Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Frozen 2 (Frozen II - 2019)

FROZEN 2

FROZEN II

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Idina Menzel, Kristen Bell, Josh Gad, Jonathan Groff, Sterling K. Brown, Evan Rachel Wood, Alfred Molina, Martha Plimpton, Jason Ritter, Rachel Matthews ja Ciarán Hinds
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

H. C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun ("Snedronningen" - 1845) perustuva Walt Disneyn animaatioelokuva Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) oli valtava menestys, mikä taisi yllättää jopa Disneyn suosiollaan. Yhtäkkiä kaupat olivat täynnä elokuvan kaikenlaista oheistavaraa ja pienet tytöt pukeutuivat elokuvan hahmoiksi Elsaksi ja Annaksi. Oli siis varmaa, että jatkoa oli tiedossa. Aluksi ensimmäisen osan ohjaajat Chris Buck ja Jennifer Lee eivät olleet erityisen kiinnostuneita tekemään jatko-osaa, mutta kun he työstivät muutaman minuutin lyhytanimaatiota Frozen Fever, he alkoivat saamaan ideoita kunnon elokuvaankin. Filmiä suunnitellessaan tekijät matkustivat Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, saadakseen tietoa saamelaisten kulttuurista. Elokuvasta tulikin saamelaisille merkittävä tapaus, sillä kyseessä on Disneyn ensimmäinen elokuva, mille tehtiin pohjoissaamenkielinen dubbaus. Edellisen osan näyttelijät palasivat takaisin rooleihinsa, animointi alkoi ja Frozen 2 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo noin kuukausi sitten. Onkin huvittavaa, että elokuva on ehtinyt tienata maailmanlaajuisesti jo miljardi dollaria, ennen kuin se edes saapuu kunnon teatterikierrokselleen Suomessa. Itse näin leffan viikko sitten Finnkinon Lasten sunnuntaissa, mutta odotukseni eivät olleet korkeat. Pidin todella paljon ensimmäisestä Frozenista, mutta sen tarina vietiin mielestäni niin hyvin kerralla päätökseen, etten nähnyt syytä jatkolle. Olin silti kiinnostunut, mitä tekijät saivat tällä kertaa aikaan...

Kuningatar Elsa, Anna, Kristoff, Sven-poro ja Olaf-lumiukko lähtevät uuteen seikkailuun etsimään syytä Elsan jäävoimille. Matkansa aikana heille selviää suuria paljastuksia Arendellin historiasta.

Tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät tietty paluun - paitsi Hans, mutta kuka sitä urpoa kaipaakaan? Elsa (uskomattoman lauluäänen omaava Idina Menzel) ja Anna (Kristen Bell) ovat vihdoin puheväleissä, vaikka Elsalla on yhä vaikeuksia avautua asioista siskolleen, vaikka Anna kuinka yrittäisi väkisin saada tietoa. Siinä mielessä heidän hahmokaarensa ovatkin hieman samanlaiset kuin edellisessä leffassa. Elsalla on yhä suuri tarve hoitaa kaikki itse, eikä hän ole oppinut ottamaan tukea vastaan ystäviltään.

Anna on nyt parisuhteessa Kristoffin (Jonathan Groff) kanssa, jolle on kirjoitettu oma, todella ennalta-arvattava juonikuvionsa. Kristoff jää kuitenkin hieman tylsäksi sivuhahmoksi, joka jää jopa poronsa Svenin varjoon, joka tarjoaa huvittavia tilanteita. Riippuen katsojasta, huumoria (tai ärsytystä) tarjoaa myös lumiukko Olaf (Josh Gad). Hahmo tuntuu jakavan katsojat täysin kahtia, joidenkin rakastaessa ja joidenkin vihatessa Olafia. Omasta mielestäni häneltä löytyy paljon hauskoja ja oivaltaviakin hetkiä, mutta pakko tunnustaa, että kyllä hän minunkin hermoilleni onnistuu välillä käymään. Paikoitellen hahmo on turhankin pakotetusti äänessä ja joihinkin kohtauksiin hän ei sovi lainkaan. Lapsille pöhkö lumiukko tarjoaa varmasti paljon iloa.

Lapsille muutenkin elokuva tarjoaa varmasti iloa, mutta valitettavasti minut se jätti kylmäksi (heh heh). Joku voisi sanoa, etten kuulu kohdeyleisöön, mihin minä taas vastaisin, että miksi sitten pidin ensimmäisestä Frozenista erittäin paljon? Siinä oli erinomainen tarina, mahtavia lauluja, koukuttavan jännittävää tunnelmaa, paljon hauskoja juttuja ja se oli visuaalisesti vaikuttava teos. Frozen 2 tuntuikin minusta harmillisen vahvasti rahan takia väsätyltä jatko-osalta, jotta Disney voisi myydä yhä vain enemmän oheistavaraa. Tästä puuttui paljon siitä, miksi pidin ensimmäisestä elokuvasta ja miksi siitä tuli niin valtavan iso hitti. Seikkailu lähtee takellellen käyntiin, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja vitsejä ja kommelluksia, mutta monet niistä ovat joko irrallisen oloisia sketsejä, jotka aiheuttavat ongelmia rytmitykseen tai tunnelmaan. Frozen 2 on nimittäin oudon synkkä elokuva, ottaen huomioon, että se on pääasiassa tehty alle 10-vuotiaille tytöille. Filmistä löytyy erikoista masentavuutta ja ahdistavuutta. Toisaalta on hyvä juttu, että elokuvasta löytyy aikuisille katsojille hieman kypsempää menoa, mutta tällaiset asiat saavat tunnelman heittelemään todella epätasaisesti pitkin leffaa.

Iso ongelmani Frozen 2:n kanssa on se, ettei siinä tunnu olevan paljoa pelissä, mikä tarjoaisi jännitystä - lähinnä se vain vastailee ensimmäisen elokuvan aiheuttamiin kysymyksiin ja niihinkin välillä vain löyhästi. Ensimmäisessä Frozenissa vaakalaudalla oli tosissaan Arendellin kohtalo, kuten myös Elsan kohtalo. Hans paljasti lopussa ilkikuriset suunnitelmansa ja tökki kapuloita rattaisiin. Tässäkin Arendell on uhattuna... mutta ei kuitenkaan. Tässä on tavallaan pahis... mutta ei kuitenkaan. Leffa tuntuu toistavan tiettyä kaavaa siinä, että se aloittaa jotain, mutta epäröi, eikä uskallakaan. Loppupäässä on useampikin juttu, mistä aloin innostumaan, että olisiko tekijöillä pokkaa oikeasti tehdä näin. Eipä tietenkään. Etenkin yksi näistä äkkikäännöksistä ärsyttää minua suuresti.

Ensimmäisen leffan tavoin Frozen 2:kin on tietysti musikaali. Valitettavasti laulut eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä hyviä tai päähän jumittamaan jääviä kuin viimeksi. Palkintoehdokkuuksia kahminut "Into the Unknown" on kyllä erinomainen Idina Menzelin vahvan ja ihon kananlihalle nostattavan äänen ansiosta, mutta muuten biisit katosivat mielestäni heti, kun ne päättyivät. Alkulaulu "All Is Found" ja hahmojen uudelleenesittelykipale "Some Things Never Change" ovat ihan kivoja ja meneviä, mutta Olafin laulu "When I Am Older" ja Kristoffin hoilotus "Lost in the Woods" olivat tylsiä ja lähinnä odotin, milloin biisit päättyvät. Lauluissa onnistunut puoli on se, että ne ovat edellisen elokuvan biisien tekijöiltä, Robert Lopezilta ja Kristen Anderson-Lopezilta. Kaksikko onnistui luomaan jokaiselle hahmolle selvän tyylin lauluilleen ja he jatkavat niitä tässä. Säveltäjä Christophe Beck kierrättää paljon musiikkeja viime leffasta, muttei tuo paljoa uutta ja mielenkiintoista mukaan.

Visuaalisesti Frozen 2 on totta kai upeaa Disney-laatua. Animaatiojälki on häikäisevää ja tekijät saivat minut usein hämmästymään, mitä kaikkea nykyään saakaan aikaan - mikä hämmentää entisestään, kun miettii, kuinka paljon olenkaan näitä animaatioita katsonut. On oletuksenakin, että nämä teokset ovat visuaalisesti mestarillisia, mutta jaksan silti ihmetellä niitä. Kuvat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, niin suurissa laajakuvissa kuin tiukoissa lähikuvissakin. Taustoille on myös lisäilty veikeitä visuaalisia vitsejä. Leffan ongelmat ovatkin Jennifer Leen kömpelössä käsikirjoituksessa, sekä hänen ja Chris Buckin lähes yhtä kömpelössä ohjauksessa. Leffa laahaa usein, kun se ei onnistu imaisemaan mukaansa. Tunnelma heittelee, eikä Leeltä löydy uskallusta viedä rohkeasti pohjustettuja asioita minnekään.

Yhteenveto: Frozen 2 on harmillisen vaisu jatko-osa mahtavalle animaatioseikkailulle. Tarina lähtee kompuroiden käyntiin, eikä se koskaan oikein nappaa mukaansa, mikä tekee siitä paikoitellen pitkäveteisen. Mikään ei tunnu tosissaan olevan vaakalaudalla, eikä leffasta löydy jännitettä. Pahistakaan ei oikeastaan ole tällä kertaa. Pari kertaa leffa aloittaa jotain rohkeaa, muttei uskallakaan ja hieman häpeillen peruu tekojaan. Elokuva yrittää olla synkkä - paikoitellen jopa oudon synkkä - mutta samalla sitä rikotaan suurella määrällä huumoria. Osa vitseistä on lähinnä rytmitystä haittaavia irtosketsejä, mutta mukaan mahtuu kyllä useita hauskojakin juttuja. Riippuen katsojasta lumiukko Olaf joko naurattaa tai ärsyttää. Synkkyys ja huumori eivät ole tasapainossa, vaan tunnelma heittelee voimakkaasti. Erittäin mainiota "Into the Unknown" -kappaletta lukuunottamatta elokuvan laulut ovat unohdettavia. Visuaalisesti Frozen 2 on tietty todella näyttävä ja sen upeaa animointia on mukavaa katsoa. Silti läpi leffan minusta tuntui kuin katsoisin rahan vuoksi väkisin väännettyä jatko-osaa. Se jääkin nähtäväksi, osaako Disney tämän menestyksen jälkeen "let it go", vai onko kolmas Frozen jo suunnitteilla...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frozen II, 2019, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: A Bad Moms Christmas (2017)

A BAD MOMS CHRISTMAS (2017)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christine Baranski, Cheryl Hines, Susan Sarandon, Jay Hernandez, Emjay Anthony, Oona Laurence, Peter Gallagher, Justin Hartley, Cade Cooksey, Wanda Sykes ja Christina Applegate
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kesällä 2016 ilmestynyt Bad Moms oli mielestäni kelpo komedia, joka sai minut yllättäen arvostamaan omaa äitiäni enemmän. En silti ajatellut sen olevan yleisesti tarpeeksi iso juttu, jotta sille tehtäisiin jatkoa. Toisin kuitenkin kävi ja joulukuussa 2016 ilmoitettiin, että elokuvalle olisi tulossa jouluteemainen jatko-osa. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden huhtikuussa ja yllättäen vain alle puolitoista vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen A Bad Moms Christmas on saamassa ensi-iltansa. Outoa kyllä, vaikka pidin ensimmäisestä osasta, en odottanut jatko-osaa lainkaan. Yleensä komediafilmien jatko-osat eivät toimi kovin hyvin, eivätkä näkemäni lyhyet pätkät vaikuttaneet hauskoilta, vaan lähinnä Rough Nightin (2017) kaltaiselta ääliömäiseltä hölmöilyltä. Päätin kuitenkin katsoa filmin, jos se vaikka yllättäisi minut edeltäjänsä tavoin. Olin kuitenkin huomattavasti enemmän innoissani Paddington 2:sta (2017), jonka lehdistönäytös oli samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Bad Moms!

Amy, Kiki ja Carla valmistautuvat viettämään joulua perheidensä kanssa, kun heidän omat huonot äitinsä saapuvat kyläilemään ja siitäpä vasta riemu alkaa...

Mila Kunis nähdään jälleen Amy Mitchellinä, eikä hän vieläkään osoita olevansa kummoinen näyttelijä. Hän sopii päärooliin ihan hyvin, mutta hän ei ole kertaakaan oikeasti hyvä roolissaan. Amy on valitettavasti päähenkilöistä tylsin ja tavallisin, jonka takia hän ei tarjoa nauruja muiden tavoin. Amy kokee suurta stressiä mahtavan joulun toteutuksesta, sillä hänen ei tarvitse pitää vain lapsiaan, Dylania (Emjay Anthony) ja Janea (Oona Laurence) iloisina, vaan hänen täytyy saada tiukka äitinsä tyytyväiseksi. Amy on edellisen osan tapahtumien jälkeen yhdessä leski-isä Jessien kanssa (Jay Hernandez), josta ei löydy muuta vitsiä kuin se, ettei Amyn äiti muista hänen nimeään.
     Amyn ystävät, Kristen Bellin esittämä Kiki ja Kathryn Hahnin näyttelemä Carla ovat edelleen ääripäät toisistaan. Kiki on se kiltti tyttö, joka ei haluaisi tehdä pahoja, kun taas Carla on se tuhma tyttö, joka yrittää houkutella tylsästä perhe-elämästä kärsivät kaverinsa juhlimaan. Kathryn Hahn on toistamiseen rasittava Carlan roolissa. Hän vain älämölöttää läpi elokuvan ja puhuu rivoja, jotta teinikatsojat voivat hihitellä kuin olisivat kuulleet juuri tuhmimman mahdollisimman sanan. Kristen Bell taas on ihan hyvä Kikin roolissa, mutta hänelle ei ole luotu kunnolla muuta juonikuviota leffaan kuin hänen rikkinäinen äiti-tytär -kuvionsa.
     Jos Amy, Carla ja Kiki ovat huonoja äitejä, niin heidän äitinsä vasta kehnoja ovatkin. Siinä missä Amy haluaisi laiskotella, hänen äitinsä Ruth (Christine Baranski) on todella tarkka siitä, että kaikki menee juuri oikein. Amyn tavat eivät tunnu koskaan olevan tarpeeksi Ruthille, jolloin hän on jatkuvasti julma tytärtään kohtaan. Ja jos Carla ja Kiki ovat ääripäät toisistaan, myös heidän äitinsä ovat ääripäät toisistaan. Kikin äiti Sandy (Cheryl Hines) on nimittäin todella läheinen ja riippuvainen tyttärestään, kun taas Carlan äiti Isistä (Susan Sarandon) ei voisi vähempää kiinnostaa tyttärensä elämä ja hän reissaakin vuosia muualla, kunnes häneltä loppuvat rahat, jolloin pitää palata pyytämään tyttäreltä lisää. Yllättävää kyllä, pääkolmikon vanhemmat ovat paljon kiinnostavammat hahmot ja heidän huonoutensa on luotu oivallisemmin kuin se, että Amy, Kiki ja Carla haluavat vain pitää hauskaa. Ruth varastaa jatkuvasti show'n, sillä Baranski on täydellinen valinta rooliinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Gallagher Ruthin miehenä eli Amyn isänä, Justin Hartley miesstrippari Ty Swindlenä, Cade Mansfield Cooksey Carlan kummallisena Jaxon-poikana, Wanda Sykes parisuhdeterapeuttina, sekä Christina Applegate pienessä roolissa edellisen osan ilkeänä Gwendolyninä.

Leffan aikana mietin, mitä ihmettä näin ensimmäisessä Bad Momsissa, sillä A Bad Moms Christmas on suoraan sanottuna huono. Ajattelin elokuvan pyöriessä, että minun pitäisi katsoa ensimmäinen osa uudestaan, jotta varmistaisin, oliko se niin kiva kuin muistin, mutta loppupäässä filmiä tulin siihen tulokseen, että minun ei todellakaan kannata pilata hyviä muistojani Bad Momsista ja katsoa sitä toistamiseen. Siitä taas olin jo noin puolen tunnin kohdalla varma, etten halua nähdä A Bad Moms Christmasia uudestaan. Ensinnäkään se ei ole hauska. Siinä on muutama ihan huvittava juttu, mutta ne saavat aikaan lähinnä hymähdyksen. Pääasiassa sitä vain yrittää käsittää, miten tekijöiden mielestä monet elokuvan jutuista edes olisivat hauskoja? Suurimmaksi osaksi vitsit ovat todella surkeita - etenkin Carlan muka-tuhmat puheet, kun hän kiroaa uutta työpaikkaansa ihmisten karvojen poistajana. Muutenkin elokuvan rivoudet jäävät tuhmien puhumiseksi, eikä filmillä ole uskallusta tehdä jotain oikeasti häröä.

Huonot vitsit eivät välttämättä haittaisi niin paljon, jos taustalla kulkeva tarina olisi hyvä. Amyn, Carlan ja Kikin kehnot suhteet heidän omiin äiteihinsä voisi toimia, mutta siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Kerronta elokuvassa on paikoitellen todella kömpelöä. Niinkin kömpelöä, että muutamassa kohtaa hahmot alkavat toimia täysin vastoin sitä, millaisina heidät on totuttu näkemään, eikä muutokselle anneta mitään syytä. Se ei ole hahmojen kehittämistä, vaan tönkköä tarinan kertomista. Näiden asioiden lisäksi elokuvaa on jopa ärsyttävää katsoa, sillä vähän väliä siinä on pakko olla hidastettu kohtaus, jossa hahmot sekoilevat musiikin jumputtaessa taustalla. Ja kun ne musiikit ovat kovalla ja niiden väliin on saatu vain parin kohtauksen taukoja, voi päänsärky iskeä helposti. Elokuva on myös liian pitkä, jolloin sen aikana lähinnä tylsistyy - ihan sama kuinka hauskaa ruudulla näkyvillä henkilöillä vaikuttaisi olevan. Ennen leffaa kokemani pelot kävivät toteen. A Bad Moms Christmas on lähestulkoon yhtä huonoa kohellusta kuin Rough Night. Siitä pitävät luultavasti vain teinitytöt, joille bailaaminen on kaikki kaikessa ja jotka haluavat nähdä strippaavia joulupukkeja, ja keski-ikää lähestyvät naiset, jotka voivat jollain tapaa samaistua päähenkilöihin. Muiden kannattaa vain vältellä tätä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan tavoin Scott Moore ja Jon Lucas, jotka eivät ole tällä kertaa tienneet lähes yhtään, mitä ovat tekemässä. He ovat varmaan olettaneet, että katsojat viihtyisivät leffan parissa, jos siinä tapahtuu jatkuvasti jotain pöhköä. Mutta kun pöhköyden takana ei ole mitään aidompaa tunnetta, ei leffasta jaksa kiinnostua. Hahmojen välinen keskustelu siitä, mikä heissä on pielessä, on lähinnä tyhmentävä. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. A Bad Moms Christmas ei ole edes kuvattu kovin kummoisesti, vaan kuvaaja etsii aina välillä hyvää kulmaa ja heiluu välillä turhankin paljon, aivan kuin kohtauksia ei olisi harjoiteltu lainkaan etukäteen. Leikkausvaiheessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Ruthin järjestämät valtavat joulukoristeet ovat onnistuneet lavastuspuolella. Harmillisesti edes huimat jouluhärpäkkeet eivät saa luotua joulutunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: A Bad Moms Christmas saattaa toimia teinitytöille ja keski-ikäisille naisille, mutta monet muut se jättää luultavasti kylmäksi. Elokuva ei valitettavasti ole hauska, vaan vitsit aiheuttavat pääasiassa myötähäpeää, että ne edes päätyivät mukaan. Muutama ihan kelpo juttu on päässyt mukaan, mutta etenkin rivot läpät ovat kehnoja. Taustalla kulkeva tarinakaan ei ole onnistunut ja sen kerronta on kömpelöä. Äitiongelmat voisivat toimia, mutta niitä käsitellään aika heikosti. Leffaa on myös jokseenkin rasittava katsoa, sillä siinä jumputtaa vähän väliä musiikki, samalla kun hahmot tekevät hidastettuna jotain. Leffa on jopa hieman tylsä ja siitä saisi helposti leikattua pätkiä pois. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Christine Baranski on parasta leffassa ja hänen tympeä Ruth-hahmonsa varastaa jatkuvasti show'n. Kuten jo sanoin, A Bad Moms Christmas sopii juhliville teinitytöille ja keski-ikää lähestyville naisille, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. Muita kehotan jättämään tämän leffan väliin ja toivon todella, ettei sarjaa enää jatketa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
A Bad Moms Christmas, 2017, Huayi Brothers Media, STX Entertainment

Arvostelu: CHIPS / Paskalakit pyörillä (2017)

CHIPS (2017)

PASKALAKIT PYÖRILLÄ

Ohjaus: Dax Shepard
Pääosissa: Michael Peña, Dax Shepard, Vincent D'Onofrio, Jessica McNamee, Rosa Salazar, Ryan Hansen, Adam Brody, Justin Chatwin, Kristen Bell ja Isiah Whitlock Jr.
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Aloitetaan sillä, että arvostetaan hetki CHIPSin upeaa, loistavaa ja suorastaan aivan täydellistä suomennosta: Paskalakit pyörillä. Vau. Ihan oikeasti vau. Yksi parhaista suomennoksista ikinä. Ei se liity oikein mitenkään alkuperäiseen englanninkieliseen nimeen, mutta milloin suomennokset oikeasti liittyvätkään? Nyt kun se asia on käyty läpi, niin itse asiaan: CHIPS perustuu kuusi tuotantokautta pyörineeseen televisiosarjaan CHiPs (1977-1983). Jo 2000-luvun alussa sarjasta yritettiin tehdä elokuvaa, mutta se ei koskaan tapahtunut. Vasta loppuvuodesta 2014 ilmoitettiin, että elokuva on toteutumassa ja että se ilmestyisi vuonna 2017. Itse en ollut kuullutkaan mistään CHIPSista, ennen kuin näin ensimmäisen trailerin. Se ei vielä erityisemmin vakuuttanut minua ja ajattelin, että kyseessä voisi olla yksi vuoden heikoimmista komedioista. Pidän kuitenkin toisesta pääosan esittäjästä, Michael Peñasta, joten päätin hänen takiaan mennä katsomaan leffan.

Soluttautunut FBI-agentti Castello ja alokas Jon Baker päätyvät moottoripyöräpoliisitiimiksi California Highway Patroliin. Heidän tehtävänään on löytää CHP:n mädät poliisit, jotka ovat tehneet aseistettuja ryöstöjä.

Michael Peña esittää FBI-agentti Castelloa, joka soluttautuu California Highway Patroliin nimellä Francis Poncherello. Castello on selkeästi taitava ja hyvä siinä, mitä tekee, mutta häneltä löytyy yksi ongelma. Hänellä on vakava seksiaddiktio ja etenkin nähdessään vähäpukeisia naisia, hänen keskittymisensä vaikeutuu huomattavasti. Tämä tuo hahmoon hauskan lisän, jolloin hän ei ole täydellinen töissään, vaikka niin tuntuu uskottelevan itselleen. Peña on tuttuun tapaansa mainio roolissaan.
     Alokas Jon Bakerina nähdään Dax Shepard, joka ei täysin vakuuta näyttelijänä. Leffan alkupäässä hän ei ole erityisen hauska, eikä hän ole kovin uskottava roolissaan. Onneksi hänen näyttelijätyönsä parantuu leffan aikana, jolloin häntä sietää katsoa. Jon ei ole kovin hyvä poliisihommissa: hän sakottaa liiankin innokkaasti, eikä osaa ampua. Kuitenkin hän osaa ajaa moottoripyörällä vaikka silmät kiinni, sillä hänellä on taustaa pyörästunttien parissa. Tästä on tietty suurta hyötyä, kun on moottoripyöräpoliisi.
     Pahispoliisien pomo on Daredevil-sarjasta (2015-) tutun Vincent D'Onofrion esittämä Ray Kurtz. Hahmolle annetaan ihan kelpo selitys, miksi hän on päätynyt ryöstelemään, mutta täysin hahmo ei vakuuta, vaikka D'Onofrio onkin hyvä näyttelijä. Ison kokonsa puolesta hän on myös uhkaava, etenkin kun vertaa häntä pienikokoisempiin Peñaan ja Shepardiin.
     Muita poliiseja ovat mm. Jessica McNameen näyttelemä Lindsey Taylor, johon Castello iskee silmänsä, Ryan Hansenin esittämä hömelö Brian Grieves, jonka Jon tuntee etukäteen ja Rosa Salazarin näyttelemä Ava, joka kiinnostuu Jonista.
     Elokuvassa nähdään myös Adam Brody Castellon entisenä parina Allenina, joka on vihainen Castellolle, Justin Chatwin Rayn huumeaddiktipoikana Reed Jr:na, Isiah Whitlock Jr Castellon äksyilevänä FBI-pomona ja Kristen Bell Jonin Karen-vaimona, joka selvästi pettää Jonia. Hauska fakta: tässä leffassa pariskuntaa näyttelevät Kristen Bell ja Dax Shepard ovat oikeastikin naimisissa.

Elokuvan alku, kun hahmoja esitellään, ei vielä täysin vakuuta. Agentti Castello vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta Jonin kohdalla pelkää, että häntä ei jaksaisi katsoa ollenkaan. Onneksi kun kaksikko päätyy tiimiksi ja lähtee ajelemaan moottoripyörillään ympäri kaupunkia etsien rikollisuutta, leffa lähtee vihdoin käyntiin. Aluksi he eivät tietenkään tule toimeen, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän he ystävystyvät. CHIPS on todella selkeä kaverikyttäpätkä monin puolin. Ei pelkästään sen takia, että pääosassa on kaksi poliisia, vaan monen juoniosion ja yleisen tunnelman takia. Päähahmojen kohdalla ei ole kovin omaperäistä, että toinen osaa paljon, kun taas toinen ei osaa kovin paljoa. Tietty jossain kohtaa käy kuitenkin selväksi, että siltä, joka osaa paljon, puuttuu jokin tarvittava taito, mikä taas löytyy siltä osaamattomalta, jolloin hahmot täydentävät toisiaan. Elokuva kierrättääkin useita tuttuja asioita eri leffoista, eikä oikeastaan ole mitään uutta. Mutta eikö se ole niin, että jos se ei ole rikki, niin mitä turhia korjaamaan? Onneksi leffasta on kuitenkin tehty yllättävän roisi, jolloin se erottuu muista samanlaisista.

CHIPSissa on nimittäin erikoisen raakoja kohtauksia mukana. Verta lentää ja yhdessä kohtaa eräältä hahmolta katkeää pää, mikä aiheutti koko yleisössä 'ohhoh!' -efektin. Leffassa on myös alastomuutta mukana, mikä sopii leffan vitseihin. Elokuva on täynnä läppää seksistä, sekä ihmisten sukukalleuksista. Jotkut vitsit ovat hieman mauttomia, mutta leffa onnistuu naurattamaan moneen otteeseen kestonsa aikana. Kohellushuumoriakin on mukana, joka ainakin itseäni naurattaa. Myös nokkelaa sanailua on aina hienoa kuunnella. Valitettavasti elokuva ei enää loppupäässä toimi samalla lailla. Mukana on tietty kohtaus, jossa pääkaksikolla ei mene erityisen hyvin, mutta sellaisistahan aina selvitään, jotta tarina saadaan päätökseensä. Loppuosio ei ole yhtä mukaansatempaava kuin aiemmin nähty tunti ja lopetus tuntuu hieman antikliimaksilta. Kuitenkin kyseessä on ihan kelpo komedia, jonka katsoo ainakin kerran. Mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa.

Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut sen toinen päätähti, Jon Bakeria näyttelevä Dax Shepard, joka onnistuu ohjaustyössään mainiosti. Tuntuukin välillä siltä, että ehkä Shepardin olisi pitänyt pysyä kameran takana ja antaa jonkun toisen esittää hahmoa. Hän on myös käsikirjoittanut itselleen paljon hölmöjä kohtia, aivan kuin hän olisi yrittänyt säästellä itselleen parhaat naurut, mikä tuntuu tietty typerältä. CHIPS on kuvattu hyvin. Jotkut takaa-ajokuvat ovat jopa todella näyttäviä. Leikkaus sujuu myös mainiosti. Visuaaliset efektit eivät ole kaikin puolin mitä parhaimmat, mutta menevät yhdessä muun leffan kanssa. Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä. Musiikista vastaa Fil Eisler, mutta valitettavasti hänen työnsä ei jää jälkikäteen mieleen. Leffassa kuullaan myös tuttuja kappaleita, kuten Black Sabbathin "Paranoid" ja 2Pacin "California Love".

Yhteenveto: CHIPS on ihan toimiva komedia, jolla kestää lähteä käyntiin. Alku ei vielä täysin vakuuta, mutta onneksi leffa löytää hyvän suunnan, jonka se valitettavasti tuntuu menettävän loppupäässä. Michael Peña on hyvä roolissaan, mutta Dax Shepard ei ihan täysin vakuuta ja hän olisi voinut olla pelkästään kameran takana. Leffa on selvästi kaverikyttäpätkä, eikä olekaan millään lailla kovin omaperäinen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä se on yllättävän raaka ja hauska. Monet voivat kokea leffan vitsit hävyttöminä, mutta itse nauroin useasti, kuten varmasti monet muutkin. Jos kaipaa menevää komediaa, jonka voisi käydä vilkaisemassa kavereiden tai elämänkumppanin kanssa, niin CHIPS on ihan kelpo valinta. Sen voi myös käydä katsastamassa yksin, jos on vaikka tylsää ja taskusta löytyy kymmenen euroa. Leffateatterikäyntiä ei tarvitse tehdä, jos suurta kiinnostusta ei ole, sillä CHIPSin näkee kuitenkin jossain kohtaa vuokralta, televisiosta tai jostain striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
CHIPS, 2017, Warner Bros. Pictures, Primate Pictures

Arvostelu: Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)

FROZEN - HUURTEINEN SEIKKAILU

FROZEN

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Kristen Bell, Idina Menzel, Santino Fontana, Jonathan Groff, Josh Gad, Alan Tudyk, Ciarán Hinds ja Chris Williams
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Frozen (eli suomalaisittain hieman tyhmästi nimetty Huurteinen seikkailu) ilmestyi loppuvuodesta 2013 ja räjäytti miljoonien pikkutyttöjen tajunnat... ja heidän vanhempiensa lompakot, sillä lasten täytyi tietysti heti saada päähenkilöiden kuvat kaikissa mahdollisissa oheistuotteissa. Elokuva voitti sekä Golden Globesissa että Oscar-gaalassa vuoden parhaan animaation palkinnon ilmestyessään ja se on yksi parhaiten tienanneista elokuvista koskaan. Itse kävin katsomassa Frozenin alkuvuodesta 2014 ja outoa kyllä, en ollut kuullut siitä erityisemmin mielipiteitä, joten ylistykset eivät päässeet vaikuttamaan kokemukseeni. Niinpä pidin elokuvasta ja omistankin sen nykyään Blu-raylla. Nyt kun Etelä-Suomeen iski kova pakkanen ja lumimyräkkä, Frozen - huurteinen seikkailu tuli mieleeni ja koin tarvetta katsoa elokuvan jälleen kerran.

Juuri Arendel-valtakunnan kuningattareksi kruunattu Elsa joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen noitamaiset jäävoimansa paljastuvat, joita hän on piilotellut vuosia. Elsan sisko Anna lähtee hakemaan häntä takaisin, sillä paetessaan Elsa jäädytti koko Arendelin.

Anna (Kristen Bell) ja Elsa (Idina Menzel) olivat lapsena läheiset, mutta Elsan voimien kasvaessa siskokset etääntyivät toisistaan. Anna ei tiedä siskonsa voimista ja yrittää olla edelleen läheinen, eikä ymmärrä, miksi Elsa ei halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Elsa kokee itsensä hirviöksi voimiensa takia. Hän pystyy jäädyttämään asioita ja paikkoja, kuten myös rakentamaan lumesta ja jäästä juttuja. Anna taas uskoo, että Elsa ei tarkoita sitä, mitä on aiheittanut ja yrittää saada Elsan palaamaan takaisin elämään jokseenkin normaalia elämää. Sekä Bell että Menzel ovat mainioita rooleissaan.
     Anna iskee silmänsä prinssi Hansiin (Santino Fontana), joka saapui Eteläsaarilta juhlistamaan Elsan kruunajaisia. Prinssi Hans ja Anna rakastuvat, vaikkei Elsa hyväksykään heidän suhdettaan. Kun Anna lähtee pelastamaan siskoaan, prinssi Hans jää Arendeliin ihmisten tueksi. Fontana on toimiva roolissaan.

Pelastusretkellään Anna tapaa jäätä myyvän Kristoffin (Jonathan Groff) ja tämän poroystävä Svenin. Kristoff ei ole kasvanut kuninkaallisten parissa, joten hänellä ei ole samanlaisia käytöstapoja kuin Annalla. Kaksikko ei aluksi tule kovin hyvin juttuun, ollessaan niin erilaisia, mutta he tietysti alkavat lämmetä toisilleen matkan aikana.
     Elokuvan Jar Jar Binks on elävä lumiukko nimeltään Olaf, jonka äänenä kuullaan hieman Jonah Hillin ääntä muistuttava Josh Gad. Olaf on innoissaan kaikesta, esimerkiksi kesästä, vaikkei ymmärrä, että kuumuus sulattaisi hänet. Välillä Olaf on todella ärsyttävä, mutta joskus hahmoa jaksaa katsoa sujuvasti. Ja onhan Olafilla sydän paikallaan. Hahmo on kuitenkin selvästi luotu ilahduttamaan perheen pienimpiä, eivätkä vanhemmat innostu hänestä samalla tavalla.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Alan Tudykin ääninäyttelemä Weseltonin herttua, jota kiinnostaa lähinnä raha ja valta, Chris Williamsin esittämä Samoaja Tamminen, jolla on oma putiikki ja joka tuo hauskuutta elokuvaan, sekä Ciarán Hindsin ääninäyttelemä vanha ja viisas kivipeikko.

Frozen - huurteinen seikkailu perustuu H.C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun (1845), jota Disneylla on tietysti muokkailtu, kun elokuvaa on tehty. Alkupuoli on hieman synkempi, mutta se piristyy siitä hetkeksi. Kovin iloinen elokuva ei ole kyseessä ja Frozen on lähinnä vähän tavallista synkempi seikkailuelokuva koko perheelle. Jännitystä on juuri sopivasti mukana ja huumoriakin tietysti löytyy. Elokuva on myös aidosti koskettava ja innostava. Sen ensimmäinen tunti on erinomainen, mutta sen jälkeen taso laskee pienesti. Kivipeikkokohtaus on selvästi elokuvan heikointa antia. Vanhemmat katsojat voivat arvata suuren paljastuksen lopussa, mutta kun kyseessä on pääasiassa lapsille tehty elokuva, ei ennalta-arvattavuus erityisemmin haittaa. Loppu on oikein mainio, jolloin kokonaisuus toimii hienosti ja leffa viihdyttää useankin katselukerran ajan. Jotkut kohdat ja hahmot ovat selkeästi tehty täysin lapsille, mutta onneksi elokuvassa on juttuja myös vain varttuneempien katsojien ymmärrettäväksi, jolloin koko perhe voi nauttia leffahetkestä. Yksi parhaimmista hetkistä elokuvassa on se, että toisin kuin vanhoissa Disneyn prinsessapätkissä, tässä kritisoidaan sitä, että mennään naimisiin saman tien, kun luulee löytäneensä tosirakkauden.

Useiden Walt Disneyn animaatioiden tapaan Frozen - huurteinen seikkailukin on musikaali ja hyvä sellainen. Elokuvassa on pari heikompaa kappaletta, kuten aloitusbiisi "Frozen Heart" ja kivipeikkojen laulama "Fixer Upper", mutta elokuvasta löytyy pääasiassa toimivia laulukohtauksia. "Do You Want to Build a Snowman?" on tarttuva, mutta samalla myös surullinen tarinan lähtökohtien avausbiisi. "For the First Time in Forever" ja "Love is an Open Door" ovat viihdyttäviä ja hyviä kappaleita. Olafin laulama "In Summer" on yhdellä katselukerralla toimiva ja toisella ärsyttävä - riippuen kuinka paljon Olaf käy hermoille elokuvan aikana. Kuitenkin elokuvan tunnetuin, tarttuvin ja paras kappale on Oscar-palkittu "Let it Go". Vanhemmille varoituksena, että kun kerran lapselle näyttää Frozenin, "Let it Gota" joutuu kuulemaan yhä uudestaan ja uudestaan lapsen hoilaamana. Tähän yhdistettynä se, että kappale soi itselläkin päässä pari seuraavaa päivää, elämä on yhtä "riemua". Pakkohan se on kuitenkin sanoa, että kyseessä on upea biisi.

Animointi elokuvassa on myös erinomaista. Aina hahmoanimaatiosta jättimäisiin maisemakuviin Frozen - huurteinen seikkailu on todella upean näköisesti toteutettu. Elokuva on kivan kirkas ja vaikka värejä ei kovin paljoa olekaan, lumen valkoisuus ja sinertävyys ovat kauniisti tehtyjä. Frozenin ovat ohjanneet Chris Buck ja Jennifer Lee, joista jälkimmäinen käsikirjoitti elokuvan. Buck on ennen tätä ohjannut Disneyn Tarzan-elokuvan (1999) ja toiminut animaattorina muutamassa Disneyn elokuvassa, kun taas Jennifer Lee ei ole tätä ennen ohjannut yhtäkään elokuvaa, mutta oli käsikirjoittanut Disneyn Räyhä-Ralfin (Wreck-it Ralph - 2012). Lee kuullaan elokuvassa Elsan ja Annan äidin äänenä. Äänitehosteet ovat taidokkaasti toteutetut. Kappaleiden lisäksi elokuvan musiikki on muutenkin hyvää ja sen on säveltänyt Christophe Beck.

Walt Disneyn animaatioiden tapaan myös Frozen - huurteinen seikkailu sisältää "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi elokuvan alussa voi nähdä Kaksin karkuteillä -elokuvasta (Tangled - 2010) tutut Tähkäpään ja Flynnin, juhlapöydällä olevat suklaat muistuttavat Räyhä-Ralfin "Sokerihuuma" -peliä ja Samoaja Tammisen liikkeen hyllystä voi bongata tavaroiden takaa pilkistävän Mikki Hiiri -nuken, kuten myös linnan kirjahyllystä. Elokuvan lopputeksteihin on piilotettu hauska vitsi ja lopputekstien jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Fanit ovat tehneet johtopäätöksiä elokuvan alkupuolesta ja muista yhdistävistä tekijöistä, että Frozen - huurteinen seikkailu ja Tarzan kuuluisivat samaan maailmaan - jopa niin paljon, että Tarzan olisi Elsan ja Annan kadonnut pikkuveli. Faniteoria on ihan mielenkiintoinen, eikä kummankin elokuvan ohjannut Chris Buck ole sitä lytännyt, joten on sinänsä mahdollista, että tämä olisi totta.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Jostain kumman syystä Blu-raylla on kellertävät tekstitykset kuten Netflixissa. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvateattereissa ennen Frozenia esitetty lyhytelokuva "Get a Horse", poistettuja kohtauksia, musiikkivideo "Let it Go" -kappaleesta muutamalla kielellä esitettynä (ei suomeksi) ja teaser trailer elokuvasta. Mukana on myös "The Making of Frozen", joka nimestään huolimatta ei kerro elokuvan teosta, vaan on pelkkä musikaalinumero ympäri Disneyn studiota. Frozenin tekoa avaa hieman seitsemän minuuttia kestävä "D'Frosted: Disney's Journey from Hans Christian Andersen to Frozen".

Yhteenveto: Frozen - huurteinen seikkailu on loistava animaatioseikkailu. Ääninäytteleminen on erittäin sujuvaa, animointi upeaa, musikaalinumerot tarttuvia ja tarina mukaansatempaava. Kivipeikot ovat selvästi elokuvan heikointa antia ja parissa kohtaa lumiukko Olaf käy hermoille, mutta siinä täytyy ottaa huomioon, että Frozen on pääasiassa lapsille tehty leffa. Jännitystä ja huumoria löytyy, kuten myös koskettavuutta. Suosittelen elokuvaa koko perheen elokuvailtaan ja onhan vanhempien muutenkin pakko näyttää tämä heidän omille pikku prinsessoilleen. Varoitan kuitenkin, että tämän näyttämisen jälkeen kotona ei luultavasti muusta kuule kuin Frozenista. Ja jos elokuvan jälkeen "Let it Go" ei pyöri päässä, et tainnut keskittyä elokuvaan lainkaan. Kyllä se kipale Oscarinsa ansaitsi. Muistakaa, ettei elokuvaa saa pistää pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Elokuvalle on huhuttu jatko-osaa, mutta toivon, ettei se toteudu, sillä en koe, että tarina tarvitsisi turhaa jatkoa. Ja miksi - voi miksi elokuvan suomennos on "Huurteinen seikkailu"? Se kuulostaa enemmänkin suomalaisten miesten kaljareissulta, eikä lasten prinsessaleffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Frozen, 2013, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Bad Moms (2016)

BAD MOMS (2016)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christina Applegate, Jay Hernandez, David Walton, Annie Mumolo, Jada Pinkett Smith, Clark Duke ja Wanda Sykes
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiedä olisinko mennyt katsomaan Bad Momsia, jos olisin joutunut maksaa siitä. Olisin sen silti viimeistään Netflixistä katsonut tai vuokrannut jossain kohtaa. Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet samat henkilöt, jotka kirjoittivat The Hangoverin (2009), joka oli hauska, joten toivoin tämänkin olevan. Mennessäni katsomaan Bad Momsia en todellakaan odottanut paljoa. Toivoin kuitenkin viihtyväni - edes paremmin kuin Mike and Dave Need Wedding Datesia (2016) katsoessani.

Amy Mitchell yrittää todella kovasti olla täydellinen äiti ja silti tuntuu kuin hän saisi pelkkää kuraa niskaansa. Jokaisella on murtumispisteensä ja tässä tapauksessa murtumisen jälkeen muututaan täydellisestä mammasta huonoksi mutsiksi.

Mila Kunis ei kuulu suosikkinäyttelijöihini millään tasolla, mutta kyllä häntä tällaisissa elokuvissa jaksaa katsoa. Kunis nähdään pääosassa Amy Mitchellinä ja suoriutuu roolistaan suurimmaksi osaksi hyvin. Hänen lahjansa ovat selkeästi rajalliset ja kohtauksissa, joissa Amy itkee, Kunis vetää joko täysin yli tai sitten ei ole yhtään uskottava. Onneksi hahmo on kuitenkin kirjoitettu hyvin, joten pohja on vahva. Komediaelokuvan päähahmoksi Amylla on todella loppuun asti suunniteltu tausta, mistä pitää antaa plussaa.
    Amyn miestä, Mikea, näyttelee David Walton, ja hahmo lähinnä ärsyttää. Amylla on myös kaksi lasta, Dylan (Emjay Anthony) ja Jane (Oona Laurence). Anthony vakuutti minut Chefissa (2014), mutta tässä hän ei valitettavasti ole kovin hyvä. Jane valittaa paljon, mikä tekee hahmosta ärsyttävän, eikä kumpikaan lapsinäyttelijöistä ole kovin uskottava lapsi tässä. En tiedä, ovatko lapset tyhmiä, vai mikseivät nämä lähes yläasteikäiset muksut osaa tehdä itselleen edes aamupalaa, eli tässä tapauksessa kaataa kulhoon muroja ja maitoa siihen päälle?
    Amyn kanssa huonoiksi mutseiksi ryhtyvät Kristen Bellin näyttelemä Kiki ja Kathryn Hahnin esittämä Carla, joka on tosin valmiiksi aika huono äiti. Carla ei nimittäin suurimmaksi osaksi tunnu välittävän pojastaan. Hahn vetää usein todella yli ja Carla on välillä erittäin ärsyttävä, mutta Bellin suoritus toimii.
     Elokuvan "pahis", eli tässä tapauksessa hahmo, joka aiheuttaa ongelmia päähenkilölle, on Christina Applegaten esittämä vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Gwendolyn. Hahmo yrittää olla kaikkein täydellisin ihminen/äiti koko maailmassa. Monet hahmot pelkäävät häntä, joten hän voi tehdä lähes mitä ikinä huvittaakin. Hahmolla on hieman outoja tavoitteita, esimerkiksi saada lapset käymään koulua joka ikisenä päivänä vuodessa. Muut äidit eivät voi kuin vain kuunnella ja nyökytellä päätään, kuunnellessaan Gwendolynin juttuja. Hahmolla on tietysti kaksi henkilöä tukemassa häntä; Jada Pinkett Smithin näyttelemä Stacy ja Annie Mumolon esittämä Vicky, jotka ovat todella yksiulotteisia hahmoja, eikä etenkään Smithin suoritus ole kovin kummoinen.
     Muita hahmoja ovat mm. leski-isä Jessie (Jay Hernandez), Amyn pomo Dale (Clark Duke) ja parisuhdeterapeutti Karl (loistava Wanda Sykes). Elokuvassa nähdään myös Martha Stewart esittämässä itseään.

Elokuva alkaa Amyn kertojaäänellä, hänen selittäessään elämästään - kuinka hän sai nuorena kaksi lasta ja meni naimisiin, jolloin hänen elämänsä tuntui tavallaan "päättyvän". Kaikki alkoi pyöriä hänen lastensa ympärillä ja kun hänen miehensä osoittautui lopulta olevan saamaton urpo, joutui Amy hoitaa kaiken yksin. Ja yrittää siinä sitten tehdä töitä kahvilassa ja vieläpä huonolla palkalla, vailla kunnioitusta. Amy on koko ajan myöhässä kaikesta ja hänelle tuntuu aina käyvän huonosti, sillä hänen hermonsa pettävät ja hän viettää useat hetket vain itkien parkkapaikalla autossaan. Aviomies ei ymmärrä häntä ja hemmotellut, uusavuttomat lapset kiukkuavat kaikesta, mikä menee vähänkin pieleen. Koirallakin tuntuu olevan jokin ongelma. Viimeinen pisara on, kun hän saa tietää, että Mike on jo kymmenen kuukautta ollut salasuhteessa internetin välityksellä toisen naisen kanssa. Siihen päälle hänet halutaan kakkupoliisiksi vahtimaan, ettei myyjäisissä löydy vääriä tuotteita, jotka tässä tapauksessa kattavat kaiken, millä kakun edes saa aikaiseksi. Muka-niin-täydellinen-vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Gwendolyn saa jokaisella lauseellaan huomautettua, kuinka huono ihminen Amy muka on. Amy ei enää jaksa sitä ja kun hän tapaa baarissa enemmän tai vähemmän samoista ongelmista kärsivät Kikin ja Carlan, on kolmikon aika alkaa elää täysillä.

Ja tässä vaiheessa on pakko vain sanoa, että ymmärrän täysin, miksi Amy haluaa muuttaa elämäänsä. Kuka tahansa tavallinen ihminen haluaisi ampua päänsä irti jossain kohtaa, jos joutuisi elämään tuolla lailla. Tässä on tietysti liioiteltu ja suurenneltu asioita, mutta pohjalla on silti hyvä sanoma. Uskoisin, että monet äidit näkevät itsensä Amyssa. Mies ei tunnu tekevän tarpeeksi perheen tai parisuhteen eteen ja lapset kritisoivat äitiä esimerkiksi siitä, että tämä asettaa säännöt. Tilanne on vielä stressaavampi, jos töissä ei mene hyvin tai jos lapsilla menee koulussa huonosti. Vaikeita asioita kasaantuu kaiken aikaa ja se pitäisi muka kaikki kestää. Elokuvassa vitsaillaankin siitä, että äidin suurimpia fantasioita olisi syödä aamiaista yksin omassa rauhassa. En itse ole bilehile-tyyppi, mutta jos elämäni tuntuisi noin kahlitulta, niin ehdottomasti haluaisin olla niin vapaa kuin vain voi.

Kovin hauska elokuva Bad Moms ei kuitenkaan ole, vaikka nauraakin saa. Minut jopa hieman yllätti se, että päähenkilön tarina oli tuotu paljon vahvemmin esille kuin kaikki muka-hauskat jutut. Elokuva vei hyvin mukanaan, jolloin ei edes haitannut, että nauraminen jäi vähemmälle. Komediaelokuvien kliseitä on tietysti mukana, mutta olisi tästä saanut helposti myös toimivan draamaelokuvan muuttamalla joitain asioita. Komediaelokuvan olemus tulee helposti esille jo musiikista, joka koostuu lähinnä vain tutuista radiohiteistä. Elokuvassa kuullaan mm. Icona Popin "I Love It" ja David Guettan "Hey Mama". Myös villit biletyskohtaukset ja viimeiselle mahdolliselle hetkelle jätetyt ratkaisut ovat tuttuja nuorisokomedioissa. Bad Momsissa myös viitataan monin tuttuihin elokuviin. Elokuvassa yritetään vitsailla alapäähuumorilla, mutta ei se mielestäni kovin hauskaa ole, kun esimerkiksi sanaa "kalu" hoetaan useaan otteeseen minuutin sisällä. Paljon myös kiroillaan, mutta sitä on siistitty suomennoksissa, jotta ikäraja saataisiin pidettyä alempana ja katsojaluvut korkeampina.

Bad Momsin ovat tosiaan ohjanneet elokuvan The Hangover käsikirjoittajat, eli Jon Lucas ja Scott Moore. Tämä on kummallekin vasta toinen pitkä elokuva ohjauspuolelta. He ovat aiemmin ohjanneet yhdessä elokuvan 21 & Over (2013). Mielestäni kaksikko on tehnyt ihan hyvää työtä sekä käsikirjoituksen, että ohjauksen parissa ja pääosin kokonaisuus toimii ja viihdyttää. Siihen on saatu mukaan hyvä sanoma, ettei kaikkien äitien täydy yrittää olla täydellisiä, ollakseen lopulta sellaisia. Elokuva on myös kuvattu todella vakuuttavasti. Sekavasti kuvatun Jason Bournen (2016) jälkeen oli upeaa nähdä jälleen tasaisia kuvia ja tyylikkäitä kamera-ajoja. Hidastuskuvat ovat myös erittäin hienosti toteutettuja ja parhaiten kuvattu osio oli mielestäni kaupassa käynti, kun äitien uusi, vapaampi elämä saa alkunsa. Leikkaus on myös sujuvaa ja äänityöskentely toimii. Ainoa mikä minua häiritsi elokuvakokemuksessani - mikä tosin johtui luultavasti vain elokuvasalista - oli että yhden kaiuttimen äänet tulivat hieman jäljessä, jolloin koko elokuvan ajan kuului pieni kaiku. Toivottavasti tätä ei esiinny muilla, kun elokuva alkaa pyöriä teattereissa.

Yhteenveto: Bad Moms on oikein viihdyttävä elokuva ja siinä on hyvä sanoma. Komediaelokuvien tunnusmerkit ovat usein läsnä, mutta kovin paljoa ei tässä saa nauraa. Se ei kuitenkaan vie katselukokemuksesta nautintoa pois, sillä tarina toimii hyvin. Näyttelijäntyö ei ole täysin vakuuttavaa, mutta ihan tarpeeksi toimivaa. Jos tämä olisi ilmestynyt viisitoista vuotta sitten, Mila Kunisin tilalla olisi varmaankin Jennifer Aniston. Päähenkilölle on luotu tarkka tausta, jolloin Amyn tunteet välittyvät erittäin helposti katsojalle. Ihan loppua olisi voitu lyhentää hieman, mutta muuten kokonaisuus on sujuva. Nuorillehan tämä on selkeästi tehty ja uskoisin, että suuri osa yleisöstä tulee olemaan nuoria naisia ja teinityttöjä, mutta suosittelen tätä myös äideille. Jättäkää lapsenne isän vastuulle muutamaksi tunniksi ja menkää vaikka kaveriporukalla katsomaan tämä. Pakko sanoa, että vaikka en usko olleeni mikään kauhukakara, niin tämä elokuva sai minut arvostamaan vielä enemmän kaikkea, mitä oma äitini on joutunut takiani kestämään. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään keskusteluja näyttelijöiden ja heidän äitiensä kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Bad Moms, 2016, Block Entertainment, STX Entertainment