Arvostelu: Salem's Lot (2024)

SALEM'S LOT

Ohjaus: Gary Dauberman

Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.

Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?

     Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.

En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.

Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization

Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Samaritan (2022)

SAMARITAN

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Javon "Wanna" Walton, Sylvester Stallone, Pilou Asbæk, Dascha Polanco, Moisés Arias, Sophia Tatum, Jared Odrick, Michael Aaron Milligan, Abraham Clinkscales ja Martin Starr

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Samaritan on Sylvester Stallonen tähdittämä supersankarielokuva. Bragi F. Schut työsti käsikirjoituksen vuosia aiemmin, mutta koska hänen ideansa ei edennyt elokuvaksi, hän loi tekstiensä pohjalta sarjakuvan Mythos Comicsille. Sarjakuvan pohjalta Metro-Goldwyn-Mayer kuitenkin innostui tekemään filmatisoinnin ja hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet alkuvuodesta 2019. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas saman vuoden lokakuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa marraskuussa 2020, mutta pandemian takia julkaisua on siirretty ensin kesälle 2021, kunnes Samaritan päätettiin julkaista suoraan Amazon Prime Videossa tänä viikonloppuna. Itse kiinnostuin, kun kuulin Stallonen tekevän supersankarielokuvaa, mutta ehdin unohtaa koko homman, kunnes Amazon alkoi mainostamaan sitä kesällä. Kun Samaritan saapui viimein Prime Videon valikoimaan, katsoin sen heti.

Vuosia sitten supervoimaiset veljekset Samaritan ja Nemesis taistelivat toisiaan vastaan ja yleisen tiedon mukaan kuolivat räjähdyksessä. Nuori pikkurikollinen Sam Cleary on kuitenkin varma, että Samaritan on yhä elossa ja nähdessään iäkkään naapurinsa käyttävän yli-inhimillisiä voimia, Sam uskoo miehen olevan Samaritan.

Javon "Wanna" Walton näyttelee Sam Clearya, 13-vuotiasta poikaa, joka ihailee valtavasti edesmenneeksi oletettua supersankaria, Samaritania. Samin kotiolot eivät ole kaksiset, sairaanhoitajaäidin (Dascha Polanco) ollessa vararikossa, jonka takia Sam on kääntynyt tekemään pieniä rikoksia, yrittäessään tukea äitiään rahallisesti. Ei olekaan siis ihme, että Sam haluaa uskoa suureen pelastajaan, joka auttaa ihmisiä. Kun Sam eräänä päivänä näkee hänen roskakuskin hommia tekevän naapurinsa (Sylvester Stallone) käyttävän yli-inhimillistä vahvuutta, on Sam varma, että hän on löytänyt sankarinsa. Euphoria-televisiosarjassa (2019-) vakuuttanut Walton ei onnistu pääroolissa, vaikka yrittääkin kovasti. Nuorukaisen ongelmaksi muodostuu käsikirjoitus, jossa Sam on lähtökohdiltaan kiinnostava hahmo, mutta joka pistetään jatkuvasti aiheuttamaan lisää vaikeuksia, mitkä tekevät Samista vähitellen ärsyttävän. Stallone-faneille koituu luultavasti pettymyksenä, kuinka vähän hän lopulta on elokuvassa. Stallonesta näkyy vanhan toimintastaran karisma aina silloin tällöin, mutta paikoitellen vaikuttaa siltä, ettei häntä ole kauheasti kiinnostanut koko projekti. Polanco tekee kelvollista työtä äidin osassa.

     Game of Thronesin (2011-2019) myöhemmiltä kausilta tuttu Pilou Asbæk hoitaa pahiksen virkaa Cyrusina, rikollisjengin johtajana, joka ihailee Samaritanin pahaa veljeä Nemesistä. Asbæk revittelee passelisti pahisroolissaan, kuten häneltä voikin odottaa. Cyrus ei hahmona kuitenkaan tee erityistä vaikutusta. Roiston kätyreitä esittävät mm. Sophia Tatum ja Moisés Arias.

Samaritan on jälleen hieman erilainen supersankaritarina tavanomaisen Marvelin ja DC Comicsin valtavirtaviihteen rinnalle. Se luultavasti löytää omat faninsa, muttei kuitenkaan saavuta vaikkapa Amazonin The Boys -sarjan (2019-) tasoa, ei sitten millään, vaan jää jopa harmillisen keskinkertaiseksi yritykseksi. Lähinnä siitä tulee mieleen vaisu kopio M. Night Shyamalanin leffasta Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000). Kummassakin nuorukainen on varma, että lähipiiristään löytyvä iäkäs mies olikin menneisyydessään supersankari. Elokuva tuntuu muutenkin väsähtäneeltä pastissilta aiemmista ideoista. Se ilmestyi pari vuotta myöhässä alkuperäisestä ensi-illastaan, mutta lopputulos muistuttaa enemmänkin parisen kymmentä vuotta myöhässä olevalta ysärijäänteeltä.

Monilla aikuisilla supersankarifaneilla oli luultavasti kovat odotukset elokuvaa kohtaan, sen vaikuttaessa kypsältä, synkältä ja brutaalilta filmiltä, jossa Stallone pääsisi vetämään pahiksia pataan. Samaritan ei ole oikein mitään sellaista. Stallone pääsee kyllä lyömään ihmisiä, mutta silloinkin meno on oudon kesyä. Monelle tulee varmasti pettymyksenä, kuinka "lapsiystävällinen" elokuva on toimintansa puolesta. Verta on mukana hädin tuskin lainkaan ja pahimmat väkivallat leikataan aina pois. Eikä leffa ole varsinaisesti synkkä - enemmänkin hieman teinimäisesti synkistelevä ja murjottava. Ei toisaalta ihme, kun elokuvan todellinen päähahmo on teinipoika, eikä Stallonen esittämä kenties-supersankari-roskakuski.

Synkistelynsä keskellä Samaritan on paikoitellen aika tahattoman koominen. Vaikka Asbæk onkin toisaalta mainio pahiksena, hänen hahmonsa on hieman liian sarjakuvamainen sopiakseen siihen tosikkomaailmaan, jota elokuvaan on yritetty luoda. Osa hahmoon liittyvistä kohtauksista on tarkoitus olla uhkaavia, mutta katsojaa lähinnä huvittaa. Elokuva yrittää sentään tuoda jotain syvällisempää mukaan loppupäässä esimerkiksi teemallaan, ettei kannattaisi tavata sankareitaan. Sen enempää paljastamatta sanon myös, että leffa onnistuu ihan hyvin kääntämään asioita päälaelleen, joskin arvasin twistit jo elokuvan alkupäässä. Ilman käänteitään elokuva olisi kuitenkin vain tasapaksu ja mitäänsanomaton.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Avery, jonka edellinen teos, sotakauhuelokuva Overlord (2018) oli mielestäni erittäin mainio. Sen jälkeen onkin harmi, kuinka innoton raina Samaritan onkaan. Averysta ei löydy samaa paloa, eikä hän rakenna tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin edellisleffassaan. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisidean isä Bragi F. Schut, joka pelastaa paljon tietyillä koukuilla, mutta mistä huolimatta lopputulos on valitettavan keskiverto. Elokuva on ihan hyvin kuvattu ja siitä löytyy oivallisia lavasteita. Samaritanin ja Nemesiksen asut näyttävät kuitenkin aika halvoilta ja tylsiltä, eivätkä maskeeraukset ole yhtään niin roisit kuin voisi toivoa. Erikoistehosteita katsoessa ei ole ihme, ettei leffa päässyt teattereihin. Isolta kankaalta nämä kehnot efektit korostuisivat vielä pahemmin. Loppuhuipennuksen räjähdykset ovat toinen toistaan epäuskottavampia ja pahinta on takaumissa nähtävä diginuorennettu Stallone, joka näyttää PlayStation 2:n grafiikoilta. Äänimaailma on sentään ihan hyvin rakennettu, joskin Jed Kurzelin ja Kevin Kinerin säveltämät musiikit eivät tee mitään vaikutusta.

Yhteenveto: Samaritan on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jossa Sylvester Stallone saa valitettavan vähän tekemistä. Todellista pääosaa vetävä nuori Javon "Wanna" Walton ei ole osassaan kaksinen. Pilou Asbæk revittelee ihan vekkulimaisesti pahiksena, mutta hänen sarjakuvamainen roistohahmonsa ei oikein istu mukaan synkistelevään ja totiseen leffaan. Aikuisille faneille tulee luultavasti pettymyksenä, kuinka kesyä ja veretöntä elokuvan toiminta on. Erikoistehosteet näyttävät usein täysin viimeistelemättömiltä ja erityisesti digitaalisesti nuorennettu Stallone on karmea ilmestys. Tarina on ihan toimiva ja sen käänteet parantavat muuten aika mitäänsanomatonta tekelettä. Samaritan ehkä palvelee synkempien ja aikuisille suunnattujen supersankarielokuvien faneja, mutta jättää silti paljon toivomisen varaan. Näistä aineksista olisi varmasti saanut paljon paremmankin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Samaritan, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, Balboa Productions

Arvostelu: Uncharted (2022)

UNCHARTED

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Tom Holland, Mark Wahlberg, Antonio Banderas, Tati Gabrielle, Sophia Ali, Manuel de Blas, Steven Waddington, Rudy Pankow ja Pilou Asbæk

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Uncharted perustuu Naughty Dogin samannimiseen pelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2007 pelillä Uncharted: Drake's Fortune. Jo vuotta myöhemmin Sonyn tuottaja Avi Arad ryhtyi työstämään elokuvasovitusta pelien pohjalta. Thomas Dean Donnelly ja Joshua Oppenheimer alkoivat kirjoittamaan elokuvaa, mutta heidät korvattiin pari vuotta myöhemmin David O. Russellilla, jonka oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Russell päätti kuitenkin tehdä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012), joten hänen tilalle pestattiin Neil Burger, joka taas jätti projektin tehdäkseen Divergent - Outolinnun (Divergent - 2014). Seth Gordon valittiin uudeksi ohjaajaksi, mutta hän päätyikin tekemään Baywatchin (2017). Gordonia seurasi Shawn Levy, joka halusikin ohjata Free Guyn (2021), sekä Dan Trachtenberg ja Travis Knight, jotka molemmat lähtivät projektista. Käsikirjoitusta olivat työstämässä mm. Marianne ja Cormac Wibberley, David Guggenheim, Mark Boal ja Joe Carnahan, kunnes Rafe Judkins, Art Marcum ja Matt Holloway saivat tehtyä tekstin, joka miellytti studiota. Ruben Fleischer palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua maaliskuussa 2020... mutta ne jouduttiin keskeyttämään välittömästi alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat heinäkuussa ja nyt monen vuoden viivästymisen jälkeen Uncharted on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Olen itse pariin otteeseen pelannut jotain Uncharted-peliä, mutten ole sen enempää perehtynyt aiheeseen. Kiinnostuin silti filmistä, kun kuulin sellaisen olevan tulossa, mutta elokuvan kokema tuotantohelvetti sai minut laskemaan odotuksiani huomattavasti. Menin katsomaan Unchartedin lopulta IMAXiin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Baarimikkona työskentelevä Nathan Drake lyöttäytyy yhteen Victor "Sully" Sullivanin kanssa löytääkseen kadoksissa olevan isoveljensä Samin, sekä löytöretkeilijä Magalhãesin mittavan kulta-aarteen.

Siitä huolimatta, että pelisarjan innokas fani Nathan Fillion yritti vuosia päästä tähdittämään Uncharted-elokuvaa ja teki jopa yllättävänkin mainion fanifilmin, saaden pelien fanit puolelleen, studio päätti palkata Nathan Draken rooliin Spider-Man -tähti Tom Hollandin. Vaikka aluksi minua harmitti Fillionin puolesta, ettei hän saanut roolia ja koin Hollandin liian nuoreksi elokuvaan, Holland onnistui nopeasti voittamaan minut puolelleen. Hän on jo osoittanut pätevyytensä filmitähteydessä supersankarina ja tekee nyt saman seikkailijana. Vetreä Holland pistää tutulla tavalla itsensä täysillä likoon ja on kiva nähdä päätähden oikeasti tekevän stunttejaan.

     Kun elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan yli kymmenen vuotta sitten, Mark Wahlberg oli pitkään ehdolla pääosaan Nathaniksi. Elokuvan teossa kesti kuitenkin niin kauan, että Wahlberg todettiin liian vanhaksi rooliin ja niinpä hän joutuu tyytymään Nathanin pestaavan Victor Sullivanin, eli kavereille ihan vain Sullyn osaan. Wahlbergin valinta pistää fanit varmasti nostelemaan kulmakarvojaan, mutta itse totuin häneenkin hyvin nopeasti. Hollandin ja Wahlbergin kettuilukemia toimii heti hilpeästi, minkä ansiosta kaksikkoa seuraa mielellään.

Elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas Magalhãesin aarteen perässä olevana Santiago Moncadana, Tati Gabrielle tätä seuraavana Jo Braddockina, sekä Sophia Ali Nathanin ja Sullyn matkaan tarttuvana Chloe Frazerina. Gabrielle ja Ali toimivat oivallisesti rooleissaan, mutta Banderas jättää kylmäksi pahisosastolla. Banderas on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta jopa hänelle tuottaa vaikeuksia saada mitään irti tylsästä hahmostaan.

Unchartedin pitkä tuotantohelvetti ohjaajanvaihdosten ja useiden käsikirjoitusten kera sai minut epäilemään vahvasti elokuvan onnistumisen puolesta, mutta yllättäen kyseessä onkin ihan kelvollinen aarrejahti, joka viihdyttää tarpeeksi toimivasti läpi kahden tunnin kestonsa. Seassa on kaikkea, mitä kunnon Indiana Jones -jäljitelmältä sietääkin odottaa. On vanhojen karttojen tutkimista, ikivanhoja esineitä jotka toimivat avaimina, ansojen täyttämiä salakäytäviä, eksoottisia lokaatioita ja toki omaa etuaan ajavia takinkääntäjiä. Tarina kulkee todella tuttuja latuja ja ainoat juonenkäänteet syntyvät muka-yllättävistä petturuuksista. Tosin eipä niitä voi käänteiksi kutsua, sillä heti alussa Sully varoittaa Nathania, että tällä alalla keneenkään ei voi luottaa.

