Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: CHIPS / Paskalakit pyörillä (2017)

CHIPS (2017)

PASKALAKIT PYÖRILLÄ

Ohjaus: Dax Shepard
Pääosissa: Michael Peña, Dax Shepard, Vincent D'Onofrio, Jessica McNamee, Rosa Salazar, Ryan Hansen, Adam Brody, Justin Chatwin, Kristen Bell ja Isiah Whitlock Jr.
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Aloitetaan sillä, että arvostetaan hetki CHIPSin upeaa, loistavaa ja suorastaan aivan täydellistä suomennosta: Paskalakit pyörillä. Vau. Ihan oikeasti vau. Yksi parhaista suomennoksista ikinä. Ei se liity oikein mitenkään alkuperäiseen englanninkieliseen nimeen, mutta milloin suomennokset oikeasti liittyvätkään? Nyt kun se asia on käyty läpi, niin itse asiaan: CHIPS perustuu kuusi tuotantokautta pyörineeseen televisiosarjaan CHiPs (1977-1983). Jo 2000-luvun alussa sarjasta yritettiin tehdä elokuvaa, mutta se ei koskaan tapahtunut. Vasta loppuvuodesta 2014 ilmoitettiin, että elokuva on toteutumassa ja että se ilmestyisi vuonna 2017. Itse en ollut kuullutkaan mistään CHIPSista, ennen kuin näin ensimmäisen trailerin. Se ei vielä erityisemmin vakuuttanut minua ja ajattelin, että kyseessä voisi olla yksi vuoden heikoimmista komedioista. Pidän kuitenkin toisesta pääosan esittäjästä, Michael Peñasta, joten päätin hänen takiaan mennä katsomaan leffan.

Soluttautunut FBI-agentti Castello ja alokas Jon Baker päätyvät moottoripyöräpoliisitiimiksi California Highway Patroliin. Heidän tehtävänään on löytää CHP:n mädät poliisit, jotka ovat tehneet aseistettuja ryöstöjä.

Michael Peña esittää FBI-agentti Castelloa, joka soluttautuu California Highway Patroliin nimellä Francis Poncherello. Castello on selkeästi taitava ja hyvä siinä, mitä tekee, mutta häneltä löytyy yksi ongelma. Hänellä on vakava seksiaddiktio ja etenkin nähdessään vähäpukeisia naisia, hänen keskittymisensä vaikeutuu huomattavasti. Tämä tuo hahmoon hauskan lisän, jolloin hän ei ole täydellinen töissään, vaikka niin tuntuu uskottelevan itselleen. Peña on tuttuun tapaansa mainio roolissaan.
     Alokas Jon Bakerina nähdään Dax Shepard, joka ei täysin vakuuta näyttelijänä. Leffan alkupäässä hän ei ole erityisen hauska, eikä hän ole kovin uskottava roolissaan. Onneksi hänen näyttelijätyönsä parantuu leffan aikana, jolloin häntä sietää katsoa. Jon ei ole kovin hyvä poliisihommissa: hän sakottaa liiankin innokkaasti, eikä osaa ampua. Kuitenkin hän osaa ajaa moottoripyörällä vaikka silmät kiinni, sillä hänellä on taustaa pyörästunttien parissa. Tästä on tietty suurta hyötyä, kun on moottoripyöräpoliisi.
     Pahispoliisien pomo on Daredevil-sarjasta (2015-) tutun Vincent D'Onofrion esittämä Ray Kurtz. Hahmolle annetaan ihan kelpo selitys, miksi hän on päätynyt ryöstelemään, mutta täysin hahmo ei vakuuta, vaikka D'Onofrio onkin hyvä näyttelijä. Ison kokonsa puolesta hän on myös uhkaava, etenkin kun vertaa häntä pienikokoisempiin Peñaan ja Shepardiin.
     Muita poliiseja ovat mm. Jessica McNameen näyttelemä Lindsey Taylor, johon Castello iskee silmänsä, Ryan Hansenin esittämä hömelö Brian Grieves, jonka Jon tuntee etukäteen ja Rosa Salazarin näyttelemä Ava, joka kiinnostuu Jonista.
     Elokuvassa nähdään myös Adam Brody Castellon entisenä parina Allenina, joka on vihainen Castellolle, Justin Chatwin Rayn huumeaddiktipoikana Reed Jr:na, Isiah Whitlock Jr Castellon äksyilevänä FBI-pomona ja Kristen Bell Jonin Karen-vaimona, joka selvästi pettää Jonia. Hauska fakta: tässä leffassa pariskuntaa näyttelevät Kristen Bell ja Dax Shepard ovat oikeastikin naimisissa.

