Spider-Man: Brand New Day (2026) - elokuva-arvostelu

SPIDER-MAN: BRAND NEW DAY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Näyttelijät: Tom Holland, Zendaya, Tramell Tillman, Liza Colón-Zayas, Sadie Sink, Jon Bernthal, Jacob Batalon, Michael Mando, Mark Ruffalo, Naomi Watts ja Marvin Jones III

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: Brand New Day on Marvelin elokuvauniversumin 38. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Aluksi hahmoa näyttelevä Tom Holland ei ollut varma, palaisiko rooliinsa Spider-Man: No Way Homen (2021) jälkeen, mutta päätti lopulta uusia sopimuksensa ja palata ikoniseksi sankariksi. Kolme edellistä Spider-Man -elokuvaa ohjannut Jon Watts kuitenkin jätti sarjan ja tilalle pohdittiin Drew Goddardia ja Justin Liniä, ennen kuin Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffan (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton sai pestin. Tuotantoa kuitenkin viivästyttivät niin Hollywoodin käsikirjoittajien lakko vuonna 2023 kuin myös Hollandin kiireet The Odysseyn (2026) parissa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Spider-Man: Brand New Day on saapunut elokuvateattereihin. Spider-Man on suosikkini Marvelin sankareista ja olen pitänyt paljon niin Hollandin tulkinnasta hahmosta kuin hänen tähdittämistään Spider-Man -elokuvista. Olen odottanut uuden elokuvan näkemistä innoissani ja kävinkin katsomassa Spider-Man: Brand New Dayn heti sen ensi-iltapäivänä lähes loppuunmyydyssä Finnkino Tennispalatsin ISENSE-salissa, täynnä monia hahmoksi pukeutuneita faneja.

Maailma on unohtanut Peter Parkerin, joten Peter on päättänyt omistaa elämänsä New Yorkin suojelemiseen Spider-Manina. Mutta kun Peter alkaa kokea omituista mutaatiota, tarvitsee hän vanhojen ystäviensä apua.

Tom Holland nähdään jo seitsemättä kertaa Peter Parkerina, eli Spider-Manina, tehtyään ensiesiintymisensä hahmona kymmenen vuotta sitten Captain America: Civil Warissa (2016). Spider-Man: No Way Homen lopuksi Peter päätti tehdä suuren uhrauksen ja Doctor Strangen langettaman loitsun avulla hän sai kaikki, jopa hänen rakkaan MJ:nsä (Zendaya) ja parhaan ystävänsä Nedin (Jacob Batalon) unohtamaan Peter Parkerin olemassaolon. Uusi elokuva hyppää ajassa neljä vuotta eteenpäin ja ilman läheisiään Peter on päättänyt omistaa kaiken aikansa supersankaroinnille. Spider-Man on suositumpi kuin koskaan, mutta Peter tuntee olonsa silti musertavan yksinäiseksi. Hommaa ei helpota se, että hänen hämähäkkikykynsä alkavat mutatoitua omituisella tavalla. Holland näyttää jälleen kerran, miksi hän oli nappivalinta ikonisen seittisingon rooliin. Hän tulkitsee tässä erinomaisesti hahmonsa vaikeita fiiliksiä, pistäen itsensä myös hienosti likoon toimintakohtauksissa. Zendaya ja Batalonkin ovat mainioita MJ:nä ja Nedinä, jotka näkevät Peterissä enää vain tuntemattoman nuorukaisen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Liza Colón-Zayas Spider-Manin kanssa yhteistyötä tekevänä poliisi DeWolffina, Tramell Tillman Damage Control -organisaatiota johtavana Metzgerinä, sekä Michael Mando Skorpionina, joka nähtiin pikaisesti jo Spider-Man: Homecomingin (2017) lopputekstikohtauksessa, mutta joka pääsee vasta nyt vauhtiin piikkihäntänsä kanssa. Vaikka oli ilo vihdoin nähdä Skorpioni taistelemassa Spider-Manin kanssa ja Mando on hyvä osassaan, hahmo jäi lopulta harmillisen alikäytetyksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu Colón-Zayas ja Severance - Erotuksesta (Severance - 2022-) tuttu Tillman ovat oivalliset omissa rooleissaan.

Onneksi Holland pyörsi lopulta päänsä ja palasi Spider-Maniksi, koska olisi ollut erittäin turhauttavaa, jos hahmon kanssa olisi käynnistetty kaikki jälleen kerran uudestaan ja vieläpä sen jälkeen, mihin pisteeseen Peter jätettiin viime leffassa. Lisäksi on ilo huomata, että viiden vuoden tauon jälkeen homma luistaa yhä mahtavasti. Spider-Man: Brand New Day on jo neljäs todella hyvä Hollandin Hämis-sooloelokuva peräkkäin ja todella toivon, että jos taso vain pysyy tällaisena, näiden leffojen tekoa jatkettaisiin vielä toiset kymmenen vuotta.

Lähes kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee hämmentävänkin sutjakkaasti. Kesto on rytmitetty erittäin vahvasti, jolloin se tarjoilee tasaisin väliajoin niin vauhdikkaita ja näyttäviä toimintakohtauksia kuin hahmoja syventävää draamaakin. Vaikka pidinkin leffan eri taisteluista, etenkin kun niissä nähdään vastuksia ja liittoutumia, jotka saavat fanit hykertelemään muikeina, elokuva oli mielestäni vahvimmillaan silloin, kun se keskittyi Peterin musertavan yksinäiseen elämään. Siitä huolimatta, että mukana on toki runsaasti huumoria, on Brand New Day selvästi synkin Hollandin Spider-Man -leffoista. Kohtaus, jossa Peter kohtaa MJ:n ja Nedin vuosien jälkeen, eivätkä vanhat ystävät muista Peteriä lainkaan, tuntuu sydäntäsärkevältä niin Peteristä kuin katsojasta. Elokuva vie siis aikamoiseen tunteiden vuoristorataan, joka onnistuu sekä viihdyttämään täysillä, että myös liikuttamaan tehokkaasti.

Skorpionin vähäisen ruutuajan ohessa omalla kohdallani elokuvan ainoaksi häiritseväksi aspektiksi jäi se, että mielestäni Peterin hämähäkkikykyjen mutatoitumisella olisi voitu edetä vielä huomattavasti pidemmälle. Erään sarjakuvista tutun tarinan adaptointi olisi mahdollistanut jopa body horror -kuvastoa, mutta nyt tämä jää lähinnä tarinan eteenpäin sysääväksi ideaksi, eikä se yllä täyteen potentiaaliinsa. Mutta kuten leffassa todetaan, hämähäkkien elämään kuuluu useampi vaihe, joten kenties tästä saadaan irti enemmän tulevaisuudessa. Elokuvan odotetaan tahkovan järjettömät summat rahaa jo avausviikonloppunaan, joten eiköhän seuraava Spider-Man -leffa pistetä tuotantoon pikavauhtia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsistäkin vastannut Destin Daniel Cretton, jolta luonnistuvat pätevästi niin taistelut kuin henkilödraama ja huumori. Cretton on myös selvästi pelannut tuoreimpia Spider-Man -videopelejä, sillä mukana on paljon riemastuttavia yksityiskohtia kuin suoraan niistä repäistyinä. Käsikirjoituksen taas ovat työstäneet Chris McKenna ja Erik Sommers - sama kaksikko, joka kynäili myös No Way Homen. Duo jatkaa sujuvasti siitä, mihin hahmojen kanssa viimeksi jäätiin ja heiltä löytyy lisäksi taitoa ripotella sekaan muualta Marvel-universumista tuttuja hahmoja, ilman että ne tuntuvat vain laiskalta fanipalvelukselta. Crettonin, McKennan, Sommersin, Hollandin ja muiden innostuneen yhteistyön ansiosta elokuva ei koskaan tunnu studion yritykseltä rahastaa tunnetuimmalla hahmollaan, vaan Brand New Day on tehty selvästi rakkaudesta lajiin.

Teknisesti Spider-Man: Brand New Day on pääasiassa mainio, vaikka sekaan mahtuukin joitain hieman keskeneräisiltä näyttäviä tietokonetehosteita. Elokuvassa on kuitenkin hyödynnetty paljon aitoja kuvauspaikkoja pelkkien Marvel-leffoille tyypillisten taustakankaiden sijaan ja ilahduttavaa on huomata, että Spider-Manin asua ei ole muovattu ja siloiteltu samalla lailla digitaalisesti kuin aiemmissa elokuvissa. Kameratyöskentely on tyylikästä ja toiminnallisten kohtausten aikana jopa varsin kekseliästä, kun Spider-Manin ketteryyttä, seittisinkoilua, sekä kykyä kiipeillä seinillä ja jopa katossa hyödynnetään eri tavoin. Osa otoksista on myös suoraan sarjakuvien kansista repäistyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tehostaa musiikeillaan niin taisteluja kuin herkempiä hetkiä.

Lopputekstien jälkeen luvassa on vielä vihiä Marvelin tulevaisuudesta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Brand New Day, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Releasing

The Odyssey (2026) - elokuva-arvostelu

THE ODYSSEY

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija (Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.

Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.

Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.

Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.

Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.

The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator (2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.

Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.

Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin. 

The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.

Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy

Gary (2026) - spesiaaliarvostelu

GARY

Ohjaus: Christopher Storer

Näyttelijät: Ebon Moss-Bachrach, Jon Bernthal, Gillian Jacobs ja Marin Ireland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 16

Christopher Storerin luoma draamakomediasarja The Bear nousi suureen suosioon, kun sen palkittu ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesällä 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan näyttelijät Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal olivat alkaneet ideoimaan hahmoilleen omaa sivuseikkailua ja kaksikko esitteli ideansa Storerille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät neljännen kauden kuvausten päätyttyä ja Gary-nimen saanut erityisjakso julkaistiin toukokuussa. Itse pidin valtavasti The Bearin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi tuottivat pienoiset pettymykset. Minun on ollut tarkoitus katsoa Gary sen yllätysjulkaisusta lähtien, mutta vasta päivää ennen The Bearin viidennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua pääsin vihdoin siirtymään tuumasta toimeen.

Jimmy-setä lähettää Mikeyn ja Richien hoitamaan bisneksiään Indianan Garyyn, samalla kun Richie jännittää tyttärensä pian alkavaa syntymistä.

Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal palaavat rooleihinsa parhaiksi kavereiksi Richard "Richie" Jerimovichiksi ja Michael "Mikey" Berzattoksi. Ennen varsinaisen The Bear -sarjan tapahtumia sijoittuvassa erityisjaksossa Richie ja Mikey saavat Jimmy-sedältään työkeikan Indianassa sijaitsevassa Gary-kaupungissa, juuri kun Richien vaimo Tiffany (Gillian Jacobs) valmistautuu synnyttymään pariskunnan esikoislapsen. Ensimmäistä kertaa jo The Punisher -sarjassa (2017-2019) yhdessä näytelleet Moss-Bachrach ja Bernthal ovat jälleen huippuvedossa rooleissaan, tulkiten väkevästi hahmojensa pintapuoleisesti loistavia välejä, kunnes matkan varrella todelliset tuntemukset nousevat pintaan.

Gary osoittautui erittäin mainioksi lisäykseksi The Bearin maailmaan ja hyväksi alkupalaksi tulevaa finaalikautta odotellessa. Tämä jakso ei tosin liity ruoanlaittoon, vaikka kaksikko pysähtyykin matkansa varrella niin pikaruokamestassa kuin baarissa. Tunnin mittainen erityisjakso rakentuu täysin näiden kahden hahmon dynamiikan varaan. Moss-Bachrach ja Bernthal eivät vakuuta vain näyttelijöinä, vaan myös käsikirjoittajina, sillä matka on täynnä erinomaista dialogia. Pitkään hahmot puhuvat niitä näitä ja heittelevät omia sisäpiirivitsejään, mutta mitä pidemmälle reissu etenee, sitä synkemmiksi jutut muuttuvat. Loppusuora vetää onnistuneesti hiljaiseksi, kun Mikeyn piinattu mieli pääsee tosissaan vauhtiin. Gary on jälleen osoitus siitä, miksi The Bearia pidetään yhtenä 2020-luvun parhaista ja mielenkiintoisimmista sarjoista, minkä lisäksi sen viimeiset sekunnit jättävät katsojan odottamaan entistä enemmän päätöskauden näkemistä.

Erityisjakson ohjauksesta vastaa sarjan luoja Christopher Storer, jolla on selvästi täysi luotto pääduon taitoihin. Storer antaa Moss-Bachrachin ja Bernthalin toteuttaa vapaasti itseään, rakentaen samalla sopivasti yhä epämukavammaksi käyvää tunnelmaa. Teknisestikin Gary on mainio. Kameratyöskentely on taitavaa ja filmille kuvaaminen luo jaksolle rakeisuudessaan täydellisen muistomaisen ilmeen. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.imdb.com

Gary, Yhdysvallat, 2026, FX Productions

The Punisher: One Last Kill (2026) - spesiaaliarvostelu

THE PUNISHER: ONE LAST KILL

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Näyttelijät: Jon Bernthal, Judith Light, Andre Royo, Mila Jaymes, Dominick Mancino, Joseph Devito, Henry Corvino, David Manuele, Jason R. Moore, Kelli Barrett, Addie Bernthal ja Deborah Ann Woll

Genre: toiminta

Kesto: 50 minuuttia

Ikäraja: 18

The Punisher: One Last Kill perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Frank Castleen, eli Punisheriin. Jon Bernthal esitti hahmoa ensi kertaa Daredevil-televisiosarjan (2015-2018) toisella tuotantokaudella ja sai oman sarjansa The Punisherin (2017-2019), joka kuitenkin peruttiin toisen kautensa jälkeen. Bernthal nähtiin roolissa jälleen Daredevil: Born Again -sarjan (2024-) avauskaudella, jonka kuvauksissa näyttelijä sai idean hahmon omasta lyhytelokuvasta. Bernthal esitteli ideansa Marvel Studiosille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt The Punisher: One Last Kill on julkaistu Disney+ -palvelussa, osana Marvel Television Special Presentation -konseptia, johon ovat aiemmin kuuluneet halloweenspesiaali Werewolf by Night (2022) ja jouluteemainen The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Itse pidän paljon Punisher-hahmosta ja etenkin Bernthalin tulkinnasta. Olen toivonut kunnon paluuta hahmolle, mielellään varsinaisen elokuvan muodossa. Olin aluksi pettynyt, kun paljastettiin, että hahmon sooloprojekti olisikin pelkkä lyhytelokuva, mutta odotin silti spesiaalin näkemistä. Katsoinkin The Punisher: One Last Killin heti sen julkaisupäivänä.

Frank Castle yrittää jättää väkivaltaiset puuhansa taakseen, kun menneisyys palaa kummittelemaan.

Jon Bernthal nähdään jo viidettä kertaa Frank Castlena, traumatisoituneena sotaveteraanina, joka menetti perheensä mafian hyökkäyksessä ja on siitä asti ollut verisellä kostoretkellään. Nyt Frank uskoo olevansa valmis, mutta päällimmäiseksi kysymykseksi on noussut "mitä nyt". Mitä mies tekisi elämällään nyt, kun hänellä ei ole enää perhettä ja hän on etsintäkuulutettu oman käden oikeutta jakava rikollinen? Bernthal näytteli Punisheria ensi kertaa kymmenen vuotta sitten ja on kuluneen vuosikymmenen aikana ominut roolin täysin itselleen. Hän on jälleen vakuuttava niin sotatraumojaan käsittelevänä ja perheensä kuolemaa surevana miehenä kuin myös eläimellisellä raivolla vastustajiaan lahtaavana tappokoneena, yhdistellen nämä puolet yhdeksi Marvelin kiinnostavimmista päähenkilöistä.

The Punisher: One Last Kill ei tosiaan ole varsinainen elokuva, vaan noin viisikymmentä minuuttia kestävä erityisjakso, joka jatkaa hahmon taivalta siitä, mihin Daredevil: Born Againin avauskaudella jäätiin ja joka johtaa kesällä ilmestyvään Spider-Man: Brand New Day -elokuvaan (2026), jossa Punisher käy ainakin piipahtamassa. Koska kesto on lyhyt, tarinasta ei ole voitu laatia erityisen monimutkikasta ja se muistuttaakin pitkälti leffoista The Raid: Redemption (2011) ja Dredd (2012), joissa päähenkilöt yrittivät pysyä hengissä kerrostalossa, periaatteessa kaikkien muiden yrittäessä tappaa heidät.

Eipä The Punisher: One Last Kill sen enempää kaipaakaan ja kun aluksi on hieman kaiveltu Frankin tummaa mielenmaisemaa, varsinainen mättö pääseekin jo vauhtiin. Ja jos joku taas ehti luulla, että koska tämä spesiaali on julkaistu Disneyn suoratoistopalvelussa, niin se automaattisesti tarkoittaisi, että kyseessä olisi lapsiystävällistä menoa, ei sitä voisi olla enempää väärässä. Spesiaali on kyllä korkean K18-ikärajaleimansa ansainnut, sillä veri roiskuu ja Punisher pistää vastustajiaan hengiltä yhä mielikuvituksellisimmin keinoin, käyttäen aseenaan aika lailla mitä vain, mikä on käden ulottuvilla. 

Spesiaali toisaalta tyydyttää toiminnannälkäisiä katsojia, mutta samalla se jättää kaipaamaan lisää. Enkä nyt meinaa, että lisää monimutkikasta tarinankerrontaa tai vastaavaa, vaan että spesiaali loppuu harmillisen lyhyeen. The Punisher: One Last Killin kun toivoisi olevan ihan kunnon puolitoistatuntinen elokuva, etenkin kun tarinan pääpahis, eli Judith Lightin näyttelemä Gnucci-rikollisperheen matriarkka vain katoaa kuvioista. Toivonkin, että spesiaali oli Marvelilta kokeilu sille, haluavatko fanit nähdä tällaista mättöä enemmänkin ja että tämä johtaisi lopulta joko varsinaiseen Punisher-leffaan tai uuteen sarjaan, kuten Daredevilin kanssa tapahtui.

The Punisher: One Last Killin ohjauksesta vastaa Reinaldo Marcus Green, joka on myös käsikirjoittanut spesiaalin yhdessä Bernthalin kanssa. Green näyttää taitavansa rujon toiminnan, sekä hyvän päänsisäisen myllerryksen. Jos Punisher saisi kunnon elokuvan, toivon saman duon vastaavan jälleen tekstistä ja ohjauksesta. Teknisestikin The Punisher: One Last Kill on pätevä, vaikka mukana on yksi lyhyt kuva, jossa katolta putoava tyyppi näyttää kiusallisen paljon videopelihahmolta. Muuten efektit ovat mainiot, kameratyöskentely oivallista, lavasteet mainion sotkuiset ja maskeeraus onnistuneen brutaalia. Äänimaailma jytisee mukavasti ja spesiaalin varrelle ripotellut raskaammat kappaleet säestävät näitä turpaanvetoja ja ammuskeluja hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.impawards.com

The Punisher: One Last Kill, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television

His & Hers (2026) - sarja-arvostelu

HIS & HERS

Luoja: William Oldroyd

Näyttelijät: Tessa Thompson, Jon Bernthal, Sunita Mani, Marin Ireland, Pablo Schreiber, Rebecca Rittenhouse, Crystal Fox, Chris Bauer, Poppy Liu, Ellie Rose Sawyer, Mike Pniewski, Dave Maldonado, Kristen Maxwell, Leah Merritt, Tiffany Ho, Isabelle Kusman, Astrid Rottenberry ja Jamie Tisdale

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 39 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

His & Hers perustuu Alice Feeneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Heti samana vuonna Endeavor Content -yhtiö hankki kirjan filmatisointioikeudet ja projekti päätyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt His & Hers -minisarja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Feeneyn kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin sarjasta sen päätähtien ja premissin takia. Ryhdyinkin katsomaan His & Hersiä heti sen julkaisupäivänä. 

Dahlonegan pikkukaupungin metsässä tapahtuu julma murha. Naimisissa olevat rikostutkija Harper ja journalisti Anna kilpailevat siitä, kumpi saa tapauksen ensin selvitettyä.

His & Hersin päärooleissa nähdään Tessa Thompson ja Jon Bernthal. Bernthal esittää Harperia, rikostutkijaa, joka ryhtyy tutkimaan hurjaa murhaa pienessä kotikaupungissaan Georgian Dahlonegassa. Thompson taas näyttelee Annaa, journalistia, joka pyrkii tekemään paluun vuoden hiljaiselon jälkeen ja joka ensitöikseen lähtee Dahlonegaan raportoimaan murhasta, mikä taas häiritsee Harperin tutkimusta. Ja niin tosiaan, Anna ja Harper ovat naimisissa. Rakkaus vaikuttaisi kuitenkin haihtuneen aikapäiviä sitten ja hahmot ovat nykyään lähinnä katkeria toisilleen. Anna on muuttanut isompaan kaupunkiin, kun taas Harper asuu siskonsa Zoen (Marin Ireland) ja tämän tyttären Megin (Ellie Rose Sawyer) luona. Thompson ja Bernthal ovat kummatkin hyvät valinnat rooleihinsa ja he ovat erityisen vahvoilla, kun Anna ja Harper kohtaavat pitkän ajan jälkeen ja vaikeat tunteet puskevat eri tavoin pintaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Annan muistisairas äiti Alice (Crystal Fox), Harperin uusi työpari, rikostutkija Patel (Sunita Mani), sekä Annan kilpailija, uutisankkuri Lexy (Rebecca Rittenhouse) ja tämän mies, uutiskuvaaja Richard (Pablo Schreiber). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, etenkin Ireland aika heikosti pärjäävänä yksinhuoltajaäitinä.

His & Hers on kelpo jännäri, joka ei kuitenkaan mielestäni ihan yltänyt lupaavan alustuksen viitoittamaan potentiaaliin. On kiinnostavaa ryhtyä selvittämään tätä paikallisen naisen kuolemaa, etenkin kun hän liittyy jollain tavalla sekä Annaan että Harperiin, tehden tapauksesta henkilökohtaisen. Katsojaa johdatellaan varsin ovelasti osoittelemaan syyttävää sormeaan suurin piirtein jokaista hahmoa kohtaan - jopa pääkaksikkoa. Kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salailtavaa ja luvassa onkin yhä enemmän ja yhä mojovampia paljastuksia tarinan edetessä.

Minisarja koostuu vain kuudesta, noin kolmen vartin mittaisesta jaksosta, mikä on oikein passeli mitta. Toisaalta vähän päälle neljän tunnin yhteiskestossa tarina pääsee hengittämään, mutta toisinaan tuumin, että kenties His & Hers olisi toiminut yhtä hyvin parin tunnin elokuvanakin. Tämä toisi tiettyä napakkuutta, mitä paikoitellen hieman löysäksi jäävä sarja kaipaisi. Finaalijaksossa sarja onneksi palkitsee vastauksillaan ja käänteillään, jotka kieltämättä nostavat kokonaisuutta hieman. Kaiken tämän murhamysteerin keskellä tarinan vahvinta antia on kuitenkin Annan ja Harperin vaikea suhde ja ajoittain sen selvittely on mielenkiintoisempaa kuin itse murhaajan henkilöllisyyden ja motiivin hoksaaminen.

Sarjan luoja William Oldroyd toimii myös yhtenä sarjan ohjaajista ja käsikirjoittajista. Oldroydin johdolla molemmat tiimit hoitavat menevästi tonttinsa, pitäen jännitettä passelisti yllä. Teknisestikin His & Hers toimii hyvin. Sarja on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pätevät, puvustus mainiota ja maskeeraukset sopivan rujot. Äänityöskentely on kanssa vakuuttavaa ja Mac Quaylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisäyksensä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

His & Hers, Yhdysvallat, 2026, Campout Productions, Fifth Season, Freckle Films, Viva Maude

Arvostelu: The Accountant 2 (2025)

THE ACCOUNTANT 2

Ohjaus: Gavin O'Connor

Pääosissa: Ben Affleck, Cynthia Addai-Robinson, Jon Bernthal, Daniella Pineda, Alison Wright, Allison Robertson, Robert Morgan, Grant Harvey, Andrew Howard ja J. K. Simmons

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

Ben Affleckin tähdittämä toimintajännäri The Accountant (2016) oli taloudellinen hitti, joten elokuvalle päätettiin tehdä jatkoa. Tekijöiden oli kuitenkin vaikea tulla yhteisymmärrykseen jatko-osan käsikirjoituksesta, minkä lisäksi koronaviruspandemia jumitti tuotannon käynnistymistä. Lopulta prosessi saatiin kuitenkin rullaamaan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024. Nyt The Accountant 2 on saapunut elokuvateattereihin ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä, sillä en juuri piitannut ensimmäisestä elokuvasta. Olin jopa unohtanut aika lailla kaiken mitä ykkösosassa tapahtui ja juuri ennen kuin menin katsomaan The Accountant 2:n, luin pikaisesti Wikipediasta muistinvirkistämiseksi edellisosan tarinakuvauksen.

Kun talousrikospoliisille työskentelevä Raymond King tapetaan, Marybeth Medina pyytää Christian Wolffin apua selvittääkseen, mitä on tapon takana?

Ben Affleck tekee paluun rooliinsa Christian Wolffiksi, eli rikollisten kirjanpitäjäksi, jonka autismi toimii kuin superäly, minkä avulla hän pystyy laskemaan monimutkikkaita matemaattisia laskuja sekunnissa päässään ja ratkomaan rikoksia erinäisten vihjeiden avulla välittömästi. Vaikka autismikuvaus saa jälleen toisinaan kohottelemaan kulmiaan, on Wolff silti oiva hahmo huippuluokan tietokonetta vastaavien aivojensa, sekä taistelutaitojensa kanssa - puhumattakaan tietystä kömpelöstä huumorista, jota hän yrittää ujuttaa keskusteluihin, usein vaivaannuttavin lopputuloksin. Affleck on roolissaan edelleen toimiva ja hän tuo hahmonsa eri puolet hyvin esille.

     Paluun ensimmäisestä The Accountantista tekevät myös Jon Bernthal Wolffin veljenä Braxtonina, Alison Wright Wolffin ei-verbaalisena avustajana Justinena, Cynthia Addai-Robinson talousrikoksia tutkivana Marybeth Medinana ja J. K. Simmons tämän pomona Raymond Kinginä, joka murhataan elokuvan alussa, mikä sysääkin uuden tarinan liikkeelle. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Daniella Pinedan ja Grant Harveyn esittämät huipputappajat Anais ja Cobb, sekä jälkimmäisen työnantaja Burke (Robert Morgan). Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin. Bernthal on jälleen täydellinen vastapari Affleckille ja veljekset saavat enemmän yhteistä ruutuaikaa kuin viimeksi. Pineda istuu hyvin osaansa tehotappajaksi, joka vakuuttaa jo ensikohtauksensa jälkeen, että jos hänet näkee ruudulla, jollekulle käy todennäköisesti huonosti.

Kuten alussa kerroin, olen nähnyt ensimmäisen The Accountantin vain kerran, kun elokuva ilmestyi lähes vuosikymmen sitten, enkä muistanut siitä juuri muuta kuin etten erityisemmin välittänyt siitä. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivatkin alhaiset, mutta yllätyksekseni The Accountant 2 osoittautui varsin meneväksi toimintajännäriksi, jonka jälkeen minulle heräsi suuri halu antaa ykkösosalle uusi mahdollisuus. Ei kyseessä mikään maata järisyttävä leffa ole, mutta mataliin odotuksiin verrattuna mukavan positiivinen yllätys.

Tarinaltaan The Accountant 2 ei ole ihmeellinen tai pahemmin edes kovin kiinnostava, mutta se pitää hahmot sopivasti liikkeessä kaiken aikaa. Aluksi johtolankoja ja pelinappuloita tuntuu olevan liiaksikin ja vasta elokuvan toisella puoliskolla alkaa selventyä, miten kaikki oikein liittyvät toisiinsa. Mukaan mahtuu sopivasti jännitettä, sekä etenkin loppusuoralla kelpo toimintaa, jossa pistetään ihmisiä kovaa kyytiä hengiltä. Kaiken toiminnan ja jännityksen keskellä omasta mielestäni elokuvan voima syntyi kuitenkin Affleckista ja Bernthalista, sekä heidän hahmoistaan. Näiden kömpelösti toimeen tulevien veljesten kanssakäymiset ovat todella hauskaa seurattavaa ja eräs baarikohtaus on leffan selkeä tähtihetki. Tähän veljeskuvaukseen on saatu jopa sydäntä mukaan, sekä kunnon kehityskaari, joka saattaa kirvoittaa katsojasta yllättävät kyyneleet elokuvan finaalin aikana. Kolmas The Accountant -leffa on jo suunnitteilla ja nyt tämän kakkososan jälkeen olen utelias näkemään, mitä seuraavaksi olisi luvassa.

Ohjaajana jatkaa Gavin O'Connor, samalla kun käsikirjoituksesta vastaa tässäkin elokuvassa Bill Dubuque. Kaksikko onnistuu hyppimään varsin synkeiden aiheiden ja rujon toiminnan, sekä hupaisan komedian ja sydämellisen veljesdraaman välillä. Teknisiltä ansioiltaan The Accountant 2 on toimiva, joskin leikkauksessa leffaa olisi voinut hieman tiivistää, lähes kahden ja puolen tunnin keston tuntuessa hieman liialliselta. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet oivat ja tehosteet pääasiassa mainiot käytännön efektejä ja tietokonetehosteita myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Bryce Dessnerin säveltämät musiikit eivät juuri pääse erottumaan edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Accountant 2, 2025, Warner Bros., Artists Equity, 51 Entertainment, Zero Gravity Management

Arvostelu: The Amateur (2025)

THE AMATEUR

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Rami Malek, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Julianne Nicholson, Caitríona Balfe, Danny Sapani, Jon Bernthal, Rachel Brosnahan, Barbara Probst, Marc Rissmann, Adrian Martinez ja Michael Stuhlbarg

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Amateur perustuu Robert Littellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Jo kirjan ilmestymisvuonna julkaistiin kanadalainen elokuvasovitus The Amateur. Yhdysvaltalaisen adaptaation teko käynnistyi lähes 20 vuotta sitten, jolloin Hugh Jackman kiinnitettiin päärooliin. Alkuperäisistä suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuosien varrella ja lopulta Rami Malek nappasi pääroolin, kun alkuvuodesta 2023 elokuvan teko starttasi oikein tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt The Amateur on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Littellin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin uudesta leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Amateurin sen ensi-iltapäivänä positiivisin mielin.

CIA:n kryptoanalyytikko Charlie Hellerin elämä romahtaa, kun hänen vaimonsa tapetaan terroristien hyökkäyksessä. Kun CIA ei vaikuta tekevän elettäkään syyllisten nappaamiseksi, kostonhimoinen Charlie päättää tappaa vaimonsa murhaajat itse.

Pääroolissa Charlie Hellerinä nähdään Rami Malek, jolle tietokoneneron esittäminen ei tule minään uutena juttuna - tekihän mies läpimurtonsa Mr. Robot -sarjassa (2015-2019). Malek istuukin rooliin täydellisesti ja vakuuttaa, kun Charlie kuulee suru-uutiset vaimostaan (Rachel Brosnahan) ja ajautuu kostonhimon tielle. Vaikka Charlie työskentelee CIA:lla, hän ei todellakaan ole mikään kentällä toimiva vakooja tai kylmäverinen tappaja, joten kostoreissu ei tule helppona nakkina tietokoneen takana istuvalle hissukalle. Malek tulkitsee erityisen mainiosti hahmonsa sisäistä moraalista pohdintaa, sillä hän ei toisaalta pysty riistämään toisen ihmisen henkeä, mutta samalla hän haluaa saada vaimonsa murhaajat hautaan.

     Elokuvassa nähdään myös Julianne Nicholson CIA-johtaja Samantha O'Brieninä, Holt McCallany Charlien pomona Alex Moorena, Danny Sapani tämän oikeana kätenä Caleb Horowitzinä, Jon Bernthal CIA-agentti Jackson O'Brieninä, Laurence Fishburne Charlielle pikaisen kenttäkoulutuksen antavana Robert Hendersonina, sekä Caitríona Balfe salaperäisenä Inquilinena. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, joskin Bernthalin hahmo tuntuu hieman ylimääräiseltä. On jopa aika huvittavaa kuulla nimenomaan Bernthalin suusta repliikkejä siitä, että "ethän sinä nyt voi mennä noin vaan tappamaan vaimosi murhaajia", kun mieshän on parhaiten tunnettu perheensä kuolemaa kostavan Punisherin roolista Marvelin sarjoissa. On myös hassua, että Fishburne on markkinoinnissa nostettu isosti esille, sillä hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Veikkaankin, että Charlien koulutusosiosta on saksittu leikkaushuoneen lattialle useita minuutteja Fishburnen kohtauksista.

Jos sinulla on ollut ikävä ysäritrillereitä, The Amateur voi toimia juuri sinulle. Itse pidin elokuvasta, ajoittain jopa aika paljonkin, vaikka sekaan mahtui joitain töksähtäviä ratkaisuja, kuten Bernthalin hahmo ja Charlien selvästi typistetty koulutus, kun tekijät taisivat hoksata, että itse kostoreissuun pääseminen kestää liian kauan. Kun Charlie vihdoin pääsee matkaan, elokuva nappaa hyvin otteeseensa ja onkin erittäin kiinnostavaa seurata tapahtumaketjun etenemistä. Kuten jo kerroin, Charlie ei tosiaan ole mikään kenttäagentti tai tappaja, joten hän on aikamoisen suorituksen edessä, jos hän mielii saada ehtoja terroristeja ja palkkatappajia hengiltä. Tappelukyvyttömyyttään mies kuitenkin paikkaa älykkyydellään ja mukana on joitain hyvin nokkeliakin hetkiä, kun Charlie keksii keinon hoitaa jonkun homman tai päästä pälkähästä. Tästä saadaan mukaan myös hyvää huumoria muutoin varsin ankean aihepiirin keskelle.

Lisäjännitettä elokuvaan tuo Charlien perässä oleva CIA, joka ei tietenkään tykkää siitä, että yksi heidän työntekijöistään on päättänyt käyttää heidän resurssejaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikilla CIA:ssa ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja elokuvantekijät ovatkin onneksi tajunneet, että tämä olisi loppupään käänteenä aivan liian kliseinen ja asia tulee ilmi jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan yllättävää on, kuinka merkittävässä roolissa Suomi ja suomalaiset ovat elokuvan lopputuloksen kannalta. Tuskin elokuvaa on kuvattu sekuntiakaan lähelläkään Suomea, eikä työryhmässäkään ole välttämättä ollut ainuttakaan suomalaista, mutta kyllä sitä voisi silti torille lähteä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Hawes, jonka edellinen työ oli liikuttava draamaleffa One Life (2023). The Amateur ei ole yhtä vahva suoritus, mutta näyttää Hawesin taitavan myös jännärin. Ken Nolanin ja Gary Spinellin käsikirjoitus on oiva ja tuo hyvin selväksi sen, kuinka ihmisiä vahditaan nykyään ihan kaikkialla koko ajan. Teknisiltä ansioiltaankin The Amateur on mainio, vaikka leikkaus kaipaisikin joistain kohdista viilausta. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Amateur, 2025, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment, Joel B. Michaels Productions

Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021)

KING RICHARD: WILLIAMSIEN TARINA

KING RICHARD

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Will Smith, Aunjanue Ellis, Saniyya Sidney, Demi Singleton, Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson, Layla Crawford, Jon Bernthal, Tony Goldwyn, Erika Ringor, Dylan McDermott ja Kevin Dunn

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

King Richard: Williamsien tarina perustuu tositapahtumiin Richard Williamsista ja hänen tennistä pelaavista tyttäristään Venuksesta ja Serenasta. Zach Baylin kirjoitti heidän elämästään elokuvan käsikirjoituksen, jonka Warner Bros. hankki itselleen huutokaupasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään paria kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvauksia jatkettiin lokakuussa ja lopulta King Richard: Williamsien tarina sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Pari kuukautta myöhemmin leffa julkaistiin Suomen teattereihin ja nyt se on katsottavissa myös HBO Max -palvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun se oli saapumassa Suomeen, mutta leffa meni minulta silti ohi, enkä käynyt katsomassa sitä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja on nyt ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja laulu), päätin katsoa King Richard: Williamsien tarinan HBO Maxista.

Comptonissa asuvalla Richard Williamsilla on selvä tavoite mielessään, eikä hän anna minkään tulla sen toteutumisen tielle: hänen tyttäristään Venuksesta ja Serenasta tulee huippuluokan tennispelaajia.

Will Smith tekee yhden parhaista roolitöistään pitkään aikaan Williamsin perheen isänä, Richardina. Richard oli jo ennen lastensa syntymää tehnyt selvän suunnitelman, mikä ohjaisi lapset menestykseen, eikä hän todellakaan anna minkään estää sitä. Smith kanavoi tätä innokasta paloa erinomaisesti, tulkiten hahmoaan ihailtavalla vimmalla. Jo Smithin ansiosta Richardin tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, vaikka nopeasti katsojan mieleen nouseekin ajatuksia Richardin suunnitelmien ja tekojen kyseenalaisuudesta ja hävyttömyydestä. Helposti herää myös ajatus siitä, että pohtiko isä koskaan, mitä hänen tyttärensä haluaisivat elämässään tehdä?

     Aunjanue Ellis nähdään Richardin vaimona Brandyna, kun taas tyttärinä Venuksena ja Serenana nähdään Saniyya Sidney ja Demi Singleton. Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson ja Layla Crawford esittävät perheen kolmea muuta lasta, Tundea, Ishaa ja Lyndreaa, jotka jäävät paria hetkeä lukuun ottamatta täysin tennissiskosten varjoon ja joille ei ole keksitty sen kummempaa sisältöä. Muissa rooleissa nähdään mm. Tony Goldwyn, Jon Bernthal, Kevin Dunn ja Dylan McDermott tennikseen liittyvinä henkilöinä, joista jotkut hoksaavat heti tyttöjen lahjakkuuden ja joista osa torjuu heidät saman tien. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti nuoret Sidney ja Singleton vakuuttavat.

Hieman liian pitkästä kestostaan ja urheiludraamaksi kovin tutun tuntuisia latuja kulkevasta ja yllätyksettömästä tarinastaan huolimatta King Richard: Williamsien tarina osoittautui oikein hyväksi filmiksi - lähinnä juurikin Will Smithin näyttelijätyön ansiosta. Se pitää toimivasti mukanaan silloinkin, kun leffan lähes kahden ja puolen tunnin kesto kaipaisi pientä tiivistämistä ja se tarjoaa niin oivaa ihmissuhdedraamaa, kelvollista perhekuvausta kuin myös jännittäviä tennismatseja. Vaikkei Williamsin perheen toimintatavat aina tunnukaan hyväksyttäviltä ja usein huomaa toivovansa, että Richard kysyisi edes kerran tyttäriltään, onko heillä muita ajatuksia tulevaisuudelleen, perhekuviossa on silti jotain lämmintä. Venuksen ja Serenan kolme muuta siskoa saavat todella vähän sisältöä, mutta ainakin he ovat aina tsemppaamassa yleisössä.

Vaikka Williamsin siskojen tennismenestyksestä ei olisi etukäteen kuullutkaan (kuten minä en ollut kuullut/sisäistänyt, anteeksi sivistämättömyyteni, urheilu ei ole minun juttuni), tarina kulkee niin selkeitä latuja, että lopputuloksen arvaa jo ennen kuin elokuvaa pistää pyörimään. Ei se aina huono juttu ole, mutta välillä tuntuu, että filmi kaipaisi jotain lisäpotkua. Toki, jos tapahtumat etenivät näin helposti kuin elokuva antaa ymmärtää ja tyttöjen menestyksen esteenä oli lähinnä heidän isänsä, jota pelotti vuosia päästää tyttärensä maailmalle, turhaa sitä olisi kirjoittaa mukaan mitään extradraamaa. Vähän myös kummastuttaa, että tummaihoisiksi naisurheilijalegendoiksi nousseiden siskosten sijaan elokuva päättääkin kertoa lähinnä heidän isästään. Hyvä elokuva King Richard on silti.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka aiempiin töihin kuuluvat vähälle huomiolle jääneet Monsters and Men (2018) ja Joe Bell (2020). Green hoitaa tonttinsa pätevästi ja saa Smithistä irti parasta näyttelijätyötä aikoihin. Zach Baylinin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta se kaipaisi pientä viilausta niin tiivistämisen kuin tyttäriin keskittyvien kuvioiden kanssa. Lisäksi Baylin on yrittänyt tunkea mukaan kummallisen kannanoton poliisirasismiin todella irralliselta tuntuvassa kohtauksessa, jossa perhe katsoo televisiota ja sieltä tulee uutinen tummaihoisen surmanneesta poliisista. Aihe on toki tärkeä ja sitä on hyvä tuoda esille, mutta tähän leffaan se on istutettu kömpelösti. Tekniseltä puoleltaan King Richard: Williamsien tarina on mainio niin kuvauksensa ja valaisunsa, aikaan sopivien lavasteidensa ja asujensa, kuten myös äänimaailmansa suhteen. Kris Bowersin musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: King Richard: Williamsien tarina on erittäin oivallinen urheiludraama, vaikka välillä voi hämmentää, että itse urheilijoiden sijaan filmi keskittyykin heidän sinnikkääseen isäänsä. Will Smith on kuitenkin niin huippuvedossa Richard Williamsina, että elokuva pyörii ymmärrettävästi lähinnä hänen ympärillä. Heikomman päätähden kanssa filmi kompastelisi rajusti. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti, mutta jäävät auttamatta yhden uransa huippurooleista tekevän Smithin varjoon. Kahden ja puolen tunnin kestossaan filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta jo tällaisenaan elokuva pitää hyvin mukanaan. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa, mutta sitä on silti mielenkiintoista seurata. Tunnelma on onnistuneesti rakennettu ja ajankuva taidokkaasti toteutettu. King Richard: Williamsien tarina jää mieleen lähinnä Smithin vakuuttavan roolisuorituksen ansiosta, mutta on se muutenkin erittäin passeli urheiluleffa, jonka katsoo mielellään joskus toistekin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Richard, 2021, Warner Bros., Star Thrower Entertainment, Westbrook Studios, Keepin' It Reel