Arvostelu: Fantastic Four (2015)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Josh Trank

Pääosissa: Miles Teller, Kate Mara, Michael B. Jordan, Jamie Bell, Reg E. Cathey, Toby Kebbell, Tim Blake Nelson ja Dan Castellaneta

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four - tai kuten se yleensä tunnetaan nimellä "Fant4stic" - perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Ryhmästä oli jo tehty useampi elokuvasovitus, The Fantastic Four (1994), jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu, sekä Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). 2000-luvun alun leffat eivät ihan olleet toivottuja hittejä ja niinpä alun perin ideoitu kolmososa peruttiin ja 20th Century Fox päättikin aloittaa koko homman alusta. Jeremy Slater pestattiin käsikirjoittajaksi ja Josh Trank ohjaajaksi, mutta Trank ei pitänyt yhtään Slaterin teksteistä, jolloin tämä potkittiin pihalle tuotannosta ja korvattiin Simon Kinbergillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja läpi tuotannon Trankin ja studion eriävät mielipiteet elokuvasta paisuivat ilmiriidoiksi. Studio ei ollut tyytyväinen Trankin työhön ja leikkasi leffaa mieleisekseen ilman ohjaajan tietämystä, minkä myötä Trank kirjoitti Twitterissä päivää ennen ensi-iltaa, että vuosi sitten hänellä oli käsissään hieno elokuva, jota kukaan ei tulisi näkemään Foxin takia. Fantastic Four sai ensi-iltansa elokuussa 2015 ja se oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja rebootin Razzie-palkinnot. Itse kävin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä ja olin ristiriitaisissa tunteissa sen päätyttyä. Vuosien varrella mielipiteeni elokuvaa kohtaan on muovautunut vain negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun ryhmästä on tekeillä uusi elokuva The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset leffat uudestaan, etenkin kun vuoden 2005 Fantastic Four ja tämä vuoden 2015 Fantastic Four juhlivat nyt merkkivuosiaan.

Tiedemiesten ryhmä onnistuu rakentamaan portaalin toiseen maailmaan, mutta siellä he altistuvat vieraalle energialle, joka antaa heille erilaisia voimia.

Fantastic Four: Hopeasurffarin taloudellisen kömmähdyksen jälkeen Fox-studio päätti kolmosleffan sijaan käynnistää koko homman uusiksi ja niinpä näyttelijäkaartikin pistettiin vaihtoon. Tekijät päättivät kokeilla uudenlaista lähestymistapaa ja tehdä hahmoista nuoria, tieteestä intoilevia opiskelijoita. Miles Teller näyttelee Reed Richardsia, joka on lapsesta asti rakentanut portaalia toiseen todellisuuteen ja kun tohtori Franklin Storm (Reg E. Cathey) näkee hänen keksintönsä, Reed pääsee kunnon tutkimuslaitokseen jatkamaan projektiaan. Tiimiinsä Reed saa tohtori Stormin lapset, Suen (Kate Mara) ja Johnnyn (Michael B. Jordan), lapsuudenystävänsä Ben Grimmin (Jamie Bell), sekä Victor Von Doomin (Toby Kebbell). Valitettavasti niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä eivät liiemmin vakuuta, eikä heidän välilleen muodostu juuri minkäänlaista kemiaa, mikä olisi toki tärkeää tällaisessa tiimileffassa. Teller tekee Reedistä omahyväisen ja vaikeasti pidettävän, Mara on tylsä Suena, Bell ei alun jälkeen pääse vauhtiin Beninä ja moni fani närkästyi ihan syystä, kun yhdestä Marvelin sarjakuvahistorian parhaista pahiksista, Tohtori Doomista tehtiin angstinen teini, joka lähinnä haluaa kapinoida koko maailmaa vastaan. Fanit eivät myöskään innostuneet siitä, että sarjakuvissa valkoihoisen Johnny Stormin rooliin palkattiin tummaihoinen Jordan. Jordan omaa toisaalta hahmolle ominaista kapinahenkeä, mutta valinta tuntuu kieltämättä väkinäiseltä, etenkin kun hänen siskonsa Sue on pidetty valkoisena.

     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson tutkimusprojektia johtavana tohtori Allenina ja Homer Simpsonin ääninäyttelijä Dan Castellaneta Reedin opettajana.

Pyörää ei aina tarvitsisi yrittää keksiä uudelleen, etenkään jos sen tekee niin väkinäisesti, että lopputulos muistuttaa pikemminkin kuutiota, jonka on turha edes odottaa rullaavan eteenpäin. Juuri tällainen tapaus on Fantastic Four vuosimallia 2015. Tai no vitut. Kutsutaan leffaa nyt Fant4sticiksi, sillä niin myös elokuvan julisteessa seisoo. Fant4stic on aivan käsittämätön räpellys, jota katsoessa on vaikea sanoa, missä mentiin vikaan. Ohjaaja Josh Trank on todennut, ettei lopputulos vastaa hänen visiotaan, mutta on vaikea kuvitella, että studiopamputkaan olisivat leffaa näin tosissaan paskoneet. Kyseessä on supersankarielokuva, jossa ei nähdä supersankarointia oikeastaan lainkaan ja jonka ainoa toimintakohtaus on sen lopputaistelu, joka on todellinen antikliimaksi.

Pari edellistä Fantastic Four -elokuvaa eivät olleet ihmeellisiä, mutta sentään ne olivat viihdyttäviä ja vauhdikkaita supersankariseikkailuja, joissa toimi se tärkein juttu, eli nimikkonelikon ryhmädynamiikka. Fant4sticissa kaikki tällainen loistaa poissaolollaan. Elokuva ei toisaalta ole mitään muuta kuin pitkää rakentelua huipennusta kohti, mutta tässä vain rakennellaan juonentapaista, ei hahmoja tai heidän välejään. Siinä, missä vuoden 2005 Fantastic Fourissa hahmot saivat voimansa ensimmäisen vartin jälkeen, Fant4sticissa tätä joutuu odottamaan ja odottamaan ja odottamaan. Jossain kohtaa saattaa jopa unohtaa, mitä leffaa onkaan katsomassa, sillä elokuvaa työstetään kuin jotain tieteisjännäriä.

Kun hahmot vihdoin saavat voimansa, on luvassa elokuvan huippuhetki, joka rakentuu kuin body horror -kohtaus, hahmojen kauhistellessa sitä, kuinka raajat venyvät yli-inhimillisesti, keho muuttuu näkymättömäksi, syttyy tuleen tai peittyy kiviin. Ja sitten elokuvan todellinen alamäki alkaa. Sen sijaan, että elokuva perehtyisi siihen, kuinka hahmot opettelevat käyttämään voimiaan ja työskentelemään tiiminä maailman hyväksi, leffa vain hyppää vuodella ajassa eteenpäin, jonka jälkeen tuntuu siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Liekö sitten käsikirjoittajien inspiraatio loppunut kesken tai Foxin rahahanat pistetty kiinni, mutta piiiiitkän pohjustuksen jälkeen loppuleffa viedään juostenkusten maaliin.

Ja kuten jo totesin, kaiken kasvattelun jälkeen lopputaistelu on totaali lässähdys. Kohtaus on jännityksetön ja innoton. Elokuva sanoo, että maailman ja kaikkien ihmisten kohtalo olisi nyt vaakalaudalla, mutta kun tappelu koostuu vain päänelikosta antamassa ja ottamassa turpaan tylsästi toteutetulta Tohtori Doomilta tylsän viimeistelemättömän näköisessä digiympäristössä, supersankarileffakliseen, eli sinisen säteen ampuessa kohti taivasta, ei millään oikein tunnu olevan väliä ja lopputekstejä alkaa odottamaan yhä vain enemmän. Loppukohtaus on sanoinkuvailemattoman kökkö ja korni, eikä ihme, että sen pökkelö yritys olla päheä on edelleen elossa olevaa meemimateriaalia. Lähes täysin huumorittomassa elokuvassa hauskinta on se, että tekijät ihan oikeasti luulivat, että tämän haisevan roskakasan jälkeen kukaan haluaisi tälle jatkoa. Fox peruikin kesälle 2017 suunnittelemansa "Fant4stic 2:n" vähin äänin pian fiaskoensi-illan jälkeen.

Minun on vaikea kuvitella, että Trankilla olisi ollut hyvä elokuva hyppysissään, vaikka Fox ei olisikaan häirinnyt leffan tekoa ja kuvannut ja leikannut sitä uuteen uskoon. Man of Steeliä (2013) matkien Trank lähti tekemään synkistelevää sarjakuvafilmatisointia, Zack Snyderin tavoin ymmärtämättä juuri yhtään lähdemateriaalia. Murjottaminen synkkyyksissä ei sovi Ihmenelosiin ja jo ilmapiirinsä puolesta leffaa on ankea seurata. Fant4stic on sentään kelvollisesti kuvattu ja Marco Beltramin ja Philip Glassin säveltämät musiikit ovat mukiinmenevät. Puvustuksessa on kuitenkin menty mönkään ja pahasti, eivätkä tietokonetehosteet ole häävit. Möykky on toimiva digiolento, mutta siihenpä efektirahat on selvästi tuhlattu, jolloin kaikki muu visuaalisuudessa ontuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2015, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Constantin Film, TSG Entertainment, Marv Films, Kinberg Genre, Genre Films, Moving Picture Company

Arvostelu: Sotahevonen (War Horse - 2011)

SOTAHEVONEN

WAR HORSE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, David Thewlis, Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Patrick Kennedy, Geoff Bell, Leonard Carow, David Kross, Céline Buckens, Niels Arestrup, Toby Kebbell, Hinnerk Schönemann, Eddie Marsan ja Liam Cunningham
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

War Horse, eli suomalaisittain Sotahevonen perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Morpurgo itse yritti saada kirjasta aikaiseksi elokuvan, mutta lopulta sai käännettyä kirjan teatteriesityksen muotoon vuonna 2007. Vuonna 2009 tuottajapariskunta Kathleen Kennedy ja Frank Marshall näkivät esityksen ja innostuivat siitä niin paljon, että saivat DreamWorksin kautta ostettua kirjan elokuvaoikeudet. Pariskunta esitteli kirjan ohjaaja Steven Spielbergille, joka ihastui tarinaan ja päätti ohjata filmin, nähtyään teatteriesityksen helmikuussa 2010. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Sotahevonen sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten ja vain pari kuukautta Spielbergin edellisen elokuvan, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011) julkaisun jälkeen! Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Leffa sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja äänitehosteet), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja musiikki), sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja erikoistehosteet), muttei voittanut näissä gaaloissa ainuttakaan palkintoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Sotahevosta, eikä se pitkään edes kiinnostanut minua. Olen kuitenkin päättänyt katsoa kaikki Spielbergin ohjaamat filmit, joten kun huomasin Sotahevosen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1912 nuoren Albertin isä ostaa huutokaupasta hevosen nimeltä Joey, josta tulee Albertin paras ystävä. Joey ei kuitenkaan tuota toivotusti rahaa perheen maatilalla, joten pari vuotta myöhemmin isä joutuu myymään hevosen armeijalle, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja Iso-Britannia ajautuu sotaan Saksan kanssa.

