Arvostelu: Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013)

HANNU JA KERTTU: NOITAJAHTI

HANSEL & GRETEL: WITCH HUNTERS

Ohjaus: Tommy Wirkola

Pääosissa: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Peter Stormare, Thomas Mann, Pihla Viitala, Ingrid Bolsø Berdal, Joanna Kulig ja Derek Mears

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Hansel & Gretel: Witch Hunters, eli suomalaisittain Hannu ja Kerttu: Noitajahti pohjautuu saksalaiseen kansantaruun ja Grimmin veljesten satuun Hannusta ja Kertusta, jotka joutuivat piparkakkutalossa asuvan noidan uhreiksi. Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola oli esittämässä zombielokuvaansa Død snø (2009) Sundancen elokuvajuhlilla, kun tuottaja Kevin Messick otti häneen yhteyttä, yhteistyö mielessään. Wirkola esitteli Messickille ideansa Hannusta ja Kertusta aikuisina noidantappajina, mistä tuottaja innostui ja sai Paramount Picturesin työstämään ideasta leffan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta studio halusi elokuvaan jatkoa vihjailevan lopputekstikohtauksen ja aikataulullisista syistä kesti kauan, ennen kuin näyttelijät olivat vapaana sitä varten, joten julkaisua täytyi viivästyttää. Lopulta Hannu ja Kerttu: Noitajahti sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin leffan vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovinkaan kummoisena. Kun huomasin Hannu ja Kerttu: Noitajahdin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan piparkakkutalossa asuneen noidan lapsina, Hannusta ja Kertusta on kasvanut noidanmetsästäjiä. Kun pienessä Augsburgin kaupungissa katoilee lapsia, Hannu ja Kerttu saapuvat auttamaan, uskoessaan noitien olevan asialla.

Päärooleissa Hannuna ja Kerttuna nähdään Marvel-tähti Jeremy Renner ja 2010-luvun taitteessa kovassa nosteessa ollut Gemma Arterton. Näyttelijäkaksikko sopii varsin passelisti aikuistuneiden Hannun ja Kertun osiin. Kaikkihan varmaan tuntevat sadun Hannusta ja Kertusta, veljestä ja siskosta, joiden vanhemmat hylkäsivät heidät ja jotka päätyivät metsän keskellä olevaan piparkakkutaloon. Talon omistava paha noita-akka sieppasi heidät ja yritti tehdä lapsista ruokaa. Ovelat sisarukset saivat kuitenkin tungettua noidan omaan uuniinsa, missä tämä paloi ja kuoli. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Noitaviha ja murhanhimo jäivät sisaruksille päälle ja vuosia myöhemmin heidät tunnetaan kautta maan noitienmetsästäjinä. Hahmoista on saatu oivallisen erilaiset toisistaan, Hannun hypätessä suoraan toimintaan ja Kertun halutessa tutkia asioita ensin tarkemmin.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Stormare Augsburgin sheriffi Berringerinä, joka ei pidä Hannusta ja Kertusta ja haluaisi tehdä sankariteot itse, Thomas Mann noidanmetsästäjiä suuresti fanittavana Benjaminina, Famke Janssen pahana pimeänä noitana Murielina ja Ingrid Bolsø Berdal ja Joanna Kulig tämän noitakätyreinä, sekä suomalainen Pihla Viitala nuorena Minana, jota augsburgilaiset syyttävät noidaksi. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ihan menevästi ja Viitalakin pärjää Hollywood-konkareiden rinnalla. Janssen istuu täydellisesti häijyn noidan osaan, oikein herkutellen akan kataluudella.

Ei Hannu ja Kerttu: Noitajahti vieläkään vakuuttanut minua, mutta tällä kertaa jopa hieman viihdyin sen pöljyydestä. Kyseessä on todella hölmö toimintafantasia, joka äityy yhä vain koomisempiin mittoihin. Loppuhuipennus alkoi jo jättää minua kylmäksi ja laskemaan pisteitä, kun hahmot ottavat yhtäkkiä käyttöönsä konekiväärejä ja haulikkoja noitajahtiinsa. Siis aseistusta, jota ei pitäisi vielä olla olemassakaan tuohon aikaan. Sitä ennen elokuva tarjoaa kuitenkin ihan viihdyttävää menoa, etenkin kun se ei ota itseään liian tosissaan - toisin kuin hieman vastaavanlainen, vuotta aiemmin ilmestynyt ja synkkyyksissä murjottanut Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012), joka oli ihan puhdasta roskaa. On Hannu ja Kerttu: Noitajahtikin aika kökkö, mutta sentään se osaa pitää hauskaa premissillään. Asiaa myös auttaa, että tämä perustuu satuun, Abraham Lincoln: Vampire Hunterin taas kertoessa historiallisesta merkkihenkilöstä.

Elokuva on älytty pitää tiiviissä puolentoista tunnin mitassa. Vaikka lyhyt kesto johtaakin siihen, että homma kiirehtii ja paikasta poukkoillaan toiseen turhankin vauhdikkaasti, ei leffan idea jaksaisi kantaa vaikkapa kahden tunnin kestoa. Elokuva hyppää heti itse asiaan, eikä lähde turhia jahkailemaan. Se tarjoaa tasaisin väliajoin ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa parasta on, ettei leffaa ole tehty lapsiyleisölle. Verta roiskitaan yllättävänkin paljon ja niin ihmisiä kuin noitia pistetään hengiltä ihan luovin keinoin. Jatkuvasti katsojana kuitenkin kyseenalaistaa, kuinka paljon pääkaksikkoa retuutellaan, mutta silti he saavat korkeintaan pikkunaarmuja kasvoihinsa. Kaiken keskellä Hannuun ja Kerttuun saadaan sentään hieman lisäsisältöä, kun heidän tutkimansa tapaus linkitetään heidän lapsuuteensa ja miksi heidän vanhempansa hylkäsivät heidät.

Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola tekee ihan kelpo työtä elokuvan parissa, mutta olisi voinut pitää kieltä vielä visummin poskessa. Välillä on vaikea sanoa, onko jokin juttu tahattoman vai tarkoituksellisen koominen. Wirkola on myös selvästi luullut tekevänsä paljon coolimpaa elokuvaa kuin Hannu ja Kerttu: Noitajahti tosiasiassa on. Hänen käsikirjoituksensa on pienoinen kompastuskivi. Eipä tämännimiseltä leffalta mitään Oscar-tasoista kirjoittamista voisikaan odottaa, mutta yhdentekevä kertomus kaipaisi pientä lisäpanostusta. Leffa on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on nopeatempoista ja välillä turhankin silppuavaa toimintakohtauksissa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ovat erittäin tyylikkäät. Noitien karmivien meikkien lisäksi leffassa nähtävä peikko Edward on tehty ihastuttavan vanhanaikaisesti asuna, eikä tietokone-efektein. Onneksi, sillä elokuvan erikoistehosteet eivät ole häävit. Äänimaailma jumputtaa ihan menevästi Atli Örvarssonin musiikkien kera.

Yhteenveto: Hannu ja Kerttu: Noitajahti tarjoaa toisinaan ihan lystikästä hömppäviihdettä, mutta se on silti aika heikko esitys kokonaisuutena. Elokuva pitää hillitysti hauskaa hupsulla premissillään ja tarjoaa mukavan brutaaleja taisteluita, joita ei onneksi ole tehty lapsikatsojien silmille. Veri roiskuu ja meno muuttuu yhä vain älyttömämmäksi, kunnes loppupään turhan moderniksi äityvä tykitys vesittää homman. Puolitoista tuntia on sopivan passeli kesto rainalle, vaikka se myös johtaa kiirehtivään ja loikkivaan kerrontaan. Tommy Wirkolalla on ollut kieli tarpeeksi poskessa leffaa tehdessään, joskin hän on selvästi luullut tekevänsä coolimpaa elokuvaa kuin lopputulos oikeasti onkaan. Jeremy Renner ja Gemma Arterton istuvat ihan hyvin nimikkohahmoiksi ja Famke Janssen herkuttelee mainiosti pääpahisnoidan osassa. Visuaalisesti elokuva on parhaat päivänsä nähnyt ja monet digitehosteet näyttävät nykyään aika kehnoilta. Asuin ja maskeerauksin toteutetut noidat ja Edward-peikko ovat kuitenkin hienot ilmestykset. Hannu ja Kerttu: Noitajahti on sopivan älyvapaata hömppää oikeaan mielentilaan, mutta mitään erityisen ihmeellistä elokuvalta ei kannata odottaa. Kaveriporukalla leffan parissa voi viihtyä passelisti ja naureskella, kuinka toisaalta veikeä ja toisaalta typerä raina se onkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, MTV Films, Gary Sanchez Productions, Studio Babelsberg, Deutscher Filmförderfonds

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios

Arvostelu: Kesämaa (Summerland - 2020)

KESÄMAA

SUMMERLAND

Ohjaus: Jessica Swale
Pääosissa: Gemma Arterton, Lucas Bond, Gugu Mbatha-Raw, Dixie Egerickx, Tom Courtenay ja Penelope Wilton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Summerland, eli suomalaisittain Kesämaa on teatteria tekevän ohjaaja Jessica Swalen esikoiselokuva. Swale oli työstänyt käsikirjoitusta jo pidemmän aikaa ja saikin useamman tuotantoyhtiön kiinnostumaan projektista. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Kesämaa saa maailmanensi-iltansa täällä Suomessa. Kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen mainoksen pari viikkoa sitten ja menin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen, pari päivää ennen ensi-iltaa.

Toisen maailmansodan aikaan pienessä englantilaiskylässä myyteistä kirjoittava Alice Lamb joutuu ottamaan vastuulleen nuoren Frank-pojan, jonka isä on lähtenyt lentäjäksi sotaan.

Kymmenisen vuotta sitten Gemma Arterton nousi näyttelemään ison budjetin tuotannoissa, kuten James Bond -leffa Quantum of Solacessa (2008), sekä fantasiaseikkailuissa Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) ja Prince of Persia: The Sands of Time (2010). Kuitenkin yhtä äkillisesti kuin hän oli niihin päässyt, hän myös tuntui katoavan niistä. Nykyään Arterton tekee huomattavasti pienempiä filmejä ja nyt hänet nähdäänkin Kesämaan pääroolissa Alice Lambina. Tiettyjen Alicen piirteiden vuoksi häntä halveksutaan kylässään ja hän onkin eristäytynyt muista pienelle rantamökille kirjoittamaan teoksiaan. Aluksi Alice vaikuttaa kylmältä, mutta elokuvan aikana hän näyttää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on ja hän alkaa myös vähitellen muuttumaan. Arterton on erinomainen roolissaan, etenkin filmin alun tylynä versiona Alicesta. Elokuvassa nähdään myös Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Penelope Wilton vanhana Alicena.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori Frank-poika (Lucas Bond), jonka saapuminen alkaa muuttamaan Alicea, Dixie Egerickx Frankin ystävänä Edienä, sekä Gugu Mbatha-Raw Alicen entisenä rakkaana Verana. Bond on kelvollinen valinta Frankiksi, vaikka häneltä löytyy heikkoutensa tärkeinä hetkinä. Mbatha-Rawkin on mainio omassa osassaan, mutta Egerickxin ongelmaksi koituu aika ärsyttäväksi kirjoitettu hahmo.

Kesämaa osoittautui hyvin pitkälti juuri sellaiseksi oivalliseksi ja sympaattiseksi pienen luokan brittileffaksi kuin mitä siltä odotinkin. Elokuva kuljettaa heti alussa katsojansa kauniisiin maisemiin ja herkkään tarinaan. Filmin suurin voima todella on Alicen ja Frankin välinen suhde ja kuinka se alkaa muuttua lempeämmäksi tarinan edetessä. Aluksi kaikessa julmuudessaan on hilpeää, kuinka Alice vähät välittää pojasta, eikä edes yritä toimia sijaishuoltajan roolissa. Poika saa itse kokata vaikkei osaisi, hoitaa huoneensa kuntoon ja ennen kaikkea pysyä poissa jaloista. Alkupää tarjoaa muutamat naurut, mutta muuten elokuva pysyy vissisti draaman puolella, tosin pienin fantasiaelementein, kun Kesämaan myytti nostetaan esiin.

