Arvostelu: The Super Mario Bros. Movie (2023)

THE SUPER MARIO BROS. MOVIE

Ohjaus: Aaron Horvath ja Michael Jelenic

Pääosissa: Chris Pratt, Anya Taylor-Joy, Chris Pratt, Jack Black, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Fred Armisen, Kevin Michael Richardson, Khary Payton, Sebastian Maniscalo ja Charles Martinet

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

The Super Mario Bros. Movie perustuu Nintendon Mario-videopelisarjaan ja Mario-hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1981 pelissä Donkey Kong. Pelin pohjalta oli vuonna 1993 tehty näytelty elokuvasovitus Super Mario Bros., joka kuitenkin sai täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Sony Pictures yritti hankkia pelin elokuvaoikeuksia 2000-luvulla usean vuoden ajan, mutta edellisen filmatisoinnin epäonnistumisen jälkeen Nintendo ei ollut suostuvainen uuteen yritykseen. Kuitenkin kun Marion luoja Shigeru Miyamoto tapasi 2010-luvun puolessa välissä Universal Picturesin omistaman Illumination-animaatioyrityksen perustajan Chris Meledandri, Miyamoto koki, että tämä yhtiö voisi onnistua uudessa Mario-elokuvassa. Leffan teko lähti liikkeelle ja nyt The Super Mario Bros. Movie saapuu elokuvateattereihin. Itse olen pelannut Mario-pelejä vain muutaman kerran elämässäni ja nähnyt aiemman, aika kehnon elokuvasovituksen. Odotin kuitenkin positiivisin mielin uutta filmatisointia, kokien projektin istuvan parhaiten juuri animaatioelokuvan muotoon. Leffan trailerit nostattivat odotuksiani ja meninkin toiveikkaana katsomaan The Super Mario Bros. Movieta sen lehdistönäytökseen Finnkino Tennispalatsin upeassa ISENSE-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Putkimies Mario lähtee seikkailulle Sienimaailmaan, pelastaakseen veljensä Luigin häijyn jättikilpikonna Bowserin kynsistä. Avukseen Mario saa Sienimaailman prinsessa Peachin, innokkaan sienen Toadin ja leveilevän gorillan Donkey Kongin.

30 vuoden jälkeen Mario ja kumppanit nähdään jälleen valkokankailla, tällä kertaa animaatiomuodossa. Itse Mariona kuullaan Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-2023) tuttu Chris Pratt, joka on aiheuttanut paljon närää siitä lähtien, kun hänen mukanaolostaan ilmoitettiin, oli kyse sitten hänen äänestään tai uskonnollisista näkemyksistään. Lukuun ottamatta elokuvan alkua, Pratt käyttää Mariona omaa ääntään, eikä peleistä tuttua korkeaa ääntä (jonka Pratt on useasti todistanut osaavansa). Itse lämpenin nopeasti sille, että Pratt kuulostaa itseltään ja mielestäni hän sopi rooliin oikein passelisti. Hahmona Mario on tietty erittäin pidettävä heppu, jonka kanssa lähtee seikkailemaan mielellään, kun Marion veli, pelokas Luigi (äänenä Charlie Day) siepataan. Videopeleissä Mariota ja Luigia esittänyt Charles Martinet kuullaan elokuvan Brooklyn-kohtauksissa toisena italialaisamerikkalaisena viiksivalluna.

