Näyttelijät: Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Halle Berry, Barry Keoghan, Monica Barbaro, Corey Hawkins, Nick Nolte, Tate Donovan, Drew Powell ja Jennifer Jason Leigh
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16
Crime 101 perustuu Don Winslow'n samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Amazon ja Netflix kävivät kilpailun novellin filmatisointioikeuksista ja lopulta Amazon voitti vuonna 2023. Alun perin Pedro Pascalin oli tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta koska hän oli kiireinen The Fantastic Four: First Stepsin (2025) parissa, hänet korvattiin Mark Ruffalolla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Crime 101 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.
Rikosetsivä Lou Lubesnick ryhtyy tutkimaan hämmästyttävän tarkkoja ryöstöjä Los Angelesiin johtavan 101-tien varrella, samalla kun ryöstäjä Mike Davis valmistautuu rikollisuransa isoimpaan ja vaarallisimpaan koitokseen.
Crime 101 oikein vilisee Marvel-näyttelijöitä, lähtien Thorin roolista tunnetusta Chris Hemsworthista, joka esittää rikollista Mike Davisia, joka on muutaman vuoden aikana tehnyt todella tarkkaan suunniteltuja ryöstöjä pitkin 101-tietä. Ryöstöissä kenellekään ei käy huonosti, saaliit ovat mojovia ja Mikesta ei näy kameroissa jälkeäkään. Hemsworth on tuttuun tapaansa karismaattinen roolissaan ja istuukin oikein passelisti rikolliseksi, jonka puolesta jännittää. Mike ei ole mikään selvä pahis, vaan häneltä löytyy omat moraaliset puolensa ja hän yleensä selvittää, että ryöstettävät kohteet ovat vakuutettuja.
Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo 101-tien ryöstöjä tutkivana etsivä Lou Lubesnickinä ja Corey Hawkins tämän työparina Tillmanina, Nick Nolte Miken pestaavana Moneyna, Barry Keoghan äkkipikaisena pikkurikollisena Ormonina, Halle Berry epäkiitolliselle vakuutusyhtiölle työskentelevänä Sharon Combsina, sekä Monica Barbaro Mayana, josta tulee Mikelle se pakollinen romanttinen kiinnostuksen kohde, mikä pistää miehen pohtimaan, mitä hän todellisuudessa haluaisi elämältään. Tästä huolimatta Maya tuntuu hahmona väkinäiseltä lisäykseltä ja hänet voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä juuri mikään lopulta muuttuisi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan, joskin mahtavan Task-sarjan (2025-) jälkeen Ruffalo tuntuu vain esittävän turhankin samanlaista kyttähahmoa. Keoghan taas on jälleen aikamoinen sekopää, täydellinen vastakohta huolelliselle Mikelle.
Crime 101 osoittautui oikein mainioksi ja paikoitellen varsin tiivistunnelmaiseksikin rikoselokuvaksi, joka nappaa onnistuneesti mukaansa heti alun jännittävällä timanttiryöstöllä ja pitääkin sitten sopivasti otteessaan läpi keston. Toisinaan elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin mitassa olisi leikkausvaraa, etenkin Mayan kuviossa, mutta pääasiassa leffa kuitenkin toimii alusta loppuun. On kiinnostavaa seurata, kuinka eri hahmojen juonikuviot alkavat hissuksiin linkittäytyä toisiinsa ja kun Mike alkaa suunnitella viimeiseksi ajattelemaansa ryöstöä.
Elokuvan mielenkiintoisin puoli tulee siitä, että vaikka päähenkilö onkin ryöstäjä, joka elelee hulppeasti varastetuilla rahoilla, tarinan todelliset pahikset tuntuvat tulevan ihan muualta. Leffan edetessä niin katsojille kuin hahmoille käy selväksi erilaiset korruptiot, muiden hyväksikäytöt ja muut, mitkä saavat itse kunkin löystämään tiukkoja moraalejaan. Elokuvan varrelle on ripoteltu joitain todella vangitsevia kohtauksia, oli kyse sitten tiukasta takaa-ajosta tai itse varsinaisesta huipennusryöstöstä, missä moni asia voi mennä herkästi pieleen. Ei Crime 101 mitään uutta juuri keksi ja se on paljon velkaa ryöstöelokuvien kuninkaalle, Heat - ajojahdille(Heat - 1995), mutta pidin silti näkemästäni ja suosittelenkin elokuvaa kaikille jännittäviä rikosleffoja fanittaville.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Bart Layton, jonka kädenjäljestä kyllä näkee inspiraation lähteet. Tutuista palikoita Layton on saanut aikaiseksi pätevän elokuvan omassa genressään ja tekstissään hän kulkee sulavasti eri hahmojen juonikuvioiden välillä. Crime 101 on myös teknisesti mainio. Se on paikoitellen todella tyylikkäästi kuvattu, etenkin öisten ajokohtausten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehosteet näyttävät päteviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Blanck Massin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crime 101, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Amazon MGM Studios, Working Title Films, RAW, Wild State, The Story Factory
Pääosissa: Fantasia Barrino, Colman Domingo, Danielle Brooks, Taraji P. Henson, Corey Hawkins, H.E.R., Halle Bailey, David Alan Grier, Louis Gossett Jr., Deon Cole, Aunjanue Ellis-Taylor, Ciara, Elizabeth Marvel ja Whoopi Goldberg
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12
The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin, joka puolestaan perustuu Alice Walkerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1985 tehty elokuva Steven Spielbergin toimesta. 2010-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä uutta elokuvaa, tällä kertaa Broadway-esityksen pohjalta. Spielberg ja aiempaa elokuvaa tähdittänyt Oprah Winfrey ryhtyivät uuden elokuvan tuottajiksi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2022. Monissa maissa Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa jo viime jouluna ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse katsoin Spielbergin elokuvan vasta kuukausi sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä valtavasti. En nähnyt tarvetta uudelle leffalle ja minua epäilytti uuden elokuvan musikaaliaspekti. Päätin silti uteliaisuudesta käydä katsomassa uuden Häivähdys purppuraa -elokuvan.
Vuonna 1909 nuori Celie naitetaan vasten tahtoaan vastikään leskeksi jääneelle Misterille. Varttuessaan Celie alkaa löytämään itseään ja pyrkii pääsemään takaisin siskonsa, sekä lastensa luokse, jotka häneltä vietiin heti syntymän jälkeen.
Pääroolissa Celienä nähdään laulaja Fantasia Barrino, joka tekee Häivähdyksessä purppuraa elokuvadebyyttinsä. Täysin kokematon näyttelijähommista Barrino ei kuitenkaan ole, vaan hänet nähtiin Celienä jo yli kymmenen vuotta sitten Broadway-versiossa. On ollut varmasti kiinnostavaa ja jännittävää palata rooliin kymmenen vuoden jälkeen ja vielä eri formaatissa; teatterilavalta kameran eteen ja valkokankaalle. Barrino suoriutuu roolistaan oikein mukiinmenevästi, vakuuttaen loppua kohti yhä vain enemmän. Ongelma muodostuu pikemminkin siitä, kuinka Celie on tällä kertaa kirjoitettu. Ujosta tytöstä kuoriutuvan päättäväisen naisen matka esitetään hieman kömpelömmin, etenkin kun hahmo jätetään jatkuvasti huomattavasti eksentrisempien sivuhenkilöiden varjoon.
Uudesta Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 2023) tuttu Halle Bailey nähdään Celien siskona Nettienä, kun taas Colman Domingo esittää Celien vaimokseen ottavaa inhottavaa Misteriä. Corey Hawkins näyttelee Misterin poikaa Harpoa, Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Danielle Brooks esittää Harpon tyttöystävää Sofiaa ja Taraji P. Henson nähdään Shug Averyna, laulajatähtenä ja Misterin palavana rakkaudenkohteena. Sivuosissa esiintyvät myös laulaja H.E.R. Squeakina, David Alan Grier pastorina, Elizabeth Marvel pormestarin vaimona, sekä Deon Cole ja Aunjanue Ellis-Taylor Celien ja Nettien vanhempina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pätevästi. Domingo on mainio epämiellyttävänä Misterinä, kun taas Brooks ja Henson taistelevat valokeilasta upeilla roolisuorituksillaan Sofiana ja Shugina. Siinä, missä Barrino jää Spielbergin versiossa Celietä esittäneen Whoopi Goldbergin varjoon, Brooks ja Henson pistävät kyllä kampoihin Oprah Winfreyn ja Margaret Averyn hienoille tulkinnoille. Ei olekaan ihme, että Brooks sai roolistaan niin Oscar- kuin Golden Globe -ehdokkuudet.
Onkohan tästä tulossa joku uusi villitys, että ensin kirjan pohjalta tehdään elokuva, sitten siitä tehdään Broadway-musikaali ja siitä taas puolestaan tehdään uusi elokuvasovitus? Kuukauden sisällä on julkaistu nyt samalla kaavalla tehty uusi Mean Girls (2024), sekä uusi Häivähdys purppuraa. Uusi Häivähdys purppuraa on onneksi huomattavasti parempi kuin uusi Mean Girls -kammotus, mutta ei tämä vedä vertoja Spielbergin filmille - siitäkin huolimatta, että Danielle Brooks ja Taraji P. Henson ovat fantastiset rooleissaan.
Merkittävin vika on heti kättelyssä uuden elokuvan musikaaliaspekti. Näyttelijäkaarti osaa kyllä laulaa hyvin ja sekaan mahtuu pari menevää kappaletta, kuten Sofian Hell No!, mutta pääasiassa kappaleet jättävät kylmäksi. Laulujen aiheet tuntuvat rajoittuvan joko naisten voimaannuttamiseen tai Jumalan ylistämiseen. Eipä niissä aiheina juuri vikaa ole, mutta tuntuu hölmöltä kuunnella, kuinka naiset laulavat, että heidän olojaan pitäisi parantaa, mutta he eivät sitten teekään leffassa oikeastaan mitään asioiden eteen, kun laulu päättyy. Lauluja on myös ajoittain heitetty sekaan kömpelösti ja tyylitajuttomasti. Kuten Spielbergin leffan nähneet tai Alice Walkerin alkuperäiskirjan lukeneet tietävät, Häivähdys purppuraa käsittelee todella rankkoja aiheita ja niinpä tuntuu kummalta, kun yhtäkkiä varsin dramaattinen kohtaus muuttuukin lennokkaaksi laulu- ja tanssinumeroksi.
Ajoittain kömpelöä on elokuvan kerrontakin. Erityisesti ensimmäiset puoli tuntia hyppii turhankin vauhdilla eteenpäin, sen sijaan, että se rakentelisi kaikkea kunnolla. Celien lapsuus kiirehditään läpi ja hänen ja Nettie-siskon suhde jää väkisinkin vajaaksi, kun siihen käytetään liian vähän aikaa. Välillä tuntuu siltä, että tekijät eivät luota ujon Celien ja elokuvien puolella kokemattoman Fantasia Barrinon pitävän katsojien kiinnostusta yllä ja että heidän pitäisi saada tuotua Sofia ja Shug mahdollisimman nopeasti mukaan kuvioihin. Kun nämä kaksi ovat kohtauksessa mukana, he saavat runsaasti tilaa ja aikaa. Brooksia ja Hensonia on ilo katsoa, mutta samalla he syövät Barrinon ja Celien puolta.
Myös leffan aikahyppely on ajoittain kompastelevaa. Välillä tuntuu jopa siltä, että elokuvalla olisi kohtaus kesken, kun se jo hyppääkin viisi vuotta ajassa eteenpäin. Marcus Gardleyn käsikirjoituksesta myös uupuu tietty rakentelu ja kasvattelu, mistä täydellinen esimerkki on, kun Celie ajaa Misterin partaa. Spielbergin elokuvassa nämä kohtaukset olivat todella jännittäviä, kun taas tässä filmissä yksi ainoa vastaava kohtaus jää toteutukseltaan latteaksi. En haluaisi jatkuvasti verrata leffaa Spielbergin versioon, mutta se on vaikeaa, kun aiempi elokuva teki lähes kaiken paremmin. Oikeastaan vain Celien ja Shugin välille syttyvän lemmen kohdalla uusi versio päihittää vanhan. Spielberg onkin jälkikäteen harmitellut, ettei uskaltanut esittää Walkerin kirjan lesbopuolta ja tätä osuutta on kasvatettu uudessa tulkinnassa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Blitz Bazawule, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti, mutta joka ei ihan pysty pitämään vuosikymmenien tarinaa kertovaa elokuvaa pysymään täysin kasassa, etenkään tunnepuolella, jossa leffa hyppelee turhankin railakkaasti traumaattisista koettelemuksista riemukkaisiin musikaalinumeroihin. Veikkaisin homman toimivan paremmin näyttämöllä kuin elokuvamuodossa. Teknisiltä puoliltaan Häivähdys purppuraa on kuitenkin laadukas. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset ja puvut tyylikkäät.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Color Purple, 2023, Warner Bros., Amblin Entertainment, Harpo Films, Quincy Jones Productions, Scott Sanders Productions
Pääosissa: Anthony Ramos, Leslie Grace, Melissa Barrera, Corey Hawkins, Olga Mereditz, Daphne Rubin-Vega, Gregory Diaz IV, Jimmy Smits, Stephanie Beatriz, Dascha Polanco, Noah Catala ja Lin-Manuel Miranda
Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: S
In the Heights perustuu samannimiseen Lin-Manuel Mirandan musikaaliesitykseen ja Quiara Alegría Hudesin kirjaan vuodelta 2005. Vuonna 2008 Universal Pictures alkoi työstää elokuvasovitusta esityksen pohjalta ja Kenny Ortega ehdittiin palkata ohjaajaksi, mutta projekti pistettiin jäihin vuonna 2011. Vuonna 2016 Lin-Manuel Miranda ilmoitti itse työstävänsä elokuvasovitusta yhdessä tuottaja Harvey Weinsteinin kanssa, mutta kun Weinsteinia kohtaan alkoi sadella syytöksiä seksuaalisista ahdisteluista, Miranda lopetti yhteistyön. The Weinstein Companyn sijaan Warner Bros. Pictures sai musikaalin elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime kesänä, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella ja nyt vihdoin In the Heights saa ensi-iltansa. Itse kuulin koko leffasta vasta kuukausi pari sitten, mutten erityisemmin alkanut odottaa sen näkemistä. Menin silti ihan positiivisin mielin katsomaan In the Heightsia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.
New Yorkin Washington Heightsissa on käynnissä hurja lämpöaalto ja sähkökatkos alkaa olla lähellä. Heightsin asukit unelmoivat erilaisesta elämästä, mutta voiko unelmia saavuttaa pelkällä haaveilulla, musiikilla, laululla ja tanssilla?
Anthony Ramos näyttelee Usnavi de la Vegaa, nuorta pikkukaupan myyjää, joka haaveilee jättävänsä Washington Heightsin ja muuttavansa Dominikaaniseen tasavaltaan jatkamaan isänsä vanhaa yritystä aurinkorannan baarimikkona. Samalla hän kuitenkin haaveilee myös Melissa Barreran näyttelemästä Vanessasta, joka unelmoi vaatesuunnittelijan ammatista. Leslie Grace taas esittää Washington Heightsiin takaisin palaavaa Nina Rosariota, joka jätti koulunsa kesken, haaveillen erilaisesta tulevaisuudesta. Jimmy Smiths nähdään Ninan isänä Kevininä, joka haaveilee tarjoavansa tyttärelle paremmat mahdollisuudet kuin hänellä itsellään oli nuorena ja Corey Hawkinsin näyttelemä Benny haaveilee palaamisesta yhteen Ninan kanssa. Gregory Diaz IV esittää Usnavin serkkua Sonnya, jolla on kanssa omat unelmansa tulevaisuuttaan ajatellen, mutta hän pelkää taustansa estävän häntä. Daphne Rubin-Vega, Stephanie Beatriz ja Dascha Polanco taas nähdään hiussalonkia pyörittävinä Danielana, Carlana ja Cucana, jotka ovat siirtämässä bisnestään eri paikkaan New Yorkissa, haaveillen muuton tarjoavan isompia mahdollisuuksia.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Olga Mereditz Claudiana, joka toimii kaikkien isoäitihahmona, sekä In the Heights -musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda mehujääkauppiaana. Läpikotaisin niin hahmogalleria kuin näyttelijäkaarti on erinomainen. Filmi tasapainottelee taidokkaasti useiden henkilöiden ja heidän juonikuvioidensa parissa. Näyttelijät antavat jokainen kaikkensa elokuvan eteen. Veikeää on, että Mirandan lisäksi alkuperäismusikaali on tuttu myös Anthony Ramokselle ja Olga Mereditzille. Vuonna 2012 Utahissa Ramos esitti Sonny-serkun roolia ja vuonna 2018 hän pääsi esittämään leffahahmoaan Usnavia Washington D.C:ssä, kun taas Mereditz esitti mummu-Claudiaa jo vuonna 2008 Broadwaylla.
Siis VAU, kuinka upea elokuva - ei, vaan suorastaan elämys In the Heights on! Kyseessä on valloittavan riemastuttava ja sanoisinpa jopa että ihana musikaali, joka on niin täynnä elämäniloa, sydäntä ja sielua, että sen tuottama hyvä mieli jää piristämään vielä pitkäksi ajaksi. Jo sen takia leffa on juuri sitä, mitä nykyisessä ankeassa maailmantilassa tarvitaan. Tunnelma on kaiken kaikkiaan aivan fantastisesti rakennettu. Elokuva onnistuu olemaan valtavan ilahduttava, olematta koskaan teennäinen. Siitä löytyy suloista romantiikkaa ilman, että leffa on koskaan ällösiirappinen. Komediaakin löytyy ja leffa tarjoaa useammatkin makeat naurut. Ja kun elokuva imaisee katsojansa riemulla mukaansa, se pystyy salakavalasti ujuttautumaan katsojan muihinkin tunnetiloihin, joten elokuvan kääntäessä vaihdetta surullisempaan suuntaan, voi helposti huomata kyynelhanojen avautuvan. Parissakin kohtaa leffa sai minut herkistymään niin, että alahuuli alkoi hieman väpättää. Kyseessä on siis aikamoinen tunteiden vuoristorata.
Tarinaltaankin elokuva on todella väkevä. Kuten jo sanoin, elokuva onnistuu tasapainottelemaan useamman juonikuvion kanssa tyylikkäästi ja kun hahmot ovat läpikotaisin näin mainioita, ei yksikään juonikuvioista ole tylsä. Hahmoihin lisämielenkiintoa tuo se, kuinka heidän latinokulttuuriaan esitellään kiehtovasti. Elokuva ottaa kantaa Yhdysvaltojen ongelmiin koskien mm. maahanmuuttopolitiikkaa. Sekin onnistutaan hoitamaan ilman, että leffa tuntuu koskaan saarnaavalta. Juonikuviot viedään huolellisesti loppuun saakka, antaen jokaiselle aikaa huipentua ansaitsemallaan tavalla. Vaikka ihailen ja pidän tästä, täytyy minun silti sanoa, että filmin viimeistä varttia olisi voinut tiivistää ihan pienesti. Loppupäässä on kohta, jolloin tuntuu, että leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin suunnilleen vartin ajan. Pääasiassa lähes kahden ja puolen tunnin kesto ei häirinnyt minua, mutta ihan loppua olisi voinut hieman tiivistää. Ensimmäiset kaksi tuntia tuntuvat nimittäin hujahtavan vauhdilla ohi ja pienellä lisäleikkauksella myös loppu tuntuisi samalta.
Kun kyseessä on musikaali, niin tärkeitä kysymyksiähän tietty ovat, että ovatko elokuvan laulut hyviä, ovatko näyttelijät myös hyviä laulajia ja ovatko musikaalinumerot hyvin toteutettuja? Kyllä, kyllä ja kyllä! Erityisesti kappaleidensa (joiden sanoituksesta ja musiikista vastaa itse Lin-Manuel Miranda) puolesta In the Heights on varsinaista juhlaa. Elokuva tykittää yhä vain mahtavampia ja innostavampia lauluja. Katsoja saattaa jossain kohtaa joutua kovastikin vastustamaan kiusausta nousta penkistä ylös tanssimaan; niin svengaavia ne ovat! Erityiseksi suosikikseni nousi lottoon liittyvä kipale 96,000, joka todella jämähti päähäni soimaan ja jota olen nyt kuunnellut ties kuinka monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani. Sen lisäksi, että laulut ovat todella hyviä ja näyttelijät taitavia laulajia, musikaalinumeroiden toteutus on kertakaikkisen upeaa. Ympäristöä hyödynnetään hienosti ja jatkuvasti erilaiset pienet yksityiskohdat ajoitetaan mestarillisesti musiikin tahtiin. Ajoitus ja tahditus ovat täydellisyyteen asti hiottuja, eikä voi muuta kuin äimistellen ihailla, kun sadat ihmiset tanssivat täysin synkronoidusti kaduilla ja jopa uima-altaissa.
Elokuvan on ohjannut aiemmin aika epätasaista settiä tehnyt Jon M. Chu. Chun filmografiaan kuuluu keskinkertaista toimintarymistelyä G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) muodossa, mutta myös aidosti hyvää romanttista komediaa, eli Crazy Rich Asians (2018). Chu on myös ohjannut Step Up 2: The Streetsin (2008) ja Step Up 3D:n (2010), eli hänellä on taustaa musiikki- ja tanssileffojen parissa. In the Heights onkin kuin paluu juurille, mutta vuosikymmenen kokemusten jälkeen, mitkä ovat vahvistaneet Chun osaamista valtavasti. Sen lisäksi, että Chu hallitsee vauhdikkaat ja suuret musikaalinumerot, hänellä on muutenkin visuaalista silmää tyylikkäälle elokuvanteolle. Kaikin puolin In the Heights näyttää erittäin hyvältä. Se on upeasti kuvattu kaikkien laulajien ympärillä pyörivien kameroiden ja valtavien maisemaotostensa kera. Kuvausta vain tukee näyttävä värimaailma ja valaisu, sekä hienot lavasteet, asut ja maskeeraukset. Parissa kohtaa kikkaillaan myös taidokkaasti erikoistehosteilla, luoden oman lisänsä kaikkeen.
Yhteenveto:In the Heights on upea musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ihanalla valloittavuudellaan. Lin-Manuel Miranda tarjoaa toinen toistaan parempia ja ilahduttavampia lauluja, joiden ympärille ohjaaja Jon M. Chu rakentaa huikean hienoja musikaalinumeroita. Katsojana ei voi olla ihastelematta yhä vain vaikuttavammin toteutettuja laulukohtauksia, joissa lahjakkaat laulajat yhdistetään todella näyttävään tekniseen elokuvaamiseen. Näyttelijät ovat kaikki suorastaan liekeissä filmissä ja heidän riemunsa tarttuu nopeasti katsojaan. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja leffan aikana saa niin nauraa ja iloita kuin myös pidätellä kyyneliä. Tarinakin on todella hyvä, pitäen tiukasti mukanaan ja tasapainotellessaan onnistuneesti useamman juonikuvion välillä. Kaikki juonikuviot viedään rauhassa päätökseensä, mikä on toisaalta ihailtavaa, mutta samalla filmin lopetusta voisi tiivistää hieman. Pääasiassa kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, mutta viimeistä varttia olisi voinut hieman leikata lyhyemmäksi. Tästä huolimatta In the Heights on kaikin puolin aivan fantastinen teos, mikä todella pitää katsoa - ei, vaan kokea suurelta elokuvateatterikankaalta kunnon äänentoiston kera. Elokuva oli itselleni todellinen yllätys ja nousi kertaheitolla suosikikseni vuoden 2021 elokuvatarjonnasta. Nyt jään innoissani odottamaan Jon M. Chun ja Lin-Manuel Mirandan tulevia projekteja. Miranda on tehnyt laulut ja musiikit myöhemmin tänä vuonna ilmestyvään Disney-animaatio Encantoon (2021), kun taas Chu on pestattu ohjaajaksi Broadwayn hittimusikaali Wickedin elokuvasovitukseen.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
In the Heights, 2021, Warner Bros., 5000 Broadway Productions, Likely Story, Scott Sanders Productions
Ohjaus: Spike Lee Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Jasper Pääkkönen, Ryan Eggold, Topher Grace, Paul Walter Hauser, Robert John Burke, Michael Buscemi, Ashlie Atkinson, Corey Hawkins ja Alec Baldwin Genre: komedia Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 16
BlacKkKlansman perustuu Ron Stallworthin omaelämäkerralliseen kirjaan "Black Klansman" vuodelta 2014. Elokuvatuottaja Shaun Redick innostui Stallworthin tarinasta ja vuonna 2015 hän osti kirjan elokuvaoikeudet. Kun käsikirjoitus ja työryhmä saatiin kasaan, kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Lopulta BlacKkKlansman sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin siitä, sillä elokuvan juoni vaikutti todella kiinnostavalta ja hauskalta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan BlacKkKlansmanin lehdistönäytökseen ja lähdin pois entistäkin positiivisena.
1970-luvulla Colorado Springsin ensimmäinen musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu paikalliseen Ku Klux Klan -rasistiryhmään.
Pääroolissa Ron Stallworthina nähdään John David Washington, joka sopii erittäin hyvin osaansa. Washington on vakuuttava alokaspoliisina, joka pyrkii todistamaan kykynsä, minkä lisäksi hän on useissa kohtauksissa myös hyvin hauska ja paikoitellen yllättävänkin "cool". Ronilla on lystikäs tapa puhua ja Washington höpöttää vuorosanansa juuri oikein. Hahmosta alkaa pitämään heti alusta alkaen ja katsojana suuttuu hänen kanssaan, kun monet kohtelevat häntä kuin roskaa - jopa jotkut poliiseista! Vaikka Ron alkaakin tutkimaan Ku Klux Klania, hän ei voi ihonvärinsä takia mennä paikanpäälle tapaamaan ryhmää. Tämän takia kuvaan astuu poliisi Flip Zimmerman, jota näyttelee uusista Star Warseista (The Force Awakens, 2015 ja The Last Jedi, 2017) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Siinä missä Ron puhuu klaanin kanssa puhelimitse ja luo yhteyksiä, Flip näyttelee Ronia tavatessaan klaanin jäseniä. Ron ja Flip ovat hyvin erilaiset persoonat ja onkin hauska seurata, miten he yrittävät esittää samaa henkilöä. Driver on muutaman viime vuoden aikana osoittanut lahjakkuutensa ja tekee sen myös tässä. Hän ja Washington ovat erinomaisia etenkin yhdessä ja he luovat vallan mainion kyttäkaverikaksikon.
Elokuvassa nähdään tietty Ku Klux Klanin jäseniä ja heistä viisi nousevat oikein kunnolla esille. Ryan Eggold näyttelee Walteria, Colorado Springsin klaaniliikkeen puheenjohtajaa. Eggold on mainio roolissa ja on mielenkiintoista, ettei hahmo osoita erityistä aggressiivisuutta, vaan häneltä löytyy aina rauhallisuutta jopa puhuessaan kamalia asioita. Samaa rauhallisuutta löytyy myös Topher Gracen näyttelemästä Ku Klux Klanin johtohahmosta David Dukesta, jonka ajatusmaailma on kauhea, mutta joka vaikuttaa usein aidolta herrasmieheltä. Grace sopii Davidin rooliin täydellisesti ja hän jopa näyttää yllättävän paljon todelliselta herra Dukelta! Paul Walter Hauser sen sijaan on porukan vitsiniekka. Hänen hahmonsa Ivanhoe on kummallinen ja tarjoaa useat naurut oudoilla repliikeillään. Ashlie Atkinsonin näyttelemä Connie taas on siinä mielessä hyvin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että hänkin puhuu kauheita asioita, kuten kuinka ihanaa olisi tappaa juutalaisia ja mustia, mutta samalla hän vaikuttaa lämpöiseltä äidiltä, joka leipoo joka päivä pullaa sun muita herkkuja. Ku Klux Klanin jäsenillä osoitetaan hyvin, että kauheiden aatteiden takana löytyy kuitenkin muuten tavallisia ihmisiä. Mutta tietysti mukana täytyy olla se aggressiivinenkin jäsen ja kyseessä on Connien aviomies Felix, jota näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen. Felix suorastaan vihaa kaikkia muita kuin valkoisia kristittyjä, eikä hän vain puhu kauheita, vaan hän on selkeästi valmis tekemään hirveyksiä. Pääkkönen on nappivalinta inhottavan paskiaisen rooliin ja hän on jopa aidosti pelottava, sillä Felix on ennalta-arvaamaton tapaus, joka saattaa käydä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. On kuitenkin hienoa, ettei Felixkään ole pelkkä yksiulotteinen paha, vaan klaanin jäsenille ja Connielle hän on mukava kaveri ja rakastava aviomies. Muita hahmoja filmissä ovat mm. mustien oikeuksia ajava Patrice (oivan roolityön tekevä Laura Harrier), johon Ron iskee silmänsä, sekä poliisipäällikkö Bridges (mainio Robert John Burke) ja Flipin aiempi työpari Jimmy (Michael Buscemi).
Kuten jo sanoin, BlacKkKlansmanin juonikuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni, sillä se kuulostaa niin käsittämättömältä: musta poliisi soluttautuu Ku Klux Klaniin. Tästä saisi aikaiseksi todella mainion tarinan ja hommaahan vain parantaa se, että juttu perustuu tositapahtumiin. Tarina on niin älytön, ettei se voi olla muuta kuin totta. Ja on erittäin hienoa, että ohjaajana toimii Spike Lee, sillä ei näin älyttömän hauskaa tarinaa voi kertoa muuten kuin komedian voimin. Ensiminuuteista lähtien elokuva tarjoaa oikein kunnon mustaa huumoria ja revittelee täysillä herkullisella tarinallaan. Lee ymmärtää todella hyvin, milloin kannattaa lisätä mukaan komediaa ja milloin kannattaa vain käsitellä vakavia aiheita vakavasti. Lee myös yhdistelee näitä puolia taidokkaasti ja mukana on todella synkistä jutuista väännettyä vitsejä, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Jotkut tulevat loukkaantumaan filmistä pahasti, kun taas toiset nauravat paikoitellen jopa hulvattomille heitoille. On myös mahtavaa, että kun BlacKkKlansman tapahtuu 1970-luvulla, Lee on onnistunut tuomaan mukaan aikakauteen täydellisesti sopivaa blaxploitaatio-henkeä ja -tyyliä, mitä ei muuten enää näe tänä päivänä. Lee kikkailee muutamassa kohtaa hauskoilla visuaalisuuksilla, jotka eivät välttämättä toimisi ilman tätä henkeä.
Elokuva ei kuitenkaan vain kerro hauskan kiehtovaa tositarinaa ja näytä, millaisia kauheuksia tummaihoiset ovat joutuneet kestämään (ja yhä joutuvat). Filmi sisältää yllättävänkin paljon yhteiskuntakritiikkiä tästä päivästä ja Yhdysvaltain nykymeiningistä. Elokuvassa ei pelkästään käydä keskustelua siitä, että eiväthän yhdysvaltalaiset voi olla niin urpoja, että äänestäisivät Valkoiseen taloon rasistin, vaan siinä myös käytetään otteita ja lausahduksia Donald Trumpin puheista. Ku Klux Klanin jäsenet sanovat useaan kertaan "make America great again" sun muita tämän hetken presidentin kyseenalaisia lausuntoja. Tämäkin jakaa varmasti katsojia etenkin Yhdysvalloissa, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan hienoa. Yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat on hienosti ujutettu mukaan ja vasta muutaman viimeisen minuutin aikana ne muuttuvat hieman saarnaaviksi. Vaikka viime minuutit sisältävätkin hyvää asiaa, tuntuu se hieman päälleliimatulta ja itse olisin leikannut sen pois. Shokeeraava lopetus on mukana vain shokeeratakseen ja siksi se syö hieman muun elokuvan tunnelmaa.
Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta BlacKkKlansman on aivan mahtava teos. Loistohuumoria siinä tosiaan piisaa, minkä lisäksi elokuva saa katsojan aidosti jännittämään pääkaksikon puolesta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin tulee tilanteita vastaan, jolloin Ronin ja Flipin tutkimus voi paljastua, eikä sitä edes uskalla ajatella, mitä heille käy, jos niin tapahtuu. Vaikka elokuva kestää selkeästi yli kaksi tuntia, ei se tunnu kovin pitkältä. Vain parissa kohdassa tapahtumat voisivat edetä hieman nopeammin ja kliimaksin jälkeistä loppua olisi voinut typistää, mutta muuten leffa vie täysillä mukanaan. Siinä tasapainotellaan hienosti viihteen ja painavan asian välillä, minkä lisäksi elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Mukana on loistavia hetkiä ja kaiken karuudenkin keskellä siitä jää hyvä fiilis. On hyvin todennäköistä, että BlacKkKlansman tulee löytymään ainakin omalta listaltani tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukosta!
Spike Lee teki tosiaan hienoa työtä ohjaajana tunnelman kanssa, minkä lisäksi hän pitää hienosti tarinaa kasassa yhtenä käsikirjoittajista. Hän, David Rabinowitz, Charlie Wachtel ja Kevin Willmott ovat saaneet aikaiseksi upeaa replikointia ja hauskaa dialogia, sekä erinomaisesti kulkevan juonen, mitä tukee taiturimainen leikkaus. Vaikka puheluiden aikana jakautuva kuva onkin hauska leikkauskikka, ehdottomasti parasta editointia löytyy pätkästä, jossa leikataan juhlivien Ku Klux Klanin jäsenien ja hirveistä asioista keskustelevien mustien välillä. Samalla kun Ku Klux Klan katsoo innoissaan klassikkoleffaa Kansakunnan syntyminen (The Birth of a Nation - 1915) ja hurraa aina, kun valkoiset tekevät jotain kauheaa, tummaihoiset kauhistelevat menneisyyttä ja keräävät itsessään voimaa parantaakseen asemaansa tulevaisuudessa. Nämä kaksi kohtausta tukevat toisiaan täydellisesti ja ne on mestarillisesti leikattu yhteen. BlacKkKlansman on myös taidokkaasti kuvattu ja vinoja kuvakulmia on hauskasti käytetty hyödyksi. Puvustuksella ja lavastuksella on onnistuttu luomaan hyvin uskottava 1970-luvun maailma, mitä vahvistaa Terence Blanchardin säveltämä mainio musiikki.
Yhteenveto:BlacKkKlansman on aivan mahtava ja todella hauska teos, mikä ottaa hyvin kantaa sekä menneiseen että nykypäivän tilanteeseen. Ohjaaja Spike Lee on tehnyt loistotyötä tunnelman kanssa ja on erittäin hauskaa, että hän on ujuttanut mukaan 1970-luvun henkeen sopivaa blaxploitaatio-meininkiä. Lee tasapainottelee hyvin karkean huumorin ja aidon asian kanssa. Tarina kulkee hyvin mielenkiintoisesti ja paikoitellen jopa jännittävästi eteenpäin. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, etenkin päärooleissa nähtävät John David Washington ja Adam Driver, eikä Jasper Pääkkönen todellakaan jää isompien Hollywood-starojen varjoon. Vasta ihan viimeiset minuutit tuntuvat päälleliimatun saarnaavilta, mutta muuten kyseessä on erittäin hieno teos. Suosittelenkin kaikkia katsomaan BlacKkKlansmanin jo ihan sen takia, että sen juoni on hulvaton ja se vieläpä perustuu tositapahtumiin! Ja koska kyseessä on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
BlacKkKlansman, 2018, 40 Acres & A Mule Filmworks, Blumhouse Productions, Legendary Entertainment, Monkeypaw Productions, Perfect World Pictures, QC Entertainment
Ohjaus: Jordan Vogt-Roberts Pääosissa: Tom Hiddleston, Samuel L. Jackson, Brie Larson, John Goodman, John C. Reilly, Corey Hawkins, Toby Kebbell, Tian Jing ja John Ortiz Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Vuoden 1933 King Kong oli yksi hirviögenren aloittajista. Sen jälkeen elokuvissa on nähty monenlaisia jättihirviöitä - toisena tunnettuna esimerkkinä Godzilla. Elokuvasta on tehty kaksi uusintaversiota vuosina 1976 ja 2005. Kun kuulin joskus muutama vuosi sitten, että hahmosta tehtäisiin taas elokuva, mietin ensimmäisenä, että nytkö jo? Peter Jacksonin ohjaamasta King Kongista (2005) oli kulunut vasta kymmenen vuotta. Aloin ymmärtämään leffan tarkoitusta, kun kerrottiin, että kyseessä on jonkinlainen syntytarina Kongille. Alunperin leffa kulki pelkällä nimellä "Pääkallosaari", mutta lopulta mukaan lisättiin sana "Kong". Pari vuotta sitten ilmoitettiin, että tämä Kong-leffa kuuluisi samaan sarjaan vuoden 2014 Godzilla-elokuvan kanssa ja että lähivuosina ilmestyisi elokuva, jossa Kong ja Godzilla mätkisivät toisiaan turpaan. Hieman naureskelin, että miten ihmeessä hieman yli kymmenmetrinen gorilla voisi tapella pilvenpiirtäjän kokoista Godzillaa vastaan, kunnes ensimmäinen trailer Kong: Pääkallosaaresta julkaistiin ja paljastui, että Kong olisi myös todella jättimäinen. Tavallaan odotin leffaa, sillä pidän tehostemekastuksista ja isot hirviöt ovat yleensä pelkkää plussaa. Kuitenkin mitä enemmän trailereita julkaistiin, sitä enemmän mielenkiintoni väheni, sillä trailerit näyttivät mielestäni huonoilta. En oikein tiennyt, mitä leffalta pitäisi odottaa, kun menin katsomaan sen. Toivoin vain, että se olisi tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa loppuun asti.
Tutkijoista ja sotilaista koostuva ryhmä lähtee tutkimaan aiemmin tuntematonta saarta. Siellä he kohtaavat jättimäisen gorillan nimeltä Kong, joka tuhoaa heidän kulkuvälineensä, jolloin he jäävät jumiin saarelle. Pian he ymmärtävät, ettei Kong ole heidän ainoa - eikä pahin - huolenaiheensa saarella...
Ryhmän perustaa John Goodmanin näyttelemä Bill Randa, joka työskentelee Monarch-yhtiölle. Randa on tutkinut hirviöitä koko elämänsä, mutta kukaan ei tunnu uskovan häntä. Hän uskoo, että löytäessään Pääkallosaaren, hän voisi näyttää maailmalle olleensa oikeassa. Randa tuntuu elokuvan alkupuolella olevan enemmän keskiössä, mutta alkaa pikku hiljaa jäämään taka-alalle. Häntä kiinnostaa lähinnä oma maineensa kuin muiden ryhmän jäsenten kohtalo saarella. Goodman on tuttuun tapaansa hyvä ja välillä hahmosta tulee mieleen alkuperäisen sekä Peter Jacksonin King Kongin Carl Denham -hahmo. Randan työparina nähdään geologi Brooks, jota kiehtoo Pääkallosaaren maaperä. Brooksina nähdään Corey Hawkins. Sotilaita johtaa Samuel L. Jacksonin esittämä eversti Packard. Hän selvästi välittää ryhmänsä jäsenistä ja Kongin tappaessa useat heistä, Packard päättää tappaa Kongin kostoksi. Hyvin varhaisessa vaiheessa tajuaa, että Packard tulee olemaan leffan "ihmispahis" ja hän muuttuu hieman ärsyttäväksi. Jackson ei ole ollut viime vuosina parhaimmillaan, eikä tässäkään ole erityisen vakuuttava, vaikka onkin ihan hyvä. Elokuvan päähahmo on kuitenkin Thorista (2011) tutun Tom "Loki" Hiddlestonin näyttelemä jäljittäjä Conrad. En ole aiemmin erityisemmin välittänyt Hiddlestonista ja minusta on tuntunut, että monet fanittavat häntä ulkonäön, eikä näyttelijänlahjojen takia. Tässä Hiddleston kuitenkin osoittaa, että on kelpo heppu pääosaan. Conrad on aikoinaan toiminut Yhdysvaltain armeijan palveluksessa, mutta jätti ne päivät taakseen ja tekee jäljityshommia rahasta. Hän tietää paljon tuntemattomista viidakoista, mutta Pääkallosaaren vaarat ovat jotain, mitä hän ei olisi voinut kuvitellakaan. Conrad pyrkii kuitenkin kaiken aikaa pitämään ryhmän jäsenet turvassa.
Roomista(2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon vienytBrie Larson esittää valokuvaaja Mason Weaveria, joka tuntuu olevan mukana vain, koska nainen on tärkeä osa "King Kong" -tarinaa. Tässä ei kuitenkaan erityisen paljon luoda suhdetta naisen ja Kongin välille, vaikka Mason selkeästi tuleekin paremmin juttuun gorillan kanssa kuin muut. Masonin naisellisuutta korostetaan sillä, että hän haluaa huolehtia saaren eläimistä, mieshahmojen tappaessa lähes kaikki, mitä vastaan tulee. Larson on mainio roolissaan, vaikka välillä tuntuukin oudolta, että hän on ryhmän mukana, muiden kantaessa aseita ja hänen pidellessä kameraa. John C. Reilly näyttelee Hank Marlowia, joka päätyi saarelle toisen maailmansodan aikoihin ja on ollut siellä jumissa kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Ennakkoon hieman mietin, miten komedianäyttelijä Reilly toimisi tässä, mutta olin lopulta huojentunut, sillä hänen suorituksensa olikin toimiva. Hän on selvästi hahmoista hauskin, vaikka jotkut vitsit ovatkin kehnoja. Hank on ystävystynyt saaren alkuasukkaiden kanssa (jotka eivät ole tässä kovin uhkaavia, kuten muissa King Kongeissa) ja tietää paljon Pääkallosaaren meiningistä. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Tian Jingin näyttelemä biologi San, John Ortizin esittämä ärsyttävä Nieves, Toby Kebbellin näyttelemä majuri Chapman, sekä muita sotilaita, joille on luotu hieman persoonallisuutta, mutta katsojana arvaa, että he ovat mukana vain pakollisiksi uhreiksi. Itse Kong on tosiaan todella valtava. Gorilla on paljon ihmismäisempi kuin aiemmin nähtynä ja hän käveleekin lihaksia pullistellen takajaloillaan eteenpäin. Pakko se on kyllä myöntää, että Kong on aikamoinen äijä tässä. Hän vetää tyylikkäästi saaren muita mörköjä turpaan ja karjuu mahtipontisesti. Kong on saaren asukkaiden jumala, joka ei pidä siitä, että hänen kimppuunsa hyökätään. Hän ei siis tapa ihmisiä, jos ne eivät vaikuta uhalta. Välillä Kongin koko tuntuu hieman vaihtelevan, muttei erityisen häiritsevästi. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijä esittää Kongin liikkeet ja niiden perusteella viimeistelty hahmo luodaan digitaalisesti. Kongin esittäjinä toimivat Terry Notary ja Toby Kebbell.
Elokuva alkaa vuodesta 1944, kun Hank Marlow putoaa laskuvarjolla saarelle. Paikalle saapuu myös japanilaissotilas ja kaksikko käy taisteluun, kunnes Kong saapuu paikalle murisemaan dramaattisesti. Olin yllättynyt, että Kong näytetään jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, mutta toisaalta taas ihan hyvä, ettei leffa käytä turhaa aikaa piilotellakseen hahmoa, sillä mainoksissa on jo päässyt näkemään hänet. Tästä tarina hyppää vuosia eteenpäin hetkeen, kun Vietnamin sota päättyy. Randa kokee, että silloin on ryhmän viimeinen hetki päästä tutkimaan Pääkallosaarta. Ensimmäinen puolituntinen käytetään ryhmän kasaamiseen ja henkilöiden esittelyyn. Ei aikaakaan, kun hahmot ovat jo perillä saarella ja alkaa tapahtua. Kong hyökkää helikoptereiden kimppuun ja ryhmän jäsenet putoavat ryminällä eri puolille viidakkoa. Heidän täytyy löytää toisensa ja päästä nopeasti sovittuun kohtaamispaikkaan, josta heidät tultaisiin hakemaan. Jos he myöhästyvät, he joutuvat jäämään saarelle.
Kong: Pääkallosaaren tarina poikkeaa monilta osin alkuperäisestä tarinasta, vaikka tuttuja kohtia on siellä täällä. Saarelle ei mennä kuvaamaan elokuvaa, vaan etsimään monstereita. Monarch-yhtiö, jossa Bill Randa työskentelee, on sama, joka tutki Godzillassa leffan nimikkohahmoa. Leffassa muutamaan otteeseen annetaan vihjeitä muihin hirviöihin, joihin Godzillakin kuuluu, muttei onneksi liikaa, jolloin elokuva voi keskittyä omaan tarinaansa. Voin todeta olevani huojentunut, sillä Kong: Pääkallosaari on parempi kuin odotin - muttei se kuitenkaan kovin hyvä ole. Elokuva on lähinnä todella viihdyttävä. Aika tuntuu kuluvan nopeasti elokuvaa katsoessa. Esittelyt tuntuvat aina menevän nopeasti elokuvissa, sillä hahmoihin on mielenkiintoista tutustua. Sitten ollaankin jo määränpäässä ja toiminta lähtee käyntiin. Toimintaosioita ja jännittäviä hetkiä tulee vähän väliä, ryhmän kohdatessa jättimäisiä lukkeja, suuria mustekaloja, kummallisia puusirkkoja ja kaikkein pahimpana "kalloryömijöitä", jotka ovat Kongin arkkivihollisia saarella. Niistä suurin on aikoinaan tappanut Kongin perheen, jolloin Kong on jäänyt yksin suojelemaan saarta. Kong koituukin ihmisten hyödyksi, ja Conrad ja Mason ymmärtävät hänen olevan hyvisten puolella, mutta valitettavasti eversti Packard on päättänyt tappaa jättigorillan. Aikomuksena ei siis ole tällä kertaa viedä Kongia nähtävyydeksi New Yorkiin, vaan koko otuksen räjäyttäminen taivaan tuuliin.
Kalloryömijät tuntuivat trailereissa todella ylimääräisiltä möröiltä ja pelkäsin, että elokuvassa käy samoin kuin Godzillassa, jolloin päähirviö jää vastushirviöiden jalkoihin ruutuajassa. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt ja Kong pääsee olemaan paljon esillä leffassa ja kalloryömijät olivatkin toimiva lisäys. Kongin taistelut hirviöitä vastaan ovat näyttäviä ja sellaista hauskuutta onkin parasta katsella valkokankaalta. Samalla on myös jännittävää seurata, kun ihmishahmot juoksevat pakoon ja joutuvat väistelemään, etteivät jää megamonstereiden jalkojen alle. Jännitys pysyy mainiosti leffan läpi, vaikka monet kohdat voi arvata etukäteen. Huumoria on myös mukana, pääasiassa Hankin kautta. Elokuva ei todellakaan käy tylsäksi kertaakaan ja menee hyvällä temmolla eteenpäin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä pelastamaan lopputulosta. Useat kohdat ovat naurettavan kökköjä ja monet jutut täysin älyvapaita. Välillä elokuva ottaa itsensä haudanvakavasti ja välillä taas pilkkaa koko hirviögenreä. Elokuva on todella yksinkertainen, sillä siinä vain mennään paikasta A paikkaan B ja välillä tulee jokin mörökölli vastaan, minkä kanssa pitää hetken aikaa taistella. Ei siinä sinänsä mitään, sillä lopputulos viihdyttää. Kovin syvällistä teosta ei kannata missään nimessä odottaa, eikä ihmishahmoilla ole loppujen lopuksi erityisemmin mitään väliä. Leffan jälkeen ei ketään muista nimeltä ja ainoa, mikä päässä pyörii, ovat Kongin siistit kohtaukset. Elokuvan loppuun on tietenkin säästetty kaikkein vaikein vastus, joka ei kuitenkaan erityisemmin vakuuta. Taistelun jälkeen elokuva loppuu melkein kuin seinään ja lopputekstit alkavat rullata mahtipontisen musiikin säestämänä.
Elokuvan on ohjannut Jordan Vogt-Roberts, joka on aiemmin tehnyt pääasiassa televisiotuotantoja. Hänellä näyttäisi olevan silmää massiivisille efektiseikkailuille, joten voi olla, että hänet tullaan näkemään sarjassa myöhemminkin. Toisaalta tuntuu myös siltä, että tuotantoyhtiöt palkkasivat ohjaajaksi jonkun mahdollisimman tuntemattomamman tyypin säästääkseen kuluissa. Kong: Pääkallosaari on kuvattu ihan hyvin, mutta jotkut kuvat heiluvat hieman liikaa. Laajat kuvat saaresta ovat tyylikkäitä, mutta uskoisin, että ne ovat lähinnä tietokoneella toteutettuja. Elokuvassa on todella paljon hidastuksia, jopa naurettavuuteen asti. Leikkaus on sujuvaa ja välillä hieman ennalta-arvattavaa. Muutamissa kohdissa arvasin, että seuraavaksi leikataan kuvaan Kongista tekemässä jotain jännää. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutettuja. Kong näyttää todella upealta, kuten myös maisemat ja muut hirviöt. Äänitehosteilla on tuotu hienoa lisäystä ja etenkin Kongin karjaisut ovat erittäin mainioita. Värimäärittelyssä kuvaa on välillä muokattu liian punertavaksi tai oranssiksi. Tällä on haettu leffaan helvettiteemaa, mutta lähinnä se tuntuu vain oudolta säätämiseltä. Musiikista vastaa Henry Jackman, joka on tehnyt hyvää työtä mahtipontisten sävellysten kanssa. Leffassa kuullaan myös tuttuja kappaleita, kuten Black Sabbathin "Paranoid".
Yhteenveto:Kong: Pääkallosaari ei viihdyttävyydestään huolimatta ole kovin kummoinen teos. Se on yksinkertainen ja siinä on useita hölmöjä osioita. Onneksi mukana on kuitenkin paljon hyvää, jolloin leffa on loppujen lopuksi ihan toimiva. Kong on selvästi paras hahmo ja häntä on sopiva määrä leffassa. Muut hirviöt ovat ihan toimivia, mutta monet niistä esiintyvät vain parin minuutin ajan. Pääihmishahmot ovat toimivia, mutta useat sotilaat tuntuvat siltä, että heidän ainoa tarkoituksensa on kuolla saarella (ja niin myös käykin). Huumoria on mukana ihan menevästi. Toimintaa on paljon ja elokuva tuntuu kulkevan nopeasti eteenpäin. Leffassa hieman annetaan vihjeitä tulevia leffoja varten ja minun puolestani niitä pätkiä voi tullakin. Tällaiset ovat kelpoa aivot-narikkaan-toimintaviihdettä, jonka aikana voi tunkea suuhunsa niin paljon popcornia kuin vain voi. Elokuva tulee varmasti jäämään useiden muiden tehoste-elokuvien jalkoihin tältä vuodelta, mutta se ei kuitenkaan päädy huonoimpien leffojen listalle. Jos haluat nähdä kun jättimäinen gorilla mätkii muita suurikokoisia hirviöitä pataan, niin käy ihmeessä katsomassa Kong: Pääkallosaari. Alkuvuodesta ei ole kovin montaa tehosteleffaa vielä ilmestynyt, joten tämä onkin oiva kohde sijoittaa rahat, jos haluaa päästä näkemään kaikkea tosi näyttävää ja eeppistä valkokankaalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä, joka pohjustaa tulevaa Godzilla vs. Kong -leffaa (2020), sekä Godzillan jatko-osaa Godzilla: King of the Monsters (2019). Siinä myös viitataan, että hirviöelokuvia on suunnitteilla paljon. Ottaen huomioon, että mielestäni sekä Kong että Godzilla ovat olleet upeita hahmoja, en tiedä, kumpaa kannustaisin tulevassa Godzilla vs. Kongissa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kong: Skull Island, 2017, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment
