Näytetään tekstit, joissa on tunniste Derek Mears. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Derek Mears. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. toukokuuta 2026

Ted, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

TED - KAUSI 2



Luoja: Seth MacFarlane
Näyttelijät: Seth MacFarlane, Max Burkholder, Alanna Ubach, Scott Grimes, Giorgia Whigham, Marissa Shankar, Ara Hollyday, Liz Richman, Scott Michael Campbell, Peter Macon, Michaela McManus, Ross Partridge, Derek Mears, Martin Klebba, Adargiza De Los Santos, Asha Etchison ja Jen Kober
Genre: komedia
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 30 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Ted-komediaelokuvien (2012-2015) esiosaksi tarkoitettu televisiosarja Ted nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin tammikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Peacock-kanava pohti sarjan lakkauttamista, koska se maksoi niin paljon täysin tietokoneella toteutetun päähenkilönsä takia, mutta kanava päätti lopulta antaa tekijöiden työstää vielä toisen kauden. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Tedin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin Tedin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Ted-nalle ja John Bennett päätyvät jälleen erilaisiin kommelluksiin, joihin kuuluu seksipuhelin, koulun näytelmä ja presidentti Bill Clinton.




Ted-sarjan tutut tyypit tekevät paluun ja osa heistä mahdollisesti viimeistä kertaa, koska sarjan teko on niin kallista, ettei sen jatkaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Keskiössä ovat tietysti teinipoika John Bennett (Max Burkholder) ja hänen elävä pehmonallensa Ted (äänenä Seth MacFarlane), joita ei juuri koulunkäynti kiinnosta, vaan jotka haluavat lähinnä pössytellä ja toivottavasti saada jostain tyttöystävät. Hahmojen keskinäinen kemia on edelleen aivan mahtavaa ja heti kauden avausjakson ensiminuuteilla katsojana unohtaa kokonaan, että Burkholder on lähinnä ollut yksin kameran edessä, kun taas Ted on lisätty jälkikäteen mukaan tietokoneella - niin saumaton toteutus on. MacFarlane on toki elementissään Tedin äänenä, mutta Burkholder ansaitsee kyllä kehut, sillä niin hyvin hän kanavoi Ted-elokuvissa aikuis-Johnia näytellyttä Mark Wahlbergia.
     Myös Johnin vanhemmat, äksy konservatiivi-isä Matty (Scott Grimes) ja herttainen, muttei järin älykäs äiti Susan (Alanna Ubach), sekä perheen luona asuva liberaaliserkku Blaire (Giorgia Whigham) ovat menossa mukana ja saavat jokainen omat jaksonsa, joissa he pääsevät loistamaan. Nämäkin hahmot ovat hulvattomia tyyppejä erilaisine oikkuineen ja Grimes, Ubach ja Whigham ovat erittäin mainioita osissaan. Blaireen tuodaan myös onnistuneesti lisäsyvyyttä, kun kausi esittelee hänen hulttioisänsä, Mattyn veljen Bernien (Scott Michael Campbell).




Jos Ted-sarja oikeasti lopetetaan tähän, en voi olla harmittelematta päätöstä, koska kyseessä on hysteerisen hauska tapaus ja mielestäni tämä toinen tuotantokausi vieläpä petraa ykköskaudesta. Nämä kahdeksan jaksoa ovat täynnä mitä lystikkäimpiä skenaarioita, joista omaksi suosikikseni nousi kolmannen jakson hilpeä Dungeons & Dragons -pelihetki, johon koko perhe osallistuu. Matty-isä ja Susan-äiti eivät tietenkään tajua koko hommasta hölkäsen pöläystä ja kuullaanpa jaksossa hersyvän hauska laulu kaikista maailman elokuvista juuri Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämän Philadelphian (1993) pohjalta. Erittäin koominen on myös kauden (ja harmillisesti näillä näkymin samalla koko sarjan) päätösjakso, jossa Matty saa sydänkohtauksen ja kun lääkärit toteavat, ettei miestä saa järkyttää, koska toinen vastaava voisi olla kohtalokas, Bennettien pitää olla yhä vain luovempia pitääkseen isän tyytyväisenä - vaikka sitten työstämällä joka päivän sanomalehdet itse. 