     Päädyttyään putkiston kautta Brooklynistä Sienimaailmaan, Mario kohtaa monet videopeleistä tutut hahmot. Sienimaailman prinsessa Peach (Anya Taylor-Joy) ei tällä kertaa suostu avuttoman neidon osaan, vaan on aktiivisesti menossa mukana. Sieni Toad (Keegan-Michael Key) on sympaattinen ja gorilla Donkey Kong (Seth Rogen röhönauruineen) on veikeä pullistelija. Mukana ovat myös Donkey Kongin isä, Viidakkomaailman kuningas Cranky Kong (Fred Armisen), Koopa-taikuri Kamek (Kevin Michael Richardson), sekä pingviinien kuningas (Khary Payton). Show'n kuitenkin varastaa täysin Jack Black, joka kuullaan pahan jättikilpikonna Bowserin roolissa. Bowser on aivan mahtava tapaus ja Black irrottelee aivan mahtavasti hahmon äänenä. Hahmo on toimivan häijy, mutta samalla hänestä löytyy jotain herkkää ja sydämellistä, puhumattakaan hauskasta.

Ai että, kun on kiva päästä sanomaan, että The Super Mario Bros. Movie toimii todella hyvin - elokuva saattoi jopa nousta listoillani kaikkien aikojen parhaiden videopeleihin perustuvien leffojen kärkeen! Kyseessä on erittäin lystikäs, mukaansatempaava ja valloittavan viihdyttävä animaatioseikkailu, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuiset Mario-fanit. Puolentoista tunnin elokuvasta ei tylsää hetkeä löydy, vaan se imaisee täysillä mukaansa - vähän kuten Marion löytämä mysteerinen putki Brooklynin viemäriverkostossa. Elokuva tarjoaa toinen toistaan riemastuttavampia kohtauksia ja toimintajaksoja, jotka ovat pullollaan videopeleistä tuttuja juttuja. Lyhyestä kestostaan huolimatta leffaan on saatu mahdutettua 8-bittisiä tasohyppelyjä mukailevia hetkiä, Kart-kaahailua sateenkaarisillalla ja onpa elokuvaan myös otettu hieman kauhuviboja Luigi's Mansion -pelistä (2001).

Erityisiä syvällisyyksiä The Super Mario Bros. Moviesta on kuitenkin turha kaivella. Tarina on erittäin simppeli, mutta eipä sen edes tarvitse olla monimutkikas. Kun muistaa lähdemateriaalin, kertomus veljeään uusien kavereidensa kanssa pelastavasta Mariosta on täysin passeli. Sen sijaan tarinankerronta on ajoittain hieman kömpelöä ja siinä on tietty huonotkin puolensa, kun puoleentoista tuntiin yritetään puskea otteita kaikesta mahdollisesta Mario-liitännäisestä pelistä. Elokuvasta ei löydy paljoa hengähdysaikaa, vaan se painaa menemään aikamoisella vauhdilla. Pääasiassa nopeatempoisuus ei häirinnyt itseäni, mutta seasta löytyy pari kohtaa, joiden aikana toivoisi, että tekijät rauhoittuisivat hieman. Etenkin kohtaus, jossa Mario kohtaa prinsessa Peachin, on aika hutiloiden tehty.

Elokuvasta oikein huokuu tekijöiden rakkaus lähdemateriaaliaan kohtaan. Aaron Horvathin ja Michael Jelenicin ohjaus on ilahduttavaa ja he saavat aikaiseksi paljon hauskoja hetkiä. Vaikka Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Eric Osmondin leikkaus kaipaisivat pientä hengitystilaa, paketti toimii yllättävänkin hyvin. Visuaalisesti The Super Mario Bros. Movie on puhdasta silmäkarkkia. Animaattorit tekevät ällistyttävää työtä, siirtäessään videopeleistä tuttuja hahmoja ja maisemia elokuvamuotoon. Hahmot pysyvät peleille uskollisen näköisinä ja eri tapahtumapaikat värikkäästä Sienimaailmasta synkkään Dark Landsiin ovat todella näyttävät. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja se on täynnä peleistä tuttuja tehosteita. Säveltäjä Brian Tyler hyödyntää onnistuneesti videopeleistä tuttuja Koji Kondon jo ikonisiksi miellettäviä melodioita. Jostain syystä elokuvaan on myös väkisin tungettu kappaleita eri yhtyeiltä ja artisteilta, kuten AC/DC:n Thunderstruck ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Hero, jotka eivät istu mukaan lainkaan, vaan rikkovat elokuvan immersiota joka kerta, kun uusi hittibiisi pistetään soimaan.

Yhteenveto: The Super Mario Bros. Movie on valloittavan viihdyttävä koko perheen animaatioseikkailu, sekä kenties kaikkien aikojen paras videopelielokuva. Leffa kärsii hieman rytmitysongelmista ja parit kohtaukset kaipaisivat lisää aikaa kypsytellä ja hengittää, minkä lisäksi elokuvaan väkisin tungetut kappalevalinnat kummastuttavat. Mitään syvällisyyksiä leffasta ei löydy, eikä tarina ole kovin monimutkikas. Mutta eipä edes toisaalta tarvitsekaan. Kyseessä on riemastuttava ja mukaansatempaava elokuva, joka pitää täysillä mukanaan läpi kestonsa ja jättää janoamaan jatkoa. Elokuva naurattaa makeasti, tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia ja saa pelisarjan kaikenikäiset fanit vinkaisemaan innosta kerta toisensa perään. Lapsille Luigi's Mansion -kohtaukset voivat olla jopa pelottavia. Visuaalisesti elokuva on suoraan sanottuna upea ja ikonisia pelimusiikkeja hyödynnetään mahtavasti. Chris Pratt toimii yllättävänkin hyvin Mariona, vaikkei pääasiassa käytäkään hahmolle tuttua ääntä. Näyttelijöistä parhaan suorituksen tarjoaa Jack Black pahana Bowserina. Eli siis kaikki kiinnostuneet let's-a-go elokuvateatteriin katsomaan The Super Mario Bros. Movieta! Uskon vahvasti leffan menestykseen ja olen täysin valmis ottamaan vastaan jatko-osan, kun sellainen tehdään.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Super Mario Bros. Movie, 2023, Universal Pictures, Nintendo, Illumination Entertainment

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Mitchellin perhe ja koneiden kapina (The Mitchells vs. the Machines - 2021)

MITCHELLIN PERHE JA KONEIDEN KAPINA

THE MITCHELLS VS. THE MACHINES

Ohjaus: Mike Rianda

Pääosissa: Abbi Jacobson, Danny McBride, Maya Rudolph, Mike Rianda, Eric Andre, Olivia Colman, Beck Bennett, Fred Armisen, Conan O'Brien, John Legend, Chrissy Teigen, Charlyne Yi ja Doug the Pug

Genre: animaatio, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

The Mitchells vs. the Machines, eli suomalaisittain Mitchellin perhe ja koneiden kapina on Sonyn uusi animaatioelokuva. Lego Elokuvan (The LEGO Movie - 2014) ohjanneet ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) tuottaneet Phil Lord ja Christopher Miller ryhtyivät työstämään uutta hullunkurista animaatioleffaa. Alunperin "Connected"-nimellä kulkeneen elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo alkuvuodesta 2020, mutta sen julkaisua on kerta toisensa perään siirrelty. Koronaviruspandemian iskiessä Netflix osti lopulta elokuvan esitysoikeudet ja nyt Mitchellin perhe ja koneiden kapina on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä vielä viime vuonna, kun se kulki "Connected"-nimellä. Elokuvan sisällöstä ei liikkunut oikein mitään tietoa, joten ei ihme, ettei kiinnostus herännyt - etenkin kun huomio pyöri kaikissa muissa, paljon odotetummissa filmeissä, joiden ensi-iltapäivät muuttuivat jatkuvasti. Kuitenkin kun leffan traileri vihdoin julkaistiin tämän vuoden alussa, se nousi heti kärkisijoille omalla vuoden odotetuimpien filmien listalla. Katsoinkin Mitchellin perhe ja koneiden kapinan heti, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Katie Mitchell on aloittamassa collegen ja perhe päättää yhdessä viedä hänet uuteen opinahjoon. Kuitenkin samaan aikaan PAL-tekoäly päättää ottaa vallan ja lähettää robotteja ympäri maailman vangitsemaan kaikki ihmiset. Pian enää Mitchellin perhe on jäljellä ja heidän tehtäväkseen jää pysäyttää koneiden kapina ja pelastaa koko ihmiskunta.