Elokuvan alku, kun hahmoja esitellään, ei vielä täysin vakuuta. Agentti Castello vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta Jonin kohdalla pelkää, että häntä ei jaksaisi katsoa ollenkaan. Onneksi kun kaksikko päätyy tiimiksi ja lähtee ajelemaan moottoripyörillään ympäri kaupunkia etsien rikollisuutta, leffa lähtee vihdoin käyntiin. Aluksi he eivät tietenkään tule toimeen, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän he ystävystyvät. CHIPS on todella selkeä kaverikyttäpätkä monin puolin. Ei pelkästään sen takia, että pääosassa on kaksi poliisia, vaan monen juoniosion ja yleisen tunnelman takia. Päähahmojen kohdalla ei ole kovin omaperäistä, että toinen osaa paljon, kun taas toinen ei osaa kovin paljoa. Tietty jossain kohtaa käy kuitenkin selväksi, että siltä, joka osaa paljon, puuttuu jokin tarvittava taito, mikä taas löytyy siltä osaamattomalta, jolloin hahmot täydentävät toisiaan. Elokuva kierrättääkin useita tuttuja asioita eri leffoista, eikä oikeastaan ole mitään uutta. Mutta eikö se ole niin, että jos se ei ole rikki, niin mitä turhia korjaamaan? Onneksi leffasta on kuitenkin tehty yllättävän roisi, jolloin se erottuu muista samanlaisista.

CHIPSissa on nimittäin erikoisen raakoja kohtauksia mukana. Verta lentää ja yhdessä kohtaa eräältä hahmolta katkeää pää, mikä aiheutti koko yleisössä 'ohhoh!' -efektin. Leffassa on myös alastomuutta mukana, mikä sopii leffan vitseihin. Elokuva on täynnä läppää seksistä, sekä ihmisten sukukalleuksista. Jotkut vitsit ovat hieman mauttomia, mutta leffa onnistuu naurattamaan moneen otteeseen kestonsa aikana. Kohellushuumoriakin on mukana, joka ainakin itseäni naurattaa. Myös nokkelaa sanailua on aina hienoa kuunnella. Valitettavasti elokuva ei enää loppupäässä toimi samalla lailla. Mukana on tietty kohtaus, jossa pääkaksikolla ei mene erityisen hyvin, mutta sellaisistahan aina selvitään, jotta tarina saadaan päätökseensä. Loppuosio ei ole yhtä mukaansatempaava kuin aiemmin nähty tunti ja lopetus tuntuu hieman antikliimaksilta. Kuitenkin kyseessä on ihan kelpo komedia, jonka katsoo ainakin kerran. Mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa.

Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut sen toinen päätähti, Jon Bakeria näyttelevä Dax Shepard, joka onnistuu ohjaustyössään mainiosti. Tuntuukin välillä siltä, että ehkä Shepardin olisi pitänyt pysyä kameran takana ja antaa jonkun toisen esittää hahmoa. Hän on myös käsikirjoittanut itselleen paljon hölmöjä kohtia, aivan kuin hän olisi yrittänyt säästellä itselleen parhaat naurut, mikä tuntuu tietty typerältä. CHIPS on kuvattu hyvin. Jotkut takaa-ajokuvat ovat jopa todella näyttäviä. Leikkaus sujuu myös mainiosti. Visuaaliset efektit eivät ole kaikin puolin mitä parhaimmat, mutta menevät yhdessä muun leffan kanssa. Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä. Musiikista vastaa Fil Eisler, mutta valitettavasti hänen työnsä ei jää jälkikäteen mieleen. Leffassa kuullaan myös tuttuja kappaleita, kuten Black Sabbathin "Paranoid" ja 2Pacin "California Love".

Yhteenveto: CHIPS on ihan toimiva komedia, jolla kestää lähteä käyntiin. Alku ei vielä täysin vakuuta, mutta onneksi leffa löytää hyvän suunnan, jonka se valitettavasti tuntuu menettävän loppupäässä. Michael Peña on hyvä roolissaan, mutta Dax Shepard ei ihan täysin vakuuta ja hän olisi voinut olla pelkästään kameran takana. Leffa on selvästi kaverikyttäpätkä, eikä olekaan millään lailla kovin omaperäinen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä se on yllättävän raaka ja hauska. Monet voivat kokea leffan vitsit hävyttöminä, mutta itse nauroin useasti, kuten varmasti monet muutkin. Jos kaipaa menevää komediaa, jonka voisi käydä vilkaisemassa kavereiden tai elämänkumppanin kanssa, niin CHIPS on ihan kelpo valinta. Sen voi myös käydä katsastamassa yksin, jos on vaikka tylsää ja taskusta löytyy kymmenen euroa. Leffateatterikäyntiä ei tarvitse tehdä, jos suurta kiinnostusta ei ole, sillä CHIPSin näkee kuitenkin jossain kohtaa vuokralta, televisiosta tai jostain striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
CHIPS, 2017, Warner Bros. Pictures, Primate Pictures

