Arvostelu: Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008)

MADAGASCAR 2

MADAGASCAR: ESCAPE 2 AFRICA

Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath

Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Tom McGrath, Chris Miller, Christopher Knight, John DiMaggio, Cedric the Entertainer, Bernie Mac, Sherri Shepherd, Alec Baldwin, Elisa Gabrielli, Andy Richter, Conrad Vernon, will.i.am ja Eric Darnell

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. "The Crate Escape" -työnimellä käynnistyneen jatko-osan animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä. Lopulta Madagascar: Escape 2 Africa, eli suomalaisittain yksinkertaisesti Madagascar 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2008. Elokuva sai aavistuksen paremman vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli vielä isompi menestys lippuluukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse kävin katsomassa Madagascar 2:n leffateatterissa isäni kanssa, mutta omasta mielestäni elokuva on aina ollut edeltäjäänsä heikompi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun ensimmäinen Madagascar-elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi pitkästä aikaa katsoa koko leffasarjan läpi ja samalla myös arvostella elokuvat. Pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin Madagascar 2:n.

Alex, Marty, Gloria ja Melman pyrkivät palaamaan takaisin New Yorkiin, mutta pingviinien pilotoima lentokone tekeekin pakkolaskun Afrikan mantereelle. Luonnonsuojelualueella eläinkaverukset kohtaavat niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia.

Madagascarin tutut hahmot tekevät paluun. Paettuaan New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta, Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) päätyivät parin mutkan kautta Madagaskarille ja nyt eläinkaverit pyrkivät palaamaan takaisin sinne, mistä tulivatkin. Nelikko toimii edelleen hyvin, joskin jotkut heidän välisistä riidoistaan leffan aikana tuntuvat lähinnä väkinäiseltä draamalta. Elokuva syventyy nelikkoon enemmän yksilöinä ja etenkin Alexin kohdalla perehdytään enemmän leijonan menneisyyteen.

     Tutuista hahmoista menossa mukana ovat myös pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä fanisuosikiksi muodostunut makien kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), tämän uskollinen seuraaja Maurice (Cedric the Entertainer) ja tyhmä Mort (Andy Richter). Jopa ykkösleffassa hauskuuttaneelle mummohahmolle (Elisa Gabrielli) on keksitty rooli jatko-osaan. Myös sivuhahmot, etenkin ovelat ja paikoin aika häijyt pingviinit tarjoavat hupia.

     Uusina hahmoina Madagascar 2:ssa esitellään Alexin vanhemmat, leijonalaumaa johtava Zuba-isä (Bernie Mac, joka menehtyi muutamaa kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa) ja Florrie-äiti (Sherri Shepherd), alfauroksen titteliä himoitseva Makunga-leijona (Alec Baldwin), virtahepoäijä Moto Moto (will.i.am), kirahvi Joe (Eric Darnell), sekä seepralauma (kaikkien äänenä Chris Rock). Uudet hahmot ajavat hyvin asiansa, joskin tämänkertaiseksi pahikseksi tarkoitettu Makunga tuntuu vain laimealta kopiolta Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) häijystä Scarista.

Madagascar 2 ei vielä tälläkään katselukerralla ollut mielestäni parempi kuin ensimmäinen Madagascar, mutta kyseessä on silti oikein kelpo jatko-osa sille. Leffa syventää hahmojaan ja vie heidät uuteen vauhdikkaaseen seikkailuun, joka pitää mukavasti otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Meno viihdyttää taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin ja siitä löytyy kosolti huumoria kaikenikäisille. Lapsia luultavasti huvittaa enemmän fyysisempi kohellus, kun taas aikuinen pääsee yllättymään joistakin hieman julmemmista vitseistä, etenkin pingviinien kohdatessa savannilla ykkösleffasta tutun mummon. Naureskelin myös makeasti, kun lentokoneen korjaajiksi pestatut apinat perustavat ammattiliiton ja neuvottelevat paremmista työoloista pingviinien kanssa. Joitain hieman kehnommin vanhentuneita vitsejä mahtuu sekaan ja jotkut Afrikka-stereotypiat aiheuttavat lähinnä kiusaantuneisuutta.

Tarina nappaa kivasti mukaansa, joskin manner-Afrikkaan päädyttyään eläimiä kiinnostaa enemmän omiin lajitovereihinsa tutustuminen ja näiden elämäntapojen oppiminen. Kun jokainen hahmoista saa oman juonikuvionsa, voi puolitoistatuntinen leffa tuntua ajoittain turhankin täyteen ahdetulta. Vauhdikas meno ja meininki onkin lähes koko ajan päällä ja vain parissa lyhyessä kohtaa leffa malttaa hidastaa tahtia hieman, esimerkiksi Alexin ja Martyn jälleen kerran selvitellessä välejään. Loppuhuipennuksessa nämä monet kuviot saadaan niputettua tarpeeksi toimivasti yhteen ja päätökseensä.

Myös visuaalisesti Madagascar 2 jää edeltäjänsä jalkoihin. Afrikan paljas savanni näyttää hyvältä, mutta se ei tarjoa samalla lailla mukavaa monipuolisuutta ja värikkyyttä kuin ykkösleffassa New Yorkin betoniviidakosta Madagaskarin oikeisiin viidakkoihin siirtyminen. Leffa on oivan yksityiskohtainen, muttei kuitenkaan niin tarkkaa työtä kuin vaikkapa DreamWorksilta samana vuonna ilmestynyt toinen animaatioelokuva, Kung Fu Panda (2008). Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta sähäkkää mummoa lukuun ottamatta ihmishahmot ovat suorastaan tylsännäköisiä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit säestävät menoa hyvin Hans Zimmerin instrumentaalimelodioista Moto Motoa ääninäyttelevän rap-artisti will.i.amin esittämiin kappaleisiin. Elokuvassa toki kuullaan ykkösleffan myötä suureksi hitiksi noussut I Like to Move It -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madagascar: Escape 2 Africe, 2008, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Beetlejuice (1988)

BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Alec Baldwin, Geena Davis, Winona Ryder, Catherine O'Hara, Jeffrey Jones, Michael Keaton, Glenn Shadix, Sylvia Sidney, Robert Goulet, Dick Cavett, Maree Cheatham, Patrice Martinez ja Tony Cox

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Beetlejuice on Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Michael McDowellin ideasta, jonka pohjalta hän työsti yhdessä Larry Wilsonin kanssa käsikirjoituksen, jota he yrittivät kaupitella tekstiään eri yhtiöille. Universal kieltäytyi jyrkästi, mutta Geffen Company tarttui projektiin. Samoihin aikoihin Tim Burton oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Pee-wee's Big Adventure (1985) ja alkanut työstämään käsikirjoitusta DC:n sarjakuviin perustuvalle Batman-elokuvalle (1989). Sen tuotantoyhtiö Warner Bros. jarrutteli kuitenkin tuotannon aloittamista ja Burton etsi itselleen toista projektia odotellessaan. Geffen Companyn perustaja David Geffen esitteli Burtonille Beetlejuicen, josta Burton innostui valtavasti. Warren Skaaren pestattiin muokkaamaan käsikirjoitusta kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1987 ja lopulta Beetlejuice sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1988. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja myös kriitikoilta ja voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Beetlejuicen ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Olen nähnyt leffan kerran uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa ja nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Beetlejuice Beetlejuice (2024), päätin katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Adam ja Barbara Maitland kuolevat auto-onnettomuudessa ja jäävät jumiin taloonsa kummittelemaan. Kun heidän taloonsa muuttaa uusi perhe, Adam ja Barbara yrittävät keksiä keinon karkottaa heidät ja kun heidän omat keinonsa eivät auta, he kääntyvät eksentrisen biomanaaja Beetlejuicen puoleen.

Beetlejuicen ilmestymisen aikaan vasta uransa alkutaipaleella olleet Alec Baldwin ja Geena Davis näyttelevät Maitlandin pariskuntaa, Adamia ja Barbaraa, jotka kuolevat äkillisesti, heidän autonsa suistuttua sillalta alas. Pari ei päädy taivaaseen tai helvettiin, vaan jää jumiin limbotilaan, vangittuina vanhaan taloonsa. Catherine O'Hara taas näyttelee taiteilija Delia Deetziä, Jeffrey Jones tämän uutta miestä Charlesia ja Winona Ryder tämän synkkyyksissä vellovaa tytärtä Lydiaa, jotka muuttavat Maitlandien taloon näiden kuoltua. Baldwin ja Davis ovat mainiot ja sympaattiset pariskuntana, jotka kohtaavat traagisen kohtalon ja yrittävät sen jälkeen nauttia tuonpuoleisesta vanhassa kodissaan, mitä uudet asukkaat saapuvat häiritsemään. O'Hara on loistava yliampuvana taiteilijasieluna ja tässä vasta kolmannen elokuvaroolinsa tekevä Ryder istuu täydellisesti angstisen teinin osaan. Jones sopii passelisti hieman vässykän Charlesin rooliin, mutta hänen hahmonsa jää pääpoppoosta tylsimmäksi. Elokuvassa nähdään myös Sylvia Sidney kuolleita opastavana Junona ja Glenn Shadix Delian hämäränä ystävänä Othona.

     Mutta elokuvan todellinen tähti on kuitenkin itse nimikkohahmo Betelgeuse, eli helpommin Beetlejuice. Rooliin pohdittiin aluksi Sammy Davis Jr:a, kunnes Geffenin kehotuksesta Burton päätyi Michael Keatoniin, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä komedianäyttelijänä. Keaton hyppää villin Beetlejuicen saappaisiin hurjalla antaumuksella ja tätä sekopäistä ja häpeilemättömän ronskia koheltamista on suuri riemu seurata - osittain siksi, että hahmoa hyödynnetään säästeliäästi ja siten sitäkin tehokkaammin. Keaton on lähes tunnistamaton roolissa ja hänen esiintymisestään tulee mieleen pirullisilla voimilla varusteltu Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Ei siis ihme, että kun Keatonin ilmoitettiin näyttelevän Burtonin Batmanissa nimenomaan Batmania, monet olivat täysin pöyristyneitä valinnasta.

Beetlejuice on myös elokuvana riemastuttavaa seurattavaa ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhukomedioista. Sen konsepti on erittäin vekkuli. En voi olla ainoa, joka kummituselokuvia katsoessa pohtii, että millainenkohan tarina olisi niiden kummitusten vinkkelistä ja Beetlejuice vastaa juuri tähän. Alun yllättävän traagisuuden jälkeen meno muuttuu pian vallan hupaisaksi, kun Beetzit saapuvat taloon ja Maitlandit yrittävät keksiä keinoa päästä tunkeilijoista eroon. Maitlandien yritykset ovat toinen toistaan mainiompia, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, on viimeisenä oljenkortena turvauduttava kaikista epäluotettavimpaan liittolaiseen, eli elokuvan nimikkohahmoon. Jos jo ennen Beetlejuicen mukaan saapumista elokuva on ollut veikeä, hänen hyppääminen kaiken sekaan vain pistää myllyn liikkumaan vielä lujempaa.

Puolentoista tunnin kestossa Beetlejuice on tehokkaan napakka paketti, joka onnistuu hyvin imaisemaan katsojan mielikuvitukselliselle matkalleen. Kekseliäs tarina pitää tiukasti mukanaan, elokuvan tarjotessa lukuisia mahtavia hetkiä, joissa Burton esittelee räväkkää energiaansa ja pähkähullua visiotaan, eikä mikään ihme, että hänestä muovautui nopeasti monien suosikkiohjaaja ja yksi Hollywoodin kiinnostavimmista elokuvantekijöistä. Yksi muistettavimmista kohtauksista on lystikäs ruokailu, jossa Maitlandit riivaavat Beetzit laulamaan ja tanssimaan Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleen tahtiin. Yleisestikin ottaen kieli on ollut visusti poskessa ja nauraa saa useampaan otteeseen, mutta perheen pienimmille ja joillekin vanhemmillekin, hieman herkemmille katsojille leffa saattaa olla myös ajoittain jännittäväkin. Elokuvasta jää kuitenkin valtavan hyvä fiilis ja Beetlejuicen katsoo ilomielin useampaankin kertaan uudelleen.

Ennen Beetlejuicea Burtonilla oli takanaan vain yksi täyspitkä elokuva, joka rakentui kuitenkin enemmän Paul Reubensin luoman Pee-wee Herman -hahmon varaan. Beetlejuicessa Burton pääsi sitten kertaheitolla esittelemään, mikä hän onkaan elokuvantekijänä miehiään. Elokuvassa ovat mukana aika lailla kaikki Burtonille ominaiset maneerit, joita hän on hyödyntänyt lukuisia kertoja myöhemmin muissa filmeissään, vaihtelevin tuloksin. Tässä Burtonin persoonallinen tyylittely tuntuu vielä äärimmäisen raikkaalta piristysruiskeelta, jonka kautta muodostui yksi visuaalisesti veijarimaisimmista leffoista ikinä. Lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, oli kyse sitten tuonpuoleisesta maailmasta, pienoismallien esittämisestä valtavina tai Delian taideteoksista. Kaikki on mielikuvituksellisen värikästä ja vinksahtanutta. Maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään Beetlejuicen ja muiden demonien ja elävienkuolleiden kanssa, voittaen ansaitusti Oscar-palkinnon työstään. Erikoistehosteista näkyy pieni budjetti, mutta efektien tietty kotikutoisuus tuntuu istuvan elokuvaan kuin nenä päähän ja on vain osa sen viehätystä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät reippaat musiikit vahvistavat tunnelmaa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice, 1988, The Geffen Company

Arvostelu: Viisi legendaa (Rise of the Guardians - 2012)

VIISI LEGENDAA

RISE OF THE GUARDIANS

Ohjaus: Peter Ramsey
Pääosissa: Chris Pine, Alec Baldwin, Hugh Jackman, Isla Fisher, Jude Law, Dakota Goyo ja Georgie Grieve
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Rise of the Guardians, eli suomalaisittain Viisi legendaa on DreamWorksin animaatioelokuva, joka perustuu William Joycen The Guardians of Childhood -kirjasarjaan (2011-) ja The Man in the Moon -lyhytelokuvaan (2005). Joyce halusi alun perin tehdä animaatioelokuvia kirjojen sijaan ja The Man in the Moon toimikin yrityksenä herättää studioiden mielenkiintoa täyspitkiä filmejä kohtaan. Hän sai DreamWorksin ostamaan elokuvaoikeudet tarinoihinsa vuonna 2008 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Joycen oli tarkoitus ohjata elokuva yhdessä Peter Ramseyn kanssa, mutta Joycen tyttären kuoltua, hän päätti vetäytyä vain tuottajan tehtäviin ja Ramsey otti ohjausvastuun kokonaan itselleen. Ohjaaja Guillermo del Toron ja kuvaaja Roger Deakinsin neuvojen kanssa animointiprosessi lähti liikkeelle ja lopulta Viisi legendaa sai maailmanensi-iltansa 10. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin katsojat kuin kriitikotkin, minkä lisäksi se sai parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, mutta lipputuloiltaan se oli pettymys isoon budjettiinsa ja mainoskuluihinsa verrattuna. Itse näin Viisi legendaa ensi kertaa vasta kesällä 2014, mutten jostain syystä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti ovat suojelleet lapsia vuosisatojen ajan. Kuitenkin häijyn Mörön ryhtyessä levittämään pimeyttä ja painajaisia ympäri maailman, suojelijat tarvitsevat avukseen nuoren Pakkasukon päihittääkseen pahuuden.

Eipä tule toista elokuvaa mieleen, missä näin legendaariset taruhahmot lyöttäytyisivät yhteen taistellakseen pahuutta vastaan. Joulupukki (Alec Baldwin), Pääsiäispupu (Hugh Jackman), Hammaskeiju (Isla Fisher) ja Nukkumatti - siinä vasta aikamoinen nelikko! Aikamoista on myös, kuinka veikeän poikkeuksellisesti hahmot esitetään, varsinkin Joulupukki ja Pääsiäispupu. Venäläisen korostuksen kanssa puhuvan Joulupukin käsivarret on peitetty tatuoinneilla "kiltti" ja "tuhma", kun taas australialaisaksentilla varustettu Pääsiäispupu on selvästi viettänyt vuoden muut päivät kuntosalilla, bodaten itseään varsin lihaksikkaaseen kuntoon. Tietyistä päivityksistään huolimatta hahmoista löytyvät klassiset tuntomerkkinsä ja nelikon näkeminen yhdessä tarjoaa varmasti lapsenomaista riemua aikuisillekin.

     Elokuvan päähenkilönä toimii kuitenkin jäävoimilla varustettu Pakkasukko (Chris Pine), muutaman vuosisataa teini-ikäiseksi jämähtänyt nuorukainen, joka tykkää lähinnä kujeilla ja varmistaa, että lapset pääsevät kokemaan talven ilot, muttei halua samanlaista vastuuta kuin varsinainen suojelijanelikko. Asiaan tulee muutos, kun paha Mörkö Pitch (Jude Law) saapuu kuvioihin, aikeinaan tukahduttaa lasten onnen synkkyyteen, jolloin Pakkasukon täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja osallistua taistoon. Pakkasukon kasvutarina on onnistunut ja Mörkökin on varsin toimiva pahis. Parilla lyhyellä hetkellä hänelle saadaan rakennettua ihan ymmärrettävää motivaatiota, eikä hän ole vain paha pahuuden takia.

En oikein edes osaa sanoa, miksen joitain vuosia sitten pitänyt Viidestä legendasta, kun katsoin sen ensi kertaa, sillä nyt uudelleen katsottuna elokuva toimi minusta erittäin hyvin. Muistelisin yhden ongelmani aiheen olleen, että elokuva tuntui liian synkältä lapsille ja liian lapselliselta aikuisille, mutta nyt pidin yhtenä elokuvan vahvuutena sitä, että se onnistuu olemaan täynnä lapsenomaista iloa, mistä kaikenikäiset voivat nauttia, mutta se uskaltaa myös äityä aika hurjaksi ja jännittäväksikin. Ihan perheen pienimmille katsojille paha Mörkö voi jopa aiheuttaa painajaisia pimeillä voimillaan ja teoillaan. Ala-asteikäisille ja siitä vanhemmille filmi toimii kuitenkin erittäin passelisti ja juurikin monipuolisesti. Se voisi vielä vähän enemmän rauhoittua syventämään päähenkilöitään, minkä lisäksi Mörkö voisi tarjota muutakin voimillaan kuin mustia savuhevosia, mutta jo tällaisenaan homma toimii ja Viisi legendaa kuuluu DreamWorksin animaatioelokuvien parempaan päätyyn, vaikkei se ylläkään vaikkapa Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) tai Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010) tasolle.

Elokuvasta ei vauhtia ja seikkailua puutu, ja se onkin erittäin mukaansatempaava kokemus. Hieman yli puolentoista tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja näiden hahmojen puuhailuja olisi mielellään jäänyt seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Jokaisen yliluonnollisen hahmon kykyjä ehditään hyödyntämään filmin aikana ja ne tarjoavatkin sopivan erilaisia tapahtumia, jolloin leffa ei ala toistamaan itseään - paitsi niiden pimeyden hepojen kohdalla. Jos Mörkö osaa hallita painajaisia sun muuta, niin olisi ollut mielenkiintoista nähdä hänen kääntävän eri tavoin sankareiden pelkoja heitä kohtaan. Tällaisten synkkyyksien lomasta löytyy myös kelpo huumoria, vaikkei kyseessä mikään selvä komedia olekaan. Lapsille (kuin myös aikuisillekin) on toki hyviä teemoja uskomisesta, itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.

Visuaalisesti Viisi legendaa on todella näyttävä, eikä aika ole päässyt tekemään pahojaan animaatiolaadulle. Animointi on läpikotaisin tyylikästä ja filmi on täynnä hienoja otoksia, joista varmasti voi kiittää neuvoja antanutta kuvauksen mestaria, Roger Deakinsia. Väreillä leikitellään vaikuttavasti ja iloisina hetkinä leffa pursuaa värejä, mutta Mörön astellessa kuvioihin kuva synkkenee ja värit haihtuvat harmaan sävyiksi. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu tehosteita ja Alexandre Desplatin säveltämiä musiikkeja myöten. David Lindsay-Abairen käsikirjoitus on mainio ja ensikertalaiseksi ohjaaja Peter Ramsey tekee hyvää työtä, pitäen satumaista animaatioseikkailua taidokkaasti kasassa.

Yhteenveto: Viisi legendaa on erittäin mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffasta löytyy satumaisuutta ja lapsenomaista innokkuutta, mutta myös yllättävääkin synkkyyttä. Vastakohdat kulkevat oivallisesti käsi kädessä ja niinpä filmistä voi nauttia niin lapsi kuin aikuinen. Fantasiatarina vie hyvin mukanaan, esitellessään ikoniset satuhahmot uudessa valossa. Niin legendat kuin pahiksen virkaa toimittava Mörkö ovat kiinnostavia tapauksia ja hahmojen yhteenotot ovat vauhdikkaita ja jännittäviä - joskin savuhepat käyvät vähitellen tylsäksi tehokeinoksi. Noin puolentoista tunnin mitassa filmi kulkee sähäkästi eteenpäin ja katsojana voi huomata haluavansa nähdä hahmoja pidemmän aikaa. Animaatiojälki on näyttävää ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa oivallisesti. Viisi legendaa on yksi DreamWorks-animaatioyhtiön laadukkaammista teoksista ja jos se on jäänyt näkemättä, suosittelen lämpimästi sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on toki myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt jo useasti aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rise of the Guardians, 2012, DreamWorks Animation

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS

Ohjaus: Tom McGrath

Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.

Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.

     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.

Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.

Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation

Arvostelu: Pearl Harbor (2001)

PEARL HARBOR

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner
Genre: sota, draama
Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?

Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.

Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään.
     Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.

On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.

Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.

Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.

On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.

Yhteenveto: Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004)

PAAVO PESUSIENI -ELOKUVA

THE SPONGEBOB SQUAREPANTS MOVIE

Ohjaus: Stephen Hillenburg ja Mark Osborne
Pääosissa: Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Clancy Brown, Rodger Bumpass, Mr. Lawrence, Alec Baldwin, Jeffrey Tambor, Scarlett Johansson, Jill Talley, Carolyn Lawrence ja David Hasselhoff
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: S

Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi nopeasti valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa vuonna 1999 - niinkin suureen suosioon, että sarjaa tehdään yhä! Sarjaa pyörittävä Nickelodeon pyysi hyvin nopeasti Hillenburgia keksimään koko illan elokuvan hahmosta, mutta pitkän ajan Hillenburg kieltäytyi. Hän ei uskonut, että Paavon seikkailut toimisivat niin pitkäksi ajaksi venytettynä, mutta lopulta hän keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sitä. Sarjan teko keskeytettiin filmin työstämisen ajaksi, sillä Hillenburg halusi samojen tekijöiden olevan mukana elokuvassa, jotta se tuntuisi mahdollisimman samalta kuin sarja. Lopulta Paavo Pesusieni -elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 (Suomeen se tosin saapui vasta vuotta myöhemmin suoraan DVD:llä) ja se oli suuri hitti, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse katsoin lapsena paljon Paavo Pesusieni -sarjaa ja luultavasti näin leffankin silloin. Olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo kuusi vuotta. Uuden Paavo Pesusieni -leffan, Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge on the Run - 2021) oli tarkoitus ilmestyä nyt elokuussa, mutta koska sen julkaisu siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuoteen, päätin katsoa aiemmat kaksi leffaa uudestaan. Katsoinkin ensimmäisen Paavo Pesusieni -elokuvan eräänä yönä ja en tiedä, oliko kyseessä aidosti hyvä leffa, vai olinko vain todella väsyneen ylienerginen, mutta minulla oli erittäin hauskaa elokuvan parissa.

Ilkikurinen Plankton lavastaa johtaja Ravun kuningas Neptunuksen kruunun varastajaksi. Paavo Pesusieni ja hänen ystävänsä Patrick saavat kuusi päivää aikaa löytää kruunun tai muuten kuningas sulattaa johtaja Ravun!

Paavo Pesusieni -elokuva sisältää tietysti tutut hahmot Paavo Pesusieni -sarjasta, vaikkakin jostain syystä Sanna-orava (Carolyn Lawrence) hädintuskin esiintyy leffassa. Itse Paavo Pesusieni (äänenä Tom Kenny) on oma lapsellisen hyperenerginen itsensä, mikä joko naurattaa tai ärsyttää, katsojasta riippuen. Omasta mielestäni Paavo on aivan mahtava hahmo ja yksi harvoista äänekkäistä ja ylikierroksilla käyvistä leffahahmoista, joita jaksan katsoa pidemmänkin aikaa ärsyyntymättä. Jossain tämän pesusienen sisällä sykkii valtava sydän, mikä osaa lämmittää silloinkin, kun toivoisi, että Paavo olisi hetken hiljaa.
     Seikkailuunsa Paavo ottaa tietty mukaansa lähes yhtä energisen kaverinsa Patrick Tähden (Bill Fagerbakke), joka onnistuu olemaan vielä päähahmoakin urpompi tapaus. Kaksikko tarjoaa monet naurut, mutta itse pidän hauskimpina niitä kohtia, joissa toinen heittää oikeasti jotain yllättävänkin nokkelaa sekaan. Rapuravintolan rahanhimoinen johtaja Rapu (Clancy Brown) ja kyynikkojen suosikkihahmo Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ovat mukana etenkin alkupäässä, mutta eivät valitettavasti pääse viihdyttämään pitkin leffaa. Rapupiirasen reseptiä havittelevalla Planktonilla (Mr. Lawrence) on taas kerran pahat mielessään ja tällä kertaa hänen suunnitelmansa voi ehkä jopa toimia...
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. mahtava kuningas Neptunus (Jeffrey Tambor), tämän tytär prinsessa Minna (Scarlett Johansson), sekä Paavoa ja Patrickia jahtaava palkkionmetsästäjä (Alec Baldwin). Kuningas Neptunus on hauska tapaus, jaellessaan kuolemantuomioita tuosta vain ja myös palkkionmetsästäjä tarjoaa parit hörähdykset yliampuvalla äijäilyllään. Prinsessa Minna on sen sijaan tylsä tapaus, eikä herätä naurun naurua katsojassa.

Hahmojensa tavoin koko Paavo Pesusieni -elokuva jakaa katsojansa vahvasti kahtia. Toisille leffa on ärsyttävää sekoilua ja toiselle se tarjoaa paljon hupia. Itse yllätyin todella iloisesti siitä, että kuulun edelleen jälkimmäiseen porukkaan. Kun katsoo elokuvaa sellaisessa väsymystilassa, missä kaikki on liiankin hauskaa, toimii tämä selvästi parhaiten. Paavon seikkailut vaativat tietyn mielentilan ja väsyneen ylienergisenä saavutin sen. Nirvanan. Naureskelin välillä lähes vedet silmissä hahmojen toilailuille, meinasin taputtaa tiettyjen nerokkuuksien aikana ja tanssijalkaani alkoi vipattaa Hupsu-Heikki -laulun soidessa. Meno ei ole vain lapsellista kohellusta, vaan filmi tarjoaa aidosti hauskoja hetkiä myös aikuiskatsojille. Itse riemastuin suuresti, kun Paavo herää aamulla hirveästä sokerikrapulasta, vietettyään koko yön jäätelöbaarissa. Myös sarjasta tutut "muutama hetki myöhemmin" -tyyppiset välitekstit ja häiritsevän yksityiskohtaiset ja paikoitellen jopa ällöttävät lähikuvat ties mistä asioista saivat minut hilpeäksi.

Sarjan luoja, elokuvan toinen ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista Stephen Hillenburg oli täysin turhaan huolissaan siitä, voiko sarjaa kääntää elokuvan muotoon. Tuttu ja mahtava Paavo Pesusieni -henki on läsnä läpi leffan, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Puolentoista tunnin elokuva viihdyttää koko kestonsa ajan. Tällä kestolla tekijät pystyvät paremmassa rauhassa keskittyä juonen kertomiseen, eikä tarinalle synny kiire. Tekijät onnistuvat myös tarjoamaan ihan loppuun asti ties kuinka kummallisia ja päättömiä vetoja, jolloin elokuva ei ala toistamaan samoja juttuja ja pysyy loppuun asti raikkaana. Leffasta myös löytyy toimivia viestejä siitä, että on täysin ok olla lapsellinen, eikä vakavasti otettavan aikuisen esittäminen ole välttämätöntä, jotta voi onnistua elämässä.

Animaatiotyyli on hyvin samanlaista kuin Paavo Pesusieni -sarjassa, mutta paikoitellen yksityiskohtien määrästä huomaa, että tekijöillä on ollut isompi budjetti käytössään elokuvaa varten. Hahmot ovat visuaalisestikin veikeät omat itsensä ja Tangala on pysynyt ennallaan. Värien käyttö on taidokasta läpi elokuvan ja jossain kohtaa filmi uskaltautuu käymään synkemmissäkin vesissä - pitäen kuitenkin lapsiystävällisyytensä yllä. Hillenburgin ja monen muun käsikirjoitus ei muutu usean kokin sopaksi huonolla tavalla, vaan kirjoittajat ovat luoneet mainion ja mukaansatempaavan seikkailun täynnä hulvattomia vitsejä. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja Gregor Narholzin säveltämät musiikit ovat tuttuja, aurinkorantamaisia melodioita.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni -elokuva tarjoaa oivaa viihdettä koko perheelle ja jaksaa naurattaa etenkin väsyneen ylienergisessä tilassa. Sarjasta tuttu henki on kaiken aikaa läsnä ja sarjan luoja Stephen Hillenburg oli turhaan huolissaan siitä, että sarja ei kääntyisi elokuvan muotoon. Filmi tarjoaa hilpeyttä läpi leffan hullunkurisilla, absurdeilla, hölmöillä ja aidosti nokkelilla jutuillaan. Samoja outouksia ei toistella, vaan meno pysyy raikkaana loppuun saakka. Tarina pitää hyvin mukanaan ja puolentoista tunnin kesto antaa tekijöille paremmin aikaa keskittyä kertomukseen ja hahmoihin kuin sarjan lyhyissä jaksoissa. Animaatiotyyli on mahtavan vekkulimainen ja värikäs visuaalisuus tekee leffasta erittäin miellyttävän seurata. Energisen menonsa ja sitäkin ylikierroksilla käyvien hahmojensa takia Paavo Pesusieni -elokuva ei sovellu kaikille ja se todella tarvitseekin oikean mielentilan, jotta leffasta voi nauttia. Jos sarja on ollut mieleen, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan, jos se on vielä näkemättä. Tai katsomaan uudestaan, jos viime kerrasta on kulunut aikaa. Leffa on yhä mainio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The SpongeBob SquarePants Movie, 2004, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, United Plankton Pictures, Nickelodeon Network, Nickelodeon Digital Animation Studios, Nickelodeon Animation Studios

Arvostelu: Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990)

PUNAISEN LOKAKUUN METSÄSTYS

THE HUNT FOR RED OCTOBER

Ohjaus: John McTiernan
Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn, Sam Neill, James Earl Jones, Courtney B. Vance, Richard Jones, Tim Curry, Stellan Skarsgård, Joss Ackland, Boris Lee Krutonog ja Tomas Arana
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

The Hunt for Red October, eli suomalaisittain Punaisen lokakuun metsästys perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1984, mikä aloitti Clancyn huippusuositun "Jack Ryan" -kirjasarjan (1984-). Vaikka kirjasta tuli nopeasti iso menestys, elokuvayhtiöt eivät kiinnostuneet sen sovittamisesta elokuvaksi. Tuottaja Mace Neufeld kuitenkin ihastui kirjaan ja yritti saada tarjottua sitä eri yhtiöille jopa puolentoista vuoden ajan, kunnes Paramount suostui tekemään elokuvan. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1989 ja lopulta Punaisen lokakuun metsästys sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa voitti Oscar-palkinnon äänitehosteistaan, minkä lisäksi se oli ehdolla myös parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnoista. Itse olen ollut tietoinen filmistä jo vuosia ja jo lapsena sen punamusta juliste on kiehtonut minua. En ollut kuitenkaan aiemmin katsonut leffaa, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla Punaisen lokakuun metsästyksen.

Marraskuussa 1984 Yhdysvaltoja lähestyy Neuvostoliiton uudenlainen sukellusvene nimeltään Punainen lokakuu. Analyytikko Jack Ryan lähetetään selvittämään, onko sukellusveneen komentaja, Marko Ramius aikeissa hyökätä vai loikata Yhdysvaltoihin?

Alec Baldwin pääsee olemaan ensimmäinen näyttelijä, joka herättää Tom Clancyn Jack Ryan -hahmon eloon valkokankailla. Jack ei ole mikään toimintasankari, joka lähtee taisteluun aseet laulaen. Hän uskoo sanojen ja järkeilyn voimaan, ja yrittääkin selvitä tilanteista älynsä ja puhelahjojensa avulla. Jack on huomattavasti samaistuttavampi ja inhimillisempi kuin monet tällaisten filmien päähahmot ja Baldwin suoriutuu roolistaan taidokkaasti. Hän on uskottava CIA:n analyytikkona ja katsojana on välittömästi hänen puolellaan, kun tämä ryhtyy selvityspuuhiin.

Vaikka Jack Ryan onkin yleensä Clancyn tarinoissa päähenkilö, Punaisen lokakuun metsästyksen päähenkilö on oikeastaan neuvostoliittolainen sukellusveneen komentaja Marko Ramius, jota näyttelee entinen James Bond -tähti Sean Connery. Skottiaksentillaan puhuva Connery ei kertaakaan huijaa katsojaa luulemaan, että hän olisi venäläinen, mutta Connery korvaa tämän upealla karismallaan. Hän onnistuu vangitsemaan kohtauksensa ja hänen puhuessa niin katsoja kuin hahmotkin haluavat kuulla kaiken, mitä hänellä on sanottavanaan. Komentaja Ramius on myös kiinnostava persoona ja on kiehtovaa seurata, millä aikomuksilla hän lähestyy Yhdysvaltoja.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn lentotukialus USS Dallasin komentajana, James Earl Jones amiraali Greerinä, Courtney B. Vance USS Dallasin ääniluotaimen käyttäjänä Jonesina, Sam Neill Punaisen lokakuun kapteeni Vasilina, Tim Curry tohtori Petrovina, sekä Stellan Skarsgård V.K. Konovalov -sukellusveneen komentajana Tupolevina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Glenn, Earl Jones, Neill ja Skarsgård omaavat tiettyä lujuutta, mitä johtajuus vaatii ja jokainen onnistuu näyttämään lahjansa leffan aikana.

Odotin ja toivoin Punaisen lokakuun metsästyksen kolahtavan itsellenikin, mutten uskonut, että pitäisin siitä näin paljon. Kyseessä on aivan mahtava trilleri, missä jännitys vain tiivistyy tiivistymistään. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja sen tunnelma on alusta asti erinomaisesti rakennettu. Leffaan on saatu jotain todella koukuttavaa, ja Punaisen lokakuun mahdollinen uhka pistää katsojan heti jännittämään, miten tässä tulee käymään. Elokuvassa tuodaan esimerkillisesti esille, kuinka aika alkaa loppua ja siten myös jännitettä nostetaan kohti huippuaan. Tilanteesta tekee erityisen jännittävän se, kuinka Jack on ainoa, jonka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos komentaja Ramiuksen aikomus ei olekaan aloittaa kolmatta maailmansotaa ampumalla ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Muut tapahtumaa selvittävät ovat valmiita ampumaan Punaisen lokakuun torpedoilla merenpohjaan, mutta Jackin ajatus kasvaa yhä vain suuremmaksi ja hän kokee, että hänen täytyy selvittää asioiden todellinen laita.

Elokuvan rytmitys on myös fantastista. Leffa kulkee rauhassa eteenpäin ja siinä on paljon pitkiä kohtauksia, joissa lähinnä keskustellaan. Filmi kuitenkin lumoaa niin hyvin, että aika menee todella nopeasti. Jännite ei kertaakaan hellitä, vaan elokuva kiristää otettaan katsojasta yhä vain tiukemmaksi. Leffa myös tarjoaa katsojalle tunteen siitä kuin olisi itsekin jumissa metalliputkilossa veden alla. Sukellusveneestä tehdään ahdistava paikka ja se vain tuo oman hienon lisänsä tunnelmaan. Pidän myös paljon siitä, kuinka Jackille ja komentaja Ramiukselle rakennetaan jonkinlaiset välit, vaikka he kohtaavatkin vasta filmin loppupäässä, eivätkä sitä ennen puhu toisilleen sanaakaan. Toimintaa ei juurikaan ole mukana, mikä on toisaalta hyvä, sillä tummansinistä taustaa vasten torpedoja väistelevien metallipötköjen seuraaminen voisi helposti käydä tylsäksi. Elokuvan vähäiset toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja siksi niin tehokkaita.

Elokuvan on ohjannut John McTiernan, joka oli noussut tätä ennen isoksi tekijäksi ohjattuaan kaksi toimintaklassikkoa Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). McTiernan jatkaa Punaisen lokakuun metsästyksellä voittokulkuaan ja osoittaa jälleen kykynsä rakentaa jännitystä monin eri tavoin. Larry Fergusonin ja Donald E. Stewartin työstämä käsikirjoitus on myös erinomainen ja se pitää katsojaa hyvin otteessaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu. Valaisua hyödynnetään hienosti sukellusveneen sisällä, minkä lavasteet ovat myös vaikuttavat. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä. Jotkut efekteistä ovat hieman nähneet parhaat päivänsä, kuten veden alla kiitävät torpedot, mutta eivät liikaa, jotta kohtaukset menettäisivät jännitteensä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu äänitehosteista Basil Poledourisin säveltämiin musiikkeihin. Kuoroilla mukaan saadaan eeppisyyttä, mikä nostaakin herkästi ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Punaisen lokakuun metsästys on erinomainen jännityselokuva, mikä vain kasvattaa tunnelmaansa, mitä pidemmälle se etenee. John McTiernan osoittaa lahjakkuutensa jälleen kerran tunnelman kanssa, tehden filmistä paikoitellen jopa piinaavan. Elokuva antaa hädintuskin hengähdystaukoa, vaikka se kulkeekin rauhallisesti eteenpäin. Tarinan mukaansatempaavuus ja koukuttavuus ovat kuitenkin niin korkeat, ettei aika todellakaan käy pitkäksi. Toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja vaikka ne ovatkin eläneet parhaat päivänsä visuaalisesti, ovat nekin edelleen jännittävää seurattavaa. Basil Poledourisin säveltämät musiikit vielä tuovat mahtipontisen lisäyksensä filmin henkeen. Alec Baldwin on nappivalinta Jack Ryaniksi, joka on tyylikkäällä tavalla hieman erilainen sankarihahmo. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sean Connery, joka uhkuu karismaa komentaja Marko Ramiuksena. Suosittelenkin Punaisen lokakuun metsästystä kaikille hitaasti tarinaa kehittävien ja tunnelmaa rakentavien trillereiden ystäville. Kyseessä on upea teos, minkä hankin heti Blu-rayna hyllyyni!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunt for Red October, 1990, Paramount Pictures, Mace Neufeld Productions, Nina Saxon Film Design

Arvostelu: BlacKkKlansman (2018)

BLACKKKLANSMAN

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Jasper Pääkkönen, Ryan Eggold, Topher Grace, Paul Walter Hauser, Robert John Burke, Michael Buscemi, Ashlie Atkinson, Corey Hawkins ja Alec Baldwin
Genre: komedia
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

BlacKkKlansman perustuu Ron Stallworthin omaelämäkerralliseen kirjaan "Black Klansman" vuodelta 2014. Elokuvatuottaja Shaun Redick innostui Stallworthin tarinasta ja vuonna 2015 hän osti kirjan elokuvaoikeudet. Kun käsikirjoitus ja työryhmä saatiin kasaan, kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Lopulta BlacKkKlansman sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin siitä, sillä elokuvan juoni vaikutti todella kiinnostavalta ja hauskalta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan BlacKkKlansmanin lehdistönäytökseen ja lähdin pois entistäkin positiivisena.

1970-luvulla Colorado Springsin ensimmäinen musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu paikalliseen Ku Klux Klan -rasistiryhmään.

Pääroolissa Ron Stallworthina nähdään John David Washington, joka sopii erittäin hyvin osaansa. Washington on vakuuttava alokaspoliisina, joka pyrkii todistamaan kykynsä, minkä lisäksi hän on useissa kohtauksissa myös hyvin hauska ja paikoitellen yllättävänkin "cool". Ronilla on lystikäs tapa puhua ja Washington höpöttää vuorosanansa juuri oikein. Hahmosta alkaa pitämään heti alusta alkaen ja katsojana suuttuu hänen kanssaan, kun monet kohtelevat häntä kuin roskaa - jopa jotkut poliiseista!
     Vaikka Ron alkaakin tutkimaan Ku Klux Klania, hän ei voi ihonvärinsä takia mennä paikanpäälle tapaamaan ryhmää. Tämän takia kuvaan astuu poliisi Flip Zimmerman, jota näyttelee uusista Star Warseista (The Force Awakens, 2015 ja The Last Jedi, 2017) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Siinä missä Ron puhuu klaanin kanssa puhelimitse ja luo yhteyksiä, Flip näyttelee Ronia tavatessaan klaanin jäseniä. Ron ja Flip ovat hyvin erilaiset persoonat ja onkin hauska seurata, miten he yrittävät esittää samaa henkilöä. Driver on muutaman viime vuoden aikana osoittanut lahjakkuutensa ja tekee sen myös tässä. Hän ja Washington ovat erinomaisia etenkin yhdessä ja he luovat vallan mainion kyttäkaverikaksikon.

Elokuvassa nähdään tietty Ku Klux Klanin jäseniä ja heistä viisi nousevat oikein kunnolla esille. Ryan Eggold näyttelee Walteria, Colorado Springsin klaaniliikkeen puheenjohtajaa. Eggold on mainio roolissa ja on mielenkiintoista, ettei hahmo osoita erityistä aggressiivisuutta, vaan häneltä löytyy aina rauhallisuutta jopa puhuessaan kamalia asioita. Samaa rauhallisuutta löytyy myös Topher Gracen näyttelemästä Ku Klux Klanin johtohahmosta David Dukesta, jonka ajatusmaailma on kauhea, mutta joka vaikuttaa usein aidolta herrasmieheltä. Grace sopii Davidin rooliin täydellisesti ja hän jopa näyttää yllättävän paljon todelliselta herra Dukelta! Paul Walter Hauser sen sijaan on porukan vitsiniekka. Hänen hahmonsa Ivanhoe on kummallinen ja tarjoaa useat naurut oudoilla repliikeillään. Ashlie Atkinsonin näyttelemä Connie taas on siinä mielessä hyvin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että hänkin puhuu kauheita asioita, kuten kuinka ihanaa olisi tappaa juutalaisia ja mustia, mutta samalla hän vaikuttaa lämpöiseltä äidiltä, joka leipoo joka päivä pullaa sun muita herkkuja. Ku Klux Klanin jäsenillä osoitetaan hyvin, että kauheiden aatteiden takana löytyy kuitenkin muuten tavallisia ihmisiä.
     Mutta tietysti mukana täytyy olla se aggressiivinenkin jäsen ja kyseessä on Connien aviomies Felix, jota näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen. Felix suorastaan vihaa kaikkia muita kuin valkoisia kristittyjä, eikä hän vain puhu kauheita, vaan hän on selkeästi valmis tekemään hirveyksiä. Pääkkönen on nappivalinta inhottavan paskiaisen rooliin ja hän on jopa aidosti pelottava, sillä Felix on ennalta-arvaamaton tapaus, joka saattaa käydä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. On kuitenkin hienoa, ettei Felixkään ole pelkkä yksiulotteinen paha, vaan klaanin jäsenille ja Connielle hän on mukava kaveri ja rakastava aviomies.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. mustien oikeuksia ajava Patrice (oivan roolityön tekevä Laura Harrier), johon Ron iskee silmänsä, sekä poliisipäällikkö Bridges (mainio Robert John Burke) ja Flipin aiempi työpari Jimmy (Michael Buscemi).

Kuten jo sanoin, BlacKkKlansmanin juonikuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni, sillä se kuulostaa niin käsittämättömältä: musta poliisi soluttautuu Ku Klux Klaniin. Tästä saisi aikaiseksi todella mainion tarinan ja hommaahan vain parantaa se, että juttu perustuu tositapahtumiin. Tarina on niin älytön, ettei se voi olla muuta kuin totta. Ja on erittäin hienoa, että ohjaajana toimii Spike Lee, sillä ei näin älyttömän hauskaa tarinaa voi kertoa muuten kuin komedian voimin. Ensiminuuteista lähtien elokuva tarjoaa oikein kunnon mustaa huumoria ja revittelee täysillä herkullisella tarinallaan. Lee ymmärtää todella hyvin, milloin kannattaa lisätä mukaan komediaa ja milloin kannattaa vain käsitellä vakavia aiheita vakavasti. Lee myös yhdistelee näitä puolia taidokkaasti ja mukana on todella synkistä jutuista väännettyä vitsejä, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Jotkut tulevat loukkaantumaan filmistä pahasti, kun taas toiset nauravat paikoitellen jopa hulvattomille heitoille. On myös mahtavaa, että kun BlacKkKlansman tapahtuu 1970-luvulla, Lee on onnistunut tuomaan mukaan aikakauteen täydellisesti sopivaa blaxploitaatio-henkeä ja -tyyliä, mitä ei muuten enää näe tänä päivänä. Lee kikkailee muutamassa kohtaa hauskoilla visuaalisuuksilla, jotka eivät välttämättä toimisi ilman tätä henkeä.

Elokuva ei kuitenkaan vain kerro hauskan kiehtovaa tositarinaa ja näytä, millaisia kauheuksia tummaihoiset ovat joutuneet kestämään (ja yhä joutuvat). Filmi sisältää yllättävänkin paljon yhteiskuntakritiikkiä tästä päivästä ja Yhdysvaltain nykymeiningistä. Elokuvassa ei pelkästään käydä keskustelua siitä, että eiväthän yhdysvaltalaiset voi olla niin urpoja, että äänestäisivät Valkoiseen taloon rasistin, vaan siinä myös käytetään otteita ja lausahduksia Donald Trumpin puheista. Ku Klux Klanin jäsenet sanovat useaan kertaan "make America great again" sun muita tämän hetken presidentin kyseenalaisia lausuntoja. Tämäkin jakaa varmasti katsojia etenkin Yhdysvalloissa, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan hienoa. Yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat on hienosti ujutettu mukaan ja vasta muutaman viimeisen minuutin aikana ne muuttuvat hieman saarnaaviksi. Vaikka viime minuutit sisältävätkin hyvää asiaa, tuntuu se hieman päälleliimatulta ja itse olisin leikannut sen pois. Shokeeraava lopetus on mukana vain shokeeratakseen ja siksi se syö hieman muun elokuvan tunnelmaa.

Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta BlacKkKlansman on aivan mahtava teos. Loistohuumoria siinä tosiaan piisaa, minkä lisäksi elokuva saa katsojan aidosti jännittämään pääkaksikon puolesta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin tulee tilanteita vastaan, jolloin Ronin ja Flipin tutkimus voi paljastua, eikä sitä edes uskalla ajatella, mitä heille käy, jos niin tapahtuu. Vaikka elokuva kestää selkeästi yli kaksi tuntia, ei se tunnu kovin pitkältä. Vain parissa kohdassa tapahtumat voisivat edetä hieman nopeammin ja kliimaksin jälkeistä loppua olisi voinut typistää, mutta muuten leffa vie täysillä mukanaan. Siinä tasapainotellaan hienosti viihteen ja painavan asian välillä, minkä lisäksi elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Mukana on loistavia hetkiä ja kaiken karuudenkin keskellä siitä jää hyvä fiilis. On hyvin todennäköistä, että BlacKkKlansman tulee löytymään ainakin omalta listaltani tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukosta!

Spike Lee teki tosiaan hienoa työtä ohjaajana tunnelman kanssa, minkä lisäksi hän pitää hienosti tarinaa kasassa yhtenä käsikirjoittajista. Hän, David Rabinowitz, Charlie Wachtel ja Kevin Willmott ovat saaneet aikaiseksi upeaa replikointia ja hauskaa dialogia, sekä erinomaisesti kulkevan juonen, mitä tukee taiturimainen leikkaus. Vaikka puheluiden aikana jakautuva kuva onkin hauska leikkauskikka, ehdottomasti parasta editointia löytyy pätkästä, jossa leikataan juhlivien Ku Klux Klanin jäsenien ja hirveistä asioista keskustelevien mustien välillä. Samalla kun Ku Klux Klan katsoo innoissaan klassikkoleffaa Kansakunnan syntyminen (The Birth of a Nation - 1915) ja hurraa aina, kun valkoiset tekevät jotain kauheaa, tummaihoiset kauhistelevat menneisyyttä ja keräävät itsessään voimaa parantaakseen asemaansa tulevaisuudessa. Nämä kaksi kohtausta tukevat toisiaan täydellisesti ja ne on mestarillisesti leikattu yhteen. BlacKkKlansman on myös taidokkaasti kuvattu ja vinoja kuvakulmia on hauskasti käytetty hyödyksi. Puvustuksella ja lavastuksella on onnistuttu luomaan hyvin uskottava 1970-luvun maailma, mitä vahvistaa Terence Blanchardin säveltämä mainio musiikki.

Yhteenveto: BlacKkKlansman on aivan mahtava ja todella hauska teos, mikä ottaa hyvin kantaa sekä menneiseen että nykypäivän tilanteeseen. Ohjaaja Spike Lee on tehnyt loistotyötä tunnelman kanssa ja on erittäin hauskaa, että hän on ujuttanut mukaan 1970-luvun henkeen sopivaa blaxploitaatio-meininkiä. Lee tasapainottelee hyvin karkean huumorin ja aidon asian kanssa. Tarina kulkee hyvin mielenkiintoisesti ja paikoitellen jopa jännittävästi eteenpäin. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, etenkin päärooleissa nähtävät John David Washington ja Adam Driver, eikä Jasper Pääkkönen todellakaan jää isompien Hollywood-starojen varjoon. Vasta ihan viimeiset minuutit tuntuvat päälleliimatun saarnaavilta, mutta muuten kyseessä on erittäin hieno teos. Suosittelenkin kaikkia katsomaan BlacKkKlansmanin jo ihan sen takia, että sen juoni on hulvaton ja se vieläpä perustuu tositapahtumiin! Ja koska kyseessä on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
BlacKkKlansman, 2018, 40 Acres & A Mule Filmworks, Blumhouse Productions, Legendary Entertainment, Monkeypaw Productions, Perfect World Pictures, QC Entertainment