Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: This Is the End (2013)

THIS IS THE END

Ohjaus: Seth Rogen ja Evan Goldberg

Pääosissa: Seth Rogen, Jay Baruchel, James Franco, Jonah Hill, Craig Robinson, Danny McBride, Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, David Krumholtz, Jason Segel, Kevin Hart, Aziz Ansari, Paul Rudd ja Channing Tatum

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

This Is the End perustuu Jay Baruchelin ja Seth Rogenin tähdittämään lyhytelokuvaan Jay and Seth Versus the Apocalypse vuodelta 2007. Näyttelijäkaksikko ja ohjaaja Evan Goldberg halusivat laajentaa lyhytleffaa täyspitkän elokuvan muotoon. Rogen sai kaikki koomikkokaverinsa yhteen elokuvaa varten ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 työnimellä "The Apocalypse". Nimi oli myös hetkellisesti "The End of the World", ennen kuin Simon Pegg pyysi Rogenia vaihtamaan nimen, tehdessään samanaikaisesti omaa komediaansa The World's End (2013). Rogen suostui ja lopulta This Is the End -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Itse katsoin This Is the Endin vuokralta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen taas kerran ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hollywoodin tunnetut koomikot ovat juhlimassa James Francon uudessa luksusasunnossa, kun yllättäen alkaa maailmanloppu. Näyttelijäkaverusten täytyy yrittää selvitä hengissä tuhon keskellä.

This Is the End pitää sisällään aikamoisen kattauksen 2000-luvun komedialeffojen isoimpia nimiä, jotka kaikki esittävät itseään! Menossa ovat mukana muutamat elokuvat, kuten Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008) yhdessä tehneet Seth Rogen ja James Franco, Craig Robinson, Jay Baruchel, Danny McBride, Jonah Hill, Michael Cera, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, Kevin Hart, Mindy Kaling, Jason Segel, Aziz Ansari, sekä pikkuroolissa myös Paul Rudd. Francon juhliin ovat päätyneet myös Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Hermionena tunnettu Emma Watson ja laulajatähti Rihanna. Pidän suuresta osasta leffan näyttelijäkaartista, joten joka katselukerralla innostun nähdessäni heidät kaikki yhdessä. Varsinkin lyhyt kohtaus Superbad-komedian (2007) pääkolmikon Hillin, Ceran ja Mintz-Plassen välillä on leffasta tykkääville riemastuttavaa seurata. Parasta on, että kaikki esittävät yliampuvia versioita itsestään, näyttäen jokainen kykynsä itseironiseen huumoriin. Näyttelijöiden väliset kemiat osuvat täysillä yhteen ja on hienoa, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eikä kukaan yritä selvästi sooloilla ja astella muiden varpaille. Parhaiten esillä koomikoista ovat Rogen, Franco, Robinson, Hill, McBride ja Baruchel, joista jälkimmäinen on selvästi vähiten hauska koko poppoosta. Baruchel ei taida sanoa yhtäkään hauskaa juttua koko leffan aikana, mikä on hieman tarkoituksenakin, hahmojen jatkuvasti todetessa hänelle, että Baruchel vain valittaa kaikesta ja näyttää nuivalta koko ajan. Siinä mielessä näyttelijä suoriutuu hommastaan siis hyvin, mutta jää täysin kollegoidensa jalkoihin komediaosastolla.

Yhä kolmannella katselukerralla This Is the End jaksaa naurattaa makeasti. Sen konsepti on erittäin mainio ja vekkulimainen, itseään näyttelevien koomikoiden yrittäessä selviytyä maailmanlopusta. Voin vain kuvitella, että Rogen on saanut kaverinsa helposti ja innokkaasti mukaan projektiin ja se into välittyy myös kotisohvalle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon leffan kohtauksista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon on improvisaatiota. Nämä koomikot oikein ruokkivat toisiaan jutuillaan ja vitsaillessa nupit väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa. Näyttelijöiden keskinäistä naljailua on lystikästä kuunnella. Vaikka jokainen puhuukin jostakusta leffan aikana törkyä, on selvää, että päivän päätteeksi kaikki ovat silti kavereita, joilla on runsaasti hauskaa yhdessä. Paitsi ehkä ahdistelusyytösten keskellä oleva Franco, joka ei välttämättä tosielämässä enää saisi kutsua koomikoiden juhliin.

Maailmanloppukertomus ja Francon luksustalossa perseily jaksavat ilahduttaa lähes koko keston ajan, mutta muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että ohjaajanakin toimiva Rogen ja Evan Goldberg olisivat voineet tiivistää leffaa hieman ja karsia joitain kehnompia juttuja. Välillä vitsit saavat purskahtamaan räjähtävään nauruun (tietyt Jonah Hilliin liittyvät jutut ovat hysteerisen hauskoja), toisinaan taas ne aiheuttavat kiusallista päänpudistelua. Koska huumori on näin seksi- ja huumepainotteista, sisältäen paljon törkyturpaisuutta, on selvää, ettei This Is the End todellakaan sovellu kaikille. Sen lisäksi, että rakenne ontuu paikoitellen ja kaipaisi leikkausta, myös loppuhuipennus jättää toivomisen varaa, vaikka siitäkin löytyy ihan hyvät puolensa.

Seth Rogen ja Evan Goldberg hoitavat tonttinsa niin ohjaajina kuin käsikirjoittajinakin pääasiassa hyvin, pitäen hilpeää henkeä yllä. Kaksikon ideat ovat vekkulimaisia, joskin loppupäässä homma alkaa ampua yli. This Is the End on kuvattukin hyvin ja siinä on oivallisia lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman. Elokuvan erikoistehosteet eivät valitettavasti ole kovin kummoiset. Monet ulkokohtaukset ovat selvästi kuvattuja vihreän taustakankaan edessä ja taustat näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Tavallaan komediaan sopii, että kaikenlainen tuho näyttää hieman käppäiseltä, mutta kun leffan loppupäässä meno alkaa näyttämään enemään videopeliltä, on sitä vaikea ottaa tosissaan enää komediankaan tasolla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Leffan päätyttyä katsojan päähän jämähtää kuitenkin soimaan Backstreet Boysin Everybody (Backstreet's Back) -kappale.

Yhteenveto: This Is the End on erittäin mainio komedia vekkulilla konseptilla. On hauskaa seurata, kun nämä koomikot yrittävät selvitä maailmanlopun keskellä. Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen ja ovat kaikki itseironisessa menossa hyvin mukana. Heidän välisiä naljailuja, niin käsikirjoitettuja kuin improvisoituja, on hilpeää kuunnella ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan vähän väliä. Joitain huonompiakin juttuja mahtuu sekaan ja elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä. Lisäksi yhä vain yliampuvammaksi paisuva loppuhuipennus videopelimäisten tietokonetehosteidensa kera jättää hieman kylmäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta This Is the End kuitenkin toimii todella lystikkäästi. Jos pidät näistä 2000-luvun Hollywoodin isoimmista komediastaroista, heidän yhteinen aikaansaannoksensa tuottaa varmasti iloa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is the End, 2013, Columbia Pictures, Point Grey Pictures, Mandate Pictures

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company

Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: Megamind (2010)

MEGAMIND

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Will Ferrell, Tina Fey, Jonah Hill, David Cross, J. K. Simmons, Ben Stiller ja Brad Pitt
Genre: animaatio, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Supersankarifanit Alan J. Schoolcraft ja Brent Simons saivat idean tarinasta, missä vihollinen voittaakin sankarin. Kaksikko alkoi kirjoittamaan kunnon kertomusta ja ehdottivat sitä eteenpäin, ajatuksenaan tehdä näytelty elokuva. DreamWorks kiinnostui ideasta ja sai kaksikon työstämään tarinaa heille animaatioleffan muodossa. Aluksi filmiä kutsuttiin "Master Mindiksi", mutta koska nimi oli jo varattu, se vaihdettiin aluksi "Oobermindiin" ja sitten Megamindiin. Näyttelijät valittiin ja animointi alkoi. Viimeisten viikkojen aikana produktioon tuotiin mukaan ohjaaja Guillermo del Toro valvomaan elokuvan leikkausta, sillä studio oli sitä mieltä, että elokuvan rytmissä oli jotain vikaa. Lopulta Megamind saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai positiivisia arvioita kriitikoilta ja se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse kävin katsomassa Megamindin isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin pari kuukautta myöhemmin ja pidin leffasta silloin paljon. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun filmi täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Megamindin pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vieraalta planeetalta lapsina Maahan saapuneet supersankari Metromies ja superpahis Megamind ovat taistelleet toisiaan vastaan vuosikausia. Erään taiston aikana Megamind onnistuu yllättäen tappamaan Metromiehen ja valloittamaan Metro Cityn itselleen. Mutta mitä superpahis enää tekee elämällään, kun on saavuttanut unelmansa?

Megamindin supersankari Metromies (äänenä Brad Pitt) on selvä kopio DC:n Supermanista, kun taas nimikkohahmo, eli superpahis Megamind (Will Ferrell) on yhdistelmä kahdesta Supermanin vastustajasta, Lex Luthorista ja Brainiacista. Hahmoista löytyy paljon samankaltaisuuksia ja supersankarifaneja hahmot ilahduttavatkin heti esittelyllään lapsuudestaan. Metromies on ylväs, urhoollinen ja komea sankari, joka osaa lentää, ampua lasersäteitä silmistään ja joka on supervahva. Megamind taas on äärimmäisen älykäs ja osaa rakentaa ties minkälaisia tuhoaseita Metromiehen pään vaivaksi. Aluksi hahmot saattavat vaikuttaa vain karikatyyreilta esikuvistaan, mutta varsinkin Megamindista onnistutaan luomaan täysin oma henkilönsä elokuvan aikana. Hahmosta löytyy oivallista syvyyttä ja hänen matkansa pitkin tarinaa rakennetaan mainiosti. Ferrellin ääni sopii hyvin ylidramaattisen roiston osaan, kun taas Pitt huokuu karismaa supersankarina.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Megamindin outo avaruuskalakätyri Minion (David Cross), uutistoimittaja Lois Lane... tarkoitan siis Roxanne Ritchie (Tina Fey) ja tämän kuvaaja Hal (Jonah Hill), Metro Cityn vankilanjohtaja (J. K. Simmons), sekä Metromiehen museon virkailija Bernard (Ben Stiller). Roxannekin osoittaa onneksi, ettei ole pelkkä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kopio. Muutkin sivuhahmot toimivat hyvin ja on veikeä huomata, kuinka paljon isoja nimiä lukeutuu elokuvan ääninäyttelijäkaartiin.

Mielestäni on usein hauskaa, jos joku pohtii jotain asiaa jossain elokuvassa, kirjassa, sarjakuvassa tai pelissä ja päättää kääntää sen päälaelleen ja kokeilee, mitä siitä tulee. Monille on täysin tuttua, että supersankari ja pahis mätkivät toisiaan turpaan, mutta etenkin sarjakuvien maailmassa kumpikaan ei koskaan kuole (ainakaan lopullisesti), vaan he palaavat aina taistelemaan uudestaan. Ja jos toinen menettää henkensä, on se tarinan pahis. Onkin siis kiehtova idea, että mitä jos pahis onnistuukin tappamaan sankarin? Megamindissa pohdiskellaan tätä ja kyseinen pohdinta kiehtoo minua joka katselukerralla. Sarjakuvissa, leffoissa jne. vihollinen haaveilee ja suunnittelee aina voittavansa ja valloittavansa jotain, oli kyse sitten kaupungista tai koko maailmasta. Mutta mitä jos hän onnistuisikin siinä? Mitä saavutettavaa hänellä on enää elämässään? Mistä jännityksen keskellä kasvanut henkilö saa enää adrenaliinia, kun ei ole mitään, mitä päihittää? Megamind leikittelee näillä kysymyksillä ja tekee sen pääasiassa taidokkaasti. Tarina on erittäin mainio, mutta moni asia leffassa tarvitsisi viilausta, jotta se olisi kokonaisuudessaan yhtä mainio kuin loistava ideansa.

Vaikka Megamindista löytyy kypsempää pohdiskelua elämän merkityksestä, kun kaikki on jo saavutettu, on se lähinnä lapsille tehty elokuva. Ei se tietenkään automaattisesti tee leffasta huonoa. Itse vain pidän enemmän aivan kaikenikäisille tehdyistä animaatioista, kuten Pixarin samana vuonna tekemästä Toy Story 3:sta (2010), joka oli niin vakuuttava, että se oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Lapsellisuuden Megamindissa huomaa lähinnä huumorin tasosta. Sekoilu voi tarjota riemua lapsille, mutta aikuisille ne taas latistavat muuten hyvää filmiä. Osa vitseistä tuntuu irtosketseiltä ja on liiankin selvää, kuinka paljon itsestään liikoja luuleva Will Ferrell on päässyt keksimään omista vitseistään. Välillä katsoja voi huomata pyörittelevänsä silmiään (etenkin lopun hirveässä tanssinumerossa), minkä lisäksi välillä elokuva muuttuu niin ylivauhdikkaaksi, että studio on selvästi pelännyt, ettei elokuva viihdyttäisi katsojiaan. Toimintakohtauksissa pistetään kaupunkia yllättävänkin isosti maan tasalle ja saattaa olla, että jopa Man of Steel (2013) jää tuhoissa Megamindin varjoon. Toimintakohtausten tavoin leffa kyllä viihdyttää, mutta siinä olisi potentiaalia olla enemmänkin ja paikoitellen aikuiskatsojaa saattaa turhauttaa, ettei elokuva tavoittele todellista potentiaaliaan, vaan päättää vain jäädä helpoksi viihteeksi.

Megamindin animaatiojälki on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä, vaikka mukana on yhä todella hienosti toteutettuja kuvia. Kuvista löytyy paljon yksityiskohtia, mutta myös todella pelkistettyjäkin juttuja. Muutamassa kohtauksessa näyttää siltä, että taustat olisivat hätäisesti toteutetut, eivätkä täysin viimeistellyt. Tähän kuitenkin tottuu leffan kulkiessa eteenpäin. Käsikirjoittajakaksikko Schoolcraft ja Simons leikittelevät veikeästi ja kiehtovasti ideallaan, mutta olisivat voineet jättää tiettyjä nolompia puolia pois. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka oli aiemmin tehnyt DreamWorksille menestyksekkään animaatioseikkailu Madagascarin (2005), sekä myöhemmin sen jatko-osat. McGrathkin selvästi tietää, kuinka pitää hauskaa supersankarigenren kustannuksella, mutta olisi voinut panostaa enemmän siihen, että vanhemmatkin nauttisivat elokuvasta kunnolla lastensa seurassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Hans Zimmerin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Niistä löytyy tunnistettavaa sankarillisuutta ja pahuutta, ja ne istuvat tapahtumiin todella passelisti. Sen sijaan leffan käyttämät jo olemassa olevat kappaleet, kuten AC/DC:n Back in Black tai Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle ovat hieman oudosti asemoituja. Kai niillä yritetään kalastella aikuiskatsojaa puolelleen.

Yhteenveto: Megamind on oiva supersankari... tai siis superpahiselokuva, mikä leikittelee veikeästi sillä ajatuksella, mitä rikolliset tekisivät sitten, kun ovat saavuttaneet tavoitteensa, eikä sankariakaan enää ole pelastamassa päivää? Elokuvan oikeasti syvä pohdiskelu on kuitenkin jämähtänyt aika lapselliseen filmiin. Lapsikatsojille tämä varmasti toimii erittäin hyvin, mutta vanhemmat katsojat jäävät luultavasti toivomaan enemmän potentiaalisesti alkavalta elokuvalta. Huumori on selvästi kirjoitettu lapsikatsojat mielessä, eikä Will Ferrellinkään sooloiluvitsit erityisemmin toimi. Muuten Ferrell kuitenkin tekee mainiota työtä pääroolissa Megamindina, josta on onnistuttu kirjoittamaan enemmän kuin pelkkä parodia esikuvistaan. Animaatiojälki ei näytä enää tänä päivänä yhtä hulppealta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta ajaa silti asiansa oikein hyvin. Megamindissa on erinomainen idea, mutta toteutus on vain osittain onnistunut. Elokuva jää kuitenkin kevyesti plussan puolelle ja vaikkei se olekaan täysin kaikenikäisten leffa, voi siitä nauttia niin lapsi kuin aikuinenkin supersankarifilmien fani.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megamind, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Red Hour Films

Arvostelu: Mid90s (2018)

MID90S

Ohjaus: Jonah Hill
Pääosissa: Sunny Suljic, Ne-Kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges, Katherine Waterston, Gio Galicia ja Ryder McLaughlin
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Mid90s on komedianäyttelijä Jonah Hillin esikoiselokuva ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hill oli jo pidempään suunnitellut siirtyvänsä näyttelemisestä kameran taakse ja olikin kirjoitellut tarinaa. Pitkän suunnittelun ja rahan etsimisen jälkeen Hill sai projektinsa eteenpäin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo yli vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, missä sitä kehuttiin kovasti. Itse kiinnitin huomiota leffaan jo viime vuoden lopulla, kun se oli joidenkin listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa. Aloin odottamaan elokuvan näkemistä, mutta kun sen Suomen julkaisusta ei kuulunut mitään, ehdin jo unohtaa koko teoksen. Ilahduin kuitenkin huomatessani, että Mid90s näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ja päätinkin käydä ensimmäistä kertaa elämässäni näillä leffafestivaaleilla katsomassa juurikin tämän filmin.

Kolmetoistavuotias Stevie etsii paikkaansa 1990-luvun Los Angelesissa. Kun kotona ei ole asiat hyvin, Stevie löytää itselleen toisenlaisen perheen skeittaajaporukasta.

Nuori Sunny Suljic suorastaan loistaa 13-vuotiaan Stevien roolissa! Suljic tarjoaa huikean roolisuorituksen, täynnä elämää, tunnetta ja intohimoa näyttelemistä kohtaan. Hän hyppää oikein tosissaan hahmonsa vietäväksi ja riemuitsee ajastaan kameran edessä. Useaan otteeseen katsojalle leviää väkisinkin hymy, kun seuraa Suljicin eläytymistä. Roolihahmona Stevie voi olla todella vaikea tapaus näin nuorelle näyttelijälle, sillä hänen äitinsä (Katherine Waterston) on keskittynyt enemmän erilaisiin miehiin ja ummistaa silmänsä selvältä tosiasialta, että isoveli Ian (Lucas Hedges) hakkaa Stevietä usein. Suljic on kuitenkin erittäin vakuuttava ja hän viestii hienosti Stevien kokemat tunteet. Yksi parhaista lapsen roolitöistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt! Myös Waterston ja Hedges suoriutuvat hyvin, mutta heidän hahmojaan ei käsitellä yhtä kiehtovasti.
     Skeittaajapojat, joihin Stevie tutustuu, ovat häntä joitain vuosia vanhemmat Ruben (Gio Galicia), Ray (rap-artisti Na-Kel Smith), Fuckshit (Olan Prenatt) ja Fourth Grade (Ryder McLaughlin). Jokainen nelikosta on omalaisensa persoona ja jokaiseen syvennytään jossain kohtaa hieman. Riippuen katsojasta, aluksi hahmoihin suhtautuu joko ihaillen tai epäillen, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin hahmoja alkaa ymmärtämään ja heistä saattaa jopa alkaa välittämään. Galicia, Smith, Prenatt ja McLaughlin ovat kaikki todella hyviä ja etenkin uskottavia vanhana kaveriporukkana.

On suuri ilo huomata, ettei Jonah Hill ole pelkkä kelpo komedianäyttelijä, vaan hänestä on lahjoja muuhunkin. On myös mielenkiintoista, että toisin kuin voisi odottaa, Hill ei esikoisohjauksenaan tehnyt komediaa, vaan draamaleffan. Toki Mid90sista löytyy huumoripainotteisemmat hetkensä ja sen aikana saa naurahdella, mutta pohjimmillaan kyseessä on vakava tarina väkivaltaisessa kodissa asuvasta pojasta, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Isoveljen väkivaltaisesta käytöksestä ei vain vihjailla, vaan mukana on muutamakin kohtaus, jossa tämä lyö pikkuveljeään useaan otteeseen niin, että katsojaakin sattuu. 13-vuotias Stevie ei tietenkään osaa itse hakea apua tällaiseen, mutta on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää löytää uudet isoveljet skeittaajakaveruksista. Tämän erikoisen perheen muodostuminen onkin leffan sydän, mikä sykkii yllättävänkin lämpimästi. Aluksi katsoja nostelee kulmiaan syyttävästi, kun kaverukset tuntuvat painostavan Stevietä tekemään asioita, mutta vaikka kuinka tekisi mieli soittaa lastensuojeluun, tässä porukassa on jotain niin toimivaa, että sitä seuraa jopa lumoutuneena.

Mid90s tuntuu erittäin aidolta teokselta ja siitä huokuu, kuinka itselleen tärkeää tarinaa Hill kertoo. Hill onkin halunnut panostaa filmin ysärihenkeen täysillä, jotta se tuntuisi todelliselta nostalgiatripiltä muillekin 90-luvun nuorille. Elokuva on kuvattu aikaan sopivasti lähes neliömäiselle 16 millimetrin rakeilevalle filmille, aivan kuin se olisi kotivideo, mikä olisi oikeasti kuvattu vuonna 1996. Todella vahva visuaalinen visio, sekä tarkka ajankuvaa luova työ lavastajilta ja puvustajilta takaavat katsojalle aikamatkan. Erilaisilla kikoilla Hill saa elokuvan tuntumaan siltä kuin katsoisi aitoja tapahtumia, joita ei ole suunniteltu tai näytelty. Illuusio on erinomaisesti rakennettu läpi elokuvan. Vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaakin nopeasti ohi, mutta sille ajalle ehtii kertyä monenlaisia tunteita. Vaikka Mid90s käsitteleekin todella hyvin rankkoja aiheita, jää siitä lopulta hyvä mieli.

Kyseessä on myös erinomaisesti leikattu leffa. Yllätin itseni useastikin intoilemasta todella rytmitajuisen leikkauksen vuoksi. Rytmityksellä en tarkoita vain yleisesti koko elokuvan rytmiä, vaan kohtauksen sisällä olevien leikkausten rytmikkyyttä. Leikkaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolella tehtyjä. Ne ovat usein napakoita ja voinkin helposti kuvitella, kuinka Hill on katsonut leikkaushuoneessa kuvattua materiaalia ja napsautellut sormiaan aina, kun haluaa leikkauksen kuvaan. Etenkin yhdessä bilekohtauksessa on suorastaan maagista editointia. Äänipuolikin on toimiva ja musiikit ovat aikaan ja teemaan kuuluvia. Isoveljen lyöntien äänitehosteet ovat kuitenkin hieman yliampuvat ja niissä olisi voinut laskea äänen tasoja maltillisemmiksi, jotta niiden kohtaukset olisivat entistäkin tehokkaampia. Toisaalta voi olla, että tämä on tietoinen päätös juuri sen takia, että katsojan tunnetta keventäisi yliampuvat ääniefektit.

Yhteenveto: Mid90s on loistava debyyttiohjaus Jonah Hilliltä ja kunnon aikamatka ysärille. Elokuvan visuaalinen tyyli neliömäisine ja hieman rakeilevine kuvineen kaikkineen on todella taidokkaasti luotu, minkä lisäksi filmi on upeasti leikattu. Tarina on selvästi tärkeä Hillille, sillä niin huolellisesti hän teostaan käsittelee. On hienoa nähdä, ettei Hill ole vain komediaheppu, vaan hän taitaa myös vakavan draaman. Kaikki leffassa tuntuu hämmentävän aidolta, aivan kuin ei edes katsoisi elokuvaa, vaan todellisia tapahtumia. Skeittaajaystävien kaveruus on erittäin todentuntuinen. Parasta leffassa on kuitenkin sen päätähti, nuori Sunny Suljic, joka tarjoaa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen itseään etsivänä Stevienä. Todella toivon, että Suljicille avautuu lisää ovia ja että hän pääsee osoittamaan upeat kykynsä vielä monesti tulevaisuudessakin. Jos pidät vahvoista indiedraamoista, haikailet takaisin 1990-luvulle tai lämpenet skeittikulttuurille, suosittelen todella paljon Mid90sin katsomista. Vaikka Rakkautta & Anarkiaa -näytökset ovat jo menneet, on leffa saapunut Suomeen vaivihkaa myös vuokrattavaksi ja myyntiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mid90s, 2018, A24, IAC Films, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Lego Elokuva 2 (The LEGO Movie 2: The Second Part - 2019)

LEGO ELOKUVA 2

THE LEGO MOVIE 2: THE SECOND PART

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Chris Pratt, Elizabeth Banks, Will Arnett, Alison Brie, Charlie Day, Nick Offerman, Tiffany Haddish, Stephanie Beatriz, Jason Sand, Brooklynn Prince, Maya Rudolph, Ralph Fiennes, Channing Tatum, Jonah Hill, Cobie Smulders, Jason Momoa, Margot Robbie, Noel Fielding ja Will Ferrell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Etukäteen typeräksi lelumainokseksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) osoittikin tuomitsijat vääräksi nerokkuudellaan ja sydämellään. Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, eikä ihme, että tekijät alkoivat heti suunnitella jatkoa. Lego Elokuva 2:a odotellessa ehdittiin tehdä kaksi sarjaan liittyvää lisäosateosta Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017) ja Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017), joista jälkimmäinen osoittautui kuitenkin monella tapaa pettymykseksi. Alunperin Lego Elokuva 2:n oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2018, mutta tuotanto viivästyi, jolloin ensi-ilta siirrettiin tämän vuoden alkuun. Nyt filmi on vihdoin saanut ensi-iltansa, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka innoissani olin elokuvan näkemisestä. Legot ovat olleet itselleni aina tärkeä ja rakas asia, ja olin aivan täpinöissäni, kun ensimmäinen Lego Elokuva ilmestyi ja se osoittautui aivan tajuttoman loistokkaaksi koko perheen seikkailuksi, mikä meni syvällisyyksiensä kanssa ihan ihme meta-tasoille. Pidin myös Lego Batman Elokuvasta todella paljon, mutta Lego Ninjago Elokuva oli lähinnä aika keskinkertainen ja alkoi tuntua juurikin lelumainokselta. Aloinkin hieman jännittää, että tähänkö jo loppui sarjan voittokulku, mutta huojennuin, kun näin Lego Elokuva 2:n trailerin, mikä lupaili pelkkää hyvää. Leffan saamat kehut nostivat innostustani entisestään ja menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Lego Elokuva!

On kulunut viisi vuotta siitä, kun Duplot tuhosivat Palikkalan. Tuhoutuneen kaupungin raunioita kutsutaan Loppulaksi, eikä mikään ole enää nastaa. Asiat vain vaikeutuvat Emmetin ja kumppaneiden kohdatessa uuden vaaran, Systersystemsiltä saapuvan kenraali Sulosorron.

Vaikka ympäröivä maailma on muuttunut karuksi erämaaksi, missä uusi vaaraa piilee joka kulman takana, on rakennusmies Emmet (äänenä Chris Pratt) onnistunut pysymään samana iloisena itsenään. Emmet ei tunnu olevan moksiskaan muutoksesta ja yrittääkin saada muut näkemään tilanteen positiiviset puolet. Emmet on jälleen erinomainen tapaus ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hänen täytyy tällä kertaa ottaa yhä enemmän ohjia omiin käsiinsä. Prattin ääni sopii hahmolle täydellisesti, mutta tällä kertaa Pratt ei ääninäyttele vain Emmetiä. Hän esittää nimittäin myös kovanaamaista Rex Vaaraliiviä, intergalaktista raptorinkouluttajaa, joka on selvä yhdistelmä hänen hahmojaan Guardians of the Galaxy- (2014) ja Jurassic World (2015) -elokuvista. Rex on hauska lisäys ja hänen hahmoaan hyödynnetään nokkelin tavoin.
     Emmetin lisäksi muutkin tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät paluun. Tai no, lähes kaikki muut. Vanhaa Vitruviusta (Morgan Freeman) ei nähdä edes haamuna, minkä lisäksi Hyviskyttä (Liam Neeson) ja presidentti Bisnes (Will Ferrell) lähinnä vain vilahtavat parissa kohtaa ruudulla. Tyylilyyli Lucy (Elizabeth Banks), viittasankari Batman (Will Arnett), avaruusmies Benny (Charlie Day), merirosvo Metalliparta (Nick Offerman) ja innokas Puolikisu (Alison Prie) tekevät kunnon paluun ja ovat tärkeä osa tämänkin filmin tarinaa. Metalliparta ja Benny pysyvät aika yksiulotteisina, mutta Puolikisua on muutettu hauskasti ja Loppulassa hän pystyy muuttumaan hurjaksi Ultrakatiksi. Batman on aika samanlainen mörisevä, narsistinen ja muka-traaginen kuin ennenkin, mutta hänen hahmoaan onnistutaan syventämään leffan aikana. Myös Lucyn hahmosta löydetään uusia piirteitä, joihin edellisessä osassa jo hieman vihjailtiin.

Muita vanhoja tuttuja hahmoja edellisestä osasta ovat mm. DC:n supersankaritiimi Justice Leaguen jäsenet Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Wonder Woman (Cobie Smulders) ja Aquaman (Jason Momoa), superpahikset Lex Luthor (Ike Barinholtz) ja Harley Quinn (Margot Robbie), Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln (Will Forte), Batmanin hovimestari Alfred (Ralph Fiennes) ja velho Gandalf (Todd Hansen). Aikuisille DC-faneille tuottaa varmasti riemua, että Aquamanissa (2018) nimikkohahmoa esittänyt Momoa ja Suicide Squadissa (2016) Harley Quinnia näytellyt Robbie palaavat rooleihinsa Lego-versioina. Tekijät yrittivät alunperin saada Gal Gadotin Wonder Womanin rooliin, mutta joutuivat pitämään Smuldersin, joka esitti hahmoa ensimmäisessä Lego Elokuvassa.
     Uusina hahmoina Rex Vaaraliivin lisäksi elokuvassa esitellään voittamattomalta vaikuttava kenraali Sulosorto (Stephanie Beatriz), muotoaan muuttava kuningatar Tahdontähdeks (Tiffany Haddish), selvästi Twilight-sarjaa (2008-2012) pilkkaava glittervampyyri Balthazar (Noel Fielding), sekä omaan kuoreensa jatkuvasti liukastuva banaani (Ben Schwartz), jonka vitsi ei yllättäen vanhene niin nopeasti kuin luulisi. Itse en pitkään tiennyt, mitä ajatella kenraali Sulosorrosta ja kuningatar Tahdontähdeksistä, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin ja alkaessa syventämään heitä, hahmot muuttuivat huomattavasti kiinnostavimmiksi.

Kun ensimmäisen Lego Elokuvan lopussa Duplot saapuivat Palikkalaan ja ilmoittivat tuhoavansa kaiken, veikkaan lähes kaikkien katsojien pitäneen tätä vain hassuna loppukevennyksenä. Siksi onkin aivan täydellinen ratkaisu, että Duplot ovat oikeasti tuhonneet Palikkalan, mikä on vuosien hyökkäysten jälkeen muuttunut Mad Max -leffasarjaa (1979-2015) muistuttavaksi erämaaksi. Kyseessä on hyvin rohkea veto, mutta toisaalta mitä muutakaan voi näiltä elokuvilta odottaa? Lego Elokuva yllätti kaikki olemalla todella syvällinen, metaforallinen ja kulkiessaan monella eri tasolla, eikä Lego Elokuva 2 onneksi muutu yhtään tavanomaisempaan suuntaan. Kyseessä on jälleen erittäin nokkela, yllätyksellinen, syvällinen, hauska, viihdyttävä ja tunteikas paketti, mikä tuottaa riemua koko perheelle. Tämäkin elokuva pursuaa energiaa ja nostaa vähän väliä hymyn huulille. Mukana on odottamattomia käänteitä ja paljon kiehtovia puolia. Edellisen osan tavoin leffa hyödyntää kliseitä kekseliäin tavoin ja yksi isoimmista kehuistani elokuvalle on se, etten osannut lainkaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lego Elokuva 2 on edeltäjänsä tavoin todella poikkeuksellinen teos ja on aivan mahtavaa seurata, mitä kaikkea tekijät ovatkaan keksineet tällä kertaa.

Näistä asioista huolimatta Lego Elokuva 2 ei valitettavasti koskaan nouse edeltäjänsä tasolle. Yllätyksellisille elokuville on todella vaikea tehdä jatkoa, sillä jatko-osa ei ikinä pysty olemaan yhtä yllättävä kuin ensimmäinen filmi ja juuri näin käy tässä. Mukana on kyllä yllätyksiä, mutta tällä kertaa niitä tavallaan osaa odottaa. Ensimmäinen Lego Elokuva pääsi yllättämään, kun kyseessä olikin todellisuudessa metaforallinen kuvaus pojan ja isän välisestä suhteesta, jolloin ainakaan aikuisille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tämä jatko-osa tekee täysin samaa. Paikoitellen tuntuukin siltä kuin tekijät yrittäisivät vain parastaan kopioidakseen ensimmäisen osan menestystä, mutteivät koskaan yllä sellaiselle "hei vau" -tasolle, mitä ensimmäinen osa oli alusta loppuun.

Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että Lego Elokuva 2 olisi huono elokuva! Kyseessä on erittäin mainio seikkailuleffa, joka vie hahmojaan ja tarinaansa veikeään uuteen suuntaan ja tarjoaa viihdepläjäyksen koko rahan edestä. Parissa kohtaa filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten se pitää otteessaan alusta loppuun. Oikeissa kohdissa elokuva osaa rauhoittua ja muuttua koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Kun katsoja alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä filmissä on tällä kertaa oikeasti kyse, koko elokuva tuntuu sanomansa kanssa muuttuvan paremmaksi. Ja vaikka äsken totesin, ettei leffa ole yhtä yllättävä kuin edeltäjänsä, löytyy tästä joitain yllättävänkin rohkeita vetoja. Joitain asioita hyödynnetään ällistyttävän hyvin, mutta mukana on myös juttuja, joita itse olisin toivonut näkeväni enemmän. Elokuva onnistuu tietty olemaan myös hauska, mutta veikkaan, että tällä kertaa huumori iskee paremmin aikuiskatsojiin, sillä suuri osa filmin vitseistä koostuu viittauksista populaarikulttuuriin, mitä nuoremmat katsojat eivät vielä välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi Mad Maxia muistuttava Loppula tarjoaa aikuisille varmasti paremmat naurut, kun taas lapselle se saattaa olla jopa pelottava. Kuten sanoin, rohkeita vetoja.

Elokuvan animaatiojälki on tietysti aivan mielettömän hienoa. Visuaalisesti filmi näyttää todella upealta ja on jälleen kiehtovaa uppoutua näiden elävien Lego-hahmojen maailmaan ja tutkia kaikkia pieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat ahtaneet mukaan. Leffassa on useita kuvia, jotka haluaisi pysäyttää, jotta niitä pääsisi silmäilemään tarkemmin. Lego-hahmojen liikkeet ovat jälleen hauskasti toteutetut, etenkin "Lego Friends" -tuotesarjan hahmojen kohdalla, joiden jalat ovat kiinni toisissaan, minkä vuoksi tekijöiden piti keksiä heille luonteva tapa liikkua. Lego Elokuva 2:n käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan kirjoittaneet ja ohjanneet Phil Lord ja Christopher Miller, jotka häikäisevät taas kekseliäisyydellään ja ennakko-odotusten ylitys- tai kiertämistaidoillaan. Onkin harmi, ettei kaksikko toimi myös ohjaajana, vaan sen homman on hoitanut Mike Mitchell, jonka tyyli tuntuu enemmän Lordin ja Millerin kopioimiselta. Mitchellin työ ei täysin vastaa kaksikon käsikirjoituksen tasoa ja hänen yrityksensä ylittää kaksikon työ edellisessä osassa jää pelkäksi yritykseksi. Elokuvaan on tietty keksitty uusi korvamato "Catchy Song" ja vaikka se jääkin soimaan päässä, ei se yllä edellisen osan "Everything is Awesome" -rallatuksen tasolle. Mukana on yllättävänkin paljon laulamista ja paikoitellen nämä musikaalinumerot tuntuvat venyttävän filmiä liikaa.

Yhteenveto: Lego Elokuva 2 on todella hyvä koko perheen seikkailu, mikä ei kuitenkaan ikinä yllä ensimmäisen Lego Elokuvan mestarillisen nerokkaalle tasolle. Mukana ei ole samanlaisia "vau"-elämyksiä ja huikeita yllätyksiä, mutta elokuvaan mahtuu silti paljon loistavia asioita. Loppulan karu erämaa on aivan mahtava idea, minkä lisäksi leffan syvällisempi puoli nostaa sen tasoa entisestään. On hieno tunne, kun alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä elokuvassa onkaan oikeasti kyse. Huumoria leffassa riittää, mutta paikoitellen tuntuu, että vitsit liittyvät jopa liikaa pop-kulttuuriin, eikä elokuva välttämättä ole kovinkaan hauska lapsille. Seikkailuhenki nappaa niin lapsen kuin aikuisenkin mukaan ja filmi viihdyttää alusta loppuun, vaikka joitain kohtia voisi tiivistää kunnolla. Visuaalisesti kyseessä on todella upea teos ja "Catchy Song" jää varmasti soimaan päässä pitkäksi aikaa. Jos siis pidit ensimmäisestä Lego Elokuvasta tai sarjan lisäosista, kannattaa katsoa myös Lego Elokuva 2. Harmillisesti tämän elokuvan lopetus ei jätä vaatimaan jatkoa samalla lailla kuin edeltäjänsä huipennus. Kenties Emmetin ja kumppaneiden tarina voidaan jättää tähän ja tekijät voisivat keskittyä niihin lisäosaleffoihin. Itse toivon edelleen "Lego Star Wars Elokuvaa". Pliis, pliis, pliis!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The LEGO Movie 2: The Second Part, 2019, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Animal Logic, StarReel Entertainment, Rideback