Alun perin nuoren Albertin rooliin kaavailtiin Eddie Redmaynea, mutta Spielberg päättikin lopulta aiemmin vain muutamassa näytelmässä esiintyneen Jeremy Irvinen saavan pääroolin. Irvinesta ei onneksi näy kokemattomuutta, vaan hän hoitaa hommansa mainiosti. Hän on myös selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta ja päättänyt pistää parastaan. Albert on välittömästi pidettävä hahmo, jonka kautta katsojakin alkaa suuresti välittämään Joey-hevosesta. Joeyta taas esittää jopa neljätoista eri hevosta pitkin leffaa, riippuen siitä, mitä hevosen pitää milloinkin tehdä. Hurjempia stuntteja varten tekijät ovat käyttäneet tietokonetehosteita ja yhdessä kohtaa nähdään myös upeasti toteutettu nukkehevonen. Joeysta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo, jonka matkaa halki sodan seuraa kiinnostuneena. Hevonen kun on, Joey ei koskaan puhu, mutta silti katsoja voi pelkästä katseesta tulkita hepoloisen ajatuksenkulkua.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Mullan ja Emily Watson Albertin vanhempina, David Thewlis heidän häijynä vuokraisäntänä, sekä mm. Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Toby Kebbell, Eddie Marsan ja Liam Cunningham brittisotilaina ja Céline Buckens, Niels Arestrup, Leonard Carow, David Kross ja Hinnerk Schönemann erilaisina hahmoina, joita Joey kohtaa maailmansodassa, yrittäessään päästä takaisin kotiin maaseudulle rakkaan Albertinsa luokse. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikka osalla onkin yllättävän vähän ruutuaikaa. Thewlis oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan. Ainoa heikkous on oikeastaan tekijöiden päätös, että kaikki puhuvat englantia, mutta saksalaisella tai ranskalaisella korostuksella. Jos eri maiden edustajat puhuisivat omaa kieltään, tekisi se filmistä tehokkaamman paketin.

Steven Spielberg tunnetaan parhaiten "koko perheen" seikkailuistaan, kuten Indiana Joneseista (1981-), E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Jurassic Parkista (1993), mutta eivätpä sotakuvauksetkaan ole hänelle uusi juttu. Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan - 1998) pidetään yhtenä genren väkevimmistä teoksista, minkä lisäksi Spielberg oli mukana tekemässä erinomaista Taistelutoverit-minisarjaa (Band of Brothers - 2001). Sodan aikaan sijoittui myös syvästi koskettava ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja Schindlerin lista (Schindler's List - 1993). Nämä kolme teosta kuvasivat eri tavoin sodan hirveyttä. Vaikka Sotahevonenkin näyttää, kuinka kamalaa sota on, on se huomattavasti aiempia filmejä kevyempi teos. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on koko perheen sotaelokuva. Sota toimii enemmänkin kulissina ystävyystarinalle, missä hevonen ja omistaja yrittävät päästä toistensa luokse, kun maailma ympärillä on tuhon partaalla. Kertomus on herkkä, kaunis ja täynnä sydäntä, kuten Spielbergin teokset yleensä.

Ei Sotahevonen mikään täyden kympin suoritus ole, mutta on se vikoineenkin oikein mainio teos. Lähes kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva on paikoitellen ylipitkä, eikä sen rytmitys ole täysin kohdallaan. Kestää kenties jopa liiankin kauan, ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyy. Vaikka on hyvä, että elokuva rakentaa Albertin ja Joeyn ystävyyttä rauhassa, voisi ensimmäistä kolmea varttia tiivistää enemmän. Sen jälkeen elokuva nimittäin kulkee aika vauhdilla, Joeyn päätyessä kaiken aikaa eri porukan mukaan sodan keskellä. Välillä se toimii brittisotilaiden ratsuna, sitten se huomaa vetävänsä saksalaista tykkiä perässään. Monille hepo tuo toivoa kauheuden keskellä ja hymy leviää usein katsojan huulille. Elokuva onnistuu myös hieman koskettamaankin. Jos katsoja on kunnon heppafani, on kyynelhanojen aukeaminen taattua.

Steven Spielberg on kyllä aikamoinen teräsvaari, ottaen huomioon, että hän teki samana vuonna vaativan animaatioelokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden ja ison budjetin sotafilmin. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä sanoa, että hän onnistui Tintin kanssa paremmin, mutta ei Sotahevonen missään nimessä huono ole. Spielberg hoitaa homman tutulla ja varmalla otteellaan, rakentaen sydämellistä tunnelmaa. Ja kun kyseessä on Spielbergin teos, on myös varmaa, että elokuva näyttää hyvältä. Elokuva on täynnä lähes maalauksellisia otoksia. Kuvaus on huikeaa. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun yöllä sotilaat ampuvat pari teloitettavaa ja etualalla olevan tuulimyllyn pyörivä siiveke liukuu tyylikkäästi peittämään uhrit juuri aseiden laukaistessa. Lavasteet ovat upeat ja valtavat sotatantereet ovat vaikuttava näky kaikessa kauheudessaan. 1910-luvun ajankuva on luotu lavasteiden lisäksi hienolla puvustuksella. Myös äänimaailma on erinomainen, oli kyse sitten äänitehosteista tai Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin kauniista musiikeista.

Yhteenveto: Sotahevonen on erittäin mainio sotaelokuva, josta löytyy jopa paljon sydäntä. Hevosen ja sen omistajan ystävyys ja heidän vimmainen yritys päästä takaisin toistensa luokse tuhon keskellä on liikuttavaa seurattavaa. Joey-hevosesta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo ja vaikkei heppa sano sanaakaan leffan aikana, on toteutus niin taidokas, että katsoja on kaiken aikaa perillä Joeyn tuntemuksista. Hevosen seikkailuja sodan keskellä uppoutuu seuraamaan mielenkiinnolla, vaikka leffalla kestääkin turhan kauan, että niihin asti päästään. Alun ensimmäistä 45 minuuttia voisi tiivistää ja muutenkin elokuva tuntuu liian pitkältä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja tekniseltä puoleltaan leffa on tyylikästä katsottavaa. Ei Sotahevonen Spielbergin parhaiden teosten joukkoon yllä millään, mutta on se silti varsin pätevä, erilainen ja perheystävällisempi sotateos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
War Horse, 2011, DreamWorks, Amblin Entertainment, Reliance Entertainment, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

PRINCE OF PERSIA: THE SANDS OF TIME

Ohjaus: Mike Newell
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Gemma Arterton, Ben Kingsley, Alfred Molina, Richard Coyle, Toby Kebbell, Ronald Pickup, Steve Toussaint, Reece Ritchie ja Gísli Örn Garõarsson
Genre: seikkailu, toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Prince of Persia: The Sands of Time pohjautuu Ubisoftin samannimiseen videopeliin vuodelta 2003, mikä on osa isompaa Prince of Persia -pelisarjaa (1989-). Jerry Bruckheimer -yhtiö kiinnostui pelisarjasta ja uskoi siinä olevan potentiaalia elokuvaksi. Kun Prince of Persia: The Sands of Time -peli ilmestyi, yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja lähti työstämään filmatisointia yhdessä Walt Disney -yhtiön kanssa. Tekijät halusivat filmin ottavan vain tiettyjä elementtejä pelistä ja loivat uuden tarinan niiden pohjalle. Elokuvan tuotanto pysähtyi, kun vuonna 2007 alkoi käsikirjoittajien lakko Yhdysvalloissa, mutta jatkui vielä kovempaan tahtiin, kun lakko päättyi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2008 ja lopulta Prince of Persia: The Sands of Time sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei valitettavasti ollut yhtiöiden odottama hitti, minkä lisäksi se sai kriitikoilta aika tylyä palautetta, mikä johti siihen, ettei suunniteltuja jatko-osia koskaan lähdetty tekemään. Itse en ole koskaan pelannut Prince of Persia -pelejä, mutta kävin kuitenkin innokkaasti katsomassa leffan, kun se saapui Suomen teattereihin. 10 vuotta sitten pidin filmistä kovasti, katsoin sen pariin otteeseen uudestaankin ja hankin lähes kaikki Lego-setit, mitä elokuvan pohjalta julkaistiin. Viime katselukerrasta on kuitenkin kulunut jo jokunen vuosi ja olen halunnut nähdä filmin pitkästä aikaa uudestaan. Kun huomasin, että Prince of Persia: The Sands of Time täyttää 10 vuotta, tiesin, että nyt on oikeasti aika katsoa ja samalla arvostella se.