Ongelmineenkin Uncharted tarjoaa mukavaa eskapismia, joka saa parin tunnin ajaksi unohtamaan arjen huolet ja uppoutumaan seikkailun vietäväksi. Tällaisia "vanhanaikaisia" aarteenmetsästysrainoja ei oikein tehdä enää ja kenties siksi genren kaikki kliseet listalta rastiva Uncharted tuntui niin piristävältä. Tunnelma on oivallisesti rakennettu. Seikkailun kepeä henki on vahvasti läsnä ja välillä seassa on ihan jännittäviäkin vähältä piti -tilanteita. Kaikki johtaa kohti täysin älyvapaata loppuhuipennusta, joka piti tarkoituksellisella hölmöydellään hymyn visusti huulillani.

Monen mutkan kautta ohjaajan hommiin päätyi lopulta Zombielandin (2009) ja Venomin (2018) tehnyt Ruben Fleischer, joka hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajatrio Judkins-Marcum-Hollowayn teksti ei huimaa päätä ja jotkut repliikit kuulostavat siltä kuin kirjoittajat pitäisivät katsojaa tyhminä, mutta sentään he pitävät filmiä tarpeeksi monipuolisena tapahtumien ja paikkojen puolesta. Lisäksi kolmikko on keksinyt useamman jutun, jotka toistuvat oivallisesti pitkin elokuvaa, kuten Nathanin sytkäri, joka ei meinaa millään toimia, kun sitä tarvitsisi. Uncharted on toimivasti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat onnistuvat vähitellen muovaamaan Nathanin näyttämään peliesikuvaltaan. Erikoistehosteiden taso vaihtelee pitkin elokuvaa, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit lisäävät seikkailun tuntua.

Yhteenveto: Uncharted on vikoineenkin kelpo seikkailuelokuva, joka viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Indiana Jonesin jalanjäljissä kulkeva filmi käy läpi aarteenmetsästysleffojen kliseelistan kohta kohdalta, mutta eipä se kauheasti haittaa, sillä tällaisia leffoja näkee nykyään niin harvakseltaan. Salaisissa, ansojen täyttämissä tunneleissa hiippailu soihtu kädessä ja erilaisten vuosisatoja vanhojen pulmien ratkominen pitivät minut sujuvasti mukanaan ja elokuvan loppuhuipennus on niin hilpeän pöljä, etten voinut olla nauttimatta siitä. Tom Holland ja Mark Wahlberg toimivat lopulta yllättävänkin menevästi pääkaksikkona, mutta Antonio Banderas tuottaa harmillisen pettymyksen roiston roolissa. Käsikirjoituksesta löytyvät päivänselvät ongelmansa ja efektiensä puolesta leffa näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä, mutta lopputulos ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Massayleisölle ja monille pelien faneille Uncharted-elokuva tuntuu uppoavan erittäin hyvin ja elokuva nousi heti vuoden tähän asti menestyneimmäksi Hollywood-tuotokseksi. Jatkoa on jo luvattu ja katson sellaisen kyllä ihan sujuvasti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Uncharted, 2022, Columbia Pictures, Atlas Entertainment, Arad Productions, PlayStation Productions, Ayuntamiento de Madrid, Naughty Dog, Sony Computer Entertainment America

Arvostelu: Overlord (2018)

OVERLORD

Ohjaus: Julius Avery
Pääosissa: Jovan Adepo, Wyatt Russell, Mathilde Ollivier, Pilou Asbæk, John Magaro, Iain De Caestecker, Jacob Anderson, Gianny Taufer ja Erich Redman
Genre: kauhu, sota
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Overlord lähti liikkeelle tuottaja J. J. Abramsin ja käsikirjoittaja Billy Rayn ideasta, minkä pohjalta Ray työsti käsikirjoituksen. 2017 kaksikko sai myytyä ideansa Paramount-yhtiölle, joka pisti projektin etenemään. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017 ja nyt Overlord on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta välittömästi, kun näin sen trailerin. Se antoi hienosti kuvaa, millainen leffa olisi kyseessä, mutta kaikki tuntui silti todella mysteeriseltä. Abramsin mukanaolo viittasi siihen, että kyseessä olisi jälleen yksi Cloverfield-sarjaan (2008-) liittyvä elokuva ja vaikka tekijät kielsivät tämän, monet jatkoivat silti spekulointia. Alunperin Overlordin oli tarkoitus ilmestyä jo pari kuukautta sitten, mutta leffa vain katosi yhtäkkiä tulevien ensi-iltojen listalta, jolloin aloin pelätä, ettei filmi saapuisikaan Suomeen. Onnekseni julkaisu vain siirrettiin marraskuun alkuun. Innostustani vain lisäsi, kun huomasin, että elokuva on saanut yllättävänkin paljon kehuja ja meninkin hyvin positiivisin mielin katsomaan sen.

Päivää ennen Normandian maihinnousua joukko liittoutuneiden sotilaita matkaa Pohjois-Ranskaan tuhoamaan natsien radiotornin, jotta hyökkäys voi onnistua. Perillä sotilaat saavat kuitenkin selville, että natsit ovat laboratorioissaan kehitelleet jotain kauhistuttavaa kääntääkseen sodan kulun edukseen...

Vaarallista tehtävää suorittamaan lähtevä sotilasryhmä koostuu epävarmasta Boycesta (Jovan Adepo), kylmästä alikersantti Fordista (Wyatt Russell), tarkka-ampuja Tibbetistä (John Magaro), valokuvaaja Chasesta (Iain De Caestecker), nössöstä Rosenfeldistä (Dominic Applewhite) ja kirjailijanalku Dawsonista (Jacob Anderson). Päähenkilö Boycea ja hyvin rajujakin keinoja käyttävää Fordia lukuunottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja unohdettaviksi, mikä on täysin tavallista tällaisissa leffoissa. Hahmojen ei ole tarkoituskaan olla ikimuistettavia, mutta he voivat silti ajaa asiansa läpi elokuvan. On kuitenkin hyvä, että jokaiselle on luotu jokin "ominaisuus", jolloin heitä ei jatkuvasti sekoita toisiinsa. Boycelle on kirjoitettu kiinnostava hahmokaari ja se on jo tarpeeksi riittävää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat ranskalaisessa kylässä asuva Chloe-neiti (Mathilde Ollivier) ja tämän sotilaista kiinnostunut pikkuveli Paul (Gianny Taufer), sekä natsikomentaja Wafner (Pilou Asbæk). Asbæk sopii täydellisesti inhottavan mulkvistin rooliin ja hahmoa vihaa suunnilleen heti, kun hän astelee ensimmäistä kertaa ruudulle. Valitettavasti hahmo muuttuu loppupäässä leffaa hieman liian sarjakuvamaiseksi roistoksi, jonka jokainen repliikki on sata kertaa aiemmin kuultu klisee. Siinä kohtaa hahmosta alkaa katoilla hänelle luotu uhkaavuus ja hän muuttuu lähinnä hieman koomiseksi. Ollivierkin sopii rooliinsa erittäin hyvin ja on hienoa, ettei Chloe tyydy osaan sivustakatsojana, vaan natseja inhoavana hänkin haluaa tehdä osansa taistelussa.

Vaikka olin lukenut kehuja Overlordista, olin silti todella yllättynyt, kuinka hyvä se oikeasti onkaan. Kyseessä on huomattavasti parempi elokuva kuin sen olisi koskaan tarvinnut olla. Mutta ei, tekijät päättivät pistää kaikkensa peliin ja loivat aidosti kauhistuttavan ja teknisesti mestarillisen leffan. Elokuva yhdistää todella taidokkaasti vakavan ja synkän sotakuvauksen verellä mässäilevään b-luokan kauhuun. Heti alussa Overlord onnistuu naulaamaan katsojan penkkiinsä kiinni ja tarjoaa erittäin hurjan kyydin. Elokuva tuo hienosti esille, kuinka pelottavaa sota on ja alusta alkaen katsojana pelkää hahmojen kanssa, että natsit löytävät heidät. Ensimmäinen puolituntinen on jo hyvin jännittävää seurattavaa, eikä leffa ole edes kunnolla siirtynyt kauhuosastoonsa. Sotapuoli on niinkin vaikuttavasti ja piinaavasti toteutettu, että olisin täysin mielelläni katsonut pelkkää sitä, eikä leffa edes tarvitsisi mitään örkkejä, monstereita, zombeja tai mitä ikinä sillä onkaan tarjottavanaan. Mutta kun leffa sitten siirtyy oikein kunnolla kauhun puolelle, olin tyytyväinen että näin tapahtui, sillä tekijät ovat rohkeasti pistäneet haisemaan. Elokuvasta löytyy paikoitellen niinkin sairasta ja yököttävää kuvastoa, että se voisi ihan hyvin olla K18. 13-vuotiaat, jotka pääsevät aikuisen seurassa katsomaan leffan, saattavat jopa nähdä painajaisia, sillä itsellenikin tuli parissa kohtaa huono olo. Herkkiä suosittelen siis pysymään kaukana tästä leffasta, mutta kauhufaneille Overlord tarjoaa aikamoista herkkua.

Filmi rakentaa jännitettään erinomaisesti alusta alkaen, eikä siitä oikeastaan löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin hahmot tai katsoja voisivat hengähtää. Läpi elokuvan kulkee todella epämiellyttävä ilmapiiri, mitä nostatellaan oikeissa kohdissa hienosti. Väärissä käsissä leffa lässähtäisi jo sen takia, että sotakohtaukset ja kummajaishetket eivät toimisi yhdessä, mutta Overlord onnistuu leikkaamaan niiden välillä täysin luontevasti. Perinteisemmistä ammuskelukohtauksistakin löytyy hyvin jännitystä ja myös niissä meno saattaa yltyä yllättävänkin rajuksi. Jännitystä ja painostavuutta lisää jo se, että maihinnousua enteilevä kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin, joten sotilailla on kiire hoitaa hommansa, ihan sama mitä heillä on vastassa.

Harmillisesti leffasta löytyy omat heikommat puolensa, mitkä estävät sitä nousemasta aivan mahtavaksi saakka, vaikka siltä se useasti tuntuukin. Kuten jo sanoin, natsikomentaja Wafneria käsitellään hieman kömpelösti leffan loppupäässä. Tämän on varmasti ollut tarkoitus nostaa tunnetta b-luokan hömelöstä kauhurainasta, mutta kun elokuva ottaa itsensä muuten niin vakavasti, ei hahmo täysin istu mukaan. Tämän lisäksi vaikka kehunkin ja arvostan paljon tapaa, millä tekijät rakentavat kauhua ja todella saavat aikaiseksi jännittävää ilmapiiriä, he luottavat puhtaalla kauhupuolellaan hieman liikaa äkkisäikäytyksiin. Ne ovat kyllä erittäin tehokkaita, mutta muuten näin hienosti luodussa kauhussa ne tuntuvat hieman laiskalta ratkaisulta. Jos nämä asiat muuttaisi, Overlord olisi mahtava kauhuteos. Nyt se pääsee jo todella lähelle, mikä on jo enemmän kuin leffan olisi koskaan tarvinnut tehdä, ja nostan siitä tekijöille hattua

Myös teknisellä tasolla Overlord on parempi kuin sen tarvitsisi olla. Leffa on aivan mielettömän hienosti kuvattu. Mukana on useita todella näyttäviä otoksia ja pitkät hahmoja seuraavat kuvat ovat erinomaisesti toteutettuja. Valaisukin on onnistunutta, jolloin pimeistäkin kohtauksista näkee kaiken tarpeellisen. Lavasteisiin on panostettu todella paljon. Ranskalaiskylä ja natsien tukikohta ovat huikean upeasti toteutetut ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan toiseen maailmansotaan istuvia asusteita ja maskeeraajat ovat päässeet leikkimään paikoitellen erittäin hurjienkin näköisten ällötysten kanssa. Nämä hienosti kuvatut ja toteutetut kohtaukset on sitten leikattu kasaan taidokkaasti, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aivan huikeasti rakennettu ja sotakohtauksissa aseiden tulitukset ovat pelottavaa kuunneltavaa. Yksi isoimmista yllätyksistä koko leffassa on kuitenkin sen musiikki. Jed Kurzel on onnistunut säveltämään todella eeppisiä ja koukuttavia musiikkeja, joita kuuntelee mielellään ihan ilman elokuvaakin. Yleensä tällaisissa elokuvissa ei erityisemmin panosteta musiikkeihin, joten Kurzelin näkemä vaiva tuli todella iloisena yllätyksenä.

Yhteenveto: Overlord on todella hyvä yhdistelmä sotaa ja kauhua, ja paljon parempi elokuva kuin sen edes tarvitsisi olla. Olisin ollut täysin sinut pelkän säikyttelyhömpän kanssa, mutta arvostan suuresti, että tekijät päättivät oikeasti panostaa teokseen. Ohjaaja Julius Avery tasapainottelee hienosti kahden eri lajityypin kanssa ja tuo esille, kuinka pelottavaa sodankäynti on. Leffan ensimmäinen puolituntinen ei edes sisällä mitään kummajaisia, mutta se on silti karmivaa seurattavaa. Kauhupuolella elokuva ei säästele katsojaansa, vaan näyttää kuvottavia ja sairaita asioita, sekä mässäilee muutamassa kohtaa oikein kunnolla verellä, jolloin on pakko hieman ihmetellä, että tämä meni läpi K16-elokuvana. Teknisesti kyseessä on aivan huikea taidonnäyte. Kuvaus, leikkaus, lavastus, valaisu, puvustus, maskeeraus, efektit, äänitehosteet ja musiikki ovat mahtavasti toteutetut. Näyttelijät sopivat oikein mainiosti rooleihinsa, vaikka Boycen lisäksi hahmot jäävät aika alikehitetyiksi. Pilou Asbæk on nappivalinta kusipää-natsikomentajan rooliin, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa muuttuu hieman hölmöksi loppupäässä. Jos hahmo olisi paremmin kirjoitettu, kyseessä olisi jopa loistava kauhufilmi. Jo tällaisenaan Overlord on todella mainio elokuva ja suosittelen sitä oikein lämpimästi kaikille kauhun ystäville. Herkimmille monet leffan kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa ja kenties jopa painajaisia, joten kannattaa miettiä tarkkaan, uskaltaako elokuvaa mennä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Overlord, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot

Arvostelu: Ben-Hur (2016)

BEN-HUR (2016)

