Batman: Knightfall Part 1: Knightfall (2026) - elokuva-arvostelu

BATMAN: KNIGHTFALL PART 1: KNIGHTFALL

Ohjaus: Jeff Wamester

Näyttelijät: Anson Mount, Jack Griffo, Michael Mando, Pablo Schreiber, Jessica Camacho, Toks Olagundoye, Bruce Boxleitner, Jason Flemyng, David Dastmalchian, Mick Wingert, Andrew Morgado, Jeff Bennett, Bayardo de Murguia ja Adriana Isabel

Genre: animaatio, toiminta

Kesto: 1 tunti 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Batman: Knightfall Part 1: Knightfall perustuu DC Comicsin Lepakkomies-sarjakuvatarina Knightfalliin, joka julkaistiin vuosina 1993 ja 1994. Lokakuussa 2025 New Yorkin Comic Conissa ilmoitettiin, että sarjakuva olisi kääntymässä animaatioelokuvien muotoon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt trilogian ensimmäinen osa, hieman hassusti nimetty Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on julkaistu. Itse olen tiennyt sarjakuvasta ja sen merkittävimmästä tapahtumasta jo vuosikaudet, mutten ole koskaan lukenut sitä, vaikka se on monesti houkutellut sarjakuvakauppojen hyllyillä. Kun sain kuulla leffasovitusten olevan tulossa, aloin odottaa niitä positiivisin mielin ja heti kun huomasin Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin saapuneen vuokrattavaksi, pistin sen pyörimään.

Arkhamin mielisairaalan vangit pääsevät vapaaksi, mutta he eivät jää Batmanin isoimmaksi murheenaiheeksi, sillä Gothamiin on saapunut uusi vihollinen, joka voi käydä niin kaupungin kuin sen viittasankarin turmioksi.

Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin kuvaus nimikkosankaristaan Batmanista, eli miljonääri Bruce Waynesta (äänenä Anson Mount) on sieltä hieman synkemmästä päästä. Ensiksi hänen ottopoikansa Dick Grayson, eli ensimmäinen Robin hylkäsi hänet, sitten toinen Robin, eli Jason Todd kuoli ja nyt hän ei tunnu tietävän, mitä tehdä uusimman Robinin, Tim Draken (Jack Griffo) kanssa. Syyllisyyden tunne ja unettomat yöt alkavat vihdoin käydä Brucen voimille ja hänestä on tullut kömpelömpi Batmanina, ottaen usein itsekin osumaa. Asiathan vain pahenevat, kun joku vapauttaa kaikki Arkhamin mielisairaalan vangit, jotka Batman on vuosien varrella passittanut tiilenpäitä lukemaan. Hahmon kuvaus on väkevä ja on kiinnostava nähdä tutusta yön ritarista tällaista uupunutta puolta. Tim Drake on myös oivallinen, joskin vielä tässä ensimmäisessä osassa ei päästä kaivamaan kunnolla syvemmältä siitä, miten nuorukainen näkee asemansa jo kolmantena Robinina.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Brucen uskollinen hovimestari Alfred (Simon Templeman), poliisikomisario Gordon (Bruce Boxleitner), etsivä Montoya (Jessica Camacho), päänsisäisten demoniensa kanssa kamppaileva Azrael (Pablo Schreiber), sekä Gothamin kaupunkiin saapunut uusi supervihollinen Bane (Michael Mando), joka aikoo haastaa Batmanin niin älyllisesti kuin raa'assa voimassa. Kun Batman esitetään jo valmiiksi väsyneenä, Bane tuntuu saman tien ylivoimaiselta vastukselta, rakentaen hyvää jännitettä aina saapuessaan ruudulle.

DC:n animaatioelokuvien taso on ollut mielestäni varsin ailahtelevaa ja näkemistäni leffoista suuri osa on ollut korkeintaan keskinkertaisia. Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on kuitenkin selvästi sieltä paremmasta päästä. Vaikka kyseessä on tosiaan vasta trilogian avausosasta ja kestoa on vain noin tunti ja vartti, jo tämä avausosa ehtii kertoa väkevän ja synkeän tarinan näistä tutuista hahmoista. Kuten jo totesin, on erittäin kiinnostavaa nähdä omanlaisensa työuupumuksen partaalla oleva Batman, jonka alter ego Bruce Wayne käy jopa terapiassa juttelemassa vaikeista tunteistaan - toki peitellen sitä suurta salaisuuttaan. Hyviä ovat myös kohtaukset Batmanin ja Tim Draken välillä, joissa painaa aiempien Robinien kohtalot.

Mutta kaikista mielenkiintoisinta seurattavaa on kuitenkin Banen tarina, joka kerrotaan ytimekkäästi lapsuudesta lähtien. Banen elämä on ollut lievästi sanottuna rankkaa syntymästä asti ja miehen raivoa voi helposti ymmärtää. Hänen saapumistaan ja kohtaamista Batmanin kanssa rakennellaan myös tehokkaasti läpi keston ja kun tämä suunnilleen omakotitalon kokoinen äijä ottaa yhteen jo valmiiksi rikkinäisen viittasankarin kanssa, on luvassa yksi jännittävimmistä tappeluista, jonka Batmanin on nähty käyvän. Sarjakuvien ystävät toki tietävät, kuinka tarinassa käy, mutta lopetus vetää silti hiljaiseksi ja loppuvuodesta ilmestyvää Batman: Knightfall Part 2: Knightquestia (2026) jää odottamaan malttamattomana.

Visuaalisestikin elokuva on pääasiassa mainio, vaikka ajoittain hahmot ovatkin hieman jäykkiä liikkeissään. Animaatiojälki on muuten oivallista, matkien osittain sarjakuvista tuttua tyyliä. Elokuva ei ole onneksi vain teemoiltaan tumma, vaan se on myös visuaalisesti synkeä ja vaikka kyse onkin animaatiosta, mitään koko perheen kivaa Lepakkomies-piirrettyä on turha odottaa. Jo ensiminuutit ovat veriset ja menohan vain äityy brutaalimmaksi loppua kohti. Värien käyttö on taitavaa ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu John Jennings Boydin ja Eric V. Hachikianin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman: Knightfall - Part 1: Knightfall, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, Warner Bros. Animation

Spider-Man: Brand New Day (2026) - elokuva-arvostelu

SPIDER-MAN: BRAND NEW DAY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Näyttelijät: Tom Holland, Zendaya, Tramell Tillman, Liza Colón-Zayas, Sadie Sink, Jon Bernthal, Jacob Batalon, Michael Mando, Mark Ruffalo, Naomi Watts ja Marvin Jones III

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: Brand New Day on Marvelin elokuvauniversumin 38. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Aluksi hahmoa näyttelevä Tom Holland ei ollut varma, palaisiko rooliinsa Spider-Man: No Way Homen (2021) jälkeen, mutta päätti lopulta uusia sopimuksensa ja palata ikoniseksi sankariksi. Kolme edellistä Spider-Man -elokuvaa ohjannut Jon Watts kuitenkin jätti sarjan ja tilalle pohdittiin Drew Goddardia ja Justin Liniä, ennen kuin Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffan (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton sai pestin. Tuotantoa kuitenkin viivästyttivät niin Hollywoodin käsikirjoittajien lakko vuonna 2023 kuin myös Hollandin kiireet The Odysseyn (2026) parissa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Spider-Man: Brand New Day on saapunut elokuvateattereihin. Spider-Man on suosikkini Marvelin sankareista ja olen pitänyt paljon niin Hollandin tulkinnasta hahmosta kuin hänen tähdittämistään Spider-Man -elokuvista. Olen odottanut uuden elokuvan näkemistä innoissani ja kävinkin katsomassa Spider-Man: Brand New Dayn heti sen ensi-iltapäivänä lähes loppuunmyydyssä Finnkino Tennispalatsin ISENSE-salissa, täynnä monia hahmoksi pukeutuneita faneja.

Maailma on unohtanut Peter Parkerin, joten Peter on päättänyt omistaa elämänsä New Yorkin suojelemiseen Spider-Manina. Mutta kun Peter alkaa kokea omituista mutaatiota, tarvitsee hän vanhojen ystäviensä apua.

Tom Holland nähdään jo seitsemättä kertaa Peter Parkerina, eli Spider-Manina, tehtyään ensiesiintymisensä hahmona kymmenen vuotta sitten Captain America: Civil Warissa (2016). Spider-Man: No Way Homen lopuksi Peter päätti tehdä suuren uhrauksen ja Doctor Strangen langettaman loitsun avulla hän sai kaikki, jopa hänen rakkaan MJ:nsä (Zendaya) ja parhaan ystävänsä Nedin (Jacob Batalon) unohtamaan Peter Parkerin olemassaolon. Uusi elokuva hyppää ajassa neljä vuotta eteenpäin ja ilman läheisiään Peter on päättänyt omistaa kaiken aikansa supersankaroinnille. Spider-Man on suositumpi kuin koskaan, mutta Peter tuntee olonsa silti musertavan yksinäiseksi. Hommaa ei helpota se, että hänen hämähäkkikykynsä alkavat mutatoitua omituisella tavalla. Holland näyttää jälleen kerran, miksi hän oli nappivalinta ikonisen seittisingon rooliin. Hän tulkitsee tässä erinomaisesti hahmonsa vaikeita fiiliksiä, pistäen itsensä myös hienosti likoon toimintakohtauksissa. Zendaya ja Batalonkin ovat mainioita MJ:nä ja Nedinä, jotka näkevät Peterissä enää vain tuntemattoman nuorukaisen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Liza Colón-Zayas Spider-Manin kanssa yhteistyötä tekevänä poliisi DeWolffina, Tramell Tillman Damage Control -organisaatiota johtavana Metzgerinä, sekä Michael Mando Skorpionina, joka nähtiin pikaisesti jo Spider-Man: Homecomingin (2017) lopputekstikohtauksessa, mutta joka pääsee vasta nyt vauhtiin piikkihäntänsä kanssa. Vaikka oli ilo vihdoin nähdä Skorpioni taistelemassa Spider-Manin kanssa ja Mando on hyvä osassaan, hahmo jäi lopulta harmillisen alikäytetyksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu Colón-Zayas ja Severance - Erotuksesta (Severance - 2022-) tuttu Tillman ovat oivalliset omissa rooleissaan.

Onneksi Holland pyörsi lopulta päänsä ja palasi Spider-Maniksi, koska olisi ollut erittäin turhauttavaa, jos hahmon kanssa olisi käynnistetty kaikki jälleen kerran uudestaan ja vieläpä sen jälkeen, mihin pisteeseen Peter jätettiin viime leffassa. Lisäksi on ilo huomata, että viiden vuoden tauon jälkeen homma luistaa yhä mahtavasti. Spider-Man: Brand New Day on jo neljäs todella hyvä Hollandin Hämis-sooloelokuva peräkkäin ja todella toivon, että jos taso vain pysyy tällaisena, näiden leffojen tekoa jatkettaisiin vielä toiset kymmenen vuotta.

Lähes kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee hämmentävänkin sutjakkaasti. Kesto on rytmitetty erittäin vahvasti, jolloin se tarjoilee tasaisin väliajoin niin vauhdikkaita ja näyttäviä toimintakohtauksia kuin hahmoja syventävää draamaakin. Vaikka pidinkin leffan eri taisteluista, etenkin kun niissä nähdään vastuksia ja liittoutumia, jotka saavat fanit hykertelemään muikeina, elokuva oli mielestäni vahvimmillaan silloin, kun se keskittyi Peterin musertavan yksinäiseen elämään. Siitä huolimatta, että mukana on toki runsaasti huumoria, on Brand New Day selvästi synkin Hollandin Spider-Man -leffoista. Kohtaus, jossa Peter kohtaa MJ:n ja Nedin vuosien jälkeen, eivätkä vanhat ystävät muista Peteriä lainkaan, tuntuu sydäntäsärkevältä niin Peteristä kuin katsojasta. Elokuva vie siis aikamoiseen tunteiden vuoristorataan, joka onnistuu sekä viihdyttämään täysillä, että myös liikuttamaan tehokkaasti.

Skorpionin vähäisen ruutuajan ohessa omalla kohdallani elokuvan ainoaksi häiritseväksi aspektiksi jäi se, että mielestäni Peterin hämähäkkikykyjen mutatoitumisella olisi voitu edetä vielä huomattavasti pidemmälle. Erään sarjakuvista tutun tarinan adaptointi olisi mahdollistanut jopa body horror -kuvastoa, mutta nyt tämä jää lähinnä tarinan eteenpäin sysääväksi ideaksi, eikä se yllä täyteen potentiaaliinsa. Mutta kuten leffassa todetaan, hämähäkkien elämään kuuluu useampi vaihe, joten kenties tästä saadaan irti enemmän tulevaisuudessa. Elokuvan odotetaan tahkovan järjettömät summat rahaa jo avausviikonloppunaan, joten eiköhän seuraava Spider-Man -leffa pistetä tuotantoon pikavauhtia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsistäkin vastannut Destin Daniel Cretton, jolta luonnistuvat pätevästi niin taistelut kuin henkilödraama ja huumori. Cretton on myös selvästi pelannut tuoreimpia Spider-Man -videopelejä, sillä mukana on paljon riemastuttavia yksityiskohtia kuin suoraan niistä repäistyinä. Käsikirjoituksen taas ovat työstäneet Chris McKenna ja Erik Sommers - sama kaksikko, joka kynäili myös No Way Homen. Duo jatkaa sujuvasti siitä, mihin hahmojen kanssa viimeksi jäätiin ja heiltä löytyy lisäksi taitoa ripotella sekaan muualta Marvel-universumista tuttuja hahmoja, ilman että ne tuntuvat vain laiskalta fanipalvelukselta. Crettonin, McKennan, Sommersin, Hollandin ja muiden innostuneen yhteistyön ansiosta elokuva ei koskaan tunnu studion yritykseltä rahastaa tunnetuimmalla hahmollaan, vaan Brand New Day on tehty selvästi rakkaudesta lajiin.

Teknisesti Spider-Man: Brand New Day on pääasiassa mainio, vaikka sekaan mahtuukin joitain hieman keskeneräisiltä näyttäviä tietokonetehosteita. Elokuvassa on kuitenkin hyödynnetty paljon aitoja kuvauspaikkoja pelkkien Marvel-leffoille tyypillisten taustakankaiden sijaan ja ilahduttavaa on huomata, että Spider-Manin asua ei ole muovattu ja siloiteltu samalla lailla digitaalisesti kuin aiemmissa elokuvissa. Kameratyöskentely on tyylikästä ja toiminnallisten kohtausten aikana jopa varsin kekseliästä, kun Spider-Manin ketteryyttä, seittisinkoilua, sekä kykyä kiipeillä seinillä ja jopa katossa hyödynnetään eri tavoin. Osa otoksista on myös suoraan sarjakuvien kansista repäistyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tehostaa musiikeillaan niin taisteluja kuin herkempiä hetkiä.

Lopputekstien jälkeen luvassa on vielä vihiä Marvelin tulevaisuudesta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Brand New Day, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Releasing

72 Hours (2026) - elokuva-arvostelu

72 HOURS

Ohjaus: Tim Story

Näyttelijät: Kevin Hart, Mason Gooding, Marcello Hernández, Kam Patterson, Ben Marshall, Zach Cherry, Teyana Taylor, Michael Mando, Kevin Dunn, Anna Garcia, Elysée Sanvillé, Geena Quintos, Megan Suri ja Andy Garcia

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

72 Hours on Kevin Hartin tähdittämä uusi komediaelokuva. John Hurwitz ja Hayden Schlossberg keksivät leffan idean ja työstivät ideansa pohjalta käsikirjoituksen. Kaksikko esitteli tekstiään Sonylle, joka tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt 72 Hours on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta sen hölmön premissin takia. Katsoinkin 72 Hoursin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Kun vodkafirman mainoskampanjasta vastaava nelikymppinen Joe liitetään vahingossa osaksi polttariporukan ryhmäkeskustelua, Joe päättää osallistua juhlintaan tuntemattomien nuorten kanssa.

Kevin Hart näyttelee Joeta, joka työskentelee vodkafirma Unlimitedin mainosten parissa ja toivoo saavansa ylennyksen firman luovaksi johtajaksi. Nelikymppistä Joeta pidetään kuitenkin turhan vanhana hommaan ja kun hänen ideansa jättävät nuoret yleisöt kerta toisensa perään kylmäksi, Joeta uhataan potkuilla, jos hän ei keksi tapaa innostaa z-sukupolvea. Inspiraatio syntyy omituisesta paikasta, kun Joe eräänä päivänä lisätään vahingossa nuoren polttariporukan ryhmäkeskusteluun ja mies tajuaa, että hän voisi hyödyntää porukkaa Unlimitedin salamainoksena. Yleensä varsin hauska Hart jää hieman vaisuksi keski-iän kriisiä potevana Joena ja huomattavasti paremmassa vedossa on nuorta polttariporukkaa esittävät Mason Gooding, Marcello Hernández, Ben Marshall ja Kam Patterson. Goodingin näyttelemä tuleva sulhanen Mason on nelikon tylsin tyyppi, mutta etenkin Marshallin esittämä exänsä perään haikaileva Hunter ja Pattersonin näyttelemä idiootti Freshman tarjoavat leffan harvoja nauruja.

     Elokuvassa nähdään myös Teyana Taylor Joen tyttöystävänä Jeninä, Kevin Dunn Joen pomona Terrynä, Zach Cherry Joen työkaverina Barryna, sekä Michael Mando rikollispomo Jazena. Lisäksi Andy Garcia käy nappaamassa kenties uransa helpoimmat rahat Jazen isänä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin Better Call Saul -sarjassa (2015-2022) vakuuttanut Mando ei onnistu sovittamaan geneeristä meksikolaisroistohahmoaan humoristisempaan asetelmaan. On myös sääli, että viimevuotisesta One Battle After Anotherista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Taylor jätetään täysin tyhjän päälle sinä "nalkuttavana naisena", joka uhkaa häipyä, jos päähenkilömies ei saa elämäänsä kuntoon.

72 Hoursin premissi keski-ikäisestä miehestä, joka päättää osallistua tuntemattoman nuorisoporukan polttareihin, on dorka, mutta siitä löytyisi ainekset hauskaan komediaan... jos liikenteessä olisi ollut vahvempi tekijätiimi. Nyt koko homma jää harmillisen vaisuksi. Elokuva ei joko yritä hauskuuttaa tai sitten yhtäkkiä se yrittää aivan liiankin paljon olla mukamas todella hersyvän hulvaton. Elokuva rakentuu muutaman sketsimäisen kohtauksen varaan, joista parasta antia on aidosti hupaisa väärinkäsitys parin poliisin kanssa. Mutta sitten taas tarinallisena käännekohtana toimiva sekoilu luksusveneellä äityy lähinnä vaivaannuttavaksi koheltamiseksi. Kohtaukset myös rakennetaan yksittäisen vitsin varaan ja jos et esimerkiksi miellä valaiden jättipeniksiä hauskaksi heti, voi olla erittäin kiusallista kuunnella sitä samaa penisläppää useamman minuutin putkeen.

Jos komediaosasto toimisi paremmin, elokuva saisi helpommin anteeksi muuten aika lattean käsikirjoituksen. Polttariviikonloppu on toki täynnä jos jonkinmoista kommellusta, eikä aikaakaan, kun mukana on niin virkavaltaa kuin rikollisiakin. Katsojan on jo varhaisessa vaiheessa helppo arvata, mitä leffassa tulee tapahtumaan ja valitettavasti niitä kaikista selvimpiä latuja kulkeva elokuva ei edes yritä heittää sekaan mitään yllättävää tai kaavasta poikkeavaa. Kelvolliset päähenkilöt auttavat pitkään ja heidän erilaiset pohdintansa ikääntymisestä tuovat hieman syvyyttä kaiken sekoilun keskelle. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin totaali antikliimaksi ja kun leffa vielä ryhtyy viimeisellä minuutillaan vihjailemaan jatko-osasta, naurujen sijaan kotisohvalta kuuluu todennäköisemmin turhautuneita ähkäisyjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Story, joka on aiemmin tehnyt Hartin kanssa toimintakomedian Ride Along (2014). 72 Hoursissa Storyn työ jää kuitenkin hieman puolitiehen, mihin vaikuttaa lopulta aika monenkin kirjoittajan työstämä teksti täynnä väsyneitä vitsejä. Sentään 72 Hours on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuskin on oivallista. Tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus ja äänimaailma toisinaan vain lisää koheltamisen tuntua. Christopher Lennertzin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, kun suuren osan ajasta leffassa soi jokin yökerhojen tanssijumputushitti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

72 Hours, Yhdysvallat, 2026, Counterbalance Entertainment, Davis Entertainment, Hartbeat Productions, The Story Company