Muinaisessa Persiassa kuningas Sharaman saa kuulla, että pyhässä Alamutin kaupungissa kaupataan aseita vihollisille ja lähettää kolme poikaansa, prinssit Tusin, Garsivin ja Dastanin valloittamaan Alamutin. Aseiden sijaan Dastan löytääkin mystisen tikarin, jonka käyttäjä pystyy kulkemaan ajassa taaksepäin.

Pääroolissa Persian prinssi Dastanina nähdään Jake Gyllenhaal, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio roolissaan. En edes usko nähneeni häneltä koskaan kehnoa roolisuoritusta. Jopa silloin kun elokuva Gyllenhaalin ympärillä on heikko, hän tekee hyvää työtä. Dastan on vielä nuorehko aikuinen, joka haluaa lähinnä pitää hauskaa sen sijaan, että hoitaisi hommiaan kuninkaan poikana. Tiukan paikan tullen Dastan osaa kuitenkin ottaa vastuuta ja taisteluissa hän on erinomainen. Elokuvan aikana hänestä kehitellään sankaria ja Gyllenhaal kantaa tämän taakan hienosti harteillaan. Hän hyppää taidokkaasti seikkailun vietäväksi, jolloin katsojakin lähtee mukaan oikein mielellään.

Dastanin lisäksi kuninkaalliseen perheeseen kuuluvat itse vanha, viisas ja arvokkuutta huokuva kuningas Sharaman (Ronald Pickup), hänen veljensä neuvonantaja Nizam (Ben Kingsley), sekä Dastanin isoveljet Tus (Richard Coyle) ja Garsiv (Toby Kebbell). Kuninkaan rooli jää aika pieneksi leffassa, mutta muut pääsevät hyvin esille. Tusista ja Garsivista on saatu toimivasti erilaiset hahmot, mutta Nizam ei tällaisenaan täysin toimi, vaikka häntä esittääkin mahtava Kingsley. Coyle, Kebbell ja Pickup tekevät kuitenkin oivallista työtä rooleissaan.
     Gemma Arterton näyttelee Alamutin prinsessa Taminaa, ajan tikarin vartijaa. Prinsessa Tamina päätyy seikkailuun prinssi Dastanin kanssa, eikä pari tule tietenkään toimeen, Taminan nähdessä Dastanin ylimielisenä moukkana. Arterton suoriutuu osastaan hyvin, mutta hänen hahmonsa on hieman kömpelösti kirjoitettu. Hahmo puhuu kuin olisi vahva ja taitava puolustamaan itseään, mutta silti hänestä on tehty "neito hädässä" -tapaus, joka prinssi Dastanin pitää jatkuvasti pelastaa. Prinsessa Taminan tehtäväksi myös jää liian usein vain selittää Dastanille ja katsojille tarvittavaa tietoa tikarista.
     Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina strutsikisoja järjestävänä sheikki Amarina, Steve Toussaint tämän veitsiä heittelevänä apurina, sekä Gísli Örn Garõarsson vaarallisten assassiinien johtajana. Assassiinit ovat mainiot vastukset sankarille ja onnistuvat tuomaan jännitettä toimintakohtauksiin. Sheikki Amar on ehdottomasti leffan hauskin tapaus ja Molina sopii hyvin kieron vekkulimaiseksi äijäksi. Näyttelijöissä oikeastaan ainoa negatiivinen puoli on se, että lähestulkoon kaikki heistä ovat amerikkalaisia tai brittejä, eikä yksikään ainakaan päänäyttelijöistä ole Lähi-idästä kotoisin.

Ennen elokuvan katsomista uudelleen aloin jännittämään, mitä jos se olisikin menettänyt kaiken hohtonsa vuosien varrella ja nyt karu totuus iskisikin eteeni vain laimean fantasiakohelluksen? Leffan päätyttyä pystyin onneksi huokaisemaan helpotuksesta. Vaikken innostunut filmistä enää samalla lailla kuin kymmenisen vuotta sitten, pidin Prince of Persia: The Sands of Timea oikein menevänä ja oivallisena seikkailuelokuvana. Mistään erityisen ihmeellisestä teoksesta ei ole kyse, mutta toisaalta kun muistaa, että kyseessä on videopeliin perustuva elokuva, mitkä ovat yleensä surkeita, on tämä omassa lajityypissään yksi parhaista. Leffan vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin on saatu pienesti ja nokkelasti mukaan tiettyä videopelimäisyyttä ja perinteisen miekkojen kolistelun sijaan elokuvan toiminta keskittyy usein Dastanin parkour-taitoihin, kun häntä jahdataan varsijousien kera. Nämä kohtaukset eivät ole niinkään jännittäviä, mutta niihin on saatu näyttäviä stuntteja ja ne onnistuvat viihdyttämään erittäin hyvin. Muutenkin filmi on todella viihdyttävä paketti, joka nappaa heti alussa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka.

Vaikka kyseessä onkin puhdasverinen Hollywood-elokuva, on mukaan saatu mukavaa itämaista henkeä esimerkiksi Harry Gregson-Williamsin mainioiden musiikkien avulla. Vahva seikkailuhenki on myös läsnä alusta loppuun, eikä filmistä lopu vauhti ja vaaratilanteet kesken. Ajan tikari ja assassiinit tuovat mukaan fantasiaelementtejä ja filmistä löytyy kutkuttavan mystinen tunnelma. Heikkouksiakin Prince of Persia: The Sands of Timesta löytyy ja niiden takia elokuva ei onnistu saavuttamaan täyttä potentiaaliaan. Elokuvan pakollinen romanssi prinssin ja prinsessan välillä on aika pökkelö ja vaikka Gyllenhaal ja Arterton ovat hyviä rooleissaan, ei heidän väliltään löydy kemiaa. Jotkut kohtaukset kaksikon välillä tuntuvat myös siltä kuin ne olisi kuvattu jälkikäteen mukaan, sillä ne istuvat kokonaisuuteen niin kehnosti. Rakkaustarina ei ole kuitenkaan isoin ongelma, vaan paikoitellen hieman puinen tarinankerronta ja liika selittäminen. Elokuvasta löytyy useita siirtymiä kohtauksesta toiseen, mitkä eivät tunnu lainkaan luontevilta, vaan siltä kuin välistä puuttuisi jotain. Usein toimintakohtauksen päätyttyä seuraava kohtaus alkaa kuin mitään ei olisi juuri käynytkään. Selittämisen kanssa leffa taas tuntuu pahasti aliarvioivan katsojaansa. Prinsessa Taminan kertomukset voi vielä katsoa sormien läpi, mutta kun Dastan pistetään sanomaan useita itsestäänselviä asioita tai avaamaan katsojalle, mitä juuri tapahtui, on Gyllenhaalinkin vaikea saada repliikit luonteviksi.

Ohjaajan puikoissa pyörii Mike Newell, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden saanut romanttinen komedia Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral - 1994) ja velhosarjan neljäs osa Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005). Tässä Newellin työ ei ole yhtä ihailtavaa, mutta hän onnistuu silti saamaan aikaiseksi vauhdikkaan seikkailun ja tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia. Boaz Yakinin, Doug Miron ja Carlo Bernardin käsikirjoitus syyllistyy liialliseen selittelyyn ja paikoitellen kömpelöön tarinankerrontaan, mutta menevän juonen he ovat kuitenkin saaneet kynäiltyä. Visuaalisesti Prince of Persia: The Sands of Time on erittäin tyylikäs teos. Sen visuaaliset tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa, minkä lisäksi se sisältää useita kekseliäitä kamerakikkailuja. Liialliset hidastusten käytöt häiritsevät paikoitellen, etenkin kun ne eivät ole aina täysin perusteltuja tai luontevia. Lavasteet ovat läpi leffan näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt hienoa työtä asujen kanssa. Ääniefektitkin ovat mainiot.

Yhteenveto: Prince of Persia: The Sands of Time on viihdyttävä fantasiaseikkailu ja se edustaa videopelielokuvien parempaa päätyä. Elokuva nappaa hyvin mukaansa ja pitää mukavasti otteessaan läpi tyylikkäiden toimintakohtausten aina loppuun saakka. Pientä jännitettä löytyy ja veikeää huumoriakin on saatu mukaan. Tarinankerronnassa leffa kuitenkin kompuroi, eivätkä kohtaukset kulje täysin sulavasti eteenpäin. Elokuva myös sortuu selittelemään aivan liikaa ja pistää hahmot sanomaan ääneen täysin itsestäänselvyyksiä. Jake Gyllenhaal sopii hyvin päärooliin Dastaniksi ja Gemma Arterton on kelpo valinta prinsessa Taminaksi. Harmi vain, ettei heidän väliltä ihan löydy toivottua kemiaa. Visuaalisesti elokuva on yhä tyylikäs tapaus ja Harry Gregson-Williamsin musiikit tuovat mainion lisäyksen seikkailuhenkeen. Vaikkei kyseessä ole mikään erityisen ihmeellinen filmi ja tästä löytyy paljon parannettavaa, on Prince of Persia: The Sands of Time silti kelpo seikkailuelokuva, mille näkisin yhä mielelläni jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prince of Persia: The Sands of Time, 2010, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Bloodshot (2020)

BLOODSHOT

Ohjaus: David S. F. Wilson
Pääosissa: Vin Diesel, Guy Pearce, Eiza González, Sam Heughan, Alex Hernandez, Lamorne Morris, Siddharth Dhananjay, Toby Kebbell, Talulah Riley ja Jóhannes Haukur Jóhannesson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Bloodshot perustuu Valiant Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, jonka loivat Kevin VanHook, Don Perlin ja Bob Layton vuonna 1992. Alkuvuodesta 2012 Columbia Pictures hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja teki Valiant Comicsin kanssa diilin viidestä elokuvasta, mitkä perustuisivat yhtiön sarjakuviin. Alunperin ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) tehneet Chad Stahelski ja David Leitch, mutta vuonna 2017 heidät kuitenkin vaihdettiin David S. F. Wilsoniin. Samoihin aikoihin Jared Letoa suunniteltiin pääosaan, mutta vuotta myöhemmin hänet vaihdettiin Vin Dieseliin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2018. Bloodshot sai ensi-iltansa monissa maissa helmikuussa 2020. Suomeen sen oli alunperin tarkoitus saapua maaliskuussa, mutta filmin saaman surkean palautteen ja koronavirustilanteenvuoksi se otettiin pois teatterilevityksestä ja päätettiin julkaista täällä suoraan digitaaliseen myyntiin ja vuokrattavaksi. Itselleni Valiant Comicsin sarjakuvat eivät ole millään lailla tuttuja, enkä tiennyt Bloodshotista etukäteen mitään. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kun kyseessä oli Dieselin tähdittämä scifitoimintaleffa, päätin antaa sille mahdollisuuden. Vuokrasinkin Bloodshotin Blockbusterista heti, kun se oli mahdollista.

Tehtävällään tapettu sotilas Ray Garrison herätetään henkiin uudenlaisena supersotilaana, jonka elimistössä kiertävät naniitit tekevät hänestä äärimmäisen voimakkaan, minkä lisäksi ne korjaavat hänen saamansa haavat ja vammat - olivat ne kuinka pahoja tahansa.

Fast & Furious -elokuvista (2001-) parhaiten tuttu Vin Diesel ei ole näyttelijä parhaasta päästä, mutta hän osaa usein murista, tuijottaa tylysti ja esitellä lihaksiaan tarpeeksi vakuuttavasti, jotta hän sopii toimintaelokuvien päärooleihin. Bloodshotin Ray Garrisoniksi hän ei kuitenkaan oikein istu. Tai sitten rooli, missä Dieselin ei tarvitse selittää perheen merkityksestä ja ajaa nopeita autoja, ei vain istu hänelle. Diesel on nimittäin todella pökkelö roolissa ja tuntuu kuin hänen täytyisi väkisin vääntää eri tunnetiloja esiin. Itse hahmo voisi olla mielenkiintoinen, jos häntä osattaisiin käsitellä oikein. Ray on kuitenkin aika tylsä heppu, mitä pahentaa hänen uusi parannuskykynsä. Tällainen kyky tekee yleensä pelkkää hallaa toimintasankarille (poikkeuksena Wolverine), sillä katsoja ei jännitä sellaisen puolesta, jolle ei voi käydä mitään pahaa. Jos Rayn keho korjaantuu heti räjähdyksestä, on vaikea kuvitella, että mistään olisi hänelle oikeaa vastusta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rayn takaisin henkiin herättävän Rising Spirit Technologies -yhtiön, eli RST:n johtohahmo, tohtori Emil Harting (Guy Pearce), yhtiön kyberneettisesti parannellut sotilaat KT (Eiza González), Tibbs (Alex Hernandez) ja Dalton (Sam Heughan), sekä tietokonevelho Eric (Siddharth Dhananjay), joka yrittää epätoivoisesti tuoda huumoria mukaan. Pearce on yllättävän kehno tohtorin roolissa, mihin vaikuttaa, kuinka kömpelösti hahmo on kirjoitettu. Muut sivuhahmot ovatkin sitten yksiulotteisia, lähes paperinohuita taistelijoita. González mätkii uskottavasti turpaan KT:na, mutta eipä hänenkään hahmonsa ole kiinnostava.

Minun ei tarvinnut kauaa katsoa Bloodshotia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuvaa on haukuttu niin paljon. Leffa tuntuu monin tavoin sellaiselta supersankarielokuvan prototyypiltä, mitä nähtiin yli kymmenen vuotta sitten, kuten Daredevil (2003) tai Ghost Rider - aaveajaja (Ghost Rider - 2007). Christopher Nolanin upean Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) ja Marvelin huippusuositun elokuvauniversumin (MCU - 2008-) jälkeen on aika noloa, että Bloodshotin kaltainen elokuva pistetään markkinoille. Kyseessä on hätäisesti kasaan kyhätty scifitoimintaraina, mikä ei vakuuta millään osa-alueella. Scifipuoli on laiskaa ja asioita selitetään aivan liikaa, elokuvan pitäessä katsojia usein idiootteina. Toimintaosuus taas on tylsää mäiskettä, mitä vain pahentaa se, että päähenkilö on täysin ylivoimainen. Pahikset eivät tarjoa vastusta, eikä minkäänlaista jännitettä muodostu elokuvan aikana.

Lisäksi leffaa vaivaa myös kehno tarinankerronta. Filmi hyppii eteenpäin kovaa vauhtia, peläten, että katsoja tylsistyy, jos se jäisi vaikkapa syventämään hahmojaan. Se luulee sisältävänsä isoja käänteitä, mutta homman todellisen laidan hoksaa ennakkoon hyvissä ajoin - vaikka ei olisi nähnytkään Bloodshotin traileria, mikä paljastaa elokuvasta todella paljon. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, eikä se onnistu edes viihdyttämään älyvapaassa rymistelyssään. Iso taistelu pilvenpiirtäjän hisseillä on lähinnä huvittava selkeiden digi-ihmisten vuoksi. Filmin huumori tuntuu jälkikäteen uusintakuvauksissa lisätyltä, sillä se on niin irrallista muuten yliampuvan vakavassa elokuvassa. Jotkut vitsit yrittävät tuoda mukaan itseironisuutta, mutta se on lähinnä myötähäpeällinen yritys saada katsoja luulemaan, että leffan kökköydet ovat tarkoituksellisia. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväinen pätkä, minkä katsomisen unohtaa pian sen päätyttyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen David S. F. Wilson ja sen myös huomaa. Wilson kopioi paljon muualta, mutta täysin sieluttomasti ja ilman erityistä tyylitajua. Käsikirjoituksen taas ovat kynäilleet Eric Heisserer ja Jeff Wadlow, joiden aiempiin töihin kuuluu sellaisia teoksia kuin Bird Box (2018) ja Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ei olekaan ihme, että kun he yhdistävät voimansa, ei siitä ole hyvää seurannut. Kaksikon kirjoittama dialogikin on usein idioottimaista. Joihinkin ylikäytettyihin repliikkeihin he yrittävät tuoda pientä käännettä muokkaamalla niitä hieman, mutta kun lopputuloksena on "Minä etsin sinut ja lopetan sinut", olisivat he voineet hyödyntää perinteistä muotoa tappamisesta. Sentään mukana on joitain hyviä ja sarjakuvamaisesti tyyliteltyjä kuvia, mutta ne on leikattu yhteen todella tökkivästi. Varsinkin toimintakohtausten aikana leikkaus muuttuu silpuksi. Värimaailmakaan ei ole kummoisesti toteutettu ja monet tehosteet viestivät elokuvan pienestä, vain 45 miljoonan dollarin budjetista. Ääniefektit ovat leffan parempaa osastoa, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit ovat lähinnä puuduttavaa taustamölyä.

Yhteenveto: Bloodshot on huono ja täysin mitäänsanomaton scifitoimintaraina. Elokuvan idea on ihan mielenkiintoinen, mutta tekijöillä ei tunnu olevan edes aikomusta tehdä sillä mitään kiinnostavaa. Käsikirjoitus on kömpelö, ennalta-arvattava, täynnä hölmöjä repliikkejä ja kaikin puolin hätäisesti kasaan rustattu. Kunhan siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tarpeeksi aivottomia toimintakohtauksia, niin kai sillä saa miljoonia tienaavan elokuvan aikaiseksi. Leffa ei tunnu siltä, että kukaan oikeasti yrittäisi sen kanssa ja jopa Vin Diesel tuskailee pääroolissa. Toimintakohtaukset todella ovat älyvapaita, mutta on harmi, etteivät ne onnistu edes viihdyttämään kaikessa pöhköydessään. Jännitettä ei löydy, päähenkilön ollessa ylivoimainen ja samalla tylsä. Elokuva on pääasiassa todella vakava, mutta välillä siihen lisätään todella tönkösti mukaan huumoria. Komediapuolessa pahinta ovat muka-itseironiset vitsit, joilla katsoja yritetään saada katsomaan monet jutut sormien läpi. Jos täysin älyvapaat ja selvän hävyttömästi helpon rahan perässä tehdyt toimintarymistelyt ihastuttavat, voi Bloodshot toimia sinulle. Tai jos haluat välttämättä katsoa uutuuselokuvia, eikä sitä oikein voi tehdä nyt teatterissa, niin kenties tämä leffa paikkaa sitä aukkoa edes jotenkin. Muuten suosittelen pysymään erossa Bloodshotista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bloodshot, 2020, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Original Film, Valiant Entertainment, Bona Film Group, Cross Creek Pictures, One Race Films, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: Titaanien raivo (Wrath of the Titans - 2012)

TITAANIEN RAIVO

WRATH OF THE TITANS

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Sam Worthington, Rosamund Pike, Toby Kebbell, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Édgar Ramírez, Danny Huston, John Bell ja Lily James
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Elokuvan Jumalten taistelu (Clash of the Titans - 1981) uudelleenfilmatisointi Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Louis Leterrier ei kuitenkaan halunnut jatkaa, joten hänet korvattiin Jonathan Liebesmanilla. Myös näyttelijöiden puolelta jotkut eivät halunneet jatkaa sarjan parissa, joten heidät joko vaihdettiin tai kirjoitettiin ulos tarinasta. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2011 ja lopulta Wrath of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien raivo sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta miessivuosasta (Liam Neeson). Itse näin leffan vasta vuonna 2015, enkä oikeastaan pitänyt siitä. En ole siis katsonut leffaa toistamiseen, kunnes nyt huomasin ensimmäisen osan täyttävän kymmenen vuotta ja arvostelin sen tämän kunniaksi. Samalla päätin antaa Titaanien raivolle toisen mahdollisuuden ja katsoin sen uudestaan.

Kuolemanjumala Haades vangitsee ukkosenjumala Zeuksen ja aikoo herättää pahan titaanin Kronoksen takaisin henkiin. Zeuksen pojan Perseuksen täytyy vapauttaa isänsä ja pysäyttää Haades, ennen kuin maailma kohtaa tuhonsa.

Pökkelö Sam Worthington palaa Perseuksen rooliin, eikä hän onnistu parantamaan suoritustaan edellisestä leffasta. Tässä on vielä ongelmana, että Perseuksen hahmo on tällä kertaa todella tylsästi kirjoitettu, eikä katsoja lähde hänen uuteen seikkailuun lainkaan innoissaan tai kiinnostuneena. Perseus on mennyt Ion (Gemma Arterton) kanssa naimisiin ja saanut pojan nimeltä Helius (John Bell). Arterton ei tosin halunnut jatkaa sarjan parissa, joten hänen hahmonsa on tapettu leffojen välillä, mikä on todella hölmöä, sillä edellinen filmi kirjaimellisesti päättyi siihen, kun Zeus herätti Ion takaisin henkiin Perseuksen rakkaaksi.
     Worthingtonin lisäksi myös Liam Neeson, Ralph Fiennes ja Danny Huston palaavat rooleihinsa jumalveljeksinä Zeuksena, Haadeksena ja Poseidonina. Neeson sopi erittäin hyvin jylhän jumalan osaan ensimmäisessä filmissä, mutta tässä hän ei tunnu millään tavalla suurelta ja vahvalta voimalta, vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Fiennesin Haadesta uhkaa sama ja ensimmäisestä osasta tuttu aavemainen savuvartalo on jätetty tekemättä ja Haades tallustaa tavallisten ihmisten tavoin. Kumpikaan ei tunnu jumalilta ja niissä parissa kohtaa, kun he käyttävät voimiaan, katsojalle herää lähinnä mielikuva kahdesta ikälopusta supersankarista, jotka haluaisivat vain jäädä jo eläkkeelle. Fiennes ja Neeson eivät siis pääse millään oikeuksiinsa elokuvassa. Edellisen osan tavoin Poseidonin rooli on aika mitätön, eikä Huston saa tälläkään kertaa kuin pari minuuttia ruutuaikaa.

Muuten näyttelijät ovat joko pistetty vaihtoon tai he esittävät uusia hahmoja. Prinsessa Andromeda on kruunattu kuningattareksi ja samalla näyttelijä on vaihtunut Alexa Davalosista Rosamund Pikeen. Vaihto ei ole tapahtunut parempaan päin, sillä Pike ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Pidin hänestä paljon Gone Girlissä (2014), mutta muissa rooleissa hän jättää pahasti kylmäksi jokseenkin tympeän olemuksensa vuoksi ja sama tapahtuu tässä. Myös sodanjumala Areksen näyttelijä on vaihdettu Tamer Hassanista Édgar Ramíreziin. Uusina hahmoina taas esitellään Poseidonin kapinahenkinen poika Agenor (kamalaa peruukkia pitävä Toby Kebbell) ja jumalten aseita takova Hephaestus (aina mahtava Bill Nighy). Nykyään elokuvista kuten Baby Driver (2017) ja Mamma Mia! Here We Go Again (2018) tunnettu Lily James tekee tässä ensimmäisen leffaroolinsa sotilaana.

Siinä, missä itselleni Titaanien taistelu tuntui muuttuvan viihdyttävämmäksi paketiksi joka katselukerran myötä, ei samaa voi sanoa Titaanien raivosta. Leffa oli mielestäni jopa kehnompi kuin ensimmäisellä kerralla. Elokuva tuntuu todella kiirehtien toteutetulta ja jopa jollain tapaa keskeneräiseltä. Se alkaa todella tönkösti ja lähes heti katsojan pitäisi olla valmis hyppäämään mukaan seikkailuun. Kyseessä on kestoltaan vielä edellistäkin osaa lyhyempi filmi ja alkulogoja ja lopputekstejä lukuunottamatta leffa on vain puolitoista tuntia pitkä. Ylimääräiselle ei siis taaskaan ole aikaa ja edellisen osan tavoin leffan täytyy painaa menemään aikamoista turbovauhtia. Hahmojen täytyy kohdata mahdollisimman monta hirviötä matkallaan, jotta toimintaa saataisiin mukaan paljon, mutta kaikki tuntuu aivan liian helpolta ja esimerkiksi taistelu legendaarista Minotaurusta vastaan tuottaa suuren pettymyksen. Sen ja valtavien kyklooppien kohdalla katsoja ehtii todella lyhyeksi aikaa innostua, että kenties nyt leffa lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei.

Jo edellinen osa kärsi liian nopeatempoisesta rytmityksestä, mutta siitä sentään löytyi hieman mukaansatempaavaa ja viihdyttävää seikkailuhenkeä. Titaanien raivosta se puuttuu kokonaan ja kun leffasta on päätetty vielä tehdä ankean harmaa, on sitä aika tylsää katsoa. Edellisessäkään leffassa ei ollut hahmoissa liiemmin kehumista, mutta tässä sekin vähä puuttuu. Elokuva yrittää hieman saada mukaan draamantynkää erilaisilla isä-poika-suhteilla, mutta se on niin kömpelösti kirjoitettua, että katsoja toivoisi sen ajan käytettävän pidempiin hirviötaisteluihin. Loppumäiskeestä tulee vahvasti mieleen ensimmäisen osan finaali Krakenin kanssa ja jos se tuotti pettymyksen, on sama luvassa myös tässä. Ei Titaanien raivo aiheuttanut mitään raivoa itsessäni, kun sitä katsoi, vaan se on lähinnä niitä leffoja, mistä on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Lähinnä vain harmittaa, sillä elokuva, mikä sisältää miekkataistoja, kyklooppeja, jumalolentoja, hirviöitä sun muuta, on ajatuksen tasolla erittäin hyvä. Mikä tekijöillä meni siis vikaan, että lopputulos on näin huono?

Leffan ohjauksesta vastaa Jonathan Liebesman, joka osoitti tämän lisäksi pari vuotta myöhemmin Teenage Mutant Ninja Turtlesissa (2014) osaavansa tehdä vauhdikasta, mutta sielutonta toimintahömppää. Liebesman ei onnistu saamaan katsojaa kiinnostuneeksi näkemästään ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Elokuvan rytmitysongelmista voi syyttää käsikirjoittajaduo Dan Mazeauta ja David Leslie Johnsonia, sekä leikkaaja Martin Walshia. Iso tekijä leffan tiivistykseen on myös luultavasti studio, joka on halunnut mahdollisimman vauhdikkaan tekeleen. Sentään Titaanien raivo on kuvattu kelvollisesti ja siinä on tyylikkäitä lavasteita ja asuja. Ääniefektit toimivat, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole erityisen hyviä. Javier Navarreten säveltämät musiikit ovat lähinnä pauhaavaa meteliä.

Yhteenveto: Titaanien raivo on todella surkea seikkailutoimintaelokuva, mistä puuttuu seikkailuhenki täysin ja minkä toimintakohtaukset ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Taisteluja on haluttu paljon, mutta kaikki ratkeaa turhan helposti, eikä jännitettä löydy lainkaan. Jos edellisessä elokuvassa Kraken-hirviö tuotti pettymyksen, tässä kaikki mahtavat monsterit esitetään laimeasti. Leffan rytmitys on erittäin kömpelö ja kaikella on kauhea kiire. Mihinkään ei keskitytä, eikä katsojaa lopulta kiinnosta kenenkään kohtalo. Draaman takia mukaan tuodut isä-poika-juonikuviot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää kehnolla kirjoituksellaan. Näyttelijöissäkään ei ole liiemmin kehumista ja jopa Liam Neeson ja Ralph Fiennes vaikuttavat tässä väsähtäneiltä. Sam Worthington on entistä puisempi Perseuksena, eikä Rosamund Pike toimi kuningattarena. Leffa ei onnistu tarjoamaan edes näyttäviä efektejä. Titaanien raivo voisi olla parhaimmillaan eeppinen seikkailuelokuva, mutta tekijät ovat menneet täysin siitä, mistä aita on matalin. Erittäin huono raina, eikä ihme, ettei elokuvalle suunniteltua jatko-osaa, "Revenge of the Titansia" ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of the Titans, 2012, Warner Bros., Legendary Entertainment, Cott Productions, Furia de Titanes II, A.I.E., Thunder Road Pictures, Sur-Film

Arvostelu: Destroyer (2018)

DESTROYER

Ohjaus: Karyn Kusama
Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.

Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.

Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä.
     Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.

Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.

Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.

Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.

Yhteenveto: Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik

Yhteistyössä

Arvostelu: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014)

APINOIDEN PLANEETAN VALLANKUMOUS

DAWN OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Jason Clarke, Keri Russell, Kodi Smit-McPhee, Gary Oldman, Toby Kebbell, Kirk Acevedo, Nick Thurston, Karin Konoval, Terry Notary, Doc Shaw ja Judy Greer
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen kirjaan La Planète des Singes (1963) perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli menestys ja kriitikoiden ylistämä teos. Suosion takia leffa sai jopa neljä jatko-osaa, sekä televisiosarjan ja vieläpä animaatiosarjan. Aihe kuitenkin hiipui suosiosta ja sarjan teosta tuli vaikeaa. Vihdoin vuonna 2001 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes), joka oli menestys, mutta josta kansa ei erityisemmin välittänyt. Kesti muutama vuosi, kunnes Rick Jaffan idean pohjalta alkoi uuden Apinoiden planeetta -tarinan kehittely, joka kertoisi siitä, miten kaikki alkoi. Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes) ilmestyi kesällä 2011 ja se oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Loppuvuodesta 2011 ilmoitettiin, että leffalle ollaan tekemässä toista osaa, joka veisi tarinaa ja maailmaa lähemmäs sitä, millaisena monet tietävät sen alkuperäisessä sarjassa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja Apinoiden planeetan vallankumous sai ensi-iltansa kesällä 2014. Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli iso kassamagneetti - jopa koko Apinoiden planeetta -saagan menestynein leffa. Itse näin Apinoiden planeetan vallankumouksen ensimmäisen osan tapaan isäni kanssa leffateatterissa - en tosin ensi-iltaviikolla, sillä tulin silloin pahasti kipeäksi - ja olin erittäin häkeltynyt näkemästäni. Kyseessä oli mielestäni yksi vuoden parhaista teoksista ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, viimeksi vähän alle vuosi sitten. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) oli aika katsoa edelliset kaksi osaa uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Apinoiden planeetan vallankumouksen päivää Apinoiden planeetan synnyn jälkeen.

Kymmenen vuotta viruksen leviämisen jälkeen ihmiskunnasta on suurin osa menehtynyt ja apinat ovat perustaneet yhteiskunnan metsäänsä. Kun ihmisiltä loppuu sähkö, muutaman hengen joukko lähtee metsään Caesarin johtaman apinasivilisaation luokse pyytämään apua. Vaikka rauha voisi olla mahdollinen, on kummallakin osapuolella niitä, jotka eivät voi nähdä kahta lajia ystävinä.

Caesaria näyttelee edellisen osan tapaan Andy Serkis, joka on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, eikä toiminut vain ääninäyttelijänä. Serkis osoittaa jälleen olevansa täydellinen sellaisessa esiintymisessä ja on jopa parempi kuin Apinoiden planeetan synnyssä! Caesarista on tosiaan tullut apinoiden johtaja ja sen myös huomaa. Aina kun hahmo saapuu ruudulle, hänestä huokuu niin paljon voimaa, että hänet todella uskoo suureksi johtajaksi. Tämä voima syntyy juurikin Serkisin huikean upeasta roolityöstä, jota on lumoavaa, sekä hieman myös pelottavaa katsottavaa. Hän pystyy välittämään paljon tunteita, vaikka lopputulos onkin tietokoneella toteutettu apina. Joka ikinen kerta, kun Caesar avaa suunsa, hän häikäisee katsojat auktoriteetillaan. Jokainen sana tuntuu tarkkaan mietityltä ja voimaa täynnä olevalta. Caesar ei kuitenkaan nimensä tapaisesti ole mikään hirmuvaltainen diktaattori, vaan hänellä on hyvä sydän ja hän välittää lajitovereistaan suuresti. Hahmo yrittää toimia aina sen mukaan, mikä on parasta muille apinoille ja ajattelee vasta sitten itseään.
     Sarjan uusi ihmissankari on Jason Clarken näyttelemä Malcolm, hyväsydäminen mies, joka miettii sekä ihmiskunnan että tietysti oman perheensä parasta. Malcolm johtaa joukkoa, joka yrittää löytää metsästä vanhaa patoa, jonka he uskovat tarjoavan sähköä kaupungille. Hahmo uskoo ihmisten ja apinoiden välisen rauhan olevan mahdollista ja pyrkiikin saavuttamaan sen. Malcolm on pidettävä tyyppi ja Clarkesta löytyy oikeaa henkeä hahmolle.

     Malcolmilla on poika nimeltä Alexander (Kodi Smit-McPhee) ja naisystävä nimeltä Ellie (Keri Russell). Alexander on aika hiljainen nuori, joka pitää piirtämisestä. Ellie taas on entinen lääkäri ja hän ihastuu apinoiden luomaan kulttuuriin. Vaikka hahmot ovat kiva lisä tarinaan ja tarjoavat toimivia motiiveja Malcolmille, minkä lisäksi Smit-McPhee ja Russell ovat hyviä rooleissaan, eivät he silti oikein tunnu erityisemmin miltään. Kaksikko jää aika vaisuksi, eikä heitä muista kovin hyvin leffan päätyttyä. Pariskunnan ja Alexanderin lisäksi metsään lähtee myös Carver (Kirk Acevedo), joka ei kovin usein toimi viisaasti.

San Franciscon ihmisten johtajaksi on noussut Gary Oldmanin esittämä Dreyfus, joka uskoo, että apinat aiheuttivat sairauden, joka tappoi lähes kaikki ihmiset ja sen takia hän ei pidä niistä lainkaan. Alexanderin ja Ellien tapaan myös Dreyfus on hyvä lisä tarinaan, mutta jotain jää silti uupumaan. Onneksi yhdessä kohtauksessa hahmolle näytetään hieman taustatarinaa, mikä luo mainion lisän ja katsoja ymmärtää paremmin, miksi Dreyfus ei apinoista välitä. Oldman on tuttuun tapaansa oivallinen roolissaan ja uskottava ihmisten johtohahmona.

     Edellisestä elokuvasta tuttu Koba-apina tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Christopher Gordonin sijaan Toby Kebbell. Jo Apinoiden planeetan synnyssä näki, että Koban ilkeys tulee vielä joskus kasvamaan ja niinhän hänelle tapahtuu. Koba oli viettänyt suuren osan elämästään vankeudessa ihmisten koe-eläimenä, joten hänellä on todella hyvä syy suorastaan vihata ihmisiä. Hahmo ei todellakaan hyväksy minkäänlaista rauhaa kahden lajin välille ja siitä alkaa seurata ongelmia.
     Koban lisäksi muutama muukin tuttu apinahahmo palaa. Oranki Maurice (Karin Konoval) on sama sympaattinen heppu kuin aiemminkin. Rocket (Terry Notary) on muuttunut kiltimmäksi ja hänellä on lapsi nimeltä Ash (Doc Shaw). Viimeksi vain nopeasti esitellystä Corneliasta (Judy Greer) on tullut Caesarin sielunkumppani ja heillä on kaksi lasta: Blue Eyes (Nick Thurston) ja pienokainen, joka syntyy heti leffan alussa. Blue Eyes ihailee Kobaa ja on omaksunut tämän ajatusmallin ihmisistä. Edellisessä osassa esiintyviä ihmisiä ei tässä nähdä ollenkaan, jos yhtä valokuvaa ja videoklippiä James Francon näyttelemästä Will Rodmanista ei lasketa mukaan.

Jos Apinoiden planeetan synty ei tuntunut perinteiseltä megabudjetin tehoste-elokuvalta, vaan perustuikin enemmän draamaan, syvällisempiin pohdintoihin ja jännitykseen, niin se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän teokseen. Heti alussa nähdään lyhyesti kertaus edellisen osan lopusta ja uutispätkiä ihmiskunnan tuhoutumisesta, joka pohjustaa upeasti tulevaa synkkää tunnelmaa. Tämän jälkeen elokuva muuttuu kuin hyvin kummalliseksi luontodokumentiksi, jossa suuresti viisaantuneet apinat metsästävät itselleen ruokaa ja näytetään, millaisen "kaupungin" he ovat rakentaneet itselleen. Nuorimmille opetetaan yhteiskunnan perussääntöjä ja viisaimmat miettivät tapoja, miten he voivat turvata olonsa täydellisesti. Elokuvan alku on rauhallinen ja jos se ei olisi jo tällä lailla poikkeava normaalista, lähes kaikki dialogi tapahtuu viittomalla. Siinä sitä sitten katsoo, kun apinat viittovat toisilleen asioista ja välillä päästävät lajille tyypillisiä murahduksia. Tylsää se ei kuitenkaan ole, ehei, vaan kaukana siitä. Kaikki Apinoiden planeetan vallankumouksen kohtaukset, joissa pelkät apinat kommunikoivat toistensa kanssa ja leffa tuntuu puhtaasti draamalta, ovat suorastaan hypnoottisen vangitsevia. Tällaiset kohdat ovat kauniita ja niiden aikana unohtaa kokonaan katsovansa tietokoneella tehtyjä apinoita, joita näyttelijät alun perin esittivät harmaissa kokovartaloasuissa. Niiden hetkien aikana elokuva tuntuu oikeasti taiteelta.

Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat lähestulkoon täydellistä katseltavaa. Kuitenkin ei-niin-mielenkiintoisen patojuonikuvion noustessa suuremmin esille, teos alkaa heikentyä hieman. Ihmishahmot nousevat entistä enemmän esille, eikä leffasta löydy täysin samaa koukuttavuutta. Samalla onneksi alkaa jännittävän ilmapiirin luonti, kun syntyy juoni toisen lajin hävittämiseksi ja alkaa odottamaan, mitä tulee tapahtumaan? Konfliktit kasvavat hiljalleen elokuvan edetessä ja homma huipentuu nimen mukaiseen vallankumoukseen. Vaikka loppupää on alkua toiminnallisempi, ei meno koskaan muutu tavanomaiseksi Hollywoodin popcorn-viihteeksi, vaan elokuva pitää väkevästi otteensa loppuun saakka.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa käsitellään paljon tunteita, etenkin apinoiden puolelta. Caesarin suuret tunteet ovat vaikuttavia ja ne koskettavat kaiken aikaa katsojaa. Apinoiden luoman yhteiskunnan tutkiminen on erittäin kiehtovaa ja sitä haluaisi nähdä vieläkin enemmän. Apinat ja ihmiset pystyisivät ihan varmasti elämään sovussa, jos tiettyjä yksilöitä ei olisi olemassa. Mutta kun kumpikaan laji ei oikein tunne toista, eivät he voi luottaa siihen, että toinen olisi yhtä ystävällinen. Näin lajien välille syntyy jännite, jonka laukeamista odottaa innolla. Todellisessakin maailmassa on tällaista voimakasta jännitettä eri maiden tai uskontojen välillä, varsinkin nykypäivänä kun kaikenlaisia hirveyksiä tapahtuu yllättäen. Elokuvaan on saatu hienosti samanlaisuutta, vaikka toinen osapuoli koostuukin puhuvista apinoista. Hyvin nopeasti leffan aikana syntyy sellainen tunne, että toinen osapuolista ei tule selviämään ja elokuvan nimen mukaisesti kyseessä todella on apinoiden planeetta ja tarina on selvästi viemässä kohti alkuperäistä Apinoiden planeettaa.

Elokuvan ohjaus on vaihtunut Rupert Wyattilta Matt Reevesille, joka tietää selvästi, millaisen maailman hän haluaa luoda, kun suurin osa ihmisistä on kuollut. Reeves on onnistunut hienosti työssään ja on erinomaista, että hän ohjaa sarjan seuraavankin osan. Käsikirjoituksesta vastaa tässäkin pariskunta Rick Jaffa ja Amanda Silver, joiden lisäksi kirjoittamisessa on ollut mukana myös Mark Bomback. Kolmikko on tehnyt upeaa työtä, vaikka he olisivat voineet syventää ihmishahmoja enemmän ja uskaltaa näyttää lisää hiljaista apinaeloa. Elokuvan visuaaliset tehosteet ovat tietenkin todella näyttävät. Apinat näyttävät uskomattoman aidoilta, jolloin unohtaa, että he ovat osittain tietokoneella toteutetut. Leffa on myös kuvattu mainiosti ja mukana on useita pitkiä otoksia, jotka ovat tyylikkäitä. Leikkaus on sujuvaa ja onneksi elokuva saa kulkea rauhassa eteenpäin. Lavasteet ovat erinomaiset, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Ääniefektit ovat loistavia ja säveltäjä Michael Giacchino on saanut aikaiseksi koskettavaa, kaunista ja eeppistä musiikkia.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, leffan lähtökohdista kertova "Journey to Dawn", Caesarista kertova "Andy Serkis: Rediscovering Caesar", näyttelijöistä kertova "Humans and Apes: The Cast of Dawn", apinoiden teosta kertovat "Move Like an Ape: An Artist's Medium" ja "Weta and Dawn", apinoiden kulttuurista kertova "The Ape Community", leffan maailmasta kertova "The World of Dawn" ja lopputaistelusta kertova "The Fight for a New Dawn", sekä lyhyt vilkaisu Ridley Scottin elokuvaa Exodus: Gods and Kings (2014).

Yhteenveto: Apinoiden planeetan vallankumous on kaunis teos, joka poikkeaa hyvin voimakkaasti tavallisista tehoste-elokuvista. Mukana on paljon kohtauksia, joissa keskustellaan vain viittomakielellä, eikä niissä erityisemmin tapahdu mitään, mutta katsojana ei silti voi muuta kuin jäädä tuijottamaan. Elokuvan tunteet ja tunnelmat välittyvät hienosti katsojille. Andy Serkis on edelleen täydellinen Caesarina, minkä lisäksi muutkin apinat ovat niin hyvin esitettyjä, että heissä on persoonaa jopa enemmän kuin ihmisissä. Malcolm on mainio heppu ja Gary Oldman suoriutuu osastaan Dreyfusina hyvin, mutta pääasiassa ihmiset jäävät apinoiden jalkoihin kiinnostavuudessa. Visuaalisesti teos on huikean upea. Sen maailma on kiehtova ja leffan päätyttyä on pakko saada nähdä lisää. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa tämäkin teos. Sarjan fanit voivat innostua, sillä tämä on selvästi enemmän Apinoiden planeettaa kuin edeltäjänsä, vaikkei olekaan vielä siinä pisteessä, missä koko saagan alkuperäinen filmi on. Apinoiden planeetan vallankumous sopii myös niille, jotka eivät yleisesti isoista tehostepätkistä välitä. Kyseessä on hieno elokuva ja todella toivon, että taso pysyisi Sota apinoiden planeetasta -leffassa. Hieman pelottaa, että tarkoittaako nimi puhdasta efektitaistelua, vai voisiko kyseessä olla todellisen sotaelokuvan kaltainen upeus? Jännityksellä jään odottamaan, mihin sarja tästä jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Dawn of the Planet of the Apes, 2014, Chernin Entertainment, Ingenious Media, SOHO VFX, TSG Entertainment

Arvostelu: Ben-Hur (2016)

BEN-HUR (2016)

Ohjaus: Timur Bekmambetov
Pääosissa: Jack Huston, Toby Kebbell, Nazanin Boniadi, Morgan Freeman, Rodrigo Santoro, Pilou Asbæk, Ayelet Zurer ja Sofia Black D'Elia
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1880 ilmestyi kirja nimeltä "Ben-Hur: A Tale of the Christ", jonka oli kirjoittanut Lew Wallace. Kirjasta tuli suurmenestys ja vuonna 1925 siitä tehtiin samanniminen mykkäelokuva. Tämä filmatisointi on kuitenkin jäänyt unholaan, sillä vuonna 1959 siitä ilmestyi uusi versio, joka kulki yksinkertaisesti nimellä Ben-Hur. Tämä lähes neljän tunnin mittainen eeposelokuva oli kriitikoiden suosikki ja se voitti ennätykselliset yksitoista Oscar-palkintoa. Elokuva on jäänyt elämään suurena klassikkona, jota kukaan ei voisi koskaan tehdä uudestaan... kunnes vuonna 2014 Paramount Pictures ja MGM ilmoittivat tekevänsä niin. Uuden Ben-Hurin tekeminen oli varmasti innokkaampaa kuin sen ilmestymisen odottaminen. Internet oli nimittäin täynnä henkilöitä, jotka olivat täysin tätä uutta teosta vastaan. Jos halusi positiivisia reaktioita löytää, niin piti varata kunnolla aikaa, jotta jaksoi selata pitkiä kommenttikenttiä, löytääkseen ehkä pari henkilöä, jotka olivat sitä mieltä, että voisihan siitä ihan hyvä leffa tulla. Ben-Hur oli suuri taloudellinen pettymys tuotantoyhtiöille, sillä se ei saanut tienattua sadan miljoonan dollarin budjettiaan takaisin. Leffaa myös haukuttiin suuresti, eikä kukaan tuntunut pitävän siitä. Elokuva ei saanut Suomessa edes teatterilevitystä, sillä sen uskottiin tekevän tappiota täälläkin. Lopulta Ben-Hur ilmestyi kuitenkin myyntiin ja vuokralle, jolloin kiinnostuneet saivat tilaisuuden katsoa sen. Jotkut halusivat nähdä sen, koska he oikeasti halusivat katsoa sen, kun taas monet halusivat nähdä sen tietääkseen, onko se niin paska kuin useimmat väittävät. Itse kuulun jälkimmäisiin. Halusin tietää, onko elokuva todella niin surkea, että se ansaitsisi vuoden 2016 huonoimman elokuvan tittelin? Valmistautumisena uuteen elokuvaan katsoin tietty vuoden 1959 Ben-Hurin ja olin iloinen, kun huomasin, että tämä uusi versio oli ilmestynyt C Moren valikoimaan, josta katsoinkin sen viikkoa myöhemmin klassikkoversion jälkeen.

Judah Ben-Hurin piilottama seloottimies hyökkää roomalaisen komentajan kimppuun, jolloin Ben-Huria ja tämän perhettä syytetään maanpetoksesta. Ben-Hur lähetetään orjaksi kaleerille ja hänen äitinsä ja siskonsa viedään ristiinnaulittavaksi. Vuosien varrella Ben-Hur alkaa janoamaan kostoa - etenkin kun hänen perheensä tuominnut oli hänen ottoveljensä.

Pääosassa Judah Ben-Hurina nähdään Jack Huston, joka tuntuu aluksi sopivan rooliinsa. Ben-Hur on rento prinssi, joka ei halua nähdä sotaa ja kuolemaa, vaan haluaa kansojen välille rauhan, jolloin kaikki voisivat elää sovussa keskenään. Kuitenkin tapahtumaketjun muuttaessa rajusti hänen elämäänsä, myös hänen tapansa nähdä elämä muuttuvat ja synkkyys alkaa kasvaa hänen sisällään. Tässä kohtaa Hustonin näytteleminen ei enää toimi yhtä sujuvasti, eikä hän vakuuta katsojaa samalla lailla. Onneksi loppupäässä hänen taitonsa alkavat jälleen näkyä, muttei erityisen onnistuneesti.
     Ben-Hurin ottoveljeä, roomalaiskapteeni Messala Severusta esittää Toby Kebbell. Pakko sanoa, että Messala on hieman onnistuneempi hahmo tässä kuin vuoden 1959 versiossa. Siinä hänen muutoksensa tapahtuivat enemmän yhtäkkisesti, eikä hänestä saanut erityisen paljoa irti. Tässä taas katsojana näkee päivänselvästi, miksi Messala toimii tietyin tavoin. Hahmon taustoja avataan hyvin ja hänestä tehdään myös lähestyttävä, sillä häntä ylempänä olevat haukkuvat häntä kaiken aikaa ja saavat hänet tuntemaan olonsa vähäisemmäksi, jolloin hänen on kaiken aikaa pakko osoittaa uskollisuutensa Roomaa kohtaan. Harmi vain, ettei Kebbell ole täysin osuva valinta rooliin.
     Nazanin Boniadi näyttelee Estheriä, joka toimii palvelijana Ben-Hurin talossa. Ben-Hur on kuitenkin rakastunut häneen ja he menevät naimisiin. Valitettavasti pariskunnan rakkaus ei pääse erityisemmin esille, eikä sitä usein muista, sillä Esther tuntuu jäävän selkeästi taka-alalle.
     Morgan Freeman näyttelee Ilderimiä, joka pyörii hevosilla käytävässä kilpa-ajobisneksessä. Hän on tärkeä henkilö, joka osaa olla ovela roomalaisten seurassa, jotta pääsee parhaiten voitolle. Freeman suoriutuu roolistaan aika helpolla, eikä koskaan tunnu siltä, että hän oikeasti yrittäisi kovin paljoa. On silti hienoa nähdä hänet leffassa mukana, vaikka hänen rastahiuksensa eivät oikein tunnu sopivan hänen päähänsä. Maagisen äänen kun kerran omistaa, Freeman toimii myös kertojaäänenä leffan alussa ja lopussa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jeesus (Rodrigo Santoro), Ben-Hurin äiti Naomi (Ayelet Zurer), sisko Tirzah (Sofia Black D'Elia) ja roomalainen maaherra Pontius Pilatus (Pilou Asbæk). Ben-Hurin äidin ja siskon roolit ovat yllättävän pienet, mikä on sääli tarinan kannalta, sillä katsojalle on vaikeampaa haluta nähdä Ben-Hurin kostavan, kun häntä motivoivia henkilöitä ei kunnolla esitellä. Jeesuksen rooli leffassa ei juurikaan vakuuta. Vuoden 1959 Ben-Hurissa Jeesus oli mystinen hahmo, sillä hänen kasvojaan ei koskaan paljastettu, eikä hänen nimeään koskaan sanottu. Silti kaikki tietävät kuka on kyseessä, sillä aina kun hahmo saapuu tarinaan, häntä ympäröi hienosti luotu tunnelma, jossa on jotain maagista, mitä katsojana pysähtyy katsomaan, vaikka ei uskovainen olisikaan. Tässä Jeesuksen naama näkyy useasti ja hänen nimensä sanotaan, mikä rikkoo tunnelman täysin. Santoro ei myöskään sovi rooliin lainkaan, sillä hän ei saa tuotua mitään upeaa tai salaperäistä mukaan.