Ohjaus: Timur Bekmambetov
Pääosissa: Jack Huston, Toby Kebbell, Nazanin Boniadi, Morgan Freeman, Rodrigo Santoro, Pilou Asbæk, Ayelet Zurer ja Sofia Black D'Elia
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1880 ilmestyi kirja nimeltä "Ben-Hur: A Tale of the Christ", jonka oli kirjoittanut Lew Wallace. Kirjasta tuli suurmenestys ja vuonna 1925 siitä tehtiin samanniminen mykkäelokuva. Tämä filmatisointi on kuitenkin jäänyt unholaan, sillä vuonna 1959 siitä ilmestyi uusi versio, joka kulki yksinkertaisesti nimellä Ben-Hur. Tämä lähes neljän tunnin mittainen eeposelokuva oli kriitikoiden suosikki ja se voitti ennätykselliset yksitoista Oscar-palkintoa. Elokuva on jäänyt elämään suurena klassikkona, jota kukaan ei voisi koskaan tehdä uudestaan... kunnes vuonna 2014 Paramount Pictures ja MGM ilmoittivat tekevänsä niin. Uuden Ben-Hurin tekeminen oli varmasti innokkaampaa kuin sen ilmestymisen odottaminen. Internet oli nimittäin täynnä henkilöitä, jotka olivat täysin tätä uutta teosta vastaan. Jos halusi positiivisia reaktioita löytää, niin piti varata kunnolla aikaa, jotta jaksoi selata pitkiä kommenttikenttiä, löytääkseen ehkä pari henkilöä, jotka olivat sitä mieltä, että voisihan siitä ihan hyvä leffa tulla. Ben-Hur oli suuri taloudellinen pettymys tuotantoyhtiöille, sillä se ei saanut tienattua sadan miljoonan dollarin budjettiaan takaisin. Leffaa myös haukuttiin suuresti, eikä kukaan tuntunut pitävän siitä. Elokuva ei saanut Suomessa edes teatterilevitystä, sillä sen uskottiin tekevän tappiota täälläkin. Lopulta Ben-Hur ilmestyi kuitenkin myyntiin ja vuokralle, jolloin kiinnostuneet saivat tilaisuuden katsoa sen. Jotkut halusivat nähdä sen, koska he oikeasti halusivat katsoa sen, kun taas monet halusivat nähdä sen tietääkseen, onko se niin paska kuin useimmat väittävät. Itse kuulun jälkimmäisiin. Halusin tietää, onko elokuva todella niin surkea, että se ansaitsisi vuoden 2016 huonoimman elokuvan tittelin? Valmistautumisena uuteen elokuvaan katsoin tietty vuoden 1959 Ben-Hurin ja olin iloinen, kun huomasin, että tämä uusi versio oli ilmestynyt C Moren valikoimaan, josta katsoinkin sen viikkoa myöhemmin klassikkoversion jälkeen.

Judah Ben-Hurin piilottama seloottimies hyökkää roomalaisen komentajan kimppuun, jolloin Ben-Huria ja tämän perhettä syytetään maanpetoksesta. Ben-Hur lähetetään orjaksi kaleerille ja hänen äitinsä ja siskonsa viedään ristiinnaulittavaksi. Vuosien varrella Ben-Hur alkaa janoamaan kostoa - etenkin kun hänen perheensä tuominnut oli hänen ottoveljensä.

Pääosassa Judah Ben-Hurina nähdään Jack Huston, joka tuntuu aluksi sopivan rooliinsa. Ben-Hur on rento prinssi, joka ei halua nähdä sotaa ja kuolemaa, vaan haluaa kansojen välille rauhan, jolloin kaikki voisivat elää sovussa keskenään. Kuitenkin tapahtumaketjun muuttaessa rajusti hänen elämäänsä, myös hänen tapansa nähdä elämä muuttuvat ja synkkyys alkaa kasvaa hänen sisällään. Tässä kohtaa Hustonin näytteleminen ei enää toimi yhtä sujuvasti, eikä hän vakuuta katsojaa samalla lailla. Onneksi loppupäässä hänen taitonsa alkavat jälleen näkyä, muttei erityisen onnistuneesti.
     Ben-Hurin ottoveljeä, roomalaiskapteeni Messala Severusta esittää Toby Kebbell. Pakko sanoa, että Messala on hieman onnistuneempi hahmo tässä kuin vuoden 1959 versiossa. Siinä hänen muutoksensa tapahtuivat enemmän yhtäkkisesti, eikä hänestä saanut erityisen paljoa irti. Tässä taas katsojana näkee päivänselvästi, miksi Messala toimii tietyin tavoin. Hahmon taustoja avataan hyvin ja hänestä tehdään myös lähestyttävä, sillä häntä ylempänä olevat haukkuvat häntä kaiken aikaa ja saavat hänet tuntemaan olonsa vähäisemmäksi, jolloin hänen on kaiken aikaa pakko osoittaa uskollisuutensa Roomaa kohtaan. Harmi vain, ettei Kebbell ole täysin osuva valinta rooliin.
     Nazanin Boniadi näyttelee Estheriä, joka toimii palvelijana Ben-Hurin talossa. Ben-Hur on kuitenkin rakastunut häneen ja he menevät naimisiin. Valitettavasti pariskunnan rakkaus ei pääse erityisemmin esille, eikä sitä usein muista, sillä Esther tuntuu jäävän selkeästi taka-alalle.
     Morgan Freeman näyttelee Ilderimiä, joka pyörii hevosilla käytävässä kilpa-ajobisneksessä. Hän on tärkeä henkilö, joka osaa olla ovela roomalaisten seurassa, jotta pääsee parhaiten voitolle. Freeman suoriutuu roolistaan aika helpolla, eikä koskaan tunnu siltä, että hän oikeasti yrittäisi kovin paljoa. On silti hienoa nähdä hänet leffassa mukana, vaikka hänen rastahiuksensa eivät oikein tunnu sopivan hänen päähänsä. Maagisen äänen kun kerran omistaa, Freeman toimii myös kertojaäänenä leffan alussa ja lopussa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jeesus (Rodrigo Santoro), Ben-Hurin äiti Naomi (Ayelet Zurer), sisko Tirzah (Sofia Black D'Elia) ja roomalainen maaherra Pontius Pilatus (Pilou Asbæk). Ben-Hurin äidin ja siskon roolit ovat yllättävän pienet, mikä on sääli tarinan kannalta, sillä katsojalle on vaikeampaa haluta nähdä Ben-Hurin kostavan, kun häntä motivoivia henkilöitä ei kunnolla esitellä. Jeesuksen rooli leffassa ei juurikaan vakuuta. Vuoden 1959 Ben-Hurissa Jeesus oli mystinen hahmo, sillä hänen kasvojaan ei koskaan paljastettu, eikä hänen nimeään koskaan sanottu. Silti kaikki tietävät kuka on kyseessä, sillä aina kun hahmo saapuu tarinaan, häntä ympäröi hienosti luotu tunnelma, jossa on jotain maagista, mitä katsojana pysähtyy katsomaan, vaikka ei uskovainen olisikaan. Tässä Jeesuksen naama näkyy useasti ja hänen nimensä sanotaan, mikä rikkoo tunnelman täysin. Santoro ei myöskään sovi rooliin lainkaan, sillä hän ei saa tuotua mitään upeaa tai salaperäistä mukaan.

Yllättävää kyllä, Ben-Hurin ensimmäinen tunti on ihan hyvä. Ei siis hyvä, vaan ihan hyvä tai ihan kiva tai "ookoo". Aluksi tietty kerrotaan, keitä hahmot ovat ja missä mennään. Elokuva siis tapahtuu noin 30 vuotta ajanlaskun alkamisen jälkeen, jolloin roomalaiset olivat vallassa ja juutalaiset - joko vapaasta tahdostaan tai vasten tahtoaan - joutuivat elämään heidän vallan alla. Tästä huolimatta juutalainen Ben-Hur ja roomalainen Messala ovat veljeksiä ja läheisimpiä ystävyksiä, kunnes Messalan täytyy lähteä sotaan Rooman armeijan kanssa. Takaisin tullessaan kaikki tuntuisi olevan hyvin, mutta samalla moni asia on muuttunut ikävämpään suuntaan ja veljeksien eri uskomukset alkavat tuottaa ongelmia heidän ystävyydelleen. Valitettavasti tilanne laukeaa käsiin, jolloin Messalan tekee päätöksen pettää veljensä. Tähän asti leffa toimii ja ajattelin, että ihmiset haukkuvat tätä vain sen takia, etteivät kestä ajatusta uusintafilmatisoinnista, vaikka vuoden 1959 Ben-Hurkin on sellainen. Kuitenkin kun tarina jatkuu ja viihdyttävä tunnelma alkaa muuttua synkemmäksi, elokuvan rytmitys alkaa vaihdella, jolloin leffa tuntuu välillä kiirehtivän.

Noin puolen välin kohdalla leffa alkaa menettää otettaan katsojasta, eikä ole samalla lailla yhtä kiinnostava, vaikka voisi luulla, että nyt vasta mielenkiintoisin osuus alkaa. Kiirehtimisen huomaa helposti siitä, että uusia asioita tuodaan tarinaan yhtäkkisesti, jolloin ne tuntuvat aluksi oudoilta ja päälleliimatuilta. Vaikka tahti muuttuu nopeammaksi, leffa muuttuu hieman tylsemmäksi, eikä ole sama viihdyttävä toimintaseikkailu, mitä se alkupuoliskolla oli. Onneksi elokuva löytää "Ben-Hurin" tarinan kaikkein tunnetuimman kohtauksen ajaksi jälleen viihdyttävyytensä ja muuttuu hetkeksi taas ihan kivaksi, mutta vajoaa sitten taas alas. Jopa yllättävän alas, sillä leffan lopetus on kehno. En erityisemmin pitänyt vuoden 1959 version lopetuksesta, mutta tämä oli jopa naurettavan surkea. Lopetus tuntuu olevan vastakohta sille tarinalle, mitä muu elokuva on ollut ja se jättää helposti pahan maun suuhun, jolloin elokuvaa ei kovin mielellään katsoisi uudestaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole vuoden 2016 huonoin teos, kuten jotkut väittävät, eikä leffa edes ole huono. Heikko se kuitenkin on, eikä pääse lähellekään todella hyvää vuoden 1959 Ben-Huria.

Yritin kovasti, etten vertaisi tätä elokuvaa aiempaan teokseen, mutta se on erittäin vaikeaa, kun aiemman on katsonut vain vähän yli viikko sitten ja kyseessä on kuitenkin sama tarina. Kuten jo sanoin, kyseessä ei ole yhtä hyvä elokuva, mutta on pakko sanoa, että tämän leffan erilainen aloitus on yllättävän toimiva. Siinä päästään nimittäin näkemään aikaa, jolloin Ben-Hur ja Messala olivat läheiset ystävät, mikä antaa katsojille paremman kuvan heidän väleistään, kun he jälleen tapaavat muutaman vuoden jälkeen, mistä taas vuoden 1959 Ben-Hur lähtee käyntiin. Tämän lisäksi pääsemme näkemään pätkiä Messalasta sotimassa roomalaisten kanssa, mikä oli mielestäni mainio lisäys. Alun aikana toivoin muutamaan otteeseen, että kyseiset kohtaukset olisivat olleet mukana aiemmassa versiossa, vaikka se onkin jo sellaisenaan ylipitkä teos.

Elokuvan on ohjannut Timur Bekmambetov, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Wanted (2008) ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012). Itse kuulun niihin, joiden mielestä Wanted on ihan menevä toimintapätkä, mutta jälkimmäinen leffa taas on aivan kauheaa katseltavaa. Kovin suosittu ohjaaja ei ole kyseessä, enkä usko, että hänen suosionsa tästä nousee. Bekmambetov ei tunnu ymmärtävän, miten Ben-Hurin kaltainen suurtarina saadaan pidettyä kasassa. Käsikirjoituksesta vastaavat Keith R. Clarke ja John Ridley, jotka ovat välillä onnistuneet, mutta jotkut leffan teksteistä ovat selkeästi heikompia. Hauskaa on, että Ridley toimi käsikirjoittajana 12 Years a Slavessa (2012), josta hän voitti jopa Oscar-pystin, mutta tähän hän ei ole saanut samanlaista luovuutta. Ben-Hurista löytyy tyylikkäitä kuvia, mutta mukana on myös selkeästi heikompia otoksia, sekä todella hätäisesti otetun näköisiä kuvia. Leikkaus on useassa kohtaa sujuvaa, mutta paikoitellen liian nopeatempoista; etenkin toimintakohtauksissa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on taidokkaasti toteutettu. Maskeerauksen kohdalla on pakko hehkuttaa Messalan korvassa olevaa arpea, joka näytti oikeasti todella häijyltä. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä, mutta ihan toimivat kuitenkin. Ääniefekteillä on tuotu hyviä lisäyksiä. Musiikista vastaa Marco Beltrami ja vaikka hänen työnsä tuntuu toimivan leffan aikana, ei se jää mieleen. Jostain kumman syystä lopputekstien päälle on pistetty soimaan liian 2010-luvun kappale "The Only Way Out", jonka esittää Andra Day.

Yhteenveto: Ben-Hurin ensimmäinen puolisko on yllättävän viihdyttävä, mutta sen jälkeen taso alkaa laskea, jolloin lopputuloksena on heikko teos. Alussa nähdään toimivia kohtauksia, jotka pohjustavat tarinaa, joita ei vuoden 1959 versiossa ollut. Nämä olivat mainioita lisäyksiä ja niiden lisäksi jotkut muutkin muutokset tuntuivat ihan meneviltä. Valitettavasti jotkut muutokset ovat heikkoja, minkä lisäksi tunnin kohdalla leffa alkaa enemmän tai vähemmän kiirehtiä. Lopetus on todella kehno ja jättää pahan maun katsojan suuhun. Pääosassa nähtävä Jack Huston on aluksi ihan kelpo valinta rooliin, mutta kun viha alkaa kasvaa hahmon sisällä, eivät Hustonin lahjat riitä tämän esittämiseen. Messalaa esittävä Toby Kebbell ei ole kovin kummoinen, mutta hänen hahmonsa motiivit pääsevät selkeästi esille. Valitettavasti Jeesus oli todella huonosti rakennettu hahmo elokuvassa, eikä samanlaista mystisyyttä ja voimaa ollut hänen mukanaan, kuten vuoden 1959 leffassa. Tekninen toteutus ei ole parhaasta päästä, vaikka mukana onkin hienoja lavasteita ja pukuja. Ohjaaja Timur Bekmambetov ei tunnu tietävän, miten näin iso kokonaisuus pidetään kasassa, mutta tavallaan tarina on saatu tiivistettyä ihan toimivasti. Lopputulos ei kuitenkaan ole hyvä, enkä suosittele katsomaan tätä, jos klassikko Ben-Hur on lähellä sydäntänne. Teille tulee luultavasti vain paha mieli tämän olemassaolosta. Vaikkei uusi Ben-Hur olekaan kummoinen, ei se kuitenkaan ole niin huono kuin monet väittävät.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ben-Hur, 2016, LightWorkers Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Sean Daniel Company

Arvostelu: Ghost in the Shell (2017)

GHOST IN THE SHELL (2017)

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Scarlett Johansson, Pilou Asbæk, Takeshi Kitano, Juliette Binoche, Michael Pitt, Chris Han, Danusia Samal ja Peter Ferdinando
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghost in the Shell perustuu japanilaiseen mangasarjaan nimeltä "Kōkaku Kidōtai", eli suoraan englanniksi käännettynä "Mobile Armored Riot Police", joka alkoi vuonna 1989. Mangasarjasta on tehty aiemmin animesarjoja (japanilainen animaatio), sekä neljä anime-elokuvaa: Kōkaku Kidōtai Gōsuto In Za Sheru (Ghost in the Shell - 1995), Kōkaku Kidōtai Inosensu (Ghost in the Shell 2: Innocence - 2004), Kōkaku Kidōtai STAND ALONE COMPLEX Solid State Society (Ghost in the Shell: Stand Alone Complex - Solid State Society - 2006) ja Kōkaku Kidōtai: Shin Gekijōban (Ghost in the Shell: The New Movie - 2015). Itse en ole mitään näistä nähnyt ja kuulin koko jutusta vasta, kun näin ensimmäiset mainokset tästä uudesta, Scarlett Johanssonin tähdittämästä elokuvasta. Lähinnä elokuva herätti huomioni, kun Johanssonin valinnasta nousi suuri kohu sosiaalisessa mediassa, sillä monien mielestä länsimaalainen ei saisi esittää japanilaista hahmoa. Minulle sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä koko juttu ei ollut minulle millään lailla tuttu. Minun on pakko tunnustaa, etten ole suuri mangan tai animen ystävä. En itse asiassa pidä ollenkaan animen animointityylistä, sillä se on mielestäni erittäin kömpelöä ja tylsää - ainakin siitä päätellen, mitä olen nähnyt. Kuitenkin elokuva kiinnosti minua hieman, sillä fiktiiviseen tulevaisuuteen sijoittuvat toimintaelokuvat ovat jo ideana minusta mainioita. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria elokuvasta ennen sen näkemistä, sillä halusin tietää koko jutusta mahdollisimman vähän etukäteen.

Majuri-niminen kyborgi selvittää tiiminsä kanssa, kuka on hakkeroinut tietoja muutamista kyborgeista. Samalla Majurille alkaa selviämään, ettei hän olekaan sitä, millaiseksi hän on itsensä kuvitellut.

Majurin roolissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson, mikä ei mielestäni ole paras ratkaisu. Ei sen takia, että Johansson ei ole japanilainen - kuten jo sanoin, asia ei minua erityisemmin kiinnostanut ja sille itse asiassa löytyy selitys elokuvasta - vaan koska hän ei ole erityisen kummoinen näyttelijä. Johansson on näyttänyt olevansa ihan kelpo toimintasankaritar taustarooleissa, kuten hänen Black Widow -roolinsa Marvel Cinematic Universen elokuvissa (2008-), mutta päärooliin hän ei tunnu sopivan. Hirveän kammottava Lucy (2014) on tästä hyvä esimerkki. Ajattelin kuitenkin ennen elokuvaa, että Lucyssa oli lähes kaikki pielessä, joten ehkä Johansson toimisi paremmin hyvässä tarinassa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johanssonilla on toimivia hetkiä ja hän on parhaimmillaan mätkiessään turpaan, mutta kohtauksissa, joissa hänen kuuluisi näyttää tunteita, ei hän vain vakuuta. Lisäksi hänen peruukkinsa ei oikein tunnu istuvan hänelle koskaan. Kuitenkin hahmona Majuri, eli Mira Killian, on mielenkiintoinen. Aikoinaan Mira oli vakavassa onnettomuudessa, jolloin kaikki muu hänestä tuhoutui lähes täysin paitsi hänen aivonsa. Ne otettiin ruumiista irti ja asennettiin kyberneettiseen vartaloon, jolloin elokuvan nimen mukaan Miran sielu/haamu on robottikuoren sisällä.
     Majurin työparina nähdään Pilou Asbækin esittämä valkohiuksinen Batou, joka on kooltaan suuri, jolloin tietää heti, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän on erittäin taidokas soturi, joka tappaa käskystä ja päihittää minkä tahansa vastuksen. Batousta on tehty myös hieman herkkä tapaus, sillä hän käy päivittäin ruokkimassa kulkukoiria, joilla ei ole ketään muuta, mikä oli toimiva lisäys. Asbæk sopii rooliin mainiosti.
     Majurin ja Batoun pomo on japanilaismies herra Aramaki (Takeshi Kitano), joka pääasiassa vain istuu toimistossaan ja antaa ohjeita. Onneksi hän myös osoittaa olevansa hyvä taistelija itsekin, jolloin hän ei ole vain tylsä johtaja. Aramaki uskoo Majurin taitoihin, muttei pidä siitä, kuinka tottelematon hän usein on. Aramaki puhuu kaiken aikaa japania, vaikka muut puhuisivatkin hänelle englantia. Muita Majurin ja Batoun kaltaisia sotureita ovat Han (Chin Han) ja Ladriya (Danusia Samal), jotka nähdään aina välillä, mutta joita ei syvennetä millään lailla.
     Elokuvassa nähdään myös Juliette Binoche tohtori Oueletina, joka oli tekemässä Majuria ja jonka luona Majuri käy aina välillä korjauttamassa itseään, Michael Pitt hakkeri Kuzena, jota Aramakin soturit jahtaavat, sekä Peter Ferdinando herra Cutterina, joka toimii kyborgeja valmistavassa Hanka Robotics -yhtiössä. Hahmot eivät ole kovin erityisiä, eivätkä oikein jää mieleen.

Ghost in the Shellin maailma on kiehtova. Sen mukaan tulevaisuudessa lähes jokainen ihminen käyttää kybertekniikkaa kehossaan, eikä kovin moni koostu enää vain luonnollisesta kudoksesta. Kun tapahtuu joku vakava onnettomuus, on asiat mahdollista korjata kyberneettisillä osilla. Tämä on kuitenkin mennyt vielä tästä pidemmälle ja monet ovat korvanneet useita ruumiinosiaan ihan vain huvin vuoksi. Eräskin hahmo on korvannut maksansa, jotta voisi bailata rajummin. Leffassa tuodaan siis hyvin esille, kuinka ihmisten riippuvuus teknisistä laitteista alkaa oikeasti mennä liian pitkälle. Myös ulkoisestikin elokuvan maailma on kiinnostava. Kaupunki, johon tarina sijoittuu, tuntuu olevan pelkkiä korkeita rakennuksia täynnä, joiden väleissä ja seinillä on erilaisia, jättimäisiä hologrammimainoksia, jotka näkyvät erittäin kauas. Vaikka näillä hologrammeilla tuodaan paljon väriä kaupunkiin, tuntuu se silti jotenkin elottomalta. Aivan kuin kaikki tekninen hömpötys olisi vienyt ihmisiltä oikean eläväisyyden pois. Rakennusten ulkonäöistä näkee selvästi, missä asuvat rikkaat ja missä köyhät, millä tuodaan lisäsisältöä maailmaan. Paikoitellen elokuvasta tulee ulkonäöllisesti mieleen scifiklassikko Blade Runner (1982).

Harmi vain, ettei elokuvan tarina ole yhtä kiehtova kuin sen maailma. Ghost in the Shell alkaa ihan kivasti, kun katsojille selitetään, mistä on kyse. Pian päästään jo toimintaan ja leffa vaikuttaa viihdyttävältä scifiseikkailulta. Kuitenkin kun tarina alkaa kulkea eteenpäin, katsojana alkaa huomata, ettei elokuva vaikutakaan kovin kummoiselta. Leffasta löytyy jonkinlainen mysteeri liittyen Majurin menneisyyteen, joka lähtee viemään elokuvaa eri suuntaan alkaneesta tarinasta. Hakkerijutut vajoavat unholaan ja leffan tunnelma alkaa kärsiä. Aluksi Ghost in the Shell tuntuu scifipoliisiteokselta, mutta yhtäkkiä se muuttuukin hahmovetoiseksi draamaelokuvaksi, jonka aikana ei kuitenkaan erityisemmin välitä sen hahmoista, mikä olisi tärkeintä draamaleffalle. Toimintakohtaukset eivät enää oikein vakuuta, sillä katsojana yrittää niin kovasti miettiä, mitä elokuva yrittää olevansa. Joissain kohdissa elokuvaa yritetään hieman saada katsojia pohtimaan, missä menee ihmisen ja robotin raja? Missä kohtaa ihminen muuttuu robotiksi ja voiko kyborgia kutsua enää ihmiseksi? Muuten tämä voisi olla mielenkiintoista, mutta kun pohdiskelu ratkaistaan joka kerta Batman Beginsista (2005) lainatulla repliikillä "tekomme määrittävät meidät", alkaa katsojana haaveilla katsovansa Batman Beginsia Ghost in the Shellin sijaan.

Välillä tuntuu siltä, että alle kahden tunnin teokseen on yritetty tunkea paljon pidempää juonikuviota, jolloin monia asioita olisi jätetty pois. Monet asiat eivät myöskään tunnu toimivan ja jossain kohtaa alkaa miettiä, että eihän kenellekään voi käydä yhtään mitään, kun pahemmankin luokan räjähdyksen jälkeen hahmot voidaan korjata. Viimeinen kolmannes ei enää toimi, eikä erityisemmin myöskään kiinnosta. Mukana on heppoinen lopputaistelu, mutta se ei vakuuta ollenkaan ja viimeinen kohtaus tuntuu tahattoman hölmöltä. Elokuva on myös paikoitellen hieman tylsä ja muutamaan otteeseen tulikin katsottua kelloa, että kauanko tämä vielä kestää? Ghost in the Shellista huomaa, että se perustuu japanilaiseen tuotantoon, sillä tarinan kuljetustapa on välillä animelle tyypillistä ja kehnoa. Veikkaisinkin, että tämä teos toimisi paljon paremmin idässä kuin länsimaissa. Jotkut täälläkin luultavasti tästä tulevat pitämään, mutta uskoisin, että elokuva ei tule yleisesti saamaan erityisen lämmintä vastaanottoa. Omasta mielestäni kyseessä on loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton ja heikko teos.

Ongelmien syistä yksi selviää helposti katsomalla, kuka Ghost in the Shellin on ohjannut: nimittäin Rupert Sanders, jonka ainoa aiempi kokopitkä ohjaustyö on kammottava Snow White and the Huntsman (2012). Ei siis mikään ihme, ettei tämäkään leffa toimi, vaikka onkin huima parannus tuohon kuvotukseen verrattuna. Sandersilla on selvästi visioita yksittäisiin kohtauksiin, mutta ei kokonaisiin teoksiin. Ghost in the Shellin ovat käsikirjoittaneet Jamie Moss ja William Wheeler, joista kumpikaan ei ole kovin montaa elokuvakäsikirjoitusta aiemmin tehnyt. Onneksi muuten tekopuoli elokuvassa on suurimmaksi osaksi kunnossa. Leffa on kuvattu hyvin ja leikkaus toimii usein, vaikka kokonaisuus on hieman sekava. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät, vaikka muutamia heikompiakin efektejä löytyy. Esimerkiksi lopputaistelun kohta, jossa digitaalisesti toteutettu Majuri hyppii putoavia kiviä pitkin ylöspäin - josta tulee heti mieleen Legolaksen samanlainen stuntti leffasta The Hobbit: The Battle of the Five Armies (2014) - on kehnosti toteutettu. Onneksi monet muut asiat ovat upean näköisiä. Äänitehosteet tuovat oman lisäyksensä mukaan. Musiikista vastaavat Lorne Balfe ja Clint Mansell, mutta heidän työnsä ei jää mieleen.

Yhteenveto: Ghost in the Shell on heikko scifihömpötys, josta löytyy mielenkiintoiset lähtökohdat, mutta kehno toteutus. Sen visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttävät, mutta kun muuten leffa ei ole erityisen ihmeellinen, ei sitä luultavasti muista muutaman kuukauden päästä, etenkin kun muita tehosteleffoja, kuten Power Rangers (2017), Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) ja Alien: Covenant (2017), saapuu teattereihin. Scarlett Johansson ei oikein vakuuta pääosassa Majurina, vaikka onkin ihan toimiva taistelukohtauksissa. Muut hahmot eivät ole kovin erityisiä, vaikka Batou onkin aika äijä. Leffan tarina tuntuu muuttavan suuntaa ihan yllättäen ja unohtaa lähes kokonaan, mistä siinä oli aiemmin kyse. Elokuva muuttuu kehnommaksi, mitä pidemmälle sen tarina kulkee ja välillä se on jokseenkin tylsä. Filosofista pohdiskelua on yritetty saada mukaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. Leffasta huomaa, että se perustuu mangaan ja animeen, sillä tarinan kuljetustapa on paikoitellen erikoinen ja kömpelö. Viimeinen kolmannes ei enää tunnu toimivan ja loppuhuipennus on jokseenkin säälittävää katseltavaa. Lopussa hieman vihjaillaan jatko-osaa, mutta tavallaan toivon, ettei sellaista tehtäisi. Jos olet Ghost in the Shell -fani, niin pitäähän tämä katsoa, mutta muuten tämän takia ei tarvitse leffateatteriin raahautua.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Ghost in the Shell, 2017, Paramount Pictures, DreamWorks, Arad Productions, Grosvenor Park Productions, Reliance Entertainment, Seaside Entertainment, Steven Paul Production