Perheen viisikko saavat tosiaan jokainen omat hetkensä parrasvaloissa ja hahmojen päiden menoksi on keksitty monenmoista. Kaiken hävyttömän ronskin läpänheiton ja pilven pössyttelyn seassa Ted myös uskaltaa kommentoida maailman tilannetta, misogyniaa, aborttilakeja ja ovatpahan Matty-isän ja Blaire-serkun väliset riidat hyvää kuvausta Yhdysvaltojen täysin kahtia jakautuneesta poliittisesta ilmapiiristä. Parasta ovat kuitenkin ne aidon lämpimät hetket, kun Bennettit osoittavat tarpeen vaatiessa olevansa toistensa tukena useista erimielisyyksistäkin huolimatta. Mutta jottei meno muutu liian imeläksi herkistelyksi, heittää viimeistään Ted-nalle taas jonkin pöljän huomautuksen ja rikkoo jään. Nähtävästi Ted tekee seuraavaksi paluun kokonaan animoidussa sarjassa, joka jatkaisi tarinaa elokuvien jälkeen ja jossa Mark Wahlberg palaa Johnin rooliin ääninäyttelijänä. Vaikka odotankin tätä näillä näkymin jo loppuvuodesta ilmestyvää Ted: The Animated Seriesiä, minulle jää kyllä ikävä tätä Ted-esiosasarjaa.




Tediä esittävä Seth MacFarlane on ohjannut kauden kaikki jaksot ja pitääkin mahtavaa ilmapiiriä onnistuneesti yllä. Hänen johdollaan käsikirjoitustiimi on keksinyt sekä hauskoja tapahtumaketjuja, hilpeitä tilanteita, että hulvattomia heittoja läpi jaksojen. Teknisestikin Tedin kakkoskausi on mainio. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat simppeliä, mutta toimivaa jälkeä, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja itse Ted on edelleen erittäin vakuuttava digiluomus. Kakkoskausi on herättänyt keskustelua, koska viidennessä jaksossa nähtävä presidentti Bill Clinton on toteutettu osittain tekoälyn avulla. MacFarlane on kertonut, että he kokeilivat maskeeraamista ja sitten tietokonetehosteita, mutta olivat lopulta tyytyväisimpiä tekoälyn aikaansaannokseen. Kohtauksissa MacFarlane siis esittää Clintonia, jonka naamavärkki on sitten tekoälyllä muovattu enemmän presidentin näköiseksi. Lopputulos on hieman kummallinen yhdistelmä MacFarlanen ja Clintonin pärstöjä, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Walter Murphyn miellyttävän kepeitä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Ted, Yhdysvallat, 2024-2026, Universal Content Productions, Media Rights Capital, MRC Television, Fuzzy Door Productions


perjantai 24. huhtikuuta 2026

Shelby Oaks (2024) - elokuva-arvostelu

SHELBY OAKS



Ohjaus: Chris Stuckmann
Näyttelijät: Camille Sullivan, Sarah Durn, Brendan Sexton III, Robin Bartlett, Michael Beach, Keith David, Eric Francis Melaragni, Anthony Baldasare, Caisey Cole, Charlie Talbert, Emily Bennett ja Derek Mears
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Shelby Oaks on YouTube-elokuvakriitikko Chris Stuckmannin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Stuckmann oli lapsesta asti tehnyt lyhytelokuvia, tavoitteenaan päästä joku päivä tekemään kunnon leffoja. Yhdessä vaimonsa Samantha Elizabethin kanssa Stuckmann kehitteli tarinan, joka otti inspiraatiota Stuckmannin lapsuudesta Jehovan todistajana, hänen vaikeasta suhteestaan siskoonsa, joka jätti uskonnon kun Stuckmann oli vielä lapsi, sekä Stuckmannin ja Elizabethin pitkäaikaisesta yrityksestä saada lapsi. He saivat Paper Street Picturesin tuottaja Aaron B. Koontzin tarttumaan projektiin vuonna 2019 ja kiinnostusta lisätäkseen Stuckmann työsti useita feikkidokumentteja aaveiden metsästäjistä YouTubeen. Rahoituksen Stuckmann keräsi käynnistämällä Kickstarter-kampanjan, missä hänen seuraajansa pystyivät tukemaan projektia rahallisesti eri etuuksia vastaan. Yli kymmenentuhannen rahoittajan ja lähes puolentoista miljoonan dollarin potin myötä kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Tuotanto seisahtui vuonna 2023 näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 elokuva saatiin toistaiseksi valmiiksi ja maailmanensi-iltansa Shelby Oaks sai Kanadassa Fantasia Film Festivalilla heinäkuussa 2024. Kun kauhutekijä Mike Flanagan ja Neon-yhtiö innostuivat näkemästään, he hyppäsivät mukaan projektiin ja antoivat Stuckmannille lisää rahaa, jotta hän pystyi kuvaamaan mukaan juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet pois käsikirjoituksesta budjettirajoitusten takia. Uudistettu Shelby Oaks sai ensi-iltansa lokakuussa 2025 Yhdysvalloissa ja lopulta elokuva saapui myös Suomeen, suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse olen odottanut leffan näkemistä todella paljon. Olen katsonut Stuckmannin videoita noin viidentoista vuoden ajan ja hän toimikin isoimpana innoittajani, kun ryhdyin arvostelemaan elokuvia. Pommitin Night Visions -festivaalia lähemmäs vuoden ajan, jotta he ottaisivat leffan esitykseensä ja kun Shelby Oaks saapui vihdoin vuokralle, katsoin sen lähes välittömästi.

Paranormaaleja ilmiöitä tutkivat tubettajat katoavat Shelby Oaksin autiokaupungissa. Kaksitoista vuotta myöhemmin yhden näistä tutkijoista, Riley Brennanin sisko Mia saa käsiinsä heidän kuvaamaansa materiaalia ja hoksaa niistä johtolangan, mikä voisi johtaa hänet Rileyn jäljille.




Camille Sullivan näyttelee Mia Brennania, joka on ollut musertunut siitä lähtien, kun hänen siskonsa, yliluonnollisuuksista kiinnostunut Riley (Sarah Durn) katosi tutkimustensa aikana. Mia uskoo, että hänen siskonsa olisi vielä elossa jossain ja kun hän saa Rileyn ja tämän kavereiden kuvaamia videoita haltuunsa, hän päättää aloittaa etsinnät uudelleen. Sullivan on kelpo valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä löytää siskonsa. Mia on pidettävä hahmo, jonka toivoo toki onnistuvan tavoitteessaan.
     Elokuvassa nähdään myös Brendan Sexton III Mian aviomiehenä Robertina, Michael Beach etsivä Burkena, Emily Bennett katoamisesta dokumenttia tekevänä Janetina, Charlie Talbert mielisairaana Wilsonina, Robin Bartlett yksikseen asuvana Norma-rouvana, sekä Keith David vanginvartija Jacobsonina. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata Stuckmannin Sam-vaimon elokuvan alkupäästä yhtenä haastateltavista. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin suuri osa hahmoista jäävät aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Muun muassa The Thing - "se" jostakin -scifikauhusta (The Thing - 1982) ja Unelmien sielunmessusta (Requiem for a Dream - 2000) tuttu Keith David tuo tiettyä konkarinäyttelijäpuolta joukkoon, mikä jo itsessään saa Shelby Oaksin ravistelemaan tietyt tubettajan tekemään elokuvaan kohdistuvat amatöörisyysluulot pois.




Shelby Oaks jäi mielestäni harmillisen ailahtelevaksi kauhuelokuvaksi, jossa on selvät vahvuutensa, mutta myös valitettavat heikkoutensa. Elokuvan vahvuus on se, että Stuckmannissa on kyllä kunnon ainesta ohjaajaksi. Draamaosastolla hänellä on vielä hieman hakemista, mutta kauhupuolella mies näyttää osaavansa rakentaa jännittävää ilmapiiriä ja tiivistunnelmaisia kohtauksia. Erityisen epämukavia tunteita tuottaa usein taustalle piilotettu kiilusilmäinen olento, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari muutakin vahvaa hetkeä, jotka saavat kyllä sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Yksi näistä on muuten kuvattu samassa vankilassa kuin Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994)!

Elokuvan kompastuskivi on kuitenkin sen käsikirjoitus, josta löytyy hyvät puolensa, mutta joka jättää aika paljon toivomisen varaa. Stuckmann on työstänyt omista elämänkokemuksistaan kelpo juonen, mutta tarinankerronta on hieman tökkivää. Rileyn katoamiseen liittyvä mysteeri avautuu vähän kömpelösti, eivätkä paljastukset tai loppuratkaisu tunnu erityisen palkitsevilta kärsivälliselle katsojalle. Lisäksi tekstistä paistavat turhankin paljon läpi eri kauhuelokuvat, jotka ovat selvästi inspiroineet Stuckmannia. Vähän väliä katsojana voi huomata pohtivansa, että "tämä kohtaus on otettu tästä elokuvasta ja tuo juttu on napattu tuosta leffasta". Se ei vielä itsessään ole ongelma, mutta ajoittain tuntuu, ettei Stuckmann ihan ole saanut pyöriteltyä näistä tutuista jutuista mitään erityisen kiinnostavaa ja uutta. Shelby Oaks on siis tunnelmaltaan mainio, mutta käsikirjoitukseltaan ontuva kauhuleffa, joka jättää kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä Stuckmann saa seuraavaksi aikaan.




Teknisesti Shelby Oaks on pääasiassa pätevä. Elokuva on kuvattu hyvin ja mukaan mahtuu muutamia todella tyylikkäitä otoksia, oli kyse sitten kamerasommittelusta, kameran liikkeistä tai valaisusta. Etenkin pimeyteen taustalle piilotettu olento saa niskavillat nousemaan pystyyn joka kerta, kun sen bongaa. Oman viehätyksensä mukaan tuo alun dokumentaarisempi ote, jonka olisi melkeinpä toivonut jatkuvan pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset ovat mainiot. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu James Burkholderin, ja Mike Flanaganin myötä mukaan hypänneiden Newtonin veljesten säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shelby Oaks, Yhdysvallat, 2024, Paper Street Pictures, Intrepid Pictures, Title Media, Hlbrk Ent


tiistai 17. tammikuuta 2023

Arvostelu: Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013)

HANNU JA KERTTU: NOITAJAHTI

HANSEL & GRETEL: WITCH HUNTERS



Ohjaus: Tommy Wirkola
Pääosissa: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Peter Stormare, Thomas Mann, Pihla Viitala, Ingrid Bolsø Berdal, Joanna Kulig ja Derek Mears
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Hansel & Gretel: Witch Hunters, eli suomalaisittain Hannu ja Kerttu: Noitajahti pohjautuu saksalaiseen kansantaruun ja Grimmin veljesten satuun Hannusta ja Kertusta, jotka joutuivat piparkakkutalossa asuvan noidan uhreiksi. Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola oli esittämässä zombielokuvaansa Død snø (2009) Sundancen elokuvajuhlilla, kun tuottaja Kevin Messick otti häneen yhteyttä, yhteistyö mielessään. Wirkola esitteli Messickille ideansa Hannusta ja Kertusta aikuisina noidantappajina, mistä tuottaja innostui ja sai Paramount Picturesin työstämään ideasta leffan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta studio halusi elokuvaan jatkoa vihjailevan lopputekstikohtauksen ja aikataulullisista syistä kesti kauan, ennen kuin näyttelijät olivat vapaana sitä varten, joten julkaisua täytyi viivästyttää. Lopulta Hannu ja Kerttu: Noitajahti sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin leffan vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovinkaan kummoisena. Kun huomasin Hannu ja Kerttu: Noitajahdin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan piparkakkutalossa asuneen noidan lapsina, Hannusta ja Kertusta on kasvanut noidanmetsästäjiä. Kun pienessä Augsburgin kaupungissa katoilee lapsia, Hannu ja Kerttu saapuvat auttamaan, uskoessaan noitien olevan asialla.




Päärooleissa Hannuna ja Kerttuna nähdään Marvel-tähti Jeremy Renner ja 2010-luvun taitteessa kovassa nosteessa ollut Gemma Arterton. Näyttelijäkaksikko sopii varsin passelisti aikuistuneiden Hannun ja Kertun osiin. Kaikkihan varmaan tuntevat sadun Hannusta ja Kertusta, veljestä ja siskosta, joiden vanhemmat hylkäsivät heidät ja jotka päätyivät metsän keskellä olevaan piparkakkutaloon. Talon omistava paha noita-akka sieppasi heidät ja yritti tehdä lapsista ruokaa. Ovelat sisarukset saivat kuitenkin tungettua noidan omaan uuniinsa, missä tämä paloi ja kuoli. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Noitaviha ja murhanhimo jäivät sisaruksille päälle ja vuosia myöhemmin heidät tunnetaan kautta maan noitienmetsästäjinä. Hahmoista on saatu oivallisen erilaiset toisistaan, Hannun hypätessä suoraan toimintaan ja Kertun halutessa tutkia asioita ensin tarkemmin.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Stormare Augsburgin sheriffi Berringerinä, joka ei pidä Hannusta ja Kertusta ja haluaisi tehdä sankariteot itse, Thomas Mann noidanmetsästäjiä suuresti fanittavana Benjaminina, Famke Janssen pahana pimeänä noitana Murielina ja Ingrid Bolsø Berdal ja Joanna Kulig tämän noitakätyreinä, sekä suomalainen Pihla Viitala nuorena Minana, jota augsburgilaiset syyttävät noidaksi. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ihan menevästi ja Viitalakin pärjää Hollywood-konkareiden rinnalla. Janssen istuu täydellisesti häijyn noidan osaan, oikein herkutellen akan kataluudella.




Ei Hannu ja Kerttu: Noitajahti vieläkään vakuuttanut minua, mutta tällä kertaa jopa hieman viihdyin sen pöljyydestä. Kyseessä on todella hölmö toimintafantasia, joka äityy yhä vain koomisempiin mittoihin. Loppuhuipennus alkoi jo jättää minua kylmäksi ja laskemaan pisteitä, kun hahmot ottavat yhtäkkiä käyttöönsä konekiväärejä ja haulikkoja noitajahtiinsa. Siis aseistusta, jota ei pitäisi vielä olla olemassakaan tuohon aikaan. Sitä ennen elokuva tarjoaa kuitenkin ihan viihdyttävää menoa, etenkin kun se ei ota itseään liian tosissaan - toisin kuin hieman vastaavanlainen, vuotta aiemmin ilmestynyt ja synkkyyksissä murjottanut Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012), joka oli ihan puhdasta roskaa. On Hannu ja Kerttu: Noitajahtikin aika kökkö, mutta sentään se osaa pitää hauskaa premissillään. Asiaa myös auttaa, että tämä perustuu satuun, Abraham Lincoln: Vampire Hunterin taas kertoessa historiallisesta merkkihenkilöstä.

Elokuva on älytty pitää tiiviissä puolentoista tunnin mitassa. Vaikka lyhyt kesto johtaakin siihen, että homma kiirehtii ja paikasta poukkoillaan toiseen turhankin vauhdikkaasti, ei leffan idea jaksaisi kantaa vaikkapa kahden tunnin kestoa. Elokuva hyppää heti itse asiaan, eikä lähde turhia jahkailemaan. Se tarjoaa tasaisin väliajoin ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa parasta on, ettei leffaa ole tehty lapsiyleisölle. Verta roiskitaan yllättävänkin paljon ja niin ihmisiä kuin noitia pistetään hengiltä ihan luovin keinoin. Jatkuvasti katsojana kuitenkin kyseenalaistaa, kuinka paljon pääkaksikkoa retuutellaan, mutta silti he saavat korkeintaan pikkunaarmuja kasvoihinsa. Kaiken keskellä Hannuun ja Kerttuun saadaan sentään hieman lisäsisältöä, kun heidän tutkimansa tapaus linkitetään heidän lapsuuteensa ja miksi heidän vanhempansa hylkäsivät heidät.




Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola tekee ihan kelpo työtä elokuvan parissa, mutta olisi voinut pitää kieltä vielä visummin poskessa. Välillä on vaikea sanoa, onko jokin juttu tahattoman vai tarkoituksellisen koominen. Wirkola on myös selvästi luullut tekevänsä paljon coolimpaa elokuvaa kuin Hannu ja Kerttu: Noitajahti tosiasiassa on. Hänen käsikirjoituksensa on pienoinen kompastuskivi. Eipä tämännimiseltä leffalta mitään Oscar-tasoista kirjoittamista voisikaan odottaa, mutta yhdentekevä kertomus kaipaisi pientä lisäpanostusta. Leffa on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on nopeatempoista ja välillä turhankin silppuavaa toimintakohtauksissa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ovat erittäin tyylikkäät. Noitien karmivien meikkien lisäksi leffassa nähtävä peikko Edward on tehty ihastuttavan vanhanaikaisesti asuna, eikä tietokone-efektein. Onneksi, sillä elokuvan erikoistehosteet eivät ole häävit. Äänimaailma jumputtaa ihan menevästi Atli Örvarssonin musiikkien kera.

Yhteenveto: Hannu ja Kerttu: Noitajahti tarjoaa toisinaan ihan lystikästä hömppäviihdettä, mutta se on silti aika heikko esitys kokonaisuutena. Elokuva pitää hillitysti hauskaa hupsulla premissillään ja tarjoaa mukavan brutaaleja taisteluita, joita ei onneksi ole tehty lapsikatsojien silmille. Veri roiskuu ja meno muuttuu yhä vain älyttömämmäksi, kunnes loppupään turhan moderniksi äityvä tykitys vesittää homman. Puolitoista tuntia on sopivan passeli kesto rainalle, vaikka se myös johtaa kiirehtivään ja loikkivaan kerrontaan. Tommy Wirkolalla on ollut kieli tarpeeksi poskessa leffaa tehdessään, joskin hän on selvästi luullut tekevänsä coolimpaa elokuvaa kuin lopputulos oikeasti onkaan. Jeremy Renner ja Gemma Arterton istuvat ihan hyvin nimikkohahmoiksi ja Famke Janssen herkuttelee mainiosti pääpahisnoidan osassa. Visuaalisesti elokuva on parhaat päivänsä nähnyt ja monet digitehosteet näyttävät nykyään aika kehnoilta. Asuin ja maskeerauksin toteutetut noidat ja Edward-peikko ovat kuitenkin hienot ilmestykset. Hannu ja Kerttu: Noitajahti on sopivan älyvapaata hömppää oikeaan mielentilaan, mutta mitään erityisen ihmeellistä elokuvalta ei kannata odottaa. Kaveriporukalla leffan parissa voi viihtyä passelisti ja naureskella, kuinka toisaalta veikeä ja toisaalta typerä raina se onkaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, MTV Films, Gary Sanchez Productions, Studio Babelsberg, Deutscher Filmförderfonds


perjantai 13. toukokuuta 2016

Arvostelu: Friday the 13th (2009)

FRIDAY THE 13TH (2009)



Ohjaus: Marcus Nispel
Pääosissa: Jared Padalecki, Amanda Righetti, Danielle Panabaker, Travis Van Winkle, Julianna Guill ja Derek Mears
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Killer Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th - eli suomalaisittain Perjantai 13. päivä - on yksi suurimmista kauhuelokuvasarjoista. Sarjan elokuvia on ainakin miljoona (okei, okei - VAIN kaksitoista) ja sen psykopaattitappajahahmo Jason Voorhees on todella tunnettu, kuten myös Camp Crystal Lake, jossa ainakin alkuperäinen Friday the 13th (1980) ja vuoden 2009 elokuva tapahtuvat. Olin tietoinen elokuvasarjan ideasta jo monta vuotta sitten, mutta näin ensimmäisen kerran yhden sarjan elokuvista vasta viime vuonna, juurikin perjantaina 13.11.2015. Näin vuoden 2009 version, sillä se oli sopivasti Netflixissä katsottavissa. Koska tänään on jälleen perjantai 13. päivä, niin on tietenkin osuvaa, että tämän päivän arvostelu onkin juuri yksi sarjan elokuvista. Ja koska en tiedä, mistä löytäisin alkuperäisen, niin katsoin Netflixistä aamulla uudestaan vuoden 2009 Friday the 13th -elokuvan.

Nuoret lähtevät pitämään hauskaa Camp Crystal Lakelle, jossa heitä alkaakin jahdata mielipuolinen murhaaja jääkiekkonaamio kasvoillaan.

Päähenkilö elokuvassa on Jared Padaleckin näyttelemä Clay Miller, joka etsii kadonnutta siskoaan, Whitneyä. Whitney Milleriä esittää Amanda Righetti. Trent on kauhuelokuvan perinteinen mulkvistihahmo ja hänenä nähdään Travis Van Winkle. Danielle Panabakerin hahmo Jenna toimii järjen äänenä muille. Julianna Guillin esittämä Bree on vain yhden kohtauksen takia mukana elokuvassa. Jos olet nähnyt elokuvan, niin tiedät mistä kohtauksesta puhun. Chewie (Aaron Yoo) ja Lawrence (Arlen Escarpeta) ovat aika ärsyttäviä ja ainoa hyvä asia Chewiessa on se, että hän heittää elokuvan aikana kommentteja siitä, kuinka kliseinen tämä kauhuelokuva oikeastaan on. Näyttelijät ovat sinänsä oivat valinnat rooleihinsa, sillä he ovat ihan yhtä unohdettavia kuin hahmonsa. Ei se paljoa vaadi, että voi juosta kameran edessä pelokkaan näköisenä karkuun ja kirkua. Itse elokuvan murhaajaa, Jason Voorheesiä esittää Derek Mears. Jasonia ei paljoa näe elokuvassa, eikä häneen ole saatu kauhuikonisuutta mukaan, mitä katsojana toivoisi. Ennen kuin Jason saa tunnetun jääkiekkonaamionsa, niin hänet nähdään juoksentelemassa ihmisten perässä tyynyliina päässään, jossa on reikä toiselle silmälle.

Jos minun aiempia arvostelujani on lukenut, niin voi huomata, että olen joutunut todella yksinkertaistamaan elokuvan juonta, jotta saan sen selitettyä yksinkertaisesti ja tiivistetysti. Tämän elokuvan juonen selittämiseen tarvittiin yksi ainoa virke. En tiedä onko asia niin, ettei elokuvassa ole tarpeeksi sisältöä, vai etteikö elokuva edes tarvitse mitään enempää. Hyvin yksinkertainen pätkä on siis kyseessä. Nuoret menevät retkeilemään ja Jason listii heidät yksi kerrallaan. Joko siinä ei ollut vielä juonta tarpeeksi tai tekijät halusivat päästä mässäilemään tappamisella, joten sama tarina näytetään elokuvassa kaksi kertaa. Toki alku pohjustaa tiettyä lisäjuttua juonessa, mutta ei vähän yli puolitoistatuntinen elokuva tarvitse kaksikymmentä minuuttia kestävää introa. Muistan, kun katsoin elokuvan viime vuonna ensimmäistä kertaa ja kun Jason on tappanut nuoret ja elokuvan logo tulee ruudulle, niin painoin pausea. Mietin siinä, että katsoinko oikeasti juuri tiivistelmän tämän elokuvan juonesta, mikä toisaalta tuntui ihan kivalta lyhytelokuvalta, mutta nyt pitäisi sitten katsoa itse oikea elokuva?

Ja jo ennen tätä introa on toinen intro, joka tapahtuu 13.6.1980, mikä pohjustaa Jasonin menneisyyttä. En ole alkuperäistä Friday the 13th:ä nähnyt, mutta arvelisin, että tämä intro on sen elokuvan loppu. Hauskinta on myös se, ettei elokuva edes tarvitse muuta introa kuin tämän lyhyen pätkän. Koko sen jälkeen tulevan vähän yli vartin voisi poistaa elokuvasta ja siitä kävisi ihan yhtä hyvin selväksi, että Clay Miller etsii siskoaan. Tällaisissa kauhuelokuvissa ei yleensä ole kovin kummoiset tai muistettavat hahmot, joten katsojana alkaa ärsyttää, että aluksi pitäisi muistaa intron hahmot, joilla ei olekaan mitään väliä loppuelokuvan ajan ja sitten pitäisi muistaa kaikki uudet hahmot, jotka esitellään, kun elokuva lähtee vihdoin käyntiin. Parastahan on se, että kun kyseessä on stereotypisiä teinihahmoja, niin he ovat lähes kaikki aivan samanlaisia. Yrittää siinä sitten muistaa, että kuka on kuka? Jos päähenkilöitä ei lasketa, niin muut ovat idiootteja, ja toisin kuin Whitney ja Jenna, niin muut tyttöhahmot tuntuvat olevan mukana vain esitelläkseen paljaita vartaloitaan.

Nykypäivän splatter-elokuva kun on kyseessä, niin kauhuelementit ovat aika perus puuroa. Ainoa, mikä elokuvassa oikeastaan säikäyttää, on kun Jason yhtäkkiä ilmestyy jonkun taakse. Siinäkin pelottavinta on kova ääni, joka kuulostaa siltä, kuin joku läimäyttäisi pianon koskettimia todella kovaa. Samaa ääntä käytetään todella usein kauhuelokuvissa. Jos äänet ovat kovalla, niin kyllähän se säikäyttää. Jos kauhuelokuvat ovat tuttuja, niin ne voi arvata ennalta. Elokuva on muutenkin todella ennalta-arvattava. Kaikki muut paitsi muutama päähenkilö ovat mukana vain pakollista mässäilyä varten ja hahmojen kuolemisjärjestyksenkin voi arvata ennalta, sitä mukaa mitä elokuva menee eteenpäin. Tässä on myös sama ongelma kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvista, eli kun tämän on kerran nähnyt, niin uudelleen nähtynä se ei paljoa pelota, eikä edes kykene luomaan jännitystä katsojalle. Toisaalta, onhan se ihan viihdyttävää nähdä tällaisia "aivot narikkaan" -pätkiä, joissa porukkaa pistetään hengiltä mahdollisimman monipuolisin tavoin. Osa surmista on sen verran ällöttäviä, ettei elokuvan aikana kannata mitään syödä.

Elokuvan on ohjannut Marcus Nispel, mutta tuntuu, että elokuvaa yritetään myydä tuottaja Michael Bayn nimellä. Eikä mikään ihme, sillä Nispelin nimi on tuttu elokuvista The Texas Chainsaw Massacre (2003), Pathfinder (2007) ja Conan the Barbarian (2011), kun taas Michael Bay on esimerkiksi sellaisten elokuvien takana kuin Bad Boys (1995), The Rock (1996), Armageddon (1998) ja Transformers -elokuvasarja (2007-). Elokuva on kuvattu ja leikattu ihan hyvin, vaikka kamera paikoitellen heiluukin. Värimaailmaltaan elokuva on todella synkkä. Katsoin elokuvan aamulla ja vaikka verhot olivat kiinni, niin oli silti välillä vaikea ottaa selvää, että mitä ruudulla oikein tapahtuu. Elokuvasarjan tunnari on käytössä, muttei kovin selkeästi.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi Killer Cut. Itse olen nähnyt vain teatteriversion, enkä ole edes varma, saako Killer Cutia Suomessa. Tein hieman internetetsiskelyä ja otin selvää, mitä Killer Cut sisältää. Siinä on uusia, sekä pidennettyjä kohtauksia, lisää verta ja lisää paljasta pintaa. Jos tekijät kerran halusivat saada elokuvasta noin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia pitkän, niin lukemani perusteella heidän olisi kannattanut ottaa pitkä intro pois ja pitää loppuelokuvan pidennetyt ja uudet kohtaukset mukana.

Yhteenveto: Friday the 13th ei ole kovin elämää mullistava elokuva, ainakaan tämä vuoden 2009 versio. Elokuva on todella ennalta-arvatta, eikä se tarjoa oikeastaan mitään uutta. Parhaiten tämä toimii varmaankin muksuille, jotka katsovat salaa yhdessä kielletyn "veri lentää" -elokuvan, kun vanhemmat ovat muualla, vaikka he eivät saisi vielä edes katsoa elokuvaa. Minusta ikäraja on vain suositus ja jos kokee olevansa valmis rankempiin elokuviin, niin sitten niitä voi katsoa. Jos ei ole valmis ja katsoo rankempaa materiaalia, saaden elinikäiset traumat, niin se on sitten oma virhe. Voi se toki olla jonkun toisenkin virhe. Itse nimittäin näin Jawsin (1975) vähän liian nuorena ja siitä ei voi syyttää minua. Oiva paikka katsoa tämä olisi kesäleiri. Itse en välttämättä kuitenkaan suostuisi katsomaan tätä yöllä yksin teltassa keskellä metsää. Veikkaisin, että tämän katson uudelleen vain, jos Killer Cut tulee vastaan. Ihan viihdyttävä pätkä ja kyllähän sen katsoi toisen kerran, mutta onhan niitä paljon parempiakin elokuvia. Missään kohtaa elokuvaa ei käy selväksi, että tapahtuuko se juuri nimensä mukaisena päivämääränä. Seuraava perjantai 13. päivä on vasta ensi vuoden puolella. Saa nähdä saanko silloin jostain käsiini alkuperäisen elokuvan.




Kirjoittanut: Joonatan, 13.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Friday the 13th, 2009, Paramount Pictures, New Line Cinema