Toisen puoliskonsa aikana elokuva ottaa suunnan, mitä katsoja arvelee alusta asti. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta leffa hoitaa hommansa mallikkaasti ja voi jopa saada liikuttumaan. Itseeni leffan tunnelataus ei lopulta täysin riittänyt. Kaikin puolin jotain merkittävää filmistä jää uupumaan. Surulliset hetket eivät ihan onnistu koskettamaan toivotulla tavalla ja hyvän mielen hetket ovat kenties jopa liian hempeitä. Takaumien kautta kerrottu Alicen ja Veran salainen ja tuohon aikaan kielletty rakkaus jää hieman vaisuksi, vaikka sillekin luodaan vielä enemmän merkitystä elokuvan loppupäässä. Eniten Kesämaata vaivaa sen täydellinen unohdettavuus. Elokuva katoilee pian mielestä sen katsomisen jälkeen, vaikka siitä olisikin pitänyt. Hitaasti muovautuva "äiti-poika" -suhde pitää kuitenkin elokuvaa tarpeeksi korkealla, jotta sen katsoo mielellään joskus toistekin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Jessica Swale on tätä ennen työskennellyt lähinnä teatterin puolella ja paikoitellen sen huomaa Kesämaasta. Tarina siirtyisi helposti valkokankaalta teatterin lavalle ja siellä Swale pystyisikin kenties tekemään vielä paremmin oikeutta kertomukselleen. Jo tällaisenaan Swale tekee hyvää työtä. Elokuva on kuvattu oivallisesti, vaikkakin muutamissa juoksukuvissa kamera on niin lähellä näyttelijöiden naamaa, että kuvat muuttuvat suttuisiksi. Lisäksi kerran käytetty drone-kuva pistää hieman hassusti silmään keskellä elokuvaa. Filmin lavasteet ovat todella hienot ja puvustajat ovat onnistuneet asujen kanssa. Säveltäjä Volker Bertelmann tunnelmoi nätisti musiikeillaan, mutta elokuva osaa myös luottaa hiljaisuuteen.

Yhteenveto: Kesämaa on mainio draamafilmi, minkä voimavara on kiinnostavasti muovautuva äiti-poika-suhde vastahakoisen Alicen ja innokkaan Frankin välillä. Tämä tekee leffasta niin sympaattisen kuin hieman herkänkin, mutta täysin toivottuun liikuttavuuteen elokuva ei yllä. Tietyt voimakkaiksi tarkoitetut hetket jäävät vähän vaisuiksi ja tavallaan kiinnostava rakkausjuonikuviokaan ei täysin vakuuta. Meno on toisaalta oivallista läpi elokuvan, mutta jotain hyvinkin tärkeää puuttuu. Ohjaaja Swale ei onnistu luomaan mukaan sitä todellista sydäntä, mitä teos tarvitsee. Nyt Gemma Arterton kantaa elokuvaa harteillaan erittäin hyvän roolisuorituksensa kautta. Harmillista on, kuinka helposti elokuvan unohtaa. Uskon kuitenkin, että vuosien päästä koittaa se päivä, kun löydän Kesämaan taas uudestaan ja jopa hieman odotankin sitä sen tapahtumista. Voi kuitenkin olla, että siinä välissä on useita pidempiäkin jaksoja, jolloin en edes muista koko teoksen olemassa oloa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Summerland, 2020, Iota Films, Shoebox Films

Arvostelu: Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

PRINCE OF PERSIA: THE SANDS OF TIME

Ohjaus: Mike Newell
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Gemma Arterton, Ben Kingsley, Alfred Molina, Richard Coyle, Toby Kebbell, Ronald Pickup, Steve Toussaint, Reece Ritchie ja Gísli Örn Garõarsson
Genre: seikkailu, toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Prince of Persia: The Sands of Time pohjautuu Ubisoftin samannimiseen videopeliin vuodelta 2003, mikä on osa isompaa Prince of Persia -pelisarjaa (1989-). Jerry Bruckheimer -yhtiö kiinnostui pelisarjasta ja uskoi siinä olevan potentiaalia elokuvaksi. Kun Prince of Persia: The Sands of Time -peli ilmestyi, yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja lähti työstämään filmatisointia yhdessä Walt Disney -yhtiön kanssa. Tekijät halusivat filmin ottavan vain tiettyjä elementtejä pelistä ja loivat uuden tarinan niiden pohjalle. Elokuvan tuotanto pysähtyi, kun vuonna 2007 alkoi käsikirjoittajien lakko Yhdysvalloissa, mutta jatkui vielä kovempaan tahtiin, kun lakko päättyi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2008 ja lopulta Prince of Persia: The Sands of Time sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei valitettavasti ollut yhtiöiden odottama hitti, minkä lisäksi se sai kriitikoilta aika tylyä palautetta, mikä johti siihen, ettei suunniteltuja jatko-osia koskaan lähdetty tekemään. Itse en ole koskaan pelannut Prince of Persia -pelejä, mutta kävin kuitenkin innokkaasti katsomassa leffan, kun se saapui Suomen teattereihin. 10 vuotta sitten pidin filmistä kovasti, katsoin sen pariin otteeseen uudestaankin ja hankin lähes kaikki Lego-setit, mitä elokuvan pohjalta julkaistiin. Viime katselukerrasta on kuitenkin kulunut jo jokunen vuosi ja olen halunnut nähdä filmin pitkästä aikaa uudestaan. Kun huomasin, että Prince of Persia: The Sands of Time täyttää 10 vuotta, tiesin, että nyt on oikeasti aika katsoa ja samalla arvostella se.

Muinaisessa Persiassa kuningas Sharaman saa kuulla, että pyhässä Alamutin kaupungissa kaupataan aseita vihollisille ja lähettää kolme poikaansa, prinssit Tusin, Garsivin ja Dastanin valloittamaan Alamutin. Aseiden sijaan Dastan löytääkin mystisen tikarin, jonka käyttäjä pystyy kulkemaan ajassa taaksepäin.

Pääroolissa Persian prinssi Dastanina nähdään Jake Gyllenhaal, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio roolissaan. En edes usko nähneeni häneltä koskaan kehnoa roolisuoritusta. Jopa silloin kun elokuva Gyllenhaalin ympärillä on heikko, hän tekee hyvää työtä. Dastan on vielä nuorehko aikuinen, joka haluaa lähinnä pitää hauskaa sen sijaan, että hoitaisi hommiaan kuninkaan poikana. Tiukan paikan tullen Dastan osaa kuitenkin ottaa vastuuta ja taisteluissa hän on erinomainen. Elokuvan aikana hänestä kehitellään sankaria ja Gyllenhaal kantaa tämän taakan hienosti harteillaan. Hän hyppää taidokkaasti seikkailun vietäväksi, jolloin katsojakin lähtee mukaan oikein mielellään.