Yllättävää kyllä, Ben-Hurin ensimmäinen tunti on ihan hyvä. Ei siis hyvä, vaan ihan hyvä tai ihan kiva tai "ookoo". Aluksi tietty kerrotaan, keitä hahmot ovat ja missä mennään. Elokuva siis tapahtuu noin 30 vuotta ajanlaskun alkamisen jälkeen, jolloin roomalaiset olivat vallassa ja juutalaiset - joko vapaasta tahdostaan tai vasten tahtoaan - joutuivat elämään heidän vallan alla. Tästä huolimatta juutalainen Ben-Hur ja roomalainen Messala ovat veljeksiä ja läheisimpiä ystävyksiä, kunnes Messalan täytyy lähteä sotaan Rooman armeijan kanssa. Takaisin tullessaan kaikki tuntuisi olevan hyvin, mutta samalla moni asia on muuttunut ikävämpään suuntaan ja veljeksien eri uskomukset alkavat tuottaa ongelmia heidän ystävyydelleen. Valitettavasti tilanne laukeaa käsiin, jolloin Messalan tekee päätöksen pettää veljensä. Tähän asti leffa toimii ja ajattelin, että ihmiset haukkuvat tätä vain sen takia, etteivät kestä ajatusta uusintafilmatisoinnista, vaikka vuoden 1959 Ben-Hurkin on sellainen. Kuitenkin kun tarina jatkuu ja viihdyttävä tunnelma alkaa muuttua synkemmäksi, elokuvan rytmitys alkaa vaihdella, jolloin leffa tuntuu välillä kiirehtivän.

Noin puolen välin kohdalla leffa alkaa menettää otettaan katsojasta, eikä ole samalla lailla yhtä kiinnostava, vaikka voisi luulla, että nyt vasta mielenkiintoisin osuus alkaa. Kiirehtimisen huomaa helposti siitä, että uusia asioita tuodaan tarinaan yhtäkkisesti, jolloin ne tuntuvat aluksi oudoilta ja päälleliimatuilta. Vaikka tahti muuttuu nopeammaksi, leffa muuttuu hieman tylsemmäksi, eikä ole sama viihdyttävä toimintaseikkailu, mitä se alkupuoliskolla oli. Onneksi elokuva löytää "Ben-Hurin" tarinan kaikkein tunnetuimman kohtauksen ajaksi jälleen viihdyttävyytensä ja muuttuu hetkeksi taas ihan kivaksi, mutta vajoaa sitten taas alas. Jopa yllättävän alas, sillä leffan lopetus on kehno. En erityisemmin pitänyt vuoden 1959 version lopetuksesta, mutta tämä oli jopa naurettavan surkea. Lopetus tuntuu olevan vastakohta sille tarinalle, mitä muu elokuva on ollut ja se jättää helposti pahan maun suuhun, jolloin elokuvaa ei kovin mielellään katsoisi uudestaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole vuoden 2016 huonoin teos, kuten jotkut väittävät, eikä leffa edes ole huono. Heikko se kuitenkin on, eikä pääse lähellekään todella hyvää vuoden 1959 Ben-Huria.

Yritin kovasti, etten vertaisi tätä elokuvaa aiempaan teokseen, mutta se on erittäin vaikeaa, kun aiemman on katsonut vain vähän yli viikko sitten ja kyseessä on kuitenkin sama tarina. Kuten jo sanoin, kyseessä ei ole yhtä hyvä elokuva, mutta on pakko sanoa, että tämän leffan erilainen aloitus on yllättävän toimiva. Siinä päästään nimittäin näkemään aikaa, jolloin Ben-Hur ja Messala olivat läheiset ystävät, mikä antaa katsojille paremman kuvan heidän väleistään, kun he jälleen tapaavat muutaman vuoden jälkeen, mistä taas vuoden 1959 Ben-Hur lähtee käyntiin. Tämän lisäksi pääsemme näkemään pätkiä Messalasta sotimassa roomalaisten kanssa, mikä oli mielestäni mainio lisäys. Alun aikana toivoin muutamaan otteeseen, että kyseiset kohtaukset olisivat olleet mukana aiemmassa versiossa, vaikka se onkin jo sellaisenaan ylipitkä teos.

Elokuvan on ohjannut Timur Bekmambetov, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Wanted (2008) ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012). Itse kuulun niihin, joiden mielestä Wanted on ihan menevä toimintapätkä, mutta jälkimmäinen leffa taas on aivan kauheaa katseltavaa. Kovin suosittu ohjaaja ei ole kyseessä, enkä usko, että hänen suosionsa tästä nousee. Bekmambetov ei tunnu ymmärtävän, miten Ben-Hurin kaltainen suurtarina saadaan pidettyä kasassa. Käsikirjoituksesta vastaavat Keith R. Clarke ja John Ridley, jotka ovat välillä onnistuneet, mutta jotkut leffan teksteistä ovat selkeästi heikompia. Hauskaa on, että Ridley toimi käsikirjoittajana 12 Years a Slavessa (2012), josta hän voitti jopa Oscar-pystin, mutta tähän hän ei ole saanut samanlaista luovuutta. Ben-Hurista löytyy tyylikkäitä kuvia, mutta mukana on myös selkeästi heikompia otoksia, sekä todella hätäisesti otetun näköisiä kuvia. Leikkaus on useassa kohtaa sujuvaa, mutta paikoitellen liian nopeatempoista; etenkin toimintakohtauksissa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on taidokkaasti toteutettu. Maskeerauksen kohdalla on pakko hehkuttaa Messalan korvassa olevaa arpea, joka näytti oikeasti todella häijyltä. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä, mutta ihan toimivat kuitenkin. Ääniefekteillä on tuotu hyviä lisäyksiä. Musiikista vastaa Marco Beltrami ja vaikka hänen työnsä tuntuu toimivan leffan aikana, ei se jää mieleen. Jostain kumman syystä lopputekstien päälle on pistetty soimaan liian 2010-luvun kappale "The Only Way Out", jonka esittää Andra Day.

Yhteenveto: Ben-Hurin ensimmäinen puolisko on yllättävän viihdyttävä, mutta sen jälkeen taso alkaa laskea, jolloin lopputuloksena on heikko teos. Alussa nähdään toimivia kohtauksia, jotka pohjustavat tarinaa, joita ei vuoden 1959 versiossa ollut. Nämä olivat mainioita lisäyksiä ja niiden lisäksi jotkut muutkin muutokset tuntuivat ihan meneviltä. Valitettavasti jotkut muutokset ovat heikkoja, minkä lisäksi tunnin kohdalla leffa alkaa enemmän tai vähemmän kiirehtiä. Lopetus on todella kehno ja jättää pahan maun katsojan suuhun. Pääosassa nähtävä Jack Huston on aluksi ihan kelpo valinta rooliin, mutta kun viha alkaa kasvaa hahmon sisällä, eivät Hustonin lahjat riitä tämän esittämiseen. Messalaa esittävä Toby Kebbell ei ole kovin kummoinen, mutta hänen hahmonsa motiivit pääsevät selkeästi esille. Valitettavasti Jeesus oli todella huonosti rakennettu hahmo elokuvassa, eikä samanlaista mystisyyttä ja voimaa ollut hänen mukanaan, kuten vuoden 1959 leffassa. Tekninen toteutus ei ole parhaasta päästä, vaikka mukana onkin hienoja lavasteita ja pukuja. Ohjaaja Timur Bekmambetov ei tunnu tietävän, miten näin iso kokonaisuus pidetään kasassa, mutta tavallaan tarina on saatu tiivistettyä ihan toimivasti. Lopputulos ei kuitenkaan ole hyvä, enkä suosittele katsomaan tätä, jos klassikko Ben-Hur on lähellä sydäntänne. Teille tulee luultavasti vain paha mieli tämän olemassaolosta. Vaikkei uusi Ben-Hur olekaan kummoinen, ei se kuitenkaan ole niin huono kuin monet väittävät.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ben-Hur, 2016, LightWorkers Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Sean Daniel Company