti tuotu esiin. Sound of Metal onkin niitä katselukokemuksia, joiden jälkeen katsoja poistuu edes hieman erilaisen maailmankuvan kanssa teatterista.

Ohjaaja Darius Marder on itselleni uusi tuttavuus, mutta Sound of Metal todella sai minut kiinnostumaan, mitä hänellä on tarjottavanaan elokuva-alalla. Hänen ohjauksensa on vakuuttavaa ja vaikkei hän lähde tekemään mitään hurjia rumpusooloja, on hänen rauhallinen tahtinsa mainio, eikä hän oikeastaan kertaakaan lyö ohi. Hänen ja Abraham Marderin työstämä käsikirjoitus toimii iskevänä pohjana ja Marderin veljekset pohdiskelevat hyvin ihmisen elämänmuutosta tällaisen tilanteen sattuessa. Tekninenkin puoli on hyvä kuvauksesta lavasteisiin jne., mutta tässä leffassa vakuuttavinta teknisyydessä on elokuvan äänimaailma. Tai siis usein sen äänetön maailma. Sound of Metal nimittäin pistää jatkuvasti katsojansa kuulemaan sen, mitä Ruben kuulee. Yhä vain vaimeampaa ja sekavammalta kuulostavaa dialogia, sekä kaikenlaista huminaa ja ininää... jos sitäkään vähää. Filmin nimestä päätellen katsoja voisi odottaa rouheaa ja rämisevää äänimaisemaa, mutta elokuvan teeman mukaan se pistääkin istumaan ja kokemaan kaiken rauhallisessa hiljaisuudessa.

Yhteenveto: Sound of Metal on hieno filmi uudenlaisen elämän löytymisestä, kun jokin pakottaa luopumaan vanhasta. Riz Ahmed on nappivalinta päärooliin kuuroutuvaksi Rubeniksi ja tarjoaa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksen. Myös Olivia Cooke ja Paul Raci ovat mainioita osissaan, mutta loppupeleissä elokuva on Ahmedin showta. Vaikka tarina kulkeekin hitaasti eteenpäin, ei se ole koskaan tylsä, sillä aihe on niin kiehtova. Draamapuoli on vahva ja loppupäässä voi huomata jopa herkistyä. Elokuva käsittelee onnistuneesti teemojaan ja saattaakin saada katsojan näkemään (ja kuulemaan) maailman uudella tavalla. Äänen ja etenkin äänettömyyden käyttö on todella vaikuttavaa. Katsoja todella heitetään Rubenin pään sisälle, kuulemaan se vähä, mitä Ruben kuulee. Äänimaailman toteutukseltaan elokuva on erittäin luova. Kaikin puolin Sound of Metal on alkuvuoden vahvin elokuvatapaus, jota suosittelen lämpimästi katsomaan... milloin ikinä se tuleekaan saataville ympäri Suomen. Jotkut onnekkaat ovat jo päässeet näkemään leffan yksittäisissä ennakkoesityksissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sound of Metal, 2019, Caviar

Arvostelu: Klaus (2019)

KLAUS

Ohjaus: Sergio Pablos

Pääosissa: Jason Schwartzman, J. K. Simmons, Rashida Jones, Joan Cusack, Will Sasso, Norm Macdonald, Neda Margrethe Labba ja Sergio Pablos

Genre: animaatio, joulu, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Klaus on Netflixin jouluinen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle espanjalaisen Sergio Pablosin ideasta. Pablos oli työskennellyt pitkään Disneyn animaatiostudiolla, mutta halusi luoda jotain uutta ja omaa palattuaan Espanjaan. Hän perustikin oman animaatiostudionsa, Sergio Pablos Animation Studiosin ja päätti keskittyä perinteisiin 2D-piirrettyihin, uusien tietokoneilla tehtyjen 3D-animaatioiden sijaan. Elokuvalle oli kuitenkin vaikeaa löytää rahoittajaa ja levittäjää, sillä monet yhtiöt pitivät sitä liian erikoisena. Lopulta Netflix innostui Pablosin ideasta marraskuussa 2017 ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Klaus ilmestyikin pari vuotta myöhemmin, marraskuussa 2019 ja se nousi nopeasti suureen suosioon suoratoistopalvelussa. Niin katsojat kuin kriitikot ylistivät elokuvaa ja se voittikin niin Annie Awardin kuin BAFTA:n parhaana animaatioelokuvana, sekä oli ehdolla parhaan animaation Oscar-palkinnosta. Mutta jostain syystä kaikkien kehujenkin keskellä Klaus jäi minulta katsomatta. Siinä kohtaa, kun leffa alkoi vihdoin oikeasti kiinnostamaan, joulusesonki oli jo ohi ja halusinkin katsoa kaikkea muuta. Kuitenkin nyt kun pohdin, mitä jouluelokuvia katsoisin tänä jouluna ja mistä tekisin vuoden jouluarvion, mieleeni muistui tämä Netflixin oma animaatio, jonka olin vuotta aiemmin ohittanut. Katsoinkin Klausin eräänä talvipäivänä joulupuuron, lämpimän kaakaon ja piparipaketin kera. Ei kestänyt kauaa, kun jo moitin itseäni suuresti siitä, että olin vuoden ajan viivytellyt elokuvan näkemistä.

Huonosti työnsä tekevä Jesper Johansson lähetetään syrjäiselle ja synkälle Smeerensburgin saarelle uudeksi postinkantajaksi. Nähdessään kylän riitelevien sukujen onnettomat lapset ja tavatessaan leluntekijä Klausin, Jesper keksii tavan ilahduttaa kyläläisiä: lapset kirjoittavat kirjeen Klausille, joka tuo heille yöllä leluja lahjaksi.

Elokuvan päähenkilö on ylimielinen Jesper Johansson (äänenä Jason Schwartzman), joka on sellainen häpeäpilkku postifirman omistavalle isälleen, että tämä lähettää hänet kaikista syrjäisimpään kyläpahaseen, missä hän ei voi aiheuttaa ongelmia firman maineelle. Smeerensburgissa Jesper joutuu kohtaamaan huomattavasti kehnommat oltavat kuin mihin on tottunut, mikä alkaa tietty vähitellen kasvattamaan häntä ihmisenä. Ylimielisestä käytöksestään huolimatta Jesper on pidettävä tapaus alusta alkaen, lähinnä siksi, kuinka huvittavaa on seurata, kun hienoihin oloihin tottunut Jesper heitetään synkimpään mahdolliseen loukkuun.

     Syvällä Smeerensburgin metsässä taas asuu hiljainen ja yksinäinen leluntekijä Klaus (J. K. Simmons), jonka kyvyt väläyttävät Jesperille idean, millä hän voisi tuoda iloa kylään ja todistaa samalla kykynsä postinkantajana isälleen ja siten päästä pois Smeerensburgista. Klaus pidetään pitkään mysteerinä, kunnes hänen taustojaan aletaan vähitellen avaamaan, selittäen, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jesperin ja Klausin välille hitaasti muodostuva ystävyys on kaikin puolin onnistuneesti rakennettu.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kylän kahden, keskenään sodassa olevan suvun johtajat rouva Krum (Joan Cusack) ja herra Ellingboe (Will Sasso), kylään opettajaksi saapunut, mutta kalamyyjän hommiin päätynyt Alva (Rashida Jones), sarkastinen lautturi Mogens (Norm Macdonald), sekä pieni saamelaistyttö Márgu (pelkästään saamea leffassa puhuva Neda Margrethe Labba). Hahmogalleria on kaikin puolin veikeä. Alvasta saadaan kehitettyä kunnon hahmo päätarinan ohessa, Mogens tarjoaa hilpeät naurut ja Krum ja Ellingboe tarjoavat hyvät antagonistit, hahmojen inhotessa Jesperin ideaa leluja lapsille tuovasta punanutusta.

Voi miksi, MIKSI minä en katsonut Klausia viime vuonna, kun se ilmestyi? Tämä on aivan valloittavan taianomainen ja ihana teos, jolla on vahvaa potentiaalia nousta uudeksi jouluklassikoksi! Kuten arviosta on jo voinut päätellä, kyseessä on hieman erilainen kertomus Joulupukin legendasta ja omanlaisensa alkutarina kaikkien tuntemalle valkoparralle. Sergio Pablosin työstämä tarina on todella kiehtova ja lumoava. Hän ottaa vaikutteita erilaisista joulutaruista ja tutuista Joulupukkiin kuuluvista jutuista, mutta rakentaa niistä täysin uudenlaisen teoksen. Kertomuksen keskellä vallitsevat perinteiset teemat muiden kohtelemisesta hyvin, ilon levittämisestä ja rakkaimpien arvostamisesta. Aluksi posti- ja lelubisneksenä alkava homma muuttuu vähitellen erittäin merkitykselliseksi Jesperille ja Klausille.

Mielestäni parhaat animaatiot ovat niitä, joista ihan kaikenikäiset voivat nauttia ja Klaus on juuri sellainen. Lapsille luvassa on mukaansatempaava ja hauska joulusatu, mutta aikuiset voivat poimia seasta juttuja, mitkä perheen pienimmiltä jäävät bongaamatta. Tämän voi huomata myös huumorissa, mitä todella löytyy vähän jokaiseen makuun. On hupsua fyysistä komediaa ja nokkelia visuaalisuuksia, mutta myös yllättävän synkkääkin huumoria. Kun Jesper ensimmäisen kerran saapuu Smeerensburgiin, kylä esitetään aika hurjanakin paikkana (kaupungin kellon naru on solmittu hirttoköydeksi, jolloin siitä löytyy kahdenlaista hyötyä). Se on samanaikaisesti hieman karmiva, mutta silti todella hauska paikka, täynnä mitä erikoisempia ihmisiä. Etenkin elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat paikoitellen jopa hulvatonta menoa ja nauroin jatkuvasti ääneen.

Kiehtovan tarinan, kypsän lähestymistavan ja mahtavan huumorin lisäksi elokuvassa erityisen onnistunutta on sen tunnelma. Vähitellen kylään Jesperin ja Klausin toimesta leviävä joulun henki on niin maagista ja niin käsinkosketeltavan aidon onnellista, että katsoja kuin katsoja voi herkistyä ihan kyyneliin asti. Mukana on kyllä surullisuuttakin ja lopussa itse kukin on tippa linssissä, mutta itse olin äimistynyt siitä, että juurikin Klausin valloittava kauneus, sydän ja lämpö saivat minut lähes itkemään. Ja juurikin tämä valloittava, katsojan lämmöllä täyttävä henki on se, minkä ansiosta Klaus voisi olla uusi, rakastettu jouluklassikko. Jos Netflix on olemassa vielä 20 vuoden päästä, voin hyvinkin kuvitella, että he, jotka näkivät Klausin lapsena, kerääntyvät uuden perheensä kanssa näyttämään tätä omille lapsilleen jouluna.

Ja sitten on tietty elokuvan visuaalinen puoli. Siis vau! Klaus on visuaalisesti aivan uskomattoman upea. Perinteinen käsin piirretty 2D-animaatio on alkanut vakavasti tehdä kuolemaa, studioiden turvautuessa digitekniikkaan. Ja vaikkei minulla oikeasti olekaan mitään tietokoneanimaatioita vastaan, kunhan niiden tarinat ovat hyviä ja ne ovat visuaalisesti laadukkaita, aina välillä minulle tulee ikävä käsin piirrettyä työtä. Sergio Pablosillakin on selvästi sitä ikävä ja kun kukaan muu ei ole palannut vanhaan tekniikkaan, on hän päättänyt tehdä sen itse. Hienoa! Klausin visuaalisesta ilmeestä huomaa, että Pablos oli töissä Disneyllä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, mutta silti hän luo siihen täysin omannäköisen tyylin. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia. Pablos kuitenkin herättää perinteisen 2D-animaation täysin uudella tavalla eloon lisäämällä siihen digitaalisesti valaistusta ja varjostuksia, mitkä luovat siihen kolmiulotteisen tunteen. Värien käyttö on myös ilmiömäistä. Visuaalinen häikäisevä kauneus vain korostaa Klausin hienoutta, puhumattakaan Alfonso González Aguilarin riemastuttavista musiikeista.

Yhteenveto: Klaus on erinomainen jouluelokuva, jolla on suuret mahdollisuudet nousta lajityyppinsä tulevaksi klassikoksi. Sen erilainen lähestymistapa Joulupukin myyttiin on kiehtova. Tutut pukkijutut ovat mukana, mutta niitä hyödynnetään omalaatuisin keinoin. Tarina nappaa heti mukaansa ja se tekee yhä isompaa vaikutusta, mitä pidemmälle elokuva etenee. Elokuva on erittäin hauska, tarjoten huumoria jokaiseen makuun. Komedia on välillä jopa yllättävänkin synkkää. Silti leffassa vallitsee lämmin ja sydämellinen henki. Se on paikoitellen niin ihana ja kaunis, että jo se saattaa saada katsojansa kyyneliin. Myös surullisuuttakin on mukana ja elokuvaa on vaikea katsoa ilman, että alahuuli alkaa jossain kohtaa väpättämään tai että silmät kostuvat. Visuaalisesti Klaus on huikean upea, yhdistellen perinteistä käsin piirrettyä animaatiota digitaalisiin valo-, varjo- ja värilisäyksiin. Jo pelkkä elokuvan animaatio on erittäin vaikuttava ja kun mukana on vielä näin valloittava kertomus, sekä sen täyttämät mahtavat hahmot, on kyseessä todella hieno teos, joka nousi kertaheitolla suosikkijouluelokuvieni joukkoon. Jos ette ole vielä nähneet Klausia, korjatkaa se virhe tänä jouluna, älkääkä olko hölmöjä kuten minä ja pitkittäkö sen näkemistä. Täten toivotan kaikille ihanaa, lämmintä, rauhallista ja ennen kaikkea turvallista joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Klaus, 2019, The SPA Studios, Atresmedia Cine

Arvostelu: Black Christmas (2019)

BLACK CHRISTMAS

Ohjaus: Sophia Takal
Pääosissa: Imogen Poots, Aleyse Shannon, Lily Donoghue, Brittany O'Grady, Caleb Eberhardt, Cary Elwes, Madeleine Adams, Ryan McIntyre ja Lucy Currey
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Christmas on toinen uudelleenfilmatisointi vuoden 1974 kauhuklassikosta Musta joulu (Black Christmas). Elokuvan teosta ilmoitettiin kesäkuussa 2019 ja sen kuvaukset alkoivat vielä samassa kuussa. Leffa tehtiin todella kovalla vauhdilla ja se saikin maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, joulukuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä myös Suomeen viime jouluna, mutta sen saaman murskapalautteen vuoksi leffa päätettiin julkaista vasta keväällä suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Mustaa joulua, mutta kiinnostuin Black Christmasista, kun näin mainoksen siitä viime syksynä. Vuokrasinkin elokuvan eräänä iltana matalin odotuksin, elokuvan saamien haukkujen vuoksi. Ei kestänyt kauaa, kun jo hoksasin, miksi filmi on niin inhottu...

Hawthorne Collegessa naisopiskelijat alkavat saamaan ahdistavia viestejä ja pian heitä alkaa löytymään yksitellen kuolleena. Mu Kappa Epsilon sisarkunnan joululoma muuttuukin taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Mu Kappa Epsilonin sisarkuntaan kuuluvat mm. Riley (Imogen Poots), Kris (Aleyse Shannon), Marty (Lily Donoghue), Jesse (Brittany O'Grady) ja Helena (Madeleine Ritterhouse), jotka ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia tyyppejä. Krisillä tosin on paljon sanottavanaan, mikä jakaa katsojat todella vahvasti kahtia. Läpi leffan hän käyttää aikansa valkoisten heteromiesten haukkumiseen ja on jopa aloittanut vetoomuksen yhden opettajan (Cary Elwes) erottamiseksi, sillä tämän tuntien opetussuunnitelmaan kuuluu pääasiassa valkoisten heteromiesten klassikkokirjojen lukeminen ja niistä keskustelu... siis sen sijaan, että hän vaikkapa aloittaisi vetoomuksen, että opetussuunnitelmaa muuttaisi ja siihen lisäisi laajemmin kirjoja. Hahmoista ehdottomasti kiinnostavin on Riley, jota vaivaa seksuaalisen ahdistelun aiheuttamat traumat. Onkin vain harmi, että nämä traumat on kirjoitettu mukaan aika kömpelösti. Rileytä esittävä Poots tekee kuitenkin parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu ja hyppää hahmonsa vietäväksi intensiivisesti. Muut näyttelijät eivät onnistu vakuuttamaan, eikä heidän hahmoihin ole panostettu lainkaan. Teinikauhuleffoissa hahmot eivät yleensäkään ole päätähuimaavia, mutta tämä filmi ehdottomasti tarvitsisi vahvasti kirjoitetut naishenkilöt, joita katsojana kannustaisi murhaajia vastaan.

Black Christmas on todella ongelmainen elokuva, mikä epäonnistuu täysin molemmissa asioissa, mitä se yrittää olla: kauhuleffa ja voimakas feministinen kannanotto. Käsitellään ensin sen pinnallisempi puoli, eli kauhu, ennen kuin hypitään heikoilla jäillä ja vajotaan syviin vesiin elokuvan ristiriitaisten teemojen käsittelyssä. Kauhuleffana tämä on säälittävä räpellys, mikä ei pelota lainkaan. Jos olette lukeneet arvostelujani muista kauhuelokuvista, tiedätte, että suorastaan vihaan typeriä äkkisäikäytysleffoja, joiden kauhu perustuu vain kovan äänen aiheuttamaan säpsäytykseen. Hahmo hiipii yksin pimeässä, musiikki hiljenee ja BÖÖ! Se on halvin kikka, mitä kauhussa voi käyttää ja Black Christmas ei sisällä mitään muuta. Suomessa elokuva on saanut aika korkean K16-ikärajan, mutta tämä voisi olla K12, sillä leffa on tehty täysin esiteiniyleisölle. Tapot ovat verettömiä, mikä on todella kummallinen päätös, kun ottaa huomioon, että elokuva on uudelleenfilmatisointi kauhuklassikosta, mikä oli aloittamassa slasher-genreä. En ole nähnyt alkuperäistä teosta, enkä vuoden 2006 Black Christmasia, mutta olen ymmärtänyt niiden olevan todella raakoja, joten on varmaa, että niiden fanit tulevat pettymään tämän teoksen todella kesyyn muka-kauhuiluun.

Elokuvan toinen ongelma on sen teemat. Mitä se yrittää sanoa, mitä se ei onnistu sanomaan ja mitä se sanoo tajuamattaan. Kyseessä on todella äärifeministinen elokuva, oikeastaan jopa "feminatsi"-elokuva, mikä keskittyy aivan liikaa miesten lyttäämiseen kuin vahvoihin naishahmoihin ja naisten aseman nostamiseen. Elokuva on niin syvästi valkoisia heteromiehiä vastaan, että katsoja tietää heti ensiminuuteilla kuka tai ketkä ovat murhaajia. Leffa käyttää aikansa yleistämiseen, stereotypioihin ja Krisin kohdalla vihapuheeseen, jolloin katsomisesta tulee jopa ärsyttävää. Elokuva yrittää nostaa esille tärkeitä ja vakavia aiheita mm. joissain collegeissa esiintyvästä raiskauskulttuurista, mutta se tekee tämän niin kehnosti ja ajattelematta, että se turhauttaa. Tähän myös vaikuttaa filmin todella epätasainen tunnelma, josta ei tiedä, onko tämä tehty vakavasti ottaen, vai satiiriksi. Kaikenlaisten kauhukliseiden viljely saa elokuvan tuntumaan paikoitellen parodialta. Lopulta koko kauhupuoli tuntuu vain naamiolta elokuvan agendalle, mistä se ei ole itsekään varma. Tahattomalta koomisuudelta ei voi välttyä. Elokuva on täynnä kyseenalaisia ratkaisuja, niin tekijöiltä kuin hahmoiltakin. Tapa, millä Black Christmas päättyy, on hämmentävä. Kun elokuva yrittää sanoa, että teoilla on seurauksensa, ei se hoksaa päähenkilöiden tekemiä moraalisesti arveluttavia ratkaisuja, joiden seuraukset olisivat kenties koko leffan kiinnostavinta antia.

Leffan ohjauksesta vastaa Sophia Takal, joka on niin keskittynyt omasta mielestään vahvaan sanomaan, että hän sokaistuu täysin elokuvan valtaville, jopa erittäin noloille ongelmille. Takalia ei tunnu lainkaan kiinnostavan leffan kauhupuoli ja menee siinä täysin siitä, mistä aita on matalin. On myös jopa käsittämätöntä, kuinka hän ja April Wolfe ovat käsikirjoituksessaan unohtaneet kirjoittaa kiinnostavia naishahmoja. Kun teette isosti feministisen elokuvan, niin kirjoittakaa sitten moniulotteisemmat naishahmot! Rileyta ja miesvihaaja-Krisiä lukuunottamatta elokuvan naiset on vain tarkoitettu tapettavaksi mahdollisimman verettömästi. Kaksikon käsikirjoitus tympäisee viimeistään siinä kohtaa, kun hahmot selittävät toisilleen kaiken, mitä elokuvassa on tapahtunut. Eli siis kaiken, minkä katsojat ovat juuri katsoneet ja minkä nämä hahmot ovat yhdessä kokeneet.

Tekniseltä puolelta voi huomata elokuvan kiirehdityn tuotannon. Kuvauksessa luotetaan käsivarakuvaan ja monet otokset näyttävät siltä, että niitä ei ole suunniteltu etukäteen. Näyttelijäsuorituksia seuratessa tuntuu myös siltä, että monet otokset on kuvattu vain kerran ja siirrytty heti seuraavaan, antamatta näyttelijöille mahdollisuutta parantaa uudella otoksella. Nämä kuvat on sitten leikattu kasaan kiireellä ja tönkösti. Sentään lavasteet ja asut ovat tyylikkäät. Valoilla kikkaillaan parissa kohtaa veikeästi. Maskeeraustiimikin pääsee toimintaan, vaikkei saakaan leikkiä tekoverellä. Äänimaailma vain kierrättää samaa kovaa säikäytysääntä, eivätkä Will ja Brooke Blairin säveltämät musiikit tee vaikutusta.

Yhteenveto: Black Christmas on kiusallisen surkea agenda-elokuva, mikä on naamioitu kauhuklassikon uudelleenfilmatisoinniksi. Kauhupuoli on niin laiskaa ja kliseistä äkkisäikyttelyä, että se on selvästi pelkkä kulissi elokuvan voimakkaalle miesvastaisuudelle. Elokuvassa on jopa hahmo, jonka ainoa puuha on valkoisten heteromiesten jatkuva lyttääminen. Ei olekaan siis vaikea arvata, mitä sukupuolta leffan murhaajat ovat. Kaikkein noloiten elokuva kompastuu agendassaan siihen, että leffan naishahmot ovat lähes täysin yksiulotteisia ja tylsiä. Kenenkään puolesta ei jännitä, eikä kenenkään tylsän veretön kuolema liikuta suuntaan tai toiseen. Tunnelma on äärimmäisen epätasainen ja filmistä on vaikea sanoa, kuinka vakavin mielin sitä on tehty. Jos se yrittää olla satiiri, on siinä yksi epäonnistuminen lisää. Kauhuleffojen surkeita uudelleenfilmatisointeja on vuosien varrella nähty monia, mutta Black Christmas edustaa ehdottomasti sitä kaikkein kehnointa päätyä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Christmas, 2019, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Divide/Conquer

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Charlie Bean
Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong
Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.

Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.

Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti. 

Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.

Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo (2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin (2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.

Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll... 

Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.

Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made

Arvostelu: Charlie's Angels (2019)

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.

Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.

Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.

Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.

Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.

On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.

Yhteenveto: Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions

Arvostelu: Saint Maud (2019)

SAINT MAUD

Ohjaus: Rose Glass
Pääosissa: Morfydd Clark, Jennifer Ehle, Lily Knight ja Lily Frazer
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Saint Maud on Rose Glassin esikoisohjauselokuva. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018 ja elokuva sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2019 Toronton elokuvajuhlilla. Sen jälkeen leffaa on näytetty eri festivaaleilla ja sen oli tarkoitus saada teatterilevitys tänä keväänä, mutta kun koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman, on filmin julkaisua siirretty. Nyt Saint Maud on kuitenkin vihdoin tulossa Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja meninkin positiivisin mielin katsomaan sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engelin teatterissa.

Uskoon kääntynyt Maud saa työn iäkkään ja sairaan tanssijan, Amandan hoitajana. Maud uskoo voivansa puhdistaa syntisen Amandan sielun ennen tämän kuolemaa, mutta joutuu samalla kohtamaan pirullisen vastuksen.

Ruotsalaissyntyinen Morfydd Clark nähdään elokuvan pääroolissa Maudina, vastikään uskoon kääntynyttä hoitajaa, joka uskoo löytäneensä tarkoituksen elämälleen Jumalan kautta. Maudia piinaa jokin hänen menneisyydessään, mikä myös puskee häntä eteenpäin uudella tiellään. Hahmo on heti kiehtova ja Clark näyttää lahjansa hienosti. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi jopa karmivin tavoin.

Hieman Meryl Streepiä muistuttava Jennifer Ehle taas näyttelee Amandaa, entistä tanssijaa, jolla on todettu lymfooma ja joka saattaa menehtyä koska tahansa. Amanda onkin päättänyt elää täysillä viimeiset päivänsä maan päällä, mitä Maud alkaa nopeasti paheksumaan. Maudin ja Amandan välille muodostuvaa ihmissuhdetta seuraa kiinnostuneena, etenkin kun Clark ja Ehle ovat näin mainioita rooleissaan.

Saint Maud ei todellakaan ole mitään massalle tarkoitettua kauhua. Sen pelot eivät perustu äkillisiin böö-pelotteluihin ja demoneihin, vaan hitaasti rakentuvaan epämiellyttävyyden tunteeseen ja mielen sisäisiin kauhuihin. Ensimmäisistä kuvista on selvää, että jokin on järkyttänyt Maudin mieltä pahasti ja meno sen kuin pahenee elokuvan aikana. Mukaan mahtuu ahdistavia hetkiä, joissa Maudin pakkomielle roolistaan Jumalan sanansaattajana ja oikeana kätenä alkaa tosissaan nousemaan voimakkaasti esille. Samalla on myös selvää, että monet kirkkoon kuuluvat eivät tule pitämään leffasta. Sen kuvaus vahvasti uskovista henkilöistä ei ole mairitteleva, vaan kauhisteleva.

Sen lisäksi, että Maudin suhteessa Jumalaan on jotain hyvin karmivaa, on siinä myös jotain todella seksuaalista. Maud itse kuvailee tuntevansa Jumalan sisällään ja että Hän palkitsee Maudin, ollessaan tyytyväinen tämän teoista, mikä johtaa usein kuvastoon, mikä näyttää siltä kuin Maud kokisi yhtäkkiä mitä suurinta seksuaalista nautintoa. Näissä kohtauksissa ei kuitenkaan ole mitään seksikästä, vaan ne vasta lisäävätkin epämiellyttävyyden tuntua. Tästä huolimatta leffa ei ihan täysin yllä niihin painostaviin ja inhottaviin korkeuksiin kuin mihin siitä löytyisi potentiaalia. Jokin elokuvassa jää pienesti vaisuksi ja alle puolentoista tunnin kestosta löytyy pientä kiirehtimistäkin. Kaikki kuitenkin huipentuu yhteen elokuvavuoden muistettavimmista ja pysäyttävimmistä lopetuskuvista, mikä nivoo tämän kauhutarinan erittäin karmivasti paikoilleen.

Onnistunut kuvaus ei rajoitu vain lopetuskuvaan. Mukana on muutenkin paljon tyylikkäitä otoksia - eritoten eräs upeasti rajattu ja valaistu kuva Maudista kävelemässä portaita alas, samalla kun kuva kääntyy hitaasti oikeinpäin, oli mielestäni upea. Taitavaa kuvausta myös tukee osaava leikkaus. Lavasteet ovat oivalliset, samoin hienovaraisesti käytetyt visuaaliset efektit. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Adam Janota Bzowskin säveltämiin musiikkeihin. Ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass näyttää heti osaavansa ja jättää mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän seuraavaksi tarjoaa. Uskontoa on usein hyödynnetty kauhuelokuvissa, mutta harvoin syvää Jumalaan uskomista esitetään näin vaarallisessa valossa. Ja se jos mikä tulee jakamaan katsojia. Itse pidin leffasta.

Yhteenveto: Saint Maud on erittäin hyvä psykologinen kauhuelokuva, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Sen lisäksi, että monet tulevat pettymään siihen, ettei leffa ole täynnä äkillisiä böö-pelotteluja, monet uskovaiset vetävät varmasti herneen nenäänsä siitä, kuinka filmi esittää Maudin roolin Jumalan sanansaattajana. Itse pidin elokuvan rohkeasta suunnasta, mutta silti leffa olisi voinut myös revitellä hieman isommin. Nyt se ei täysin nouse potentiaaliinsa. Tästä huolimatta elokuvan hitaasti rakentuva ahdistava tunnelma iski erittäin mainiosti. Maudin seksuaalisessa yhteydessä Herraansa on jotain todella epämiellyttävää, mutta samalla kiehtovaa. Morfydd Clark on erinomainen pääroolissa Maudina ja hyvää työtä tekee myös Jennifer Ehle Amandana. Tekninen toteutus on erittäin tyylikästä ja filmin lopetuskuva on yksi vuoden parhaista. Jos nykypäivän massalle tehdyt pöljät äkkisäikyttely-kauhurainat tympivät, suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan Saint Maudia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Saint Maud, 2020, Escape Plan Productions, Film4, BFI Film Fund

Arvostelu: Children of the Sea (海獣の子供 - 2019)

CHILDREN OF THE SEA

海獣の子供

Ohjaus: Ayumu Watanabe
Pääosissa: Mana Ashida, Hiiro Ishibashi, Seishū Uragami, Win Morisaki, Goro Inagaki, Yu Aoi, Min Tanaka, Sumiko Fuji ja Tohru Watanabe
Genre: anime, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 7

Children of the Sea perustuu Daisuke Igarashin samannimiseen mangaan, mikä ilmestyi vuodesta 2007 vuoteen 2012. Animeyhtiö Studio 4°C alkoi työstämään filmatisointia mangan pohjalta ja lopulta Children of the Sea ilmestyi Japanissa toukokuussa 2019. Nyt, lähes puolitoista vuotta myöhemmin, elokuva rantautuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen mystiseltä vaikuttavan trailerin. Kävinkin katsomassa Children of the Sean sen lehdistönäytöksessä Kino Engelin teatterissa noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Äidistään etääntynyt ja lentopallotiimistä ulos potkittu nuori Ruka päättää viettää kesälomansa paikallisessa merimaailmassa. Siellä hän kohtaa kaksi poikaa, Umin ja Soran, jotka omaavat hämmästyttäviä kykyjä, vartuttuaan lapsina merilehmien kanssa.

Ruka (äänenä Mana Ashida) on nuori tyttö, jolla on kehno suhde äitiinsä (Yu Aoi), eikä hän erityisemmin onnistu koulussakaan. Erilaiset merenelävät ovat kuitenkin kutsuneet häntä puoleensa pienestä lapsesta lähtien, joten hän huomaakin usein päätyneensä merimaailmaan ihastelemaan erilaisia kaloja ja muita olentoja. Ruka on pidettävä tapaus... suurimmaksi osaksi ajasta. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä tylsemmäksi hahmo muuttuu, sillä tuntuu siltä, että kaikki mielenkiintoinen tapahtuu hänen ympärillään ja muiden hahmojen kautta. Ruka jää lähes jatkuvasti sivustakatsojaksi, jolloin katsojallekin syntyy helposti ulkopuolinen olo tapahtumista.

Rukan tapaamat pojat Umi (Hiiro Ishibashi) ja Sora (Seishū Uragami) elivät vuosia meressä, mikä on muovannut heistä enemmän vedeneläviä kuin ihmisiä. Pojat ovatkin usein kuin kaloja kuivalla maalla, kun taas vedessä he ovat kuin kotonaan. Umi on mukava ja veikeä heppu, kun taas Sora tuntuu kulkevan omissa maailmoissaan, hieman tympeänä muille. Hahmot jäävät lopulta harmillisen pinnallisiksi, eikä heihin uppouduta niin hyvin kuin voisi toivoa.

Muutenkin Children of the Sea jää kellumaan, eikä vie katsojaansa sellaisiin vedenalaisiin seikkailuihin kuin siltä odottaisi. Elokuva lähtee käyntiin mielenkiintoisesti, mutta lopulta koko homma kompastelee siihen, etteivät hahmot tai sen kummemmin tarinakaan tarjoa paljoa. Rukan ja hänen äitinsä vaikea suhde käsitellään niin pikaisesti ja ohuesti, ettei sitä olisi kannattanut lisätä mukaan lainkaan. Leffa pyrkii käsittelemään ihmisen ja luonnon yhteyttä, muttei tee sitä erityisen kiehtovasti, vaikka elokuvan loppupää muuttuukin aika sekopäiseksi ja trippaavaksi elämykseksi. Huipennus yrittää kai sanoa, että valtameret ovat yhtä tuntemattomia, salaperäisiä ja vaikuttavia kuin avaruus, joten miksei ihminen tutki oman planeettansa saloja, sen sijaan että keskittyisi Maan ulkopuolelle. 

Tarina junnailee paikoillaan, eikä siitä löydy todellista koukkua, mihin turhan utelias kala voisi tarttua. Liki kahden tunnin kestossaan Children of the Sea on jopa välillä pitkäveteinen. Tunnelmakaan ei voita puolelleen ja jossain kohtaa leffan jatkuva mystisyys alkaa haukotuttamaan. Mukaan mahtuu muutamia vaikuttavia ja vangitsevia kohtauksia, muttei tarpeeksi, jotta elokuvaa jaksaisi välttämättä katsoa enää toiste.

Elokuvan visuaalinen puoli on selvästi sen vahvin, vaikka siitäkin löytyy omat ongelmansa. Itse en ainakaan isommin piitannut päivänselvistä tietokoneanimoiduista eläimistä, kulkuneuvoista ja taustoista, joita leffa on pullollaan. Niihin tottuu, kun elokuvaa katsoo, mutta alkupäässä ne häiritsivät paljon. Iso syy siihen on se, kuinka paljon sulavampia digitehosteet ovat leffan käsinpiirrettyyn animaatioon verrattuna. Digiefekteineenkin filmistä löytyy paljon ällisteltävää ja mukana on huima määrä kauniita vedenalaisia otoksia. Onkin harmi, että Children of the Sea on lopulta lähinnä tyylikästä silmäkarkkia, mikä ei kuitenkaan hetkauta kunnolla muilla osa-alueilla. Musiikeista vastaava Joe Hisaishi tuo mukaan pari herkkää melodiaa, joita hän kierrättää sitten pitkin leffaa vuoronperään.

Yhteenveto: Children of the Sea on harmillisen keskinkertainen anime-elokuva, minkä parasta antia on sen laadukas piirrosjälki. Paikoitellen lisätyt digianimaatiot häiritsevät, mutta pääasiassa filmi on visuaalisesti tyylikäs. Tarina ja etenkin sen täyttämät hahmot jättävät kuitenkin kylmäksi. Ruka jää jatkuvasti hieman tylsäksi sivustakatsojaksi, eikä Umista ja Sorastakaan lopulta saada tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä revittyä. Rukalle kirjoitettu hankala tytär-äiti-suhde on erittäin kömpelösti ja laiskasti käsitelty, ettei voi muuta kuin ihmetellä, miksi se edes piti kirjoittaa mukaan, jos tekijöitä ei kiinnosta keskittyä siihen? Kun hahmot eikä tarinakaan oikein herätä mielenkiintoa, käy leffa usein tylsäksi. Elokuvasta löytyy sanomaa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, mutta sitä on animessa käsitelty vuosien ajan paljon paremminkin, eikä Children of the Sea tuo mitään uutta pöytään. Leffa on lopulta nätti katseltava, muttei paljoa muuta. 

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä parikin kohtausta lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
海獣の子供, 2019, Beyond C., Studio 4°C

Arvostelu: David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield - 2019)

DAVID COPPERFIELDIN ELÄMÄ JA TEOT

THE PERSONAL HISTORY OF DAVID COPPERFIELD

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Hugh Laurie, Darren Boyd, Gwendoline Christie, Daisy May Cooper, Aneurin Barnard, Benedict Wong, Ben Whishaw, Morfydd Clark, Rosalind Eleazar, Nikki Amuka-Bird, Anthony Welsh, Aimee Kelly, Paul Whitehouse ja Bronagh Gallagher
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Personal History of David Copperfield, eli suomalaisittain David Copperfieldin elämä ja teot perustuu Charlie Dickensin klassikkokirjaan David Copperfield vuodelta 1850. Vuosien varrella kirja on kääntynyt lukuisten radiokuunnelmien, teatteriesitysten, televisiosarjojen ja elokuvien muotoon, ja alkuvuodesta 2018 ilmoitettiin, että Armando Iannucci työstäisi uutta tulkintaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja David Copperfieldin elämä ja teot sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu Suomen teattereihin. Itselleni Dickensin kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta koska tiesin muita hänen kertomuksiaan ja pidin niin Iannuccista ohjaajana kuin näyttelijäkaartista, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan David Copperfieldin elämää ja tekoja sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rikkaaseen perheeseen syntyneen David Copperfieldin elämä mullistuu, kun hänen äitinsä menee naimisiin ilkikurisen tehtaanomistajan kanssa, joka pakottaa pojan töihin. Elämänsä varrella David huomaa päätyvänsä ties minkälaisiin tapahtumiin ties minkälaisten ihmisten kanssa, joista harva kutsuu häntä oikealla nimellä.

Pääroolissa David Copperfieldina (tai kuten häntä leffassa kutsutaan myös Davyksi, Daisyksi, Doadyksi ja Trotwoodiksi) nähdään mahtava Dev Patel, joka eläytyy rooliin kuin rooliin yhtä suurella innolla. Hän osoittaa lahjansa jälleen kerran ja jo hänen roolityönsä vuoksi Davidin elämää lähtee seuraamaan niin mielellään. Hahmosta pitää yhä enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Lapsena Davidia näyttelee Jairaj Varsani, joka on myös erittäin mainio ja hyppää hahmonsa vietäväksi yhtä täysillä kuin Patel.

Elokuvassa nähdään myös liuta sivunäyttelijöitä, jotka esittävät erilaisia hahmoja, joita David kohtaa elämänsä varrella. Darren Boyd näyttelee häijyä isäpuolta ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Gwendoline Christie esittää tämän vielä häijympää siskoa. Tilda Swinton nähdään Davidin eksentrisenä tätinä ja Hugh Laurie tämän kanssa asuvana, myös kummallisena herra Dickinä. Peter Capaldi näyttelee jatkuvissa veloissa olevaa herra Micawberia, jonka luokse David yhdessä kohtaa muuttaa, kun taas Ben Whishaw esittää erikoista Uriah-pyrkyriä. Benedict Wong esittää juoppoa bisnesmiestä ja Rosalind Eleazar tämän tytärtä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä ja revittelevät vekkulimaisesti hauskoissa rooleissaan. Pitkin leffaa voi huomata, että hassut sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia tapauksia kuin heihin tutustuva Copperfield.

Sen lisäksi, että näyttelijät pääsevät hassuttelemaan läpi leffan, myös ohjaaja Iannucci irrottelee tuttuun tyyliinsä. Kyseessä ei ole yhtä hulvaton elokuva kuin julmahko satiiri The Death of Stalin (2017), mutta kyllä tämäkin tarjoaa ainakin useita positiivisia ja hilpeitä hymähdyksiä. Jotkut vitseistä osuvat täysin nappiin ja aiheuttavat makeat naurut, mutta mukaan mahtuu myös muutamia juttuja, jotka lentävät ohi maalitaulun. Pari näistä vitseistä on vielä liian pitkiksi venytettyjä. Parasta ovat nopeat sutkautukset, joiden avautuminen saattaa kestää hieman katsojan päässä. David Copperfieldin elämässä ja teoissa on jotain viehättävää tyylillisesti ja tunnelmallisesti. Se tuntuu satumaiselta ja elokuvaan on saatu sisäistettyä 170 vuotta vanhaa kirjaa muistuttava henki. Elokuva jättää hyvän mielen, vaikka samalla se ei pääse pakoon sitä, kuinka unohdettava hömppä se lopulta on. Leffan parissa viihtyy mainiosti, mutta ei siitä ihan hirveästi jää lopulta käteen.

Kyseessä voisi olla erittäin hyvä teos, mutta harmillisesti David Copperfieldin elämästä ja teoista löytyy omat vikansa ja heikkoutensa, mitkä latistavat kokonaisuutta hieman. Isoin ongelma on leffan rakenne, tarinan hyppiessä vähän sinne sun tänne. Etenkin alkupäässä yksi ratkaisu sai minut ajattelemaan, että eräs pidempi pätkä oli vain lapsi-Davidin mielikuvitusta, pakoa kauheasta arjesta, kunnes samoihin kuvioihin palataan myöhemmin takaisin ja silloin se onkin täyttä totta. Kyseessä ei ole mikään helppo ryysyistä rikkauksiin -kertomus, vaan enemmänkin rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin ja sitten taas ryysyihin ja sitten taas rikkauksiin jne. -tarina. Poukkoilua on paljon ja tämä tekee filmistä välillä hieman sekavan. Toisaalta tällainen hassuttelu on varmaankin jopa ollut Iannuccin tarkoitus.

Tiettyjä sekavia leikkausratkaisuja lukuunottamatta David Copperfieldin elämä ja teot on tekniseltä toteutukseltaan laadukas teos. Kuvaus on taidokasta ja kameralla kikkaillaan välillä nokkelasti, oli kyse sitten kameran liikkeistä tai kuvasommitteluista. Näyttävillä lavasteilla ja asuilla on luotu upea 1800-luvun maailma. Visuaalisia tehosteita taas hyödynnetään oivallisesti hyödyksi ja mukana on pari erittäin tyylikästä efektitemppuilua. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja Christopher Willisin säveltämät musiikit säestävät Davidin elämänseikkailua sujuvasti.

Yhteenveto: David Copperfieldin elämä ja teot on mainio ja viihdyttävä satu, mistä jää hyvä mieli, mutta mikä myös katoaa pian mielestä katsomisen jälkeen. Tarinankerronta on paikoitellen hieman sekavaa, Davidin elämän hyppiessä ja loikkiessa sinne sun tänne. Jotkut osiot vaikuttavat jopa pelkältä mielikuvitukselta tiettyjen ratkaisujen vuoksi, mutta myöhemmin käykin ilmi, että ne olivat totta. Ohjaaja Armando Iannucci leikittelee kertomuksellaan ja tarjoaa useita hilpeitä hetkiä. Valitettavasti mukaan mahtuu myös monia vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa. Dev Patel on erittäin hyvä pääroolissa David Copperfieldinä, mutta jää lopulta eksentrisiä hahmoja esittävien sivunäyttelijöiden, kuten Tilda Swintonin, Hugh Laurien ja Peter Capaldin varjoon. David Copperfieldin elämässä ja teoissa olisi potentiaalia vieläkin parempaan elokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi lumoava ja viehättävä satu, minkä parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin läpi parin tunnin keston.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Personal History of David Copperfield, 2019, Film 4, FilmNation Entertainment, Searchlight Pictures