Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Black Phone 2 (2025)

BLACK PHONE 2

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Miguel Mora, Jeremy Davies, Demián Bichir, Arianna Rivas, Graham Abbey, Maev Beaty, Anna Lore ja Ethan Hawke 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Joe Hillin novelliin perustuva kauhuelokuva The Black Phone (2021) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Hill itse keksi idean jatkotarinaan, minkä pohjalta ohjaaja Scott Derrickson ja C. Robert Cargill työstivät käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Black Phone 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon ensimmäisestä The Black Phonesta ja olin hieman ihmeissäni, kun jatko-osasta ilmoitettiin - olihan ensimmäinen leffa kertonut tarinan selvästi päätökseen. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Black Phone 2:n heti sen ensi-iltapäivänä. 

On kulunut neljä vuotta siitä, kun Finney Blake karkasi vankeudestaan ja tappoi lapsia murhanneen Nappaajan. Finney alkaa kuitenkin saada puheluita haudan takaa, minkä lisäksi hänen siskonsa Gwen näkee painajaisia seurakuntaleirillä vuosia sitten murhatuista lapsista.

The Black Phonen tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty päähenkilö Finney Blakesta, jota näyttelee kovaa nousua Hollywoodissa muun muassa Näin koulutat lohikäärmeesi -uudelleenfilmatisoinnin (How to Train Your Dragon - 2025) myötä tekevä Mason Thames. Thames jatkaa oivaa työtään, tulkiten nyt hyvin sitä, millaiset traumat Finneyn kokemukset siepattuna ovat jättäneet häneen. Finney jää kuitenkin yhä enemmän taka-alalle jatko-osassa, sillä tällä kertaa todellinen päähenkilö on hänen siskonsa Gwen (Madeleine McGraw), joka näki jo ensimmäisessä leffassa näkyjä, mutta jonka psyykkiset kyvyt lähtevät laukalle tässä. Valitettavasti McGraw ei vakuuta roolissaan, vaan hän ylinäyttelee minkä ehtii, jopa vaivaannuttavuuteen asti.

     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Davies Finneyn ja Gwenin isänä Terrencenä, Miguel Mora Gweniin ihastuneena Ernestona, sekä Demián Bichir, Arianna Rivas, Graham Abbey ja Maev Beaty Alpine Lakella sijaitsevan seurakuntaleirin vetäjinä Armandona ja tämän sukulaistyttö Mustangina, ja pariskuntana Kennethinä ja Barbarana. Niin ja tekee Ethan Hawkekin toki paluun Nappaajana, siitä huolimatta, että Finney pisti tämän lapsia sieppaavan ja tappavan tyypin hengiltä. Kaikki, mikä teki Nappaajasta kiehtovan hahmon alkuperäiselokuvassa, loistaa tässä poissaolollaan ja tilalla on hämmentävä Freddy Krueger -kopio, joka jahtaa Finneytä ja Gweniä näiden unissa. Sivunäyttelijät hoitavat muuten tonttinsa passelisti, mutta Hawke tuntuu itsekin tuumivan, että miksi tämä leffa piti edes tehdä ja vieläpä näin?

Enpä ole varmaan viimevuotisen Joker: Folie à Deuxin (2024) jälkeen nähnyt yhtä turhauttavaa ja tasonsa puolesta huomattavasti alkuperäiselokuvaa heikompaa jatko-osaa kuin Black Phone 2. Oli jo itsessään erikoinen veto tehdä jatko-osa tarinalle, joka vaikutti jo päättyneen ja nyt leffan nähneenä voikin todeta, että tämä tehtiin puhtaasti rahan takia. Toisaalta pitää nostaa hattua tekijöille siitä, että he eivät ole halunneet vain kierrättää ensimmäisen osan tarinaa uudestaan, mutta sitten taas se, mitä he ovat keksineet tilalle, ei juuri toiminut itselleni. On ihan kiinnostavaa lähteä Alpine Lakelle selvittämään mysteeriä, miksi vuosia sitten leirillä kuolleet pojat yhtäkkiä soittelevat Finneylle ja Gwenille, mutta valitettavasti paljastukset ja muut ratkaisut jättivätkin sitten kylmemmäksi kuin miljöön hyytävä lumimyrsky.

Black Phone 2 on omituinen kopio Painajainen Elm Streetillä -elokuvista (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010), jonka pelottelut tapahtuvat lähinnä hahmojen unissa. Valitettavasti Nappaaja ei ole Freddyn tasoinen veijari, eivätkä unikohtaukset ole järin kiinnostavia, mielikuvituksellisia tai mikä pahinta, pelottavia. Black Phone 2 on hämmentävän jännityksetön kauhuraina, joka toisinaan matelee eteenpäin niin hitaasti, että huomasin haukottelevani useammin kuin säpsähtäväni kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Asiaa eivät auta muutamat tahattoman koomiset jutut, jotka syövät sitten viimeisetkin kauhun rippeet. Kaikki tämä on valtava sääli, sillä pidin paljon ensimmäisestä The Black Phonesta. Mutta mitäpä voikaan odottaa jatko-osalta, joka tehtiin vain, koska ensimmäinen leffa menestyi niin hyvin koronastakin huolimatta, eikä pohjalla ole enää hyvää lähdemateriaalia? Minua ei haittaa yhtään, jos "Black Phone 3" jää tekemättä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen leffan tapaan Scott Derrickson, jonka työ ei vakuuttanut minua tällä kertaa juuri lainkaan. Karmiva ilmapiiri ja muu loistavat poissaolollaan. Derricksonin ja C. Robert Cargillin työstämä käsikirjoitus on paljon ontuvampi ja pyörittelin silmiäni sille, että Nappaaja on pitänyt kirjoittaa isommaksi osaksi Finneyn ja Gwenin menneisyyttä. Teknisiltä ansioiltaan Black Phone 2 on kelvollinen, joskin leikkauksessa se kaipaisi reipasta tiivistämistä. Elokuva on hyvin kuvattu ja jos jostain pidin paljon, niin unikohtausten visuaalisesta estetiikasta, sillä ne on kuvattu kasarin aikaisiksi kotivideoiksi. Lavasteet ovat pätevät, puvustus oivaa ja maskeerauskin menevää. Äänimaailma toimii, joskin Atticus Derricksonin musiikit eivät pääse samalla lailla vauhtiin kuin ykkösleffan säveltäneen Mark Korvenin työt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Phone 2, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Canadian Film or Video Production Tax Credit (CPTC), Crooked Highway, Ontario Creates

Arvostelu: Chaos Walking (2021)

CHAOS WALKING

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.

Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.

     Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.

Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.

Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.

Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.

Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures

Arvostelu: Godzilla vs. Kong (2021)

GODZILLA VS. KONG

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Rebecca Hall, Kaylee Hottle, Alexander Skarsgård, Brian Tyree Henry, Julian Dennison, Demián Bichir, Shun Oguri, Eiza González, Lance Reddick ja Kyle Chandler

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Japanilaisen hirviökauhuelokuva Godzillan (ゴジラ - 1954) amerikkalaisversio Godzilla (2014) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Kuitenkin ennen kuin Godzilla: King of the Monsters (2019) sai ensi-iltansa, sarjaan päätettiin yhdistää toinen legendaarinen elokuvahirviö, vuonna 1933 ensiesiintymisensä tehnyt King Kong. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) oli myös hitti, mutta Godzilla: King of the Monsters jäi taloudelliseksi pettymykseksi. Se ei kuitenkaan estänyt tekijöitä huipentamasta aloittamaansa ideaa ja pistää nämä kaksi monsteri-ikonia taistelemaan toisiaan vastaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on siirretty. Maaliskuussa 2021 Godzilla vs. Kong päätettiin vihdoin julkaista maailmalla niissä maissa, joissa elokuvateatterit ovat auki ja nopeasti filmi nousi pandemia-ajan menestyneimmäksi elokuvaksi. Valitettavasti Suomi ei kuulunut näiden onnekkaiden maiden joukkoon maalis-, eikä huhtikuussa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että elokuva on ihan oikeasti tulossa katsottavaksi myös meille. Itselleni sarjan kolme aiempaa hirviörymistelyä olivat kaikki enemmän tai vähemmän pettymyksiä, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun tekijät ilmoittivat Godzilla vs. Kongista. Elokuvan traileri oli kuitenkin yllättävän mainio ja sai minut innolla odottamaan leffan näkemistä. Odotus tuntuikin todella pitkältä, kunnes tänä tiistaiaamuna kävin jopa hieman epäuskoisena vihdoin ja viimein katsomassa Godzilla vs. Kongin sen lehdistönäytöksessä.

Kun suojelijaksi luultu Godzilla yllättäen hyökkää ihmisten kimppuun, ihmiskunnan ainoa toivo titaanin pysäyttämiseksi on Kong.

Godzilla: King of the Monsters -elokuvasta tutut hahmot Madison (Millie Bobby Brown) ja hänen isänsä Mark (Kyle Chandler) tekevät paluun ja saavat kaverikseen uusia ihmishahmoja. Alexander Skarsgård esittää Nathania, joka tutkii sarjan aiemmissa osissa esiteltyä teoriaa maanalaisista valtavista luolastoista, joissa titaanit elelevät. Rebecca Hall näyttelee Ileneä, joka tutkii Kongia Pääkallosaarella. Brian Tyree Henry esittää salaliittoteorioita viljelevää Bernietä, kun taas Julian Dennison nähdään Madisonin kaverina Joshina. Demián Bichir näyttelee Apex Cybernetics -yhtiön johtajaa Walter Simmonsia, Eiza González tämän tytärtä Maiaa ja Shun Oguri edellisistä Godzilla-leffoista tutun Ishiro Serizawan (Ken Watanabe) poikaa Reniä. Siinä, missä aiemmissa MonsterVerse-elokuvissa yksiulotteisen tylsät ja kehnot, mutta silti liikaa ruutuaikaa saavat ihmishahmot koituivat leffojen ongelmaksi, Godzilla vs. Kongissa osataan hyvin tasapainottaa hirviöiden ja ihmisten osuudet. Paria poikkeusta lukuunottamatta ihmishahmot toimivat yllättävänkin kelvollisesti. Erityisesti Brian Tyree Henry toimii hilpeänä koomisena sivuhahmona. Ihmishahmoista ehdottomasti paras on kuitenkin Pääkallosaarella syntynyt kuuro Jia-tyttö (Kaylee Hottle), joka on muodostanut ystävyyden Kongin kanssa. Jia on äärimmäisen sympaattinen ja Hottle on erinomainen roolissaan. Jian ja Kongin yhteys luo filmiin sydäntä, mikä on puuttunut täysin aiemmista MonsterVersen rainoista.

Mutta tuskin kukaan lähtee katsomaan Godzilla vs. Kong -nimistä elokuvaa ihmishahmojen takia, vaan juurikin näiden legendaaristen monstereiden vuoksi. Ja ai että, sillä saralla leffa kyllä todella tarjoaa! Erityisesti Kong on mukana kaiken aikaa ja suuresta gorillasta tehdään sankaria samalla, kun atomihenkäystään hönkivästä Godzillasta maalaillaan tällä kertaa vihollista ihmiskunnalle. Kun nämä kaksi ikonista titaania pistetään vihdoin vastakkain, on hirviöiden turpaanveto kaiken odotuksen arvoista. Rakennukset ja laivasto saavat toden teolla kyytiä, kun Godzilla ja Kong ottavat yhteen maalla ja merellä. Leffa ei säästele iskuissaan ja tarjoaa juurikin sitä, mistä katsoja on maksanut. Elokuva on totaalisen rehtiä, ison luokan popcorn-viihdettä ja yllättävänkin onnistunutta sellaista. Aiemmin pienen luokan filmejä tehnyt ohjaaja Adam Wingard selvästi tietää, mitä tekee ja Godzilla vs. Kong onkin kirkkaasti tämän Monsterversen paras elokuva.

Toki leffaan mahtuu tietyt vikansa, liittyen esimerkiksi hölmöihin scifijuttuihin, mitkä pitää katsoa sormien läpi, jotta pysyy menossa mukana. Itse en kokenut siihen vaikeuksia, sillä filmi on niin pirun viihdyttävä alusta loppuun. Kyseessä on sarjan lyhyin elokuva kestoltaan ja ihan hyvä niin, sillä tiiviinä pakettina ei aika ehdi käydä pitkäksi. Sarjan aiemmista osista löytyi jokaisesta omat ongelmansa, kuten nimikkohahmon jääminen tylsien sivumörköjen varjoon ja itse leffan ollessa pitkäveteinen ja ankean harmaa (Godzilla), hyvien näyttelijöiden tuhlatessa aikaansa keskinkertaisessa seikkailuleffassa (Kong: Pääkallosaari) ja potentiaalisten taistelujen peittyessä milloin savuun, myrskyyn ja muuten vain pimeyteen, samalla kun huonot ihmishahmot ärsyttävät (Godzilla: King of the Monsters). Ne leffat tuntuivatkin lähinnä pelkiltä harjoituksilta ja tämä on se kunnon ottelu. Niillä leffoilla testattiin, mikä toimii ja mikä ei, jotta Godzilla vs. Kong sisältäisi juurikin ne oikeat ainekset.

Tässä ei peitetä titaanien turpaanvetoa pimeydellä, sumulla ja sateella, vaan monsterit mättävät toisiaan pataan pääasiassa täysin näkyvissä ja päivänvalossa. Yölläkin on toimintaa, mutta Godzillan ja Kongin öinen yhteenotto Hong Kongissa on todella upeaa katseltavaa, kaupungin rakennusten valaistessa hirviöt neonvaloin. Kaikin puolin leffa on äärimmäisen komeaa seurattavaa. Hirviöt on toteutettu huikein tietokonetehostein. Kong ja erityisesti Godzilla näyttävät upeilta, enkä voinut olla hymyilemättä innokkaasti joka kerta, kun olennot kohtasivat toisensa. Erityisen veikeää on, kuinka kekseliäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja taisteluihin keksitään. Virtuaalikameraa on aseteltu monipuolisin tavoin ja niin katutasolta kuin talojen sisältä kuvatut otokset, sekä Kongin nyrkkien mukana päin Godzillan näköä tumahtavat kuvat ovat hienoja. Ympärillä tuhoutuvat rakennukset ovat myös vaikuttavasti toteutetut. Kaikin puolin elokuvan tehostetiimi ansaitsee aplodit näyttävästä työstään.

Eric Pearsonin ja Max Borensteinin käsikirjoituksesta löytyy toki heikkoutensa paikoitellen kiusallisen kehnosta dialogista hetkiin, joissa hahmojen ongelmia ratkotaan kohtausten ulkopuolella, jotta ei tarvitse selittää katsojalle, miten jokin tietty asiaa saatiin hoidettua. Tarvitaankin näitä ikonisimpia leffamörököllejä ymmärtävä ja rakastava tekijä, jotta kaksikon tekstistä saa aikaiseksi päräyttävän elokuvaelämyksen ja sen Wingard tosiaan tekee. Sen lisäksi, että leffa näyttää todella hyvältä, se myös kuulostaa erittäin voimakkaalta. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit jytisevät lujaa, paisuen eeppisiin mittoihin aina Godzillan ja Kongin tappelujen aikana. Äänimaailma pauhaa myös kovalla ja kun nämä monsterit karjuvat raivokkaasti toisiaan päin, ihoni nousi ihan kananlihalle.

Yhteenveto: Godzilla vs. Kong on mitä mainiointa popcornviihdettä, joka tarjoaa mahtipontisia monsteritaistoja koko rahan edestä. Leffasta löytyy käsikirjoituksellisia vikoja ja pari kehnompaa ihmishahmoa, mutta suurimmaksi osaksi viat pystyy katsomaan edes osittain sormien läpi, kun meno on näin innostavaa ja komeaa. Godzillan ja Kongin taistelut todella ovat odotuksen arvoisia ja ne on loihdittu huikein tietokonetehostein. Efektitiimi tarjoaa ällistyttävän hienoa kuvastoa, kahden legendaarisen titaanin vetäessä toisiaan turpaan kirkkaassa päivänvalossa ja tyylikkäiden neonvärien loisteessa. Myös äänimaailma jytisee upeasti tehosteiden ja Tom Holkenborgin säveltämien eeppisten musiikkien voimalla. Filmi onnistuu tasapainottamaan mukaan ihmisten juonikuvioita sujuvammin kuin Monsterversen aiemmat tuotokset ja muutenkin leffa on ylivoimaisesti uuden sarjansa paras elokuva. Edellisten leffojen ongelmista on otettu opiksi ja Godzilla vs. Kong on erittäin viihdyttävä hirviöleffa, jonka ainakin itse haluan nähdä mahdollisimman pian uudestaan. Tämä elokuva todella on tehty teattereihin, eivätkä edes isot 4K-televisiot tee lopulta oikeutta filmin näyttävyydelle. Jos siis saatte mahdollisuuden nähdä Godzilla vs. Kongin mahdollisimman isolta valkokankaalta kunnon äänijärjestelmän kera, suosittelen tarttumaan siihen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla vs. Kong, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment

Arvostelu: The Grudge (2020)

THE GRUDGE

Ohjaus: Nicolas Pesce
Pääosissa: Andrea Riseborough, Demián Bichir, John Cho, Betty Gilpin, Lin Shaye, Frankie Faison, Jacki Weaver, Zoe Fish, William Sadler, John J. Hansen ja Tara Westwood
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Takashi Shimizun luoma kauhuhahmo Kayako teki ensiesiintymisensä lyhytleffassa Katasumi (片隅) vuonna 1998, minkä jälkeen hahmo esiintyi suoraan videolle julkaistuissa kauhuelokuvissa Ju-on (呪怨 - 2000) ja Ju-on 2 (呪怨2 - 2000). Tunnetuksi hahmo nousi tosissaan vasta kolmannen Ju-on -elokuvan, eli Kirouksen (Ju-on: The Grudge - 2002) myötä. Kriitikoilta elokuva ei saanut kummoista vastaanottoa, mutta kauhufanit innostuivat leffasta ja se saikin useamman jatko-osan. Koska japanilaisen Ringu-kauhuelokuvan (リング - 1998) amerikkalainen uudelleenfilmatisointi The Ring (2002) oli noussut suureen suosioon, Yhdysvalloissa heräsi kiinnostus muitakin japanilaisia kauhuleffoja kohtaan. Sony Pictures nappasi Kirouksen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä uudelleenfilmatisointia. Sarjan kauhuhahmo Kayakon luoja ja Kirouksen ohjaaja Shimizu pyydettiin ohjaamaan ja lopputuloksena oli Kauna (The Grudge - 2004). Elokuva oli suurmenestys ja se saikin kaksi jatko-osaa, Kauna 2:n (The Grudge 2 - 2006) ja The Grudge 3:n (2009), joista jälkimmäinen, suoraan DVD:lle tehty leffa sai pahan lyttäyksen faneiltakin. Sony ei kuitenkaan halunnut luovuttaa sarjan suhteen ja alkoi nopeasti suunnittelemaan uutta elokuvaa. Vuonna 2014 leffan käsikirjoittajaksi valittiin Jeff Buhler, mutta kun kesällä 2017 Nicolas Pesce palkattiin ohjaajaksi, tämä päätti kirjoittaa koko leffan uusiksi. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja viime vuonna sitä kuvailtiin uudestaan, sillä studio ei ollut tyytyväinen ensimmäisiin leikkausversioihin filmistä. Lopulta elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja nyt The Grudge saa ensi-iltansa. Minun täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt ainuttakaan Ju-onia tai Kauna-leffaa ennen tätä, vaikka olen ollut tietoinen sarjasta jo lapsesta asti. Kiinnostuin kuitenkin hieman, kun kuulin uuden osan olevan tulossa, vaikka odotukseni itse teosta kohtaan olivat hyvin matalat. Odotuksiani vain laski suuri negatiivisuus elokuvaa kohtaan, mitä kriitikot ja sarjan fanit levittivät internetissä. Menin katsomaan The Grudgen sen lehdistönäytökseen tammikuun alussa ja kysessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna. Olen täysin varma, että olisin voinut tehdä paljon paremmankin valinnan...

Etsivä Muldoon ryhtyy tutkimaan kummallista kuolemaa, mikä juontaa juurensa Reyburn Driven taloon 44. Muldoon huomaa pian, että taloaa piinaa kirous, mikä jahtaa kaikkia, jotka astuvat taloon sisälle.

Pääosassa etsivä Muldoonina nähdään Andrea Riseborough, joka on kyllä sopiva poliisiksi ja ihan hyvä roolissaan, mutta jonka hahmo jää erittäin tylsäksi. Hahmo tutkii murhia kiehtoutuneena ja kun jokin karmiva on hänen perässään, hän joutuu usean säikyttelyn kohteeksi. Ja siinäpä se. Katsojaa ei kiinnosta lainkaan hahmon kohtalo - ei, vaikka kyseessä on pienen pojan (John J. Hansen) äiti, jolloin katsojana pitäisi kai toivoa, että hahmo selviäisi huolehtimaan lapsestaan. Muldoonin poika on kuitenkin niin kehnosti kirjoitettu mukaan ja Hansen on niin kiusallisen huono osassaan, ettei tästäkään jaksa välittää.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. etsivä Goodman (Demián Bichir), vanha pariskunta Faith ja William Matheson (Lin Shaye ja Frankie Faison), kiinteistönvälittäjäpariskunta Peter ja Nina Spencer (John Cho ja Betty Gilpin), sekä jännään alaan erikoistunut Lorna Moody (Jacki Weaver). Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia, mutta heidän kertomuksensa (leffa seuraa usean perheen elämää) ovat hieman kiinnostavampia kuin etsivä Muldoonin. Näyttelijät toimivat tarpeeksi kelvollisesti rooleissaan, vaikkakin Bichiristä ei tiedä, kuuluuko suuri kyllästyminen vain hänen etsivähahmoonsa, vai paistaako Bichirin turhautuminen leffaa kohtaan läpi. Ju-on- ja Kauna-leffojen demonihahmo Kayakoa fanittavat voivat heti valmistautua pettymykseen, sillä hänet nähdään vain parin sekunnin ajan heti leffan alussa.

En ollut tosiaan nähnyt ainuttakaan sarjan aiempaa osaa - en amerikkalaista tai japanilaista. Uusi The Grudge on siis ensimmäinen kunnon kosketuspintani koko hommaan, joten minun oli vaikea sanoa, kuinka hyvin leffa palvelee lisäosana sarjalle. Onneksi lehdistönäytöksessä oli mukana Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni, joka oli valmistautumisena katsonut viisi leffaa sarjasta ja hän pystyikin kuvailemaan, mikä kaikki leffassa oli pielessä vanhoihin teoksiin verrattuna. Hänen puheidensa ja internetistä lukemani perusteella voinkin siis sanoa, että jos olet suuri Ju-on- tai Kauna-fani, kannattaa odotukset laskea mahdollisimman mataliksi. Minun ei onneksi tarvitse osata verrata sarjan aiempiin osiin, sillä pystyn jo näin sanomaan, että uusi The Grudge on todella huono kauhuleffa. Heti alussa käy turhauttavan selväksi, että kyseessä on jälleen yksi tyhjänpäiväinen böö-pelottelu, mikä säpsäyttelee kovilla äänillään, mutta missä ei olekaan sitten mitään muuta.

Sen lisäksi, että elokuva on todella huono, on se myös todella tylsä. Kun hahmojen kohtalo ei kiinnosta tippaakaan, heidän juonikuvionsa eivät nappaa mukaansa ja säikyttelytkin lähinnä haukotuttavat kliseisyydellään ja geneerisyydellään, on pelottavinta lähinnä se, kuinka pitkältä ajalta puolitoista tuntia voikaan tuntua. Elokuva yrittää monimutkistaa tarinaansa kertomalla eri juonikuviot väärässä järjestyksessä, hyppien jatkuvasti ajassa eteen ja taakse. Samalla se kuitenkin tekee mokia siinä, että se näyttää joidenkin hahmojen kohtalot ennen kuin heihin edes tutustutaan. Lopussa filmi tarjoaa suuren paljastusmontaasin, missä oikein kunnolla näytetään, miten kaikki linkittyy toisiinsa ja sitä katsoessa sivusilmälläkin leffaa seurannut voi vain todeta, että "juu, tämä kaikki oli tiedossa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana".

Sentään The Grudge onnistuu paikoitellen huvittamaan huonoudellaan. Vaikka sarjalle ikoninen korina-ääni onkin karmiva, sitä ylikäytetään ja vieläpä sellaisissa kohtauksissa, joissa se muuttuu koomiseksi. Kun hahmo kuulee sen ruokakaupassa keskellä yötä, mieleen tulee nopeammin hyllyjen väliin sammunut juoppo kuin kirottu pahuus. En tosin yhtään ihmettele, jos osa korinasta johtuikin näytöksessä kuorsaavasta katsojasta, jolle leffan tylsyys oli liikaa. Äkkisäikäyttelyt ovat nykykauhun typerä tavaramerkki, mikä tuntuu käyvän vain laiskemmaksi vuosi vuodelta. Tässä on huvittavaa, että todella monta kertaa ennen säikäytystä soitetaan rauhallista pianoa, aivan kuin elokuva luulisi leikittelevänsä katsojalla. "Kuten pianon rauhoittava ääni kertoo, on kaikki aivan hyvin, eikä mitään pahaa tapah... BÖÖ ÄHÄKUTTI SÄIKÄHDIT!" Kaikki tämä johtaa lopetukseen, minkä arvaa heti ja kun lopputekstit rullaavat, on päällimmäinen ajatus: tässäkö tämä nyt oli?

Elokuvan on ohjannut pienimuotoisia kauhuleffoja, kuten The Eyes of My Motherin (2016) tehnyt Nicolas Pesce. Leffa ei kuitenkaan tunnu pienen indietekijän tuotokselta, vaan studion määräilemältä rainalta, millä yritetään tahkoa mahdollisimman paljon rahaa teinien taskuista. Ja kun kyseessä on Sony, ei ole epäilystäkään, etteikö studio olisi saapunut saksien kanssa paikalle, kun leffaa on leikattu. Tunnelma on erittäin kehnosti rakennettu ja käsikirjoitus on vielä kehnommin pistetty kasaan. Teksti on kömpelöä ja monessa kohtaa dialogi tuntuu siltä kuin se olisi raakaversiosta otettua, mitä on ollut tarkoitus työstää paremmaksi, mutta mitä ei koskaan muistettu tehdä. Myös musiikit kuulostavat siltä kuin ne olisivat ensimmäisten leikkausversioiden esimerkkimelodioita, ennen kuin oikeat musiikit sävelletään mukaan. Ääniefektit luottavat koviin säikäytysääniin, sekä kummallisiin kurkkuääniin, mitä filmin demonit, kummitukset, sun muut kammotukset päästelevät. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, valaisulla kikkaillaan välillä toimivasti, lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeerauksella on saatu aikaiseksi ällöjä yksityiskohtia. Eivätpä nämä pienet yksityiskohdat onnistu pelastamaan muuten pahasti tökkivää kokonaisuutta.

Yhteenveto: The Grudge on valitettavan surkea kauhuraina, mikä ei onnistu rikkomaan teineille tehtyjen kauhuelokuvien kirousta olla pelkkiä tyhjänpäiväisiä säikyttelyjä. Kauhukohtaukset ovat laiskasti rakennettuja ja ne alkavat hyvin nopeasti vain toistamaan samaa kikkaa. Pianonpimputtelua, hiljaisuus, vähän epämääräisiä kurkkuääniä ja BÖÖ! Kova ääni säpsäyttää, mutta lähinnä siksi, että elokuvan tylsyys voi saada ajatukset harhailemaan ja ääni palauttaa keskittymisen valkokankaalle. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta lainkaan, eivätkä eri juonikuviot koskaan nappaa mukaansa, jolloin filmi on oudonkin pitkäveteistä seurattavaa. Kaikki johtaa lopetukseen, mikä yrittää olla muka-nokkela, yhdistellessään juonikuvioita toisiinsa, mutta joka epäonnistuu pahasti. Katsojaa lähinnä huvittaa, kuinka tyhmältä lopetus tuntuu. Näyttelijät tekevät paikoitellen tarpeeksi hyvää työtä ja tekniseltä puolelta löytyy positiivistakin sanottavaa. Mutta kun käsikirjoitus on näin surkea, ohjaus näin mitäänsanomatonta ja koko leffa tuntuu lähinnä studion epätoivoiselta yritykseltä pitää sarjan oikeudet itsellään, eivät muutamat sujuvat puolet riitä. Ju-onin ja Kaunan faneille tämä vaikuttaisi myös olevan aikamoinen selkäänpuukotus. Koska en ole nähnyt aiempia osia, en kanna tekijöille yhtä pahasti kaunaa kuin esimerkiksi ystäväni.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Grudge, 2020, Screen Gems, Stage 6 Films, Ghost House Pictures, Good Universe

Arvostelu: Nunna (The Nun - 2018)

NUNNA

THE NUN

Ohjaus: Corin Hardy
Pääosissa: Taissa Farmiga, Demián Bichir, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) lisäksi elokuvan kauhumaailmaa päätettiin jatkaa myös erilaisilla lisäosilla Annabelle (2014) ja Annabelle: Creation (2017). Kun Kirottu 2:ssa esiintynyt nunnademoni Valak huomattiin fanien suosikiksi, sille päätettiin samantien omistaa oma elokuvansa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo kesäkuussa 2018, mutta tuotanto venyi, minkä takia The Nun, eli suomalaisittain Nunna sai ensi-iltansa vasta nyt. Itse näin ensimmäisen Kirotun loppuvuodesta 2015, mutten erityisemmin pitänyt siitä. En ollut siis katsonut muita samaan kauhu-universumiin sijoittuvia elokuvia. Kuitenkin kun kuulin, että nunnademoni saisi oman filminsä, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden ja katsoin Kirotun uudestaan. Tajusin vihdoin, miksi elokuva oli niin kehuttu ja katsoin innolla sarjan muutkin osat. Kirottu 2:ssa Valak oli mielestäni niin kammottava näky, että minua puistattikin ajatus hahmon omasta elokuvasta. Siitä huolimatta päätimme tyttöystäväni kanssa mennä katsomaan leffan ja yhtäkkiä jo huomasinkin istuvani Finnkinon salissa odottamassa Nunnan alkamista heti ensi-iltapäivänä.

Pappi Burke ja noviisi Irene matkustavat Romaniassa sijaitsevaan nunnaluostariin, missä yksi sisarista on hirttäytynyt. Kaksikko alkaa selvittämään itsemurhan syytä ja huomaavat pian, että luostaria piinaa äärimmäisen paha voima.

Kirottu -elokuvissa Lorraine Warrenia näyttelevän Vera Farmigan pikkusisko Taissa Farmiga nähdään tässä elokuvassa sisar Irenena, joka ei ole vielä antanut nunnavalaansa. Sisar Irene on hyvin herkältä vaikuttava persoona, joka kuitenkin jatkuvasti astelee kohti vaaroja välittämättä pahaenteisistä merkeistä. Hahmolle on yritetty luoda jonkinlaista kiinnostavuutta eräänlaisella kyvyllä, mikä herättää varmasti ison liudan faniteorioita, mutta loppupeleissä hahmon kohtalo ei erityisemmin katsojaa kiinnosta. Farmiga on kuitenkin roolissaan oikein mainio ja pistää parastaan sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa.
     Myös pappi Burkea esittävä Demián Bichir tekee hienosti sen, mitä hänen on käsketty tekemään. Yliluonnollisia tapauksia tutkivan papin rooli syntyy Bichiriltä kuin luonnostaan, miksi harmittaakin, että hahmon taustatarina jää lopulta hyvin latteaksi.
     Avukseen pappi Burke ja sisar Irene saavat luostariin ruokaa kuljettavan Frenchie-nimisen miehen, jota näyttelee Jonas Bloquet. Frenchiellä yritetään tuoda huumoria mukaan tarinaan, sillä maalaisjunttihahmo kokee olevansa kuin mikäkin naistenmies. Huumori ei kuitenkaan iske ja hahmo jää papin ja sisaren kanssa aika unohdettavaksi tapaukseksi. Tämänkään kohdalla ei kuitenkaan voi syyttää näyttelijää. Frenchiestä on selkeästi haettu lystikkäämpää hahmoa ohjauksella ja käsikirjoituksessa, ja Bloquet on vain tehnyt sen, miten hänet on ohjattu tekemään. Kolmikosta kaikki sopivat osiinsa niin hyvin, että on suuri sääli, ettei yksikään hahmoista tee vaikutusta.

Valitettavasti itse elokuva ei muutenkaan tee erityistä vaikutusta. Hahmojen tavoin lähes kaikki Nunnassa jättää toivomisen varaa tarinasta tunnelmaan. Loppujen lopuksi elokuvan mainokset olivat paljon pelottavampia kuin itse leffa. Tuntuu siltä kuin elokuvantekijät olisivat viime hetkillä tajunneet, ettei lopputuloksesta tullut kovin kaksinen, minkä takia heidän piti yrittää kaikkensa mainonnassa, jotta elokuva pääsisi rahallisesti voiton puolelle. Itselläni tuli YouTubessa usein vastaan mainos, missä vain sanottiin, että "Nunnan mainokset ovat liian pelottavia, joten voimme näyttää sinulle vain elokuvan logon", mikä näin jälkikäteen pohdittuna tuntuu todella epätoivoiselta yritykseltä saada katsojia teattereihin. Toisaalta, vaikka mainonta olikin karmivampaa kuin itse elokuva, löytyi siitä tavallaan totuuden siemen. Kaikki mainokset ovat lähinnä pohjautuneet äkkisäikäytyksiin, missä demoninunna Valak (Bonnie Aarons) hyökkää jostain hahmojen kimppuun kovan äänen saattelemana. Ja sitähän Nunna pääasiassa on... äkkisäikäytystä äkkisäikäytyksen perään. Kirottu -leffojen piinaava ilmapiiri ja hidas kauhun rakentaminen on vaihdettu kaikista laiskimpaan böö-pelotteluun. Tunnustan kyllä säpsähdelleeni elokuvan aikana, mutta pientä jännitystä enempää elokuva ei onnistunut tarjoamaan.

Äkkisäikäytykset eivät kuitenkaan ole huonoin juttu elokuvan kauhupuolessa, vaan se, kuinka yksitoikkoisiksi säikyttelyt käyvät. Vähän väliä ruudun ulkopuolelta ilmestyy käsi, joka tarraa hahmoon kovan äänen saattelemana. Leffassa nähdään myös ihan liian usein kuvia, missä kamera seuraa hahmoa, kääntyy hetkeksi jonnekin muualle ja kun kamera palaa takaisin hahmoon, hahmon takana seisoo jotain karmivaa. Säikäytykset myös pohjustetaan niin selvästi, että katsoja lähinnä laskee sekunteja, kunnes jotain "pelottavaa" jälleen tapahtuu. Tylsää! Sentään tekijät ovat tajunneet, että demoninunna Valak on pelottavin silloin, kun se vain seisoo paikoillaan tai liikkuu todella hitaasti. Se on hyvin inhottava näky ja katsoja kokee hahmojen kanssa tunnetta siitä, ettei pakoon pääse. Valakia ei voi siis näyttää kovin paljoa, mutta jotain säikyttelyä pitää kuitenkin tapahtua, joten tekijät ovat pistäneet mukaan muitakin säikyttelijöitä. En ole varma, oliko yksi näistä kauhuhahmoista tungettu mukaan vain, koska pelottavat nunnat käyvät yllättävän nopeasti tylsiksi, vai koska sille aiotaan joskus tehdä oma soololeffansa. Kuitenkin koska elokuvan nimi on Nunna, viimeistään loppuhuipennuksessa Valakia täytyy näyttää kunnolla ja pitkään, jolloin demoni menettää paljon tehostaan. Ei se ole enää karmivaa, kun Valak vain karjuu kohti kameraa.

Itse tarina elokuvassa on hyvinkin ohut. Leffasta huomaa selvästi, että tekijät olivat innoissaan päästessään säikyttelemään Valakilla lisää, mutta unohtivat samalla kirjoittaa mielenkiintoisen kertomuksen - puhumattakaan viimeistelyistä, joilla pääsisi eroon juonen hölmöistä aukoista. Hölmöyksistä puheenollen, kuten jo sanoin, elokuva sisältää aika tarpeetonta ja kehnoa huumoria. En voi käsittää, että jonkun keksimä "Holy shit!" "The holiest." -dialogi kirjoitettiin oikeasti mukaan itse filmiin. Harmillisinta huumoripuolessa on kuitenkin se, että vitsien sijaan katsojaa naurattaa lähinnä tarinassa tapahtuvat hölmöydet, etenkin loppupäässä elokuvaa. Näin Nunnan täydessä salissa ja ympärillä olevista katsojista voi aina aistia, ovatko he jännittyneitä, vai rentoja. Ja viimeistään ennen loppuhuipennusta yleinen ilmapiiri alkoi keventyä huomattavasti ja kuulin jopa pientä hekottelua asioille, joita ei ollut edes tarkoitettu vitseiksi. Loppuhuipennuksesta ei myöskään löydy jännitystä kenellekään, joka on nähnyt Kirottu -leffat ja jos ne on katsonut suuren keskittymisen kanssa, voi jotkut käänteet arvata jo etukäteen. Jos niitä ei ole nähnyt, käänteet voivat tulla yllätyksinä (tai sitten ei, ottaen huomioon, kuinka kliseinen elokuva on), mutta toisaalta siten elokuvan alku ja loppu, missä näytetään pätkiä Kirotuista, tuntuvat varmasti todella oudoilta. Alussa tämä yhdistely Kirottuihin on todella kömpelöä, mutta lopusta on pakko sanoa, että aika nokkelasti tekijät yhdistivät filmit toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan anna syytä sille, miksi tämä kyseinen kauhuleffa täytyi tehdä. Nunna kun ei edes oikeasti vaivaudu avaamaan Valakin taustoja yhtä lyhyttä kohtausta enempää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Corin Hardy, joka on aiemmin tehnyt kauhuleffan The Hallow (2015), sekä liudan musiikkivideoita. Jälkimmäisen takia Hardylla on selkeästi silmää tyylikkäille visuaalisuuksille, mutta kunnon tunnelmaa hän ei vain osaa luoda. Haastatteluissa Hardy on sanonut, että hän on seurannut paljon Kirottu -ohjaaja James Wanin työtapaa. Hän ei ole kuitenkaan selkeästi ymmärtänyt, mikä tekee Wanin tyylistä niin toimivan. Toki Wan käytti kliseisiä kauhujuttuja leffoissaan, mutta tapa, millä hän hyödynsi niitä, tekee hänen filmeistään niin toimivia. Hardy vain kierrättää kliseitä, koska uskoo kai kauhuleffojen tarvitsevan niitä. Käsikirjoituksesta vastaava Gary Dauberman on selkeästi rustannut tekstin hyvin pikaisesti kasaan, minkä takia tarina jää näin latteaksi. Onneksi Nunna kuitenkin näyttää todella hyvältä, mikä auttaa katselukokemusta paljon. Kameratyöskentely on pääasiassa erinomaista, minkä lisäksi filmin lavasteet ovat erittäin näyttävät. Nunnaluostariksi valittu romanialaislinna on karmiva ilmestys ja sen synkkiä käytäviä kuljetaankin lyhdyn, kynttilän tai soihdun valossa lähes kyllästymiseen asti. Hautausmaasta on saatu klassisen uhkaavan tuntuinen. Maskeeraus on myös suurimmaksi osaksi onnistunutta. Valaisu on hyvin toteutettu ja pimeissä kohtauksissa jopa näkee jotain. Äänimaailma kuitenkin luottaa liikaa sekä ääniefektien että musiikin kanssa koviin säikyttelyääniin. Kunnollista selkäpiitä karmivaa tunnelmointia ei kumpikaan osapuoli audiosta onnistu luomaan.

Yhteenveto: Nunna on harmillisen kehno ja hätäisesti kasaan väsätty kauhuraina. Filmistä löytyy mielenkiintoinen tarinaidea, mikä on kuitenkin lähes hukattu elokuvan teon aikana. Juoni on ohuttakin ohuempi ja sisältää hölmöjä aukkoja, sekä ihan vain muitakin hölmöyksiä. Valakin syntytarina vain kiirehditään läpi, jotta päästään säikyttelemään katsojia lisää. Kauhu koostuu mitä tylsimmistä ja yksitoikkoisimmista äkkisäikäytyksistä, eikä kunnon tunnelmaa osata luoda, mikä on suuri sääli, kun ottaa huomioon nunnaluostarin ja hautausmaan karmivat puitteet. Ohjaaja Corin Hardyn kokemattomuus paistaa oikein tosissaan läpi koko elokuvan ajan. Hardy pistää leffaan klisettä kliseen perään, eikä edes yritä tuoda niihin jotain erilaista käännettä. Pientä jännitettä enempää elokuva ei koskaan onnistu tarjoamaan ja jopa se pieni jännitys katoaa viimeistään loppuhuipennuksessa, missä karjuvaa Valakia näytetään aivan liikaa. Hyviä asioita elokuvassa on upea visuaalisuus ja näyttelijät, jotka eivät kuitenkaan saa paljoa tekemistä unohdettavien hahmojensa kanssa. Loppujen lopuksi Nunna on siis aika tarpeeton rahastusleffa, vaikkakin sen katsoo sujuvasti ainakin kerran. Parhaiten elokuva toimii niille, jotka katsovat kauhua todella harvoin, eivätkä kliseet ole niin tuttuja, eivätkä äkkisäikäytykset haittaa. Kovemmille kauhufaneille, sekä yleisesti Kirottu -sarjan faneille Nunna on selkeä pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nun, 2018, New Line Cinema, The Safran Company, Atomic Monster