Dastanin lisäksi kuninkaalliseen perheeseen kuuluvat itse vanha, viisas ja arvokkuutta huokuva kuningas Sharaman (Ronald Pickup), hänen veljensä neuvonantaja Nizam (Ben Kingsley), sekä Dastanin isoveljet Tus (Richard Coyle) ja Garsiv (Toby Kebbell). Kuninkaan rooli jää aika pieneksi leffassa, mutta muut pääsevät hyvin esille. Tusista ja Garsivista on saatu toimivasti erilaiset hahmot, mutta Nizam ei tällaisenaan täysin toimi, vaikka häntä esittääkin mahtava Kingsley. Coyle, Kebbell ja Pickup tekevät kuitenkin oivallista työtä rooleissaan.
     Gemma Arterton näyttelee Alamutin prinsessa Taminaa, ajan tikarin vartijaa. Prinsessa Tamina päätyy seikkailuun prinssi Dastanin kanssa, eikä pari tule tietenkään toimeen, Taminan nähdessä Dastanin ylimielisenä moukkana. Arterton suoriutuu osastaan hyvin, mutta hänen hahmonsa on hieman kömpelösti kirjoitettu. Hahmo puhuu kuin olisi vahva ja taitava puolustamaan itseään, mutta silti hänestä on tehty "neito hädässä" -tapaus, joka prinssi Dastanin pitää jatkuvasti pelastaa. Prinsessa Taminan tehtäväksi myös jää liian usein vain selittää Dastanille ja katsojille tarvittavaa tietoa tikarista.
     Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina strutsikisoja järjestävänä sheikki Amarina, Steve Toussaint tämän veitsiä heittelevänä apurina, sekä Gísli Örn Garõarsson vaarallisten assassiinien johtajana. Assassiinit ovat mainiot vastukset sankarille ja onnistuvat tuomaan jännitettä toimintakohtauksiin. Sheikki Amar on ehdottomasti leffan hauskin tapaus ja Molina sopii hyvin kieron vekkulimaiseksi äijäksi. Näyttelijöissä oikeastaan ainoa negatiivinen puoli on se, että lähestulkoon kaikki heistä ovat amerikkalaisia tai brittejä, eikä yksikään ainakaan päänäyttelijöistä ole Lähi-idästä kotoisin.

Ennen elokuvan katsomista uudelleen aloin jännittämään, mitä jos se olisikin menettänyt kaiken hohtonsa vuosien varrella ja nyt karu totuus iskisikin eteeni vain laimean fantasiakohelluksen? Leffan päätyttyä pystyin onneksi huokaisemaan helpotuksesta. Vaikken innostunut filmistä enää samalla lailla kuin kymmenisen vuotta sitten, pidin Prince of Persia: The Sands of Timea oikein menevänä ja oivallisena seikkailuelokuvana. Mistään erityisen ihmeellisestä teoksesta ei ole kyse, mutta toisaalta kun muistaa, että kyseessä on videopeliin perustuva elokuva, mitkä ovat yleensä surkeita, on tämä omassa lajityypissään yksi parhaista. Leffan vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin on saatu pienesti ja nokkelasti mukaan tiettyä videopelimäisyyttä ja perinteisen miekkojen kolistelun sijaan elokuvan toiminta keskittyy usein Dastanin parkour-taitoihin, kun häntä jahdataan varsijousien kera. Nämä kohtaukset eivät ole niinkään jännittäviä, mutta niihin on saatu näyttäviä stuntteja ja ne onnistuvat viihdyttämään erittäin hyvin. Muutenkin filmi on todella viihdyttävä paketti, joka nappaa heti alussa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka.

Vaikka kyseessä onkin puhdasverinen Hollywood-elokuva, on mukaan saatu mukavaa itämaista henkeä esimerkiksi Harry Gregson-Williamsin mainioiden musiikkien avulla. Vahva seikkailuhenki on myös läsnä alusta loppuun, eikä filmistä lopu vauhti ja vaaratilanteet kesken. Ajan tikari ja assassiinit tuovat mukaan fantasiaelementtejä ja filmistä löytyy kutkuttavan mystinen tunnelma. Heikkouksiakin Prince of Persia: The Sands of Timesta löytyy ja niiden takia elokuva ei onnistu saavuttamaan täyttä potentiaaliaan. Elokuvan pakollinen romanssi prinssin ja prinsessan välillä on aika pökkelö ja vaikka Gyllenhaal ja Arterton ovat hyviä rooleissaan, ei heidän väliltään löydy kemiaa. Jotkut kohtaukset kaksikon välillä tuntuvat myös siltä kuin ne olisi kuvattu jälkikäteen mukaan, sillä ne istuvat kokonaisuuteen niin kehnosti. Rakkaustarina ei ole kuitenkaan isoin ongelma, vaan paikoitellen hieman puinen tarinankerronta ja liika selittäminen. Elokuvasta löytyy useita siirtymiä kohtauksesta toiseen, mitkä eivät tunnu lainkaan luontevilta, vaan siltä kuin välistä puuttuisi jotain. Usein toimintakohtauksen päätyttyä seuraava kohtaus alkaa kuin mitään ei olisi juuri käynytkään. Selittämisen kanssa leffa taas tuntuu pahasti aliarvioivan katsojaansa. Prinsessa Taminan kertomukset voi vielä katsoa sormien läpi, mutta kun Dastan pistetään sanomaan useita itsestäänselviä asioita tai avaamaan katsojalle, mitä juuri tapahtui, on Gyllenhaalinkin vaikea saada repliikit luonteviksi.