Mitchellin perheeseen kuuluvat teini-ikäinen ja elokuvaurasta haaveileva Katie (äänenä Abbi Jacobson), hänen dinosauruksia fanittava pikkuveljensä Aaron (ohjaaja Mike Rianda), jääräpäinen isä Rick (Danny McBride) ja huolehtiva äiti Linda (Maya Rudolph) - unohtamatta tietenkään perheen hulvatonta koiraa Monchia (äänenä hauvajulkkis Doug the Pug), jonka silmät sojottavat koko ajan eri suuntiin ja jonka älykkyysosamäärä lähentelee nollaa. Yhdessä hahmot muodostavat rikkinäisen, mutta erittäin mainion perheen, jonka vauhdikkaaseen tieteisseikkailuun hyppää mukaan suurella riemulla. Jokainen perheenjäsen on hyvin rakennettu hahmo ja jokainen pääsee hyvin esille läpi leffan. Tärkeimpänä on Katien ja Rickin hajonnut isä-tytär-suhde, jonka vaikeudet nousevat heti alussa selville. Mutta kenties yhteinen reissu robottimaailmanlopun keskellä voi auttaa haavojen parantamisessa. Linda-äiti ja Aaron-velikin saavat hetkensä parrasvaloissa ja Monchi se vain jaksaa naurattaa loppuun asti.

Voi pojat, millainen riemastuttava piristysruiske Mitchellin perhe ja koneiden kapina onkaan! Hyvin nopeasti on selvää, että filmin taustalla pyörii samaa porukkaa kuin Lego Elokuvassa ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa; meno on aika lailla yhtä sekopäistä (mutta hallittua) tykitystä, joka levittää heti alussa suuren virneen katsojan kasvoille ja säilyttää innostuneen tunteen vielä pitkään filmin päätyttyä. Jo tässä vaiheessa on pakko hehkuttaa leffan hurjan häikäisevää ja räjähtävän värikästä animointia. Animaattorit ovat jälleen kääntäneet nupit kaakkoon ja ruudulle lävähtää kerta toisensa perään hysteerisen hauskaa kuvastoa. Osa yksityiskohdista saattaa jopa mennä ensimmäisellä katselulla ohi - niin vauhdikasta meno on. Homma ei kuitenkaan koskaan äidy hengästyttäväksi tai vaativaksi, vaan katsojana alkaa suorastaan vaatimaan lisää. Ja sitähän filmi tarjoaa.

Erityisen tyylikästä animaatiojäljessä on sen vekkulimainen ja saumaton yhdistelmä 2D- ja 3D-tekniikoita. Tavallaan leffa näyttää käsin piirretyltä, toisaalta taas selvästi tietokoneanimaatiolta. Digianimaation päälle on piirretty juttuja, jotka herättävät lisätunnetta kaksiulotteisuudesta. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat hurjan vaikuttavia, täynnä kaikenlaista bongailtavaa aina pienistä huoneista isoihin kaupunkinäkymiin. Valojen ja värien käyttö on erittäin taidokasta. Vain parissa kohtaa filmi lähtee synkistelemään, muuten se tarjoaa kaiken värikkäiden valojen loisteessa.

Mutta eihän pelkkä visuaalinen hurmos vielä yksinään riitä ja onkin hienoa, että Mitchellin perhe ja koneiden kapina tarjoaa myös todella mukaansatempaavan scifiseikkailun täynnä hersyvää huumoria, josta koko perhe voi nauttia. Parhaimmillaan filmille nauraa vatsan kipeäksi ja se jaksaa kerta toisensa perään yllättää absurdeilla heitoillaan ja kommelluksillaan, mitä ruudulle sinkoilee. Itse kertomus on hilpeä, kun tämä hieman pöljä perhe yrittää päihittää ihmisvihaajaksi muuttuneen tekoälyn ja tämän robottiarmeijan, mutta samalla tarinan kautta tarjotaan syvällisyyksiäkin. Leffassa kommentoidaan ihmisten kipeää tarvetta älylaitteita ja internetiä kohtaan. Vanha nimi "Connected" kuvastaakin hyvin sitä, kuinka netin kautta ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, mutta siinä samalla ruudun ulkopuolella muiden ihmisten kanssa läsnäoleminen on heikentynyt. Tätä teemaa heijastetaan hyvin Mitchellin perheeseen, joka on liki hajoamispisteessä. Kun perheen ongelmiin syvennytään näin hyvin ja hahmoista hoksaa välittävänsä yllättävänkin paljon, loppupäässä saattaa jopa ihan herkistyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat ensikertalaiset Mike Rianda ja Jeff Rowe, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet Disneyn Gravity Falls -animaatiosarjaa (2012-2016). Kaksikko on selvästi saanut apua tuottajaduo Lordilta ja Milleriltä, ja ohjaajat hoitavat hommansa todella tyylikkäästi. He onnistuvat tarjoamaan hullunkurista menoa ilman, että homma leviää koskaan käsiin. Kaikki on tarkoin suunniteltua ja huolellisesti toteutettua, vaikka osa jutuista tuntuisi kuinka päättömiltä. Tunnelma on läpikotaisin loistokkaasti rakennettu, eikä meno käy koskaan tylsäksi, vaikka kestoa on lähemmäs kaksi tuntia. Riandan ja Rowen työstämä käsikirjoituskin on todella hyvä ja vekkulimainen ja siitä heidän on ollut hyvä ammentaa ohjaukseensa. 

Yhteenveto: Mitchellin perhe ja koneiden kapina on aivan mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Tekijät eivät ole pidätelleet itseään, vaan tarjoavat mitä energisimmän tykityksen. Väärissä käsissä homma hajoaisi käsiin, mutta osaavien tekijöiden ansiosta absurdeimmatkin jutut ja hurjimmatkin kikkailut tuntuvat täysin hallituilta. Jo pelkästään visuaalisesti filmi on upea, yhdistellen tyylikkäästi kaksi- ja kolmiulotteista animointia, luoden veikeän omanlaisensa ulkonäön. Leffa on täynnä vekkulimaisia hahmoja ja pikkutarkkoja yksityiskohtia, mitkä kaikki tarjotaan varsinaisessa väripläjäyksessä, mitä on suuri ilo katsoa. Tarina on todella mukaansatempaava ja hahmot välittömästi pidettäviä. Mitchellin perheen matka tarjoaa valtavasti hupia ja nauraa saa vähän väliä. Elokuvasta löytyy myös syvällisemmätkin puolensa liittyen perheenjäsenten välisiin suhteisiin ja ihmisten teknologiariippuvuuteen ja kuinka se voisi koitua meidän kohtaloksemme. Kaikin puolin Mitchellin perhe ja koneiden kapina on riemastuttava animaatioleffa, jota katsoessa harmittaa, ettei sitä pääse kokemaan elokuvateatterissa - ja vieläpä 3D:nä. Kyllä, kerrankin on tehty elokuva, minkä tekisi mieli nähdä 3D:nä! Ajatella!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mitchells vs. the Machines, 2021, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Columbia Pictures

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017)

LEGO NINJAGO ELOKUVA

THE LEGO NINJAGO MOVIE

Ohjaus: Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan
Pääosissa: Dave Franco, Justin Theroux, Michael Peña, Kumail Nanjiani, Abbi Jacobson, Zach Woods, Fred Armisen, Jackie Chan, Olivia Munn ja Kaan Guldur
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

The LEGO Ninjago Movie, eli suomalaisittain Lego Ninjago elokuva pohjautuu Legon "Ninjago"-lelusarjaan, jonka tuotteita alkoi ilmestyä kauppoihin vuonna 2011. Lelujen pohjalta tehtiin televisiosarja samana vuonna, jotta lelut saisivat lisää huomiota. "Ninjago"-legot ovatkin nousseet suureen suosioon lasten keskuudessa ympäri maailman. Harmillisesti suosio ei ole yhtä suuri aikuisten keskuudessa, joten kun vuonna 2013 ilmoitettiin, että Lego Ninjago Elokuva oli tekeillä, ei se herättänyt suuria tunteita. Toisaalta siinä kohtaa ensimmäinen Lego-filmi, eli Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) ei ollut vielä ilmestynyt, joten monet suhtautuivat muutenkin todella epäilevästi leffaan. Suosio ei kuitenkaan noussut vuonna 2014, vaikka Lego Elokuvaa ylistettiin, sillä seuraavana oli tiedossa Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), jonka päähenkilö oli paaaljon tunnetumpi kuin jokin "Ninjago". Itse olen aina ollut suuri Lego-fani ja omistan todella paljon erilaisia tuotesarjoja, mutta "Ninjago"-tuotteita minulla ei ole lainkaan, sillä se ei ole koskaan kiinnostanut minua. Televisiosarjasta olen nähnyt pätkiä, mutta ne eivät tehneet minuun vaikutusta. Odotin tältä vuodelta huomattavasti enemmän Lego Batman Elokuvaa ja olisin toivonut seuraavan leffan olevan "Lego Star Wars Elokuva" tai jotain. Vasta viikkoa ennen lehdistönäytöstä aloin oikeasti löytää mielenkiintoa Lego Ninjago Elokuvaa kohtaan, sillä ajattelin, että koska en tiedä koko hommasta mitään, se voisi yllättää minut olemalla todella hyvä, minkä lisäksi se olisi varmasti visuaalisesti upea. Positiivisin tuntein lähdin siis katsomaan elokuvaa, vaikken odottanutkaan samanlaista nerokkaan erinomaista teosta kuin kaksi edellistä Lego-elokuvaa.

Paha Garmadon hyökkää jatkuvasti armeijansa kanssa Ninjagon kaupunkiin, jota suojelee ninjatiimi. Vihreä ninja on Garmadonin suurin vihollinen, mutta Garmadon ei tiedäkään, että Vihreä ninja on oikeasti hänen teini-ikäinen poikansa Lloyd.

