Something Very Bad Is Going to Happen (2026) - sarja-arvostelu

SOMETHING VERY BAD IS GOING TO HAPPEN

Luoja: Haley Z. Boston

Näyttelijät: Camila Morrone, Adam DiMarco, Gus Birney, Jeff Wilbusch, Karla Crome, Jennifer Jason Leigh, Sawyer Fraser, Ted Levine, Zlatko Burić, Josh Hamilton, Logan Miller ja Victoria Pedretti

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Something Very Bad Is Going to Happen on Haley Z. Bostonin luoma kauhuminisarja. Boston sai Netflixin tarttumaan ideaansa kesällä 2024 ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Nyt Something Very Bad Is Going to Happen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja mielenkiintoni heräsi heti jo pahaenteisen ja varsin pitkän nimen takia. Ryhdyinkin katsomaan sarjaa sen julkaisupäivänä.

Rachel ja Nicky valmistautuvat häihinsä Nickyn vanhempien talossa, kun Rachelista alkaa tuntua, että jotain pahaa on tapahtumassa. Hääpäivän lähestyessä ikävät tapahtumat vain lisääntyvät ja Rachel saa tietää järkyttäviä paljastuksia, jotka pistävät suhteen tulevaisuuden vaakalaudalle.

Camila Morrone ja Adam DiMarco näyttelevät nuorta pariskuntaa Rachel Harkinia ja Nicky Cunninghamia, jotka ovat rakastuneet jokin aikaa sitten ja ovat nyt menossa naimisiin. Luvassa on isot juhlat varakkaiden Cunninghamien hienossa talossa, mikä toki jännittää Rachelia, joka ei ole vielä tavannut tulevan aviomiehensä sukua. Pelkät häät eivät kuitenkaan jää ainoaksi jännitettäväksi asiaksi ja nopeasti Rachelille herää tunne, että jotain todella pahaa on tapahtumassa. Morrone on oikein hyvä valinta osaansa, kanavoiden hyvin hahmonsa monipuolisia ja vaikeita tunteita hääpäivän lähestyessä. DiMarcokin ajaa asiansa tavanomaisen tylsänä sulhona, joka ei vaikuta ottavan kihlattunsa huolia tosissaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Nickyn vanhemmat Victoria-äiti (Jennifer Jason Leigh) ja Boris-isä (Ted Levine), Nickyn sisko Portia (Gus Birney) ja veli Jules (Jeff Wilbusch), sekä tämän vaimo Nell (Karla Crome) ja heidän poikansa Jude (Sawyer Fraser). Tämä Cunninghamin suku koostuu varsin värikkäistä persoonista ja erityisesti Portia on omituisuudessaan samanaikaisesti sekä jotenkin karmiva, että myös hitusen ärsyttävä. Näyttelijät suoriutuvat tonteistaan passelisti ja noston arvoinen on myös kroatialais-tanskalainen Zlatko Burić, joka esittää pahaenteisiä varoituksia antavaa muukalaista.

Something Very Bad Is Going to Happen jäi mielestäni valitettavan keskinkertaiseksi kauhusarjaksi, joka jätti erityisesti pelottelupuolellaan aika kylmäksi. Vielä avausjakso on toimivan karmiva, pahaenteisen ilmapiirin vain kasvaessa kohtaus kohtaukselta. Jo matka Cunninghamien luokse on epämiellyttävä ja itse suvun kohtaaminen on tehty ahdistavasti. Mutta sitten sarja menettää otettaan jo toisen jakson myötä, siitäkin huolimatta, että mukaan ympätään niin myyttiä hurjasta sarjamurhaajasta ja kaameasta sukukirouksesta, ouija-laudalla leikkimistä sun muuta. Kauhu syntyy loppupeleissä sittenkin psykologisemmasta puolesta, kuten sitoutumiskammosta ja oman vapauden menettämisestä. Tämä puoli jäi kuitenkin mielestäni aika ohkaiseksi.

Kahdeksanjaksoisen minisarjan sijaan Something Very Bad Is Going to Happen olisi kenties voinut toimia paremmin elokuvana, koska päälle kuuden tunnin yhteiskestoon venytettynä niin tunnelmaan kuin harmillisesti myös tarinaan jää paljon löysää. Ei hitaasti rakentuvassa mysteerissä toki itsessään mitään pahaa ole, mutta sarja ei saa pidettyä koukussaan. Kun homman juju käy selväksi, on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, miten hommassa lopulta käy. Ja vaikka parin viimeisen jakson varsinainen hääseremonia äityykin aikamoiseksi kaaokseksi eri tavoin, huipennuksen ongelmaksi mielestäni koitui se, että finaali oli ajoittain tahattoman koominen. Epätasaisesta sarjasta löytyy yksittäiset hetkensä, kuten puolivälin tietämiltä löytyvä takaumajakso, mutta kokonaisuus jätti paljon toivomisen varaa.

Toivomisen varaa jätti ehdottomasti myös sarjan visuaalinen toteutus. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi... siis silloin, kun menosta näkee jotain. Something Very Bad Is Going to Happen on nimittäin valaistu niin kehnosti ja värimääritelty niin turhauttavan harmaaksi, että sarjaa ei voi katsoa muulloin kuin keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot sammutettuina - ja silloinkin on toisinaan vaikea sanoa, mitä kuvassa tapahtuu. Enkä tiedä, mikä sarjan jälkitöissä on mennyt vikaan, vai onko se vain pakattu suoratoistoon kehnosti, mutta kuva on myös hämmentävän mössöinen. Ja ei, vika ei ole televisiossani, koska muut samaan aikaan Netflixistä katsomani sarjat, kuten Jo Nesbøn kirjoihin perustuva Harry Hole (2026-) näyttivät moitteettomalta. Sentään äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Colin Stetsonin säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen jännittävää tunnelmaa yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Something Very Bad Is Going to Happen, Yhdysvallat, 2026, Netflix, Upside Down Pictures

Crime 101 (2026) - elokuva-arvostelu

CRIME 101

Ohjaus: Bart Layton

Näyttelijät: Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Halle Berry, Barry Keoghan, Monica Barbaro, Corey Hawkins, Nick Nolte, Tate Donovan, Drew Powell ja Jennifer Jason Leigh

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Crime 101 perustuu Don Winslow'n samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Amazon ja Netflix kävivät kilpailun novellin filmatisointioikeuksista ja lopulta Amazon voitti vuonna 2023. Alun perin Pedro Pascalin oli tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta koska hän oli kiireinen The Fantastic Four: First Stepsin (2025) parissa, hänet korvattiin Mark Ruffalolla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Crime 101 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Rikosetsivä Lou Lubesnick ryhtyy tutkimaan hämmästyttävän tarkkoja ryöstöjä Los Angelesiin johtavan 101-tien varrella, samalla kun ryöstäjä Mike Davis valmistautuu rikollisuransa isoimpaan ja vaarallisimpaan koitokseen.

Crime 101 oikein vilisee Marvel-näyttelijöitä, lähtien Thorin roolista tunnetusta Chris Hemsworthista, joka esittää rikollista Mike Davisia, joka on muutaman vuoden aikana tehnyt todella tarkkaan suunniteltuja ryöstöjä pitkin 101-tietä. Ryöstöissä kenellekään ei käy huonosti, saaliit ovat mojovia ja Mikesta ei näy kameroissa jälkeäkään. Hemsworth on tuttuun tapaansa karismaattinen roolissaan ja istuukin oikein passelisti rikolliseksi, jonka puolesta jännittää. Mike ei ole mikään selvä pahis, vaan häneltä löytyy omat moraaliset puolensa ja hän yleensä selvittää, että ryöstettävät kohteet ovat vakuutettuja.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo 101-tien ryöstöjä tutkivana etsivä Lou Lubesnickinä ja Corey Hawkins tämän työparina Tillmanina, Nick Nolte Miken pestaavana Moneyna, Barry Keoghan äkkipikaisena pikkurikollisena Ormonina, Halle Berry epäkiitolliselle vakuutusyhtiölle työskentelevänä Sharon Combsina, sekä Monica Barbaro Mayana, josta tulee Mikelle se pakollinen romanttinen kiinnostuksen kohde, mikä pistää miehen pohtimaan, mitä hän todellisuudessa haluaisi elämältään. Tästä huolimatta Maya tuntuu hahmona väkinäiseltä lisäykseltä ja hänet voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä juuri mikään lopulta muuttuisi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan, joskin mahtavan Task-sarjan (2025-) jälkeen Ruffalo tuntuu vain esittävän turhankin samanlaista kyttähahmoa. Keoghan taas on jälleen aikamoinen sekopää, täydellinen vastakohta huolelliselle Mikelle.

Crime 101 osoittautui oikein mainioksi ja paikoitellen varsin tiivistunnelmaiseksikin rikoselokuvaksi, joka nappaa onnistuneesti mukaansa heti alun jännittävällä timanttiryöstöllä ja pitääkin sitten sopivasti otteessaan läpi keston. Toisinaan elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin mitassa olisi leikkausvaraa, etenkin Mayan kuviossa, mutta pääasiassa leffa kuitenkin toimii alusta loppuun. On kiinnostavaa seurata, kuinka eri hahmojen juonikuviot alkavat hissuksiin linkittäytyä toisiinsa ja kun Mike alkaa suunnitella viimeiseksi ajattelemaansa ryöstöä.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli tulee siitä, että vaikka päähenkilö onkin ryöstäjä, joka elelee hulppeasti varastetuilla rahoilla, tarinan todelliset pahikset tuntuvat tulevan ihan muualta. Leffan edetessä niin katsojille kuin hahmoille käy selväksi erilaiset korruptiot, muiden hyväksikäytöt ja muut, mitkä saavat itse kunkin löystämään tiukkoja moraalejaan. Elokuvan varrelle on ripoteltu joitain todella vangitsevia kohtauksia, oli kyse sitten tiukasta takaa-ajosta tai itse varsinaisesta huipennusryöstöstä, missä moni asia voi mennä herkästi pieleen. Ei Crime 101 mitään uutta juuri keksi ja se on paljon velkaa ryöstöelokuvien kuninkaalle, Heat - ajojahdille (Heat - 1995), mutta pidin silti näkemästäni ja suosittelenkin elokuvaa kaikille jännittäviä rikosleffoja fanittaville.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Bart Layton, jonka kädenjäljestä kyllä näkee inspiraation lähteet. Tutuista palikoita Layton on saanut aikaiseksi pätevän elokuvan omassa genressään ja tekstissään hän kulkee sulavasti eri hahmojen juonikuvioiden välillä. Crime 101 on myös teknisesti mainio. Se on paikoitellen todella tyylikkäästi kuvattu, etenkin öisten ajokohtausten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehosteet näyttävät päteviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Blanck Massin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crime 101, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Amazon MGM Studios, Working Title Films, RAW, Wild State, The Story Factory

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Matkalla Perditioniin (Road to Perdition - 2002)

MATKALLA PERDITIONIIN

ROAD TO PERDITION

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Tom Hanks, Tyler Hoechlin, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh, Liam Aiken, Dylan Baker ja Ciarán Hinds
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Road to Perdition, eli suomalaisittain Matkalla Perditioniin perustuu Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998. Collinsin agentti oli erityisen innostunut kaksikon työstä ja sanoi useasti sarjakuvan kääntyvän hyvin elokuvan muotoon ja saikin Collinsin ja Raynerin esittelemään sarjakuvaa Hollywoodissa. Tuottaja Richard D. Zanuck kiinnostui sarjakuvasta ja se päätyi hänen kautta Steven Spielbergille, joka hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet yhtiölleen DreamWorksille. Spielberg ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, työstäessään useampaa leffaa jo samanaikaisesti, joten hän ehdotti projektia Sam Mendesille, joka tarttui siihen innoissaan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta Matkalla Perditioniin sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, lavastus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon, kolme BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan kuvauksen ja lavastuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miessivuosan Golden Globesta. Itse en ollut ennen nähnyt Matkalla Perditioniin, mutta yksi kaverini on kehunut sitä minulle kovasti, joten ostin sen jo pari vuotta sitten valmiiksi hyllyyni katsomista varten. Kun huomasin Matkalla Perditioniin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä on oikein kyse ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1931 nuori Mike saa selville isänsä Michael Sullivanin työskentelevän paikalliselle rikollispomolle ja näkee kauhistuttavan teloituksen. Kun Sullivanin pomo saa tietää asiasta, hän käskee sekä isän että pojan tapettavaksi, jolloin Sullivanin ja Miken täytyy lähteä karkumatkalle Perditioniin.

Pääroolissa mafialle hommia tekevänä Michael Sullivanina nähdään Tom Hanks, joka on todella yllättävä valinta kylmäksi gangsteriksi. Pääasiassa puhtaasti hyviksiä näyttelevä ja Hollywoodin ehkä mukavimpana näyttelijänä tunnettu Hanks istuu hämmentävän hyvin rooliinsa ja on selvää, että Hanks itsekin nauttii erilaisen hahmon esittämisestä. Jo pelkkä Hanksin karisma saa heti kiinnostumaan Sullivanista, mitä vain vahvistetaan, kun leffa kulkee eteenpäin ja hahmoa kehitetään lisää. Sullivanin poikaa, Michael Sullivan junioria näyttelee Tyler Hoechlin, joka on myös mainio valinta osaansa. Poika on koko ikänsä kummastellut isänsä mysteeristä käytöstä, kunnes kaamea totuus paljastuu. Tämän myötä isä-Sullivanin täytyy alkaa itsekin pohtia omia elämänvalintojaan uusiksi, kun hänen poikansa henki joutuu vaakalaudalle. Hanks ja Hoechlin muodostavat uskottavan isä-poika-duon, jonka matkaa on kiinnostavaa seurata.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jennifer Jason Leigh Sullivanin vaimona Anniena, Liam Aiken Sullivanin perheen toisena lapsena Peterinä, edesmennyt Paul Newman mafiapomo John Rooneyna, Daniel Craig tämän ylimielisenä poikana Connorina, Jude Law palkkatappaja Maguirena, sekä Stanley Tucci Frank Nittinä, joka oli ihan todellinen gangsteri 1930-luvulla. Kaikin puolin näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa. Osa roolituksista voi tänä päivänä tuntua hassuilta, mutta yllättäen jokainen toimii. Nykyään lähinnä komedioista tuttu Tucci istuu hyvin gangsteriksi, Law on jopa aika hyytävä tappajana, James Bond -tähti Craig tulkitsee kiinnostavasti itsestään liikoja luulevaa mafiapomon nyhveröpoikaa ja Newman on erinomainen John Rooneyna. 

Voi pojat, kuinka positiivisesti Matkalla Perditioniin onnistui minut yllättämään! Vaikka kaverini onkin elokuvaa kovasti kehunut minulle, minusta tuntuu, ettei elokuvasta oikein muuten puhuta ja se on jäänyt unohduksiin. Koen sen hassuksi, sillä mielestäni kyseessä on yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Matkalla Perditioniin on todella virkistävä teos mafiagenressä, tuoden monista leffoista tutun gangsterimaailman eloon erilaiselta tuntuvalla tavalla. Siitä löytyy tuttuja mafiajuttuja, kuten esimerkiksi häikäilemättömän kylmäsydämisiä murhia ja tiettyä kirjoittamatonta hierarkiaa gangsterikulttuurissa, mutta kaikki tarjotaan jotenkin piristävästi - jos nyt ei siis lasketa sitä, että elokuva on usein todella synkistelevä ja suorastaan melankolinen. Jatkuva sade vain lisää filmin alakuloisuutta, mutta silti elokuva ei ole koskaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa aika kauniskin teos.

Erityisen voimakasta filmissä on Michael Sullivan seniorin ja juniorin välinen isä-poika-suhde. Kun kaksikko joutuu karkumatkalle, vuosia lähinnä töidensä perässä kulkenut, sisäänpäin sulkeutunut ja perheensä ulos teljennyt isä pääsee ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti tutustumaan lapseensa ja lapsi taas saa oudolla tavalla isänsä takaisin, josta on pitkään haaveillut. Tapa, jolla näiden hahmojen lähentyminen pakomatkan aikana esitetään, on jopa liikuttava ja tuo sympaattista valoa jatkuvan ankeuden ja sateen keskelle. Tämän vuoksi Michael Sullivaneista alkaa tosissaan välittämään ja heidän puolestaan jännittämään. Law on aidosti häijy Maguiren roolissa, mikä tuo mukaan muutaman todella tiivistunnelmaisen kohtauksen.

Kaiken kaikkiaan tunnelma Matkalla Perditioniin -elokuvassa on upea. Se imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. Ohjaaja Sam Mendes oli juuri pari vuotta aiemmin palkintoja kahmineella American Beauty -elokuvallaan (1999) osoittanut lahjansa ja jatkaa samaa tässä. Mendes hallitsee niin kokonaisuutta kuin tiettyjä yksittäisiä palasia ihailtavan varmalla otteella. Erityisesti muutamat kohtaukset ovat huippuunsa asti hiottuja. Näissä kohtauksissa pidän siitä, kuinka Mendes kertoo asioita katsojalle visuaalisin keinoin. Eri ohjaaja voisi helposti sortua liikaan selittelyyn, mutta Mendes luottaa, että katsoja on pysynyt tarkkana läpi filmin ja kun tietyt yksityiskohdat nostetaan myöhemmin uudestaan nokkelasti esille, katsojan palkitsee suuri ahaa-elämys. Kaikki elokuvassa rakentuu kohti todella voimakasta loppuhuipennusta ja lopputekstien rullatessa minun teki mieli antaa aplodit.

Myös käsikirjoittaja David Selfiä pitää kiittää siitä, että luotto pysyy visuaalisessa tarinankerronnassa turhien selittelyjen sijaan. Dialogit Self hoitaa kunnialla ja juonenkuljetus sujuu taidokkaasti, mitä tukee onnistunut leikkaus. Tekniseltä toteutukseltaan Matkalla Perditioniin on muutenkin hieno teos. 1930-luku on herätetty takaisin henkiin näyttävin lavastein ja asuin. Maskeeraukset äityvät paikoitellen hurjiksi. Äänimaailma on mainiosti kasattu efekteistä Thomas Newmanin säveltämiin musiikkeihin, jotka vain lisäävät elokuvan herkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Teknisestä näkökulmasta parasta on kuitenkin kuvaus, josta vastasi vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Conrad Hall, joka voitti postuumisti parhaan kuvauksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Molemmat pystit menivät täysin oikeaan osoitteeseen; niin tyylikästä kameratyöskentely on. Kaikki kuvasommittelusta kamera-ajoihin ja vieläpä valaisuun on erinomaista. Hall voikin olla ylpeä, että hänen viimeinen työnsä oli näin hienolta näyttävä tapaus!

Yhteenveto: Matkalla Perditioniin on erinomainen rikoselokuva, joka on samanaikaisesti niin synkkä ja melankolinen kuin myös kauniskin. Elokuva vie todella iskevästi mukanaan ja kiristää otettaan katsojan ympärillä yhä enemmän, mitä pidemmälle leffa kulkee. Tunnelma on vakuuttavasti rakennettu ja tarina tehokkaasti kerrottu. Sam Mendes tekee loistotyötä ohjaajana ja David Selfin työstämä käsikirjoitus on myös vahva. On hienoa, kuinka leffa hyödyntää visuaalisia kikkoja ja luottaa katsojaansa, eikä selittele tiettyjä juttuja turhaan ja tylsästi auki. Tom Hanks on yllättävänkin hyvä valinta gangsteriksi ja Tyler Hoechlin sopii passelisti tämän pojaksi. Heidän isä-poika-suhteensa on onnistunut. Paul Newman, Stanley Tucci, Daniel Craig ja Jude Law hoitavat sivuosatonttinsa kunnialla kotiin. Teknisiltä ansioiltaankin Matkalla Perditioniin on vaikuttava, erityisesti todella tyylikkään kuvauksensa puolesta. Suosittelen elokuvaa äärimmäisen lämpimästi tiivistunnelmaisten rikosdraamojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa leffa joko ensimmäistä kertaa ikinä tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan. On kyllä harmi, että elokuva on tuntunut jääneen tyystin unholaan, sillä se on aivan mahtava teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Road to Perdition, 2002, DreamWorks, Twentieth Century Fox, The Zanuck Company

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Hävitys (Annihilation - 2018)

HÄVITYS

ANNIHILATION

Ohjaus: Alex Garland
Pääosissa: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson, Gina Rodriguez, Tuva Novotny, Oscar Isaac, Benedict Wong ja David Gyasi
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Annihilation, eli suomalaisittain Hävitys perustuu Jeff VanderMeerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures ja Scott Rudin Productions hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2017, mutta kehnon testiyleisöreaktion vuoksi filmiä jouduttiin kuvaamaan ja leikkaamaan uudestaan, jolloin ensi-iltaa piti siirtää. Lisäongelmia syntyi, kun yhtiöiden pomot riitaantuivat. Tämän vuoksi Hävitys myytiin suoratoistopalvelu Netflixiin, missä se julkaistiin, kun elokuva oli ensin pyörinyt parin viikon ajan Yhdysvaltojen teattereissa. Tästä syystä leffan menestys oli kehno ja se sai vain juuri ja juuri tienattua budjettinsa takaisin. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden mieleen ja monet kutsuvat sitä yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista filmeistä. Minun oli tarkoitus katsoa Hävitys, kun se ilmestyi Netflixiin, mutta jostain syystä se jäi tekemättä ja ehdin jopa unohtaa koko leffan. Kun vuoden lopussa aloin pohtia, mitä filmejä minulla on vielä näkemättä, Hävitys tuli mieleeni ja katsoinkin sen vihdoin juuri ennen joulua.

Ryhmä tutkijoita lähtee selvittämään, mikä on keskelle ei-mitään ilmestynyt "hohde"? Ulkoapäin "hohde" näyttää värikkäältä muurilta, joka laajetessaan imaisee kaiken sisäänsä, eikä kukaan tai mikään sinne päätynyt ole palannut takaisin. Mitä salaisuuksia paikka kätkee sisäänsä?

Tutkijaryhmä koostuu viidestä hahmosta. Tarinan päähenkilö on Natalie Portmanin näyttelemä Lena, joka on armeijataustainen biologi. Lenalla on siis sekä tietoa, jolla tutkia hohdetta että myös asetaitoja, joilla kohdata mahdolliset hohteen sisältämät vaarat. Hahmo on oivasti kirjoitettu ja hänen taustojaan avataan läpi leffan. Lenasta alkaa hyvin nopeasti välittämään ja katsojana jännittää hänen puolestaan, kun tutkijat marssivat kohti pelottavaa tuntematonta. Portman on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja onnistuu usein tekemään paljon hyvin vähällä.
     Harmillisesti tutkijaryhmän muista jäsenistä on aika hankala välittää elokuvan aikana. Jokaiselle luodaan jonkinlaista taustaa ja jokainen pääsee ainakin hetkeksi esille kunnolla, mutta hahmot tuntuvat silti oudon etäisiltä. Heti elokuvan alussa myös paljastetaan asia, minkä vuoksi hahmoihin on hankala luoda tunnesidettä. Tutkijoiden näyttelijät tekevät kuitenkin hyvää työtä. Jennifer Jason Leigh on mainio kylmänä johtohahmo tohtori Ventressinä ja Tessa Thompson myy hieman nörttimäisen tutkijan roolin uskottavasti. Gina Rodriguez pääsee parissa kohtaan oikein kunnolla vauhtiin Anyana, kun taas Tuva Novotnyn esittämä Cassie jää hahmoista kaikista etäisimmäksi. Hahmot lähinnä palvelevat tarkoituksensa tarinan kannalta, mutta jäävät persoonina aika yksiulotteisiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac Lenan miehenä Kanena, Benedict Wong eräänä tutkijana, sekä David Gyasi Lenan kanssa työskentelevänä professorina, jolle on luotu oma sivujuoni. Tavallaan tällä on tarkoituksensa isomman kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta sen voisi myös leikata kokonaan pois.

Hieman tylsähköistä hahmoistaan huolimatta Hävitys on erinomainen, koukuttava, kiehtova ja hypnoottinen teos, mikä jättää katsojan pohdiskelemaan sen sisältöä vielä pitkäksi aikaa. Kirjoitan tätä arvostelua muutama päivä elokuvan näkemisen jälkeen ja huomaan aina välillä löytäneeni leffasta jotain uutta ja mielenkiintoista, mikä saa minut pitämään siitä entistäkin enemmän. Jos on nähnyt elokuvan trailerin, ei tavallaan ole ihme, että viihteellisempää scifiä katsovat eivät pitäneet Hävityksestä. Traileri saa leffan vaikuttamaan enemmän toimintaa ja kauhua yhdistelevältä scifiseikkailulta, missä taistellaan erilaisia yliluonnollisia hirvityksiä vastaan, eikä elokuva todellakaan ole sitä. Tai no, kyllä filmissä pari sellaistakin hetkeä on, mutta pääasiassa kyseessä on hidastempoinen teos, joka rakentaa rauhassa tunnelmaansa ja mysteeriään, herättäen jatkuvasti kysymyksiä. Mikä hohde on? Mistä se on tullut? Miksi se on tullut? Mitä se tekee? Mihin se pyrkii? Mysteeri avautuu upealla tavalla hitaasti ja varmasti, mikä teki filmistä itselleni erittäin jännittävän ja vangitsevan kokemuksen. Elokuva vaatii kunnon keskittymistä, mutta tämä ei tuota vaikeuksia, sillä leffa on niin hienosti tehty. Mukana on myös vaikeita teemoja ihmisyydestä, mitkä lisäävät elokuvan kiehtovuutta entisestään. Jälkeenpäin on mahtava tunne, kun tajuaa, kuinka läpi leffan on pohjustettu tiettyjä asioita hohteesta ja annettu vihjeitä loppuhuipennuksesta.

Hävitykseen on onnistuttu luomaan mahtava ilmapiiri, joka tekee siitä samaan aikaan kauniin ja karmivan. Hohde ei aluksi kuulostaa mitenkään houkuttelevalta paikalta, kun sanotaan, ettei sieltä ole kukaan palannut, mutta samalla sen saippuakuplaa muistuttava taianomaisen värikäs muuri kutsuu voimakkaasti luokseen. Hohteen sisällä nähdään asioita, jotka aiheuttavat epämiellyttävää tunnetta, sillä niissä on jotain luonnotonta ja väärin, mutta samalla monet niistä asioista ovat erittäin kauniita. Oikeasti pelottaviakin hetkiä löytyy ja mukana on häiriintynyttä kuvastoa, joka voi jäädä kummittelemaan mielessä. Minun tekisi todella kovasti mieli ryhtyä kunnolla analysoimaan elokuvan sisältöä ja kertomaan omia ajatuksiani filmin teemoista ja hohteen merkityksestä, mutta enemmän kuitenkin haluan, että jokainen katsoisi leffan itse ja tekisi omat tulkintansa. Kaiken kaikkiaan Hävitys on loistokas scifiteos. Elokuvasta löytyy vikansa, kuten hahmot jotka kaipaisivat viilausta, minkä lisäksi leffan alussa löytyy juoniaukko siitä, miten koko maailma ei muka tiedä laajenevasta hohteesta, mutta sen syvällinen pohdiskelu, erinomaisesti luotu mysteeri, hienosti rakennettu tunnelma ja pysäyttävä loppu saavat antamaan anteeksi pieniä heikkouksia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Garland, joka on tätä ennen ohjannut scifileffan Ex Machina (2014). Garlandilla on selvää taitoa tehdä ajattelevaa scifiä ja hän osaa luoda tunnelmaa mestarillisesti. Lisäksi hän tietää yksinkertaisen tehokkaita tapoja, joilla järkyttää katsojaa. Garland on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin mahtavaa työtä, vaikka hän olisikin voinut hieman panostaa hahmoihin enemmän. Paria hieman liian digitaaliselta näyttävää hetkeä lukuunottamatta Hävitys on teknisesti aivan huikea filmi. Elokuva on upeasti kuvattu. Kuvat ovat täynnä näyttäviä lavasteita ja tehosteita, sekä väriä, mikä lisää leffan hypnoottisuutta. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut, kuten on myös valaisu. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu aina äänitehosteista Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämiin musiikkeihin asti. Yksi leffan sävelmistä on aivan täydellinen scifielokuvalle ja siihen on saatu mukaan juurikin sitä mystisyyttä ja outoutta, mitä elokuva muutenkin tarjoaa.

Yhteenveto: Hävitys on upea scifielokuva, mikä tarjoaa pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa. Leffa menee erittäin syvälliseksi teemoissaan ja on mahtava tunne, kun filmin mysteerit alkavat selviämään elokuvan aikana ja sen jälkeen. Ohjaaja Alex Garland tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa, luoden filmistä ja hohteesta samalla sekä kauniin että karmivan. Uhkaavuudestaan huolimatta hohteen saloja on pakko päästä tutkimaan. Leffassa riittää aidosti järkyttäviä asioita, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan hienon musiikin kera. Näyttelijät ovat todella mainioita rooleissaan, etenkin Natalie Portman, mutta harmillisesti hahmot jäävät aika unohdettaviksi. Visuaalisesti filmi on todella näyttävä hienojen efektiensä ja lavasteidensa ansiosta. Hävitys ei todellakaan ole kaikille, ja nopeatempoisemmasta toiminta-kauhu-scifistä pitävät saattavat tylsistyä tämän parissa. Kuitenkin ne, jotka ovat kaivanneet syvällisempää scifiteosta, tulevat varmasti riemastumaan leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annihilation, 2018, DNA Films, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, Skydance Media