Ohjaajan puikoissa pyörii Mike Newell, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden saanut romanttinen komedia Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral - 1994) ja velhosarjan neljäs osa Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005). Tässä Newellin työ ei ole yhtä ihailtavaa, mutta hän onnistuu silti saamaan aikaiseksi vauhdikkaan seikkailun ja tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia. Boaz Yakinin, Doug Miron ja Carlo Bernardin käsikirjoitus syyllistyy liialliseen selittelyyn ja paikoitellen kömpelöön tarinankerrontaan, mutta menevän juonen he ovat kuitenkin saaneet kynäiltyä. Visuaalisesti Prince of Persia: The Sands of Time on erittäin tyylikäs teos. Sen visuaaliset tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa, minkä lisäksi se sisältää useita kekseliäitä kamerakikkailuja. Liialliset hidastusten käytöt häiritsevät paikoitellen, etenkin kun ne eivät ole aina täysin perusteltuja tai luontevia. Lavasteet ovat läpi leffan näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt hienoa työtä asujen kanssa. Ääniefektitkin ovat mainiot.

Yhteenveto: Prince of Persia: The Sands of Time on viihdyttävä fantasiaseikkailu ja se edustaa videopelielokuvien parempaa päätyä. Elokuva nappaa hyvin mukaansa ja pitää mukavasti otteessaan läpi tyylikkäiden toimintakohtausten aina loppuun saakka. Pientä jännitettä löytyy ja veikeää huumoriakin on saatu mukaan. Tarinankerronnassa leffa kuitenkin kompuroi, eivätkä kohtaukset kulje täysin sulavasti eteenpäin. Elokuva myös sortuu selittelemään aivan liikaa ja pistää hahmot sanomaan ääneen täysin itsestäänselvyyksiä. Jake Gyllenhaal sopii hyvin päärooliin Dastaniksi ja Gemma Arterton on kelpo valinta prinsessa Taminaksi. Harmi vain, ettei heidän väliltä ihan löydy toivottua kemiaa. Visuaalisesti elokuva on yhä tyylikäs tapaus ja Harry Gregson-Williamsin musiikit tuovat mainion lisäyksen seikkailuhenkeen. Vaikkei kyseessä ole mikään erityisen ihmeellinen filmi ja tästä löytyy paljon parannettavaa, on Prince of Persia: The Sands of Time silti kelpo seikkailuelokuva, mille näkisin yhä mielelläni jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prince of Persia: The Sands of Time, 2010, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010)

TITAANIEN TAISTELU

CLASH OF THE TITANS

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston
Genre: fantasia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.

Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.

Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.

Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones -hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin.
     Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng).
     Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.

Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.

Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.

Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.

Yhteenveto: Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company

Arvostelu: Quantum of Solace (2008)

QUANTUM OF SOLACE

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Gemma Arterton, Jeffrey Wright, David Harbour, Rory Kinnear ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Bond -elokuvasarjan (1962-) uudelleenkäynnistänyt Casino Royale (2006) oli suuri hitti ilmestyessään ja sekä sarjan fanit että kriitikot ylistivät elokuvaa. Tottakai sille tehtiin siis jatkoa. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008 ja minua ärsytti erittäin paljon, että iästäni puuttui juuri yksi vuosi, jotta olisin päässyt katsomaan sen. Siinä kohtaa en tosin ollut vielä nähnyt Casino Royalea, enkä tiennyt Quantum of Solacen olevan jatkoa sille. Muistan, kun Suomessa ihmeteltiin elokuvan nimeä, sillä se ei tuntunut kääntyvän mitenkään suomeksi. Suoraan käännettynä elokuvan nimi tarkoittaa "Kvantillinen lohtua", joten on ihan hyvä, että elokuva kulkee Suomessa sen alkuperäisellä nimellä - etenkin kun Quantum viittaa leffassa esiintyvään järjestöön. Elokuva ei saanut toivottua vastaanottoa, eikä Quantum of Solace ollut niin pidetty kuin tekijät odottivat. Rahaa se kuitenkin tienasi, joten menestys oli tämäkin 007-seikkailu. Lopulta vuonna 2010 näin peräkkäisinä päivinä kummatkin 007-elokuvat. Casino Royale oli mielestäni aivan mahtava, mutta Quantum of Solace tuntui pettymykseltä. Olen nähnyt sen kuitenkin muutamaan otteeseen jälkikäteen. Aloitimme tyttöystäväni kanssa katsomaan Daniel Craigin tähdittämiä Bond-elokuvia läpi. Katsoimme Quantum of Solacen vain muutaman päivän Casino Royalen jälkeen.

Agentti 007 James Bond lähtee selvittämään salaperäisen Quantum-järjestön suunnitelmia, joka uhkailee, että heillä on väkeä soluttautuneena kaikkialle.

Pääosassa agentti 007 James Bondina nähdään yhä Daniel Craig, joka jälleen osoittaa olevansa oikea mies rooliin. Bond on kylmä heppu, kuten edellisessäkin elokuvassa, mitä vahvistaa Vesperin kuoleman jälkeinen raivo. Bond kulkeekin vielä säälimättömämmin eteenpäin, eivätkä pikkurikolliset tunnu enää yhtä pahoilta vastuksilta. Craigin pienistäkin eleistä ja ilmeistä välittyy hienosti tunteita, ja hän suoriutuukin roolista huikeasti.

Elokuvan "Bond-tyttö" on Olga Kurylenkon näyttelemä Camille, joka ei kuitenkaan ole täysin perinteinen tapaus. Bond ei nimittäin ole sillä lailla kiinnostunut Camillesta ja he toimivatkin yhdessä vain, koska heillä on sama kohde. Hahmo ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta toimii silti hyvin. Kurylenko on mainio roolissa ja hänestä välittyy hienosti hahmon eri puolet. Camille esittää olevansa kova mimmi, mutta traumat piinaavat häntä pahoissa tilanteissa.
     Leffan pahis, eli Quantum-järjestön johtaja on Mathieu Amalricin näyttelemä Dominic Greene, joka esittää olevansa hyväntekijä, mutta jolla on todellisuudessa ikävämpiä suunnitelmia. Hienoa on, ettei tämäkään pahis ole maailmanvalloittajatyyppi, vaikka haluaakin tehdä pahaa useille ihmisille. Heikkoa on, ettei hahmo täysin vakuuta tai ole uhkaava. Greene on enemmänkin sellainen paha, joka pistää alaisensa likaamaan kätensä, eikä tee itse asioita. Amalric on ihan hyvä pahiksena.
     Judi Dench on jälleen yhtä riemastuttavan tyly MI6:n M-johtajana. Hahmo on huolissaan Bondin hyvinvoinnista ja yrittääkin saada 007:ää rauhoittumaan hieman. Dench on erinomainen johtajaroolissa. M:n ja Bondin tietynlainen äiti-poika-suhde vahvistuu elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Casino Royalesta tutut Giancarlo Gianninin esittämä Rene Mathis, Jeffrey Wrightin näyttelemä CIA-agentti Felix Leiter ja Jesper Christensenin näyttelemä herra White, sekä uusina hahmoina Gemma Artertonin esittämä Fields, jonka tehtävänä on pitää Bond ruodussa, Joaquín Cosion näyttelemä kenraali Medrano, joka toimii Greenen kanssa ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun David Harbourin esittämä CIA-agentti Beam, joka kaveeraa Greenen kanssa, sekä Rory Kinnearin näyttelemä Tanner, joka avustaa M:ä.

Elokuva jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi ja jos oikein muistan, tällaista ratkaisua ei ole ennen tehty Bond-elokuvissa. 007 ajaa kohti Italian Sienaa, sieppaamansa herra White kyydissään ja takaa-ajajat perässään (joita ei koskaan selitetä). Näyttävän alkukohtauksen jälkeen on lähes heti tiedossa toinen takaa-ajo, joka tapahtuu autokaahailun sijaan juosten maan alla, kadulla ja rakennusten katoilla. Alku onkin näyttävää Bond-meininkiä, mutta sitten kun itse tarina lähtee käyntiin, ja Camilla ja Greene esitellään, taso laskee hieman. Alun jälkeen viittauksia Casino Royalen tapahtumiin, Le Chiffreen (Mads Mikkelsen) ja Vesperin kuolemaan on vain muutamia, eikä tarina tunnu täysin jatkavan samaa tarinaa. Erään MI6-agentin paljastuessa Quantumin jäseneksi, Bond lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkan varrella hänen mukaansa tarttuu Camille, jolla on omat kalavelat maksettavanaan Dominic Greenen kanssa.

Quantum of Solacessa ei ole yhtä hyvä tunnelma päällä kuin Casino Royalessa. Voihan se olla, ettei tähän panostettu samalla lailla kuin edelliseen osaan ja hiomiset on jäänyt tekemättä, jotta leffa on saatu nopeasti ulos. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva, kuten jotkut väittävät. Elokuvassa on jännittävä tunnelma useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi Itävallan "Tosca"-esityksen ympärillä. Heikointa on kiirehtivä tarina. Elokuva on puoli tuntia lyhyempi kuin Casino Royale ja sen myös huomaa. Quantum of Solacesta tuntuu puuttuvan asioita, vaikka se ehtiikin kertoa tarinansa, kuten myös Vesperiin liittyvän sivujuonensa. Lopputaistelu alkaa jotenkin yllättäen ja sitten se onkin jo ohi. Kyseessä on kuitenkin mainio elokuva ja yksinään Quantum of Solace toimii, mutta verrattuna upeaan Casino Royaleen, tason pudotus on suuri.

Toimintaa on paljon mukana, mutta loppupuolen toimintapätkät eivät ole kovin hyviä. Lentokoneosuus on yllättävän tylsästi toteutettu, eikä viimeinen taistelu herätä oikein minkäänlaisia tunnelmia. Parhaat toiminnat tapahtuvatkin alkupuolella. Leffasta löytyy myös lähitaisteluosio, josta tulee mieleen Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), eli iskut suoritetaan nopeasti ja mikä vain esine, joka osuu käteen ja lähtee mukaan, voi toimia aseena. Harmi vain, että tämän tyylin lisäksi kyseisestä elokuvasta on myös otettu mukaan heiluvaa kameratyöskentelyä ja hätäistä leikkaamista. Huumoria on mukana hieman, mutta yksikään vitsi ei ole yhtä hauska kuin erään kohtauksen kadunlakaisija. En tiedä, mitä lakaisijan esittäjälle on sanottu, mutta hänen harjansa ei osu lähelläkään katua, vaikka lakaisuliike onkin oikea. Lakaisija näkyy vain nopeasti, mutta tarkkasilmäisimmät katsojat voivat löytää hänet työskentelemässä Bondin takana satamakohtauksessa, jossa Greene esitellään.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty mukana. Sihteeri Moneypenny tai härpäkkeitä keksivää Q eivät vieläkään esiinny, mutta esimerkiksi aseenpiippukuva on käytetty tavallisemmin kuin Casino Royalessa, vaikkei esiinnykään leffan alussa, kuten vanhoissa Bond-seikkailuissa. Bondilla on tietenkin hieno puku päällä ja alussa hän ajaa Aston Martinia. Monien agenttileffojen tapaan myös Quantum of Solace toimii hyvänä maailmanmatkailuohjelmana, sillä elokuvassa käydään mm. Italiassa, Haitissa, Itävallassa ja Boliviassa. Vaikka tässäkin on pyritty realistisempaan tunnelmaan kuin vanhoissa Bond-leffoissa, on futuristisuuttakin tuotu hieman mukaan, kuten esimerkkinä MI6:n erikoinen kosketusnäyttöinen tekniikkapöytä. Alkutekstien aikana kuullaan tietysti Bond-kappale ja tässä se on Jack Whiten ja Alicia Keysin yhteiskipale "Another Way to Die", joka ei valitettavasti ole parhaasta päästä. Biisi toimii elokuvan aikana ja kyllä sen yksinäänkin kuuntelee, mutta on outoa, että yhdessä kohtaa kappaletta kuultava epävireinen laulumölinä on päässyt mukaan lopulliseen tuotokseen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Martin Campbellilta Marc Forsterille ja olen varma, että jos Campbell olisi pysynyt ohjaajana, Quantum of Solace voisi olla edeltäjänsä tasoinen elokuva. Toisin kuin useat Bond-elokuvat, tämän tarina ei perustu Ian Flemingin kirjoihin, vaikka onkin olemassa 007-novelli nimeltä "Quantum of Solace" (1959). Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin liikaa. Toimintakohtauksissa leikkauksia on useita, jolloin katsojalle voi olla vaikeaa seurata tapahtumia. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet mainioita. David Arnoldin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa upeasti.

Yhteenveto: Quantum of Solace on toimiva 007-elokuva, mutta pettymys upean Casino Royalen jälkeen. Alun toimintaosuudet ovat parasta ja Daniel Craig on pääosassa yhä loistava. Pahis ei ole kaikkein vakuuttavin, mutta tarpeeksi toimiva. Lentokonekohtaus ja lopputaistelu ovat valitettavasti puuduttavia. Hyviä juttuja on silti paljon mukana. Kaikista paras ja huikein asia on kuitenkin kadunlakaisija, joka ei osaa työtään ollenkaan. Perinteisiä Bond-juttuja on hieman mukana. Elokuvan tunnuskappale "Another Way to Die" ei ole kovin kummoinen, mutta David Arnoldin säveltämä musiikki toimii mainiosti. Taistelukohtauksiin on tuotu henkeä Bourne-leffoista (2002-), mikä toimii hahmojen osalta, mutta kuvaus ja leikkaus ovat niissä ärsyttäviä. Jos 007-elokuvat toimivat, niin vilkaiskaa tämäkin. Jos Bond-jutut eivät ole tuttuja, ei kannata aloittaa tästä, vaan kannattaa vilkaista Casino Royale ensin. Quantum of Solace on hyvä, vaikka siitä löytyykin heikkouksia. Lopputekstien jälkeen lupaillaan taas James Bondin paluuta ja niinhän hän tekikin vuonna 2012 elokuvassa Skyfall.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Quantum of Solace, 2008, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Eon Productions, B22

Arvostelu: The Girl with All the Gifts (2016)

THE GIRL WITH ALL THE GIFTS (2016)

Ohjaus: Colm McCarthy
Pääosissa: Sennia Nanua, Gemma Arterton, Glenn Close, Paddy Considine ja Fisayo Akinade
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullut mitään The Girl with All the Giftsistä, ennen kuin minulta kysyttiin, haluanko mennä katsomaan sen yli kuukauden etuajassa. Nimi ei sanonut mitään, joten piti tehdä hieman taustatutkimusta, jotta sain selville, mistä on kyse. Luin, että kyseessä olisi jonkinlainen zombielokuva, joka perustuisi samannimiseen Mike Careyn kirjaan vuodelta 2014 ja siinä nähtäisiin mm. Gemma Arterton ja Glenn Close. Kun huomasin, että arvosteluja alkoi ilmestyä maailmalta, niin yllätyin paljon, sillä tämä zombielokuva oli saanut monesta paikkaa täydet pisteet. Mielenkiintoni nousi ja odotin jollain tapaa näkeväni elokuvan. Valitettavasti sitä tietenkin pettyy, kun odottaa näkevänsä "parhaan zombielokuvan ikinä"...

Ryhmä selviytyjiä lähtee etsimään turvapaikkaa ja yrittävät vältellä "nälkäisiä", jotka syövät ihmisiä. Ryhmään kuuluu Melanie-niminen tyttö, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi "nälkäinen".

Melanien rooliin on valittu Sennia Nanua ja tämä on ensimmäinen kokoillan elokuva, jossa Nanua esiintyy. Tätä ei voi huomata tytön suorituksesta mitenkään, sillä hän on todella hyvä pääroolissa. Yhdessä kohtauksessa hänen heittäytymisensä menee hieman oudoksi, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun muuten hänen näyttelemisensä toimii huikeasti. Melaniessa kiehtovinta on, että hän on puoliksi "tavallinen lapsi" ja puoliksi "nälkäinen", eli zombin kaltainen, aivokuollut olento, joka syö ihmisiä. Katsojana miettii, onko oikein olla hahmon puolella, joka syö muita ihmisiä? Melanie käyttää elokuvan aikana maskia, josta tulee helposti mieleen Hannibal Lecterin käyttämä naamio elokuvassa The Silence of the Lambs (1991).
     Tuntuu kuin en olisi nähnyt Gemma Artertonia vähään aikaan missään elokuvassa, joten oli kivaa vaihtelua nähdä hänet valkokankaalla. Aiemmin en ole pitänyt Artertonia kovin erikoisena näyttelijänä, mutta tässä hän on yllättävän mainio. Arterton näyttelee Helen Justineauta, joka opettaa laitoksessa Melanien kaltaisille lapsille asioita ja lukee heille paljon tarinoita.
     Glenn Close esittää tohtori Caldwellia, joka on elokuvan pakollinen "yrittää luoda vasta-ainetta zombivirukseen" -hahmo. Caldwell tarvitsee Melanieta voidakseen viimeistellä aineen, mikä ei sovi muille hahmoille, sillä operaatioon kuuluisi Melanien leikkely paloiksi. Close on hölmöstä roolistaan huolimatta hyvä ja välillä hänen hieman ilkeältäkin kuulostava suunnitelmansa ihmiskunnan pelastamiseksi tuntuu perustellulta.
     Kersantti Parks on elokuvan pakollinen sotilashahmo ja häntä näyttelee Paddy Considine. Aluksi hahmo ärsyttää erittäin paljon, mutta häneen kuitenkin tottuu, kun tarina kulkee eteenpäin. Considinen suoritus paranee myös, mutta se voi johtua lähinnä siitä, että loppupuolella hänen hahmonsa ei enää ärsytä samalla lailla. Selviytyjien ryhmään kuuluu myös kaksi muuta sotilasta, Gallagher (Fisayo Akinade) ja Dillon (Anthony Welsh), mutta heidän hahmonsa tuntuvat olevan mukana vain, jotta he voisivat toimia uhreina zombeille, jolloin katsojat pääsisivät näkemään verta.

Elokuvan alussa katsoja ei vielä saa kunnollista käsitystä, mistä oikein on kyse. Lapset sidotaan joka aamu pyörätuoleihin ja viedään luokkahuoneeseen, jossa heitä opetetaan. Yönsä lapset viettävät selleissä. Jotain hämärää on pakko olla tekeillä, sillä sotilaat pelkäävät lapsia ja heillä on aseet esillä aina, kun hakevat lapsia aamuisin. Selviää, että ihmisen haistaessaan, lasten päässä niksahtaa jokin ja he alkavat käyttäytyä kuin "nälkäiset" ja yrittävät purra ihmisiä. Melanielle selviää, että hän on asunut koko ikänsä tutkimuslaitoksessa, jossa lapsia yritetään tutkia. Kun "nälkäiset" tunkeutuvat porttien läpi laitokseen, lähtevät Melanie, Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks, Gallagher ja Dillon pakomatkalle ja yrittävät päästää toiseen tukikohtaan suojaan. Matka vie heidät läpi kaupungin täynnä "nälkäisiä", jolloin syömiseksi joutumisen riski on todella suuri.