Vihreää ninjaa (varmaan ikuisesti laiskan kuuloinen Dave Franco), eli Lloyd Garmadonia kiusataan kaiken aikaa siitä, että hän on pahiksen poika. Vaikka Garmadon ei sitä tiedä, niin koko kaupunki tuntuu tietävän totuuden. Kaikki syyttävät Lloydia hyökkäyksistä ja monet pelkäävätkin häntä, mutta kun Lloyd naamioituu ninjavermeisiinsä, on hän koko kaupungin suosikki, sillä se on salaisuus, jonka vain muut ninjat tietävät. Läpi leffan onkin hauska seurata, miten Lloyd suhtautuu kaupunkilaisiin, jotka sekä inhoavat että rakastavat häntä. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka alkupäässä hän lähinnä kiukuttelee ärsyttävästi.
     Muita ninjoja ovat punainen Tulininja, eli Kai (Michael Peña), sininen Salamaninja, eli Jay (Kumail Nanjiani), harmaa Vesininja, eli Nya (Abbi Jacobson), valkoinen Jääninja, eli Zane (Zach Woods) ja musta Maaninja, eli Cole (Fred Armisen). Jokaiselle viidestä on luotu pientä sisältöä: Kai on porukan siistein; Nya on hänen voimakas siskonsa; Jay on pelokas; Cole kuuntelee musiikkia ja ottaa rennosti; ja Zane on todellisuudessa robotti, vaikka yrittääkin esittää tavallista teiniä. Harmillisesti alun jälkeen nämä ninjahahmot muuttuvat aika lailla statisteiksi, vaikka kulkevatkin koko ajan Lloydin mukana. Hahmoja ei pääse kunnolla tuntemaan, jolloin heistä ei oikeastaan jaksa välittää.
     Garmadon (Justin Theroux) on mustiin pukeutuva nelikätinen pahis, joka muistuttaa hieman Tähtien sodan (1977-) Darth Vaderia, etenkin kun hänellä on päässään musta kypärä. Leffasta tulee muutenkin mieleen Tähtien sota nuoren sankarin ja tummiin pukeutuneen pahiksen isä-poika-suhteen takia. Garmadon ei ole kuitenkaan yhtä julma kuin Vader, vaan hänen mielestään Ninjagon valloittaminen on vain hauskaa hupia. Vaikka jotkut hänen tekonsa ovat kauheita, on ne käsitelty lapsiystävälliseen tapaan huumorin kautta.
     Muita hahmoja leffassa ovat ninjojen johtaja, eli mestari Wu (Jackie Chan), joka on stereotyyppisesti vanha valkoparta, joka osaa kuitenkin taistella erittäin nopeasti, ja Lloydin äiti Koko (Olivia Munn), joka ei tiedä poikansa ninjapuuhista. Jackie Chan nähdään myös näyttelemässä ääniroolin lisäksi, minkä lisäksi toisena aitona ihmisenä nähdään pientä innokasta poikaa esittävä Kaan Guldur.

Lego Ninjago Elokuva alkaakin hölmöllä kohtauksella, jossa Guldurin esittämä poika astuu sisään liikkeeseen, joka myy ikivanhoja tavaroita. Jackie Chan on liikkeen myyjä, joka päättää kertoa pojalle Ninjagon legendasta, koska pölystä päätellen asiakkaita ei ole, joten mitä muutakaan sitä tekisi? Onneksi kiusallisen aloituksen jälkeen seikkailu lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Nopean esittelyn jälkeen alkaa ensimmäinen nopeatempoinen taistelu Garmadonia vastaan. Elokuva itsessään tuntuu kulkevan todella nopeasti kohtauksesta toiseen, eikä mukana ole kunnon hengähdystaukoja. Harmillisesti kun leffa vihdoin rauhoittuu ja alkaa vaikuttaa siltä, että tarina kertookin oikeasti oudosta isä-poika-suhteesta, elokuvaa muuttuu hieman laahaavaksi. Vaikka erikoinen perhetarina onkin mielenkiintoinen, ei siihen ole saatu mukaan sydäntä, jotta siitä jaksaisi missään kohtaa välittää. Kokonaisuutena Lego Ninjago Elokuva onkin aika ontto, vaikka se viihdyttää lähes koko kestonsa ajan. Sekavan rytmityksen takia filmi tuntuu välillä kulkevan nopeutettuna ja välillä hidastettuna, eikä siitä jää kovin paljoa käteen loppujen lopuksi. Elokuvan jälkeen ihmettelinkin, miten muutaman vuoden takainen Lego Elokuva sai kerrottua paljon monimutkikkaamman ja moniulotteisemman tarinan samassa ajassa, ilman, että se oli yhtä sekava?

Leffasta puuttuu lähes kokonaan Lego Elokuvan kekseliäisyys, itseironia ja syvällisyys. Se oli paljon selkeämmin koko perheen teos, kun taas tämä on lähes kokonaan pelkkää viihdettä lapsille. Aikuisetkin voivat kyllä löytää siitä riemua, etenkin koko elokuvan kekseliäimmästä asiasta, eli ultimaattisesta aseesta ja sen vaikutuksista, mutta muuta ihmeellistä ei ole luvassa. Lapsille siinä on paljon seikkailua, toimintaa ja hassuja hetkiä, mutta suuria nauruja se ei kuitenkaan tarjoa. Elokuva ei osaa nauraa itselleen samalla tavalla kuin edelliset Lego-leffat, mikä voi johtua siitä, että tekijöiden on pitänyt pelata varman päälle, sillä "Ninjago" ei ole erityisen tunnettu juttu vielä. Olisikin ollut parempi, jos tätä ennen olisi tehty tunnetuista leffasarjoista, kuten Tähtien sodasta, Indiana Jonesista (1981-) ja Harry Potterista (2001-2011) Lego-elokuvat ja sitten vasta olisi kokeiltu toimiiko tällainen filmi? Hyviä hetkiä on kyllä mukana ja leffa onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä, jolloin kyseessä on ihan menevä pätkä, mutta Lego Ninjago Elokuva on silti todella selvä tasonpudotus kahden edellisen elokuvan jälkeen.

Leffa on kuitenkin animoitu pääasiassa tyylikkäästi. Ninjago-kaupunki on erinomaisesti toteutettu ja sitä on hienoa katsella, mutta on harmi, että Lego Batman Elokuvan tavoin vesi on vettä, eikä se koostu sinisistä palikoista, kuten Lego Elokuvassa. Hommaa on viety tässä vieläkin pidemmälle, sillä Garmadonin tukikohtatulivuorikaan ei ole legoista koottu, eikä myöskään ole metsä, jossa seikkaillaan leffan aikana paljon. Vaikka niihin onkin yhdistetty palikoita, olisi ollut paljon näyttävämpää, jos kaikki taustat koostuisivat legoista. Onneksi realistinen metsä on kuitenkin oikeassa koossa hahmoihin verrattuna, jolloin tavallinen kasvikin vaikuttaa isolta puulta. Äänimaailmassa parasta on kaikkien aikojen tunnetuimman elokuvahuudon, eli "Wilhelm screamin" käyttö useaan otteeseen peräkkäin. Harmillisesti Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit ovat todella mitäänsanomattomat. Ohjauksesta vastaavat Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan, jotka ovat toimineet pääasiassa animaattoreina aiemmin ja vain Bean on ollut ohjaajan hommissa. Harmillisesti sen myös huomaa ja olen varma, että elokuva olisi paljon parempi, jos ohjaajina olisivat toimineet Lego Elokuvan ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller.

Yhteenveto: Lego Ninjago Elokuva on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, mutta se jää monin tavoin kahden edellisen Lego-elokuvan jalkoihin. Mukana ei ole kunnon kekseliäisyyttä yhtä hienoa juttua lukuunottamatta, eikä teos osaa nauraa itselleen, mikä oli yksi hauskimmista asioista edellisissä leffoissa. Hauskoja hetkiä on kyllä mukana, muttei filmi kovin monia nauruja tarjoa. Leffan pääteema, eli erikoinen isä-poika-suhde tuo hieman liian paljon mieleen Tähtien sodan ja on harmi, että päähenkilön lisäksi muita ninjoja ei pääse tuntemaan kunnolla. Tarina on ihan toimiva ja pitää mukanaan, mutta kokonaisuus tuntuu silti jotenkin ontolta ja sydämettömältä. Animointijälki on upeaa, vaikka onkin harmi, että vesi, metsä ja Garmadonin tulivuori eivät olekaan legopalikoista rakennetut. Lapsille Lego Ninjago Elokuva on varmasti todella hyvä toimintaseikkailu, mutta aikuiset tämä voi helposti jättää kylmäksi. Ei siis kannata odottaa kovin nerokasta teosta, vaan varautukaa näkemään kivaa hömppää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
The LEGO Ninjago Movie, 2017, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment