Arvostelu: Blue Beetle (2023)

BLUE BEETLE

Ohjaus: Ángel Manuel Soto

Pääosissa: Xolo Maridueña, Bruna Marquezine, Belissa Escobedo, George Lopez, Susan Sarandon, Raoul Max Trujillo, Damián Alcázar, Elpidia Carillo, Adriana Barraza, Harvey Guillén ja Becky G

Genre: toiminta, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Blue Beetle perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1939. Warner Bros. Pictures alkoi vuonna 2018 suunnitella DC:n sarjakuvien pohjalta elokuvia, jotka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa ja yksi ensimmäisenä aluille pistetyistä projekteista oli Blue Beetle. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja kun studiolla tykättiin ohjaaja Ángel Manuel Soton otteesta ja nähdystä kuvamateriaalista, elokuva päätettiinkin siirtää suoratoistopalvelusta elokuvateatterilevitykseen. Nyt Blue Beetle on saanut ensi-iltansa ja itse en ollut järin innoissani filmistä. Supersankarileffoja ilmestyy nykyään turhan tiuhaan tahtiin ja koin vuoden muut sarjakuvafilmatisoinnit kiinnostavampina. Asiaa ei auttanut, ettei hahmo ollut minulle entuudestaan tuttu, eikä trailerikaan vakuuttanut minua. Kävinkin katsomassa Blue Beetlen sen ensi-iltapäivänä varautunein odotuksin.

Vastikään collegesta valmistunut Jaime Reyes ryhtyy etsimään itselleen työpaikkaa. Tulevaisuuden haaveet joutuvat kuitenkin väistymään, kun Jaime saa käsiinsä mystisen skarabeen, joka linkittyy Jaimeen ja antaa hänelle supervoimat.

Pääroolissa Jaime Reyesinä, eli Blue Beetlenä nähdään Karate Kid -elokuvia (1984-2024) jatkaneesta Cobra Kai -televisiosarjasta (2018-) tuttu Xolo Maridueña. Itselleni entuudestaan tuntematon Maridueña teki nopeasti vaikutuksen tämän itselleni entuudestaan tuntemattoman supersankarin osassa, enkä pistäisi yhtään vastaan, jos näyttelijä palaisi rooliin tulevaisuudessakin. Jaime on juuri collegen lakiopinnoista valmistunut nuorukainen, joka monen muun tavoin odottaa, että koko maailma olisi nyt auki hänen edessään. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan ikävän totuuden, ettei niillä hyvillä papereillakaan todellisuudessa pitkälle pötkitä... etenkään jos samoihin aikoihin saa haltuunsa mystisen artefaktin, joka kiinnittyy sinuun ja pakottaa sinulle supervoimat. Jaime on pidettävä heppu ja on kiinnostavaa seurata supersankaritarinaa, jossa hahmo yrittää keksiä keinoa päästä voimistaan eroon, sen sijaan, että lähtisi heti hyödyntämään niitä maailmanpelastushommissa. Maridueñan roolityö vain paranee loppua kohti ja tästä vakuuttuneena minun pitää muuten pikimmiten ottaa Cobra Kai katseluun...

     Leffan todellinen vetonaula tuntuu kuitenkin olevan Jaimen perhe, joka pitää sisällään toinen toistaan vekkulimpia tyyppejä. Äiti Rocio (Elpidia Carrillo) jää hieman paitsioon ja sisko Milagro (Belissa Escobedo) yrittää liikaa matkia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffasta (2021) Awkwafinan Katy-hahmoa. Isä Alberto (Damián Alcázar) on sympaattinen, mutta show'n varastavat tämän veli, eli Jaimen hulvaton setä Rudy (George Lopez) ja loppupäässä yllättävä isoäiti (Adriana Barraza). Lopez ja Barraza irrottelevat onnistuneesti rooleissaan.

Siinä, missä elokuvan hyvispuoli toimii mainiosti, pahisosasto jättää kylmäksi. Yleensä mainio Susan Sarandon näyttelee Victoria Kordia, rikasta bisnesnaista, joka on vuosikausia etsinyt skarabeeta, käyttääkseen sen voimia pahoihin tarkoituksiin. Hahmo on todella tylsä, eikä edes Sarandon onnistu pelastamaan Victoriaa geneerisyyden ja kliseisyyden kuopasta. Kiinnostavampi on Victoriaa auttava luutnantti Carapax (Raoul Max Trujillo), josta löytyy enemmän syvyyksiä, jotka kuitenkin jätetään katsojalta pimentoon liian pitkäksi aikaa, jolloin niiden läväyttäminen silmille kriittisimmällä hetkellä ei tunnu enää ansaitulta. What We Do in the Shadows -vampyyrisarjassa (2019-) ilahduttava Harvey Guillén taas haaskataan täysin Victorian päätiedemiehenä, "Sanchezina". Lisäksi menossa on myös mukana Victorian veljentytär Jenny (Bruna Marguezine), joka ei pidä tätinsä toimista ja jonka kautta skarabee päätyy Jaimen käsiin. Marquezine toimii roolissaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Maridueñan kanssa.     

Blue Beetle ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä supersankarileffa, mutta alhaiset odotukseni huomioon ottaen pidin siitä yllättävänkin paljon. Elokuvalta löytyy turhan selvät kompastuskivensä ja aika heikkojen vihollisten lisäksi leffa kaipaisi myös enemmän omaperäisyyttä. Toki siinä kohtaa, kun DC:n ja Marvelin sarjakuvien pohjalta on tehty yli sata näyteltyä filmatisointia, puhumattakaan animaatioista ja muiden firmojen sarjisadaptaatioista, on mahdotonta, että kukaan pystyisi tekemään elokuvaa, mistä ei tulisi mieleen joku näistä aiemmista leffoista. Mutta kun Blue Beetleä katsoessa huomaa jatkuvasti miettivänsä, että "tämä on Iron Manista (2008), tuo on Spider-Man: Homecomingista (2017), tämä muistuttaa Venomia (2018), tuo näyttää vähän Deadpoolilta (2016), tuosta tulee mieleen Spider-Man Avengers: Endgamesta (2019) ja oho, tähän on saatu mukaan myös vähän The Matrixin (1999) visuaalisuuksia", tahattomat mielleyhtymät muuttuvat puhtaan kopioinnin epäilyksi. Ja kuten varmaan jotkut huomasivat, listasin lähes pelkkiä Marvel-leffoja. Osa synkemmistä DC-tuotannoista pitävistä voikin turhautua, kuinka paljon Blue Beetle muistuttaa enemmän Marvelin kuin DC:n elokuvauniversumia.

Vaikka lainailu ja lukuisat kliseet häiritsevät (katsojana pystyy sanomaan jotkut vitseistä ja filosofisista latteuksista loppuun etukäteen, kun samat jorinat on kuultu moneen kertaan), Blue Beetle nousee silti plussan puolelle. Se on vikoineenkin viihdyttävä supersankariseikkailu, joka nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Elokuvan ehdottomasti vahvinta antia on sen perhepuoli. Reyesit ovat tiivis poppoo ja näyttelijät saavat homman tuntumaan aidolta ja rakastavalta perheeltä. He ovat oivallisen erilaisia ja tykättäviä persoonia, tarjoten runsaasti hyvää huumoria. Kun yleensä supersankarielokuvissa päähenkilö joutuu pelastamaan perheensä pahisten kynsistä, on mukavaa vaihtelua, kun perhe tekee osansa pelastaakseen päähenkilön. Pidin myös siitä, kuinka pienimuotoinen leffa Blue Beetle on, kun kyse on perheen suojelemisesta, eikä tyypilliseen nyky-supersankarielokuvien tapaan rinnakkaistodellisuuksia sisältävän multiversumin pelastamisesta. Toimintaa on mukana ja pääasiassa taistelut ovat viihdyttävää turpaanvetoa, mutta loppupäässä Blue Beetlen ja Carapaxin yhteenotto alkaa jossain kohtaa hieman puuduttamaan.

Elokuvan on ohjannut Ángel Manuel Soto, joka ei ollut tätä ennen tehnyt erityisen isoja filmejä. Soto suoriutuu hommastaan pätevästi ja luo tehokasta tunnesidettä perhepuoleen. En kuitenkaan tiedä, pitääkö elokuvan turhauttavasta matkimisesta syyttää Sotoa, vai käsikirjoittaja Gareth Dunnet-Alcoceria. Dunnet-Alcocer onnistuu joillain osa-alueilla, mutta hänen tekstinsä kaipaisi runsaasti enemmän mielikuvitusta ja toivon, että jos Blue Beetle saa jatkoa ja hän palaa käsikirjoittajaksi, Dunnet-Alcocer saisi laadittua sankarin ympärille paljon omaperäisemmän tekstin. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja varsin sujuvasti leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat mainiot. Blue Beetlen asu on tyylikäs, mutta Carapaxin lopullinen asu pikemminkin huvittaa yliyritteliäisyydessään. Erikoistehosteet ajavat asiansa, vaikka ne heikkenevät loppua kohti. Yksi elokuvan parhaista puolista on yllättäen sen musiikkipuoli. Bobby Krlic tunnelmoi erittäin toimivasti melodioillaan ja varsinkin Blue Beetlen tunnussävelmä jämähtää päähän.

Yhteenveto: Blue Beetle on kelpo supersankariviihdettä, joka kaipaisi kuitenkin huomattavasti omaperäisempää otetta. Genren kuluttajille elokuva sisältää turhan paljon jo nähtyjä juttuja, oli kyse sitten visuaalisista kikoista, asusuunnittelusta, ideoista tai ihan suoraan kokonaisista kohtauksista. Myös pahispuoli jättää pääasiassa kylmäksi, eikä yleensä mainio Susan Sarandon onnistu pelastamaan tylsää hahmoaan. Elokuva kuitenkin onnistuu todella hyvin päähenkilössään ja tämän perheessä. Xolo Maridueña tekee Jaime Reyesistä välittömästi pidettävän ja vakuuttaa yhä enemmän, kun tästä tulee Blue Beetle. Show'n kuitenkin varastaa hahmon perhe, josta löytyy toinen toistaan vekkulimpia persoonia. Perhedynamiikka on loistava ja tuo jotain raikasta muuten geneeriseen ja kliseiseen supersankarirainaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja juttuja, sekä ihan tyylikästä toimintaa, joskin loppumatsi äityy turhan massiiviseksi muuten mukavan pienimuotoisessa filmissä. Supersankarielokuvien suurkuluttajille Blue Beetle on toki pakkokatsottavaa, vaikka välillä tuntuisikin, ettei sillä ole mitään uutta tuotavaa pöytään. Jos taas on iskenyt ähky vastaavia leffoja kohtaan, voi filmin huoletta jättää siihen, että se tulee jossain kohtaa HBO Maxiin, minne se alun perin suunniteltiin. Heikkouksineenkin tykkäsin Blue Beetlestä, lähinnä sen hahmojen takia ja toivon näkeväni Jaime Reyesin perheineen vielä uudestaan tulevaisuudessa - mutta mielikuvituksellisemman käsikirjoituksen kera.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Beetle, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, The Safran Company, Warner Bros. Pictures Mexico

Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company