Arvostelu: One Battle After Another (2025)

ONE BATTLE AFTER ANOTHER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Teyana Taylor, Chase Infiniti, Benicio del Toro, Regina Hall, Alana Haim, Tony Goldwyn, Wood Harris, Shayna McHayle, D. W. Moffett ja Paul Grimstad

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

One Battle After Another perustuu löyhästi Thomas Pynchonin kirjaan Vineland vuodelta 1990. Paul Thomas Anderson ihastui kirjaan jo vuosia sitten ja suunnitteli tekevänsä siitä elokuvasovituksen. Hän ei kuitenkaan lopulta halunnut tehdä suoraa adaptaatiota, vaan ryhtyi kirjoittamaan omaa tarinaansa, joka otti paljon inspiraatiota Pynchonin kirjasta. Vuonna 2023 Anderson ilmoitti elokuvan olevan tekeillä ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 työnimillä "BC Project" ja The Battle of Baktan Cross". Nyt One Battle After Another saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin siitä heti, kun kuulin Andersonin työstävän uutta leffaa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun vanha vihollinen palaa kuvioihin kuudentoista vuoden jälkeen, entiset vallankumoukselliset yrittävät selviytyä hengissä jahdista.

Leonardo DiCaprio näyttelee Bob "Rocketman" Fergusonia, joka oli aikoinaan räjähde-ekspertti vallankumoukselliselle French 75 -ryhmälle. Hän rakastui ryhmää johtavaan Perfidia Beverly Hillsiin (Teyana Taylor) ja yhdessä he saivat tyttären, Willan (Chase Infiniti). Kuusitoista vuotta myöhemmin Bob on jäänyt yksinhuoltajaisäksi tytölle. Aiemmin takaa-ajetusta miehestä on tullut vainoharhainen ja hän on vajonnut alkoholismin kierteeseen. Kun menneisyydes sitten palaa kummittelemaan, Bobin täytyy muistaa vanhat metkunsa, pitääkseen tyttärensä turvassa. Tuttuun tapaansa DiCaprio heittäytyy vaikuttavasti roolinsa vietäväksi. Mies on loistavassa vedossa, etenkin ikääntyneempänä Bobina, joka on vuosien varrella unohtanut koodisanat sun muut, mitkä olisivat tärkeitä tässä tilanteessa. Mainiot ovat myös Taylor vallankumouksellisena johtajana Perfidiana ja Infiniti heidän tyttärenään Willana, joka on vuodet pitänyt isäänsä vain outona, kunnes kaikki tämän kertoma realisoituu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Regina Hall, Alana Haim, Paul Grimstad ja Shayna McHayle French 75:een myöskin kuuluvina Deandrana, Maena, Sommervillena ja Junglepussyna, Sean Penn ryhmää jahtaavana eversti Steven J. Lockjaw'na, sekä Benicio del Toro Willan senseinä Sergiona, jolla on omat syynsä vältellä virkavaltaa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja Penn on erinomainen todellisena ihmishirviönä. Hän muovautuu täysin vastenmieliseksi vallan väärinkäyttäjäksi, joka on samalla kuitenkin omalla tavallaan aika pieni mies.

One Battle After Another on taattua laatua Paul Thomas Andersonilta ja mielestäni miehen paras työ ainakin vuosikymmeneen. Uskaltaisin jopa ennustaa, että ensi vuoden Oscar-gaalassa elokuva tulee nappaamaan ehdokkuuksia ainakin ohjauksesta, miespääosasta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta, sekä tavoittelemaan itse pääpystiä, parhaan elokuvan Oscaria. Vielä elokuvan ensimmäinen puolituntinen tuntuu hieman hakevalta. Se on kuitenkin pakollinen prologi ja esittely kaikille, jotta kun elokuva hyppää kuusitoista vuotta tulevaisuuteen ja tapaamme aiemmin niin vimmaisen vastarintaliikkeen keski-ikäistyneet rippeet, katsojana ymmärtää, mistä on tultu ja miten tähän on päädytty.

Kun eversti Lockjaw saa sitten vihiä French 75:n jäsenten olinpaikoista ja aloittaa suuren jahtinsa, elokuva muuttuu suorastaan vangitsevaksi jännitysnäytelmäksi, jossa hahmot yrittävät pysyä vastustajansa edellä tai sitten jahtaavat jahtaajaansa omien motiiviensa perässä. Elokuvalla on aikamoinen meno päällä ja sen lisäksi, että tapahtumaketju on tiivistunnelmainen, on se myös yllättävän hauska. Mukana on loistavaa sanailua ja hulvatonta fyysistä koheltamista. Kaiken kruunaa fantastinen finaali maantiellä, joka saa katsojan siirtymään penkkinsä reunalle ja puristamaan käsinojia rystyset valkoisina. Tämä ajojahti vie niin hyvin mukanaan, että varttia vaille kolmen tunnin kesto kulkee lopulta kuin hujauksessa. Sen lisäksi, että elokuva on valloittavan viihdyttävä, on sillä myös hyvää sanottavaa Yhdysvaltojen poliittisten ääripuolueiden yhteentörmäyksestä ja maan yleisesti pöyristyttävästä tilasta. Elokuva onnistuu käsittelemään ajankohtaisia teemoja hyvän satiirin kautta, muuttumatta kuitenkaan saarnaavaksi. Toisin sanoen One Battle After Another on se elokuva, joka Eddington (2025) yritti kovasti olla, mutta epäonnistui.

Paul Thomas Andersonin työ on läpikotaisin vakuuttavaa, oli kyse sitten ohjauksesta tai käsikirjoituksesta. Hänen ohjaksissaan leffa on myös teknisesti onnistunut. One Battle After Another on todella hyvin kuvattu, etenkin loppusuoran aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset paikoin häijyn rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Jonny Greenwoodin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Battle After Another, 2025, Warner Bros., Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty - 2013)

WALTER MITTYN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF WALTER MITTY

Ohjaus: Ben Stiller

Pääosissa: Ben Stiller, Kristen Wiig, Adam Scott, Kathryn Hahn, Shirley MacLaine, Patton Oswalt, Adrian Martinez, Ólafur Darri Ólafsson ja Sean Penn

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

The Secret Life of Walter Mitty, eli suomalaisittain Walter Mittyn ihmeellinen elämä perustuu James Thurberin samannimiseen novelliin vuodelta 1939. Tarinan pohjalta oli jo vuonna 1947 tehty elokuva Hurjimus (The Secret Life of Walter Mitty), jonka tuottajan, Samuel Goldwynin poika, Samuel Goldwyn Jr. ryhtyi 1990-luvulla suunnittelemaan Jim Carreyn tähdittämää uudelleenfilmatisointia. Walt Disney Pictures kiinnostui projektista, mutta Goldwyn päätti viedä ideansa New Line Cinemalle. Alun perin Ron Howardin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun projekti ei edennyt, hän jätti elokuvan ja hänen tilalle otettiin Chuck Russell. Goldwyn kuitenkin koki, että New Line Cinema alkoi rikkoa heidän sopimustaan, yrittäen puskea Goldwyniä pois tuotannosta ja vei asian oikeuteen. New Line Cinema palautti oikeudet Goldwynille, joka vei projektin Paramount Picturesille ja sitä kautta DreamWorksille, jossa Steven Spielberg innostui ajatuksesta ohjata elokuvan. Spielbergkin tosin jätti leffan tehdäkseen Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin Mark Watersia ja Gore Verbinskiä. Kun Carrey jätti projektin, päärooliin kaavailtiin Owen Wilsonia, Mike Myersiä ja Sacha Baron Cohenia, ennen kuin Ben Stiller nappasi roolin itselleen. Stiller päätti myös ohjata elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2012. Lopulta Walter Mittyn ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa New York Film Festivalilla 5. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai kriitikoilta ristiriitaista palautetta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Walter Mittyn ihmeellisen elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.

Tylsää elämää Life-lehden valokuvien negatiivivastaavana viettävä Walter Mitty päätyy jatkuvasti haaveilemaan seikkailullisemmasta ja vauhdikkaammasta elämästä. Kun Life päättää siirtyä verkkolehdeksi, Walter Mittyn täytyy lähteä todelliseen seikkailuun, saadakseen lehden viimeiseen fyysiseen numeroon huikeimman kansikuvaotoksen ikinä.

Lähes parikymmentävuotisen tuotantohelvetin jälkeen Walter Mittyn ihmeellisen elämän ohjaksiin tarttui lopulta pysyvästi Ben Stiller, joka otti haltuunsa myös vastuun nimikkoroolin, eli Walter Mittyn esittämisestä. Walter ei ole mitenkään erityisen kiinnostava tapaus. Hän on päällisin puolin aika tylsä tyyppi, joka ei tee oikein mitään elämällään, muuta kuin käy töissä Life-sanomalehdellä. Walter pakenee tylsää elämäänsä omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän näkee itsensä muiden ihailunkohteena, itsevarmana ja seikkailullisena sankarina. Kun Life päättää siirtyä sataprosenttisesti internetiin ja lakkauttaa painettavan sanomalehtensä, Walterin täytyy löytää itsestään oikea seikkailija, saadakseen viimeisen painettavan numeron kanteen täydellisen otoksen. Stiller tulkitsee hahmoaan oivallisesti, Walterin löytäessä pitkin elokuvaa uusia puolia itsestään. Haaveilukohtauksissa hän pääsee myös näyttämään leikkisämpää puolta.

     Elokuvassa nähdään myös Kathryn Hahn Walterin siskona Odessana ja Shirley MacLaine heidän äitinään Ednana, Kristen Wiig Walterin työkaverina ja ihastuksenkohteena Cherylinä, Adam Scott Lifen uutta siirtymävaihetta valvovana Tedinä, Patton Oswalt nettideittailusivun asiakaspalvelijana Toddina, sekä Sean Penn maailmankuuluna valokuvaajana Sean O'Connellina, jota Walter lähtee etsimään toiselle puolelle maailmaa. Sivunäyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, vaikka jäävätkin aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Wiigin hahmo jää hieman tylsäksi ja Scottin on tarkoitus olla pelkkä inhottava mulkero.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei vielä toisella katselukerrallakaan tehnyt minuun vaikutusta, vaikka pidin siitä nyt hieman enemmän kuin viimeksi. Isoin ongelmani leffan kanssa on yhä se, ettei Walter Mittyn ns. ihmeellinen elämä tunnu kovin... noh, ihmeelliseltä - ei edes silloin, kun hän päätyy seikkailuun, mihin kuuluu hain kanssa uimista ja purkautuvalta tulivuorelta pakenemista. Kaikista villeimmät tilanteet tapahtuvatkin Walterin mielen sisällä, miehen jäädessä haaveilemaan junapysäkillä, työpaikalla ja milloin missäkin. Välillä tuntuukin, että budjetti loppui kesken tai Steve Conradilta loppui puhti käsikirjoitusta työstäessään. Leffaan olisi varmasti saanut vielä hurjempia tapahtumaketjuja, Walterin seuratessa valokuvaaja O'Connellia maailmalla. Tällaisenaan homma tuntuu todella rajoittuneelta ja pitkän tuotantohelvetin jälkeen ei voi kuin pohtia, että eikö aiheesta tämän parempaa filmiä saatu?

Elokuvasta löytyy oivallisia teemoja esimerkiksi arjesta irti päästämisen tärkeydestä ja seikkailullisen vapauden tunteen huumasta, sekä siitä, että haaveilun sijaan pitäisi vain antaa palaa ja painaa menemään. Mutta kun leffa ei itse anna palaa ja paina menemään niin täysillä kuin voisi toivoa, homma jää aika vaisuksi. Elokuva on myös turhan pitkä ja sitä voisi hyvin tiivistää etenkin alkupäästä, jotta varsinainen seikkailu lähtisi nopeammin käyntiin. Heikkouksineenkin Walter Mittyn ihmeellinen elämä on silti ihan kelpo filmi. Vaikkei se mene niin pitkälle kuin itse ainakin toivoisin, löytyy siitä omat hyvät hetkensä. Elokuvan henki on myös miellyttävä ja aika sympaattinenkin, ja tarinaan uppoutuu tarpeeksi passelisti.

Näyttelemisen lisäksi Stiller hoitaa myös ohjaajan hommat oivallisesti ja hänen ongelmakseen koituu lähinnä Conradin paikoitellen ponneton ja tapahtumaköyhähkö käsikirjoitus. Hetkittäin kummatkin hoitavat tonttinsa erityisen hyvin, mutta kokonaisuus jää laihaksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu todella mainiosti ja leikkaus on usein ihailtavan sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin, mutta erikoistehosteet näyttävät halvoilta. Kun kyse on Walterin haaveiluista, heikot digiefektit voi katsoa osittain sormien läpi, koska kyseessä on pelkkä mielikuvituksen tuote, mutta todellisuudessa tapahtuvissa kohtauksissa huonosti ikääntyneet tehosteet pistävät ikävästi silmään. Äänimaailma on oivasti työstetty ja Theodore Shapiron, Jose Gonzalezin ja Rogue Waven säveltämät musiikit tuovat kelvollisen lisänsä tunnelmaan, joskin leffan päätteeksi katsojalle jää lähinnä mieleen elokuvassa hyödynnetty David Bowien klassikkobiisi Space Oddity.

Yhteenveto: Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei ole elokuvana erityisen ihmeellinen, lähinnä vain kelvollinen. Elokuvan seikkailu ei koskaan lähde niin hyvin lentoon kuin voisi toivoa, vaan homma jää harmillisesti hieman vaisuksi. Walterin kuvittelemat jutut ovat mielikuvituksellisempia ja niiden jälkeen aito seikkailu tuntuukin hieman siltä, että budjetti olisi loppunut kesken. Elokuva tarjoaa kuitenkin silloin tällöin hyviä hetkiä ja passelia seikkailun tuntua. Se on ajoittain hilpeä, toisinaan taas jopa hieman jännittävä. Teemat esimerkiksi arjesta irti päästämisestä ovat hyviä ja leffan aikana sitä tuleekin ajateltua, että voisipa vain joskus itse hypätä seikkailun pyörteisiin Walterin tavoin. Ben Stiller suoriutuu hyvin niin ohjaajana kuin päänäyttelijänäkin. Steve Conradin käsikirjoitus jää ajoittain hieman latteaksi ja leffan erikoistehosteiden parhaat päivät ovat jo takanapäin. Walter Mittyn ihmeellinen elämä sopii tarpeeksi hyvin kerran katsottavaksi seikkailuelokuvaksi, mutta mitään aidosti ihmeellistä siltä on turha odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Secret Life of Walter Mitty, 2013, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Samuel Goldwyn Films, Red Hour Films, New Line Cinema, Big Screen Productions, Down Productions, Ingenious Media

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Angry Birds -elokuva (The Angry Birds Movie - 2016)

ANGRY BIRDS -ELOKUVA

THE ANGRY BIRDS MOVIE

Ohjaus: Clay Kytis ja Fergal Reilly
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Peter Dinklage, Maya Rudolph, Bill Hader, Ike Barinholtz ja Sean Penn
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Angry Birds on yksi Suomen ylpeyden aiheista. Vaikka jotkut maat varmaan yhä luulevat, että peli tulee USA:sta tai Japanista, niin suomalainen pelihän se on. Alkuperäinen peli tuli jo vuonna 2009 ja sitä on seurannut todella paljon erilaisia versioita samasta ideasta, yhtenä tunnettuna esimerkkinä Angry Birds Star Wars (2012). Pelin lisäksi linnut näkee myös leluina, kirjoina, tyynyinä, verhoina, mukeina, jne, jne, jne. Televisiosarjakin tästä on tehty, joten ei mikään ihme, että myös kokoillan elokuva aiheesta piti vääntää. Tietenkin olen pelannyt Angry Birdsiä puhelimellani. Kuka ikäiseni ei olisi jossain kohtaa elämäänsä pelannut? Se oli kivaa ajantappoa, mutten ajatellut, että siitä hömpästä olisi ainesta ison luokan elokuvaksi. Toisin kävikin. En ajatellut, että Angry Birds -elokuva olisi sellainen elokuva, mitä menisin katsomaan teattereihin ja päätin odotella vuokrausmahdollisuutta. Jälleen kerran toisin kävi kuin luulin ja huomasin tänä aamuna istuvani suuren lapsijoukon keskellä katsomassa suomeksi dubattua versiota elokuvasta.

Red-lintu on aina ollut ulkopuolinen ja saa usein raivokohtauksia. Aiheutettuaan taas ongelmia, hänet laitetaan vihanhallintakurssille, missä hän tapaa Chuckin ja Bombin. Eräänä päivänä lintujen saareen rantautuu laiva täynnä vihreitä possuja. Muut asukkaat ottavat possut ilomielin vastaan, mutta Redin mielestä he ovat epäilyttäviä. Hän lähtee Chuckin ja Bombin kanssa etsimään Mahtikotkaa, jolta voisi kysyä apua possuongelmaan.

Päähenkilö Red on tutuin Angry Birdsin hahmoista varmaankin suurimmalle osalle pelin tietävistä. Red ei napannut omalla kohdallani peliä pelatessa, sillä hahmolla ei ollut kummemmin erityisominaisuutta. Elokuvaan hahmolle on luotu mielenkiintoinen tausta ja läpi elokuvan hänen hylkiönä elämisensä tuodaan onnistuneesti esille, jolloin hahmosta välittää oikeasti. Rediä esittää Jason Sudeikis.
     Keltainen Chuck on kirjaimellisesti vauhdikkain hahmoista. Hän on kaikista nopein ja hänen kykyään on käytetty hauskasti. Yksi hänen kohtauksistaan, jossa hän käyttää nopeusvoimaansa, on varastettu lähes suoraan X-Men: Days of Future Pastista (2014). Chuckia ääninäyttelee Josh Gad.
     Bombin räjähdysominaisuutta on hyödynnetty elokuvassa toimivasti. Bomb on sympaattisin hahmoista. Bombin äänenä kuullaan Danny McBride.
     Leonard on possujen parrakas kuningas. Hahmo on suurimmaksi osaksi ärsyttävä, mutta se johtuikin huonosta valinnasta suomidubbaajaksi (Ville Myllyrinne). Alkuperäisessä versiossa äänenä kuullaan Bill Hader.
     Matilda (Maya Rudolph) on myös sympaattinen hahmo ja näyttää onnistuneesti suuttuneisuuttakin. Mahtikotkan (Peter Dinklage) hahmo on hyvin kirjoitettu ja hänestä mielenkiintoisen tekee se, että hän on pettymyksen tuottava idoli. Terence ei paljoa puhu, mutta hän on etenkin alussa koominen hahmo. Hahmo esitetään uhkaavana, mutta hän onkin aika herkkä tyyppi. Terenceä esittää Sean Penn.

Angry Birds -pelin ideanahan on, että possut varastavat lintujen munat ja sitten linnut suuttuvat ja lähtevät kostoretkelle. Ritsa ampuu eri kykyjä omaavia lintuja possujen rakennelmiin ja osumalla voi joko tuhota rakennelman tai tappaa possun. Joku voisi miettiä, ettei siitä saisi tehtyä täyspitkää elokuvaa. No, tekihän Hollywood myös laivanupotuksesta elokuvan Battleship (2012), joka sisältää avaruusolioita ja kaikkea muuta hubahubaa. Angry Birds -elokuva ei valitettavasti sisällä avaruusolioita ja pysyy omalla tavallaan uskollisena pelille. Elokuvan lopputaistelu onkin lähinnä sitä, että linnut hommaavat jostain jättimäisen ritsan ja sen avulla tuhoavat possujen valtakuntaa. Lintujen erikoisvoimia ei selitetä missään kohtaa, vaan he nyt sattuvat osaamaan kaikkea jännää, koska miksipä ei? Elokuva kertoo tarinan siitä, miten tavislinnuista tuli vihaisia lintuja. Monet ovat kokeneet elokuvan viittauksena maahanmuuttajiin, mikä on mielestäni turhaa mussutusta, sillä elokuvan tarina on kuitenkin lähes sama kuin pelin, josta ei valitettu sen ilmestyessä. Mielestäni on todella typerää etsiä kaikista elokuvista jonkinlainen yhteiskunnallinen sanoma, mitä elokuva muka viestii.

Kun ensimmäiset kuvat elokuvan päähenkilöistä ilmestyivät internetiin, niin uusi design linnuilla näytti todella oudolta. Nyt silmä on kuitenkin tottunut uuteen designiin ja mielestäni hahmot on hyvin saatu tuotua pelistä valkokankaalle. Hahmojen peliversion designeja on kuitenkin nähtävissä muutamassa kohtaa elokuvaa. Lintujen kulttuuria on luotu huvittavasti mukaan. Joogaavat lintumammat ovat hyvä keksintö, kuten myös vihanhallintakurssi.

Elokuva on täynnä vitsejä. Tarkoittaako se, että tämä on hauska elokuva? No eipä oikeastaan. Voihan se tietenkin olla, että suomidubbaukseen käännetyt vitsit eivät vain toimineet. Jotkut vitsit tulevat ihan puskista, eikä niillä ole mitään kunnon tarkoitusta elokuvassa. Jotkut kohdat ovat mukana vain sen takia, että siinä on jokin vitsi. Aikuisille suunnattua läppää on myös mukana, muttei sekään toiminut kunnolla.

Kävin tosiaan katsomassa elokuvan suomeksi dubattuna. Itse olen sitä mieltä, että elokuvat pitää aina katsoa sillä kielellä, millä ne on alunperin tehty. Yleensä nimittäin dubbaukset ovat aivan kamalia, eikä Angry Birds -elokuva ole poikkeus. Ainoa jokseenkin toimiva suomalainen ääninäyttelijä oli Riku "Munamies" Nieminen, joka esitti pääosaa. Putous-tähtiä on tietenkin useita ja myös artisteja, kuten Sanni. Suun liike ei useaan otteeseen vastannut kuultua puhetta ja vitsit eivät toimineet suomeksi. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta käänsinkin repliikkejä päässäni englanniksi. Aion katsoa elokuvan uudelleen ainakin sen takia, että haluan kuulla alkuperäiset äänet. Osa kuullusta dubbauksesta aiheutti minussa jopa hieman myötähäpeää. Suomidubille pitää antaa piste siitä, että Nieminen oli saanut tungettua Munamies-äänensä mukaan elokuvaan.

Parasta elokuvassa on ehdottomasti animaatiojälki. Elokuva on visuaalisesti uskomattoman huikean näköinen. Kaikki on tehty todella tarkasti. Laajoissa kuvissa ja lähikuvissa on loppujen lopuksi lähes yhtä paljon pieniä yksityiskohtia. Laajoissa kuvissa saaren metsässä näkee paljon puita, mutta lähikuvissa puista näkee vielä enemmän tarkkaa jälkeä. Animointiin on selkeästi panostettu ja se on toinen syy minulle katsoa elokuva uudestaan. Musiikkina on käytetty monia tunnettuja kappaleita - yhtenä esimerkkinä Black Sabbathin "Paranoid". Myös Angry Birdsin tunnari pyörii muutamaan otteeseen elokuvassa ja eri tavoin soitettuna. Tunnarin käyttö oli toimivaa, vaikka toivoin, että sitä olisi käytetty enemmän. Se jää elokuvan jälkeen loppupäiväksi soimaan päässä.

Näin elokuvasta 3D-version. Pakko sanoa, että kolmiuloitteisuus tuo hieman enemmän lisää sisältöä animaatioihin kuin näyteltyihin elokuviin, joten myös tässä 3D:llä oli pari kertaa ihan selkeä tarkoitus. Olisi tehostetta voitu silti käyttää enemmän.

Yhteenveto: Angry Birds -elokuva on ihan toimiva pätkä, muttei kovin ihmeellinen. Animointi on täydellistä, mutta tarina toimii vain juuri ja juuri. Elokuva on itse asiassa kiinnostavampi ennen kuin possut varastavat munat. Loppukahakka on näyttävän näköinen, muttei kovin mukaansatempaava. Lapsille tämä toimii aika varmasti, mutta varttuneemmille tämä ei luultavasti maistu. Mieluummin tosin katsoisin tämän uudestaan kuin tuhlaisin aikaani pelin kanssa. Ja aion katsoa elokuvan uudestaan, jotta pääsen ihailemaan animointia lisää ja haluan kuulla elokuvan alkuperäiset äänet. Siksi sanonkin, että jos jostain kumman syystä pidät enemmän suomidubeista tai jos sinulla on lapsi, joka ei osaa vielä lukea, niin vain niissä tapauksissa menkää katsomaan suomeksi dubattuna. Muussa tapauksessa suosittelen originaaliversiota, sillä sen on pakko olla parempi kuin tämä. Hieman mahdolliseen jatko-osaan lopussa viitataan, mutta en usko, että siihen voitaisiin luoda yhtään mitään muuta kuin tämä sama juoni uudestaan. Eri juonellahan se ei olisi enää Angry Birds.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.recentmovieposters.com
The Angry Birds Movie, 2016, Columbia Pictures, Rovio Entertainment