Arvostelu: Klaus (2019)

KLAUS

Ohjaus: Sergio Pablos

Pääosissa: Jason Schwartzman, J. K. Simmons, Rashida Jones, Joan Cusack, Will Sasso, Norm Macdonald, Neda Margrethe Labba ja Sergio Pablos

Genre: animaatio, joulu, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Klaus on Netflixin jouluinen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle espanjalaisen Sergio Pablosin ideasta. Pablos oli työskennellyt pitkään Disneyn animaatiostudiolla, mutta halusi luoda jotain uutta ja omaa palattuaan Espanjaan. Hän perustikin oman animaatiostudionsa, Sergio Pablos Animation Studiosin ja päätti keskittyä perinteisiin 2D-piirrettyihin, uusien tietokoneilla tehtyjen 3D-animaatioiden sijaan. Elokuvalle oli kuitenkin vaikeaa löytää rahoittajaa ja levittäjää, sillä monet yhtiöt pitivät sitä liian erikoisena. Lopulta Netflix innostui Pablosin ideasta marraskuussa 2017 ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Klaus ilmestyikin pari vuotta myöhemmin, marraskuussa 2019 ja se nousi nopeasti suureen suosioon suoratoistopalvelussa. Niin katsojat kuin kriitikot ylistivät elokuvaa ja se voittikin niin Annie Awardin kuin BAFTA:n parhaana animaatioelokuvana, sekä oli ehdolla parhaan animaation Oscar-palkinnosta. Mutta jostain syystä kaikkien kehujenkin keskellä Klaus jäi minulta katsomatta. Siinä kohtaa, kun leffa alkoi vihdoin oikeasti kiinnostamaan, joulusesonki oli jo ohi ja halusinkin katsoa kaikkea muuta. Kuitenkin nyt kun pohdin, mitä jouluelokuvia katsoisin tänä jouluna ja mistä tekisin vuoden jouluarvion, mieleeni muistui tämä Netflixin oma animaatio, jonka olin vuotta aiemmin ohittanut. Katsoinkin Klausin eräänä talvipäivänä joulupuuron, lämpimän kaakaon ja piparipaketin kera. Ei kestänyt kauaa, kun jo moitin itseäni suuresti siitä, että olin vuoden ajan viivytellyt elokuvan näkemistä.

Huonosti työnsä tekevä Jesper Johansson lähetetään syrjäiselle ja synkälle Smeerensburgin saarelle uudeksi postinkantajaksi. Nähdessään kylän riitelevien sukujen onnettomat lapset ja tavatessaan leluntekijä Klausin, Jesper keksii tavan ilahduttaa kyläläisiä: lapset kirjoittavat kirjeen Klausille, joka tuo heille yöllä leluja lahjaksi.

Elokuvan päähenkilö on ylimielinen Jesper Johansson (äänenä Jason Schwartzman), joka on sellainen häpeäpilkku postifirman omistavalle isälleen, että tämä lähettää hänet kaikista syrjäisimpään kyläpahaseen, missä hän ei voi aiheuttaa ongelmia firman maineelle. Smeerensburgissa Jesper joutuu kohtaamaan huomattavasti kehnommat oltavat kuin mihin on tottunut, mikä alkaa tietty vähitellen kasvattamaan häntä ihmisenä. Ylimielisestä käytöksestään huolimatta Jesper on pidettävä tapaus alusta alkaen, lähinnä siksi, kuinka huvittavaa on seurata, kun hienoihin oloihin tottunut Jesper heitetään synkimpään mahdolliseen loukkuun.

     Syvällä Smeerensburgin metsässä taas asuu hiljainen ja yksinäinen leluntekijä Klaus (J. K. Simmons), jonka kyvyt väläyttävät Jesperille idean, millä hän voisi tuoda iloa kylään ja todistaa samalla kykynsä postinkantajana isälleen ja siten päästä pois Smeerensburgista. Klaus pidetään pitkään mysteerinä, kunnes hänen taustojaan aletaan vähitellen avaamaan, selittäen, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jesperin ja Klausin välille hitaasti muodostuva ystävyys on kaikin puolin onnistuneesti rakennettu.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kylän kahden, keskenään sodassa olevan suvun johtajat rouva Krum (Joan Cusack) ja herra Ellingboe (Will Sasso), kylään opettajaksi saapunut, mutta kalamyyjän hommiin päätynyt Alva (Rashida Jones), sarkastinen lautturi Mogens (Norm Macdonald), sekä pieni saamelaistyttö Márgu (pelkästään saamea leffassa puhuva Neda Margrethe Labba). Hahmogalleria on kaikin puolin veikeä. Alvasta saadaan kehitettyä kunnon hahmo päätarinan ohessa, Mogens tarjoaa hilpeät naurut ja Krum ja Ellingboe tarjoavat hyvät antagonistit, hahmojen inhotessa Jesperin ideaa leluja lapsille tuovasta punanutusta.

Voi miksi, MIKSI minä en katsonut Klausia viime vuonna, kun se ilmestyi? Tämä on aivan valloittavan taianomainen ja ihana teos, jolla on vahvaa potentiaalia nousta uudeksi jouluklassikoksi! Kuten arviosta on jo voinut päätellä, kyseessä on hieman erilainen kertomus Joulupukin legendasta ja omanlaisensa alkutarina kaikkien tuntemalle valkoparralle. Sergio Pablosin työstämä tarina on todella kiehtova ja lumoava. Hän ottaa vaikutteita erilaisista joulutaruista ja tutuista Joulupukkiin kuuluvista jutuista, mutta rakentaa niistä täysin uudenlaisen teoksen. Kertomuksen keskellä vallitsevat perinteiset teemat muiden kohtelemisesta hyvin, ilon levittämisestä ja rakkaimpien arvostamisesta. Aluksi posti- ja lelubisneksenä alkava homma muuttuu vähitellen erittäin merkitykselliseksi Jesperille ja Klausille.

Mielestäni parhaat animaatiot ovat niitä, joista ihan kaikenikäiset voivat nauttia ja Klaus on juuri sellainen. Lapsille luvassa on mukaansatempaava ja hauska joulusatu, mutta aikuiset voivat poimia seasta juttuja, mitkä perheen pienimmiltä jäävät bongaamatta. Tämän voi huomata myös huumorissa, mitä todella löytyy vähän jokaiseen makuun. On hupsua fyysistä komediaa ja nokkelia visuaalisuuksia, mutta myös yllättävän synkkääkin huumoria. Kun Jesper ensimmäisen kerran saapuu Smeerensburgiin, kylä esitetään aika hurjanakin paikkana (kaupungin kellon naru on solmittu hirttoköydeksi, jolloin siitä löytyy kahdenlaista hyötyä). Se on samanaikaisesti hieman karmiva, mutta silti todella hauska paikka, täynnä mitä erikoisempia ihmisiä. Etenkin elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat paikoitellen jopa hulvatonta menoa ja nauroin jatkuvasti ääneen.

Kiehtovan tarinan, kypsän lähestymistavan ja mahtavan huumorin lisäksi elokuvassa erityisen onnistunutta on sen tunnelma. Vähitellen kylään Jesperin ja Klausin toimesta leviävä joulun henki on niin maagista ja niin käsinkosketeltavan aidon onnellista, että katsoja kuin katsoja voi herkistyä ihan kyyneliin asti. Mukana on kyllä surullisuuttakin ja lopussa itse kukin on tippa linssissä, mutta itse olin äimistynyt siitä, että juurikin Klausin valloittava kauneus, sydän ja lämpö saivat minut lähes itkemään. Ja juurikin tämä valloittava, katsojan lämmöllä täyttävä henki on se, minkä ansiosta Klaus voisi olla uusi, rakastettu jouluklassikko. Jos Netflix on olemassa vielä 20 vuoden päästä, voin hyvinkin kuvitella, että he, jotka näkivät Klausin lapsena, kerääntyvät uuden perheensä kanssa näyttämään tätä omille lapsilleen jouluna.

Ja sitten on tietty elokuvan visuaalinen puoli. Siis vau! Klaus on visuaalisesti aivan uskomattoman upea. Perinteinen käsin piirretty 2D-animaatio on alkanut vakavasti tehdä kuolemaa, studioiden turvautuessa digitekniikkaan. Ja vaikkei minulla oikeasti olekaan mitään tietokoneanimaatioita vastaan, kunhan niiden tarinat ovat hyviä ja ne ovat visuaalisesti laadukkaita, aina välillä minulle tulee ikävä käsin piirrettyä työtä. Sergio Pablosillakin on selvästi sitä ikävä ja kun kukaan muu ei ole palannut vanhaan tekniikkaan, on hän päättänyt tehdä sen itse. Hienoa! Klausin visuaalisesta ilmeestä huomaa, että Pablos oli töissä Disneyllä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, mutta silti hän luo siihen täysin omannäköisen tyylin. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia. Pablos kuitenkin herättää perinteisen 2D-animaation täysin uudella tavalla eloon lisäämällä siihen digitaalisesti valaistusta ja varjostuksia, mitkä luovat siihen kolmiulotteisen tunteen. Värien käyttö on myös ilmiömäistä. Visuaalinen häikäisevä kauneus vain korostaa Klausin hienoutta, puhumattakaan Alfonso González Aguilarin riemastuttavista musiikeista.

Yhteenveto: Klaus on erinomainen jouluelokuva, jolla on suuret mahdollisuudet nousta lajityyppinsä tulevaksi klassikoksi. Sen erilainen lähestymistapa Joulupukin myyttiin on kiehtova. Tutut pukkijutut ovat mukana, mutta niitä hyödynnetään omalaatuisin keinoin. Tarina nappaa heti mukaansa ja se tekee yhä isompaa vaikutusta, mitä pidemmälle elokuva etenee. Elokuva on erittäin hauska, tarjoten huumoria jokaiseen makuun. Komedia on välillä jopa yllättävänkin synkkää. Silti leffassa vallitsee lämmin ja sydämellinen henki. Se on paikoitellen niin ihana ja kaunis, että jo se saattaa saada katsojansa kyyneliin. Myös surullisuuttakin on mukana ja elokuvaa on vaikea katsoa ilman, että alahuuli alkaa jossain kohtaa väpättämään tai että silmät kostuvat. Visuaalisesti Klaus on huikean upea, yhdistellen perinteistä käsin piirrettyä animaatiota digitaalisiin valo-, varjo- ja värilisäyksiin. Jo pelkkä elokuvan animaatio on erittäin vaikuttava ja kun mukana on vielä näin valloittava kertomus, sekä sen täyttämät mahtavat hahmot, on kyseessä todella hieno teos, joka nousi kertaheitolla suosikkijouluelokuvieni joukkoon. Jos ette ole vielä nähneet Klausia, korjatkaa se virhe tänä jouluna, älkääkä olko hölmöjä kuten minä ja pitkittäkö sen näkemistä. Täten toivotan kaikille ihanaa, lämmintä, rauhallista ja ennen kaikkea turvallista joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Klaus, 2019, The SPA Studios, Atresmedia Cine

Arvostelu: Rare Exports (2010)

RARE EXPORTS

Ohjaus: Jalmari Helander
Pääosissa: Onni Tommila, Jorma Tommila, Tommi Korpela, Rauno Juvanen, Per Christian Ellefsen, Ilmari Järvenpää, Peeter Jakobi ja Jonathan Hutchings
Genre: kauhu, fantasia, joulu, komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Rare Exports on ohjaaja Jalmari Helanderin ensimmäinen koko illan elokuva ja se perustuu hänen lyhytleffoihinsa Rare Exports, Inc. (2003) ja Rare Exports: The Official Safety Instructions (2005). Vuonna 2007 Helander alkoi puhua tuottaja Petri Jokirannan kanssa pitkästä elokuvasta lyhäreiden pohjalta. Lyhytleffat olivat nousseet suureen suosioon internetissä ja tekijät uskoivat kunnon filminkin olevan suosittu. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rare Exports sai ensiesityksensä Sveitsissä Locarnon elokuvajuhlilla 7. elokuuta 2010. Suomen ensi-iltansa elokuva sai 3. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva valittiin useilla leffafestivaaleilla parhaaksi elokuvaksi, minkä lisäksi se keräsi suosiota maailmanlaajuisesti. Itse näin Rare Exportsin vasta muutamia vuosia sitten ja pidin sitä kelpo joulukauhuleffana. Nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Korvatunturilla asuva teurastajan poika Pietari kiinnostuu tunturilla tapahtuvista kaivauksista. Yllättäen kummia alkaa sattua, kaivausryhmän kuollessa, lasten katoillessa ja outojen ukkojen hiipiessä pimeässä. Todellinen joulupukki on herännyt.

Pietari-poikaa näyttelee Rare Exports -lyhytelokuvia tähdittäneen Jorma Tommilan poika, Onni Tommila, joka on myös ohjaaja Helanderin siskonpoika. Onneksi kyseessä ei ole vain perhesuhteilla saatu rooli, vaan Onni-pojasta löytyy ihan potentiaalia. Paikoitellen hänen on vaikea lausua tiettyjä repliikkejä uskottavasti, mutta se ongelma löytyy lähes kaikilta elokuvan näyttelijöiltä - suomen kieltä kun ei todellakaan ole keksitty kauhu- ja toimintaelokuvia varten. Pietari kokee leffan aikana toimivan muutoksen pelokkaasta pojasta rohkeaksi nuorukaiseksi, joka päättää pelastaa joulun suurelta tuholta.

Onnin isä Jorma Tommila palaa rooliinsa lyhytelokuvista ja esittää Jorman isää Raunoa. Kyseessä on äksy ja tympeä tapaus, jolla ei ole koskaan aikaa poikansa "hömpötyksiin". Leffan aikana hänestäkin paljastuu uusia puolia ja hahmo kokee sujuvaa kehitystä. Tommila senior on oikein mainio roolissaan ja hänen ja Onnin todellinen isä-poika-suhde välittyy myös leffasta.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Raunon kaverit Aimo (lyhytleffoissa nähty Tommi Korpela) ja Piiparinen (Rauno Juvanen), jotka tarjoavat komediallista kevennystä synkähköihin maisemiin, sekä valitettavan kehno Ilmari Järvenpää Pietarin Juuso-kaverina ja Per Christian Ellefsen kaivauksia johtavana Rileynä. Peeter Jakobi taas on hyytävä näky Joulupukin kätyrinä, jonka päähenkilöt kohtaavat.

Kuten arvosteluistani on voinut päätellä, en oikeastaan katso kotimaisia elokuvia. Suurimmaksi osaksi ne ovat todella samanlaisia keskenään, eivätkä monet näkemistäni ole tarjonneet minulle mitään erityistä. Suomeen kuuluu kuitenkin vahvasti joulu ja päivänvarma tieto siitä, että Joulupukki asustaa täällä, eikä vaikkapa Pohjoisnavalla, joten suomalaisista leffoista juurikin jouluelokuvat ovat kiinnostaneet minua eniten. Niko - Lentäjän poika (2008) saattaa jopa olla suosikkini kotimaisten filmien joukosta. Vuonna 2007 ilmestynyt Joulutarina kertoi perinteikkäämmästä punanuttupukista, mutta sellainen ei ole Jalmari Helanderia kiinnostanut. Rare Exportsin Joulupukki ei ole iloinen ja toivottu vieras, joka tuo lapsille lahjoja. Päinvastoin. Tätä pukkia sietää pelätä, sillä lapset eivät todellakaan ole turvassa tältä hirviöltä. Elokuva sekoittaa taidokkaasti joulun tunnelmaa ja juhlaan kuuluvaa perheen teemaa selkeisiin kauhuelementteihin. John Carpenterin kauhuklassikko The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) on ollut selvänä innostajana monessa kohtaa tuotantoa.

Rare Exports on pitkään jopa erittäin hyvä leffa, alkaen iskevästi ja rakentaen oivaa jännitettä pitkin kestoa. Sen omalaatuisuuden ja mielikuvituksellisen kertomuksen takia on vaikea sanoa, minne hommaa ollaan viemässä ja se vain kasvattaa jännitystä lisää. Täytyy kuitenkin harmi vain todeta, ettei loppupää oikein onnistu lunastamaan alkupään nostattamia odotuksia. Hätäisesti rykäisty loppuhuipennus tuntuu siltä kuin budjetti olisi loppunut kesken, mutta jotain piti keksiä. Asiat ratkeavat turhankin helposti ja kaikki jännite katoaa lopussa. Tämä on suuri sääli, sillä Rare Exportsilla olisi potentiaalia olla loistava elokuva. Jo tällaisenaan se on oivallinen leffa, mutta silti sitä katsoessa en voi olla harmittelematta, kuinka se olisi voinut olla niin paljon enemmän.

Vaikka loppupäästä puuttuu alkupään voima ja luovuus, pääsee Jalmari Helander näyttämään taitojaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi hän kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin, mutta mikä parempaa, hän onnistuu isän ja pojan hahmoissa. Joitain heikompia ja huonosti ikääntyneitä tietokonetehosteita ja taustakangaskuvia lukuunottamatta Rare Exports on teknisesti hyvin toteutettu. Elokuvassa on paljon näyttäviä kuvia Lapista ja yökohtaukset ovat tyylikkäästi valaistut. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet - jälkimmäiset etenkin pukin apurin kohdalla. Äänimaailma on hyvin rakennettu Juri ja Miska Sepän säveltämät musiikit luovat lisäjännitettä mukaan.

Yhteenveto: Rare Exports on oiva joulukauhuelokuva, mikä lässähtää valitettavasti hieman loppuhuipennuksessaan. Hätäinen ja turhankin helppo loppuratkaisu kehnojen efektien kera vihjailee budjetin loppumisesta kesken. Lopetus ajaa pettymyksenäkin asiansa, sillä ensimmäinen tunti on vallan mainio. Leffa lähtee erittäin hyvin käyntiin, rakentaen niin aidosti onnistunutta jännitystä kuin myös hyvää isä-poika-suhde päähenkilöiden välille. Onni ja Jorma Tommila välittävät oikean perhesuhteensa hahmoihinsa, ja isää ja poikaa kannustaa selviämään. Hahmojen löytämä pukin apuri on todella karmiva ilmestys, jollaista ei todellakaan toivo kurkkimaan oman ikkunan taakse. Vaikka leffa menettääkin potkuaan loppupäässä, on se silti oikein kelvollinen filmi. Jos rakastat joulua, muttet kuitenkaan jaksaisi mitään lämminmielistä elokuvaa, vaan jotain John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffaa muistuttavaa, suosittelen katsomaan Rare Exportsin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Rare Exports, 2010, Cinet, Pomor Film, Love Streams Productions, YLE, Kinology, Filmpool Nord, FilmCamp, Davaj Film, Agnès b. Productions

Arvostelu: Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989)

JOULUPUU ON KÄRVENNETTY

NATIONAL LAMPOON'S CHRISTMAS VACATION

Ohjaus: Jeremiah S. Chechik
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Juliette Lewis, Johnny Galecki, Randy Quaid, John Randolph, Diane Ladd, Doris Roberts, E. G. Marshall, Miriam Flynn, Ellen Hamilton Latzen, Cody Burger, Mae Questel, William Hickey, Nicholas Guest, Julia Louis-Dreyfus ja Brian Doyle-Murray
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Epäonnisen Griswoldin perheen lomakohelluksesta kertova Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) oli pidetty menestyskomedia, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Pari vuotta myöhemmin ilmestyikin Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985), mutta se sai lähinnä haukkuja, vaikka olikin pieni hitti. Studio oli yhä innoissaan sarjan jatkamisesta ja he pyysivät käsikirjoittaja John Hughesia työstämään uuden elokuvan Griswoldien seikkailuista. Hughes keksi käyttää vanhaa novelliaan "Christmas '59" uuden tarinan pohjana ja alkoi kirjoittamaan. Aluksi Chris Columbuksen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hänellä tuli isoja riitoja päätähti Chevy Chasen kanssa, jolloin hän jätti projektin, mikä johti siihen, että Hughes antoi Columbukselle toisen joulutarinan, mistä tuli lopulta supersuosittu Yksin kotona -komedia (Home Alone - 1990). Ohjaajaksi valittiin Jeremiah S. Chechik ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1989. Saman vuoden marraskuussa Joulupuu on kärvennetty sai ensi-iltansa ja se oli siihen asti isoin hitti elokuvasarjassaan. Ilmestyessään kriitikot eivät erityisemmin välittäneet elokuvasta, mutta ovat vuosien varrella lämmenneet sille ja nykyään leffaa pidetään yhtenä parhaimpana jouluklassikkona. Itse näin Joulupuu on kärvennetty -elokuvan hyvin nuorena lapsena. En ollut nähnyt sarjan edellisiä osia, mutta innostuin leffasta silti ja olenkin katsonut sen useana jouluna. Viime kerrasta on tosin ehtinyt kulua jo muutama vuosi. Kun kesällä 2017 arvostelin Faijalla hommat hanskassa ja tänä kesänä arvostelin Mielettömän kesiksen, tiesin, että jouluna olisi tiedossa tämän elokuvan arvio. Katsoinkin elokuvan yhdessä tyttöystäväni kanssa, kun joulukalenterit, glögit, piparit ja suklaakonvehdit ilmestyivät kaupan hyllyille.

Clark Griswold haluaa järjestää kunnon joulun ja kutsuu sukulaisensa juhlimaan perheensä kanssa. Mikä voisikaan mennä pieleen...

Chevy Chase palaa ikoniseen rooliinsa Clark Griswoldina ja hoitaa hommansa paremmin kuin edellisissä osissa. Clark on sama vanha pöhköilijä, joka välittää suuresti perheestään ja haluaisi vain asioiden onnistuvan helposti. Onkin siis hauska seurata, kuinka suvun läsnäolo ja rikkinäiset jouluvalot alkavat stressaamaan häntä ja kenties ajavat hänet hieman hulluuden partaalle. Chasen ilmeet ovat aivan mahtavia läpi leffan ja hän todella taitaa tilannekomiikan jalon taidon.

Myös Beverly D'Angelo palaa tuttuun rooliinsa Ellen Griswoldina, joka joutuu jälleen seuraamaan vierestä miehensä hölmöilyä. D'Angelo on edelleen kelpo osassaan, mutta hänen hahmonsa jää usein taustalle uusien sukulaishahmojen saadessa enemmän ruutuaikaa.
     Griswoldien lasten näyttelijät ovat jälleen kerran vaihtuneet. Audrey-tyttärenä tässä nähdään Juliette Lewis, kun taas Russ-poikaa näyttelee nykyään Rillit huurussa -televisiosarjasta (The Big Bang Theory - 2007-) tuttu Johnny "Leonard" Galecki. Kummatkin lapset saavat omat hetkensä loistaa pienesti, mutta pääasiassa heidänkin hommakseen jää Clarkin sekoilun seuraaminen. Lasten kanssa hauskimpia hetkiä on, kun Clark yrittää saada jommankumman mukaansa villityyksiinsä ja muksut yrittävät keksiä tekosyitä päästäkseen pois tilanteesta, mikä ei mitenkään voi johtaa hyvään lopputulokseen.
     Griswoldien kanssa joulua saapuvat viettämään Clarkin vanhemmat Clark Sr. (John Randolph) ja Nora-äiti (Diane Ladd), jotka ovat selvästi lapsesta asti joutuneet kohentamaan poikansa mielialaa tämän mokatessa, Ellenin vanhemmat Art-isä (E. G. Marshall) ja Frances-äiti (Doris Roberts), jotka paheksuvat tyttärensä miesvalintaa, sekä höperö Bethany-täti (Mae Questel) ja kärttyisä Lewis-setä (William Hickey). Paikalle putkahtavat myös sarjan alkuperäisestä osasta tutut pöljä Eddie-serkku (Randy Quaid) ja tämän vaimo Catherine (Miriam Flynn), sekä heidän lapset Rocky (Cody Burger) ja Ruby Sue (Ellen Hamilton Latzen). Eddien saapuessa mukaan joulunviettoon alkaa selvä kilpailu parhaimman hauskuuttajan tittelistä Chasen ja Quaidin välillä, ja heidän juttunsa todella saavat nauramaan.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Guest ja Julia Louis-Dreyfus Griswoldien epäonnekkaina naapureina ja koomikko Bill Murrayn hyvin samannäköinen veli Brian Doyle-Murray Clarkin pomona.

Joulupuu on kärvennetty on aivan mahtava jouluelokuva ja ehdottomasti National Lampoonin Vacation-sarjan paras osa! Kyseessä on sarjan kolmas elokuva, joten normaalisti olisi lähes mahdotonta, että filmi voisi ylittää edeltäjiensä tason, mutta niin vain leffa onnistui mahdottomassa, eivätkä kaksi edellistä osaa ole läheskään yhtä hyviä tai hauskoja teoksia. Kyseessä on tavallaan hyvin erilainen elokuva kuin Faijalla hommat hanskassa ja Mieletön kesis, sillä Yhdysvaltojen läpi ajamisen tai Euroopassa turisteilun sijaan elokuva tapahtuukin Griswoldien kotona. Leffa on kuitenkin siinä mielessä samanlainen, että tarinaa ei erityisemmin ole, vaan elokuva vain kulkee eteenpäin hauskojen jouluun liitännäisten kohtausten kautta. Mennään metsään etsimään joulukuusta, käydään lahjaostoksilla, pistetään koristeet pystyyn, mennään pulkkamäkeen ja nautitaan jouluateria sukulaisten kanssa... eikä elokuva tarvitse mitään sen enempää! Jouluiset aktiviteetit ja ihanan lämmin henki riittävät täydellisesti. Lisäksi leffa on todella hauska; ensimmäiset kolme varttia ovat jopa hulvatonta katseltavaa.

Elokuva onnistuu myös syventämään hahmojaan aiempia osia paremmin - ei kovin paljoa, mutta leffa tuo silti hahmoihin jotain, mitä edellisistä elokuvista puuttui. Clarkia syvennetään jo sillä, että näytetään hänen työpaikkansa. Tämän lisäksi leffasta löytyy esimerkiksi kohtaus, missä Clark yrittää saada pientä Ruby Sue -tyttöä uskomaan, että Joulupukki todella on olemassa. Tällainen tuo leffaan jopa pientä koskettavuutta. Kaikin puolin Joulupuu on kärvennetty tarjoaa siis erinomaista hupia koko perheelle ja se on ehdottomasti ansainnut paikkansa jouluklassikoiden joukossa. Minun täytyy kyllä pitää lyhyempiä taukoja elokuvan katselukertojen välillä ja ottaa Joulupuu on kärvennetty joka jouluiseksi perinteeksi leffojen, kuten Yksin kotona, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000) joukkoon.

Elokuvan ohjaajana toimii tosiaan Jeremiah S. Chechik, joka on luonut aivan mahtavan ilmapiirin läpi leffan. Chechik osaa hienosti ajoittaa komediahetket oikein ja takaa näin parhaimmat naurut. Olisi tavallaan mielenkiintoista nähdä, mitä Chris Columbus olisi saanut aikaan leffan kanssa, mutta toisaalta se voisi tarkoittaa, ettei elokuva välttämättä toimisi, eikä Yksin kotona -elokuvaa olisi koskaan tehty, joten parasta vain, että Chechik hoiti homman. John Hughesin käsikirjoitus on hauskan nokkela ja hän on saanut aikaiseksi sarjan parhaat vitsit. Lisäksi Joulupuu on kärvennetty on kuvattu ja leikattu oivallisesti. Olen aina pitänyt leffan tavasta näyttää ajan kulumista Clarkin avatessa joulukalenterin luukkuja. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat visuaaliset efektit ovat hauskan yliampuvat. Alkutekstien aikana nähtävä joulupukkianimaatio on huvittava ja hyvin tehty. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit ovat ihanan jouluiset. Elokuvan jälkeen on myös aika varmaa, että Mavis Staplesin esittämä "Christmas Vacation" -hoilotus jää soimaan päässä.

Yhteenveto: Joulupuu on kärvennetty on loistava joulukomedia ja Vacation-sarjan paras osa! Chevy Chase pistää parastaan Griswoldin perheen isänä ja naurattaa, minkä kerkeää. Myös Randy Quaid tarjoaa monet naurut ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin oivallista työtä hahmojensa kanssa. Erityisen ihmeellistä tarinaa ei elokuvasta löydy, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä filmi on vain puhdasta joulun riemua ja taikaa alusta loppuun. Sen aikana saa nauraa useaan otteeseen, minkä lisäksi se luo pientä koskettavuutta syventäessään hieman hahmojaan. Mukana on useita ikimuistoisia hetkiä ja kaiken kaikkiaan Joulupuu on kärvennetty onnistuu tarjoamaan suurta iloa kerta toisensa jälkeen. Suosittelenkin katsomaan elokuvan heti tänä jouluna, jos ette ole sitä vielä nähneet. Tämä sopii erinomaisesti koko perheen kesken vietettävään leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. Kyseessä on ehdoton jouluklassikko ja mielestäni kaikkien kuuluisi katsoa tämä ainakin kerran! Hyvää joulua siis kaikille ja toivon, että teidän joulunne sujuu paremmin kuin tällä perheellä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
National Lampoon's Christmas Vacation, 1989, Warner Bros. Pictures, Hughes Entertainment

Arvostelu: Elf (2003)

ELF

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Zooey Deschanel, Daniel Tay, Mary Steenburgen, Bob Newhart, Ed Asner, Faizon Love, Amy Sedaris, Kyle Gass, Andy Richter, Jon Favreau ja Peter Dinklage
Genre: komedia, seikkailu, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Elf on Jon Favreaun ohjaama jouluelokuva vuodelta 2003. Sen suunnittelu lähti käyntiin jo 1990-luvulla, kun käsikirjoittaja David Berenbaum sai idean ihmisten maailmaan tutustuvasta tontusta. Elokuva pysyi kirjoitusvaiheessa pitkään ja sitä työstettiin useasti uudestaan, kunnes projekti lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Alunperin päärooliin kaavailtiin Jim Carreyta, mutta hän hylkäsi tarjouksen, jolloin rooliin valittiin Will Ferrell. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elf sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2003. Suomeen leffa tosin saapui vasta 2005 suoraan DVD:lle. Elokuva oli iso hitti ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Kyseessä onkin yksi 2000-luvun suosituimmista joulufilmeistä. Itse näin Elfin muutama vuosi sitten ennen joulua ja pidin sitä ihan hauskana kohelluksena. Olen välillä pohtinut leffan uudelleenkatselua ja suunnittelin jo viime vuonna arvostelevani tämän ennen joulua. Päädyin kuitenkin arvioimaan eri elokuvat, jolloin Elf siirtyi tälle vuodelle. Ja kun marraskuussa halloweenin juhliminen päättyi, päätimme tyttöystäväni kanssa aloittaa joulun vieton katsomalla Elfin.

Buddy on koko elämänsä luullut olevansa joulutonttu kuten kaverinsa, kunnes eräänä päivänä hänelle selviää, että hän onkin ihminen. Buddy päättää jättää Joulupukin pajan ja matkustaa New Yorkiin etsimään isäänsä.

Will Ferrell näyttelee tarinan päähahmo Buddy-tonttua, jonka elämä kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana. Buddy on elänyt koko elämänsä Joulupukin pajalla tonttujen kanssa ja oppinut heidän tapansa. Kun hän siis reissaa New Yorkiin, on hän täysin ulalla kaikesta. Aluksi Buddyn kohellus ja kaiken leikkimiseksi mieltäminen naurattaa, mutta välillä hän muuttuu myös aika ärsyttäväksi. Elokuva pyrkii korostamaan Buddyn hyväsydämisyyttä, antaen siten katsojalle mahdollisuuden hyväksyä tämän hölmöilyt, mutta joissain kohdissa tämä ei täysin onnistu ja katsojana on täysin niiden puolella, jotka suuttuvat Buddylle. Pääasiassa hahmo kuitenkin toimii, mikä johtuu lähinnä Ferrellin mahtavasta heittäytymisestä. Ferrell joutuu tekemään leffassa paljon asioita, mistä tulisi kenelle tahansa todella huono olo ja voin kuvitella, että hän on joutunut tekemään ne monta kertaa.
     New Yorkissa Buddy kohtaa erilaisia persoonia, jotka suhtautuvat hyvin eri tavoin Buddyn tonttuiluun. Gimbels-tavaratalossa työskentelevä Jovie (Zooey Deschanel) pitää Buddya kummallisena, mutta alkaa vähitellen tottumaan tämän erilaisuuteen. Jovien pomo (Faizon Love) taas ei innostu Buddyn tyylistä. Elokuvan ohjaaja Jon Favreau tekee pienen roolin Buddya ihmettelevänä lääkärinä ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage nähdään ylimielisen kirjailijan roolissa. Buddyn isä Walter Hobbs (James Caan) on laimeahko versio "Saiturin joulu" -tarinan ("A Christmas Carol" - 1843) Scroogesta, vanhasta työnarkomaanista, joka laiminlyö rakkaitaan ja jolla ei todellakaan ole aikaa joululle. Tästä syystä katsojana säälii hieman Walterin vaimoa (Mary Steenburgen) ja poikaa (Daniel Tay), jotka ovat paljon kiinnostuneempia Buddysta kuin Walter. Steenburgen ja Tay ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja niin ovat myös Caan ja Zooey Deschanel, joka uskottavasti ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon.
     Elokuvassa nähdään myös Bob Newhart Buddyn tonttuisänä ja Ed Asner Joulupukkina. Newhart on oivallinen huolehtivana isähahmona, mutta Asnerista tuntuu hieman puuttuvan sitä lämpöä, minkä Joulupukki tarvitsisi.

Olin oikein ilahtunut, sillä pidin Elfistä tällä katselukerralla enemmän kuin aiemmin. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava tai kovin ihmeellinen teos, mutta elokuva sai minut mukavasti hyvälle joulumielelle ja odottamaan joulun aikaa, joten filmi onnistui oikein mainiosti tavoitteessaan. Siitä riittää erittäin hyvin hupia ja riemua koko perheen yhteiseen joululeffahetkeen, sillä huumoria on mukana moneen makuun. Lapset pääsevät nauttimaan hassusta koheltamisesta ja Buddyn tietämättömyydestä, kun taas aikuisia saattavat naurattaa ovelasti piilotetut tuhmat jutut tai tietyt asiat, mitä he saattavat huomata itsestään elokuvaa katsoessaan. Kaikenikäiset voivat nauraa Buddyn saapumiselle New Yorkiin ja itse ainakin nautin suuresti myötähäpeästä syntyvästä komediasta. Kaikkein eniten koin riemua kuitenkin siitä, että elokuvan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se vasta onkin tärkeää. Leffaa on selvästi tehty enemmän huvin kuin rahan takia, mikä myös näkyy lopputuloksessa.

Elokuvasta löytyy myös erittäin kiinnostava juoni ja vaikka tarina onkin hyvin perinteinen ja yllätyksetön, on sitä miellyttävä seurata alusta loppuun. Mukana on tietty tärkeitä teemoja ja sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Nämähän eivät ole tärkeitä juttuja vain lapsille opeteltavaksi, vaan myös aikuisille, jotka tuntuvat unohtavan tällaisia asioita jatkuvasti. Ja ennen kaikkea Elfistä löytyy hilpeää joulumieltä, mikä joistakin kyynikoista saattaa tuntua ällöltä, mutta omasta mielestäni tietty yliampuvuus juuri kuuluu jouluun ja siten myös joululeffoihin. Kirkkaat värit, herkuilla mässäily, yhteislaulut, perheen merkitys ja lahjojen antamisen ilo ovat asioita, joiden kuuluu olla läsnä jouluelokuvissa ja niitä todella löytyy Elfistä. Buddyn intoilu käy paikoitellen hieman raskaaksi, mutta toisaalta maailma olisi varmasti parempi paikka, jos monet muutkin innostuisivat joulusta yhtä lapsenomaisesti.

Tänä päivänä Jon Favreau on tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt mm. isot hittielokuvat Iron Man (2008) ja Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), mutta 2000-luvun alussa hän ei ollut tehnyt vielä mitään erityisen merkittävää. Elfillä Favreau osoittaa taitonsa ohjaajana sekä komediapuolella että muutenkin tunnelman luojana. Ei tämäkään mikään erityisen merkittävä työ ollut, mutta antoi varmasti hyvän pohjan hänelle siirtyä isompiin projekteihin. David Berenbaumin idea on oivallinen ja nokkela, vaikka hän kierrättääkin kliseitä, etenkin loppupäässä leffaa. Kuvaus ei ole millään tapaa erityisen hätkäyttävää, mutta ajaa asiansa, kuten tekee myös leikkaus. Lavasteet ja efektit ovat kuitenkin hyvin silmiinpistävät. Tekijöillä ei ollut erityisen suurta budjettia käytössään, mutta he ovat onnistuneet kääntämään sen edukseen ja leikitelleet visuaalisuuksilla. Joulupukin paja ja Korvatunturi (tai siis Pohjoisnapa missä jenkit luulevat Joulupukin majailevan) ovat aivan päivänselvät lavasteet studiossa. Erikoisina olentoina on käytetty nukkeja ja monet jutut näyttävät pahvisilta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan se jopa tuo oman hauskan lisäyksensä, sillä tekijät ovat selvästi halunneet paikan näyttävän sellaiselta. Laadukkain tehoste leffassa on niksit, joilla muut tontut on saatu näyttämään pieniltä Buddyn vieressä. Tämä on toteutettu nokkelilla huijauksilla ja tietokone-efekteillä ja lopputulos näyttää edelleen mainiolta. Äänimaailmakin toimii ja John Debneyn säveltämät musiikit sisältävät mukavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Elf on kelpo jouluelokuva täynnä lämpöä, värejä ja kohellusta. Leffa tarjoaa hupia niin lapsille kuin aikuisillekin ja se nostaa mukavasti joulumielen pintaan. Elokuvan tarina on kiinnostava ja vaikka se on aika ennalta-arvattava, pitää se mielenkiinnon yllä loppuun asti mainioilla hetkillään. Will Ferrell heittäytyy mahtavasti päähahmo Buddyn rooliin ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin yli-innostuksellaan, on hän todella pidettävä tapaus, toivoessaan aina parasta muille. Muutkin näyttelijät ovat oivallisia valintoja rooleihinsa, vaikka jäävätkin jatkuvasti Ferrellin varjoon. Elokuvasta löytyy aika lailla kaikkea, mitä kunnon joulufilmistä kuuluukin ja hyviä opetuksia, joita joidenkin aikuistenkin pitäisi oppia uudestaan. Visuaalisesti leffa on hauskasti toteutettu ja kömpelöt efektit sopivat mukaan täydellisesti. Kokoero Buddyn ja muiden tonttujen välillä on erinomaisesti toteutettu. Elf sopii oikein hyvin koko perheen yhteiseen jouluelokuvahetkeen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joulusta intoileville. Kyynikoille ja Ferrellistä piittaamattomille tätä ei tosin ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elf, 2003, New Line Cinema, Guy Walks into a Bar Productions, Gold/Miller Productions, Mosaic Media Group, Shawn Danielle Productions Ltd.

Arvostelu: The Christmas Chronicles (2018)

THE CHRISTMAS CHRONICLES

Ohjaus: Clay Kaytis
Pääosissa: Darby Camp, Judah Lewis, Kurt Russell, Lamorne Morris, Martin Roach, Kimberly Williams-Paisley ja Goldie Hawn
Genre: jouluelokuva, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

The Christmas Chronicles on Netflixin omalla tuotannolla tehty uusi jouluelokuva. Netflix ilmoitti leffasta viime vuonna, kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja elokuva ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun marraskuun lopussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Pidän hauskoista jouluseikkailuista ja innostuin ideasta, että Kurt Russell esittäisi itse Joulupukkia. Kun filmi oli ilmestynyt katseltavaksi, päätimme tyttöystäväni kanssa viettää pientä esijoulua. Katsoimme The Christmas Chroniclesin piparkakkujen ja glögin kera.

Jouluaattona sisarukset Kate ja Teddy Pierce päättävät saada Joulupukin visiitin kuvattua. He onnistuvat törmäämään itse Pukkiin, mutta samalla sekoittavat täysin tämän lahjojen jakelureissun. Sisarusten täytyy auttaa Joulupukkia etsimään lahjat ja karanneet porot, ja pelastamaan joulun.

Tarinan päähenkilöitä, eli Piercen sisaruksia Katea ja Teddyä näyttelevät Darby Camp ja Judah Lewis. Kate on innokas pikkusisko, joka uskoo täysillä Joulupukkiin ja onkin heti valmis lähtemään seikkailulle. Teddy taas on kyynisempi isoveli, jota ei koko joulu enää kiinnosta. Sisarusten välit eivät ole kummoiset ja niitä täytyy tietty korjailla läpi leffan, sillä muuten joulunkaan pelastamisesta ei tule mitään. Lapsinäyttelijöiden kohdalla on aina harmillista sanoa, jos he eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Tämän vuosikymmenen aikana on onneksi tuntunut siltä, että Hollywood löytää aina vain lahjakkaampia lapsinäyttelijöitä, oli kyseessä sitten huikea Jacob Tremblay tai Stranger Things -sarjan (2016-) päämuksut. Tässä leffassa roolitus on valitettavasti mennyt pieleen. Camp ylinäyttelee läpi leffan ja Lewis on täysin pökkelö roolissaan, jolloin he ovat molemmat jollain tapaa tylsiä tai ärsyttäviä. Heidän puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että aikuisenkin olisi vaikea työskennellä tällaisen käsikirjoituksen kanssa. Lapsihahmot ovat kömpelösti kirjoitetut, eikä heidän rikkinäinen suhteensa onnistu hetkauttamaan katsojaa.
     Joulupukkia näyttelevä Kurt Russell on ehdottomasti parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Russell heittäytyy täysillä rooliinsa ja tekee Joulupukista täysin omansa. Tämä Pukki on hieman tavallista synkempi ja ovelampi, mutta hänestä löytyy kyllä tiettyä lämpöä, mitä hahmosta kuuluukin löytyä. Paikoitellen Russellkin kokee selkeitä ongelmia näytellä leffan tekstin pohjalta, mutta juuri silloin hän vain antaa palaa. Muutamassa kohtaa Russell saa jopa huijattua katsojaa siitä, että tämä katsoisi hyvää elokuvaa.
     Elokuvassa nähdään myös Kimberly Williams-Paisley sisarusten äitinä, sekä Lamorne Morris ja Martin Roach poliisikaksikkona, jotka hankaloittavat Joulupukin ja Piercen sisarusten tehtävää.

The Christmas Chronicles on valitettavasti aikamoinen pettymys, vaikken mitään merkkiteosta odottanutkaan. Toivoin näkeväni hauskan ja hurmaavan jouluseikkailun, mutta tämä leffa lähinnä pitkästytti ja sai minut toivomaan, etten olisikaan tuhlannut aikaa tähän. Ilman Kurt Russellia tätä elokuvaa olisi äärimmäisen vaikea katsoa loppuun asti. Russellin Joulupukin ollessa ruudulla oikein kunnolla, leffa onnistuu viihdyttämään edes hieman. Mukana on esimerkiksi mainio musikaalinumero, missä Russell todella antaa palaa, mutta aina kun filmi siirtyy takaisin Piercen sisaruksiin, ei elokuva vain toimi. Minä todella pidän siitä, kun perheleffassa pystytään syventämään hahmoja ja luomaan kunnollista draamaa. Tässä on selvää yritystä, sillä lapsille on lähiaikoina tapahtunut järkyttävä asia, minkä aiheuttamia traumoja he yrittävät käsitellä läpi elokuvan. Se kuitenkin tuodaan mukaan niin kömpelösti, ettei tämä onnistu liikuttamaan katsojaa. Lapsinäyttelijöiden taidottomuus myös korostuu, kun draamahetket alkavat, jolloin niitä ei ole helppo seurata. Hahmoihin ei ole kunnolla panostettu, jolloin heidän murheistaan ei jaksa välittää. Tekijät ovat vain luottaneet siihen, että katsoja voisi samantien heittäytyä heidän tunteisiinsa mukaan, eikä heidän siten tarvitsisi tehdä töitään huolella.

Kaikkein harmillisinta elokuvassa kuitenkin on, että siitä puuttuu jouluhenki. Paljon on puhetta joulusta ja näytetään jouluun liittyviä asioita, mutta se ei vielä riitä. Oikeaa tunnelmaa ei vain löydy. Mukana ei ole edes mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä. Hurjemmat hetket eivät jännitä tai edes viihdytä. Vitsitkään eivät onnistu naurattamaan. Mukaan mahtuu pari ihan hupaisaa heittoa, mutta muuten huumori on todella kömpelöä. Pääasiassa elokuva on vain myötähäpeällistä seurattavaa. Enkä siis tarkoita, että huumori syntyisi myötähäpeästä. Minä rakastan myötähäpeästä syntyvää huumoria, kuten vaikkapa Mr. Beanin tapauksessa, mutta tämä ei ole sitä. Ehei, leffa on paikoitellen niin kehno ja tönkkö, että itseäni hävetti. Elokuva myös kierrättää kliseitä, minkä kerkeää, muttei tuo niihin mitään omaa kosketusta. Mukana on paljon asioita, mitkä on nähty paljon paremmin toteutettuina muissa joulufilmeissä. Loppujen lopuksi kyseessä on vain valitettavan huono ja totaalisen unohdettava joulutarina, minkä voi helposti jättää väliin. Potentiaalia kyllä löytyisi ja jos lapsinäyttelijät vaihdettaisiin, heidän hahmojensa välinen draama kirjoitettaisiin paremmin ja mukaan saisi joulun taikaa, seikkailuhenkeä ja huumoria, voisi The Christmas Chronicles olla oikein mainio teos. Nyt se on vain hukkaan heitetty mahdollisuus.

Elokuvan on ohjannut Clay Kaytis, joka on aiemmin ohjannut vain yhden filmin, Angry Birds -elokuvan (The Angry Birds Movie - 2016), mikä ei sekään ollut kaksinen tekele. Pääasiassa Kaytis on toiminut animaattorin hommissa Disney-leffoissa, kuten Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) ja tehnyt niissä paljon laadukkaampaa työtä. Kenties hänen olisikin pitänyt pysyä siinä työssä, sillä osaa sen asian hyvin. Animaatiosta puheenollen, tietokoneella toteutetut tontut ja porot ovat aika kauheat ilmestykset. Porot ovat kyllä ihan söpöjä, mutta ollessaan ihmisten kanssa samaan aikaan ruudulla, niiden digitaalisuus pistää vahvasti silmään. Psykopaattitontut taas ovat niin selkeät digihahmot, etteivät ne kuulu leffaan lainkaan. Täysin animoituun elokuvaan ne sopisivat, mutta näyttelijöiden vierellä ne ovat todella kehnosti toteutetut. Filmin efekteissä ei muutenkaan ole kehumista. Taustakankaan käytön huomaa täysin selvästi vauhdikkaissa kohtauksissa. The Christmas Chroniclesia ei ole edes kuvattu kummoisesti. Kuvaus tuo mieleen enemmänkin televisiosarjan kuin elokuvan. Leikkaus on sentään sujuvaa, ja lavasteet ja puvut ovat tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles on harmillisen kehno joulutarina, jonka unohtaa heti, kun lopputekstit pyörivät. Elokuvan seikkailu ei viihdytä, sen vitsit eivät naurata, eikä mukana ole edes kunnon jouluhenkeä. Darby Camp ja Judah Lewis ovat yllättävän huonot valinnat päärooleihin, ja heidän vuoksi filmiä on paikoitellen todella hankalaa katsoa. On hienoa, että heidän hahmoilleen on yritetty luoda draamaa ja konfliktia, mutta Camp ja Lewis tekevät niin kömpelöä työtä draamakohtauksissa, että yritys menee täysin hukkaan. Paikoitellen elokuva on jopa myötähäpeällistä seurattavaa. Tarina kierrättää kliseitä, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä joulun pelastamisen onnistumisesta. Digiefektit ovat käsittämättömän surkeat. Tietokoneella toteutetut porot ja tontut pistävät ikävästi silmään aina ollessaan ruudulla, minkä lisäksi selkeä taustakankaan käyttö vie makua hurjemmista lentokohtauksista. Elokuvan ainoa hyvä asia on Kurt Russell, joka suoriutuu oikein mallikkaasti Joulupukin roolista. Aikuiset saattavat kokea riemua nähdessään Russellin Joulupukkina ja lapsille kököt digiefektit menevät luultavasti läpi, mutta silti on hyvin vaikea sanoa, kenelle The Christmas Chronicles on tehty, enkä voi suositella sitä oikeastaan kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Christmas Chronicles, 2018, Netflix, 1492 Pictures, Madhouse Entertainment, Wonder Worldwide

Arvostelu: The Grinch (2018)

THE GRINCH

Ohjaus: Yarrow Cheney ja Scott Mosier
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Kenan Thompson, Tristan O'Hare, Angela Lansbury ja Pharrell Williams
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Grinch perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" vuodelta 1957. Vuonna 1966 kirjan pohjalta tehtiin samanniminen lyhytanimaatio, joka oli erittäin suosittu amerikkalaisten lasten keskuudessa. Lähes 40 vuotta myöhemmin, vuonna 2000 Grinch-hahmo tuotiin valkokankaille Jim Carreyn esittämänä elokuvassa The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas). 2013 Illumination Entertainment -animaatioyhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Dr. Seussin kirjasta, sillä yhtiö oli tehnyt leffan jo yhdestä kirjailijan teoksesta, Loraxin (Dr. Seuss' The Lorax - 2012). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja nyt uusi The Grinch on saanut ensi-iltansa. Itse en ole koskaan lukenut Dr. Seussin kirjaa tai katsonut vuoden 1966 lyhytanimaatiota, mutta pidän oudolla tavalla todella paljon Carreyn The Grinchistä. Sen yliampuvuus ja ällövärikkyys sopii täydellisesti jouluun, minkä lisäksi siitä löytyy yllättävänkin julmia vitsejä. Kun kuulin, että Illumination-yhtiö tekisi uuden filmin hahmosta, en erityisemmin pitänyt ajatuksesta, sillä en oikein välitä yhtiön supersuositusta Itse ilkimys -leffasarjasta (2010-). Sain kuitenkin hieman toivoa leffan onnistumiseen, kun huomasin, että yhtiön uudemmat animaatiot Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) ja Sing (2016) olivatkin erittäin hyviä teoksia. The Grinch ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa kriitikoilta tai katsojilta, joten menin hyvin varautunein mielin katsomaan sen.

Huu-kylän asukkaat valmistautuvat innokkaasti joulunviettoon, mutta korkealla vuorella asuva Grinch ei voi sietää koko joulua. Hän keksiikin ilkikurisen juonen pilatakseen kyläläisten juhlan.

Benedict Cumberbatch ääninäyttelee Grinchiä, vihreää ja ilkikurista tyyppiä, joka inhoaa joulua ja kaikkia sitä viettäviä. Grinch pitää yksinäisyydestä ja masentavista asioista, eikä hän voi sietää iloisia lauluja ja sukujuhlia. Kuitenkin jo leffan alkupäässä käy selville, että jokin Grinchin menneisyydessä on johtanut tällaiseen tilanteeseen ja vähän väliä elokuvan aikana nähdään, kuinka Grinch pysähtyy hetkeksi miettimään tekojaan. Näin hahmosta pyritään saamaan pidettävä myös jouluintoilijoiden keskuudessa. Eikä Grinch ole täysin yksin, sillä hänellä on kaverinaan koira Max, jota Grinch yrittää saada mukaansa pahoihin suunnitelmiinsa. Cumberbatchin ääni sopii erinomaisesti hahmolle, etenkin kaikista ilkeimmissä kohdissa, jolloin Cumberbatch pääsee leikittelemään häijyllä äänellään.
     Muita hahmoja leffassa ovat pieni huu-tyttö Cindy Lou (Cameron Seely), hänen hellä äitinsä Donna (Rashida Jones), joulusta intoileva herra Pikkelsbaum (Kenan Thompson), Huu-kylän pormestari (Angela Lansbury), sekä Cindy Loun paras kaveri Ruupertti (Tristan O'Hare). Pidin siitä, että Cindy Loulle on keksitty täysin erilainen juonikuvio kuin Carreyn The Grinchissä, mikä tuo jotain uutta vanhaan tarinaan. On vain harmi, ettei tämä juonikuvio ole erityisen kiinnostava, eikä ole myöskään itse Cindy Lou. Hahmon tarina tuntuu lähinnä venyttävän leffan kestoa puolentoista tunnin mittaan, kun pelkän Grinchin puuhailut eivät siihen riitä. Tarinan kertojana kuullaan Pharrell Williams, jolle on kirjoitettu Dr. Seussin teksteiltä kuulostavia riimisanaleikkejä, jotka eivät ole kuitenkaan läheskään niin hauskoja kuin kirjoittajat ovat selkeästi luulleet.

Yllättävää kyllä, pidin uudesta The Grinchistä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en odottanut elokuvalta kovin paljon, joten odotusteni ylittäminen oli aika helppo saavutus. Ylitys ei myöskään tapahtunut kovin isosti, vaan vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin luulin, on se silti vain ihan kiva. Jos Cindy Loun tylsähkön sivutarinan poistaisi leffasta ja se keskittyisi täysillä Grinchiin ja hänen hölmöilyihin ja ilkeilyihin, olisi filmi heti paljon parempi. Grinchin ollessa ruudulla pidin elokuvaa mainiona jouluanimaationa, joka saa katsojan mukavasti juhlamielelle, ja Huu-kyläläisten koristellessa kyläänsä, tekisi itsekin mieli mennä pistämään koti täyteen joulukoristeita. Grinchin negatiivisesta ajattelutavasta huolimatta leffasta löytyy lämmintä henkeä ja tunnelmaa. Elokuva on myös hauskempi kuin ajattelin. Trailerien vitsit eivät erityisemmin naurattaneet, mutta itse leffa sai minut onneksi hekottelemaan muutamaankin otteeseen. Useat vitsit perustuvat siihen, että Grinchiä sattuu, mikä naurattaa varmasti yhtä lailla sekä lapsia että aikuisia. Vanhemmilla tämä huumori luultavasti vanhenee nopeammin kuin lasten mielestä.

The Grinch onkin selvästi enemmän lasten makuun tehty kuin aikuisten. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Onhan se hienoa, että lapsille on tehty tällainen jouluhassuttelu, minkä aikuisetkin voivat sujuvasti katsoa. Kyseessä on huomattavasti silotellumpi leffa kuin Jim Carreyn The Grinch, missä Grinch söi jätteitä ja lasinsiruja, ja puhui itselleen todella psykoottisin tavoin. Carreyn versio on myös karmivampi ilmestys ja veikkaisin että nykypäivänä, kun monet vanhemmat haluavat suojella lapsiaan kaikelta vähänkin traumatisoivalta, Carreyn leffa ei ole enää sopiva lapsille. Animaatioyhtiöt eivät uskalla ottaa samalla lailla riskejä ja tehdä synkempää materiaalia, vaan elokuvista pitää tehdä hieman pumpulimaisia, jotta ne eivät varmasti loukkaa ketään. Tämä uusi The Grinch onkin täysin harmiton ja siinä mielessä kaikille sopiva filmi. Tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin, jottei lapsilla varmasti ole tylsää ja siihen on saatu hyvää sanomaa siitä, ettei joulu ole vain lahjoja, mikä on tärkeä opetus lapsille. Max ja eräs poro tuovat mukaan söpöyttä, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan niin että aikuinenkin saattaa ostaa itselleen jommankumman pehmoleluna unikaverikseen.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen animaatiojälki. Filmi on visuaalisesti todella hieno. Hahmot ovat oivallisen karikatyyrimaisia ja upeana yksityiskohtana voi huomata, että kaikkien naamaa peittää pieni karvakerros. Grinchin turkin yksittäiset karvat erottuvat selvästi, minkä lisäksi Huu-kylän näyttävä jouluilme on jopa kaunista katseltavaa. Koristeita on lisätty ympäri kylää ja kaukaa katsottuna yksityiskohtien määrä on järjetön. Harmi vain, ettei Michael LeSieurin ja Tommy Swerdlowin käsikirjoitus yllä läheskään samoihin sfääreihin. Kaksikko on työstänyt todella kiltin tarinan häijyine puolineen, mutta he ovat kokeneet suuria vaikeuksia keksiessään Cindy Loulle uutta juonikuviota, jolloin se todella tuntuu väkisin mukaan tungetulta. Kirjoittajat myös kiirehtivät liikaa ja ratkaisevat lopun liian helposti. Ohjaajakaksikko Scott Mosier ja Yarrow Cheney tekevät kuitenkin kelpo työtä tunnelman ja hauskuuttamisen kanssa. Äänimaailma on hyvin luotu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat mainiot. Tyler, the Creatorin versio "You're a Mean One, Mr. Grinch" -kappaleesta on yllättävän toimiva, vaikkakin itseäni häiritsi hieman, että siinä lauletaan Grinchin inhottavan kellertävistä hampaista, vaikka ne ovat oikeasti kiiltävän puhtaat ja valkoiset.

Ennen The Grinchin alkua elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Yellow is the New Black", missä seikkailevat tietty Illumination-yhtiön suosikkiveijarit, eli minionit. Itse en erityisemmin välitä näistä keltaisista siansaksaa hölöttävistä urpohahmoista, mutta lyhäristä löytyy muutama ihan hassu hetki. Lapset varmasti nauttivat pätkästä enemmän kuin aikuiset, jotka hörähtävät lähinnä nokkelalle otsikolle.

Yhteenveto: The Grinch on ihan kiva joululeffa, mikä tarjoaa varmasti riemua perheen pienimmille. Asioita on siloteltu aiempiin versioihin nähden, jottei elokuva varmasti loukkaa tai traumatisoi ketään. Psykopaattimörököllin sijaan Grinch on lähinnä vain äksy ja ilkikurinen vihreä ukko. Benedict Cumberbatchin ääni sopii erittäin hyvin nimikkohahmolle ja hän leikittelee häijyissä kohdissa oivallisesti. Grinchin suunnittelemista ja sekoilemista katsoisi mielellään koko puolentoista tunnin ajan ja kyseessä olisikin luultavasti parempi teos, jos Cindy Loun ja hänen tylsän sivujuonensa poistaisi kokonaan. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos hienojen yksityiskohtiensa ja ihanan värikkyytensä ansiosta. Käsikirjoitusta olisi voinut vielä hioa, etenkin loppupäästä, mutta muuten The Grinch on oikein passeli valinta perheen yhteiseen joululeffahetkeen. Aikuiset ilahtuvat muutamasta hassusta vitsistä, mutta suurinta riemua tuottaa luultavasti nähdä, kuinka hauskaa lapsilla on. Viekää siis lapsenne katsomaan The Grinch ennen joulua ja juhlamieli on taattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Grinch, 2018, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Perfect World Pictures

Arvostelu: A Christmas Carol / Saiturin joulu (2009)

A CHRISTMAS CAROL (2009)

SAITURIN JOULU

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Colin Firth, Robin Wright, Ryan Ochoa, Bob Hoskins, Cary Elwes ja Fionnula Flanagan
Genre: jouluelokuva, seikkailu, jännitys, animaatio
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

A Christmas Carol, eli suomalaisittain Saiturin joulu perustuu Charles Dickensin samannimiseen kirjaan vuodelta 1843. Kirjan pohjalta on tehty erilaisia filmatisointeja tätä ennen noin kaksikymmentä kappaletta! Elokuva on Forrest Gumpin (1994) ohjaaja Robert Zemeckisin kolmas motion capture -animaatio peräkkäin, edellisten ollessa joululeffa The Polar Express (Napapiirin pikajuna - 2004) ja ikivanhoihin sankarirunoihin perustuva Beowulf (2007). Motion capture -tekniikassa näyttelijät esittävät hahmojen liikkeet, jotka kuvataan ja joiden pohjalta luodaan tietokonehahmoja. Zemeckis halusi tehdä leffan Dickensin kirjan pohjalta, sillä se on hänelle tärkeä tarina. Ja elokuvan hän tekikin. Saiturin joulu ilmestyi marraskuussa 2009 ja se oli menestys, mutta sai silti aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa teattereissa, vaan vasta seuraavana jouluna, kun vuokrasin sen äitini kanssa. Pidin filmistä, vaikkei se ollut mielestäni ihmeellinen. Katsoin sen äitini kanssa uudestaan vuonna 2014, kun se tuli jouluna televisiosta, mutta silloin en pitänyt siitä niin paljon, joten en katsonut sitä kolmatta kertaa. Kuitenkin kun pohdiskelin, minkä elokuvan arvostelisin jouluaatoksi, Saiturin joulu nousi heti ensimmäisenä mieleeni. Katsoinkin sekä Zemeckisin Napapiirin pikajunan että Saiturin joulun muutaman päivän sisällä. Ensimmäisen ollessa edelleen heikko tekele, tämä iski minuun paremmin kuin viime katselukerralla.

Joulua inhoava Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme henkeä, jotka näyttävät hänelle menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden joulut. Matkan varrella herra Scrooge alkaa oppimaan tärkeitä asioita sekä joulun että muiden ihmisten merkityksestä.

Yleensä hymyilevä ja naureskeleva Jim Carrey tekee uransa tympeimmän roolityön rikkaana Ebenezer Scroogena. Herra Scrooge todella vihaa joulua, sillä sen takia ihmiset eivät tee töitä tiettynä päivänä, mikä on hänelle rahan tuhlausta. Sellaista on myös ruokien ja koristeiden ostelu, minkä lisäksi hän ei viihdy ihmisten seurassa, joten hän ei ymmärrä sitäkään puolta juhlassa. Herra Scrooge on kylmä ja hieman karmiva henkilö, jonka saapuessa paikalle kuorolaiset lopettavat joululaulujen hoilaamisen. Vaikka hahmo on inhottava, on hän myös jollain tapaa huvittava ja leffan edetessä hän alkaa muuttua pidettävämmäksi. On myös hauska huomata, miten herra Scroogen pohjalta on selvästi luotu muita tunnettuja hahmoja, kuten Roope Ankka ja The Simpsons -sarjan (1989-) herra Burns. Carrey osaa onneksi olla synkkä lähes koko filmin ajan, eikä häntä voi kovin helposti tunnistaa. Paikoitellen suupielet kääntyvät ylöskin päin, jolloin Carreyn tuttu tyyli nousee esille.
     Jim Carrey esittää myös menneen, nykyisen ja tulevan joulun henkiä. Menneen joulun henki on kuin kynttilä ja hänestä löytyy hieman salaperäisyyttä. Nykyisen joulun henki on ärsyttävän hilpeä ja naureskelee lähes tauotta kaikelle. Tulevan joulun henki on oma suosikkini, sillä vaikka hän on hahmoista masentavin, tarjoaa hän voimakkaimman tunteen. Tulevan joulun henki on nimittäin mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, jonka merkityksen kaikki voivat arvata. Hahmon täydellistää se, miten häntä hyödynnetään lähinnä varjojen kautta ja se, ettei hän puhu mitään. Hiljaisuus lisää karmivuutta, mutta on myös hienoa, että hiljaisuuden takia herra Scrooge joutuu itse tekemään päätelmiä ja ymmärtämään, eikä hänelle suoraan selitetä kaikkea tärkeää.
     Muita hahmoja leffassa ovat herra Scroogen entisen työkaveri Marleyn haamu (Gary Oldman), herra Scroogen avustaja Bob Cratchit (myös Oldman), hänen pieni poikansa Tim (Ryan Ochoa), herra Scroogen sisarenpoika (Colin Firth), Scroogen edesmennyt sisko Fan (Robin Wright) ja siivooja rouva Dilber (Fionnula Flanagan), jonka roolia olisi pitänyt tarkentaa alkupäässä, jotta yksi myöhempi kohtaus tuntuisi järkevämmältä.

Saiturin joulu on kaikin puolin parempi elokuva kuin Napapiirin pikajuna. Tässä filmissä on sentään mukana joulun henkeä ja lämmintä tunnelmaa. Napapiirin pikajunasta sellainen puuttui täysin ja se oli vain ankea ja synkkä. Tästäkin löytyy ankeutta ja synkkyyttä paljon, mutta sekin on toteutettu paljon taidokkaammin. Tässä kohtaa on sopiva hetki kertoa, ettei Saiturin joulu ole perheen pienimmille tehty joulukertomus. Elokuvan ikäraja on K12 ja sille on hyvä syy. Filmi on nimittäin yllättävän pelottava, etenkin tulevan joulun hengen ilmestyessä mukaan. Silloin elokuva sisältää jopa pari kunnon äkkisäikäytystä ja jokseenkin ahdistavaa tunnelmaa. Mukana on jännittävä takaa-ajo lumisilla kaduilla, sekä joitain hetkiä jotka saavat aikuiskatsojankin pienesti järkyttymään. Jo leffan alussa nähtävä Marleyn haamu on hieman karmiva tapaus, eikä pelkoja ole helpottamassa kuin muutama vitsi. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä huipennus on todella vaikuttavasti toteutettu. Se on myös ihan liikuttava. Yleisestikin elokuvan aikana on koskettava nähdä muistojen kautta, miten herra Scrooge muuttui joulua vihaavaksi yrmyksi. Syy ei ole mikään yksinkertainen lapsuuden trauma, että joulupukki ei tullutkaan kylään, vaan se johtuu vuosien varrella tapahtuvasta muutoksesta.

Selkeä parannus Napapiirin pikajunaan verrattuna on jo se, että tässä päähenkilölle on luotu kehityskaari, mikä tuntui puuttuvan kokonaan Napapiirin pikajunasta. Tässä tapahtumilla on merkitystä lopputuloksen kannalta. Vaikka leffasta tuntuukin puuttuvan muutamia tärkeitä hetkiä kuten rouva Dilberin esittely ja Tim-pojaan liittyvän asian tarkentaminen, elokuva onnistuu silti kertomaan tarinansa tarpeeksi toimivasti alusta loppuun puolessatoista tunnissa. Synkkyyden keskeltä filmi onnistyy myös löytämään joulun lämpöä. Elokuva tapahtuu 1840-luvulla, joten joulun vietto on hyvin erilaista kuin nykyään. Siten leffa saa kuitenkin pois kaikenlaiset rahan tuhlailut ja isot joululahjat, ja se näyttää joulun oikeasti perheen ja ystävien juhlana. On kuitenkin pakko sanoa, että vaikka kehunkin filmiä, ei se silti ole täysin sitä mitä voisi toivoa. Se vaatisi muutamia lisäyksiä, jotta sitä voisi kutsua oikeasti todella hyväksi elokuvaksi. Kokonaisuudesta jää uupumaan jotain, mutta on se silti oivallinen teos. Sitten taas ihan lopussa nähtävän hetken, jossa yksi hahmoista kääntyy yhtäkkiä puhumaan kameralle, olisi voinut poistaa kokonaan. Neljännen seinän rikkominen viimeistä minuuttia varten tuntuu todella irralliselta ja typerältä ratkaisulta.

Saiturin joulun animointikin on parempaa kuin Napapiirin pikajunassa. Tästäkin elokuvasta löytyisi parannettavan varaa animoinnin puolelta, mutta pääasiassa filmi on tyylikäs ja yksityiskohtainen. Hahmoissa on enemmän eloa silmissä, eivätkä suiden liikkeet näytä urpoilta. Animoinnista löytyy hienoa vauhtia useaan otteeseen, mikä lisää leffan viihdyttävyyttä. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin ymmärtänyt jotain joulusta, muttei saavuta vieläkään aiempien erittäin hyvien elokuviensa tasoa. Tämä kuitenkin saa toivomaan, että Zemeckis tekisi joskus kolmannen jouluaiheisen motion capture -elokuvan. Hän on onnistunut myös käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut lisätä muutamia kohtauksia tarkentamaan tiettyjä asioita. Äänimaailma on loistava ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Hän on saanut omiin sävellyksiinsä hienosti mukaan tuttuja joulumelodioita.

Yhteenveto: Saiturin joulu on yllättävän pelottava, mutta silti lämminhenkinen jouluelokuva. Perheen pienimmille filmi ei sovi etenkään loppuhuipennuksensa takia, joka pistää aikuisetkin jännittämään ahdistavuutensa ja äkkisäikäytyksiensä ansiosta. Heti alkupäässä nähtävä Marleyn haamu on jo hieman karmiva, mikä pohjustaa hyvin sitä, ettei kovin hilpeästä pätkästä ole kyse. Kaikessa synkkyydessään tästä löytyy kuitenkin enemmän jouluhenkeä ja lämpöä kuin ankeasta Napapiirin pikajunasta. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin löytänyt tasapainon näiden teemojen välille ja hyödyntää sitä taidokkaasti. Hän on myös kirjoittanut oivan kehityskaaren päähenkilö Scroogelle, jota Jim Carrey hienosti näyttelee. Animointi filmissä on tyylikästä, vaikka välillä hieman takeltelevaa. Valitettavasti käsikirjoituksesta tuntuu puuttuvan joitain tärkeitä kohtauksia, joilla tietyt hahmot tuntuisivat enemmän joltain. Kokonaisuudesta muutenkin jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä todella mainion. Suosittelen silti Saiturin joulua katsottavaksi tänä jouluna. Ala-asteelta pian yläasteelle siirtyvien lasten kanssa tämän voi hyvin katsoa, mutta jos muksunne ovat vasta päiväkodissa, kannattaa heidät laittaa nukkumaan ennen tämän katselua. Emmehän halua, että he näkevät painajaisia jouluyönä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jimcarreyonline.com
A Christmas Carol, 2009, Walt Disney Pictures, ImageMovers Digital, ImageMovers, FortyFour Studios, Reel Chefs Catering

Arvostelu: The Polar Express / Napapiirin pikajuna (2004)

THE POLAR EXPRESS (2004)

NAPAPIIRIN PIKAJUNA

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Daryl Sabara, Josh Hutcherson, Nona Gaye, Meagan Moore, Peter Scolari, Jimmy Bennett, Matthew Hall, Eddie Deezen, Leslie Zemeckis, Andre Sogliuzzi ja Michael Jeter
Genre: seikkailu, jouluelokuva, animaatio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: S

The Polar Express, eli suomalaisittain Napapiirin pikajuna perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1985. Elokuva toteutettiin motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijöiden esiintyminen kuvattiin ja heidän liikkeidensä pohjalta hahmot animoitiin. Kyseessä onkin yksi ensimmäisistä filmeistä, jotka toteutettiin täysin tällä tekniikalla. Aiemmin siten oli toteutettu lähinnä yksittäisiä hahmoja näyteltyihin elokuviin, kuten Klonkku The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003). Napapiirin pikajuna sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004 ja se oli menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan siitä kovin paljoa pitäneet. Itse näin leffan elokuvateatterissa jouluna 2004 äitini kanssa ja silloin pidin siitä. Kuitenkin vuosien varrella joka katselukerralla olen pitänyt siitä vähemmän ja vähemmän. Sen jälkeen, kun aloin pitää elokuvaa heikkona, en ole katsonut filmiä kertaakaan uudestaan. Siitä on lähes kymmenen vuotta aikaa. Leffan näkeminen kävi kuitenkin mielessäni viime vuonna, kun pohdin mitä jouluelokuvia arvostelisin, mutta keksin paremmat vaihtoehdot, joten päätin jättää Napapiirin pikajunan myöhemmälle ajankohdalle. Kun aiemmin tänä vuonna pohdin samaa asiaa, päätin vihdoin arvostella leffan, sillä päätin arvostella saman ohjaajan toisen motion capture -jouluelokuvan, A Christmas Carolin (Saiturin joulu - 2009) jouluaatoksi ja ajattelin näiden filmien sopivan hyvin yhteen. Samalla myös toivoin, että kyseessä olisi parempi teos kuin muistin.

Nuori poika päätyy jouluyönä seikkailuun, kun hän astuu joulupukin luokse matkaavan Napapiirin pikajunan kyytiin.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika, joka on alkanut epäilemään joulupukin olemassaoloa. Harmillisesti tämä puoli hahmosta tuodaan vain alussa ja lopussa esille. Puolessa välissä poika lähinnä vain... on. Hän on jatkuvassa liikkeessä joko junan sisällä tai sen päällä, mutta hän ei oikeastaan tee tai edes ole mitään kovin kiinnostavaa. Poika on itse asiassa aika tylsä tapaus, josta ei opi paljoa matkan varrella. Hahmon äänenä kuullaan Daryl Sabara ja hänen liikkeensä ovat esittäneet Tom Hanks ja The Hunger Games -leffasarjasta (2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson.
     Napapiirin pikajunassa matkustaa pojan lisäksi muitakin matkustajia: reipas tyttö jonka äänenä kuullaan Nona Gaye, lauluäänenä Meagan Moore ja jonka liikkeet esittävät laulaja Tinashe ja Chantel Valdivieso; köyhä Billy jota ääninäyttelee Jimmy Bennett, jonka lauluäänen esittää Matthew Hall ja jonka liikkeet esittävät Peter Scolari ja Hayden McFarland; sekä ärsyttävä silmälasipoika jonka äänenä kuullaan Eddie Deezen ja jonka liikkeitä esittää Jimmy Pinchak. Silmälasipojan osuus on onneksi pieni, sillä hän todella on raivostuttava aina äänestään puheisiinsa asti. Reipas tyttö on ihan kiva hahmo, mutta päähenkilön tavoin jokseenkin mitäänsanomaton. Kiinnostavin hahmoista on surumielinen Billy-poika, josta tulee selvästi esille, ettei hän ole koskaan kokenut kunnon joulua. Leffa olisikin kiinnostavampi hänen näkökulmastaan, sillä katsojana välittää eniten (tai no ainoastaan) Billyn tunteista.
     Päähenkilöpojan liikkeiden lisäksi Tom Hanks esittää muutamaa muutakin roolia. Hän esittää myös pojan nopeasti nähtävää isää, junassa salaa matkustavaa miestä, itse joulupukkia ja Napapiirin pikajunan konduktööriä (joka on hänen isoin roolinsa filmissä), minkä lisäksi hän toimii kertojaäänenä aina välillä. Hanksin tunnistaa helposti, jos näyttelijän leffoja on katsonut useamman kappaleen. Hän yrittää muuttaa ääntään matkustajan ja joulupukin rooleissa, mutta unohtaa sen välillä, jolloin katsojana tajuaa, että Hankshan se siinä on! Kiinnostavin Hanksin esittämä hahmo on salaa matkustava mies, sillä hänessä on oivaa mysteerisyyttä.
     Muita hahmoja leffassa ovat veturimiehet, joista toinen on pullea ja toisella on pitkä parta ja joita kumpaakin esittävät Andre Sogliuzzo ja Michael Jeter; sekä päähenkilön pikkusisko, jota esittää ohjaaja Robert Zemeckiksen vaimo Leslie, Isabella Peregrina ja Ashly Holloway. Leslie Zemeckis näyttelee myös nopeasti nähtävää päähenkilön äitiä.

Vielä elokuvan alkupäässä mietin, että ehkä vuosien tauko onkin tehnyt leffalle hyvää, sillä se sai minut mukaansa oikein napakasti. Seikkailu kulkee eteenpäin vauhdikkaasti ja siitä löytyi jopa aika jännittävän viihdyttävä kohtaus, jossa junakyyti muuttui vuoristoradaksi ja jonka jälkeen juna päätyy liukumaan jäätyneelle järvelle. Ajattelin, että kyseessä onkin ihan menevä jouluseikkailu, vaikka samalla mietin myös, ettei tapahtumilla oikein tunnu olevan merkitystä. Asioita tapahtuu, jotta lapsikatsojat pysyisivät iloisina tai kauhistuneina, mutta millään ei ole oikein mitään vaikutusta siinä kohtaa, kun vihdoin päästään Korvatunturil... siis mitä, joulupukki asuu muka pohjoisnavalla?! Hölmöt ulkomaalaiset, kaikkea ne keksivätkin! Joka tapauksessa, kun vihdoin päästään... öh... sinne missä ikinä vanha valkoparta punanuttu asustaakaan, Napapiirin pikajuna lopettaa kulkemisen. Sielläkin tapahtuu hieman, mutta se osio seikkailusta ei ole millään lailla mukaansatempaava tai viihdyttävä. Siinä kohtaa viimeistään alkaa tuntua siltä, ettei filmi tule johtamaan mihinkään. Poika vain matkaa joulupukin luo ja siinä se. Matkan varrelle on tungettu paljon kaikenlaista ylimääräistä, jotta lopputulosta voisi kutsua koko illan elokuvaksi. Silti siinä on yhtä simppeli tarina kuin joka joulu televisiossa näytettävässä "Lumiukko" -lyhytanimaatiossa (1982), muttei läheskään yhtä paljon tunnetta ja sydäntä.

Yleensä kun puhutaan jouluelokuvista, niistä tulee mieleen hauskuus ja lämminhenkisyys, sillä joulu on iloinen juhla. Näin ei ole Napapiirin pikajunassa. Tämä elokuva on todella kylmä ja oudon ankea. Se paikka-missä-ikinä-joulupukki-majaileekaan on jättimäinen kaupunki, jonka kadut ovat tyhjät ja aavemaiset. Ne tontut, jotka leffassa nähdään, ovat tylyjä ja hieman pelottavia. Leffa on paikoitellen karmivan kolkko, mikä tekee siitä luotaantyöntävän. Siitä myös puuttuu täysin jouluun liittyvä ihmeellisyys ja maagisuus. Katsojalle ei synny lähes koskaan "hei vau" -tunnetta, vaikka aukiolle onkin pystytetty sata metriä korkea joulukuusi. Vain alussa saattaa syntyä ihmetystä, Napapiirin pikajunan ilmestyessä sumun keskeltä. Muuten ainoa ihmeellisyys on läpi filmin kulkeva outo mysteerisyys. Elokuvaa katsoessa alkaa heräilemään erilaisia kysymyksiä kuten: Kuka salaa matkustava mies on? Millä perusteella lapsia viedään tapaamaan joulupukkia? Ovatko salamatkustaja ja konduktööri sama henkilö, koska heitä esittää Tom Hanks? Vai onko jompikumpi heistä päähenkilö tulevaisuudessa, sillä Hanks toimii kertojana, joka on selkeästi päähenkilö aikuisena... Tämän pohtiminen on parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Muuten se on vain mitäänsanomaton ja ontto. Siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain, mutta millään sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta, eivätkä tapahtumat ole edes kovin muistettavia.

Huonointa Napapiirin pikajunassa on kuitenkin sen animointi. Taustat kuten Napapiirin pikajuna ja Pohjoisnapa näyttävät kyllä ihan hyviltä, mutta motion capturella toteutetut ihmiset ovat todella kamalan näköisiä. Hahmot näyttävät todella keskeneräisiltä ja vaikka oikeat ihmiset ovat esittäneet heidän eleensä ja liikkeensä, näyttävät ne silti todella luonnottomilta. Lähikuvat hahmojen kasvoista ovat välillä todella kaameaa katsottavaa, etenkin kun kiinnittää huomiota heidän suunliikkeeseen. Joissain vauhdikkaissa kohtauksissa ei ehdi katsoa hahmoja tarkkaan, mutta muuten animointi tekee elokuvan katsomisesta huomattavasti vaikeampaa. Keskeneräisellä tarkoitan myös sitä, että yhdessä kohtaa päähenkilö putoaa hiilikasaan, mutta animaattorit eivät ole vaivautuneet tekemään minkäänlaista likaa pojan vaatteisiin tai kasvoihin. Jos leffa olisi toteutettu näyteltynä tai täysin puhtaana animaationa, olisi se visuaalisesti paljon parempi, mutta se ei ole oikein kumpaakaan. Napapiirin pikajunan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka on aiemmin ohjannut erittäin hyvän seikkailutrilogia Back to the Futuren (1985-1990) ja Oscar-palkitun Forrest Gumpin (1994). Tämä tyhjentävä teos ei tunnu lainkaan Zemeckisin filmiltä ja sitä katsoessa alkaa lähinnä harmittamaan, mihin hänen taitonsa ovat kadonneet vuosien varrella? Tosin hänen ja William Broyles Jr.:n kirjoittama käsikirjoitus ei lähtökohdiltaan ole onnistunut, joten voiko sen pohjalta mitään hyvää edes tehdä? Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot ja elokuvan toiseksi paras asia. Joulumusiikkia on tietty mukana, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta sen sijaan leffan alkupäässä nähtävä musikaalinumero on täysin irrallinen ja ärsyttävän ylienerginen kohtaus.

Yhteenveto: Napapiirin pikajuna on aika unohdettava ja mitäänsanomaton jouluelokuva. Joulumieltä siitä ei tosin tunnu löytyvän lainkaan, vaan filmi on vain inhottavan kylmä ja luotaantyöntävän ankea. Tontuista on tehty ilkeitä, kaikki on synkkää, eikä mistään löydy mitään ihmeellisyyttä. Itse tarina on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkään ei ole osattu käyttää oikein. Päähenkilö ei tunnu kehittyvän mihinkään ja hahmoista vain köyhä Billy tuntuu oikeasti joltain. Tapahtumia on hirveästi, mutta millään ei ole lopuksi mitään väliä, eivätkä hurjastelut ole vuoristoratahetkeä ja jäätynyttä järveä lukuunottamatta muistettavia. Joulupukin kaupungin tapahtumat ovat jo tylsiä, eikä loppuhuipennuksesta jaksa kiinnostua millään lailla. Kauheinta leffassa on kuitenkin sen animointi. Vain jotkut taustat ja itse juna näyttävät tyylikkäiltä, mutta hahmot ovat todella elottoman ja keskeneräisen näköisiä. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat sentään onnistuneet ja mukana on pari viihdyttävää hetkeä, sekä ihan kivaa mysteerisyyttä. Ne eivät kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, enkä voi suositella Napapiirin pikajunan katselua, paitsi jos haluatte tehdä iloisesta perhejoulustanne masentavan. Joitakin leffan kolkkous voi ihastuttaa, mutta itse en voi olla hämmästelemättä, mitä ihmettä ohjaaja Robert Zemeckis kuvitteli tekevänsä? Tämän sijaan suosittelen katsomaan Zemeckiksen Saiturin joulu -leffan, johon tässä elokuvassa on muuten hauska viittaus. Yksi rikkinäisten lelujen vaunun nukeista on nimittäin Saiturin joulun päähahmo herra Scrooge, mikä herättää tietty kysymyksen siitä, suunnitteliko Zemeckis jo 2000-luvun alussa tekevänsä siitäkin tarinasta elokuvan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Polar Express, 2004, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Shangri-La Entertainment, Playtone, ImageMovers, Golden Mean, Universal CGI