Peaky Blinders: The Immortal Man (2026) - elokuva-arvostelu

PEAKY BLINDERS: THE IMMORTAL MAN

Ohjaus: Tom Harper

Näyttelijät: Cillian Murphy, Barry Keoghan, Tim Roth, Rebecca Ferguson, Sophie Rundle, Stephen Graham, Ned Dennehy, Packy Lee, Ian Peck ja Jay Lycurgo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Historialliseen rikollisjengiin löyhästi perustuva Steven Knightin luoma televisiosarja Peaky Blinders - gangsteriklaani (Peaky Blinders - 2013-2022) oli kehuttu menestys, jota tehtiin kuuden tuotantokauden verran. Jo ennen sarjan kuudennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua Knight vihjaili, että hänellä oli mielessään tehdä elokuva, joka jatkaisi sarjan tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Peaky Blinders: The Immortal Man on saapunut Netflixiin. Itse pidin todella paljon Peaky Blinders - gangsteriklaanista ja olen optimistisena odottanut elokuvan ilmestymistä. Katsoinkin leffan päivä sen julkaisun jälkeen.

Vuonna 1940 natsit yrittävät kääntää sodan edukseen levittämällä Britanniaan väärennettyjä seteleitä satojen miljoonien puntien edestä, romuttaakseen maan taloudellisen tilanteen. Kun he yrittävät taivutella Peaky Blindersia johtavan Duke Shelbyn osaksi operaatiota, nuorukaisen isä Tommy Shelby palaa eläkkeeltään pistääkseen poikansa ruotuun ja natsien suunnitelmat nurin.

Peaky Blinders - gangsteriklaanin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun, lähtien tietty Cillian Murphyn näyttelemästä Tommy Shelbystä. Tommy on sarjan päätyttyä jättänyt Peaky Blinders -rikollisjengin ja vetäytynyt omiin oloihinsa purkamaan niin sota-ajan kuin rikollisajan traumoja kirjoituksiinsa. Rikkinäisen miehen on kuitenkin palattava vielä kerran vanhoihin bisneksiin, kun natsit yrittävät hyödyntää hänen poikaansa, Peaky Blinderseja nykyään johtavaa Duke Shelbyä (Barry Keoghan) kataliin suunnitelmiinsa, kaataakseen Ison-Britannian talouden ja samalla sotakyvyn. Murphy on edelleen väkevä ja karismaattinen roolissaan, etenkin kun ikääntynyt Tommy pistää tutut vaatteet niskaansa ja aloittaa taas dramaattiset kävelynsä ja tuijottelunsa. Keoghan istuu puolestaan erittäin hyvin rooliinsa Tommyn pojaksi, joka ei todellakaan ole kokenut mitään isän rakkautta elämässään ja joka kokee maailman hylänneen hänet, mikä on tietty katkeroittanut nuoren miehen mielen.

     Elokuvassa nähdään myös Sophie Rundle Tommyn siskona Adana, Packy Lee Tommyn oikeana kätenä Johnny Dogsina, Rebecca Ferguson Duken tätinä Kaulo Chiriklona, sekä Tim Roth tämänkertaisena vihollisena, natseja avustavana John Beckettinä, joka yrittää värvätä Duken väärennösrahojen levittäjäksi Englannissa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Roth on nappivalinta katalaksi roistoksi - onhan hän vastaavia hahmoja näytellyt ennenkin. Hänen Beckett-hahmonsa jää kuitenkin hieman vajaaksi.

Peaky Blinders: The Immortal Man sijoittuu ajassa noin seitsemän vuotta sarjan päättymisen jälkeen, eli vuoteen 1940, kun toinen maailmansota riehuu ympäri Eurooppaa. Natsien suunnitelma leffassa on ovela ja jotain, mitä ei olekaan juuri nähty. On kiinnostavaa seurata tätä kuviota, etenkin kun Peaky Blinders päätyy osaksi suunnitelmaa. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin Tommyn ja Duken vaikea isä-poika-suhde. Tommy ei tosiaan ole ollut mikään ihanneisä Dukelle; lähinnä vain jättänyt Peaky Blindersin perintönään tälle ja hylännyt nuorukaisen sitten oman onnensa nojaan. Ilman ohjaavaa isähahmoa ei olekaan ihme, että Dukesta on muodostunut aikamoinen mulkvisti.

Natseille tämä vaikea suhde on otollinen ja elokuvassa leijuukin sopiva jännite siitä, pettääkö Duke isänsä ja ajautuvatko isä ja poika lopulliseen välirikkoon, vai voiko asiat vielä korjata. Mainiolla tarinallaan vajaan parin tunnin mittainen elokuva vie hyvin mukanaan. Se sisältää tasokasta henkilödraamaa ja rujoja toimintakohtauksia, mutta samalla myös varsin ennalta-arvattavan lopetuksen. The Immortal Man on elokuvamuodossaan erittäin toimiva epilogi varsinaiselle sarjalle, mutta koska esimerkiksi Beckett jää hahmona aika ohueksi, olisin erittäin mielelläni katsonut tämän tarinan yhtenä sarjan kausista, kuuteen jaksoon venytettynä. Tällaisenaan elokuvan pienoiseksi ongelmaksi saattaakin katsojasta riippuen muodostua se, että kun on tottunut sarjan kuusijaksoiseen kerrontaan, parin tunnin leffa voi herkästi tuntua pikakelaukselta. Siirtymä sarjasta elokuvaan sujuu Peaky Blindersilta kuitenkin suurimmaksi osaksi tyylikkäästi.

Elokuvan on ohjannut Tom Harper, joka toimi toisena ohjaajana jo sarjan avauskaudella 13 vuotta sitten. Harper palaa vakuuttavasti Peaky Blindersin pariin ja saa aikaiseksi väkeviä kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Steven Knightin käsikirjoitus kokee pieniä vaikeuksia kertoa tarinan yli puolet lyhyemmässä ajassa, mutta teksti on silti oivallista. Teknisesti Peaky Blinders: The Immortal Man on erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus upeaa ja maskeeraukset sopivan rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin kuulostaa oivalliselta. Antony Gennin ja Martin Slatteryn säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse erottumaan edukseen, koska elokuvassa kuullaan niin paljon eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Onhan mukana totta kai sovitus Nick Cave & The Bad Seedsin Red Right Hand -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peaky Blinders: The Immortal Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Film, Netflix, Garrison Drama, Nebulastar, BBC Film, Banijay Entertainment, Banijay Rights, Caryn Mandabach Productions, Tiger Aspect Productions

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994)

PULP FICTION - TARINOITA VÄKIVALLASTA

PULP FICTION

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs (1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.

Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin. 

Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.

Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"

Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.

Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films

Arvostelu: Reservoir Dogs (1992)

RESERVOIR DOGS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen, Lawrence Tierney, Chris Penn, Randy Brooks, Kirk Baltz, Quentin Tarantino ja Edward Bunker
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

Reservoir Dogs on ohjaaja Quentin Tarantinon esikoiselokuva. 1980-luvun lopulla Tarantino työskenteli videokaupassa, suunnitellen samalla tekevänsä itse elokuvia. Hänellä oli kehitteillä kertomus pieleen menneestä ryöstöstä, jonka hän ajatteli toteuttaa kavereidensa kanssa 30 000 dollarin budjetilla mustavalkoisena amatöörileffana. Kuitenkin kun Tarantino esitteli käsikirjoituksensa tuottaja Lawrence Benderille, jonka kautta teksti päätyi näyttelijä Harvey Keitelille, siitä kiinnostuttiin ihan tosissaan ja Keitelin ja Benderin avulla Tarantino sai lopulta jopa yli miljoonan elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1991 ja lopulta Reservoir Dogs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Sen jälkeen filmiä esitettiin mm. Cannesin ja Toronton elokuvajuhlilla, kunnes filmi sai kunnon teatterikierroksensa. Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri menestys taloudellisesti, mutta niin kriitikot kuin katsojat kehuivat sitä. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista, minkä lisäksi se on saanut kulttiklassikon statuksen. Itse näin Reservoir Dogsin ensi kertaa kesällä 2013. Tätini oli näyttänyt minulle päivää aiemmin Tarantinon filmin Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009), josta pidin valtavasti ja halusin nähdä lisää. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten nuorempana en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Reservoir Dogsista. Silti olen myöhemmin ostanut filmin hyllyyni, tarkoituksena katsoa se uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Timanttiryöstö kariutuu poliisien saapumiseen. Ryöstäjä herra White kuljettaa osuman saanutta herra Orangea ryöstäjien kohtaamispaikkana toimivalle varastolle. Odotellessaan muiden saapumista, ryöstäjät alkavat epäillä yhden joukosta olevan soluttautunut poliisi.

Elokuvan ryöstäjäjoukkoon kuuluvat Harvey Keitelin näyttelemä herra White, Tim Rothin näyttelemä herra Orange, Steve Buscemin näyttelemä herra Pink, Michael Madsenin näyttelemä herra Blonde, Edward Bunkerin näyttelemä herra Blue, sekä itse ohjaaja-käsikirjoittaja Tarantinon esittämä herra Brown, jotka rikollispomo Joe Cabotin (Lawrence Tierney) on kasannut yhteen. Herra Blue ja herra Brown jäävät todella pienelle huomiolle, mutta herrat White, Orange, Pink ja Blonde pääsevät kaikki loistamaan kirkkaasti, erityisesti kun jokaisen kohdalla roolitus on nappivalinta. Keitel, Roth, Buscemi ja Madsen ovat kaikki erinomaisia rooleissaan ja todella kovassa iskussa läpi leffan, saaden jokainen ainakin yhden tykkimäisen hetkensä valokeilassa. Näyttelijät kanavoivat vakuuttavasti hahmojensa tunteita ryöstön mennessä pieleen ja on mielenkiintoista seurata, kun nämä erilaiset, voimakkaat persoonat ottavat yhteen, heidän alkaessa epäillä toisiaan poliisiksi valeasussa. Mainitsemisen arvoinen on myös edesmennyt Chris Penn, joka esittää Joe Cabotin poikaa. Niin Penn kuin roistoisukkia esittävä Tierney tekevät hyvää työtä osissaan. Tierneyssä on karismaa rikollispomoksi ja Penn on todella mainio tämän ylimielisenä poikana.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerrallani nuorempana en oikein välittänyt Reservoir Dogsista. Nyt varttuneempana toisella katselulla tämä elokuva iski minuun todella lujaa. Olin täysillä mukana heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nämä ryöstäjät ovat aamupalalla ja keskustelevat siitä sun tästä, väitellen Madonnan kappaleen sanoituksen merkityksestä tai tippikulttuurin ongelmista. Keskustelussa ei edes puhuta siitä, mitä hahmot ovat menossa tekemään. Yksi filmin siisteimmistä jutuista on, että homma toimii, vaikkei itse ryöstöä koskaan näytetä. Alun ruokailun ja alkutekstien jälkeen leffa hyppää suoraan siihen, kun herra White kaahaa varastolle, verta vuotava herra Orange takapenkillään ja vasta hahmojen keskustelujen ja kommenttien kautta katsoja saa tietää, mitä ryöstön aikana tapahtui ja mikä meni pieleen?

Yksi elokuvan suurista onnistumisista on juurikin nämä keskustelut. Quentin Tarantino nousi tunnetuksi mm. hänen lahjakkuudestaan kirjoittaa mitä nasevinta dialogia ja Reservoir Dogs on täynnä sitä. Keskustelut ovat täydellisesti loppuun asti hiottuja, mutta samalla ne esitetään täysin luontevina, aivan kuin todelliset ihmiset kävisivät todellisia keskusteluja. Keskustelut antavat valtavasti informaatiota hahmoista ja ryöstöstä, mutta samalla ei koskaan tunnu siltä, että hahmot selittäisivät asioita suoraan katsojalle. Tarantino vakuuttaa myös sillä, kuinka hän kirjoittaa kertomustaan. Tarina ei kulje yksinkertaisen lineaarisesti eteenpäin, vaan se tosiaan hyppää suoraan ryöstön jälkeiseen aikaan ja takaumien kautta näyttää, kuinka hahmot päätyivät keikalle mukaan ja mitä heidän taustalla oikeasti liikkuu. Teksti on niin vaikuttavasti hiottua, että on jopa huutava vääryys, ettei käsikirjoitus saanut edes ehdokkuutta Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa.

Myös Tarantinon ohjaus on esimerkillisen taidokasta. Hän rakentaa tunnelmaa upeasti, pitäen niin hahmot kuin katsojankin varpaillaan läpi leffan. Kestoa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan esikoisleffansa hän on osannut pitää tiiviinä, vain hieman yli puolentoista tunnin kestossa. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkälti vain hahmojen keskustelua, jännite ei koskaan rikkoudu, vaan tiivis henki pysyy jatkuvasti läsnä. Kirjoittamistapojensa lisäksi Tarantino esittelee filmillä toisenkin tavaramerkkinsä, mistä tulisi tunnetuksi, eli yllättävät verisen väkivallan purkaukset. Reservoir Dogsissa ei ole montaa raakaa kohtausta, mutta ne tietyt kohtaukset ovatkin sitten todella iskeviä. Kaikin puolin toteutuksessa on myös jotain hyvin teatterimaista. Koska filmi sijoittuu lähinnä yhteen lokaatioon, sen voisi helposti nähdä toteutuvan näyttämöllä. Tietty teatterimaisuus tuo pelkästään lisää leffan viehättävyyteen.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistuneesti tehty, vaikka budjetti olikin aika minimaalinen. Kuvaus on todella tyylikästä kaikin puolin kamera-ajoista kuvasommitteluun. Etu- ja taka-alan hyödyntäminen on erityisen huoliteltua. Kaikki tämä on vielä leikattu yhteen taidokkaasti. Oma suosikkiosuuteni leikkauksen puolesta on osio, missä hahmo ensin opettelee keksityn tarinan huumekaupasta ja sitten kertoo sen eteenpäin. Tarinan selitys jatkuu kaiken aikaa, mutta esityspaikka, esitystapa ja hahmot siinä ympärillä vaihtuvat lähes joka kuvan myötä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, kuten on äänimaailmakin tehosteista musiikkivalintoihin.

Yhteenveto: Reservoir Dogs on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Quentin Tarantino onnistui heti esikoiselokuvallaan osoittamaan valtavat lahjansa. Hänen ohjauksessaan tunnelma on tiukkaa ja näyttelijät antavat kaikkensa peliin. Tarantinon käsikirjoitus taas on kaikin puolin huippuluokkaa. Sen lisäksi, että tarina on todella nokkelasti kerrottu ja rakennettu kasaan eri aikajanoja hyödyntäen, hahmojen käymät vuoropuhelut ovat toinen toistaan nerokkaammin kirjoitettuja. Filmin aikana saa niin jännittää kuin myös hieman naureskella. Yhtäkkisen veriset tulitukset säpsäyttävät ja toteutuksen tietty teatterimaisuus lisää homman viehättävyyttä. Kaiken kaikkiaan Reservoir Dogs on todella hieno teos, joka toimii täysillä yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se kuuluu genrensä parhaimmistoon ja jos sitä ei ole rikostarinoiden suurkuluttajana vielä nähnyt, nyt on aika korjata tämä virhe!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Reservoir Dogs, 1992, Live Entertainment, Dog Eat Dog Productions Inc.

Arvostelu: The Incredible Hulk (2008)

THE INCREDIBLE HULK

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Edward Norton, Liv Tyler, William Hurt, Tim Roth, Tim Blake Nelson ja Ty Burrell
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Vaikka The Incredible Hulk on Marvel Cinematic Universen (2008-) toinen osa ja aikajanalla se tapahtuu Iron Manin (2008) jälkeen, näin sen silti ensin. Silloin MCU oli vasta aluillaan, joten ihan ymmärrettävää, ettei ollut erityisemmin tietoa, kummin päin elokuvat pitäisi katsoa. Näin The Incredible Hulkin ensimmäisen kerran vuokralta, jonka jälkeen sain sen DVD:nä ja nyt omistan sen Blu-rayna. MCU:n uusin osa, Doctor Strange (2016), ilmestyy muutaman kuukauden päästä, joten sitä ennen täytyi käydä läpi sarjan aiemmat kaksitoista osaa - Captain America: Civil Warin (2016) olinkin tosin jo arvostellut, kun se ilmestyi keväällä.

Bruce Banner yrittää viettää hiljaiseloa Brasiliassa, mutta armeija löytää hänet jälleen, jolloin on aika muuttua Hulkiksi.

Nykyään Mark Ruffalo on monien mielestä "se" Bruce Banner/Hulk, mutta ennen häntä MCU:ssa hahmoa esitti Edward Norton. Nortonin suoritus on hyvä, muttei ihan täysin onnistunut. Paikoitellen tuntuu, ettei näyttelijä itse osaa ottaa asioita vakuuttavan vakavasti, jolloin lähinnä vain synkistelee. Monessa kohtaa hänen suorituksensa on kuitenkin hyvä ja hän on ihan toimiva valinta Banneriksi. Hahmoa on lähestytty mielenkiintoisella tavalla ja Brucesta näkee, kuinka hän oikeasti kärsii ongelmastaan ja että tekisi kaikkensa päästäkseen siitä eroon.
     Brucen tyttöystävää, Betty Rossia, esittää Liv Tyler. Tylerin olemus ja ääni sopivat täydellisesti Arwen-haltialle The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), mutta tähän hän ei ole kaikkein paras valinta. Välillä hän vetää dramaattisuutensa hieman yli, mikä itseäni ainakin häiritsee.
     Bettyn isää, kenraali Rossia, näyttelee William Hurt, joka sopii osaansa mainiosti. Hän on kaikin puolin toimiva roolissaan, hahmona joka on sokaistunut periaatteelleen, eikä kykene ymmärtämään enää, että Bruce on oikea ihminen, eikä vain vihreäksi jättiläiseksi muuttuva tappokone. Kenraali Ross haluaa vangita Bannerin ja hyödyntää tämän voimia armeijan käytössä, mihin Bruce ei tiedemiehenä suostu.
     Kenraali Rossin lisäksi Hulk-jahtiin lähtee Emil Blonsky, jota näyttelee Tim Roth. Alkupuolella hahmo on hyvä, kuten myös Rothin näyttelijänsuoritus, mutta loppua kohti kumpikin heikkenee huomattavasti.
     Brucea yrittää auttaa herra Blue, eli tohtori Samuel Sterns, jona nähdään Tim Blake Nelson. Hahmo tulee kunnolla mukaan vasta loppupuolella. Silti Sternsin innostus Hulk-voimien hyödyntämiseen tuodaan oivasti esille. Elokuvassa nähdään myös Modern Family -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ty Burrell pienessä roolissa.

Tekijät olivat päättäneet, ettei Hulkin alkutarinaa kerrottaisi taas uudestaan, jotta päästäisiin nopeammin itse tarinaan. Tämä on hyvä ratkaisu, eikä minun mielestäni tarvitsekaan nähdä pitkän kaavan kautta, miten Bruce altistuu gammasäteelle ja huomaa itsessään uusia puolia suuttuessaan. Toki elokuvassa nähdään kuitenkin lyhyesti kyseinen gammakokeilu, jonka takia Bruce kärsii vihreäksi jätiksi muuttumisesta, mutta se tapahtuu alkutekstien aikana, jolloin itse elokuva voi keskittyä muuhun. Elokuvan alussa Bruce on löytänyt uuden elämän Brasiliasta. Hän on töissä tehtaalla ja on alkanut jo asettua aloilleen. Samalla hän yrittää tutkia, miten pääsisi eroon ongelmastaan. Pienen vahingon takia Bruce paljastuu armeijalle, joka saapuu Brasiliaan hoidellakseen Hulkin. Tästä alkaa takaa-ajo läpi elokuvan.

Monet ovat kritisoineet tätä elokuvaa, mitä en todellakaan ymmärrä. Se on mielestäni oikein viihdyttävä, vaikkei olekaan millään lailla täydellinen. Ja jos tätä vertaa Ang Leen vahingossa pieraistuun paskaläjään nimeltä Hulk (2003), niin tämähän on mestariteos! The Incredible Hulk on paikoitellen hidastempoinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi tylsä. Taistelukohtaukset toimivat ja monet kohdat ovat jännittäviä. Mukana on myös hieman romantiikkaa ja surullisuutta. Elokuvan voi helposti jakaa kolmeen osaan: Rocinha, Virginia ja New York. Jokaisessa on omat seikkailunsa ja jokainen loppuu taisteluun. Pidän erityisesti siitä, että alkupuolella Hulkin näkemistä säästellään vielä ja tehtaalla käytävässä taistelussa hahmoa ei nähdä vielä kunnolla. Kun Hulk vihdoin näkyy kokonaisuudessaan, niin kyllä on katsoja tyytyväinen. New Yorkissa elokuva valitettavasti heikkenee hieman. Vaikka mielestäni on hienoa, että Hulkilla on vihdoin kunnon vastus, niin silti tämä Abomination-hirviö tulee hieman puskista ja hän on jälleen sellainen pahis, jonka repliikit ovat tasoa: "Olen nyt supervahva ja koska hyviksen rooli on jo viety, niin minusta tulee pahis ja aion tappaa Hulkin, koska olen niin vahva!" Silti pakko myöntää, että ihan viihdyttävää mätkimistä lopputaistelu kuitenkin on.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jolla on hyvä visio, miten Hulk esitetään elokuvassa. Hahmon traagisuutta on korostettu ja kun Bruce suuttuu, niin fanit pääsevät riemastumaan, kun Hulk pistää paikkoja maan tasalle. Aiemmin ajattelin vain, että siinä se Hulk hieman heittelee porukkaa menemään, mutta nykyään kun katson elokuvaa, niin yllätyn, kuinka monet siinä mahdollisesti kuolevat. Kuolemia ei tietenkään kovin tarkkaan näytetä, koska elokuva on haluttu pitää mahdollisimman nuorisoystävällisenä. The Incredible Hulk on kuvattu ja leikattu mainiosti ja sen äänimaailma on vaikuttava. Samaa ei valitettavasti voi sanoa tehosteista... Visuaalinen ilme on kärsinyt pahasti vuosien varrella. Itse Hulk näyttää monissa kuvissa hienolta, mutta etenkin Abomination näyttää lähinnä vanhan tietokonepelin päävastukselta, vuoden 2008 grafiikoilla. Myös monet helikopterit ovat selkeästi tietokoneella toteutettuja. Veikkaan, että visuaalisen ilmeensä puolesta tätä voi olla hieman vaikea katsoa tosissaan kymmenen vuoden päästä tai jopa aiemmin.

The Incredible Hulkissa nähdään tietty "easter eggsejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Stark Industriesin logo nähdään pariin otteeseen elokuvan aikana, kuten myös SHIELD:n logo; Captain Americaan viitataan puhumalla supersotilasseerumista, jota testattiin toisen maailmansodan aikana; alkuperäisen Hulkin, eli Lou Ferrignon, voi nähdä yhdessä kohtauksessa, sekä tietysti Stan Lee tekee cameonsa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Valitettavasti se on myös huono asia, sillä huonot tehosteet korostuvat enemmän. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, josta tarkkasilmäisimmät voivat bongata jäätyneen Captain American, poistettuja kohtauksia, puolituntisen "The Making of Incredible" -dokumentin, sekä pätkät "Becoming the Hulk" ja "Becoming the Abomination". Jokaista toimintakohtausta käsitellään erikseen osiossa "Anatomy of a Hulk-Out" ja mukana on myös "From Comic Book to Screen", jossa näytetään sarjakuvasta tullut inspiraatio yhteen elokuvan kohtauksista.

Yhteenveto: The Incredible Hulk on oikein viihdyttävä elokuva, vaikka siinä on hitaammat ja heikommat osuutensa. Kokonaisuus toimii silti tarpeeksi hyvin, jolloin katsojalle jää hyvä tunne elokuvasta. Vaikka Norton on mielestäni ihan kiva Bruce Bannerina, niin oli silti hyvä ratkaisu vaihtaa hänet Mark Ruffaloon. Siitäkin on tosin eri tietoja, että vaihtoiko Marvel Studios näyttelijän, vai kävelikö Norton itse pois sarjasta. Taistelut ovat pääosin toimivia, vaikka etenkin lopputaistelussa tunnelma kärsii huonoista tehosteista. Pidän tyylistä, jolla Hulkia piilotellaan alkupuolella, jolloin katsojalle tulee vielä suurempi tarve nähdä hahmo kunnolla. Sitten kun Hulk vihdoin pääsee valloilleen yliopistossa, niin kyllä fanit hurraavat. Faneille tätä suosittelenkin, kuten myös muille supersankarielokuvien ystäville. Tämä ei tosiaan ole jatko-osa vuoden 2003 Hulkille, joten jättäkää se kuvotus ihan suosiolla rauhaan. Elokuvassa viitataan hienovaraisesti tulevaan The Avengersiin (2012) ja juuri ennen lopputekstejä nähdään cameo eräältä supersankarilta. The Incredible Hulk osoittaa myös, että pizza tosiaan on loistava lahjomistapa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.sorenz.dk
The Incredible Hulk, 2008, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Universal Pictures, Valhalla Motion Pictures, MVL Incredible Productions