Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY

Ohjaus: David S. Goyer

Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins

Genre: toiminta, fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.

Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.

     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)

Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.

Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.

David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company