Arvostelu: Blue Beetle (2023)

BLUE BEETLE

Ohjaus: Ángel Manuel Soto

Pääosissa: Xolo Maridueña, Bruna Marquezine, Belissa Escobedo, George Lopez, Susan Sarandon, Raoul Max Trujillo, Damián Alcázar, Elpidia Carillo, Adriana Barraza, Harvey Guillén ja Becky G

Genre: toiminta, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Blue Beetle perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1939. Warner Bros. Pictures alkoi vuonna 2018 suunnitella DC:n sarjakuvien pohjalta elokuvia, jotka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa ja yksi ensimmäisenä aluille pistetyistä projekteista oli Blue Beetle. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja kun studiolla tykättiin ohjaaja Ángel Manuel Soton otteesta ja nähdystä kuvamateriaalista, elokuva päätettiinkin siirtää suoratoistopalvelusta elokuvateatterilevitykseen. Nyt Blue Beetle on saanut ensi-iltansa ja itse en ollut järin innoissani filmistä. Supersankarileffoja ilmestyy nykyään turhan tiuhaan tahtiin ja koin vuoden muut sarjakuvafilmatisoinnit kiinnostavampina. Asiaa ei auttanut, ettei hahmo ollut minulle entuudestaan tuttu, eikä trailerikaan vakuuttanut minua. Kävinkin katsomassa Blue Beetlen sen ensi-iltapäivänä varautunein odotuksin.

Vastikään collegesta valmistunut Jaime Reyes ryhtyy etsimään itselleen työpaikkaa. Tulevaisuuden haaveet joutuvat kuitenkin väistymään, kun Jaime saa käsiinsä mystisen skarabeen, joka linkittyy Jaimeen ja antaa hänelle supervoimat.

Pääroolissa Jaime Reyesinä, eli Blue Beetlenä nähdään Karate Kid -elokuvia (1984-2024) jatkaneesta Cobra Kai -televisiosarjasta (2018-) tuttu Xolo Maridueña. Itselleni entuudestaan tuntematon Maridueña teki nopeasti vaikutuksen tämän itselleni entuudestaan tuntemattoman supersankarin osassa, enkä pistäisi yhtään vastaan, jos näyttelijä palaisi rooliin tulevaisuudessakin. Jaime on juuri collegen lakiopinnoista valmistunut nuorukainen, joka monen muun tavoin odottaa, että koko maailma olisi nyt auki hänen edessään. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan ikävän totuuden, ettei niillä hyvillä papereillakaan todellisuudessa pitkälle pötkitä... etenkään jos samoihin aikoihin saa haltuunsa mystisen artefaktin, joka kiinnittyy sinuun ja pakottaa sinulle supervoimat. Jaime on pidettävä heppu ja on kiinnostavaa seurata supersankaritarinaa, jossa hahmo yrittää keksiä keinoa päästä voimistaan eroon, sen sijaan, että lähtisi heti hyödyntämään niitä maailmanpelastushommissa. Maridueñan roolityö vain paranee loppua kohti ja tästä vakuuttuneena minun pitää muuten pikimmiten ottaa Cobra Kai katseluun...

     Leffan todellinen vetonaula tuntuu kuitenkin olevan Jaimen perhe, joka pitää sisällään toinen toistaan vekkulimpia tyyppejä. Äiti Rocio (Elpidia Carrillo) jää hieman paitsioon ja sisko Milagro (Belissa Escobedo) yrittää liikaa matkia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffasta (2021) Awkwafinan Katy-hahmoa. Isä Alberto (Damián Alcázar) on sympaattinen, mutta show'n varastavat tämän veli, eli Jaimen hulvaton setä Rudy (George Lopez) ja loppupäässä yllättävä isoäiti (Adriana Barraza). Lopez ja Barraza irrottelevat onnistuneesti rooleissaan.

Siinä, missä elokuvan hyvispuoli toimii mainiosti, pahisosasto jättää kylmäksi. Yleensä mainio Susan Sarandon näyttelee Victoria Kordia, rikasta bisnesnaista, joka on vuosikausia etsinyt skarabeeta, käyttääkseen sen voimia pahoihin tarkoituksiin. Hahmo on todella tylsä, eikä edes Sarandon onnistu pelastamaan Victoriaa geneerisyyden ja kliseisyyden kuopasta. Kiinnostavampi on Victoriaa auttava luutnantti Carapax (Raoul Max Trujillo), josta löytyy enemmän syvyyksiä, jotka kuitenkin jätetään katsojalta pimentoon liian pitkäksi aikaa, jolloin niiden läväyttäminen silmille kriittisimmällä hetkellä ei tunnu enää ansaitulta. What We Do in the Shadows -vampyyrisarjassa (2019-) ilahduttava Harvey Guillén taas haaskataan täysin Victorian päätiedemiehenä, "Sanchezina". Lisäksi menossa on myös mukana Victorian veljentytär Jenny (Bruna Marguezine), joka ei pidä tätinsä toimista ja jonka kautta skarabee päätyy Jaimen käsiin. Marquezine toimii roolissaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Maridueñan kanssa.     

Blue Beetle ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä supersankarileffa, mutta alhaiset odotukseni huomioon ottaen pidin siitä yllättävänkin paljon. Elokuvalta löytyy turhan selvät kompastuskivensä ja aika heikkojen vihollisten lisäksi leffa kaipaisi myös enemmän omaperäisyyttä. Toki siinä kohtaa, kun DC:n ja Marvelin sarjakuvien pohjalta on tehty yli sata näyteltyä filmatisointia, puhumattakaan animaatioista ja muiden firmojen sarjisadaptaatioista, on mahdotonta, että kukaan pystyisi tekemään elokuvaa, mistä ei tulisi mieleen joku näistä aiemmista leffoista. Mutta kun Blue Beetleä katsoessa huomaa jatkuvasti miettivänsä, että "tämä on Iron Manista (2008), tuo on Spider-Man: Homecomingista (2017), tämä muistuttaa Venomia (2018), tuo näyttää vähän Deadpoolilta (2016), tuosta tulee mieleen Spider-Man Avengers: Endgamesta (2019) ja oho, tähän on saatu mukaan myös vähän The Matrixin (1999) visuaalisuuksia", tahattomat mielleyhtymät muuttuvat puhtaan kopioinnin epäilyksi. Ja kuten varmaan jotkut huomasivat, listasin lähes pelkkiä Marvel-leffoja. Osa synkemmistä DC-tuotannoista pitävistä voikin turhautua, kuinka paljon Blue Beetle muistuttaa enemmän Marvelin kuin DC:n elokuvauniversumia.

Vaikka lainailu ja lukuisat kliseet häiritsevät (katsojana pystyy sanomaan jotkut vitseistä ja filosofisista latteuksista loppuun etukäteen, kun samat jorinat on kuultu moneen kertaan), Blue Beetle nousee silti plussan puolelle. Se on vikoineenkin viihdyttävä supersankariseikkailu, joka nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Elokuvan ehdottomasti vahvinta antia on sen perhepuoli. Reyesit ovat tiivis poppoo ja näyttelijät saavat homman tuntumaan aidolta ja rakastavalta perheeltä. He ovat oivallisen erilaisia ja tykättäviä persoonia, tarjoten runsaasti hyvää huumoria. Kun yleensä supersankarielokuvissa päähenkilö joutuu pelastamaan perheensä pahisten kynsistä, on mukavaa vaihtelua, kun perhe tekee osansa pelastaakseen päähenkilön. Pidin myös siitä, kuinka pienimuotoinen leffa Blue Beetle on, kun kyse on perheen suojelemisesta, eikä tyypilliseen nyky-supersankarielokuvien tapaan rinnakkaistodellisuuksia sisältävän multiversumin pelastamisesta. Toimintaa on mukana ja pääasiassa taistelut ovat viihdyttävää turpaanvetoa, mutta loppupäässä Blue Beetlen ja Carapaxin yhteenotto alkaa jossain kohtaa hieman puuduttamaan.

Elokuvan on ohjannut Ángel Manuel Soto, joka ei ollut tätä ennen tehnyt erityisen isoja filmejä. Soto suoriutuu hommastaan pätevästi ja luo tehokasta tunnesidettä perhepuoleen. En kuitenkaan tiedä, pitääkö elokuvan turhauttavasta matkimisesta syyttää Sotoa, vai käsikirjoittaja Gareth Dunnet-Alcoceria. Dunnet-Alcocer onnistuu joillain osa-alueilla, mutta hänen tekstinsä kaipaisi runsaasti enemmän mielikuvitusta ja toivon, että jos Blue Beetle saa jatkoa ja hän palaa käsikirjoittajaksi, Dunnet-Alcocer saisi laadittua sankarin ympärille paljon omaperäisemmän tekstin. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja varsin sujuvasti leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat mainiot. Blue Beetlen asu on tyylikäs, mutta Carapaxin lopullinen asu pikemminkin huvittaa yliyritteliäisyydessään. Erikoistehosteet ajavat asiansa, vaikka ne heikkenevät loppua kohti. Yksi elokuvan parhaista puolista on yllättäen sen musiikkipuoli. Bobby Krlic tunnelmoi erittäin toimivasti melodioillaan ja varsinkin Blue Beetlen tunnussävelmä jämähtää päähän.

Yhteenveto: Blue Beetle on kelpo supersankariviihdettä, joka kaipaisi kuitenkin huomattavasti omaperäisempää otetta. Genren kuluttajille elokuva sisältää turhan paljon jo nähtyjä juttuja, oli kyse sitten visuaalisista kikoista, asusuunnittelusta, ideoista tai ihan suoraan kokonaisista kohtauksista. Myös pahispuoli jättää pääasiassa kylmäksi, eikä yleensä mainio Susan Sarandon onnistu pelastamaan tylsää hahmoaan. Elokuva kuitenkin onnistuu todella hyvin päähenkilössään ja tämän perheessä. Xolo Maridueña tekee Jaime Reyesistä välittömästi pidettävän ja vakuuttaa yhä enemmän, kun tästä tulee Blue Beetle. Show'n kuitenkin varastaa hahmon perhe, josta löytyy toinen toistaan vekkulimpia persoonia. Perhedynamiikka on loistava ja tuo jotain raikasta muuten geneeriseen ja kliseiseen supersankarirainaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja juttuja, sekä ihan tyylikästä toimintaa, joskin loppumatsi äityy turhan massiiviseksi muuten mukavan pienimuotoisessa filmissä. Supersankarielokuvien suurkuluttajille Blue Beetle on toki pakkokatsottavaa, vaikka välillä tuntuisikin, ettei sillä ole mitään uutta tuotavaa pöytään. Jos taas on iskenyt ähky vastaavia leffoja kohtaan, voi filmin huoletta jättää siihen, että se tulee jossain kohtaa HBO Maxiin, minne se alun perin suunniteltiin. Heikkouksineenkin tykkäsin Blue Beetlestä, lähinnä sen hahmojen takia ja toivon näkeväni Jaime Reyesin perheineen vielä uudestaan tulevaisuudessa - mutta mielikuvituksellisemman käsikirjoituksen kera.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Beetle, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, The Safran Company, Warner Bros. Pictures Mexico

Arvostelu: Lumottu (Enchanted - 2007)

LUMOTTU

ENCHANTED

Ohjaus: Kevin Lima

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, James Marsden, Timothy Spall, Susan Sarandon, Idina Menzel, Rachel Covey, Jeff Bennett, Kevin Lima ja Julie Andrews

Genre: fantasia, komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Enchanted, eli suomalaisittain Lumottu on Walt Disneyn satuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Bill Kellyn ideasta, jonka oikeudet Disneyn Touchstone-yhtiö hankki vuonna 1997. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin useita kertoja, sillä se lähti liikkeelle ronskina komediana, jonka julkaisuun Disney ei suostunut. Rob Marshall palkattiin ohjaajaksi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2002, mutta kun Marshall otti yhteen tuottajien kanssa taiteellisista erimielisyyksistä, hän jätti projektin ja tuotanto viivästyi. Hänen korvaajaksi valittiin Jon Turteltaub, joka päätyi kuitenkin tekemään Disneylle seikkailuleffan National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) ja tilalle otettiin Kevin Lima. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2006 ja Lumottu sai ensi-iltansa lokakuussa 2007. Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai kolme parhaan laulun Oscar-ehdokkuutta, parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä kaksi parhaan elokuvalaulun Grammy-ehdokkuutta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Lumottua. Muistan, kun elokuva ilmestyi ja silloin minua ei voinut vähempää kiinnostaa mitkään prinsessaleffat ja elokuva jäi katsomatta. Kuitenkin nyt kun Lumottu on saamassa jatkoa elokuvalla Lumottu 2 (Disenchanted - 2022), päätin vihdoin katsoa leffan ja samalla arvostella sen.

Animoidussa satumaassa, Andalasiassa sinisilmäinen Giselle rakastuu prinssi Edwardiin. Prinssin ilkeä äitipuoli, kuningatar Narissa pelkää valtansa puolesta ja karkottaa Gisellen paikkaan, jossa kukaan ei elä elämäänsä onnellisena loppuun asti... meidän tavalliseen arkimaailmaamme.

Päärooliin Giselleksi pohdittiin Kate Hudsonia ja Reese Witherspoonia, kunnes osan sai tuohon aikaan vielä lähes tuntematon Amy Adams. Adams hyppää innokkaasti naiivin satumaailmassa elävän naisen saappaisiin (tai pitäisikö sanoa lasikenkiin) ja tulkitsee onnistuneesti hahmonsa ihmetystä, kun tämä päätyy animoidusta Andalasiasta meidän arkisen harmaaseen maailmaan. Giselle on mitä tavanomaisin Disneyn satutyttö, joka tanssii ja laulaa metsän söpöjen eläinten kanssa ja haaveilee menevänsä naimisiin ja elävänsä elämänsä onnellisena loppuun asti komean prinssin kanssa. Hänelle luotu seikkailu ei ole kuitenkaan sitä, mitä odottaa ja Giselle onkin Disney-neito hilpeämmästä päästä.

     Elokuvassa nähdään myös James Marsden prinssi Edwardina, Susan Sarandon ilkikurisena kuningatar Narissana ja Timothy Spall kuningattaren käskyläisenä Nathanielina, sekä tosimaailmassa Patrick Dempsey asianajaja Robertina, Rachel Covey hänen tyttärenään Morganina ja Idina Menzel Robertin tyttöystävänä Nancyna. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin rooleihinsa. Marsden, Sarandon ja Spall ovat oivallisen teatraalisia ja varsinkin Marsden pitää hauskaa komean, joskin latvasta vähän lahon prinssin roolissa. Dempsey sopii mainiosti Robertiksi, johon Giselle törmää ja joka ei usko sanaakaan naisen selityksistä. Niin nuori Covey kuin myöhemmin Frozen - huurteisessa seikkailussa (Frozen - 2013) Disney-prinsessa Elsaa esittänyt Menzel ovat passeleita osissaan.

Olenpa ollut pöljä viimeiset viisitoista vuotta, kun en ole älynnyt antaa Lumotulle mahdollisuutta aiemmin! Elokuva on samanaikaisesti sekä ilahduttava rakkauskirje Disneyn animaatioklassikoille kuin myös ovela parodia niistä. Leffa leikittelee vekkulimaisesti Disney-piirrettyjen kliseillä aina satukirja-aloituksesta ilkeään äitipuoli-kuningattareen, eläinten kanssa laulavaan neitoon ja valkoisella hevosella ratsastavaan prinssiin. Kaikki on hiottu jopa siihen fonttiin, millä "Walt Disney Pictures Presents" ilmestyy ruutuun. Elokuvan piirrosanimoitu alku voisi olla kuin mistä tahansa Disney-animaatiosta ja ai että, kun olikin mahtavaa nähdä pitkästä aikaa käsin piirrettyä animaatiota Disneyltä. Tästä taiteenlajista yhtiö alun perin nousi maailmanlaajuiseen suosioon ja on sääli, että studio on unohtanut toteutustavan lähes kokonaan.

Ei kuitenkaan aikaakaan, kun kuningatar Narissa karkottaa Gisellen meidän arkiseen maailmaamme ja satumainen animaatio muuttuu oikeiksi näyttelijöiksi New Yorkissa. Toisin kuin vaikkapa katastrofaalisen kehnossa Smurffit-leffassa (The Smurfs - 2011), Lumotussa on aidosti viihdyttävää seurata, kun satumaailmasta siirtyvät hahmot tutustuvat meidän maailmaamme. Vaikka New York esitelläänkin Times Squaren valtavien mainostaulujen kera, ei elokuva koskaan syyllisty kiusalliseen piilomainontaan, vaan keskittyy kertomaan hupsua tarinaansa. Gisellen seikkailua seuraa mielellään ja se tarjoaa paljon hyväntuulista menoa ja meininkiä. Kyse ei ole koskaan mistään typerryttävästä koheltamisesta, vaikka leffassa nähdäänkin mm. miekkataistelu lohikäärmeeksi luultua linja-autoa vastaan.

Elokuvan tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa ja se kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja lopputeksteihinsä asti. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä konsepti on niin omaperäinen ja toteutus näin mainio. Leffa tarjoaa kosolti hauskoja juttuja ja kun kyseessä on satu miestä etsivästä neitokaisesta, on mukana toki hempeää romantiikkaa. Siirappisuudelta ei vältytä, mutta silti homma toimii. Kun kuningatar Narissa saapuu lopussa tosissaan kuvioihin, voi elokuva muuttua jopa jännittäväksi perheen pienemmille katsojille.

Muutaman mutkan kautta ohjaajaksi valikoitui Kevin Lima, jonka työstä näkyy into Disneyn prinsessasatuja kohtaan, mutta joka osaa myös pilke silmäkulmassa tehdä niistä hieman pilkkaa. Liman rakentama tunnelma on onnistuneen satumainen, mutta hän tuo mukaan myös modernia komediatyyliä. Bill Kellyn käsikirjoitus on mainio, sisältäen monenlaisia hyviä oivalluksia. Lumottu on myös teknisiltä puoliltaan toimiva, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Animaatio-osuudet ovat taidokkaasti piirrettyjä ja värimaailma on tarkkaan mietitty perinteiseen Disney-pahikseen kuuluvien vihreän ja violetin kera. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Alan Menken tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Yhteenveto: Lumottu on erittäin mainio hassuttelu perinteisten Disneyn prinsessasatujen kustannuksella. Ensiminuuteista lähtien elokuva leikittelee näiden satujen ominaisilla piirteillä ja kliseillä, kääntäen juttuja riemastuttavasti päälaelleen. Arkisempi seikkailu New Yorkissa on oiva idea, jota käsitellään huomattavasti paremmin kuin myöhemmin ilmestyneissä, samaa yrittäneissä koko perheen rainoissa. Elokuva on aidosti hupaisa ja Gisellen matkaa seuraa hymyssä suin. Tarina ei ole erityisen yllättävä, mutta se toimii silti hyvin. Seikkailullisen hengen lisäksi hempeää romantiikkaa on toki mukana, kuten myös lapsille aika jännittäviäkin hetkiä loppuhuipennuksessa. Näyttelijät ovat ilahduttavassa vedossa läpi leffan. Satumaailman hahmoja esittävät näyttelijät ovat hauskan teatraalisia, kun taas tosimaailman hahmojen esittäjät sopivan arkisia. Niin näyttelijöiden kanssa lavasteissa ja lokaatioissa kuvatut kohtaukset kuin alun käsin piirretty animaatio ovat miellyttävää katseltavaa. Lumottu osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi ja minua harmittaa, etten ole älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, voiko tuleva jatko-osa toistaa ykkösleffan yllätyksellisyyden ja magian, vai jääkö se vain yhdeksi rahastusyritykseksi lukuisten muiden jatkoturhakkeiden joukossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enchanted, 2007, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Andalasia Productions, Right Coast Productions

Arvostelu: Pilvikartasto (Cloud Atlas - 2012)

PILVIKARTASTO

CLOUD ATLAS

Ohjaus: Lana Wachowski, Lilly Wachowski ja Tom Tykwer
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Ben Whishaw, Jim Sturgess, Doona Bae, Jim Broadbent, Hugh Grant, Hugo Weaving, Susan Sarandon, Keith David, James D'Arcy, Zhou Xun, David Gyasi ja Robert Fyfe
Genre: draama, scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka, trilleri
Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Cloud Atlas, eli suomalaisittain Pilvikartasto perustuu David Mitchellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. The Matrix -elokuvien (1999-) ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski, sekä Tom Tykwer kiinnostuivat työstämään kirjan pohjalta filmatisoinnin ja hankkivatkin sen elokuvaoikeudet. Hollywoodissa ei kuitenkaan nähty elokuvan potentiaalia ja niinpä kolmikon täytyi yrittää kalastella rahoitusta muita reittejä. Monen jo epätoivoisen yrityksen jälkeen he lopulta saivat saksalaisyhtiöt A Companyn, ARD Degeto Filmin ja X Filmen tekemään yhteistyötä leffan rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011, eri ohjaajien työstäessä samanaikaisesti eri osioita elokuvaan. Lopulta Pilvikartasto sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, minkä lisäksi se jakoi niin kriitikoiden kuin katsojien mielipiteet voimakkaasti kahtia. Toiset ihastuivat elokuvaan, kun taas toiset haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin Pilvikartaston vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, vaikken todellakaan ymmärtänyt siitä kaikkea. Ymmärryksen puutteen takia ostinkin elokuvan heti Blu-raylla ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut aikaa jo ainakin kuusi vuotta. Kun huomasin Pilvikartaston täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1849 lakimies ystävystyy orjan kanssa laivamatkalla Amerikkaan. Vuonna 1936 homoseksuaalisuuttaan salaileva muusikonalku pääsee avustamaan arvostettua säveltäjää. Vuonna 1973 toimittaja saa selville salajuonen ydinreaktorin tuhoamisesta. Vuonna 2012 kirjakustantaja joutuu ongelmiin rikollisen kirjailijan kanssa. Vuonna 2144 keinotekoinen tarjooja päätyy vallankumoukselliselle karkumatkalle kapinallisen kanssa. Vuonna 2321 ihmiskunnan rippeet taistelevat selviytymisestään, Maan muuttuessa myrkylliseksi asukkailleen. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.

Jos hämmennyitte äskeisestä juonikuvauksesta ja pohditte nyt, että mistä ihmeestä Pilvikartastossa on oikein kyse, ette takuulla ole ainoita. Kyseessä on erittäin hämmentävä teos - lähes kolmituntinen eepos, joka kulkee läpi usean vuosisadan, linkittäen vähitellen todella erilaiset tarinat toisiinsa. Läpi elokuvan katsoja jatkaa pohtimista, että miten ihmeessä nämä juonet kuuluvat samaan elokuvaan ja Pilvikartasto todella vaatiikin pari tai vielä useamman katselukerran, jotta siitä pääsee täysin kärryille, eikä välttämättä silloinkaan osaa varmasti sanoa, että mikä filmin kokonaiskertomus on. Katselukokemus ei todellakaan ole helpoimmasta päästä ja tavallaan ymmärrän, jos katselun päättää lopettaa kesken kaiken. Vaikka olinkin hämmentynyt läpi ensimmäisen katselun, Pilvikartasto teki minuun heti ison vaikutuksen, eikä se vaikutus ole haihtunut vuosien ja uudelleenkatselujen varrella. Oikeastaan päinvastoin. Mitä useammin olen leffan nähnyt ja mitä vanhempana sen katson, sitä enemmän saan siitä irti.

Pilvikartaston ensimmäinen katselukerta menee luultavasti lähinnä siihen, että yrittää pysyä jokaisessa juonikuviossa kärryillä. Elokuvassa kerrotaan kuusi päällekkäin kulkevaa tarinaa, jotka sijoittuvat villisti useammalle eri vuosisadalle. Sen lisäksi, että tarinat ovat hyvin erilaiset, kuuluvat kertomukset myös eri lajityyppeihin. On merellistä seikkailua, vakoojajännäriä, humoristisempaa pakoilua, scifitoimintaa ja traagista rakkaustarinaa. Leffa on myös täynnä erilaisia teemoja identiteetistä, orjuudesta, vapaudesta, totuudesta, ihmisluonteesta, rakkaudesta ja sielun uudelleensyntymisestä vuosisatojen, ellei jopa -tuhansien varrella. Tavallaan järki sanoo, etteivät nämä juonikuviot, lajityypit ja teemat millään voi kulkea käsikädessä, eikä elokuva millään voi toimia yhtenäisenä kokonaisuutena. Silti se toimii.

Ei toisaalta ole ihme, että kesti aikaa saada elokuvalle rahoittajia ja että niitä ei Yhdysvalloista löytynyt. Sen lisäksi, että tällaista hurjaa eeposta on vaikea edes markkinoida ja löytää sille oikeaa määrää yleisöä (mitä ei tosiaan harmillisesti löytynyt, elokuvan flopattua taloudellisesti), väärissä käsissä elokuva olisi täysi fiasko. Väärien tekijöiden työstämänä tämä kunnianhimoinen teos hajoaisi täysin käsiin. Niin vain Wachowskit ja Tykwer onnistuivat kyhäilemään tästä voimakkaan kokonaisuuden, jossa eri osaset tukevat toisiaan vakuuttavasti. Jokainen ohjaajista oli vastuussa kahdesta elokuvan tarinoista, mutta on selvää, että he suunnittelivat hommaansa pitkään yhdessä, jotta kaikista visioista muodostuisi lopulta yhteneväisyys. Sen lisäksi, että ihailen suuresti, kuinka vähitellen katsoja alkaa hoksaamaan, kuinka juonikuviot ja hahmot linkittyvät toisiinsa, ihailen valtavasti, kuinka nämä juonikuviot on leikattu yhteen. Pilvikartastossa on jotain hyvin runollista siinä, kuinka se pyörittelee käsittelemiään asioita vuosisadasta toiseen. Filmi on myös aika taiteellinen ja kaikin tavoin omalaatuinen, eikä sitä pysty vertaamaan mihinkään muuhun. Täysin uniikki elämys.

Alexander Bernerin leikkaus on ehdottomasti aplodit ansainnut, sillä kenellä tahansa menisi varmasti pala kurkkuun, kun tulisi pyyntö leikata kuusi juonikuviota toisiinsa sujuvasti. Bernerin työ on tyylikästä ja kaikin tavoin upeasti soljuvaa. Välillä hän keskittyy yhteen kertomukseen pidemmän aikaa, toisinaan hän saattaa leikata yhden minuutin sisällä jokaisen juonikuvion välillä. Palaset loksahtelevat paikoilleen juuri oikein ja läpi leffan intoilin, kuinka hahmojen eri teot tai repliikit tai ylipäätään leffan kuvat tukevat toisiaan, vaikka kuvien välillä tehtäisiin puolen vuosituhannenkin aikahyppy. Leikkauksen soljuvuuden huomaa myös siitä, että vaikka kestoa on liki kolme tuntia, ei se mielestäni ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Tähän vaikuttaa isosti se, että siinä ei seurata vain yhtä tarinaa kolmen tunnin ajan, vaan kuutta lyhyempää, noin 20-30 -minuuttista, joiden välillä leikataan tiuhaan tahtiin. Kun Wachowskien ja Tykwerin ohjaus sekä käsikirjoitus ja Bernerin leikkaus tukevat toisiaan näin vahvasti, on Pilvikartasto äärimmäisen mukaansatempaava elokuva.

Leikkauksen lisäksi leffan muukin tekninen työ on onnistunutta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu kamera-ajoja ja kuvasommitteluja myöten. Valaisukin toimii oivallisesti ja erikoistehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, eri aikakausia mukaillen ja ohjaaja Tykwerin, Johnny Klimekin ja Reinhold Heilin yhteistoimin työstetyt musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Lavastajille ja puvustajille elokuva on varsinainen riemuvoitto, sillä useiden juonikuvioiden ansiosta heille on tarjoutunut mahdollisuus työstää niin historiallisia ja moderneja kuin villin futuristisia paikkoja ja asusteita. Maskeeraajat tekevät myös ihailtavaa työtä, vaikka samalla se on myös vuosien varrella herättänyt kritisointia. Elokuvassa on nimittäin maskeerattu eri etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä näyttämään toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvilta. Normaalisti ymmärtäisin kritiikin, mutta tässä elokuvassa tätä tehdään niin suuntaan jos toiseenkin, etten itse näe siinä ongelmaa. Valkoinen mies on maskeerattu aasialaiseksi, aasialainen nainen valkoiseksi. Tummaihoinen nainen taas nähdään valkoisen miehen roolissa, kun taas eräs miesnäyttelijä esittää naista.

Yleensä puhun näyttelijöistä ja heidän roolihahmoistaan arvostelujeni alkupäässä, mutta tällä kertaa päätin jättää tämän osion tekstin loppuun. Elokuva on varustettu erinomaisella näyttelijäkaartilla ja erityisen hämmästyttävää on, kuinka monet näyttelijöistä esiintyvät jokaisessa leffan tarinassa. Vuonna 1849 Jim Sturgess näyttelee lakimies Ewingia, joka ystävystyy laivalla David Gyasin näyttelemän salamatkustajaorja Autuan kanssa. Laivan miehistöä taas esittävät mm. Jim Broadbent, Tom Hanks ja Ben Whishaw. Keith David esittää palvelija Kupakaa, Doona Bae näyttelee Ewingin vaimoa Tildaa ja Hugo Weaving nähdään Tildan isänä.

     Vuoden 1936 kertomuksessa Whishaw taas nostetaan pääosaan Robert Frobisheriksi, jolla on salainen suhde James D'Arcyn näyttelemän Rufus Sixsmithin kanssa ja joka pääsee avustamaan ihailemaansa säveltäjää, Broadbentin näyttelemää Vyvyan Ayrsia. Halle Berry nähdään Ayrsin vaimona ja Weaving taas kapellimestari Kesselringinä.

     Vuonna 1973 tapahtuvassa jännäritarinassa Berry näyttelee toimittaja Luisa Reytä, joka ryhtyy tutkimaan Hugh Grantin näyttelemän Lloyd Hooksin johtamaa tutkimuslaitosta. David esittää Luiselle vinkkejä antavaa Napieria, Hanks laitoksella työskentelevää Isaacia ja Weaving Luisan perään lähtevää palkkatappajaa.

Elokuvan ilmestymisvuoteen 2012 sijoittuvassa tarinassa Broadbent näyttelee kirjakustantaja Timothy Cavendishia, joka kavaltaa rahat Hanksin näyttelemältä rikolliskirjailija Hogginsilta. Weaving ja D'Arcy nähdään vanhainkodin hoitajina, Grantin esittäessä Timothyn veljeä.

     Tulevaisuudessa, vuoden 2144 Neo-Soulissa tapahtuvassa scifikertomuksessa Doona Bae nähdään keinotekoisena tarjoojana, Sonmi-451:nä, jonka Sturgessin esittämä kapinallinen Hae-Joo Chang nappaa mukaansa pakomatkalle. Grant näyttelee Sonmi-451:n työpaikkana toimivan futuristisen kuppilan omistajaa, Näkijä Rheetä, kun taas Weaving esittää arvovaltaista Mephiä.

     Kuudennessa, kaukaiseen tulevaisuuteen 2321 sijoittuvassa kertomuksessa ihmisiä on enää kourallinen jäljellä ja suuri osa ihmisistä on taantunut kehityksessä yli tuhat vuotta taaksepäin. Hanks näyttelee kylää johtavaa Zachryä, Berryn esittäessä kehittyneemmästä, yhä teknologiaa hyödyntävästä joukosta tulevaa Meronymiä. Grant on liki tunnistamaton julmana kannibaalien johtajana, Weavingin uhkuessa pahaenteisyyttä Zachryn näkyjen olentona. Edellä mainitut näyttelijät tekevät myös useita pienempiä rooleja leffassa, joista useita ei varmasti hoksaa ensimmäisellä katselulla, juurikin voimakkaiden maskeerausten takia. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hienoa työtä rooleissaan ja on hienoa nähdä tiettyjen näyttelijöiden tarjoavan täysin erilaisia roolitöitä saman elokuvan aikana. Erityisesti Tom Hanks pääsee esittelemään lahjojaan ja ihailtavaa muuntautumiskykyään.

Yhteenveto: Pilvikartasto on hieno ja tietyillä tavoilla aika käsittämätön elokuva. Sen lisäksi, että katsojalle koituu varmasti vaikeuksia ymmärtää filmin merkitystä ja täysin erilaisten tarinoiden yhteyttä toisiinsa, on myös käsittämätöntä, kuinka hyvin näin kummallinen paketti pysyy kasassa. Heikommissa käsissä leffa murenisi täysin oman painolastinsa alle, mutta Wachowskit ja Tykwer tekevät ihailtavaa työtä filmin parissa. Elokuva on erittäin lahjakkaasti leikattu kasaan. Tarinat soljuvat eteenpäin vakuuttavasti, vaikka heittelevätkin katsojaa aikakaudelta ja tapahtumaketjusta toiseen villisti. Tarinoiden yhteneväisyydessä on jotain kauniin runollista, kun alkaa vihdoin päästä jyvälle menosta. Rytmitys on tehokas ja liki kolmituntinen filmi tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomainen, monen yllättäessä useilla ja monipuolisilla roolitöillään leffan aikana. Myös teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti loihdittu kasaan. Pilvikartasto ei todellakaan ole elokuva sieltä helpoimmasta päästä, eikä sitä siksi ole helppoa suositella kenellekään. Se on varsinainen elämys, joka hakee vertaistaan ja joka jää pyörimään vielä pitkäksi aikaa mielessä päättymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cloud Atlas, 2012, Cloud Atlas Productions, X-Filme Creative Pool, Anarchos Pictures, A Company Filmproduktionsgesellschaft, ARD Degeto Film, Media Asia Group, Ascension Pictures, Dreams of Dragon Picture, Five Drops

Arvostelu: A Bad Moms Christmas (2017)

A BAD MOMS CHRISTMAS (2017)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christine Baranski, Cheryl Hines, Susan Sarandon, Jay Hernandez, Emjay Anthony, Oona Laurence, Peter Gallagher, Justin Hartley, Cade Cooksey, Wanda Sykes ja Christina Applegate
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kesällä 2016 ilmestynyt Bad Moms oli mielestäni kelpo komedia, joka sai minut yllättäen arvostamaan omaa äitiäni enemmän. En silti ajatellut sen olevan yleisesti tarpeeksi iso juttu, jotta sille tehtäisiin jatkoa. Toisin kuitenkin kävi ja joulukuussa 2016 ilmoitettiin, että elokuvalle olisi tulossa jouluteemainen jatko-osa. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden huhtikuussa ja yllättäen vain alle puolitoista vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen A Bad Moms Christmas on saamassa ensi-iltansa. Outoa kyllä, vaikka pidin ensimmäisestä osasta, en odottanut jatko-osaa lainkaan. Yleensä komediafilmien jatko-osat eivät toimi kovin hyvin, eivätkä näkemäni lyhyet pätkät vaikuttaneet hauskoilta, vaan lähinnä Rough Nightin (2017) kaltaiselta ääliömäiseltä hölmöilyltä. Päätin kuitenkin katsoa filmin, jos se vaikka yllättäisi minut edeltäjänsä tavoin. Olin kuitenkin huomattavasti enemmän innoissani Paddington 2:sta (2017), jonka lehdistönäytös oli samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Bad Moms!

Amy, Kiki ja Carla valmistautuvat viettämään joulua perheidensä kanssa, kun heidän omat huonot äitinsä saapuvat kyläilemään ja siitäpä vasta riemu alkaa...

Mila Kunis nähdään jälleen Amy Mitchellinä, eikä hän vieläkään osoita olevansa kummoinen näyttelijä. Hän sopii päärooliin ihan hyvin, mutta hän ei ole kertaakaan oikeasti hyvä roolissaan. Amy on valitettavasti päähenkilöistä tylsin ja tavallisin, jonka takia hän ei tarjoa nauruja muiden tavoin. Amy kokee suurta stressiä mahtavan joulun toteutuksesta, sillä hänen ei tarvitse pitää vain lapsiaan, Dylania (Emjay Anthony) ja Janea (Oona Laurence) iloisina, vaan hänen täytyy saada tiukka äitinsä tyytyväiseksi. Amy on edellisen osan tapahtumien jälkeen yhdessä leski-isä Jessien kanssa (Jay Hernandez), josta ei löydy muuta vitsiä kuin se, ettei Amyn äiti muista hänen nimeään.
     Amyn ystävät, Kristen Bellin esittämä Kiki ja Kathryn Hahnin näyttelemä Carla ovat edelleen ääripäät toisistaan. Kiki on se kiltti tyttö, joka ei haluaisi tehdä pahoja, kun taas Carla on se tuhma tyttö, joka yrittää houkutella tylsästä perhe-elämästä kärsivät kaverinsa juhlimaan. Kathryn Hahn on toistamiseen rasittava Carlan roolissa. Hän vain älämölöttää läpi elokuvan ja puhuu rivoja, jotta teinikatsojat voivat hihitellä kuin olisivat kuulleet juuri tuhmimman mahdollisimman sanan. Kristen Bell taas on ihan hyvä Kikin roolissa, mutta hänelle ei ole luotu kunnolla muuta juonikuviota leffaan kuin hänen rikkinäinen äiti-tytär -kuvionsa.
     Jos Amy, Carla ja Kiki ovat huonoja äitejä, niin heidän äitinsä vasta kehnoja ovatkin. Siinä missä Amy haluaisi laiskotella, hänen äitinsä Ruth (Christine Baranski) on todella tarkka siitä, että kaikki menee juuri oikein. Amyn tavat eivät tunnu koskaan olevan tarpeeksi Ruthille, jolloin hän on jatkuvasti julma tytärtään kohtaan. Ja jos Carla ja Kiki ovat ääripäät toisistaan, myös heidän äitinsä ovat ääripäät toisistaan. Kikin äiti Sandy (Cheryl Hines) on nimittäin todella läheinen ja riippuvainen tyttärestään, kun taas Carlan äiti Isistä (Susan Sarandon) ei voisi vähempää kiinnostaa tyttärensä elämä ja hän reissaakin vuosia muualla, kunnes häneltä loppuvat rahat, jolloin pitää palata pyytämään tyttäreltä lisää. Yllättävää kyllä, pääkolmikon vanhemmat ovat paljon kiinnostavammat hahmot ja heidän huonoutensa on luotu oivallisemmin kuin se, että Amy, Kiki ja Carla haluavat vain pitää hauskaa. Ruth varastaa jatkuvasti show'n, sillä Baranski on täydellinen valinta rooliinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Gallagher Ruthin miehenä eli Amyn isänä, Justin Hartley miesstrippari Ty Swindlenä, Cade Mansfield Cooksey Carlan kummallisena Jaxon-poikana, Wanda Sykes parisuhdeterapeuttina, sekä Christina Applegate pienessä roolissa edellisen osan ilkeänä Gwendolyninä.

Leffan aikana mietin, mitä ihmettä näin ensimmäisessä Bad Momsissa, sillä A Bad Moms Christmas on suoraan sanottuna huono. Ajattelin elokuvan pyöriessä, että minun pitäisi katsoa ensimmäinen osa uudestaan, jotta varmistaisin, oliko se niin kiva kuin muistin, mutta loppupäässä filmiä tulin siihen tulokseen, että minun ei todellakaan kannata pilata hyviä muistojani Bad Momsista ja katsoa sitä toistamiseen. Siitä taas olin jo noin puolen tunnin kohdalla varma, etten halua nähdä A Bad Moms Christmasia uudestaan. Ensinnäkään se ei ole hauska. Siinä on muutama ihan huvittava juttu, mutta ne saavat aikaan lähinnä hymähdyksen. Pääasiassa sitä vain yrittää käsittää, miten tekijöiden mielestä monet elokuvan jutuista edes olisivat hauskoja? Suurimmaksi osaksi vitsit ovat todella surkeita - etenkin Carlan muka-tuhmat puheet, kun hän kiroaa uutta työpaikkaansa ihmisten karvojen poistajana. Muutenkin elokuvan rivoudet jäävät tuhmien puhumiseksi, eikä filmillä ole uskallusta tehdä jotain oikeasti häröä.

Huonot vitsit eivät välttämättä haittaisi niin paljon, jos taustalla kulkeva tarina olisi hyvä. Amyn, Carlan ja Kikin kehnot suhteet heidän omiin äiteihinsä voisi toimia, mutta siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Kerronta elokuvassa on paikoitellen todella kömpelöä. Niinkin kömpelöä, että muutamassa kohtaa hahmot alkavat toimia täysin vastoin sitä, millaisina heidät on totuttu näkemään, eikä muutokselle anneta mitään syytä. Se ei ole hahmojen kehittämistä, vaan tönkköä tarinan kertomista. Näiden asioiden lisäksi elokuvaa on jopa ärsyttävää katsoa, sillä vähän väliä siinä on pakko olla hidastettu kohtaus, jossa hahmot sekoilevat musiikin jumputtaessa taustalla. Ja kun ne musiikit ovat kovalla ja niiden väliin on saatu vain parin kohtauksen taukoja, voi päänsärky iskeä helposti. Elokuva on myös liian pitkä, jolloin sen aikana lähinnä tylsistyy - ihan sama kuinka hauskaa ruudulla näkyvillä henkilöillä vaikuttaisi olevan. Ennen leffaa kokemani pelot kävivät toteen. A Bad Moms Christmas on lähestulkoon yhtä huonoa kohellusta kuin Rough Night. Siitä pitävät luultavasti vain teinitytöt, joille bailaaminen on kaikki kaikessa ja jotka haluavat nähdä strippaavia joulupukkeja, ja keski-ikää lähestyvät naiset, jotka voivat jollain tapaa samaistua päähenkilöihin. Muiden kannattaa vain vältellä tätä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan tavoin Scott Moore ja Jon Lucas, jotka eivät ole tällä kertaa tienneet lähes yhtään, mitä ovat tekemässä. He ovat varmaan olettaneet, että katsojat viihtyisivät leffan parissa, jos siinä tapahtuu jatkuvasti jotain pöhköä. Mutta kun pöhköyden takana ei ole mitään aidompaa tunnetta, ei leffasta jaksa kiinnostua. Hahmojen välinen keskustelu siitä, mikä heissä on pielessä, on lähinnä tyhmentävä. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. A Bad Moms Christmas ei ole edes kuvattu kovin kummoisesti, vaan kuvaaja etsii aina välillä hyvää kulmaa ja heiluu välillä turhankin paljon, aivan kuin kohtauksia ei olisi harjoiteltu lainkaan etukäteen. Leikkausvaiheessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Ruthin järjestämät valtavat joulukoristeet ovat onnistuneet lavastuspuolella. Harmillisesti edes huimat jouluhärpäkkeet eivät saa luotua joulutunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: A Bad Moms Christmas saattaa toimia teinitytöille ja keski-ikäisille naisille, mutta monet muut se jättää luultavasti kylmäksi. Elokuva ei valitettavasti ole hauska, vaan vitsit aiheuttavat pääasiassa myötähäpeää, että ne edes päätyivät mukaan. Muutama ihan kelpo juttu on päässyt mukaan, mutta etenkin rivot läpät ovat kehnoja. Taustalla kulkeva tarinakaan ei ole onnistunut ja sen kerronta on kömpelöä. Äitiongelmat voisivat toimia, mutta niitä käsitellään aika heikosti. Leffaa on myös jokseenkin rasittava katsoa, sillä siinä jumputtaa vähän väliä musiikki, samalla kun hahmot tekevät hidastettuna jotain. Leffa on jopa hieman tylsä ja siitä saisi helposti leikattua pätkiä pois. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Christine Baranski on parasta leffassa ja hänen tympeä Ruth-hahmonsa varastaa jatkuvasti show'n. Kuten jo sanoin, A Bad Moms Christmas sopii juhliville teinitytöille ja keski-ikää lähestyville naisille, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. Muita kehotan jättämään tämän leffan väliin ja toivon todella, ettei sarjaa enää jatketa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
A Bad Moms Christmas, 2017, Huayi Brothers Media, STX Entertainment