Tenacious D: Maailman paras rokkibändi (Tenacious D in The Pick of Destiny - 2006) - elokuva-arvostelu

TENACIOUS D: MAAILMAN PARAS ROKKIBÄNDI

TENACIOUS D IN THE PICK OF DESTINY

Ohjaus: Liam Lynch

Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.

Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.

Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.

Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion

Arvostelu: Elf (2003)

ELF

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Zooey Deschanel, Daniel Tay, Mary Steenburgen, Bob Newhart, Ed Asner, Faizon Love, Amy Sedaris, Kyle Gass, Andy Richter, Jon Favreau ja Peter Dinklage
Genre: komedia, seikkailu, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Elf on Jon Favreaun ohjaama jouluelokuva vuodelta 2003. Sen suunnittelu lähti käyntiin jo 1990-luvulla, kun käsikirjoittaja David Berenbaum sai idean ihmisten maailmaan tutustuvasta tontusta. Elokuva pysyi kirjoitusvaiheessa pitkään ja sitä työstettiin useasti uudestaan, kunnes projekti lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Alunperin päärooliin kaavailtiin Jim Carreyta, mutta hän hylkäsi tarjouksen, jolloin rooliin valittiin Will Ferrell. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elf sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2003. Suomeen leffa tosin saapui vasta 2005 suoraan DVD:lle. Elokuva oli iso hitti ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Kyseessä onkin yksi 2000-luvun suosituimmista joulufilmeistä. Itse näin Elfin muutama vuosi sitten ennen joulua ja pidin sitä ihan hauskana kohelluksena. Olen välillä pohtinut leffan uudelleenkatselua ja suunnittelin jo viime vuonna arvostelevani tämän ennen joulua. Päädyin kuitenkin arvioimaan eri elokuvat, jolloin Elf siirtyi tälle vuodelle. Ja kun marraskuussa halloweenin juhliminen päättyi, päätimme tyttöystäväni kanssa aloittaa joulun vieton katsomalla Elfin.

Buddy on koko elämänsä luullut olevansa joulutonttu kuten kaverinsa, kunnes eräänä päivänä hänelle selviää, että hän onkin ihminen. Buddy päättää jättää Joulupukin pajan ja matkustaa New Yorkiin etsimään isäänsä.

Will Ferrell näyttelee tarinan päähahmo Buddy-tonttua, jonka elämä kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana. Buddy on elänyt koko elämänsä Joulupukin pajalla tonttujen kanssa ja oppinut heidän tapansa. Kun hän siis reissaa New Yorkiin, on hän täysin ulalla kaikesta. Aluksi Buddyn kohellus ja kaiken leikkimiseksi mieltäminen naurattaa, mutta välillä hän muuttuu myös aika ärsyttäväksi. Elokuva pyrkii korostamaan Buddyn hyväsydämisyyttä, antaen siten katsojalle mahdollisuuden hyväksyä tämän hölmöilyt, mutta joissain kohdissa tämä ei täysin onnistu ja katsojana on täysin niiden puolella, jotka suuttuvat Buddylle. Pääasiassa hahmo kuitenkin toimii, mikä johtuu lähinnä Ferrellin mahtavasta heittäytymisestä. Ferrell joutuu tekemään leffassa paljon asioita, mistä tulisi kenelle tahansa todella huono olo ja voin kuvitella, että hän on joutunut tekemään ne monta kertaa.
     New Yorkissa Buddy kohtaa erilaisia persoonia, jotka suhtautuvat hyvin eri tavoin Buddyn tonttuiluun. Gimbels-tavaratalossa työskentelevä Jovie (Zooey Deschanel) pitää Buddya kummallisena, mutta alkaa vähitellen tottumaan tämän erilaisuuteen. Jovien pomo (Faizon Love) taas ei innostu Buddyn tyylistä. Elokuvan ohjaaja Jon Favreau tekee pienen roolin Buddya ihmettelevänä lääkärinä ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage nähdään ylimielisen kirjailijan roolissa. Buddyn isä Walter Hobbs (James Caan) on laimeahko versio "Saiturin joulu" -tarinan ("A Christmas Carol" - 1843) Scroogesta, vanhasta työnarkomaanista, joka laiminlyö rakkaitaan ja jolla ei todellakaan ole aikaa joululle. Tästä syystä katsojana säälii hieman Walterin vaimoa (Mary Steenburgen) ja poikaa (Daniel Tay), jotka ovat paljon kiinnostuneempia Buddysta kuin Walter. Steenburgen ja Tay ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja niin ovat myös Caan ja Zooey Deschanel, joka uskottavasti ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon.
     Elokuvassa nähdään myös Bob Newhart Buddyn tonttuisänä ja Ed Asner Joulupukkina. Newhart on oivallinen huolehtivana isähahmona, mutta Asnerista tuntuu hieman puuttuvan sitä lämpöä, minkä Joulupukki tarvitsisi.

Olin oikein ilahtunut, sillä pidin Elfistä tällä katselukerralla enemmän kuin aiemmin. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava tai kovin ihmeellinen teos, mutta elokuva sai minut mukavasti hyvälle joulumielelle ja odottamaan joulun aikaa, joten filmi onnistui oikein mainiosti tavoitteessaan. Siitä riittää erittäin hyvin hupia ja riemua koko perheen yhteiseen joululeffahetkeen, sillä huumoria on mukana moneen makuun. Lapset pääsevät nauttimaan hassusta koheltamisesta ja Buddyn tietämättömyydestä, kun taas aikuisia saattavat naurattaa ovelasti piilotetut tuhmat jutut tai tietyt asiat, mitä he saattavat huomata itsestään elokuvaa katsoessaan. Kaikenikäiset voivat nauraa Buddyn saapumiselle New Yorkiin ja itse ainakin nautin suuresti myötähäpeästä syntyvästä komediasta. Kaikkein eniten koin riemua kuitenkin siitä, että elokuvan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se vasta onkin tärkeää. Leffaa on selvästi tehty enemmän huvin kuin rahan takia, mikä myös näkyy lopputuloksessa.

Elokuvasta löytyy myös erittäin kiinnostava juoni ja vaikka tarina onkin hyvin perinteinen ja yllätyksetön, on sitä miellyttävä seurata alusta loppuun. Mukana on tietty tärkeitä teemoja ja sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Nämähän eivät ole tärkeitä juttuja vain lapsille opeteltavaksi, vaan myös aikuisille, jotka tuntuvat unohtavan tällaisia asioita jatkuvasti. Ja ennen kaikkea Elfistä löytyy hilpeää joulumieltä, mikä joistakin kyynikoista saattaa tuntua ällöltä, mutta omasta mielestäni tietty yliampuvuus juuri kuuluu jouluun ja siten myös joululeffoihin. Kirkkaat värit, herkuilla mässäily, yhteislaulut, perheen merkitys ja lahjojen antamisen ilo ovat asioita, joiden kuuluu olla läsnä jouluelokuvissa ja niitä todella löytyy Elfistä. Buddyn intoilu käy paikoitellen hieman raskaaksi, mutta toisaalta maailma olisi varmasti parempi paikka, jos monet muutkin innostuisivat joulusta yhtä lapsenomaisesti.

Tänä päivänä Jon Favreau on tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt mm. isot hittielokuvat Iron Man (2008) ja Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), mutta 2000-luvun alussa hän ei ollut tehnyt vielä mitään erityisen merkittävää. Elfillä Favreau osoittaa taitonsa ohjaajana sekä komediapuolella että muutenkin tunnelman luojana. Ei tämäkään mikään erityisen merkittävä työ ollut, mutta antoi varmasti hyvän pohjan hänelle siirtyä isompiin projekteihin. David Berenbaumin idea on oivallinen ja nokkela, vaikka hän kierrättääkin kliseitä, etenkin loppupäässä leffaa. Kuvaus ei ole millään tapaa erityisen hätkäyttävää, mutta ajaa asiansa, kuten tekee myös leikkaus. Lavasteet ja efektit ovat kuitenkin hyvin silmiinpistävät. Tekijöillä ei ollut erityisen suurta budjettia käytössään, mutta he ovat onnistuneet kääntämään sen edukseen ja leikitelleet visuaalisuuksilla. Joulupukin paja ja Korvatunturi (tai siis Pohjoisnapa missä jenkit luulevat Joulupukin majailevan) ovat aivan päivänselvät lavasteet studiossa. Erikoisina olentoina on käytetty nukkeja ja monet jutut näyttävät pahvisilta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan se jopa tuo oman hauskan lisäyksensä, sillä tekijät ovat selvästi halunneet paikan näyttävän sellaiselta. Laadukkain tehoste leffassa on niksit, joilla muut tontut on saatu näyttämään pieniltä Buddyn vieressä. Tämä on toteutettu nokkelilla huijauksilla ja tietokone-efekteillä ja lopputulos näyttää edelleen mainiolta. Äänimaailmakin toimii ja John Debneyn säveltämät musiikit sisältävät mukavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Elf on kelpo jouluelokuva täynnä lämpöä, värejä ja kohellusta. Leffa tarjoaa hupia niin lapsille kuin aikuisillekin ja se nostaa mukavasti joulumielen pintaan. Elokuvan tarina on kiinnostava ja vaikka se on aika ennalta-arvattava, pitää se mielenkiinnon yllä loppuun asti mainioilla hetkillään. Will Ferrell heittäytyy mahtavasti päähahmo Buddyn rooliin ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin yli-innostuksellaan, on hän todella pidettävä tapaus, toivoessaan aina parasta muille. Muutkin näyttelijät ovat oivallisia valintoja rooleihinsa, vaikka jäävätkin jatkuvasti Ferrellin varjoon. Elokuvasta löytyy aika lailla kaikkea, mitä kunnon joulufilmistä kuuluukin ja hyviä opetuksia, joita joidenkin aikuistenkin pitäisi oppia uudestaan. Visuaalisesti leffa on hauskasti toteutettu ja kömpelöt efektit sopivat mukaan täydellisesti. Kokoero Buddyn ja muiden tonttujen välillä on erinomaisesti toteutettu. Elf sopii oikein hyvin koko perheen yhteiseen jouluelokuvahetkeen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joulusta intoileville. Kyynikoille ja Ferrellistä piittaamattomille tätä ei tosin ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elf, 2003, New Line Cinema, Guy Walks into a Bar Productions, Gold/Miller Productions, Mosaic Media Group, Shawn Danielle Productions Ltd.