72 Hours (2026) - elokuva-arvostelu

72 HOURS

Ohjaus: Tim Story

Näyttelijät: Kevin Hart, Mason Gooding, Marcello Hernández, Kam Patterson, Ben Marshall, Zach Cherry, Teyana Taylor, Michael Mando, Kevin Dunn, Anna Garcia, Elysée Sanvillé, Geena Quintos, Megan Suri ja Andy Garcia

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

72 Hours on Kevin Hartin tähdittämä uusi komediaelokuva. John Hurwitz ja Hayden Schlossberg keksivät leffan idean ja työstivät ideansa pohjalta käsikirjoituksen. Kaksikko esitteli tekstiään Sonylle, joka tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt 72 Hours on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta sen hölmön premissin takia. Katsoinkin 72 Hoursin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Kun vodkafirman mainoskampanjasta vastaava nelikymppinen Joe liitetään vahingossa osaksi polttariporukan ryhmäkeskustelua, Joe päättää osallistua juhlintaan tuntemattomien nuorten kanssa.

Kevin Hart näyttelee Joeta, joka työskentelee vodkafirma Unlimitedin mainosten parissa ja toivoo saavansa ylennyksen firman luovaksi johtajaksi. Nelikymppistä Joeta pidetään kuitenkin turhan vanhana hommaan ja kun hänen ideansa jättävät nuoret yleisöt kerta toisensa perään kylmäksi, Joeta uhataan potkuilla, jos hän ei keksi tapaa innostaa z-sukupolvea. Inspiraatio syntyy omituisesta paikasta, kun Joe eräänä päivänä lisätään vahingossa nuoren polttariporukan ryhmäkeskusteluun ja mies tajuaa, että hän voisi hyödyntää porukkaa Unlimitedin salamainoksena. Yleensä varsin hauska Hart jää hieman vaisuksi keski-iän kriisiä potevana Joena ja huomattavasti paremmassa vedossa on nuorta polttariporukkaa esittävät Mason Gooding, Marcello Hernández, Ben Marshall ja Kam Patterson. Goodingin näyttelemä tuleva sulhanen Mason on nelikon tylsin tyyppi, mutta etenkin Marshallin esittämä exänsä perään haikaileva Hunter ja Pattersonin näyttelemä idiootti Freshman tarjoavat leffan harvoja nauruja.

     Elokuvassa nähdään myös Teyana Taylor Joen tyttöystävänä Jeninä, Kevin Dunn Joen pomona Terrynä, Zach Cherry Joen työkaverina Barryna, sekä Michael Mando rikollispomo Jazena. Lisäksi Andy Garcia käy nappaamassa kenties uransa helpoimmat rahat Jazen isänä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin Better Call Saul -sarjassa (2015-2022) vakuuttanut Mando ei onnistu sovittamaan geneeristä meksikolaisroistohahmoaan humoristisempaan asetelmaan. On myös sääli, että viimevuotisesta One Battle After Anotherista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Taylor jätetään täysin tyhjän päälle sinä "nalkuttavana naisena", joka uhkaa häipyä, jos päähenkilömies ei saa elämäänsä kuntoon.

72 Hoursin premissi keski-ikäisestä miehestä, joka päättää osallistua tuntemattoman nuorisoporukan polttareihin, on dorka, mutta siitä löytyisi ainekset hauskaan komediaan... jos liikenteessä olisi ollut vahvempi tekijätiimi. Nyt koko homma jää harmillisen vaisuksi. Elokuva ei joko yritä hauskuuttaa tai sitten yhtäkkiä se yrittää aivan liiankin paljon olla mukamas todella hersyvän hulvaton. Elokuva rakentuu muutaman sketsimäisen kohtauksen varaan, joista parasta antia on aidosti hupaisa väärinkäsitys parin poliisin kanssa. Mutta sitten taas tarinallisena käännekohtana toimiva sekoilu luksusveneellä äityy lähinnä vaivaannuttavaksi koheltamiseksi. Kohtaukset myös rakennetaan yksittäisen vitsin varaan ja jos et esimerkiksi miellä valaiden jättipeniksiä hauskaksi heti, voi olla erittäin kiusallista kuunnella sitä samaa penisläppää useamman minuutin putkeen.

Jos komediaosasto toimisi paremmin, elokuva saisi helpommin anteeksi muuten aika lattean käsikirjoituksen. Polttariviikonloppu on toki täynnä jos jonkinmoista kommellusta, eikä aikaakaan, kun mukana on niin virkavaltaa kuin rikollisiakin. Katsojan on jo varhaisessa vaiheessa helppo arvata, mitä leffassa tulee tapahtumaan ja valitettavasti niitä kaikista selvimpiä latuja kulkeva elokuva ei edes yritä heittää sekaan mitään yllättävää tai kaavasta poikkeavaa. Kelvolliset päähenkilöt auttavat pitkään ja heidän erilaiset pohdintansa ikääntymisestä tuovat hieman syvyyttä kaiken sekoilun keskelle. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin totaali antikliimaksi ja kun leffa vielä ryhtyy viimeisellä minuutillaan vihjailemaan jatko-osasta, naurujen sijaan kotisohvalta kuuluu todennäköisemmin turhautuneita ähkäisyjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Story, joka on aiemmin tehnyt Hartin kanssa toimintakomedian Ride Along (2014). 72 Hoursissa Storyn työ jää kuitenkin hieman puolitiehen, mihin vaikuttaa lopulta aika monenkin kirjoittajan työstämä teksti täynnä väsyneitä vitsejä. Sentään 72 Hours on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuskin on oivallista. Tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus ja äänimaailma toisinaan vain lisää koheltamisen tuntua. Christopher Lennertzin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, kun suuren osan ajasta leffassa soi jokin yökerhojen tanssijumputushitti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

72 Hours, Yhdysvallat, 2026, Counterbalance Entertainment, Davis Entertainment, Hartbeat Productions, The Story Company

Arvostelu: Fly Me to the Moon (2024)

FLY ME TO THE MOON

Ohjaus: Greg Berlanti

Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Ray Romano, Woody Harrelson, Jim Rash, Donald Elise Watkins, Noah Robbins, Nick Dillenburg, Colin Woodell, Christian Zuber, Gene Jones ja Joe Chrest

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 7

Fly Me to the Moon on Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämä romanttinen komedia. Bill Kirstein ja Keenan Flynn kehittelivät elokuvan idean, mistä Apple Studios kiinnostui. Alun perin Chris Evansin oli tarkoitus näytellä miespääosaa ja Jason Batemanin ohjata elokuva, mutta suunnitelmat muuttuivat, jolloin Evans korvattiin Tatumilla ja Bateman Greg Berlantilla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "Project Artemis" ja nyt Fly Me to the Moon on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen vekkulin premissin takia ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Fly Me to the Moonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luku lähestyy loppuaan ja näyttäisi siltä, että presidentti Kennedyn lupaus siitä, että Yhdysvallat pääsee Kuuhun ensimmäisenä jää toteutumatta. Markkinointimestari Kelly Jones pestataan varmistamaan Kuulennon toteutuminen, tarkoitti se sitten rahoituksen keplottelua tai koko tapahtuman feikkaamista.

Fly Me to the Moonin pääosissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Johansson näyttelee Kelly Jonesia, varmaan kaikkien aikojen parasta markkinoijaa, joka pystyisi myymään vaikka hiekkaa aavikolla. Kun NASA:n imago on kärsinyt Kuulentoprojektin toistuvista takaiskuista, Kelly pestataan parantamaan imagoa ja varmistamaan Apollo 11 -lennon onnistuminen. Tatum taas esittää NASA:lla työskentelevää laukaisujohtaja Cole Davisia, joka haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti, eikä todellakaan kaipaa paikalle ketään ylimääräistä hääräämään. Vaikka Kelly ja Cole tulevat täysin eri maailmoista, on varmaan sanomattakin selvää, että pikkuhiljaa hahmojen välit lämpenevät ja lempi alkaa leiskumaan. Johansson on loistovedossa räväkkäänä Kellynä, kun taas Tatum on lähinnä vain kelvollinen pökkelönä Colena. Ongelma syntyy siitä, ettei näyttelijöiden väliltä löydy lainkaan kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Woody Harrelson Kellyn pestaavana Moena, Anna Garcia Kellyn assistenttina Rubynä, Ray Romano varalaukaisujohtaja Henrynä, Jim Rash eksentrisenä elokuvantekijä Lancena, sekä Nick Dillenburg, Colin Woodell ja Christian Zuber astronauttitrio Neil Armstrongina, Buzz Aldrinina ja Michael Collinsina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat tonteistaan menevästi, etenkin Harrelson, joka on varsin lystikäs valtion virkamiehenä, jolle Kuulennon onnistumista tärkeämpää on julkinen tieto siitä, että lento olisi onnistunut, vaikka se sitten tarkoittaisi Kuussa käymisen lavastamista studiossa.

Ei kestänyt kauaa kesän 1969 Apollo 11 -lennon jälkeen, kun alkoi jo kiertää ensimmäiset salaliittoteoriat siitä, että koko lento olisi lavastettu, eikä Kuussa olisikaan todellisuudessa käyty. Nämä teoriat eivät ole vaipuneet unholaan, vaan etenkin nyt sosiaalisen median aikana yhä vain useampi uskoo siihen, että NASA tekaisi koko homman studiossa. Nyt tämän salaliittoteorian pohjalta on tehty ihan veikeä elokuva, jossa vihjaillaan, että kenties sittenkin tällainen feikkaussuunnitelma oli olemassa varatoimenpiteenä, jos jokin olisi mennyt pieleen. Salaliittoteorian pohjalta olisi taatusti voinut saada aikaiseksi vielä vekkulimman leffan, mutta jo tällaisenaan Fly Me to the Moon ajaa asiansa kelvollisena tapauksena.

Elokuva on parhaimmillaan ja hauskimmillaan silloin, kun se keskittyy Kuulennon lavastamiseen, mutta harmillisesti tämä aspekti jää liikaa sivuun, sillä valokeilassa on Kellyn ja Colen rakkaustarina, joka näyttelijöiden kemiattomuuden lisäksi vielä kulkee niitä kaikista tylsimpiä ja kliseisimpiä latuja. Elokuvan kulun on turhankin helppo arvata etukäteen ja yllätysten sijaan katsoja lähinnä vain odottaa, että milloin hahmot päätyvät yhteen ja missä kohtaa Colelle selviää, että Kelly työstää salaa feikkausoperaatiota. Asiaa ei auta, että leffa on aivan liian pitkä. Kahden tunnin ja vartin kestossa olisi varmaan jopa lähemmäs puoli tuntia leikkaamisen varaa, jolloin lopputuloksesta olisi saanut napakamman ja vetävämmän. Nyt seasta löytyy turhaa vatvomista ja tyhjäkäyntiä. Potentiaaliin ei ylletä, vaan voisi jopa sanoa, että lennokkaan idean toteutus kulkee liikaa jalat maankamaralla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Berlanti, joka tunnetaan parhaiten television puolelta muun muassa sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja You (2018-) luojana. Elokuvien puolella hänen parasta antia on ollut romanttinen Minä, Simon (Love, Simon - 2018), jonka tasoa Berlanti ei tavoita Fly Me to the Moonissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja todella taitavasti lavastettu ja puvustettu. Erikoistehosteet jättävät tosin toivomisen varaa. Mukana on joitain komeita efektejä, mutta seassa on myös joitain vaivaannuttavan huonoja tietokonekikkailuja. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten ja kuullaanpa leffassa toki nimen mukaisesti klassikkobiisi Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fly Me to the Moon, 2024, Apple Studios, These Pictures