Kuiskaaja (The Whisper Man - 2026) - elokuva-arvostelu

KUISKAAJA

THE WHISPER MAN

Ohjaus: James Ashcroft

Näyttelijät: Adam Scott, Michelle Monaghan, Robert De Niro, Acston Luca Porto, Michael Keaton, Hamish Linklater, Owen Teague, Will Brill, Exavier Montanez ja Robert Clohessy

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Whisper Man, eli suomalaisittain Kuiskaaja perustuu Alex Northin kirjaan vuodelta 2019. Russon veljekset Anthony ja Joe saivat kirjan luonnoksen käsiinsä jo vuonna 2018 ja innostuttuaan siitä, he ostivat saman tien kirjan filmatisointioikeudet. Vuonna 2022 he tekivät diilin Netflixin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin huhtikuussa 2025. Nyt Kuiskaaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta heti sen mysteerisen julisteen, nimen ja hyvän näyttelijäkaartin takia. Katsoinkin Kuiskaajan sen julkaisupäivänä.

Leskeksi jääneen kirjailijaisän arki muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan. Vaikuttaa siltä, että vuosia aiemmin kaupunkia piinannut lastenmurhaaja Kuiskaaja on palannut.

Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee tänä vuonna jo toista kertaa kirjailijaa, kauhuleffa Hokumin (2026) jälkeen. Tällä kertaa Scott on dekkareita kirjoittava Tom Kennedy, joka on vastikään jäänyt leskeksi vaimonsa kuoltua ja joka muuttaa pienen poikansa Jaken (Acston Luca Porto) kanssa vaimonsa entiseen lapsuudentaloon. Uusi elämä ei kuitenkaan lähde toivotulla tavalla liikkeelle, kun eräänä yönä Jake siepataan. Vuosia aiemmin kaupunkia piinasi Kuiskaajaksi kutsuttu lastenmurhaaja, jonka uskottiin joutuneen jo vankilaan, mutta joka näyttäisi nyt palanneen. Scott on jälleen kerran mainio, tulkiten hyvin epätoivoista miestä, joka on valmis tekemään kaikkensa löytääkseen poikansa. Portokin toimii kivasti osassaan siepattuna lapsena.

     Elokuvassa nähdään myös Robert De Niro Tomin isänä, entisenä rikosetsivä Petenä, joka ainakin uskoi saaneensa vuosia sitten Kuiskaajan nalkkiin, Michelle Monaghan etsivä Beckinä, joka tutkii uutta kadonneiden lasten tapausta, sekä Michael Keaton Frank Carterina, jonka Pete pidätti Kuiskaajaksi epäiltynä ja joka on siitä asti virunut vankilassa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. De Niro on totta kai uskottava eläkkeelle jääneenä etsivänä, kun taas Monaghan istuu pätevästi uuden katoamisaallon tutkijaksi. Keaton onnistuu olemaan sopivan kiero parissa vankilaan sijoittuvassa kohtauksessaan.

Kuiskaajassa olisi aineksia onnistuneen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, mutta lopputulos jää harmillisesti hieman puolitiehen. Rakennuspalikat ovat tutut aina entistä sarjamurhaajaa kopioivasta tulokkaasta poikaansa vimmaisesti etsivään isään, joskin esimerkiksi Vangitut-elokuvan (Prisoners - 2013) intensiteettiin ei Kuiskaajassa ylletä sitten millään. Osaavilla käsillä tuttua tutummistakin palikoista voisi silti rakentaa päteviä teoksia. Kuiskaaja pääsee plussan puolelle, mutta lähinnä hyvien näyttelijöidensä ja muutamien mainion tiivistunnelmaisten kohtaustensa ansiosta, eikä niinkään kokonaisuutena.

Aluksi elokuva sai minut muutamaankin otteeseen pyörittelemään silmiäni, lähinnä todella tönkösti asioita katsojille selittelevän dialogin takia. Leffa on taas malliesimerkki siitä, miten hahmojen välisiä suhteita ei pitäisi esittää katsojille, kun esimerkiksi isä ja poika pistetään käymään läpi täysin luonnottomalta kuulostavaa keskustelua katsojia varten tai kun etsivä Beckin auktoriteetti pitää kömpelösti havainnollistaa pistämällä hänet pitämään tiedotusta kadonneen lapsen etsinnästä... kesken etsintöjen. Eivätkö kaikki nämä etsijät jo tiedä, mitä he ovat tekemässä? Turhauttavinta näissä parissa kohtauksessa on se, että kaikki tarvittava taustatieto selviää katsojille myöhemmin huomattavasti luontevammalla tavalla. Ongelma onkin Netflixissä, jossa toivotaan käsikirjoitukset työstettävän niin, että myös puhelinta räpläävät ja ne jatkuvia "Kuka tuo on?" -kysymyksiä esittävät katsojat pysyisivät kärryillä.

Kun tästä pääsee yli, itse Kuiskaajaan liittyvä mysteeri alkaa onneksi hissuksiin koukuttamaan mukaansa. Tekijä aloittaa prosessinsa kuiskuttelemalla lapsille ikkunan takaa ja luoden salaisen ystävyyden, ennen kuin hän nappaa uhrinsa. Tästä saadaan aikaiseksi parit sopivan karmivat kohtaukset. Vaikka tarinan käänteet ovatkin lopulta arvattavissa, tietty jännite saadaan pidettyä tarpeeksi hyvin yllä. Loppua kohti tunnelma tiivistyy kivasti, vaikka osa hahmojen tekemistä hölmöistä ratkaisuista saattaakin turhauttaa. Tietyin viilauksin Kuiskaajasta olisi voitu saada aidosti vangitseva ja ahdistava trilleri. Tällaisenaan leffa jää lähinnä kertakäyttöjännäriksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon James Ashcroft, joka rakentaa ilmapiiriä menevästi, mutta jonka ongelmaksi koituu Ben Jacobyn ja Chase Palmerin ajoittain takelteleva ja kehnoa dialogia sisältävä käsikirjoitus. Teknisesti Kuiskaaja on kuitenkin oivallinen. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Postiluukusta sisään työntyvä sininen kumihanskainen käsi on ehdottomasti leffan karmivin näky. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset sopivan häijyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Colin Stetsonin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustapimputteluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whisper Man, Yhdysvallat, 2026, AGBO, British Film Commission

Hokum (2026) - elokuva-arvostelu

HOKUM

Ohjaus: Damian McCarthy

Näyttelijät: Adam Scott, Peter Coonan, David Wilmot, Florence Ordesh, Michael Patric, Will O'Connell, Brendan Conroy, Austin Amelio, Ezra Carlisle, Mallory Adams ja Sioux Carroll

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Hokum on ohjaaja-käsikirjoittaja Damian McCarthyn uusi kauhuelokuva. Saatuaan edellisen elokuvansa, kehutun Oddity - Sokean kauhun (Oddity - 2024) teattereihin, McCarthyn oli helpompi kerätä rahoitus seuraavalle projektilleen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Hokum on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta nähtyäni sen karmivan trailerin ja kiinnostustani vain lisäsi, kun hoksasin kyseessä olevan McCarthyn uusi elokuva, pidettyäni paljon Oddity - Sokeasta kauhusta. Kävinkin uteliaana katsomassa Hokumin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Ohm Bauman matkustaa Irlantiin ripottelemaan vanhempiensa tuhkat ja viimeistelemään suositun kirjasarjansa. Hotellissa, missä Ohm yöpyy, kerrotaan olevan vangittuna noita ja kun halloweenjuhlien jälkeen eräs työntekijöistä katoaa, on aika ottaa selvää, onko huhuissa perää...

Apple TV:n Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee Ohm Baumania, kirjailijaa, jolla on työn alla suositun "Conquistador"-kirjasarjansa päätösosa. Teksti ei kuitenkaan tunnu edistyvän ja mies päättää lopulta, että kenties maisemanvaihdos tekisi hyvää. Ohm matkaa Irlantiin, yöpymään samassa hotellissa, missä hänen vanhempansa kävivät häämatkallaan, aikomuksenaan samalla vihdoin ripotella vanhempiensa tuhkat. Ohm on kiinnostavasti kirjoitettu hahmo, koska hänestä ei ole haluttu tehdä erityisen tykättävää. Kirjailija on töykeä muille, mutta elokuvan edetessä käy ilmi, mikä häntä kaivertaa niin pahasti, että hän purkaa pahaa oloaan muihin. Scott on nappivalinta rooliinsa, tulkiten mainiosti hahmonsa monenlaisia puolia, sekä esittäessään kauhistunutta, kun hotellin salaisuudet alkavat paljastua.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Conroy hotellin omistavana Cobina, Peter Coonan hotellia johtavana Malina, Michael Patric hotellin talonmiehenä Fergalina, Will O'Connell pikkolo Albyna, Florence Ordesh baarimikko Fionana, sekä David Wilmot läheisessä metsässä asuvana Jerrynä. Sivuhahmoistakin löytyy oivallisia tyyppejä, jotka joko haaveilevat jostain muusta kuin normaalista arjestaan tai jotka salailevat jotain synkkää. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa.

Hokum ei onneksi pettänyt Damian McCarthyn edellisen työn, erittäin mainion Oddity - Sokean kauhun jälkeen, mutta minulta löytyy pari kritiikin aihetta. Ensinnäkin mielestäni elokuvan tietyt paljastukset olivat tavallaan turhan samanlaiset Oddity - Sokean kauhun ratkaisujen kanssa. Paljastukset toisaalta toimivat, mutta olisi McCarthy voinut keksiä jotain muuta tällä kertaa. Toiseksi McCarthy hyödyntää yhdessä kohtaa hitusen laiskaa tarinankerrontavälinettä, kun Ohm saa käsiinsä nauhurin, josta hän voi kuulla tarvittavia tiedonjyväsiä juuri oikeisiin aikoihin. Tämä hieman videopelimäinen kikka tuntui vähän laiskalta muuten hyvin rakennetussa elokuvassa.

Nämä pari juttua eivät kuitenkaan hiertäneet liikaa, vaan pidin Hokumista aika paljonkin. Sen päähenkilö on tosiaan oivallinen kaikkine ikävine puolineenkin ja tarina nappaa onnistuneesti mukaansa. Hotellin mysteeri lumoaa toki heti ja niin Ohm kuin katsoja haluavat saada selville, lymyileekö lukitussa hääsviitissä oikeasti ihka aito noita, vai onko koko homma pelkkää "hokumia", eli hölynpölyä? Kun hääsviittiä päästään vihdoin tutkimaan, jo valmiiksi epämukavia väristyksiä aiheuttanut elokuva muuttuu tosissaan karmivaksi. McCarthy kasvattelee kierroksia onnistuneesti, saaden katsojan uppoutumaan penkkiinsä ja kenties jopa nostelemaan sormia silmien peitoksi.

Hokum on myös todella tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten laajoista otoksista, joiden aikana katsoja pälyilee taustoja, nähdäkseen jotain kaameaa, tiukemmista lähikuvista tai yleisesti kameran liikkeistä. Leikkaus on myös sulavaa. Hotellin lavasteet ovat hienot, hahmojen puvustus on oivallista ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi muutamia suorastaan hyytäviä ilmestyksiä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikka vähempikin riittäisi muutamien äkkisäikyttelyjen suhteen ja Joseph Bisharan säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä pelottavaan tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hokum, Irlanti, Yhdysvallat, 2026, Imagenation Abu Dhabi FZ, Tailored Films

Arvostelu: The Monkey (2025)

THE MONKEY

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Theo James, Christian Convery, Tatiana Maslany, Colin O'Brien, Rohan Campbell, Sarah Levy, Osgood Perkins, Laura Mennell, Elijah Wood, Nicco Del Rio, Tess Degenstein, Danica Dreyer ja Adam Scott

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Monkey perustuu Stephen Kingin novelliin Apina (The Monkey) vuodelta 1980. Jo vuosia sitten Frank Darabont suunnitteli elokuvasovitusta novellin pohjalta, tehtyään Kingin tarinoista elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), mutta projekti ei toteutunut. Black Bear Pictures hankki novellin filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään adaptaatiota ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkinsin ja tuottaja James Wanin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt The Monkey saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Kingin kyseinen tarina ei ollut tuttu, mutta haluan toki nähdä uudet elokuvat, jotka on tehty hänen töidensä pohjalta. Pidin myös paljon ohjaaja Perkinsin edellisestä elokuvasta, Longlegsistä (2024) ja halusin nähdä häneltä lisää kauhua. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Monkeyn sen ennakkonäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Lapsina kaksoisveljet Hal ja Bill joutuivat kauhistelemaan järkyttäviä kuolemia, löydettyään isänsä tavaroiden joukosta vanhan leluapinan. Pojat luulivat päässeensä lelusta ja sen tuomasta tuhosta eroon, mutta kun ihmisiä alkaa taas vuosien jälkeen kuolla karmeilla tavoilla, he ovat varmoja, että apina on palannut.

Netflixin Sweet Tooth -sarjasta (2021-2024) tuttu Christian Convery nähdään identtisinä kaksosina Hal ja Bill Shelburnina ja myöhemmin elokuvassa samoja veljiä aikuisena näyttelee Theo James. Vaikka veljekset näyttävät samalta, ovat he persoonina täysin erilaisia. Siinä, missä Hal on hiljaisempi hissukka, Bill on ylimielinen ja veljeään huonosti kohteleva mulkvisti. Kummatkin kompensoivat olemuksellaan ja käytöksellään isänsä (Adam Scott) outoa katoamista ja eräänä päivänä käydessään läpi isänsä tavaroita, he löytävät leluapinan, jonka veljet kauhukseen huomaavat aiheuttavan hirvittäviä kuolemia joka kerta, kun lelun virittää soittamaan rumpuaan. Nuori Convery on mainio tuplaroolissa, esittäen niin uskottavasti kahta erilaista persoonaa, että välillä pitää oikein tuijottamalla tuijottaa, että onko kyseessä oikeasti yksi ja sama näyttelijä. Jamesin työ onkin sitten hapuilevampaa. Hänen näyttelemänsä aikuinen Hal on onnistunut, tämän tultua vainoharhaiseksi apinan mahdollisesta paluusta, mikä on puskenut Halin eroon vaimostaan (Laura Mennell) ja heidän yhteisestä pojastaan Peteystä (Colin O'Brien). Sen sijaan aikuinen Bill on Jamesin esittämänä varsin myötähäpeällinen karikatyyri, jonka lapsuuden monitahoisuus menee melkeinpä sketsihahmon puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Tatiana Maslany Halin ja Billin äitinä Loisina, Sarah Levy ja ohjaaja Osgood Perkins veljesten Ida-tätinä ja Chip-setänä, sekä pian Suomeen vierailulle saapuva Elijah Wood Petey-pojan uutena isäpuolena, joka on varsin vekkuli tyyppi kaikessa ärsyttävyydessään ja onkin harmi, että Woodin ruutuaika jää vain yhden kohtauksen mittaiseksi. Sivunäyttelijät ovat hyvässä vedossa, joskin sivuhahmot taipuvat Jamesin Bill-tulkinnan tavoin lähinnä karikatyyrien puolelle.

The Monkey on saanut viime viikkoina runsaasti positiivista palautetta ja sitä on kehuttu yhdeksi parhaista Stephen Kingin töihin perustuneista filmatisoinneista pitkään aikaan. Nämä kehut ja Osgood Perkinsin edellinen työ, todella tehokkaasti ahdistanut Longlegs saivat minut erittäin innokkaaksi näkemään mitä olisikaan luvassa, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että vastassa oli pienoinen pettymys. The Monkey on varsin menevä kauhukomedia, joka jaksaa naurattaa useasti, lähinnä synkän huumorintajunsa takia. Oli kyse sitten yliampuvan verisistä tai muuten mielikuvituksellisista kuolemista, joita leluapinan virittäminen rumpusooloon saa aikaan tai hahmojen varsin pessimistisestä ja nihilistisestä elämänasenteesta, elokuvan komediaosasto on pääasiassa onnistunutta. Kauhupuoli onkin sitten hitusen ontuvampaa. Leluapina on virnuilussaan aika karmiva ilmestys, mutta eipä leffaan ole saatua sen kummempaa jännitettä rakennettua, lukuun ottamatta paria ensimmäistä kertaa, kun apina iskee ja katsoja jännittää kenelle tulee käymään ikävästi ja millä tavalla? Näistä kuolinkohtauksista tosin syntyy voimakkaita mielleyhtymiä Final Destination -elokuviin (2000-).

Se, mikä kuitenkin jätti minua eniten kylmäksi, oli elokuvan tarinankerronta. Itse tarina kinastelevista veljistä ensin lapsina ja sitten aikuisina, sekä heidän synkkä salaisuutensa kuolemia kylvävästä leluapinasta on lähtökohtaisesti mainio, mutta Perkins ei tunnu pääsevän sen kanssa vauhtiin niin hyvin kuin voisi toivoa. Sekä veljesten keskinäinen konflikti, että Halin ja hänen poikansa Peteyn välinen vaikea suhde jäävät todella tönköiksi. Myös loppupää on tietyssä överiydessään outo antikliimaksi, kenties juuri siksi, että tässä kohtaa leffa unohtaa viimeisetkin kauhunrippeensä ja muuttuu puhdasveriseksi komediaksi.

The Monkeyn kauhuosaston vajaavaisuudet tuottivat itselleni pettymyksen erityisesti siksi, että Perkinsin Longlegs oli ilmapiiriltään mielestäni pitkästä aikaa aidosti jopa piinaava teos ja toivoin saavani kunnon jännitettä myös nyt. Perkinsin ohjaus on periaatteessa toimivaa, mutta hänen käsikirjoituksensa jää kerronnan puolelta ontuvaksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli huomattavasti synkempi, mutta kun Perkins saapui mukaan produktioon, mies pisti tekstin täysin uusiksi ja lisäsi siihen runsaasti komediaa, pitäessään tappavaa leluapinaa huvittavana ideana. Itse apina on tosiaan ilmestyksenä hyytävä, läpitunkevan katseensa ja kuolemasta iloa saavan virnuilunsa kanssa. Kingin alkuperäistarinassa apina muuten soittaa symbaaleja, mutta koska Pixar oli tehnyt tällaisen apinalelun Toy Story 3:ssa (2010), tekijät pelkäsivät tekijänoikeussyytettä ja halusivat kokeilla jotain erilaista. Omasta mielestäni rumpuidea on oikein mainio. Teknisiltä ansioiltaan The Monkey on hitusen ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu ja valaistu ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, mutta tietokonetehosteet ovat silmiinpistävän keskeneräisen näköisiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Monkey, 2025, Atomic Monster, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Range Media Partners, Stars Collective Films Entertainment Group. The Safran Company

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Madame Web (2024)

MADAME WEB

Ohjaus: S. J. Clarkson

Pääosissa: Dakota Johnson, Celeste O'Connor, Sydney Sweeney, Isabela Merced, Tahar Rahim, Adam Scott, Zosia Mamet, Mike Epps, Emma Roberts ja Kerry Bishé

Genre: jännitys, draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Madame Web perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1980. 2010-luvun lopulla Marvelin hittihahmo Spider-Manin elokuvaoikeudet omistava Sony-yhtiö ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin pahiksista ja muista sivuhahmoista. Ensin tulivat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja sitten murskavastaanoton saanut Morbius (2022). Seuraavaksi Sony alkoi kehitellä elokuvaa Madame Webistä ja pestasi Morbiuksen käsikirjoituskaksikko Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Madame Web on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole pitänyt yhtään Sonyn uusista Spider-Man -aiheisista elokuvista ilman itse Spider-Mania. Madame Webin traileri ei voittanut minua puolelleen ja elokuvan saamat ennakkohaukut vain laskivat vähäisiä odotuksiani. Kävin silti katsomassa Madame Webin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Ensihoitaja Cassandra Webb huomaa omaavansa kyvyn nähdä väläyksiä tulevaisuudesta ja päätyy auttamaan kolmea teinityttöä, nähtyään näyn, jossa hämähäkkiasuinen mies yrittää tappaa heidät.

Madame Webin pääroolissa Cassandra "Cassie" Webbinä nähdään Dakota Johnson. Fifty Shades -elokuvien (2015-2018) jälkeen Johnson on viittaillut osaavansa näytellä muun muassa Suspiria-uudelleenfilmatisoinnissa (2018), Bad Times at the El Royalessa (2018) ja liian pienelle huomiolle jääneessä The Peanut Butter Falconissa (2019), mutta Madame Web osoittaa taas, ettei Johnson osaa kantaa elokuvaa pääosassa. Johnson on kiusallisen puinen Cassiena, jonka hahmoon toki pitkään kuuluukin tietty jäykkyys. Kuitenkin kun Cassie alkaa lämmetä muille ihmisille ja kiinnostuu voimistaan, Johnson ei vieläkään pääse vakuuttamaan. Joka toisessa kohtauksessa hän joko alisuoriutuu tai ylinäyttelee. Johnson tuntuu kummalliselta valinnalta myös siksi, että sarjakuvista tuttu Madame Webhän on iäkäs, sokea ja halvaantunut naismutantti. Sonyllä ei ole oikeuksia mutantteihin, joten hahmon voimat täytyy selittää toista kautta (tietty hämähäkeillä) ja koska vaikkapa mielestäni rooliin oikein passelisti sopiva Jamie Lee Curtis ei taida olla tarpeeksi "mediaseksikäs" nuorisolle suunnatun supersankarirainan keulakuvaksi, Johnson on koettu hyväksi valinnaksi.

     Selvänäkijän kykyjä omaava Cassie päätyy auttamaan teinityttökolmikkoa, Juliaa (Sydney Sweeney), Mattieta (Celeste O'Connor) ja Anyaa (Isabela Merced), nähdessään näyn, että näiden elämät ovat vaakalaudalla. Julia, Mattie ja Anya jäävät harmillisen latteiksi käveleviksi stereotypioiksi. Yksi on kiltti tyttö, yksi tuhma tyttö ja yksi jotain siltä väliltä. O'Connor on lähinnä ärsyttävä osassaan, Merced ei vakuuta omassa roolissaan ja yleensä mainio Sweeneykin tuntuu täysin väärältä valinnalta kiltiksi ja ujoksi koulutytöksi. Asiaa ei auta, ettei Johnsonilta, Sweeneyltä, O'Connorilta ja Mercediltä löydy oikein mitään ruutukemiaa keskenään.

Vastaansa nämä naiset saavat Spider-Manin asua muistuttavaan pukuun sonnustautuvan Ezekiel Simsin (Tahar Rahim), joka on yksi surkeimmista sarjisleffapahiksista aikoihin. Ezekiel se vasta jääkin yksiulotteiseksi ja tylsäksi, vaikka hahmossa olisi potentiaalia. On kiinnostava ajatus, että niin päähenkilö kuin pahis yrittävät molemmat estää jotain tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaa näihin kolmeen teinityttöön liittyen, mutta toteutus ontuu. Rahimin roolisuorituksesta ei juuri kehuttavaa löydy, mutta ongelma on myös siinä, kuinka ulkopuoliset asiat vaikuttavat. Hahmoon on selvästi haluttu tehdä muutoksia jälkikäteen, sillä suuri osa hänen repliikeistään on nauhoitettu uusiksi jälkituotannossa. Tarkat katsojat voivat huomata, että kun Ezekiel puhuu, hän on yleensä joko selin kameraan tai hänen suunsa liikkeet eivät vastaa lausuttuja vuorosanoja. Lisäksi äänityksestä voi kuulla, että puhe on nauhoitettu eri tilassa kuin muut.

Madame Web ei ollut mielestäni niin huono kuin etukäteen pelkäsin, mutta ei se hyväkään elokuva ole. Elokuvassa olisi potentiaalinsa, mutta kaikki jää käyttämättä. Elokuvan kiinnostavin seikka on, kuinka valtavan erilainen se on verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin Marvel-sarjakuviin perustuviin leffoihin. Kyseessä on enemmänkin Final Destination -elokuvia (2000-) muistuttava jännärintapainen, jossa päähenkilö näkee näyn kuolemista ja estää mahdolliset uhrit, jotka saavat sitten kaikki "kuoleman" peräänsä. Sekaan on mahtunut jopa kohtaus, jossa ajetaan tukkirekan takana. Jos siis odotit näkeväsi, kuinka Madame Web ja kolme Spider-Womania mätkivät yhdessä pahista turpaan ja pelastavat maailman, vastassa on karvas pettymys. Mitään supersankarointia ei juuri nähdä ja toimintaakin on todella vähän. Ja sekin vähä on todella latteaa. Loppuhuipennus on lähinnä tylsää taustakankaan edessä heilumista ja Pepsin mainostamista.

Venomien ja Morbiuksen jälkeen osaa jo odottaa, että Madame Web tuskin on erityisen laadukas teos - etenkin kun käsikirjoitusosastolla on häärännyt samoja tyyppejä kuin surkeassa Morbiuksessa. Kun odotukset ovat näin alhaiset, ei elokuvan katselu aiheuttanut samanlaista ärtymystä. Loppujen lopuksi Madame Web vain on. Se on kömpelö studioräpellys vailla erityistä visiota. Turhautuminen syntyy lähinnä siitä, ettei Sony tunnu oppivan virheistään. Morbius oli jättifloppi ja niin myös Madame Web tulee luultavasti olemaan. Tänä vuonna olisi tulossa vielä Venom 3 (2024) ja Kraven the Hunter (2024). Intoa ja rakkautta näitä hahmoja kohtaan ei tunnu löytyvän, ainoastaan intoa ja rakkautta niihin rahoihin, mitä hahmoilla voisi tienata. Mutta jos nimekkäämmätkään supersankarit eivät enää takaa jättimenestystä lippuluukuilla, onko Sonyn kauaa enää järkeä yrittää rahastaa Spider-Manin sivuhahmoilla? Madame Webin lopuksi vihjaillaan mahdollisesta jatko-osasta, mutta epäilen sellaisen tapahtuvan. Eipä elokuva juuri tee työtään selittääkseen edes sitä, kuinka hahmot ovat viimeisessä kuvassa siinä pisteessä, missä heidät nähdään.

Madame Webin ohjauksesta vastaa elokuvadebyyttinsä tekevä S. J. Clarkson, jonka työ Marvelin aluksi mahtavan Jessica Jones -sarjan (2015-2019) parissa auttoi häntä saamaan pestin. Clarksonin ensikertalaisuus näkyy, mutta samalla näkyy myös studion häirintä. Vaikka leffa erottuukin toisaalta edukseen muiden Marvel-filmien keskeltä erilaisuutensa takia, lopputulos tuntuu silti hyvin laskelmoidulta ja kylmältä studiotuotteelta. Clarkson ei saa elokuvasta jännittävää, eikä hän saa katsojaa juuri kiinnostumaan hahmojen kohtaloista. Hän ei saa näyttelijöistä paljoa irti ja väkinäinen komediaosasto erityisesti jättää kylmäksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei säväytä. Kyseessä on itse asiassa aika kiusallisen kehnosti toteutettu leffa, vaikka esimerkiksi kuvausosastolla on yritetty kikkailla. Kameratyöskentely on häiritsevää ja turhankin lennokasta kikkailua. Kuva zoomailee välillä oudosti sisään ja ulos, ja kameraa pyöritellään välillä ihan miten sattuu. Pyörittelyllä ja zoomailuilla yritetään piilottaa heikkoa stunt-työtä vähäisten toimintakohtausten aikana. Leikkaus on tönkköä ja vaikka elokuva toisaalta välillä harppoo isoilla askelilla eteenpäin, tuntuu leffa silti laahaavan kohtaus toisensa perään. Lavastajat ovat tunkeneet verkkoja kaikkialle verhoista särkyneisiin ikkunoihin. Parissa tulevaisuuden näyssä vilahtavat Spider-Woman -puvut ovat ihan tyylikkäitä. Tietokonetehosteet näyttävät sen sijaan keskeneräisiltä ja halvoilta. Ääniefekteillä yritetään luoda kauhumaista ilmapiiriä, mutta kovaääniset äkkisäikäytysäänet pikemmin huvittavat ja ärsyttävät kuin pelästyttävät. Johan Söderqvistin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla edukseen ja teatterista poistuessa päässä soi lähinnä Britney Spearsin Toxic-kappale, jolla yritetään parissakin kohtaa muistuttaa katsojaa, että Madame Web tapahtuu vuonna 2003, eikä nykyhetkessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madame Web, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty - 2013)

WALTER MITTYN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF WALTER MITTY

Ohjaus: Ben Stiller

Pääosissa: Ben Stiller, Kristen Wiig, Adam Scott, Kathryn Hahn, Shirley MacLaine, Patton Oswalt, Adrian Martinez, Ólafur Darri Ólafsson ja Sean Penn

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

The Secret Life of Walter Mitty, eli suomalaisittain Walter Mittyn ihmeellinen elämä perustuu James Thurberin samannimiseen novelliin vuodelta 1939. Tarinan pohjalta oli jo vuonna 1947 tehty elokuva Hurjimus (The Secret Life of Walter Mitty), jonka tuottajan, Samuel Goldwynin poika, Samuel Goldwyn Jr. ryhtyi 1990-luvulla suunnittelemaan Jim Carreyn tähdittämää uudelleenfilmatisointia. Walt Disney Pictures kiinnostui projektista, mutta Goldwyn päätti viedä ideansa New Line Cinemalle. Alun perin Ron Howardin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun projekti ei edennyt, hän jätti elokuvan ja hänen tilalle otettiin Chuck Russell. Goldwyn kuitenkin koki, että New Line Cinema alkoi rikkoa heidän sopimustaan, yrittäen puskea Goldwyniä pois tuotannosta ja vei asian oikeuteen. New Line Cinema palautti oikeudet Goldwynille, joka vei projektin Paramount Picturesille ja sitä kautta DreamWorksille, jossa Steven Spielberg innostui ajatuksesta ohjata elokuvan. Spielbergkin tosin jätti leffan tehdäkseen Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin Mark Watersia ja Gore Verbinskiä. Kun Carrey jätti projektin, päärooliin kaavailtiin Owen Wilsonia, Mike Myersiä ja Sacha Baron Cohenia, ennen kuin Ben Stiller nappasi roolin itselleen. Stiller päätti myös ohjata elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2012. Lopulta Walter Mittyn ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa New York Film Festivalilla 5. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai kriitikoilta ristiriitaista palautetta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Walter Mittyn ihmeellisen elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.

Tylsää elämää Life-lehden valokuvien negatiivivastaavana viettävä Walter Mitty päätyy jatkuvasti haaveilemaan seikkailullisemmasta ja vauhdikkaammasta elämästä. Kun Life päättää siirtyä verkkolehdeksi, Walter Mittyn täytyy lähteä todelliseen seikkailuun, saadakseen lehden viimeiseen fyysiseen numeroon huikeimman kansikuvaotoksen ikinä.

Lähes parikymmentävuotisen tuotantohelvetin jälkeen Walter Mittyn ihmeellisen elämän ohjaksiin tarttui lopulta pysyvästi Ben Stiller, joka otti haltuunsa myös vastuun nimikkoroolin, eli Walter Mittyn esittämisestä. Walter ei ole mitenkään erityisen kiinnostava tapaus. Hän on päällisin puolin aika tylsä tyyppi, joka ei tee oikein mitään elämällään, muuta kuin käy töissä Life-sanomalehdellä. Walter pakenee tylsää elämäänsä omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän näkee itsensä muiden ihailunkohteena, itsevarmana ja seikkailullisena sankarina. Kun Life päättää siirtyä sataprosenttisesti internetiin ja lakkauttaa painettavan sanomalehtensä, Walterin täytyy löytää itsestään oikea seikkailija, saadakseen viimeisen painettavan numeron kanteen täydellisen otoksen. Stiller tulkitsee hahmoaan oivallisesti, Walterin löytäessä pitkin elokuvaa uusia puolia itsestään. Haaveilukohtauksissa hän pääsee myös näyttämään leikkisämpää puolta.

     Elokuvassa nähdään myös Kathryn Hahn Walterin siskona Odessana ja Shirley MacLaine heidän äitinään Ednana, Kristen Wiig Walterin työkaverina ja ihastuksenkohteena Cherylinä, Adam Scott Lifen uutta siirtymävaihetta valvovana Tedinä, Patton Oswalt nettideittailusivun asiakaspalvelijana Toddina, sekä Sean Penn maailmankuuluna valokuvaajana Sean O'Connellina, jota Walter lähtee etsimään toiselle puolelle maailmaa. Sivunäyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, vaikka jäävätkin aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Wiigin hahmo jää hieman tylsäksi ja Scottin on tarkoitus olla pelkkä inhottava mulkero.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei vielä toisella katselukerrallakaan tehnyt minuun vaikutusta, vaikka pidin siitä nyt hieman enemmän kuin viimeksi. Isoin ongelmani leffan kanssa on yhä se, ettei Walter Mittyn ns. ihmeellinen elämä tunnu kovin... noh, ihmeelliseltä - ei edes silloin, kun hän päätyy seikkailuun, mihin kuuluu hain kanssa uimista ja purkautuvalta tulivuorelta pakenemista. Kaikista villeimmät tilanteet tapahtuvatkin Walterin mielen sisällä, miehen jäädessä haaveilemaan junapysäkillä, työpaikalla ja milloin missäkin. Välillä tuntuukin, että budjetti loppui kesken tai Steve Conradilta loppui puhti käsikirjoitusta työstäessään. Leffaan olisi varmasti saanut vielä hurjempia tapahtumaketjuja, Walterin seuratessa valokuvaaja O'Connellia maailmalla. Tällaisenaan homma tuntuu todella rajoittuneelta ja pitkän tuotantohelvetin jälkeen ei voi kuin pohtia, että eikö aiheesta tämän parempaa filmiä saatu?

Elokuvasta löytyy oivallisia teemoja esimerkiksi arjesta irti päästämisen tärkeydestä ja seikkailullisen vapauden tunteen huumasta, sekä siitä, että haaveilun sijaan pitäisi vain antaa palaa ja painaa menemään. Mutta kun leffa ei itse anna palaa ja paina menemään niin täysillä kuin voisi toivoa, homma jää aika vaisuksi. Elokuva on myös turhan pitkä ja sitä voisi hyvin tiivistää etenkin alkupäästä, jotta varsinainen seikkailu lähtisi nopeammin käyntiin. Heikkouksineenkin Walter Mittyn ihmeellinen elämä on silti ihan kelpo filmi. Vaikkei se mene niin pitkälle kuin itse ainakin toivoisin, löytyy siitä omat hyvät hetkensä. Elokuvan henki on myös miellyttävä ja aika sympaattinenkin, ja tarinaan uppoutuu tarpeeksi passelisti.

Näyttelemisen lisäksi Stiller hoitaa myös ohjaajan hommat oivallisesti ja hänen ongelmakseen koituu lähinnä Conradin paikoitellen ponneton ja tapahtumaköyhähkö käsikirjoitus. Hetkittäin kummatkin hoitavat tonttinsa erityisen hyvin, mutta kokonaisuus jää laihaksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu todella mainiosti ja leikkaus on usein ihailtavan sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin, mutta erikoistehosteet näyttävät halvoilta. Kun kyse on Walterin haaveiluista, heikot digiefektit voi katsoa osittain sormien läpi, koska kyseessä on pelkkä mielikuvituksen tuote, mutta todellisuudessa tapahtuvissa kohtauksissa huonosti ikääntyneet tehosteet pistävät ikävästi silmään. Äänimaailma on oivasti työstetty ja Theodore Shapiron, Jose Gonzalezin ja Rogue Waven säveltämät musiikit tuovat kelvollisen lisänsä tunnelmaan, joskin leffan päätteeksi katsojalle jää lähinnä mieleen elokuvassa hyödynnetty David Bowien klassikkobiisi Space Oddity.

Yhteenveto: Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei ole elokuvana erityisen ihmeellinen, lähinnä vain kelvollinen. Elokuvan seikkailu ei koskaan lähde niin hyvin lentoon kuin voisi toivoa, vaan homma jää harmillisesti hieman vaisuksi. Walterin kuvittelemat jutut ovat mielikuvituksellisempia ja niiden jälkeen aito seikkailu tuntuukin hieman siltä, että budjetti olisi loppunut kesken. Elokuva tarjoaa kuitenkin silloin tällöin hyviä hetkiä ja passelia seikkailun tuntua. Se on ajoittain hilpeä, toisinaan taas jopa hieman jännittävä. Teemat esimerkiksi arjesta irti päästämisestä ovat hyviä ja leffan aikana sitä tuleekin ajateltua, että voisipa vain joskus itse hypätä seikkailun pyörteisiin Walterin tavoin. Ben Stiller suoriutuu hyvin niin ohjaajana kuin päänäyttelijänäkin. Steve Conradin käsikirjoitus jää ajoittain hieman latteaksi ja leffan erikoistehosteiden parhaat päivät ovat jo takanapäin. Walter Mittyn ihmeellinen elämä sopii tarpeeksi hyvin kerran katsottavaksi seikkailuelokuvaksi, mutta mitään aidosti ihmeellistä siltä on turha odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Secret Life of Walter Mitty, 2013, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Samuel Goldwyn Films, Red Hour Films, New Line Cinema, Big Screen Productions, Down Productions, Ingenious Media

Arvostelu: Krampus (2015)

KRAMPUS (2015)

Ohjaus: Michael Dougherty
Pääosissa: Emjay Anthony, Adam Scott, David Koechner, Toni Collette, Allison Toiman, Conchata Ferrell, Krista Sadler, Stefania LaVie Owen ja Maverick Flack
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Kiinnostuin Krampuksesta välittömästi, kun näin ensimmäisen kerran sen julisteen. Pidän jouluelokuvista ja jostain syystä minua kiehtoo kauhuteema muuten niin iloisen jouluhengen ympärillä. Katsoin elokuvan trailerin ja kiinnostukseni kasvoi. En kuitenkaan mennyt katsomaan Krampusta elokuvateatteriin, kun se ilmestyi viime vuoden lopussa. En uskonut, että kyseessä olisi loppujen lopuksi kovin hyvä elokuva, joten päätin säästää elokuvalippurahat johonkin toiseen pätkään. Kävinkin katsomassa Star Wars: The Force Awakensin (2015) kolme kertaa leffateatterissa viime vuonna. Odotin, että Krampus ilmestyisi vuokrattavaksi ja vaikka vuokrausmahdollisuus koittikin jo kesällä, halusin odottaa jouluun. Nyt kun joulu on melkein jo koittanut, oli aika tehdä visiitti Makuuniin ja vuokrata Krampus. Toivoin vain, että kyseessä olisi viihdyttävä ja jokseenkin karmiva elokuva.

Perheen riitelyn takia jouluna visiitille tulee tutun pukin tilalla paha henki Krampus rankaisemaan tuhmasta käytöksestä.

Emjay Anthony esittää Max-poikaa, joka toivoo, että hänen perheensä voisi pitkästä aikaa viettää joulun sovussa. Max on alussa selkeästi keskiössä, mutta hän jää taka-alalle puolessa välissä elokuvaa. Kuitenkin kyseessä on elokuvan päähenkilö ja ihan toimiva sellainen. Anthony osoitti minulle taitonsa elokuvassa Chef (2014) ja tästäkin elokuvasta näkee, että lahjoja voisi löytyä.
     Maxin perheeseen kuuluu Tom-isä, Sarah-äiti, Beth-sisko ja Omi-isoäiti. Tomina nähdään Adam Scott ja välillä tuntuu, että Tom olisi elokuvan päähahmo. Scott on ihan hyvä roolissaan, kuten on myös Toni Collette, joka näyttelee Sarahia. Bethin (Stefanie LaVie Owen) rooli jää yllättävän pieneksi. Omia esittää Krista Sadler ja hänelle Krampuksen legenda on jo tuttu.
     Joulunviettoon saapuu perheen sukulaisia, eli Howardin ja Lindan perhe. Howardia näyttelee David Koechner, joka suoriutuu toimivasti osastaan hieman ylimielisenä perheen päänä. Howardin vaimo Linda (Allison Toiman) on aika mitäänsanomaton, mutta onneksi häneltä löytyy myös rohkeakin hetki. Parin lapset ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Maverick Flackin näyttelemä Howard Jr. on aika kummallinen tapaus, eikä tunnu kykenevän täysin normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tytöt Jordan (Queenie Samuel) ja Stevie (Lolo Owen) ovat vaikea erottaa toisistaan ja he ovat rasittavia. Perheellä on myös vauva nimeltä Chrissy. Elokuvassa nähdään myös Dorothy-täti, jota esittää Two and a Half Men -sarjasta (2003-2015) tuttu Conchata Ferrell.

Elokuva alkaa jouluisissa merkeissä. Ostoskeskuksessa on hirveä tungos, kun ihmiset ryntäävät viime hetken ostoksille, samalla kun Meredith Willsonin "It's Beginning to Look a Lot Like Christmas" soi hilpeästi. Se joulutunnelma ei ole kuitenkaan tarttunut Maxin perheeseen, joka on kykenemätön elämään kunnon sovussa. Riidat pahenevat, kun Howardin ja Lindan perhe saapuu. Max raivostuu niin paljon, että repii joulupukille kirjoittamansa kirjeen ja viskaisee sen ikkunasta ulos. Sitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä silloin naapurustoon saapuu Krampus-niminen demoni, joka alkaa piinaamaan perhettä erilaisilla tavoilla.

Kuten jo sanoin, kauhuteema jouluteeman yhteydessä kiehtoi minua ja koko juttu lupailisi viihdyttävää elokuvahetkeä. Lupausta ei kuitenkaan pidetä, eikä Krampus tunnukaan tarjoavan sitä, mitä toivoisi. Elokuva yrittää olla kauhukomedia, mutta se ei erityisemmin osaa pelotella tai naurattaa. Viihdyttäviä kohtia kyllä löytyy ja alkupuolella hieman jännittää, mutta elokuva ei kykene piinaamaan katsojaa toivotulla tavalla. Yhtenä ongelmana on, että Krampus tapahtuu todella usein niin pimeässä, että on vaikea erottaa, mitä ruudulla tapahtuu - vaikka katsoisi elokuvan myöhään illalla pimeässä huoneessa. Pihalle ilmestyvät lumiukot ovat kyllä aika karmivia, mutta niitä ei harmi vain hyödynnetä mitenkään. Itse Krampus vaikuttaa uhkaavalta hahmolta, kunnes demonin pärstä näkyy ja katsojana hämmästelee, että tuollainenko lärvi hupun alla onkin. Plussaa pitää antaa siitä, että tietokonetehosteita on käytetty erittäin vähän hirviöiden luomiseen. Se on hyvä myös, koska en usko, että budjetti olisi riittänyt toimiviin digimörköihin. Monsterit kuten hyökkäilevät pipariukot ovat hauskoja keksintöjä ja sellaiset asiat tuovatkin huumoria mukaan, mutta vitsit eivät naurata. Ensimmäinen puolituntinen on toimivaa lämmittelyä ja toinen puolituntinen ihan viihdyttävää juttua, mutta viimeiset puoli tuntia jättävät pahasti kylmäksi. Tarina ei oikein jaksa pitää katsojaa mukana, jolloin lopputuloksena on aika heikko yritys olla erilainen joulukauhuleffa. Harmi, sillä olisin halunnut pitää elokuvasta.

Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli myös osana käsikirjoitustiimiä. Aiemmin hän on ohjannut kauhuelokuvan Trick 'r Treat (2007). Doughertylla on ollut visioita, mutta tuntuu kuin niitä ei olisi viety loppuun asti. Kuvaus on ihan sujuvaa, kuten myös leikkaus. Kuten jo sanoin, hirviöitä ei ole toteutettu tietokoneella, vaan puvuilla ja maskeerauksilla. Tietokonetehosteita on käytetty lähinnä naapuruston taustojen luomiseen. Äänitehosteilla on tuotu karmivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa Douglas Pipes, mutta elokuvaan sävelletyt musisoinnit eivät oikeastaan jää mieleen.

Yhteenveto: Krampus on aika heikko yritys olla karmiva kauhuelokuva, kuten myös huono yritys naurattaa. Alkupuoli jännittää, mutta oikeasti pelottavia kohtia ei oikeastaan löydy. Koko jutun hölmöys huvittaa, mutta vitsit jättävät katsojan yhtä kylmäksi kuin ulkoilma elokuvan hahmot - noh, ei ehkä ihan. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan. Itse Krampus on aluksi aika uhkaava, mutta kun demonin naama paljastuu, niin uhkaavuus katoaa. Oli hienoa, että hirviöt olivat vaihteeksi maskeilla ja puvuilla toteutettuja, eivätkä digimörköjä. Joitain luovia ideoita on mukana, mutta monet ideoista eivät kanna loppuun asti. Lopputulos ei erityisemmin vakuuta, eikä tämä ole sellainen joulukauhuleffa, jonka toivoisi näkevänsä. Jos säikkyy herkästi ja haluaa nähdä kauhuelokuvan jouluna, niin voihan tämän vilkaista. Kertaviihteenä Krampus menee sujuvasti lyhyen kestonsa takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Krampus, 2015, Universal Pictures, Legendary Entertainment