Mielestäni on hienoa, että elokuvan pääosassa nähdään zombihahmo. Yleensä zombit ovat tämän lajityypin elokuvissa "pahiksia", mutta tässä sellaista pitäisi kannustaa voittoon (tottakai muut zombit ovat uhka päähenkilöille). Hahmo on myös puoliksi ihminen, mutta pidän silti erilaisesta ratkaisusta. Pidän siitä, että alkupuoli paljastaa asioita vain vähän kerrallaan, eikä heti kerro olevansa zombielokuva. Hienoa oli myös, ettei elokuvan jännitys pohjaudu vain äkillisiin, koviin äännähdyksiin, joihin monet kauhupätkät sortuvat. Toisaalta kyseessä ei olekaan kauhuleffa. Vaikka mukana on jännitystä, niin The Girl with All the Gifts on lähinnä draamaelokuva. Se ei erityisemmin pelota katsojaa, paitsi jos on erittäin herkkä. Jännittävin kohtaus oli, kun ryhmä joutuu kulkemaan zombilauman läpi, joka tuntuu olevan vain horroksessa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Alkupuolella kun "nälkäiset" pääsevät läpi laitokseen, pääsee katsoja näkemään todella vaikuttavasti toteutettua kaaosta, kun sotilaat juoksevat ympäriinsä ammuskelemassa, eivätkä silti pääse pakoon lihanahneita zombeja. Niissä kahdessa kohtauksessa oli todella onnistunut ilmapiiri ja ne lupailivat mainiota elokuvaa.

Muttei kuitenkaan... Muuten elokuva lässähtelee useaan otteeseen, laahaa aivan liian hitaasti eteenpäin, eikä kykene pitämään katsojan mielenkiintoa kunnolla yllä. Se on suuri harmi, sillä elokuvalla olisi voinut olla potentiaalia olla enemmänkin. Hyvät näyttelijät ja muutama hyvä kohtaus eivät saa pelastettua kokonaisuutta, jolloin se ei pääse "ihan kivaa" paremmaksi. Se ei ole mielestäni todellakaan niin hieno kuin maailmalla hehkutetaan tai sitten en vain ymmärrä hyvän päälle. Toisaalta en pidä yhtään 28 Days Laterista (2002), jota monet kehuvat. Minun pitäisi varmaan vain palata katsomaan Shaun of the Deadia (2004), sillä siinä on omasta mielestäni hieno zombielokuva. Taisin eksyä aiheesta... Se pitää vielä sanoa tarinasta, että vaikka lopetuksessa oli oma hyvä juttunsa, niin se tuntui silti hieman hölmöltä ja mielestäni elokuvan viimeiset pari minuuttia olisi pitänyt leikata kokonaan pois.

The Girl with All the Giftsin on ohjannut Colm McCarthy, jolle tämä on hänen toinen kokoillan elokuvansa. McCarthy osaa selkeästi näyttelijäohjauksen, mutta sitten taas tämänkaltaisen paketin kasassa pitäminen ei tunnu sujuvan yhtä luontevasti häneltä. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Mike Carey, joka kirjoitti myös kirjan, johon elokuva perustuu. Tavallaan se on hyvä juttu, että kirja on saatu muutettua itse kirjailijan työstämänä elokuvaksi, mutta toisaalta se on huono, sillä silloin muut tekijät eivät välttämättä ole saaneet luoda omia näkemyksiään. Sinänsä sen ymmärtää, sillä oma kirja voi tuntua kuin omalta lapselta, jolloin siihen ei halua kenenkään muun koskevan. Elokuva on kuvattu ihan taidokkaasti, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Zombien äänimaailma on hyvin luotu, kuten myös niiden maskeeraukset. Visuaalisesti elokuvasta valitettavasti näkee usein, ettei budjetti ole ollut mitä huimin. Digitaalisesti tehdyt valtavat taustat näyttävät usein liiankin digitaalisilta. Onneksi raunioituneet kadunpätkät ovat paremmin tehtyjä. Todella paljon minua ärsytti, ettei veren roiskumista oltu tehty tekoveripanoksilla, vaan digitaalisesti, minkä näkee erittäin selvästi. Musiikki on aika apaattista ja siitä vastaa Cristobal Tapia de Veer.

Yhteenveto: The Girl with All the Gifts on ihan hyvä zombielokuva, muttei ihan niin erityinen kuin maailmalla väitetään. Erilainen lähestymistapa tuo siihen uutta tuntua, mutta monet asiat ovat aika lailla samankaltaisia kuin muissakin zombipätkissä. Oli hienoa, että elokuva kykeni olemaan jännittävä ilman, että se turvautui kaiken aikaa yllätyssäikäytyksiin, joita kauhuelokuvat ovat nykyään täynnä. Kovin pelottava leffa ei ole kuitenkaan kyseessä, mikä oli aika sääli. Kohtaus, jossa ryhmä kävelee zombilauman keskellä on kyllä jännittävä, kun ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaaos laitoksen pihalla on hienosti toteutettu. Sennia Nanua on mainio löytö pääosaan. Aluksi hänen Hannibal-maskinsa hieman kummastutti, mutta toisaalta syyhän niille on tavallaan sama kuin Hannibal Lecterillä. Harmi vain, että useassa kohtaa elokuva puuduttaa ja laahaa liiankin hitaasti eteenpäin. Lopetus on hieman erilainen, mutta osittain tyhmä. Itse en erityisemmin vakuuttunut ja tuntui, että kokonaisuudesta puuttui vielä paljon. On se onneksi erilainen kuin monet muut lajityyppinsä edustajat. Jos olet kyllästynyt perinteisiin kauhuelokuviin ja kaipaisit niihin jotain tuoretta, niin käy katsomassa tämä, mutta muista, ettei tämä ole kauhuelokuva. The Girl with All the Gifts on nimittäin draama, jossa on mukana zombeja.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
The Girl with All the Gifts, 2016, Poison Chef, BFI Film Fund, Altitude Film Sales, Altitude Film Entertainment