Arvostelu: Selviytyminen (Lo imposible - 2012)

SELVIYTYMINEN

LO IMPOSIBLE

Ohjaus: J. A. Bayona

Pääosissa: Naomi Watts, Ewan McGregor, Tom Holland, Samuel Joslin, Oaklee Pendergast, Johan Sundberg, Marta Etura, Sönke Möhring ja Geraldine Chaplin

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Lo imposible (The Impossible), eli suomalaisittain Selviytyminen perustuu tositapahtumiin 26. joulukuuta 2004 tapahtuneesta Intian valtameren maanjäristyksestä, mikä aiheutti valtavan tsunamin, mikä iski Kaakkois-Aasian rannikolle tuhoisalla voimalla. Elokuva lähti liikkeelle espanjalaisten elokuvayhtiöiden, Apaches Entertainmentin ja Telecinco Cineman yhteistyönä, mutta tuotanto laajeni kansainvälisempiin mittoihin ja se päätettiin toteuttaa englanniksi espanjankielen sijaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2010 ja lopulta Selviytyminen sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta, joskin jotkut kritisoivat sitä, että paikallisten thaimaalaisten sijaan elokuva keskittyikin eurooppalaisiin turisteihin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Selviytymistä, vaikka se oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2004 Bennettin perhe matkustaa joulunviettoon Khao Lakiin, Thaimaahan. Tapaninpäivänä perhejuhla muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi taisteluksi selviytymisestä, kun valtava tsunami iskee.

Elokuvan seuraama Bennettin perhe on osittain fiktiivinen ja osittain todellinen. Perheenjäsenet ja heidän koettelemuksensa perustuvat Belónin perheen kauhunhetkiin, kun he olivat lomalla Khao Lakissa tsunamin iskiessä. Kun espanjalaiset tekijät päättivät tehdä elokuvasta kansainvälisemmän, he muuttivat hahmot brittiläisiksi, jotta saisivat isoja tähtiä päärooleihin. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Naomi Watts ja Ewan McGregor näyttelevät Maria ja Henry Bennettiä, kun taas perheen lapsina, Lucasina, Thomasina ja Simonina nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Tom "Spider-Man" Holland, Paddingtoneistakin (2014-2017) tuttu Samuel Joslin ja Oaklee Pendergast. Lapsia myöten näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, tulkitessaan hahmojensa kauhuntunteita, kun he joutuvat hirvittävän tuhon keskelle. Watts on aivan mielettömän hyvä ja ehdottomasti palkintoehdokkuutensa ansainnut. McGregor on varsinkin erään puhelinsoiton aikana loistava. Holland osoittaa lahjakkuutensa jo tässä, mutta hänen hahmonsa käytös on paikoitellen hieman ärsyttävää.

Selviytyminen tekee alussa hieman kömpelöä työtä esitellessään Bennettin perhettä ja leffa hyppää kenties liiankin nopeasti "itse asiaan". Tsunami alkaa jo kymmenen minuutin kohdalla ja filmi kaipaisi kenties toiset kymmenen minuuttia sitä ennen rakentamaan perheen välejä toisiinsa paremmin, minkä lisäksi heidän mukavia lomapäiviä Thaimaassa olisi voinut näyttää hieman enemmän. Nyt tekijät lähinnä tyytyvät yhteen pallonpotkimishetkeen rannalla. Niinpä tsunamin iskiessä välitin lähinnä näyttelijöiden vaikuttavien roolisuoritusten ansiosta hahmojen kohtalosta, enkä niinkään itse hahmojen takia. Se minua ei kuitenkaan haittaa, että elokuva ei keskity thaimaalaiseen perheeseen. Jos kyseessä olisi thaimaalainen elokuva, olisi outoa, jos leffa kertoisi turistiperheestä, mutta kun Selviytyminen on eurooppalainen tuotanto, on ymmärrettävää, että he päättivät kertoa eurooppalaisista lomalla - etenkin kun Bennettin perheen tarina perustuu todellisen perheen koettelemuksiin.

Vaikka elokuva olisikin voinut käyttää tuplasti enemmän aikaa ennen tsunamia, niin kun tsunami osuu Khao Lakiin ja valtava vesimassa vyöryy kaiken läpi, leffa saa unohtamaan tämän ongelman, sillä kohtaus on niin hurjan vaikuttava. Sen lisäksi, että tsunamikohtaus on teknisesti huikean hyvin tehty, se on äärimmäisen jännittävä ja katsoja voi huomata pidättävänsä hengitystään, kun kauhulla seuraa hahmojen joutuvan erilleen toisistaan massiivisen vesivyöryn takia. Jo pelkän kauhistuttavan tsunamikohtauksen vuoksi Selviytyminen kannattaa katsoa. Kun eloonjääneet perheenjäsenet ryhtyvät loppuleffan ajaksi etsimään toisiaan tuhon ja kaaoksen keskeltä, ei jännite ole enää läheskään yhtä korkealla, mutta hahmot saavat pikkuhiljaa enemmän syvyyttä. Loppupäässä katsoja saattaa jopa herkistyä.

Elokuvan on ohjannut J. A. Bayona, joka rakentaa taidokkaasti tiivistä tunnelmaa ja tekee mestarillista työtä itse tsunamikohtauksen kanssa. Käsikirjoittaja Sergio G. Sánchez olisi kuitenkin voinut käyttää ennen tsunamia enemmän aikaa hahmoihin. Tai kenties hän käyttikin, mutta Bayona päätti leikkauksessa ottaa ne hetket pois. Selviytyminen on todella näyttävästi kuvattu ja tuhottujen rakennusten, autojen ja puiden lavasteet veden keskellä ovat vaikuttavan karmivaa katseltavaa. Maskeeraukset ovat erinomaisia ja joidenkin ihmisten saamat vammat ovat jopa kuvottavia. Erikoistehosteet ovat upeat ja tsunamissa on hienosti yhdistelty digiefektejä ja oikeaa vettä ja pienoismalleja. Äänimaailmakin on onnistunut. Tsunamin aikana hyödynnetään tehokkaasti ääniefektejä ja mitä hahmot kuulevat. Kun Hollandin esittämän Lucasin päähän osuu jotain, hän menettää kuulonsa hetkeksi ja samalla elokuvastakin äänet vaimenevat lähes olemattomiin. Säveltäjä Fernando Velázquez tunnelmoi hyvin musiikeillaan, lisäten niin jännitettä kuin herkkyyttä.

