Arvostelu: One Battle After Another (2025)

ONE BATTLE AFTER ANOTHER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Teyana Taylor, Chase Infiniti, Benicio del Toro, Regina Hall, Alana Haim, Tony Goldwyn, Wood Harris, Shayna McHayle, D. W. Moffett ja Paul Grimstad

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

One Battle After Another perustuu löyhästi Thomas Pynchonin kirjaan Vineland vuodelta 1990. Paul Thomas Anderson ihastui kirjaan jo vuosia sitten ja suunnitteli tekevänsä siitä elokuvasovituksen. Hän ei kuitenkaan lopulta halunnut tehdä suoraa adaptaatiota, vaan ryhtyi kirjoittamaan omaa tarinaansa, joka otti paljon inspiraatiota Pynchonin kirjasta. Vuonna 2023 Anderson ilmoitti elokuvan olevan tekeillä ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 työnimillä "BC Project" ja The Battle of Baktan Cross". Nyt One Battle After Another saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin siitä heti, kun kuulin Andersonin työstävän uutta leffaa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun vanha vihollinen palaa kuvioihin kuudentoista vuoden jälkeen, entiset vallankumoukselliset yrittävät selviytyä hengissä jahdista.

Leonardo DiCaprio näyttelee Bob "Rocketman" Fergusonia, joka oli aikoinaan räjähde-ekspertti vallankumoukselliselle French 75 -ryhmälle. Hän rakastui ryhmää johtavaan Perfidia Beverly Hillsiin (Teyana Taylor) ja yhdessä he saivat tyttären, Willan (Chase Infiniti). Kuusitoista vuotta myöhemmin Bob on jäänyt yksinhuoltajaisäksi tytölle. Aiemmin takaa-ajetusta miehestä on tullut vainoharhainen ja hän on vajonnut alkoholismin kierteeseen. Kun menneisyydes sitten palaa kummittelemaan, Bobin täytyy muistaa vanhat metkunsa, pitääkseen tyttärensä turvassa. Tuttuun tapaansa DiCaprio heittäytyy vaikuttavasti roolinsa vietäväksi. Mies on loistavassa vedossa, etenkin ikääntyneempänä Bobina, joka on vuosien varrella unohtanut koodisanat sun muut, mitkä olisivat tärkeitä tässä tilanteessa. Mainiot ovat myös Taylor vallankumouksellisena johtajana Perfidiana ja Infiniti heidän tyttärenään Willana, joka on vuodet pitänyt isäänsä vain outona, kunnes kaikki tämän kertoma realisoituu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Regina Hall, Alana Haim, Paul Grimstad ja Shayna McHayle French 75:een myöskin kuuluvina Deandrana, Maena, Sommervillena ja Junglepussyna, Sean Penn ryhmää jahtaavana eversti Steven J. Lockjaw'na, sekä Benicio del Toro Willan senseinä Sergiona, jolla on omat syynsä vältellä virkavaltaa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja Penn on erinomainen todellisena ihmishirviönä. Hän muovautuu täysin vastenmieliseksi vallan väärinkäyttäjäksi, joka on samalla kuitenkin omalla tavallaan aika pieni mies.

One Battle After Another on taattua laatua Paul Thomas Andersonilta ja mielestäni miehen paras työ ainakin vuosikymmeneen. Uskaltaisin jopa ennustaa, että ensi vuoden Oscar-gaalassa elokuva tulee nappaamaan ehdokkuuksia ainakin ohjauksesta, miespääosasta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta, sekä tavoittelemaan itse pääpystiä, parhaan elokuvan Oscaria. Vielä elokuvan ensimmäinen puolituntinen tuntuu hieman hakevalta. Se on kuitenkin pakollinen prologi ja esittely kaikille, jotta kun elokuva hyppää kuusitoista vuotta tulevaisuuteen ja tapaamme aiemmin niin vimmaisen vastarintaliikkeen keski-ikäistyneet rippeet, katsojana ymmärtää, mistä on tultu ja miten tähän on päädytty.

Kun eversti Lockjaw saa sitten vihiä French 75:n jäsenten olinpaikoista ja aloittaa suuren jahtinsa, elokuva muuttuu suorastaan vangitsevaksi jännitysnäytelmäksi, jossa hahmot yrittävät pysyä vastustajansa edellä tai sitten jahtaavat jahtaajaansa omien motiiviensa perässä. Elokuvalla on aikamoinen meno päällä ja sen lisäksi, että tapahtumaketju on tiivistunnelmainen, on se myös yllättävän hauska. Mukana on loistavaa sanailua ja hulvatonta fyysistä koheltamista. Kaiken kruunaa fantastinen finaali maantiellä, joka saa katsojan siirtymään penkkinsä reunalle ja puristamaan käsinojia rystyset valkoisina. Tämä ajojahti vie niin hyvin mukanaan, että varttia vaille kolmen tunnin kesto kulkee lopulta kuin hujauksessa. Sen lisäksi, että elokuva on valloittavan viihdyttävä, on sillä myös hyvää sanottavaa Yhdysvaltojen poliittisten ääripuolueiden yhteentörmäyksestä ja maan yleisesti pöyristyttävästä tilasta. Elokuva onnistuu käsittelemään ajankohtaisia teemoja hyvän satiirin kautta, muuttumatta kuitenkaan saarnaavaksi. Toisin sanoen One Battle After Another on se elokuva, joka Eddington (2025) yritti kovasti olla, mutta epäonnistui.

Paul Thomas Andersonin työ on läpikotaisin vakuuttavaa, oli kyse sitten ohjauksesta tai käsikirjoituksesta. Hänen ohjaksissaan leffa on myös teknisesti onnistunut. One Battle After Another on todella hyvin kuvattu, etenkin loppusuoran aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset paikoin häijyn rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Jonny Greenwoodin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Battle After Another, 2025, Warner Bros., Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Mestari (The Master - 2012)

MESTARI

THE MASTER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams, Ambyr Childers, Rami Malek, Jesse Plemons, Laura Dern, Christopher Evan Welch ja Madisen Beaty
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

The Master, eli suomalaisittain Mestari on Paul Thomas Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva. 2009 Anderson ilmoitti työstävänsä uutta filmiä ideasta, jota hän oli kehitellyt jo vuosikymmenen ajan. Alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus tuottaa elokuva, mutta studio jättäytyikin projektista, jolloin Anderson työsti tekstiään paljon uudestaan. Annapurna Picturesin ja Ghoulardi Film Companyn ryhdyttyä tuottajiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Mestari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen pettymys, mutta se keräsi paljon ylistystä kriitikoilta ja se sai mm. parhaan miespääosan, miessivuosan ja naissivuosan ehdokkuudet Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Itse en ollut nähnyt Mestaria ennen, mutta olin pohtinut sitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika kurkata, mistä on oikein kyse ja arvostella leffa juhlan kunniaksi.

Alkoholisoitunut, väkivaltaan taipuva ja seksiriippuvainen toisen maailmansodan veteraani Freddie Quell tapaa omaa filosofista Aatettaan saarnaavan Mestarin, Lancaster Doddin ja löytää elämälleen uuden tarkoituksen.

Joaquin Phoenix näyttelee Freddie Quellia, toisessa maailmansodassa Japania vastaan taistellutta sotilasta, joka ei tunnu enää löytävän paikkaansa sodan jälkeisestä maailmasta. Luonteeltaan Freddie on hurja ja äkkipikainen, ja saattaa hetken mielihalusta äityä jopa väkivaltaiseksi. Pahaa oloaan Freddie turruttaa alkoholilla ja seksillä, mutta sekään ei millään riitä. Ei siis ole ihme, että erikoinen kultti saa lumottua hänet pauloihinsa niin voimakkaasti. Tuttuun tapaansa Phoenix on ällistyttävän erinomainen roolissaan, eläytyen niin täysillä ja puhkuen sellaista vimmaa, ettei katsojana voi muuta kuin ihmetellä. Roolityö on hiottu loppuun asti, mutta samalla se tuntuu täysin luontevalta ja siltä kuin Phoenix toimisi päähänpistojen varassa.

     Loistavaa työtä tekee myös Philip Seymour Hoffman, joka oli esiintynyt lähes kaikissa Paul Thomas Andersonin aiemmissa elokuvissa. Mestari jäi Hoffmanin ja Andersonin viimeiseksi yhteistyöksi, Hoffmanin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin. Hoffman esittää Aatteen johtohahmoa ja Mestaria, Lancaster Doddia, jota jo ennen elokuvan ilmestymistä verrattiin kovasti skientologian perustajaan, L. Ron Hubbardiin. Hoffman on todella karismaattinen roolissaan ja jo Lancasterin voimakas ja varmalta kuulostava puhe saa ymmärrettävästi monet kiinnostumaan, mitä hänellä on kerrottavanaan.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Lancasterin vaimona Peggynä, Jesse Plemons ja Ambyr Childers Lancasterin lapsina Valina ja Elizabethina, Rami Malek Elizabethin miehenä Clarkina, sekä Laura Dern Aatteeseen uskovana Helen Sullivanina. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan, mutta jopa palkintoehdokkuuksia kahminut Adams jää lopulta Phoenixin ja Hoffmanin show'n varjoon.

Vuosikymmenen ajan kuulemistani ja lukemistani kehuista huolimatta olin hieman epäileväinen siitä, että noinkohan Mestari onnistuisi iskemään minuun. Huoleni osoittautuivat kuitenkin jo avauskohtauksen myötä turhiksi ja ihan pelkkä Joaquin Phoenixin vaikuttava roolisuoritus sai minut uppoutumaan filmin vietäväksi. On todella mielenkiintoista seurata Freddietä ja kuinka tämä yrittää löytää elämälleen suuntaa ja tarkoitusta. Kun tämä törmää Lancaster Doddiin, on heti selvää, että kuulostivat hänen puheensa kuinka älyttömiltä tahansa, ne voittaisivat Freddien puolelleen. Phoenixin ja Hoffmanin kemiat kohtaavat täydellisesti. Ensimmäinen on todella impulsiivinen ja sinne tänne säntäilevä, kun taas toinen on rauhallinen ja päämääräinen. Kummatkin ovat kuitenkin katsojan mielestä aika sekoja ja hahmojen kanssakäymistä seuraa lumoutuneena. Kenties elokuvan vaikuttavin kohtaus on, kun Lancaster testaa metodejaan Freddieen sarjalla kysymyksiä, joihin Freddie joutuu vastaamaan välittömästi räpäyttämättä silmiään. Testikohtaus on pitkä, mutta äärimmäisen vangitseva.

Mestari sisältää muitakin pitkiä, mutta todella koukuttavia kohtauksia, joiden ansiosta kymmenen minuuttia tuntuu viideltä, puoli tuntia vartilta ja lopulta vähän päälle kaksituntinen elokuva on yllättävän nopeasti ohi. Aate-liikkeen kasvamista seuraa erittäin mielellään, vaikka pitäisikin liikkeen puheita ihan höpöhöpö-juttuina. Elokuva näyttää, kuinka kyseenalaisia tällaiset kultit ovat, mutta samalla onnistuu myös esittämään Aatteen todella kiehtovana. Tähän vaikuttaa hienosti rakennettu tunnelma, joka voittaa katsojankin puolelleen. Seasta löytyy paljon huumoria, onhan nauru Lancasterin mukaan yksi maailmankaikkeuden suurimmista voimista. Seasta voi myös löytää paljon muutakin, mikä rikastuttaa katselukokemusta, oli kyse sitten viittauksista skientologiaan ja sen perustajaan tai tiettyyn homoeroottiseen vivahteeseen päähenkilöiden välillä. Katsoi elokuvan sotaveteraanin järkkyneen mielen tai kulttimaisen uskonnon levittämisen kautta, toimii Mestari molemmin tavoin vakuuttavasti.

Paul Thomas Anderson osoittaa jälleen lahjansa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän saa paljon irti näyttelijöistään, pitää pakettia iskevästi kasassa ja on saanut aikaiseksi onnistuneen tarinan. Andersonin kirjoittamat vuoropuhelut ovat jo itsessään mukaansatempaavia. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on näyttävää ja siinä hyödynnetään hienosti etu- ja taka-alaa, sekä voimakasta tarkennusta. Vaikuttavaa kuvausta tukee loistava leikkaus. Anderson tietää, milloin pysyä samassa kuvassa pidemmän aikaa ja milloin iskeä mukaan enemmän leikkauksia. Mukana on muutama erityisen upea pitkä kuva. Lavasteilla ja asuilla herätetään tyylikkäästi 1950-luku takaisin eloon näytöllä. Äänitehosteet ovat oivalliset, kuten ovat myös Radiohead-yhtyeen kitaristipianisti Jonny Greenwoodin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Mestari on vahva ja vaikuttava draamaelokuva, joka vetää tiukasti mukaansa jo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta. Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman ovat loistavia erilaisten roolihahmojensa kanssa ja näyttelijäduon kemiat kohtaavat täydellisesti. Freddien elämää on mielenkiintoista seurata ja Lancasterin puheita jämähtää kuuntelemaan kiinnostuneena, vaikka pitäisikin hänen sanojaan ihan huuhaana. Ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Anderson saa taidokkaasti lumottua katsojan menoon mukaan, työstäen toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, joiden ansiosta kahden tunnin kesto kulkee yllättävänkin nopeasti. Lancasterin testi Freddielle on leffan huippuhetkiä. Myös teknisiltä ansioiltaan Mestari on vakuuttava. Jos siis voimakkaat draamat laatunäyttelijöiden kanssa kiinnostavat ja Mestari on jäänyt näkemättä, suosittelen sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa se uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Master, 2012, The Weinstein Company, Ghoulardi Film Company, Annapurna Pictures

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Phantom Thread (2017)

PHANTOM THREAD

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps, Lesley Manville ja Brian Gleeson
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Phantom Threadin suunnittelu alkoi, kun käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Thomas Anderson luki muotisuunnittelija Cristóbal Balenciagan elämästä ja tutki muotisuunnittelija Charles Jamesin uraa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja se sai Yhdysvaltain ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa, mutta vasta tämän vuoden alussa se on alkanut saamaan laajempaa teatterilevitystä. Leffasta on kohistu paljon, sillä se jää näillä näkymin näyttelijä Daniel Day-Lewisin viimeiseksi työksi. Sen lisäksi elokuva on saanut paljon hyviä arvioita, mutta rahallisesti se ei ole tähän mennessä pärjännyt kovin hyvin. Itse kuulin filmistä vasta, kun se sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa), jolloin tiesin heti, että pitäähän tämä nähdä. En silti käynyt katsomassa sen ensimmäistä lehdistönäytöstä, sillä samalla viikolla oli monta muutakin leffaa katsottavana. Valitettavasti en kuitenkaan päässyt toiseen näytökseen, kuten olin suunnitellut, sillä minulla nousi korkea kuume. Minun täytyi siis odottaa siihen asti, kun elokuva sai ensi-iltansa Suomessa ja meninkin katsomaan Phantom Threadin heti ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen.

Muotisuunnittelija Reynolds Woodcock löytää ihanteellisen vartalon omistavan tarjoilija Alman ja ottaa hänet uudeksi muusakseen. Alma rakastuu herrasmieheltä vaikuttavaan Reynoldsiin, mutta valitettavasti hyvin itsekeskeisellä muotisuunnittelijalla ei ole aikaa rakkaudelle.

Pääroolissa Reynolds Woodcockina nähdään tosiaan Daniel Day-Lewis, joka on ilmoittanut tämän jäävän hänen viimeiseksi roolityökseen. Jos näin on, niin Day-Lewis voi olla tyytyväinen, sillä hän on erittäin mainio osassaan (mikä ei tule kenellekään kovin isona yllätyksenä). Hahmo itsessään voi kuitenkin helposti tuntua aika kauhealta. Reynolds elää kuin hän olisi maailman hienoin taiteilija, mikä tekee hänestä ja hänen asuistaan hänen omassa päässään maailman keskipisteen. Useissa kohtauksissa hän tuo esille, että hänen seurassaan täytyy toimia vain tietyllä tavalla, sillä hänen täytyy keskittyä työhönsä ihan koko ajan. Jos joku vaikka syö samassa pöydässä liian kovaan ääneen, hänen loppupäivänsä on pilalla ja kaikki saavat kärsiä hänen vihastaan. Reynolds on niin itsekeskeinen, että hän loukkaantuu helposti, muttei voi käsittää, jos hän loukkaakin jotain toista pahasti. Tavallaan Reynolds on sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä, mutta samalla pystyin tunnistamaan itsestäni ihan pienesti hänen taiteilijaluonnettaan. Kuka tahansa voi ymmärtää, että jos yrittää keskittyä johonkin asiaan kunnolla, oli se sitten työhön tai opiskeluun tai harrastukseen, niin jos joku ilmestyy viereen puhumaan jostain muusta asiasta, se sekoittaa ajatukset täysin, jolloin ei kykene kommunikoimaan puhujan kanssa, eikä pysty tekemään sitä, mihin oli juuri täysillä keskittynyt. Day-Lewis vain vie tämän turhautumisen äärimmäisyyksiin Reynoldsin kanssa ja vaikka hahmo usein inhottaakin, on näyttelijän työ niin hienoa, että Reynoldsia haluaisi nähdä enemmän.
     Alma-tarjoilijan roolissa taas nähdään luxemburgilainen Vicky Krieps, joka tekee pääasiassa hyvää työtä. Muutamassa kohtauksessa Krieps sanoo repliikkinsä oudon elottomasti, mutta onneksi hänestä löytyy usein oivaa tunnetta. Alma on paljon herkempi tapaus kuin Reynolds. Siinä missä Reynolds vaikuttaa tarvitsevan ihmisiä vain toteuttamaan hänen suunnitelmiaan ja tarjoilemaan hänelle syötävää, Alma tarvitsee ihmisiltä läheisyyttä ja tunteita. Katsojana voikin sääliä Almaa, jonka rakkaudenkaipuun Reynolds jatkuvasti torjuu.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Reynoldsin tunteettomalta vaikuttava sisko Cyril (Lesley Manville), tohtori Hardy (Brian Gleeson), sekä heitä, joille Reynolds suunnittelee asuja, kuten kreivitär Harding (Gina McKee), erikoinen Barbara Rose (Harriet Sansom Harris) ja leidi Baltimore (Julia Davis). Vaikka leffassa nähdään paljon henkilöitä, Reynoldsin ja Alman lisäksi esille pääsee vain Cyril, joka usein johtaa Woodcockin muotiliikettä. Vaikka Manville on kelpo valinta rooliinsa, on hänen naissivuosaehdokkuutensa mielestäni todella kummallinen päätös. Hän on hyvä, muttei todellakaan niin hyvä. Olen siis äärimmäisen yllättynyt ja ihmeissäni, jos hän jostain syystä voittaa Oscar-palkinnon suorituksestaan.

Phantom Thread ei todellakaan ollut minun elokuvani. En sano, että se olisi huono tai heikko tai vain ihan kiva. Mielestäni kyseessä on kyllä hyvä filmi, mutta teknisen toteutuksen ja Daniel Day-Lewisin roolisuorituksen lisäksi tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Elokuva ei koskaan napannut minua mukaansa tai saanut minua oikeasti välittämään sen henkilöistä. Alkupää leffasta on kiinnostava, kun tarinaa aletaan rakentamaan ja kun Reynolds ja Alma tapaavat toisensa. Ja sitten elokuvan kiinnostavuus loppuu. Näytetään millaisia persoonia hahmot ovat. Kuinka paljon Alma kaipaa rakkautta ja kuinka narsistinen Reynolds on. Yhdessä kohtaa tapahtuu jotain erikoista, joka saa katsojan jälleen keskittymään, mutta pääasiassa leffa kulkee niin hitaasti eteenpäin, ettei ihme, jos ajatukset alkavat harhailemaan. Elokuva ei myöskään vaikuta välillä tietävän, kumman tarinaa se yrittää kertoa; Reynoldsin vai Alman, jolloin se tuntuu vaihtavan päähenkilöään muutamaankin otteeseen. Kun vihdoin tapahtuu jotain jännää, ajattelin Phantom Threadin päässeen jo loppuhuipennukseensa. Olin nimittäin täysin varma, että olisin katsonut elokuvaa jo noin kahden tunnin ajan. Mutta ei, leffa oli vasta juuri ja juuri puolessa välissä.

Elokuvalla on kestoa hieman yli pari tuntia, mutta mielestäni se tuntui kestävän yli kolme tuntia. Jotkut varmasti rakastavat sitä, kuinka rauhallisesti leffa etenee, mutta kun se ei tunnu etenevän. Toisaalta läpi filmin kyllä pohjustetaan todella erikoista loppuhuipennusta, mikä saattaa tuntua joistakin katsojista todella oudolta. Itse pidin lopetuksesta paljon, sillä se oli jotain odottamatonta. Mutta kun sitä edeltäneet tunti ja kolme varttia eivät tuntuneet oikein miltään, ei erittäin mainio lopetus paljoa pelasta. Aluksi kun lopputekstit alkavat pyöriä, erikoinen loppuratkaisu on päällimmäisenä mielessä, mutta kun leffan näkemisestä on kulunut tarpeeksi aika, pitkästyttävät osiot nousevat mieleen. Jotkut kohtaukset olivat oivallisia, mutta kokonaisuus ei vain oikein tuntunut miltään. Arvelen jo nyt Phantom Threadin katoavan nopeasti Oscar-gaalan jälkeen unholaan, enkä usko, että jaksaisin koskaan katsoa sitä uudestaan.

Kuten nopeasti mainitsin, leffan tekninen toteutus teki minuun isomman vaikutuksen kuin sen tarinallinen sisältö. Phantom Thread tapahtuu 1950-luvun Lontoossa, mikä on toteutettu erinomaisesti läpi leffan. Vanhat rakennukset, upeat lavasteet ja tyylikkäät autot luovat katsojalle hienon illuusion siitä, että se olisi oikeasti kuvattu jo silloin. Puvustus on myös erittäin mainiota, eikä mikään ihme, että leffa on Oscar-ehdokkaana siitä kategoriasta. Äänimaailma on oivallinen, minkä lisäksi Jonny Greenwood on säveltänyt hyviä melodioita taustalle. Onkin harmi, ettei Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus ja ohjaus erityisemmin vakuuttanut minua. Muutamat keskustelukohtaukset olivat jopa kehnosti kirjoitettuja, minkä lisäksi käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää. Viimeistään leikkauspöydällä olisi pitänyt huomata, että kahden tunnin elokuva tuntuu kolmen tunnin teokselta.

Yhteenveto: Phantom Thread on hyvä, vaikkakin paikoitellen erittäin pitkäveteinen elokuva. Kun alussa esitellään hahmoja ja leffan maailmaa, se tuntuu kiinnostavalta, mutta jossain kohtaa se alkaa tuntua hieman jopa luotaantyöntävältä. Filmi ei saanut minua välittämään sen tapahtumista tai henkilöistä. Parissa kohtaa se onnistui saamaan minut säälimään Almaa, jonka Reynolds kylmästi torjuu, mutta siihen se jäi. Loppuhuipennus ja yksi kohtaus puolessa välissä (jonka luulin aluksi olevan loppuhuipennus) ovat kyllä erittäin mainioita, mutta ne eivät tee kokonaisuudesta yhtä hyvää. Daniel Day-Lewis on tietty erinomainen pääroolissa Reynoldsina ja hyvä on myös Vicky Krieps herkkänä Almana, vaikka häneltä pari heikkoa hetkeä löytyykin. Lesley Manvillen Oscar-ehdokkuutta ihmettelen todella paljon. Visuaalisesti filmi näyttää erittäin tyylikkäältä, mutta mielestäni Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus olisi vaatinut tiivistämistä ja hieman selkeyttä siitä, kuka on sen oikea päähenkilö. Jos hidastempoiset tai siis hyvin rauhalliset vanhan ajan rakkaustarinat kiehtovat teitä tai haluatte tutustua 1950-luvun muodin maailmaan, niin Phantom Thread on teille tehty elokuva. Itselleni se ei kolahtanut, enkä usko, että jaksaisin katsoa sitä enää uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pastemagazine.com
Phantom Thread, 2017, Annapurna Pictures, Focus Features, Ghoulardi Film Company, Perfect World Pictures