Arvostelu: Bad Santa 2 / Paha pukki 2 (2016)

BAD SANTA 2 (2016)

PAHA PUKKI 2

Ohjaus: Mark Waters
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Kathy Bates, Brett Kelly, Christina Hendricks, Ryan Hansen, Jenny Zigrino, Jeff Skowron ja Octavia Spencer
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Bad Santan (2003) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014 ja se oli mielestäni ihan hauska elokuva. Nyt kun elokuvan jatko-osa, Bad Santa 2, oli saamassa ensi-iltansa, ensimmäinen osa täytyi tietysti katsoa uudestaan. Tein sen ja pidin elokuvasta enemmän kuin ensimmäisella katselukerralla. Aloin jokseenkin jopa odottamaan jatko-osaa ja toivoin tunnelman pysyvän yhä samana. Hieman kyllä pelotti, että miten jatko-osa toimisi, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kolmetoista vuotta. Kuulin, että kyseessä olisi aika keskinkertainen teos, joten menin varautuneena katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Bad Santa!

Willie lyöttäytyy yhteen lyhytkasvuisen Marcus-petturin ja inhottavan Sunny-äitinsä kanssa, ryöstääkseen rahat hyväntekeväisyysjärjestöstä. Hienostihan se taas sujuu...

Billy Bob Thorntonin esittämä Willie on yhtä elämäänsä kyllästynyt juoppo perverssi kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tässä Willie on niinkin kyllästynyt elämäänsä, että yrittää itsemurhaa heti elokuvan alussa parillakin eri tavalla. Häntä ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ihmiset hänestä miettivät ja törttöileekin mahdollisimman paljon kaiken aikaa. Thornton suoriutuu roolistaan edelleen yhtä toimivasti ja Willien taustoja avataan katsojille. Elokuvassa kuullaan useasti Willien kertojaääntä.
     Jostain syystä edellisessä elokuvassa Willien pettänyt Marcus (Tony Cox) on edelleen kuvioissa ja Marcus saa Willien suostuteltua uudelle ryöstökeikalle. Marcusin lyhytkasvuisuudesta tehdään jälleen pilaa, muttei kovin onnistuneesti. Coxin suoritus on ihan hyvä, mutta hahmo on muuttunut todella ärsyttäväksi. Katsojana odottaa kaiken aikaa, milloin Marcus pettäisi Willien uudestaan.
     Elokuvassa esitellään Willien äiti Sunny, jota näyttelee Kathy Bates. Kovin kauaa ei Sunnyn tarvitse olla ruudulla, jotta katsoja ymmärtää, miksi Williesta on tullut sellainen kuin hän on. Sunny on nimittäin todellinen ämmä noin niin kuin korrektisti sanottuna. Hän kohtelee kaikkia todella ärsyttävästi, eivätkä hänen ja Willien välit ole millään lailla lämpimät. Willie suorastaan vihaa häntä. Bates suoriutuu roolistaan hyvin ja on useassa kohtaa hauska.
     Ensimmäisessä elokuvassa ollut Thurman-poika (Brett Kelly) on kasvanut todella paljon vuosien varrella ja hän on jo mies... tai ainakin melkein. Thurman on henkisesti yhä samanlainen kuin aiemmin ja aiheuttaa päänvaivaa jatkuvasti Willielle. Hän työskentelee rakastamiensa voileipien parissa, eikä välillä puhu muusta. Thurman ei esiinny ihan yhtä paljon elokuvassa ja tuntuu paikoitellen olevan mukana vain, koska esiintyi edellisessä osassa. Kellyn suoritus ei ole yhtä hyvä, eikä hahmossa ole samanlaista tunnelmaa enää.
     Christina Hendricks näyttelee Diane Hastingsia, joka työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä. Diane vaikuttaa erittäin viralliselta naiselta, mutta hänestä löytyy myös muitakin puolia, jotka voivat tulla hieman yllätyksenä. Hendricks on roolissaan hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös Jenny Zigrino vartija Ginana, Jeff Skowron yli-innokkaana vartijana, Ryan Hansen hyväntekeväisyysjärjestön rikkaana pomona, Regent Hastingsina, sekä ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti esiintynyt, Octavia Spencerin näyttelemä Opal-huora.

Kolmetoista vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Willie viettää turhauttavaa, viinan ja seksin täytteistä elämäänsä ja yrittää itsemurhaa. Häntä häiritsee Thurman, joka tuntuu olevan yhä siinä uskossa, että Willie olisi joulupukki. Marcus suostuttelee Willien suorittamaan ryöstökeikan hyväntekeväisyysjärjestössä. Tilannetta vaikeuttaa Willien äidin mukana olo, mutta Willie suostuu kuitenkin. Jälleen on aika pukeutua joulupukiksi ja tontuksi, ja soluttautua kohteeseen, josta voisi olla tiedossa mukavat kahden miljoonan dollarin taskurahat.

Kuten pelkäsinkin, Bad Santa 2:n ja alkuperäisen elokuvan ilmestymisien välissä on kulunut liian monta vuotta, eikä juttu enää oikein toimi. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta se on loppujen lopuksi aika turha ja sen jälkeen toivoisi, että ensimmäinen elokuva olisi jäänyt ainoaksi. Kyllä Bad Santa 2:ssa saa nauraa ja todella mainioita kohtia löytyy, mutta ne eivät saa luotua yhtä toimivaa kokonaisuutta. Jos elokuva olisi tehty muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen, sillä olisi voinut olla jokin merkityskin. Tällaisena se tuntuu lähinnä ylimääräiseltä rahastukselta, kun uutta ei olla keksitty. Onhan se kiva nähdä Willien hölmöilyjä lisää, mutta elokuvan sijaan aiheesta olisi voitu tehdä vaikka jouluspesiaalivideo tai jotain vastaavaa. Häröilyä ja kiroilua löytyy, vaikka suurin osa "fuck"-sanoista onkin jätetty suomentamatta, jotta ikäraja on saatu kahteentoista vuoteen. Lastenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Synkistelyä löytyy paljon, mutta siihen ei olla saatu tarpeeksi huumoria mukaan, jotta synkkyys olisi muutakin kuin katsojien ahdisteluyritys. Lopputulos on aika ennalta-arvattava. Kyllähän elokuvan katsoo ainakin kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa.

Ohjaus on vaihtunut Terry Zwigoffilta Mark Watersille, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Mean Girlsin (2004). Myös käsikirjoitustiimi on vaihtunut Glenn Ficarrasta ja John Requasta Shauna Crossiin ja Johnny Rosenthaliin. Jos alkuperäiset tekijät olisivat työstäneet myös jatko-osan, niin ehkä tämä toimisi paremmin. Kuvaus ja leikkaus hoituvat sujuvasti. Musiikista vastaa Lyle Workman, mutta hänen sävellyksensä jäävät täysin elokuvassa käytettyjen joulukappaleiden varjoon. Elokuvassa kuullaan mm. Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland", Walter Rollinsin ja Steve Nelsonin "Frosty the Snowman", sekä Edward Polan ja George Wylen "It's the Most Wonderful Time of the Year". Ensimmäisessä elokuvassa kuultu Frédéric Chopinin "Nocturne in E-Flat Major, Op.9 No.2" soi pariin otteeseen tässäkin.

Yhteenveto: Bad Santa 2 on aika tarpeeton jatko-osa mainiolle joulukomedialle. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta valitettavasti leffa jää tasolle "ihan kiva". Billy Bob Thornton on kyllä edelleen mainio kyynisen juoppopervon roolissa ja hänen äitinsä Sunny on toimiva lisäys. Thurman tuntuu olevan aika väkisin mukana, enkä oikein ymmärrä, miksi Marcuskin piti mukaan tunkea. Muutamia todella hauskoja kohtia esiintyy ja muutenkin elokuvan aikana saa nauraa, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut. Vanhalla työtiimillä tästä olisi voinut tulla parempi. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hieman härömpien komedioiden ystävät voivat pitää tästä. Bad Santa 2 ei ole kovin kummoinen jatko-osa ja toivon, ettei kolmososaa väännetä turhaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmwonk.net
Bad Santa 2, 2016, Broad Green Pictures, Ingenious Media, Miramax

Arvostelu: Central Intelligence (2016)

CENTRAL INTELLIGENCE (2016)

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Kevin Hart, Dwayne Johnson, Amy Ryan, Danielle Nicolet, Ryan Hansen, Aaron Paul, Thomas Kretschmann, Jason Bateman ja Melissa McCarthy
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Hart ja Dwayne "The Rock" Johnson eivät kuulu lempinäyttelijöihini. Vaikka he ovat olleet mukana ihan hyvissä elokuvissa, en ole koskaan vakuuttunut heidän suorituksistaan. Silti idea agenttikomediasta, jota he tähdittävät, vaikutti minusta mielenkiintoiselta. Nähdessäni julisteen, jossa sanaleikillä viitataan siihen, kuinka isokokoinen mies Johnson on ja kuinka lyhyt Hart on, mietin aluksi, että onpas huono vitsi. Lopulta elokuvan tunnuslause alkoikin toimia mielestäni ja aloin pitää sitä jopa hauskana. Kävin ennakkonäytöksessä juhannuksena katsomassa elokuvan. Tämä on toinen kerta, kun käyn ennakkonäytöksessä ja jälleen sinne pääsi ihan niin kuin muihinkin näytöksiin: ostamalla lipun.

Kirjanpitäjä Calvin Joyner törmää Facebookissa vanhaan koululaiseensa Robbie Weirdichtiin, joka on vaihtanut nimensä Bob Stoneksi. Bob pyytää Calvinia mukaan viettämään iltaa baariin ja ennen kuin Calvin tajuaakaan, hänet on kiskaistu mukaan CIA:n sekasotkuun.

Calvin Joyneria esittää Kevin Hart, joka tunnetaan komedianäyttelijääkin paremmin stand-up -koomikkona. Tässä elokuvassa hän on lähes kaiken aikaa todella kovaääninen ja ylinäyttelee paljon. Toisaalta se toimii. Hänen vaimoaan, Maggieta, näyttelee Danielle Nicolet.
     Showpainista Hollywood-bisnekseen päätynyt Dwayne "The Rock" Johnson, näyttelee Robbie Weirdichtia, eli Bob Stonea. Monissa toimintaelokuvissa, kuten Fast & Furious 5 (2011) näytellyt Johnson vetää jälleen lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin roolin, mutta tuo siihen oman lisäyksensä. Hahmo ei ole kaikkein fiksuin ja hän on omalla tavallaan yhä henkisesti samanlainen kuin mitä hänestä näytetään koululaisena. Saatan jopa pitää tätä hänen parhaana suorituksenaan, vaikka Hartin lisäksi myös Johnson ylinäyttelee tässä useasti.
     CIA-agentti Pamela Harrisia näyttelee Amy Ryan. Hahmo on todella samanlainen kuin monissa muissa tämänkaltaisissa elokuvissa. Hän jahtaa Stonea ja uskottelee Joynerille Stonen olevan pahis. Tavallaan kyseessä on aika tyhjä hahmo, mutta sen osaa arvatakin, jos Central Intelligencen kaltaisia elokuvia on nähnyt aiemminkin.
     Elokuvassa nähdään myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Aaron Paul Stonen entisenä agenttiparina Philinä. Jason Bateman esittää Robbieta kiusannutta Trevoria ja elokuvassa esiintyvät myös Melissa McCarthy ja Thomas Kretschmann, jotka tulivat minulle yllätyksinä.

Elokuva alkaa vuodesta 1996. Nuori, lihava Robbie tanssii suihkussa ja kiusaajat käyvät hänen kimppuunsa nauraen. Pakko sanoa, että Dwayne Johnsonin naama tietokoneella liitettynä jonkun pulskan skidin pärstään näytti todella huonolta. Siis erittäin huonolta. Varsinkin kun tällainen myötähäpeys tulee jo alussa, on vaikea kuvitella, että jatkosta seuraisi mitään hyvää. Robbie heitetään alasti täynnä ihmisiä olevan liikuntasalin lattialle, jossa on juuri valittu koulun suosituimmaksi oppilaaksi Calvin, joka tunnetaan myös nimellä "The Golden Jet". Kun muut nauravat Robbielle, Calvin tarjoaa The Golden Jet -takkinsa Robbielle peittämään tämän alapään. Eli nuorena suosittu oli Calvin ja kiusattu oli Robbie. Siitä hypätään kaksikymmentä vuotta eteenpäin, jolloin Calvin on kirjanpitäjä, joka vihaa työtään ja Robbie on tehnyt itsestään muskelikimpun. Vaikka tämän muutoksen voi arvata tapahtuvan, niin on silti hienoa nähdä elokuvan kertovan, ettei teini-iän jutut kestä ikuisuutta. Jos on nyt vaikka yläasteella cool, niin tulevaisuudessa voi olla täysi nobody.

Elokuvasta voisi käsittää sellaisen sanoman, että jos sinua kiusataan koulussa ylipainon takia, niin voit Calvinin sanojen mukaan "laihduttaa kaksisataa kiloa ja tuoda ne kaksisataa kiloa takaisin lihasmassana" ja vetää kiusaajiasi turpaan. No ei, vaan elokuvan todellinen sanoma on, että itsensä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Jos muut eivät hyväksy, niin se on niiden ongelma. Jokaisen kuuluisi uskaltaa olla millainen ikinä onkin ja nauttia siitä, mikä on. Kiusaamista käsitellään elokuvassa useasti, sekä vakavasti, että myös koomisesti. Elokuvassa on siis oikeastaan hyvä sanoma.

Ai niin, eikös tämä ollut toiminta-agenttielokuva? Ei ole ensimmäinen kerta, kun CIA jahtaa elokuvassa omaa agenttiaan, joka on ryhtynyt omiin puuhiinsa. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun tämä agentti ottaa mukaan jonkun, joka ei sopisi tilanteeseen yhtään. Aika perinteinen kaava elokuvassa loppujen lopuksi on, eikä kenellekään julisteen nähneelle tule yllätyksenä elokuvan agenttitarina. Jos elokuvan menee katsomaan tietämättä yhtään mitään siitä, niin voi yllättyä, kun yhtäkkiä aletaan ammuskelemaan. Elokuvasalin äänenkorkeus oli hieman "sopivan" yläpuolella ja välillä laukaukset kuuluivat todella kovaa. Toimintaa on aika paljon ja siihen sisältyy ampumisen lisäksi myös lähitappelua.

Ja onhan tämä myös komedia. Vitsiä tosiaan tehdään kiusaamisesta, vaikka sitä käsitelläänkin myös vakavasti. Dwayne Johnson on saatu hauskaksi, mutta Kevin Hart ei paljoa naurata. Monet hänen vitseistään koostuvat siitä, että hän on tummaihoinen. "En ole nähnyt sitä elokuvaa, koska olen musta." "Tuntuu siltä kuin olisin musta Will Smith." En tiedä johtuuko se, etten nauranut siitä, etten ymmärtänyt niitä juttuja vai siitä, että ne olivat vain niin huonoja vitsejä. Ja julisteen mukaisesti elokuvassa vitsaillaan siitä, kuinka Johnson on niin iso mies ja kuinka Hart on niin lyhyt. Monet vitseistä ovat viittauksia joihinkin tunnettuihin asioihin, kuten esimerkiksi elokuviin, näyttelijöihin tai sarjoihin. Yhdessä kohtaa Calvin heittää Bobille, että tämä on kuin Herkules. En sitten tiedä viitattiinko tässä siihen, että Dwayne Johnson esitti kyseistä hahmoa elokuvassa Hercules (2014).

Elokuva on kuvattu hyvin ja välillä jopa yllättävänkin hyvin. Alkupuolen toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeaa, mutta muuttuu toimivaksi loppupuolella. Musiikkina kuullaan pääosin elokuvan tunnusmusiikkia, joka on hidasta ja joka soitetaan vain muutamalla nuotilla. Äänitehosteet kuuluivat oikein hyvin, kun äänitasot salissa olivat hieman liian korkealla, mutta toisaalta etenkin aseiden pamaukset kuulostivat hyviltä. Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka on ohjannut mm. komediat Dodgeball: A True Underdog Story (2004) ja We're the Millers (2013). Ohjaustyönä Central Intelligence on hänen neljäs pitkä elokuva.

Yhteenveto: Central Intelligence on kelpo hupia, jonka katsoo ainakin kerran läpi tyytyväisenä ja se viihdyttää lähes koko elokuvan läpi. Siinä on hyvä sanoma, sopiva määrä toimintaa, sekä hyviä, että myös huonoja vitsejä. Dwayne Johnson tekee mielestäni uransa parhaan näyttelijäntyön, mutta Kevin Hart paikoitellen ärsyttää, kun puhuu niin kovaäänisesti. Suosittelen sitä komediaelokuvista pitäville, sekä Dwayne Johnsonin ja Kevin Hartin faneille. Yllättävää kyllä, suosittelisin ennemminkin mennä katsomaan tämän, kuin samana päivänä ensi-illassa olevan The BFG:n (2016) tai eilen ilmestyneen Independence Day: Resurgencen (2016). Jos mietitte kaveriporukan kanssa menevänne katsomaan jonkun komediaelokuvan, Central Intelligence on oiva vaihtoehto. Kyllähän tätä toisenkin osan katsoisi. Lopputekstien aikana nähdään hieman mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Central Intelligence, 2016, Universal Pictures, New Line Cinema, Bluegrass Films, Principato-Young Entertainment

Arvostelu: Friday the 13th (2009)

FRIDAY THE 13TH (2009)

Ohjaus: Marcus Nispel
Pääosissa: Jared Padalecki, Amanda Righetti, Danielle Panabaker, Travis Van Winkle, Julianna Guill ja Derek Mears
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Killer Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th - eli suomalaisittain Perjantai 13. päivä - on yksi suurimmista kauhuelokuvasarjoista. Sarjan elokuvia on ainakin miljoona (okei, okei - VAIN kaksitoista) ja sen psykopaattitappajahahmo Jason Voorhees on todella tunnettu, kuten myös Camp Crystal Lake, jossa ainakin alkuperäinen Friday the 13th (1980) ja vuoden 2009 elokuva tapahtuvat. Olin tietoinen elokuvasarjan ideasta jo monta vuotta sitten, mutta näin ensimmäisen kerran yhden sarjan elokuvista vasta viime vuonna, juurikin perjantaina 13.11.2015. Näin vuoden 2009 version, sillä se oli sopivasti Netflixissä katsottavissa. Koska tänään on jälleen perjantai 13. päivä, niin on tietenkin osuvaa, että tämän päivän arvostelu onkin juuri yksi sarjan elokuvista. Ja koska en tiedä, mistä löytäisin alkuperäisen, niin katsoin Netflixistä aamulla uudestaan vuoden 2009 Friday the 13th -elokuvan.

Nuoret lähtevät pitämään hauskaa Camp Crystal Lakelle, jossa heitä alkaakin jahdata mielipuolinen murhaaja jääkiekkonaamio kasvoillaan.

Päähenkilö elokuvassa on Jared Padaleckin näyttelemä Clay Miller, joka etsii kadonnutta siskoaan, Whitneyä. Whitney Milleriä esittää Amanda Righetti. Trent on kauhuelokuvan perinteinen mulkvistihahmo ja hänenä nähdään Travis Van Winkle. Danielle Panabakerin hahmo Jenna toimii järjen äänenä muille. Julianna Guillin esittämä Bree on vain yhden kohtauksen takia mukana elokuvassa. Jos olet nähnyt elokuvan, niin tiedät mistä kohtauksesta puhun. Chewie (Aaron Yoo) ja Lawrence (Arlen Escarpeta) ovat aika ärsyttäviä ja ainoa hyvä asia Chewiessa on se, että hän heittää elokuvan aikana kommentteja siitä, kuinka kliseinen tämä kauhuelokuva oikeastaan on. Näyttelijät ovat sinänsä oivat valinnat rooleihinsa, sillä he ovat ihan yhtä unohdettavia kuin hahmonsa. Ei se paljoa vaadi, että voi juosta kameran edessä pelokkaan näköisenä karkuun ja kirkua. Itse elokuvan murhaajaa, Jason Voorheesiä esittää Derek Mears. Jasonia ei paljoa näe elokuvassa, eikä häneen ole saatu kauhuikonisuutta mukaan, mitä katsojana toivoisi. Ennen kuin Jason saa tunnetun jääkiekkonaamionsa, niin hänet nähdään juoksentelemassa ihmisten perässä tyynyliina päässään, jossa on reikä toiselle silmälle.

Jos minun aiempia arvostelujani on lukenut, niin voi huomata, että olen joutunut todella yksinkertaistamaan elokuvan juonta, jotta saan sen selitettyä yksinkertaisesti ja tiivistetysti. Tämän elokuvan juonen selittämiseen tarvittiin yksi ainoa virke. En tiedä onko asia niin, ettei elokuvassa ole tarpeeksi sisältöä, vai etteikö elokuva edes tarvitse mitään enempää. Hyvin yksinkertainen pätkä on siis kyseessä. Nuoret menevät retkeilemään ja Jason listii heidät yksi kerrallaan. Joko siinä ei ollut vielä juonta tarpeeksi tai tekijät halusivat päästä mässäilemään tappamisella, joten sama tarina näytetään elokuvassa kaksi kertaa. Toki alku pohjustaa tiettyä lisäjuttua juonessa, mutta ei vähän yli puolitoistatuntinen elokuva tarvitse kaksikymmentä minuuttia kestävää introa. Muistan, kun katsoin elokuvan viime vuonna ensimmäistä kertaa ja kun Jason on tappanut nuoret ja elokuvan logo tulee ruudulle, niin painoin pausea. Mietin siinä, että katsoinko oikeasti juuri tiivistelmän tämän elokuvan juonesta, mikä toisaalta tuntui ihan kivalta lyhytelokuvalta, mutta nyt pitäisi sitten katsoa itse oikea elokuva?

Ja jo ennen tätä introa on toinen intro, joka tapahtuu 13.6.1980, mikä pohjustaa Jasonin menneisyyttä. En ole alkuperäistä Friday the 13th:ä nähnyt, mutta arvelisin, että tämä intro on sen elokuvan loppu. Hauskinta on myös se, ettei elokuva edes tarvitse muuta introa kuin tämän lyhyen pätkän. Koko sen jälkeen tulevan vähän yli vartin voisi poistaa elokuvasta ja siitä kävisi ihan yhtä hyvin selväksi, että Clay Miller etsii siskoaan. Tällaisissa kauhuelokuvissa ei yleensä ole kovin kummoiset tai muistettavat hahmot, joten katsojana alkaa ärsyttää, että aluksi pitäisi muistaa intron hahmot, joilla ei olekaan mitään väliä loppuelokuvan ajan ja sitten pitäisi muistaa kaikki uudet hahmot, jotka esitellään, kun elokuva lähtee vihdoin käyntiin. Parastahan on se, että kun kyseessä on stereotypisiä teinihahmoja, niin he ovat lähes kaikki aivan samanlaisia. Yrittää siinä sitten muistaa, että kuka on kuka? Jos päähenkilöitä ei lasketa, niin muut ovat idiootteja, ja toisin kuin Whitney ja Jenna, niin muut tyttöhahmot tuntuvat olevan mukana vain esitelläkseen paljaita vartaloitaan.

Nykypäivän splatter-elokuva kun on kyseessä, niin kauhuelementit ovat aika perus puuroa. Ainoa, mikä elokuvassa oikeastaan säikäyttää, on kun Jason yhtäkkiä ilmestyy jonkun taakse. Siinäkin pelottavinta on kova ääni, joka kuulostaa siltä, kuin joku läimäyttäisi pianon koskettimia todella kovaa. Samaa ääntä käytetään todella usein kauhuelokuvissa. Jos äänet ovat kovalla, niin kyllähän se säikäyttää. Jos kauhuelokuvat ovat tuttuja, niin ne voi arvata ennalta. Elokuva on muutenkin todella ennalta-arvattava. Kaikki muut paitsi muutama päähenkilö ovat mukana vain pakollista mässäilyä varten ja hahmojen kuolemisjärjestyksenkin voi arvata ennalta, sitä mukaa mitä elokuva menee eteenpäin. Tässä on myös sama ongelma kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvista, eli kun tämän on kerran nähnyt, niin uudelleen nähtynä se ei paljoa pelota, eikä edes kykene luomaan jännitystä katsojalle. Toisaalta, onhan se ihan viihdyttävää nähdä tällaisia "aivot narikkaan" -pätkiä, joissa porukkaa pistetään hengiltä mahdollisimman monipuolisin tavoin. Osa surmista on sen verran ällöttäviä, ettei elokuvan aikana kannata mitään syödä.

Elokuvan on ohjannut Marcus Nispel, mutta tuntuu, että elokuvaa yritetään myydä tuottaja Michael Bayn nimellä. Eikä mikään ihme, sillä Nispelin nimi on tuttu elokuvista The Texas Chainsaw Massacre (2003), Pathfinder (2007) ja Conan the Barbarian (2011), kun taas Michael Bay on esimerkiksi sellaisten elokuvien takana kuin Bad Boys (1995), The Rock (1996), Armageddon (1998) ja Transformers -elokuvasarja (2007-). Elokuva on kuvattu ja leikattu ihan hyvin, vaikka kamera paikoitellen heiluukin. Värimaailmaltaan elokuva on todella synkkä. Katsoin elokuvan aamulla ja vaikka verhot olivat kiinni, niin oli silti välillä vaikea ottaa selvää, että mitä ruudulla oikein tapahtuu. Elokuvasarjan tunnari on käytössä, muttei kovin selkeästi.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi Killer Cut. Itse olen nähnyt vain teatteriversion, enkä ole edes varma, saako Killer Cutia Suomessa. Tein hieman internetetsiskelyä ja otin selvää, mitä Killer Cut sisältää. Siinä on uusia, sekä pidennettyjä kohtauksia, lisää verta ja lisää paljasta pintaa. Jos tekijät kerran halusivat saada elokuvasta noin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia pitkän, niin lukemani perusteella heidän olisi kannattanut ottaa pitkä intro pois ja pitää loppuelokuvan pidennetyt ja uudet kohtaukset mukana.

Yhteenveto: Friday the 13th ei ole kovin elämää mullistava elokuva, ainakaan tämä vuoden 2009 versio. Elokuva on todella ennalta-arvatta, eikä se tarjoa oikeastaan mitään uutta. Parhaiten tämä toimii varmaankin muksuille, jotka katsovat salaa yhdessä kielletyn "veri lentää" -elokuvan, kun vanhemmat ovat muualla, vaikka he eivät saisi vielä edes katsoa elokuvaa. Minusta ikäraja on vain suositus ja jos kokee olevansa valmis rankempiin elokuviin, niin sitten niitä voi katsoa. Jos ei ole valmis ja katsoo rankempaa materiaalia, saaden elinikäiset traumat, niin se on sitten oma virhe. Voi se toki olla jonkun toisenkin virhe. Itse nimittäin näin Jawsin (1975) vähän liian nuorena ja siitä ei voi syyttää minua. Oiva paikka katsoa tämä olisi kesäleiri. Itse en välttämättä kuitenkaan suostuisi katsomaan tätä yöllä yksin teltassa keskellä metsää. Veikkaisin, että tämän katson uudelleen vain, jos Killer Cut tulee vastaan. Ihan viihdyttävä pätkä ja kyllähän sen katsoi toisen kerran, mutta onhan niitä paljon parempiakin elokuvia. Missään kohtaa elokuvaa ei käy selväksi, että tapahtuuko se juuri nimensä mukaisena päivämääränä. Seuraava perjantai 13. päivä on vasta ensi vuoden puolella. Saa nähdä saanko silloin jostain käsiini alkuperäisen elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Friday the 13th, 2009, Paramount Pictures, New Line Cinema