Yhteenveto: Selviytyminen on onnistunut draamajännäri, jonka tsunamikohtaus on kaikessa karmivuudessaan todella vaikuttavasti toteutettu kaikin puolin. Katsojan sydän hakkaa, kun seuraa valtavan vesimassan pyyhkivän Khao Lakin yli ja erottaen Bennettin perheenjäsenet toisistaan. Kohtausta ennen toivoisi, että perhe saisi hieman enemmän aikaa, jotta hahmoja rakennettaisiin paremmin ja siten katsoja välittäisi heidän hurjista koettelemuksistaan tosissaan. Tsunamin jälkeen on vangitsevaa seurata, kun perheenjäsenet yrittävät kaaoksen keskeltä löytää toisensa. Lopulta elokuva onnistuu myös iskemään katsojansa tunteisiin. Näyttelijät suoriutuvat vakuuttavasti rooleistaan; niin konkarit Naomi Watts ja Ewan McGregor kuin tulokaslapset Tom Hollandin johdolla. J. A. Bayonan ohjaus on vahvaa ja teknisiltä ansioiltaan filmi on kestänyt hyvin aikaa. Selviytyminen ei ole helppoa katseltavaa, sillä sen kauhumaisuus syntyy todellisen maailman hurjuuksista, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lo imposible, 2012, Mediaset España, Summit Entertainment, Apaches Entertainment, Telecinco Cinema, Canal+ España, Películas la Trini, Instituto de la Cinematografía y de las Artes Audiovisuales, DragonCove Studios, VS Service, Intitut Valencìa de Cinematografia, Generalitat Valenciana

Arvostelu: Uncharted (2022)

UNCHARTED

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Tom Holland, Mark Wahlberg, Antonio Banderas, Tati Gabrielle, Sophia Ali, Manuel de Blas, Steven Waddington, Rudy Pankow ja Pilou Asbæk

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Uncharted perustuu Naughty Dogin samannimiseen pelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2007 pelillä Uncharted: Drake's Fortune. Jo vuotta myöhemmin Sonyn tuottaja Avi Arad ryhtyi työstämään elokuvasovitusta pelien pohjalta. Thomas Dean Donnelly ja Joshua Oppenheimer alkoivat kirjoittamaan elokuvaa, mutta heidät korvattiin pari vuotta myöhemmin David O. Russellilla, jonka oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Russell päätti kuitenkin tehdä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012), joten hänen tilalle pestattiin Neil Burger, joka taas jätti projektin tehdäkseen Divergent - Outolinnun (Divergent - 2014). Seth Gordon valittiin uudeksi ohjaajaksi, mutta hän päätyikin tekemään Baywatchin (2017). Gordonia seurasi Shawn Levy, joka halusikin ohjata Free Guyn (2021), sekä Dan Trachtenberg ja Travis Knight, jotka molemmat lähtivät projektista. Käsikirjoitusta olivat työstämässä mm. Marianne ja Cormac Wibberley, David Guggenheim, Mark Boal ja Joe Carnahan, kunnes Rafe Judkins, Art Marcum ja Matt Holloway saivat tehtyä tekstin, joka miellytti studiota. Ruben Fleischer palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua maaliskuussa 2020... mutta ne jouduttiin keskeyttämään välittömästi alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat heinäkuussa ja nyt monen vuoden viivästymisen jälkeen Uncharted on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Olen itse pariin otteeseen pelannut jotain Uncharted-peliä, mutten ole sen enempää perehtynyt aiheeseen. Kiinnostuin silti filmistä, kun kuulin sellaisen olevan tulossa, mutta elokuvan kokema tuotantohelvetti sai minut laskemaan odotuksiani huomattavasti. Menin katsomaan Unchartedin lopulta IMAXiin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Baarimikkona työskentelevä Nathan Drake lyöttäytyy yhteen Victor "Sully" Sullivanin kanssa löytääkseen kadoksissa olevan isoveljensä Samin, sekä löytöretkeilijä Magalhãesin mittavan kulta-aarteen.

Siitä huolimatta, että pelisarjan innokas fani Nathan Fillion yritti vuosia päästä tähdittämään Uncharted-elokuvaa ja teki jopa yllättävänkin mainion fanifilmin, saaden pelien fanit puolelleen, studio päätti palkata Nathan Draken rooliin Spider-Man -tähti Tom Hollandin. Vaikka aluksi minua harmitti Fillionin puolesta, ettei hän saanut roolia ja koin Hollandin liian nuoreksi elokuvaan, Holland onnistui nopeasti voittamaan minut puolelleen. Hän on jo osoittanut pätevyytensä filmitähteydessä supersankarina ja tekee nyt saman seikkailijana. Vetreä Holland pistää tutulla tavalla itsensä täysillä likoon ja on kiva nähdä päätähden oikeasti tekevän stunttejaan.

     Kun elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan yli kymmenen vuotta sitten, Mark Wahlberg oli pitkään ehdolla pääosaan Nathaniksi. Elokuvan teossa kesti kuitenkin niin kauan, että Wahlberg todettiin liian vanhaksi rooliin ja niinpä hän joutuu tyytymään Nathanin pestaavan Victor Sullivanin, eli kavereille ihan vain Sullyn osaan. Wahlbergin valinta pistää fanit varmasti nostelemaan kulmakarvojaan, mutta itse totuin häneenkin hyvin nopeasti. Hollandin ja Wahlbergin kettuilukemia toimii heti hilpeästi, minkä ansiosta kaksikkoa seuraa mielellään.

Elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas Magalhãesin aarteen perässä olevana Santiago Moncadana, Tati Gabrielle tätä seuraavana Jo Braddockina, sekä Sophia Ali Nathanin ja Sullyn matkaan tarttuvana Chloe Frazerina. Gabrielle ja Ali toimivat oivallisesti rooleissaan, mutta Banderas jättää kylmäksi pahisosastolla. Banderas on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta jopa hänelle tuottaa vaikeuksia saada mitään irti tylsästä hahmostaan.

Unchartedin pitkä tuotantohelvetti ohjaajanvaihdosten ja useiden käsikirjoitusten kera sai minut epäilemään vahvasti elokuvan onnistumisen puolesta, mutta yllättäen kyseessä onkin ihan kelvollinen aarrejahti, joka viihdyttää tarpeeksi toimivasti läpi kahden tunnin kestonsa. Seassa on kaikkea, mitä kunnon Indiana Jones -jäljitelmältä sietääkin odottaa. On vanhojen karttojen tutkimista, ikivanhoja esineitä jotka toimivat avaimina, ansojen täyttämiä salakäytäviä, eksoottisia lokaatioita ja toki omaa etuaan ajavia takinkääntäjiä. Tarina kulkee todella tuttuja latuja ja ainoat juonenkäänteet syntyvät muka-yllättävistä petturuuksista. Tosin eipä niitä voi käänteiksi kutsua, sillä heti alussa Sully varoittaa Nathania, että tällä alalla keneenkään ei voi luottaa.

Ongelmineenkin Uncharted tarjoaa mukavaa eskapismia, joka saa parin tunnin ajaksi unohtamaan arjen huolet ja uppoutumaan seikkailun vietäväksi. Tällaisia "vanhanaikaisia" aarteenmetsästysrainoja ei oikein tehdä enää ja kenties siksi genren kaikki kliseet listalta rastiva Uncharted tuntui niin piristävältä. Tunnelma on oivallisesti rakennettu. Seikkailun kepeä henki on vahvasti läsnä ja välillä seassa on ihan jännittäviäkin vähältä piti -tilanteita. Kaikki johtaa kohti täysin älyvapaata loppuhuipennusta, joka piti tarkoituksellisella hölmöydellään hymyn visusti huulillani.

Monen mutkan kautta ohjaajan hommiin päätyi lopulta Zombielandin (2009) ja Venomin (2018) tehnyt Ruben Fleischer, joka hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajatrio Judkins-Marcum-Hollowayn teksti ei huimaa päätä ja jotkut repliikit kuulostavat siltä kuin kirjoittajat pitäisivät katsojaa tyhminä, mutta sentään he pitävät filmiä tarpeeksi monipuolisena tapahtumien ja paikkojen puolesta. Lisäksi kolmikko on keksinyt useamman jutun, jotka toistuvat oivallisesti pitkin elokuvaa, kuten Nathanin sytkäri, joka ei meinaa millään toimia, kun sitä tarvitsisi. Uncharted on toimivasti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat onnistuvat vähitellen muovaamaan Nathanin näyttämään peliesikuvaltaan. Erikoistehosteiden taso vaihtelee pitkin elokuvaa, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit lisäävät seikkailun tuntua.

Yhteenveto: Uncharted on vikoineenkin kelpo seikkailuelokuva, joka viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Indiana Jonesin jalanjäljissä kulkeva filmi käy läpi aarteenmetsästysleffojen kliseelistan kohta kohdalta, mutta eipä se kauheasti haittaa, sillä tällaisia leffoja näkee nykyään niin harvakseltaan. Salaisissa, ansojen täyttämissä tunneleissa hiippailu soihtu kädessä ja erilaisten vuosisatoja vanhojen pulmien ratkominen pitivät minut sujuvasti mukanaan ja elokuvan loppuhuipennus on niin hilpeän pöljä, etten voinut olla nauttimatta siitä. Tom Holland ja Mark Wahlberg toimivat lopulta yllättävänkin menevästi pääkaksikkona, mutta Antonio Banderas tuottaa harmillisen pettymyksen roiston roolissa. Käsikirjoituksesta löytyvät päivänselvät ongelmansa ja efektiensä puolesta leffa näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä, mutta lopputulos ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Massayleisölle ja monille pelien faneille Uncharted-elokuva tuntuu uppoavan erittäin hyvin ja elokuva nousi heti vuoden tähän asti menestyneimmäksi Hollywood-tuotokseksi. Jatkoa on jo luvattu ja katson sellaisen kyllä ihan sujuvasti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Uncharted, 2022, Columbia Pictures, Atlas Entertainment, Arad Productions, PlayStation Productions, Ayuntamiento de Madrid, Naughty Dog, Sony Computer Entertainment America

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: Child's Play (1988)

CHILD'S PLAY

Ohjaus: Tom Holland

Pääosissa: Catherine Hicks, Alex Vincent, Brad Dourif, Chris Sarandon, Dinah Manoff, Tommy Swerdlow, Jack Colvin, Neil Giuntoli, Raymond Oliver ja Alan Wilder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Child's Play on Tom Hollandin (ei tosin sen Spider-Man -näyttelijän) ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle käsikirjoittaja Don Mancinin ideasta nimeltä "Blood Buddy", kun hän opiskeli elokuva-alalle Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Hän sai idean läpi tuottaja David Kirschnerillä, joka oli myös pohtinut kauhuleffaa tappajanukesta. Metro-Goldwyn-Mayerilla Manchinin teksti kirjoitettiin uusiksi John Lafian ja ohjaaja Hollandin toimesta, kunnes kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1988. Siitä huolimatta, että ennen elokuvan julkaisua monet pitivät studion tilojen edessä mielenosoitusta, vaatien studiota lopettamaan leffan teon, filmi työstettiin valmiiksi ja Child's Play sai ensi-iltansa marraskuussa 1988. Elokuva oli menestys, josta kriitikotkin pitivät ja vuosien varrella leffa on saanut itselleen kulttiklassikon maineen. Itse näin Child's Playn joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin näkemästäni. Pohdin elokuvan katselua uusiksi ja sen arvostelemista kesällä 2019, kun leffasta tehtiin samanniminen uudelleenfilmatisointi, mutta päätin jättää alkuperäisen myöhemmäksi. Nyt kun tätä leffasarjaa ollaan jatkamassa televisiosarja Chuckyn (2021) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Child's Playn... sekä sen jatko-osat.

Pieni Andy-poika saa syntymäpäivälahjakseen pitkään toivomansa Good Guy -nuken nimeltä Chucky. Chuckyn saavuttua taloon pahaenteisiä asioita alkaa kuitenkin tapahtua ja pian käy ilmi, ettei nukke ole niin mukava kuin sen hymyilevä ilme ja lempeä ääni antavat ymmärtää...

Nuori Alex Vincent näyttelee pientä Andy-poikaa, joka saa syntymäpäivänä lahjaksi äidiltään Karenilta (Catherine Hicks) Chucky-nuken, jollaista on toivonut jo kauan. Sekä äitiä esittävä Hicks, että nuori Vincent suoriutuvat todella hyvin rooleistaan. Hicks välittää hienosti äidin voimakasta huolta, kun nukke vaikuttaisi uhkaavan hänen poikansa henkeä. Hicks muuttaa tunnetilaa yhä vain suuremmaksi pakokauhuksi ja katsoja voi tuntea hänen pelkonsa. Vincent on erittäin sympaattinen Andyna, jonka riemu uudesta nukesta hyytyy nopeasti, kun pahoja asioita alkaa tapahtua Chuckyn läsnäollessa. Jos Vincent ei toimisi roolissaan, olisi se jo iso kompastuskivi filmille.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Sarandon etsivä Mike Norrisina, joka alkaa tutkia, kun Chuckyn oikut johtavat ensimmäiseen kuolemaan, Dinah Manoff Karenin työkaverina Maggiena, sekä Brad Dourif vankilasta karanneena vaarallisena sarjamurhaaja Charles Lee Rayna. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Dourif pääsee paremmin esille puheensa kanssa, esittäen leffassa myös Chucky-nuken ääniroolia.

Sen lisäksi, että nuori Vincent olisi potentiaalisesti voinut pilata leffan, jos ei onnistuisi Andy-pojan roolissa, elokuva kaatuisi täysin, jos tekijät eivät onnistuisi Chucky-nuken kanssa. Onneksi toteutus toimii todella hyvin - yhä tänäkin päivänä! Upean animatroniikan, nukkejen ja lyhytkasvuisten näyttelijöiden avulla luotu Chucky on todella kaamiva kauhuhahmo, jonka pelottavuutta vain lisää se, kuinka viattomasti ja suloisesti nukke hymyilee suuren osan ajasta. Tekijät tekivät ehdottomasti oikean ratkaisun siinä, että suunnilleen ensimmäisen puoliskon ajan Chucky pidetään ihan vain tavallisena nukkena ja nuken liikkumiset nähdään lähinnä yllättävinä ilmestymisinä eri paikkoihin tai nuken näkökulmakuvalla. Toisella puoliskolla Chucky päästetäänkin sitten tosissaan valloilleen, mikä on onneksi yhtä efektiivistä, ja yhä vain häijymmäksi muuttuva nukke tarjoaa todellista karmivuutta. Sanattomien naamiotappajien, kuten Halloween-leffojen (1978-) Michael Myersin tai Perjantai 13. päivä -rainojen (Friday the 13th - 1980-2009) Jason Voorheesin jälkeen rääväsuinen nukke on piristävän erilainen hahmo kauhugenreen ja isoin syy, miksi filmi nousi kauhufanien keskuudessa niin suureen suosioon.

Toinen syy suosioon on, että kauhupuoli on läpikotaisin hyvin rakennettu. Tunnelma lähtee vähitellen kohoamaan ja homma muuttuu kaiken aikaa painostavammaksi. Leffan aikana nähdään joitain todella tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa jännitettä aiheuttaa se, kun katsoja odottaa, milloin Chucky ryhtyy vihdoin liikkumaan ja puhumaan oikein kunnolla. Loppuhuipennus on erinomaisen tiivistunnelmainen ja leffa höynäyttää katsojaansa osuvasti sillä, että kun luulee filmin päättyneen, se pistääkin lisää pökköä pesään ja lähtee ihan uusille kierroksille. Sen lisäksi, että leffa on jännittävä, se osaa myös olla hauska. Tarina murhaavasta nukesta on itsessään niin pöhkö, että homma on pakko hoitaa enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Mukana on synkkää huumoria, mutta silti kenties hulvattominta koko leffassa on alun kohtaus, missä Andy yrittää tehdä äidilleen aamiaista.

Ohjaaja Tom Hollandin rakentama tunnelma on todella vangitseva ja samaan aikaan yhä vain jännittävämpi. Alkupäässä leffaa Holland on selvästi ottanut vaikutteita Steven Spielbergin Tappajahaista (Jaws - 1975) ja Ridley Scottin Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) siinä, kuinka paljon hän piilottelee Chuckya. Hollandin ja John Lafian käsikirjoitus Don Mancinin tekstin pohjalta on mainio, vaikkakin on hieman huvittavaa, että erään murhatapauksen jälkeen murha-asunnon asukkaat onnistuisivat muka käskemään tutkivat poliisit pois. Lisäksi vaikka homma toimii jo näin, olisi ollut mielenkiintoista nähdä Mancinin teksti suoraan sovitettuna elokuvaksi, sillä siinä olisi pidetty pitkään salassa, onko murhaaja nukke vai sittenkin Andy-poika itse? Tekniseltä puoleltaankin Child's Play on onnistunut teos, vaikka parit myrskytehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Chucky itse on tosiaan hurjan vaikuttava ilmestys, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt hienoa jälkeä myös mm. parissa räjähdyksessä. Filmi on hyvin kuvattu, napakasti leikattu, sekä taidokkaasti lavastettu ja valaistu. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Joe Renzettin säveltämät musiikit lisäävät painostavuutta.

Yhteenveto: Child's Play on mahtava kauhuelokuva, jonka tappajanukke Chucky on täysin ymmärrettävästi noussut yhdeksi genren suurimmista ikoneista. Brad Dourif on loistovalinta Chuckyn ääneksi ja hahmo on synkästi vekkulimainen tapaus, joka tarjoaa niin nauruja kuin aitoa hyytävyyttä. Chuckyn hienoutta vain lisää nuken upea toteutus eri tekniikoita hyödyntäen. Nukke näyttää yhä yli 30 vuotta myöhemmin vakuuttavalta. Dourifin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, erityisesti nuori ja sympaattinen Alex Vincent ja kauhisteleva Catherine Hicks. Päähenkilöt toimivat oivallisesti ja heidän puolesta jännittää yhä vain enemmän filmin kulkiessa eteenpäin ja Chuckyn näyttäessä todellista luonnettaan. Ensimmäinen puolisko elokuvasta on erityisen jännittävä, katsojan kauhulla odotellessa, milloin alkaa tapahtumaan. Toinen puolisko on enemmän menoa ja meininkiä, mutta elokuva onnistuu silti pysymään tiivistunnelmaisena, tarjoten yhä vain intensiivisemmäksi muuttuvan loppuhuipennuksen. Kaikin puolin Child's Play on klassikkoasemansa kauhugenressä ansainnut ja kuuluu edelleen lajityypin kärkiteoksiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play, 1988, United Artists

Arvostelu: Chaos Walking (2021)

CHAOS WALKING

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.

Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.

     Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.

Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.

Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.

Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.

Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures

Arvostelu: The Devil All the Time (2020)

THE DEVIL ALL THE TIME

Ohjaus: Antonio Campos

Pääosissa: Tom Holland, Bill Skarsgård, Robert Pattinson, Sebastian Stan, Riley Keough, Jason Clarke, Eliza Scanlen, Mia Wasikowska, Harry Melling, Haley Bennett, Pokey LaFarge ja Donald Ray Pollock

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil All the Time perustuu Donald Ray Pollockin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Antonio Campos oli työstämässä elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta The Devil All the Time julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuun puolessa välissä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja sen näyttelijäkaartista, mutta minulta kesti silti useampi päivä, ennen kuin vihdoin katsoin elokuvan. Olin kuullut leffan olevan erittäin synkkä, ahdistava ja vaativa, joten koin tarvitsevani oikean hetken sen katsomiseen.

Korruptoituneessa pikkukaupungissa, missä niin lainvalvojat kuin kirkonmiehetkin ovat hirviöitä, nuori Arvin Russell päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

The Devil All the Time pitää sisällään aika mahtavan näyttelijäkaartin, joista monet pääsevät osoittamaan kykynsä rankemman materiaalin kanssa kuin mitä he ovat aiemmin tehneet. Pääroolissa nuorena Arvin Russellina nähtävä Tom Holland on tietty parhaiten tunnettu nykyisenä Spider-Man -tähtenä. Vaikka Holland selvästi rakastaa rooliaan Marvelin supersankarina, on The Devil All the Timea katsoessa selvää myös se, että hän haluaa näyttää lahjansa muissakin rooleissa. Ja sen hän myös tekee. Kiroileva, tupakoiva, synkistelevä ja jopa tyly Arvin voisi osaamattomissa käsissä vajota kiusalliseksi ja pilata koko filmin, mutta Holland on nappivalinta osaan. Viimeistään tässä hän vakuuttaa siitä, että hänellä on vahva ura edessään, enkä malta odottaa, mitä tällaista Holland seuraavaksi tekee.

Se-kauhuelokuvien (It - 2017-2019) lystikkään hyytävää Pennywise-klovnia näytellyt Bill Skarsgård esittää tässä Arvinin isää, Willard Russellia, joka traumatisoitui toisessa maailmansodassa, mikä vaikuttaa siihen, kuinka hän kasvattaa poikaansa. Ensimmäisen puolituntisen ajan Russell vaikuttaisi olevan filmin päähahmo ja Skarsgård pääsee osoittamaan olevansa enemmänkin kuin friikki kauhuolio. Skarsgård on usein tyly, mutta hänestä löytyy myös tiettyä lämpöä. Willardin vaimoa, eli Arvinin äitiä taas näyttelee Haley Bennett, joka tekee mainiota työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä.

     Muissa rooleissa nähdään mm. Sebastian Stan sheriffi Bodeckerina, Riley Keough tämän siskona Sandyna, Jason Clarke Sandyn pahuuksia tekevänä aviomiehenä Carlina, Robert Pattinson väärin toimivana pastorina, Harry Melling ja Mia Wasikowska uskovaisena pariskuntana ja Eliza Scanlen heidän tyttärenään Lenorana, jonka suojelemisen Arvin kokee velvollisuudekseen. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki elokuvan hahmoista ovat jollain tavalla pahoja, eivätkä "hyviksetkään" tee vain puhtoisia tekoja. Vaikka monet sivuhahmoista jäävät lopulta yksiulotteisiksi, on jo siinä heidän yhdessä ulottuvuudessaan jotain todella kiehtovaa. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan ja itse kukin lumoaa voimakkaalla korostuksellaan. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Dudley Dursleyna parhaiten tunnettu Melling pääsee revittelemään saarnaajana, uusi Batmanimme Pattinson mongertaa vaikuttavasti keksimällään aksentilla ja Hollandin kanssa Marvel-elokuvissa Winter Soldierina nähty Stan on oivallisen kiero ja uhkaava korruptoituneena sheriffinä.

Olen kyllä tyytyväinen, että päätin odottaa The Devil All the Timen kanssa siihen, että jaksaisin katsoa synkkää elokuvaa. Vaikkei elokuva lopulta päässyt ihan niin syvästi ihon alle kuin kenties odotin ja toivoin, on silti selvää, ettei kyseessä ole mikään helppo tapaus. Elokuva on armottoman rujo, tummasävyinen ja lohduton. Vaikka toisaalta se on hyvin epämukava monin tavoin, on se myös erittäin vangitseva ja mukaansatempaava. Lähes kahden ja tunnin kesto meni nopeasti ohi, sillä uppouduin niin vahvasti Arvinin kertomukseen. Puolessa välissä filmin laatu notkahtaa hieman ja tarina tuntuu ajelehtivan kömpelösti, mutta elokuva kyllä löytää taas hienoutensa tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa, missä Holland todella päästetään valloilleen.

Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Vaikkei tekijöitä kiinnosta päästää katsojaansa helpolla, ei myöskään ole mikään haaste jäädä täysin tämän pikkukaupungin kauheuksien lumoihin. Alusta asti on selvää, ettei kyseessä ole mikään mukava kertomus ja ajatus vain vahvistuu, kun hahmoille käy toinen toistaan ikävämpiä asioita. Arvinin tarinan kannalta tämä on koukuttava kasvu. Hänen isänsä on lapsesta lähtien pitänyt huolen, että hän rukoilee Jumalaa apuun, mutta kun hirvittävyydet kasaantuvat Arvinin elämässä, alkaa hänestä pian tuntua, ettei koko Jumalaa ole olemassa. Ja jos on, ei Häntä kiinnosta. Toisaalta hahmo synkistyy, toisaalta hänestä tulee oman käden oikeutta harjoittava lainsuojaton, joka haluaa korjata pikkukaupungin vääryyksiä. Ja niitähän riittää. Kaupunki on täynnä syvästi uskovaisia, mutta samalla he ovat kaikki täysin syntisiä. Uskon menettäminen tällaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä ja kasvuympäristössä oli mielestäni erittäin kiehtovaa seurattavaa.

Elokuvan kerrontatyyli on myös kiehtova. Filmi tosiaan perustuu kirjaan ja tietty kirjamaisuus on todella onnistuttu säilyttämään elokuvasovituksessa. On mielenkiintoinen ratkaisu pistää kirjailija Pollock itse elokuvan kertojaääneksi. Pollockin äänessä on jotain todella ytimekästä, mutta samalla melankolisen aavemaista, mikä sopii leffaan täydellisesti. Kertojaääni, kuten myös tarinan ulottuminen parillekin vuosikymmenelle ja sukupolvelle, sekä pienesti rakeiselle filmille kuvaaminen lisäävät kiehtovuutta, sillä elokuvassa on jotain hyvin vanhanaikaista. Tällaisia rikosfilmejä ei enää tehdä. Jos näyttelijät eivät olisi tuttuja 2010-luvun elokuvista, voisi The Devil All the Time saada hetkeksi jopa luulemaan, että elokuva olisi tehty vuosikymmeniä sitten.

Leffan ohjauksesta vastaa Antonio Campos, joka ei ole itselleni entuudestaan tuttu nimi. Tällä Campos kuitenkin näyttää taitonsa niin tyylikkäästi, että katson erittäin suurella mielenkiinnolla hänen muutkin elokuvansa. Campos vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Paulo Campoksen kanssa ja siinäkin he tekevät hyvää työtä. Karut teemat ja epookkimainen, hitaasti rakentuva kasvukertomus saavat antamaan anteeksi tietyt heppoisuudet filmin puolen välin paikkeilla. Myös teknisesti The Devil All the Time vakuuttaa. Kuvaus on näyttävää ja otokset on leikattu yhteen napakasti. 1950- ja 1960-luvut herätetään takaisin henkiin upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät tunnelmoivat musiikit istuvat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: The Devil All the Time on hieno ja vangitseva rikoskertomus kaikessa synkkyydessään. Elokuvan tunnelma on upeasti rakennettu, ja epämiellyttävä, mutta silti niin lumoava henki ympäröi katsojan heti alussa. Kirjamainen kerronta itse kirjailijan kertojaäänen kera lisää koukuttavuutta. Elokuvassa on jotain vanhanaikaista, mitä vain lisää filmikameroilla kuvaaminen. 1950- ja 1960-luvut ovat vaikuttavasti luodut ja aikakauden pikkukaupungin tapahtumiin uppoutuu täysin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka puolessa välissä elokuvaa taso laskeekin hieman. Tiivistunnelmainen loppuhuipennus kuitenkin nostaa filmin takaisin alkupään mahtavuuteen. Elokuvan teemat uskon menettämisestä uskovaisten keskellä on kiehtova ja päähenkilön kehityskaari onnistuneesti rakennettu. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Tom Holland vakuuttaa synkemmässä roolissa, minkä lisäksi myös Bill Skarsgård, Sebastian Stan ja Robert Pattinson näyttävät lahjakkuutensa. The Devil All the Time ei ole helppo teos, eikä se ole todellakaan sopiva kaikille. Itselleni filmi upposi juuri oikein ja se nousee niin yhdeksi Netflixin parhaista elokuvista kuin yhdeksi kuluneen leffavuoden parhaista filmeistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil All the Time, 2020, Bronx Moving Co., Nine Stories Productions

Arvostelu: Eteenpäin (Onward - 2020)

ETEENPÄIN

ONWARD

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Tom Holland, Chris Pratt, Julia Louis-Dreyfus, Octavia Spencer, Mel Rodriguez, Ali Wong, Lena Waithe ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Onward, eli suomalaisittain Eteenpäin on Pixarin uusi animaatioelokuva ja sen tarina pohjautuu ohjaaja Dan Scanlonin lapsuuteen, kun hänen piti olla veljensä tukena, heidän isänsä menehdyttyä. Yhtiö ilmoitti elokuvasta vuonna 2017 ja äänitykset alkoivat joulukuussa 2018. Animointityö lähti liikkeelle ja nyt Eteenpäin saa ensi-iltansa. Ja kerrankin samaan aikaan Yhdysvaltojen kanssa! Olen jo monta vuotta valittanut siitä, että Pixarin elokuvat ilmestyvät aina Suomessa kaksi tai kolme kuukautta myöhässä, mutta vihdoin pääsemme näkemään uutuusleffan oikeaan aikaan! Itse rakastan suurta osaa Pixarin elokuvista ja olen aina innoissani, kun tiedän yhtiön julkaisevan uuden elokuvan. On siis varmaan selvää, että Eteenpäin on/oli yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta. Menin kovin odotuksin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen, enkä todellakaan pettynyt!

Teini-ikäiset haltiaveljekset Iikka ja Aaro elävät fantasiamaailmassa, missä entisaikojen taiat on unohdettu teknologian myötä. Veljet saavat käsiinsä taikasauvan, millä he voisivat herättää edesmenneen isänsä takaisin yhdeksi päiväksi. Loitsu menee kuitenkin pieleen ja vain isän jalat palaavat takaisin! Iikalla ja Aarolla on vuorokausi aikaa keksiä, kuinka saavat loputkin isästään palaamaan.

Marvel-tähdet Tom Holland ja Chris Pratt ääninäyttelevät elokuvan päähahmoja, haltiaveljeksiä Iikka ja Aaro Kajastusta. Iikka on epävarma ja ujo nuorukainen, joka pelkää, mitä muut ajattelevat hänestä, kun taas Aaro on energinen ja heittäytyvä isoveli, jota ei kiinnosta, että monet koulusta pitävät häntä outona. Veljet ovat erilaiset toisistaan ja siksi tietty täydellinen parivaljakko, jonka kanssa lähtee enemmän kuin mielellään seikkailemaan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitetut ja heitä kehitetään pitkin leffaa taidokkaasti.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Iikan ja Aaron äiti Laura (Julia Louis-Dreyfus), kentaurikonstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez), leijonan, lepakon ja skorpionin yhdistelmä Mantikori (Octavia Spencer), sekä kovat prätkäkeijut. Sivuhahmotkin ovat mainioita tapauksia, jotka tarjoavat niin huumoria kuin lisäsyvennystä mukaan. Oma hahmonsa on tietty myös henkiinherätetyt Aaron ja Iikan isän jalat. Jaloilla ei keksitä vain hauskoja hetkiä, vaan elokuvantekijät ovat saaneet niistä kunnollisen persoonan, joka onnistuu välittämään tunteita hienovaraisin tavoin. Isän jalkojen käyttö on jälleen yksi esimerkki Pixarin esimerkillisestä mielikuvituksesta, luovuudesta ja nerokkuudesta.

Eteenpäin nappaa heti alussa mukaansa kiehtovan maailmansa ansiosta. Olen usein esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003) katsoessani pohtinut, mitä näille fantasiamaailmoille tapahtuisi, jos teknologia edistyisi niissä? Pixar on näköjään pohdiskellut samaa, sillä Eteenpäin näyttää juuri sen: fantasiamaailman, mitä asuttavat haltiat, peikot, kentaurit ja keijut, jotka ovat unohtaneet taian ja esi-isiensä taidot. Keijut eivät osaa lentää ja kentauritkin ajavat autoa. Maailmaa esitellään läpi leffan ja jatkuvasti on hauska huomata veikeitä ideoita, millä meidän maailmastamme on otettu asioita ja muutettu niitä satumaisemmiksi. Esimerkiksi bensa-asemalla myydäänkin suokaasua. Naurut tarjoavat myös kujakissamaisesti käyttäytyvät yksisarviset.

Maailman lisäksi itse tarinakin vangitsee katsojan. Pixarin tuttuun tapaan tämäkin leffa punoo ovelasti tunnesidettä katsojan ja hahmojen sekä tapahtumien välille, jotta asioilla tuntuu oikeasti olevan suuri merkitys. Mitä pidemmälle vuorokausi etenee ilman, että isästä näkyy yhtään enempää kuin jalat, sitä epätoivoisemmaksi katsojakin muuttuu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä kaiken aikaa ja Aaron tavoin voi itsekin innostua kaikenlaisista vaaroista ja pulmista, mitä veljekset joutuvat ratkaisemaan etsiessään keinoa palauttaa isänsä kokonaiseksi. Luvassa on paljon vauhtia ja erittäin viihdyttäviä tilanteita. Lapsille filmi tarjoaa sopivasti jännitystäkin. Aikuiskatsojankin sydän hakkaa veljien onnistumisen puolesta. Elokuva kuitenkin osaa aina rauhoittua ja keskittyä siihen, mikä on tärkeintä. Tunnepuoli on vahva ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on kyynelhanojen aukeaminen odotettavissa. Minä en yleensä itke leffoissa, mutta nämä tekijät tietävät aina, kuinka iskeä minua suoraan sydämeen. Koskettavat osiot nostavat elokuvan mahtavuutta entisestään.

Visuaalisesti Eteenpäin on tietty todella upea teos. Animaatiojälki on jälleen kerran ilmiömäistä ja elokuva pursuaa yksityiskohtia niin paljon, että suu loksahtaa helposti auki kaikkea ihaillessa. Monet maisemat ovat niin tarkasti tehtyjä, että voisi luulla niiden olevan aitoa luontokuvaa. Mukana ei ole ainuttakaan kiireellä tehtyä kuvaa, vaan kaikkeen on panostettu. Äärimmäisen tärkeää on tietty, että elokuvan käsikirjoitukseen on myös panostettu. Dan Scanlonin, Jason Headleyn ja Keith Buninin teksti on erittäin hyvä ja se sisältää oivaa pohdiskelua unohdetuista osaamisista ja tavoista. Fantasiaolennoista kertovan leffan teko ei ole ohjaaja-käsikirjoittaja Scanlonille suinkaan uutta, vaan hän myös ohjasi Pixarin animaation Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013). Eteenpäin on selvästi se parempi teos näistä kahdesta ja Scanlon pitää pakettia hienosti kasassa, rakentaen tunnelmaa taiturimaisesti. Toimivan lisän tunnelmaan tuovat myös Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Eteenpäin on loistava fantasiaseikkailu, mikä tarjoaa Pixarin tuttuun tapaan vahvoja tunteita ja häikäisevää animaatiota. Elokuvan maailma on kiehtovasti luotu ja on veikeä nähdä, kuinka fantastisia elementtejä ja tosimaailmaa yhdistellään. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja elokuva tempaiseekin mukaansa heti alusta alkaen. Itse tarina on monella tapaa hyvin omaperäinen ja siitä saadaan revittyä mahtavia ideoita kaiken aikaa. Päähahmot Iikka ja Aaro ovat mainiot tapaukset ja heidän kehityskaarensa ovat erinomaisesti toteutetut. Pixarin luovuus ja mielikuvituksellisuus ilmenee hienosti siinä, kuinka heidän isänsä jaloista on onnistuttu tekemään kunnon hahmo. Hyvää huumoria on luvassa paljon ja jännittääkin saa. Ja kun kyseessä on Pixar, on herkistyminen taattua. Animaatiojälki on uskomattoman upeaa. Kaikin puolin Pixar jatkaa onnistumisten putkea Cocon (2017), Ihmeperhe 2:n (Incredibles 2 - 2018) ja Toy Story 4:n (2019) jälkeen ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Todella toivon, että myös yhtiön seuraava teos, jo tänä syksynä ilmestyvä Soul - sielun syövereissä (Soul - 2020) jatkaa samalla linjalla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Onward, 2020, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Vakoojat valepuvuissa (Spies in Disguise - 2019)

VAKOOJAT VALEPUVUISSA

SPIES IN DISGUISE

Ohjaus: Nick Bruno ja Troy Quane
Pääosissa: Will Smith, Tom Holland, Rashida Jones, Ben Mendelsohn, Rabe McEntire, Karen Gillan, DJ Khaled, Masi Oka ja Rachel Brosnahan
Genre: animaatio, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Vakoojat valepuvuissa perustuu löyhästi Lucas Martellin lyhytanimaation Pigeon: Impossible vuodelta 2009. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Ice Age -elokuvistaan (2002-2016) tunnettu Blue Sky -yhtiö oli työstämässä filmiä lyhärin pohjalta. Animointi lähti liikkeelle ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2019, vuosi sitten, mutta julkaisua on siirretty yhä vain pidemmälle ja pidemmälle. Maailmanensi-iltansa Vakoojat valepuvuissa sai jo viime joulukuussa, mutta nyt leffa saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun luin sen veikeästä ideasta, mutta kiinnostukseni laantui, sillä leffan traileri ei ollut kovin kummoinen. Päätimme kuitenkin Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa käydä katsomassa elokuvan Finnkinon Lasten sunnuntain ennakkonäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun maailmankuulu salainen agentti Lance Sterling lavastetaan pahikseksi, hänen täytyy piiloutua vakoojavirastoltaan, samalla kun hän selvittää, kuka on kaiken takana. Nuorella ja nerokkaalla Walter Beckettillä on kehiteltynä uusi naamioitumisaine, minkä Lance nappaa, juo... ja muuttuu puluksi.

Agentti Lance Sterling on yhdistelmä James Bondia ja hahmon ääninäyttelijää Will Smithiä. Lance sisältää paljon Smithin piirteitä ja jopa animaatiossa Smith onnistuu tuomaan tutun olemuksensa täysillä mukaan. Bondilta taas on lainattu pukeutumistyyli, nasevat sanailut, erilaiset vimpaimet, sekä tietty se, että huippusalaiseksi agentiksi yllättävän moni tietää Lancen. Heti alussa hahmo toteaakin, mistä tunnistaa maailman parhaimman vakoojan: kaikki tietävät hänet. Lance on kiinnostava hahmo, vaikka suuren osan ajasta hän onkin todella itsekeskeinen. Hänen kasvutarinansa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti tarpeeksi toimiva.

Walter Beckett (Tom "Spider-Man" Holland) taas on todella nuori keksijä, joka yrittää todistaa kykynsä. Hahmon keksinnöt ovat kuitenkin perinteisistä poikkeavia ja hahmo itsessään on hieman erilainen, mikä on leimannut hänet kummajaiseksi vakoojavirastossa. Onkin surullista seurata, kuinka Walter yrittää innoissaan auttaa Lancea puhdistamaan tämän maineen, mutta Lance kohtelee Walteria kehnosti.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. vakoojaviraston johtaja Jenkins (Reba McEntire), Lancea jahtaava agenttijoukko Marcy (Rashida Jones), Eyes (Karen Gillan) ja Ears (DJ Khaled), sekä pahikset robokäsi-Killian (Ben Mendelsohn) ja Katsu Kimura (Masi Oka). Sivuhahmot eivät valitettavasti ole kummoisia tai kiinnostavia, vaikka Killian onkin oivan häijy vastustaja ja usein roistoa esittävä Mendelsohn sopii osaan erinomaisesti. Etenkin Lancen perässä olevat agentit jäävät todella vaisuiksi.

Ilokseni Vakoojat valepuvuissa osoittautui traileriaan paremmaksi animaatioseikkailuksi, mikä tarjoaa varmasti paljon iloa lapsille, mutta mikä onnistuu imaisemaan myös aikuisenkin mukaansa. James Bondin faneille tuottaa suurta riemua nähdä tuttuja puolia, kuten 007-leffoista kopioidut alkutekstit, sekä monia muita viittauksia. Välillä saattaa tuntua siltä, että hassu idea muuttaa agentti puluksi on vain juurikin sitä: hassu idea - millä ei kuitenkaan täysin tiedetä, mitä sillä voisi tehdä. Silti elokuva viihdyttää passelisti läpi kestonsa ja tarjoaa hyviä oivalluksiakin. Paikoitellen Walterin puheet siitä, miksei asioita voisi puhua läpi ja osoittaa myötätuntoa molemmin puolin, jolloin konfliktit ratkeaisivat ilman väkivaltaa, tuntuvat hyvin naiiveilta, mutta toisaalta onhan se hyvä, että lastenelokuvassa pohditaan tällaista.

Toimintaa on kuitenkin tietty mukana ja suurimmaksi osaksi erilaiset takaa-ajot ja tappelut ovat vauhdikkaita ja sujuvia. Aseita kaivetaan esiin, mutta eipä niitä erityisemmin käytetä, vaan mäiske pyritään pitämään mahdollisimman lapsiystävällisenä. Toimintakohtauksissa pidin paljon siitä, kuinka ne eivät tunnu perinteiseltä animaatioiden tyyliltä näyttää toimintaa, vaan enemmän oikeiden näyttelijöiden tähdittämältä toimintaelokuvalta. Kuvaustapa, liikeradat tappeluissa ja lokaatiot olivat epätavallisia lastenleffalle ja innostuin tästä puolesta kenties jopa eniten. Huumoriakin on paljon mukana. Osa vitseistä ei mielestäni osu maaliinsa, mutta kyllä leffassa nauraakin saa. Lapsille on tiedossa paljon hölmöilyä, kun taas aikuiset kohottavat kulmiaan, kun värikkään pommin räjähtäessä joku huudahtaa "fifty shades of jei!". Pulutoilailut taas huvittavat kaikenikäisiä.

Huumorinsa, toimintansa ja yleistunnelmansa avulla leffa lentää korkeammalla kuin sen paperilla ennalta-arvattava tarina saisi luulemaan. Aikuiskatsoja hoksaa monet asiat kauan ennen kuin ne tapahtuvat ja sitten niitä vain odottaa tapahtuvaksi. Paikoitellen elokuva voisi luottaa katsojansa älykkyyteen enemmän, mutta ongelmistaan huolimatta Vakoojat valepuvuissa toimii oivallisesti. Animaatiojälki on monin tavoin mainiota, vaikkei saakaan katsojaa ällistelemään huikeilla visuaalisuuksilla, kuten esimerkiksi Pixarin teokset. Hahmot ovat veikeän näköiset ja leffan värikkyys on miellyttävää katsottavaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron säveltämät musiikit lainailevat tuttuja agenttisävelmiä ja hyödyntää niitä sujuvasti pitkin filmiä.

Yhteenveto: Vakoojat valepuvuissa on oiva agenttianimaatio kaikenikäisille. Lapsille on luvassa veikeää hassuttelua ja vauhdikasta seikkailua, kun taas aikuinen voi hoksata viittauksia James Bond -leffoihin ja nauttia muutamista nokkeluuksista. Walter Beckettin puheet mukavammista keinoista edistää rauhaa voivat kyynisen aikuisen korvaan kuulostaa lapsellisilta, mutta toisaalta on hyvä, että leffa opettaa lapsille, ettei väkivallan oikeasti pitäisi olla ratkaisu. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin mainioita ja on hienoa, että ne on toteutettu hieman ytimekkäämmin kuin lastenleffoissa yleensä. Silti ne pidetään sisällöltään lapsiystävällisinä. Itse tarina puluksi muuttuvaksi agentiksi on kelpo idea, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät tekijätkään tietäisi, mihin ideaa viedä. Pulu-urpoilu kuitenkin viihdyttää passelisti. Animaatiojälki on sujuvaa, muttei erityisen ihmeellistä. Vakoojat valepuvuissa on kelpo aloitus vuoden animaatio-osastolle, mutta enpä usko, että tulen muistamaan tämän näkemistä enää vuoden lopussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spies in Disguise, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Blue Sky Studios, Chernin Entertainment, Twentieth Century Fox Animation

Arvostelu: Eläintohtori Dolittle (Dolittle - 2020)

ELÄINTOHTORI DOLITTLE

DOLITTLE

Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.

Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.

Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille.
     Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.

Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.

Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.

On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.

Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures