Piru naapurissa (The 'Burbs - 1989) - elokuva-arvostelu

PIRU NAAPURISSA

THE 'BURBS

Ohjaus: Joe Dante

Näyttelijät: Tom Hanks, Rick Ducommun, Bruce Dern, Carrie Fisher, Corey Feldman, Wendy Schaal, Brother Theodore, Courtney Gains, Henry Gibson, Gale Gordon, Cory Danziger, Heather Haase, Nick Katt, Brenda Benner ja Patrika Darbo

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

The 'Burbs, eli suomalaisittain Piru naapurissa on Tom Hanksin tähdittämä kauhukomedia. Käsikirjoittaja Dana Olsen keksi elokuvan tarinan omasta lapsuudestaan. Olsen eli lähiöalueella, missä liikkui villejä huhuja joistain erikoisemmista naapureista ja hän koki, että tuossa olisi ainesta leffaksi. Teksti päätyi Imagine Entertainment tuottaja Larry Breznerille, joka innostui siitä ja vei käsikirjoituksen yhtiön perustajalle Brian Grazerille, joka hankki tekstin saman tien kuvattavaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1988 ja lopulta Piru naapurissa sai ensi-iltansa helmikuussa 1989. Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Itse katsoin leffan ensi kertaa syksyllä 2024 ja pidin näkemästäni. Nyt kun elokuvan pohjalta on yllättäen tulossa televisiosarjaversio The 'Burbs (2026-), päätin katsoa alkuperäisen Piru naapurissa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Idyllisen lähiön rauha rikkoontuu, kun lähiöön juuri muuttanut hämärä Klopekin perhe aiheuttaa omituisia ääniä kellarissaan. Naapurit päättävät liittoutua selvittämään, mitä kummaa Klopekien talossa on meneillään...

Piru naapurissa sijoittuu Mayfield Placen kadunpätkälle, kertoen sen asukkaista. On Petersonin perhe, johon kuuluvat Ray-isä (Tom Hanks), Carol-äiti (Carrie Fisher) ja heidän poikansa Dave (Cory Danziger), on turhankin utelias Art Weingartner (Rick Ducommun), on sotaveteraani Mark Rumsfield (Bruce Dern) ja hänen nuori vaimonsa Bonnie (Wendy Schaal), on nuori rämäpää Ricky Butler (Corey Feldman) ja on iäkäs Walter Seznick (Gale Gordon) ja hänen koiransa Queenie. Ray on juuri aloittanut viikon loman, mutta mökkeilyn ja ulkomaille lähdön sijaan häntä kiinnostaa vain laiskottelu, television tuijottaminen ja auringon ottaminen takapihalla kylmän oluen kanssa. Lomarauha rikkoontuu, kun toistuvasti keskellä yötä viereisen talon kellarista kuuluu epäilyttäviä ääniä. Vähitellen itse kukin naapurustossa alkaa uskoa, että Klopekien talossa on meneillään jotain hämärää ja he päättävät ottaa asiasta selvää. Petersonit ovat persoonina aluksi varsin tylsiä, mutta on huvittavaa nähdä, kuinka Ray muuttuu hissuksiin pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Hanks onkin nappivalinta rooliinsa. Naapuruston muista tyypeistä löytyykin sitten paljon voimakkaampia persoonia ja suosikikseni nousi Vietnamissa taistellut Mark, joka käsittelee kaiken sotastrategian ja armeijanimikkeiden kautta. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, eikä pidä unohtaa Klopekeja esittäviä Henry Gibsonia, Brother Theodorea ja Courtney Gainsia, jotka ovat veikeän yliampuvan epäilyttäviä.

Pidin jo ensimmäisellä katselulla Piru naapurissa -elokuvasta, mutta minun täytyy myöntää, että katsoin sitä niin myöhään yöllä ja niin väsyneenä, että olin onnistunut unohtamaan lähes kokonaan, mitä leffassa tapahtuu. Katsoessani sitä nyt uudelleen, tuntui toisinaan siltä kuin olisin katsonut sitä ensi kertaa, enkä edes elokuvan edetessä muistanut, mitä tuleman pitää. Virkeämpänä pidin näkemästäni vielä enemmän, vaikka mielestäni elokuvan loppuratkaisu menee siitä, mistä aita on matalin. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että leffan viime minuuteilla elokuvalla on jotain oivaltavaa ja fiksua sanottavaa, mutta se sitten vesitetään ratkaisulla, minkä on ajateltu tyydyttävän paremmin massayleisöä. Nähtävästi elokuvaa varten kuvattiin jopa kolme eri lopetusta, jotka saivat vaihtelevaa palautetta testiyleisöiltä ja tämä oli se, johon tekijät emmittyään lopulta päätyivät.

Pisteitä rokottavasta loppuratkaisustaan huolimatta Piru naapurissa on erittäin hyvä elokuva, joka yhdistelee onnistuneesti kauhua ja komediaa. Heti avauskohtauksessa käy selväksi, että Klopekien talossa tapahtuu öisin jotain hämärää ja hyvin nopeasti naapurien yhä villimmäksi käyvä arvuuttelu tarttuu myös katsojaan. Ovatko Klopekit sarjamurhaajia, kuuluvatko he johonkin kulttiin, vai ovatko he vampyyrejä tai muita hirviöitä? Tämä arvuuttelu saa naapuruston kaiken aikaa pahemman pakkomielteen valtaan, mikä saa heidät toimimaan yhä vain kyseenalaisemmin. Leffa tanssahtelee taidokkaasti jännityksen ja hupaisuuden rajalla, sekä pitää onnistuneesti otteessaan läpi kestonsa.

Elokuvan on ohjannut parhaiten Riiviöistä (Gremlins - 1984) tunnettu Joe Dante, joka on erittäin taitava yhdistelemään kauhua ja komediaa. Danten rakentama ilmapiiri onkin mainio ja niin on pääasiassa myös Dana Olsenin työstämä käsikirjoitus. Teknisestikin Piru naapurissa toimii hyvin. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja on erityisen hupaisaa, kuinka Klopekien ränsistynyt talo on voimakkaassa kontrastissa muuten idyllisen kadunpätkän kanssa. Jopa taloa ympäröivä nurmikko on kuihtunut, naapureiden pihoja vihertäessä vieressä oikein kunnolla. Puvustus ja maskeeraukset ovat oivalliset ja Jerry Goldsmithin musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The 'Burbs, Yhdysvallat, 1989, Rollins, Morra & Brezner, Imagine Entertainment

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 5 - PAINAJAISTEN LAPSI

A NIGHTMARE ON ELM STREET 5: THE DREAM CHILD

Ohjaus: Stephen Hopkins

Pääosissa: Lisa Wilcox, Robert Englund, Kelly Jo Minter, Danny Hassel, Erika Anderson, Joe Seely, Beatrice Boepple, Whit Hetford ja Nicholas Mele

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) oli myös hitti ja Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987) ja Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) menestyivät kumpikin edeltäjäänsä paremmin, joten lisää oli tiedossa. Idea vitososaan syntyi jo Unien sotureita suunnitellessa, mutta tuolloin New Line Cineman tuottaja Sara Risher ei ollut pahemmin piitannut kuulemastaan. Kuitenkin saatuaan lapsen, Risher tuli toisiin ajatuksiin ja pestasi idean keksineen Leslie Bohemin työstämään käsikirjoituksen. Tuotanto kärsi sekä alati muuttuvasta tekstistä että Motion Picture Association of American tahdosta vähentää raakuuksia Hollywood-elokuvissa, jolloin leffaa piti leikata useasti uudestaan. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi sai ensi-iltansa elokuussa 1989. Elokuva sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja huonoimman laulun Razzie-palkinnon, minkä lisäksi se menestyi huonommin kuin aiemmat osat sarjasta. Itse katsoin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä jo nuorempana ja olen pitänyt siitä paljon. Kun viime vuonna huomasin sen täyttäneen 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Muutama kuukausi Unien valtiaan jälkeen katsoin vihdoin Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsen.

On kulunut vuosi siitä, kun Alice päihitti Freddy Kruegerin. Kuitenkin kun Alice saa tietää olevansa raskaana, painajaiset palaavat jälleen ja Alice pelkää Freddyn yrittävän käyttää lasta uudelleensyntymiseensä.

Lisa Wilcox tekee paluun Alice Johnsoniksi, joka edellisessä elokuvassa onnistui päihittämään Freddy Kruegerin (Robert Englund). Vuoden ajan Alice on ehtinyt uskoa, että painajaiset ovat päättyneet, mutta totta kai Freddy tekee jälleen kerran paluun. Wilcox ei tässäkään elokuvassa pahemmin vakuuta Alicena, eikä hänen hahmonsakaan ole erityisen mielenkiintoinen. Englundiltakin näyttäisi jo alkavan puhti loppua, mihin vaikuttaa varmasti se, ettei Freddylle oikein keksitä mitään kiinnostavaa tekemistä, vaan tämä unien valtias jää leffassa pahasti taka-alalle.

     Painajainen Elm Streetillä 4:stä paluun tekee myös Danny Hasselin esittämä Dan, joka on nyt parisuhteessa Alicen kanssa. Uusia tuttavuuksiakin on luvassa, kuten sairaanhoitajan hommia tekevä Yvonne (Kelly Jo Minter), äitinsä painostamana malliksi pyrkivä Greta (Erika Anderson) ja sarjakuvista intoileva Mark (Joe Seely), jotka ensiksi tietty pyörittelevät silmiään Alicen kertomuksille nuoria unissa jahtaavasta raitapaidasta, mutta jotka joutuvat toki ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan Freddyn omissa painajaisissaan ja taistelemaan hengestään. Dan jää tässäkin leffassa tylsäksi tyypiksi, eikä muissakaan uusissa hahmoissa (tai heidän näyttelijöissään) ole juuri kehumista. Gretan vaikeassa perhekuviossa olisi potentiaalia, mutta homma jää vain pintaraapaisuksi. Markin sarjakuvaintoilua hyödynnetään ihan vekkulisti, mutta hahmo itsessään on aika mitäänsanomaton.

Lukuun ottamatta yllättävän mainiota kolmososaa, Unien sotureita, Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan taso on luisunut aikamoista alamäkeä. En juuri piitannut suomalaisen Renny Harlinin ohjaamasta neljännestä elokuvasta ja nyt Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi tuotti jo aikamoista tuskailua saada tuijotettua loppuun asti. Leffassa on pari ihan menevää hetkeä, kuten näyttävästi toteutettu moottoripyöräkohtaus ja M. C. Escherin ikonista portaikkotaideteosta mukaileva osio loppuhuipennuksessa, mutta muuten kyseessä on varsin surkea raina, jota ei voi suositella muille kuin Freddyn vannoutuneimmille fanittajille.

Elokuvasta paistaa, että käsikirjoitusta työstettiin läpi kuvausten, että tekijät joutuivat saksimaan leffaa MPAA:n uusien raakuuksia koskevien sääntöjen mukaisesti ja että koko raina pistettiin kasaan vain muutamassa kuukaudessa. Elokuva on niin kiirehditty sillisalaatti, että useammankin kerran sitä tulee kummasteltua, mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu? Tutut säännöt Freddyn toiminnasta unien sisällä saavat kyytiä ja nyt tuntuu siltä, etteivät hahmot ole koskaan turvassa, vaan veitsikätinen heppu saattaa iskeä missä vain, milloin vain. Koko vauvakuvio on kirjoitettu turhankin monimutkikkaaksi ja ennen kaikkea typeräksi. Mutta mikä pahinta, kyseessä on pitkästyttävän tylsä elokuva, joka ei pelota tai edes jännitä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stephen Hopkins, joka oli tätä ennen tehnyt vain yhden elokuvan, Dangerous Game -slasherin (1987). Myöhemmin Hopkins tultaisiin tuntemaan parhaiten Predator 2 - Saalistajan (Predator 2 - 1990) ohjaajana, missä hän tekikin huomattavasti parempaa työtä. Hopkins ei saa rakennettua minkäänlaista jännitettä, eikä asiaa ole taatusti auttanut napakka aikataulu tai Leslie Bohemin alati muovautuva käsikirjoitus eri kirjoittajien toimesta. Sentään Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi on kelvollisesti kuvattu, siinä on muutamia oivallisia erikoistehosteita ja maskeerauksia ja Jay Fergusonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child, 1989, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The Fourth New Line-Heron Joint Venture

Arvostelu: Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989)

ROAD HOUSE - KUUMA KAPAKKA

ROAD HOUSE

Ohjaus: Rowdy Herrington

Pääosissa: Patrick Swayze, Kelly Lynch, Kevin Tighe, Ben Gazzarra, Sam Elliott, Red West, Jeff Healey, Sunshine Parker, Marshall Teague, John Doe, Kathleen Wilhoite, Terry Funk, Anthony De Longis, Travis McKenna ja Keith David

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Road House - kuuma kapakka on Patrick Swayzen tähdittämä toimintaelokuva. Projekti lähti liikkeelle David Lee Henryn ideasta, johon Silver Pictures -yhtiö tarttui. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1988 ja lopulta Road House - kuuma kapakka sai ensi-iltansa toukokuussa 1989. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja viisi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Road House - kuumaa kapakkaa ja tiesin elokuvan oikeastaan vain Family Guy -animaatiosarjan (1999-) kautta. Nyt kun elokuvasta on tulossa Jake Gyllenhaalin tähdittämä uudelleenfilmatisointi Road House (2024), päätin sitä ennen vihdoin ja viimein katsoa, sekä arvostella alkuperäisleffan.

Yökerhon järjestyksenvalvojana toimiva Dalton saa työtarjouksen siistiä todelliseksi räkäläksi muuttuneen Double Deuce -pikkukapakan. Ryhtyessään hommiin, Dalton saa vihamiehekseen paikallisen ja häikäilemättömän bisnesmies Brad Wesleyn, jolla on omat suunnitelmansa Double Deucen varalle.

Pääroolissa Road House - kuumassa kapakassa nähdään tosiaan Patrick Swayze, joka oli noussut isoksi tähdeksi pari vuotta aiemmin ilmestyneen Dirty Dancing - kuuman tanssin (Dirty Dancing - 1987) myötä. Swayze näyttelee portsarina toimivaa Daltonia, josta on vuosien varrella muodostunut suorastaan legenda ja myytti baaripiireissä. Dalton on niin kova ja kokenut äijä, ettei hän helposta säikähdä. Puukoniskunkin jälkeen hän vain mulkaisee, että "helvettiäkö sinä siinä tökit!" Dalton on siis täydellinen mies pistämään täydellisen mellakan vallassa olevan Double Deuce -kapakan takaisin ruotuun. Swayze istuu rooliinsa erittäin hyvin, tehden vähäsanaisesta ja tarkasta hahmostaan nopeasti kiinnostavan ja tykättävän. Kun Daltonin täytyy todistaa katsojalle olevansa muiden puheiden tasoinen tekijä, Swayze vakuuttaa mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Tighe Double Deucen omistajana Frank Tillmanina, Sunshine Parker farmari Emmettinä, jonka latoon Dalton muuttaa työkeikkansa ajaksi, Ben Gazzarra inhottavana bisnesmies Brad Wesleynä, joka periaatteessa määrää kaiken tapahtuvan lähiseudulla, Kelly Lynch tohtori Elizabeth Clayna, johon Dalton iskee silmänsä, Red West Elizabethin enona ja paikallisen pikkukaupan myyjänä Websterinä, Sam Elliott Daltonin vanhana tuttuna Wade Garrettina, sekä muun muassa Kathleen Wilhoite, John Doe, Terry Funk ja Keith David Double Deucen työntekijöinä. Sokea muusikko ja omalaatuista kitaransoittotapaa hyödyntävä Jeff Healey esiintyy bändeineen Double Deucessa joka ilta. Sivunäyttelijät ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Lynch ei pahemmin vakuuta pakollisena tyttöystävälisäyksenä, eikä Gazzarrankaan Wesley-pahis juuri säväytä. Elliott on kuitenkin mainio kenties vielä Daltoniakin kokeneempana pokena.

Road House - kuuma kapakka on ilmestymisestään asti nauttinut varsin ristiriitaisista mielipiteistä. Jotkut pitävät sitä tyhmänä roskana, jotkut pitävät sitä niin huonona, että se on hyvä ja jotkut taas aidosti viihtyvät sen parissa. Yllätyksekseni kuuluin tähän jälkimmäiseen joukkoon. Kyseessä on mielestäni oikein mainio leffa, joka nappaa hyvin mukaansa ja pitääkin menevästi mukanaan läpi kestonsa. Rakkauspuoli tuntuu tosiaan väkinäiseltä ja pahisosastokin lähinnä ajaa asiansa, mutta silti homma toimii. On kiinnostavaa lähteä Daltonin kanssa parantamaan rähjäisen kapakan oloja ja leffa tekee hyvää työtä pohjustaakseen Daltonin taitoja. Elokuvan parasta antia ovatkin ensimmäiset kohtaukset Double Deucessa, kun näemme, millaisesta räkälästä onkaan kyse ja kun Dalton alkaa pikkuhiljaa ottamaan hommaa haltuunsa. Kohtaukset ovat myös perin hupaisia, baaritappelujen ampuessa veikeästi yli.

Toisella puoliskollaan elokuva vakavoituu ja ryhtyy enemmän rakentamaan konfliktia Daltonin ja Wesleyn välille. Daltonin pinna pistetään kohtaus kohtaukselta kireämmälle, kunnes katsoja jo lähes huutaa ruudulle, että voisiko mies jo käydä vetämässä ylimielistä bisnesmulkvistia turpaan. Homma eskaloituu yhä vain isommaksi ja loppuhuipennuksen välienselvittelyt ovat yllättävässä verisyydessään odotuksen arvoista seurattavaa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rowdy Herrington, joka oli aiemmin työskennellyt elokuvissa lähinnä valaisupuolella, muun muassa alkuperäisessä Painajainen Elm Streetillä -kauhuklassikossa (A Nightmare on Elm Street - 1984). Herrington rakentaa tunnelmaa mainiosti ja pitää pakettia hyvin kasassa. David Lee Henryn idean pohjalta hänen ja Hilary Henkinin käsikirjoitus on menevä, tarjoten paikoitellen hauskoja hetkiä. Road House - kuuma kapakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, Double Deucen lavasteet ovat hienot kaikessa ränsistyneisyydessään, maskeeraukset käyvät loppua kohti yhä vain raaemmiksi ja äänimaailma on kelvollisesti työstetty Michael Kamenin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Road House, 1989, Silver Pictures, Star Partners II Ltd.

Arvostelu: Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989)

KARATE KID III

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Thomas Ian Griffith, Robyn Lively, Sean Kanan, William Christopher Ford, Jonathan Avildsen, Martin Kove ja Randee Heller

Genre: draama, urheilu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion ja Pat Moritan tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli suosittu menestys, joten sille tehtiin tietysti jatkoa. Jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) oli vielä isompi hitti, vaikka se saikin ailahtelevaa palautetta, joten kolmannen osan teko lähti pian liikkeelle. Alun perin käsikirjoittaja Robert Mark Kamen halusi työstää esiosan, jossa päähenkilöt olisivat matkanneet unessa 1500-luvun Kiinaan, mutta studio torjui idean täysin. Aluksi Kamen ei ajatellut palata sarjan pariin, sillä hän ei halunnut kierrättää vanhoja ideoita, mutta kun hänelle luvattiin mojova rahasumma, hän päätti lopulta kirjoittaa vielä kolmannen osan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1988 ja lopulta Karate Kid III sai ensi-iltansa kesäkuussa 1989. Elokuva sai kuitenkin lähes murskaavan vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut yhtä iso menestys kuin edeltäjänsä. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain ensimmäisen osan ja nyt kun elokuvat ovat jälleen saamassa jatkoa uuden Karate Kid -elokuvan (2024) voimin, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa koko saagan läpi. Koin ensimmäisen elokuvan aivan mahtavaksi uudelleenkatselullakin ja pidin kakkososasta, mutta kesti muutama kuukausi, kunnes pistin vihdoin Karate Kid III:n pyörimään.

Daniel LaRusso ja herra Miyagi palaavat Okinawasta Yhdysvaltoihin ja joutuvat kamppailemaan taloudellisten haasteiden kanssa. Samalla Danielin nöyryyttämän Cobra Kai -karatedojon menettänyt John Kreese vannoo kostoa ja värvääkin vanhan ystävänsä Terry Silverin avukseen.

Ralph Macchio ja Pat Morita nähdään jo kolmatta kertaa yhdessä nuorena Daniel LaRussona ja tätä kouluttavana herra Miyagina, jotka päättävät siirtyä rauhallisemman elämän pariin bonsai-puukauppiaina, Danielin voitettua karatemestaruuden ja herra Miyagin selvitettyä asiansa kotimaassaan Okinawassa. Macchio ja Morita ovat edelleen hyvässä vedossa rooleissaan. Macchio on energinen Danielina, joka kuitenkin tuppaa tekemään toinen toistaan huonompia ratkaisuja läpi leffan. Morita on tuttuun tapaansa erinomainen Miyagi-mentorina, joka yrittää pitää Danielia oikealla tiellä.

     Vastaansa kaksikko saa ykkösleffasta tutun, Cobra Kaita valmentaneen John Kreesen (Martin Kove), joka vannoo kostoa, Danielin ja Miyagin nöyryytettyä häntä karatekisassa, mikä johti Kreesen uran tuhoutumiseen. Tai siis oikeastaan kaksikko saa vastaansa Terry Silverin (kamppailulajimestari Thomas Ian Griffith ensimmäisessä elokuvaroolissaan), Kreesen ystävän Vietnamin sodan ajoilta, jolta Kreese käy pyytämässä apua Danielin ja Miyagin päihittämiseen. Tai siis oikeastaan-oikeastaan kaksikko saa vastaansa nuoren karatetaituri Mike Barnesin (Sean Kanan), jonka Terry palkkaa taistelemaan Danielin kanssa niin kisassa kuin sen ulkopuolellakin. Kolmikon juonittelu on turhan monimutkikas, ollakseen kuitenkin todella yksinkertainen. Todellista kostoa janoava Kreese jää jopa yllättävän pieneen rooliin, Terryn ja Miken ottaessa jostain syystä suunnilleen koko elämänsä tehtäväksi tuhota Danielin ja herra Miyagin. Griffithin ensikertalaisuus paistaa läpi ja hän tekee Terry-hahmostaan yliampuvan sarjakuvapahiksen ilkikurisen naurun kera. Mike taas on tylsä kopio aiempien elokuvien uhmanuorista, Johnnystä (William Zabka) ja Chozenista (Yuji Okomoto).

Hieman samalla lailla kuin Rocky-nyrkkeilyelokuvien taso hiipui leffa leffalta, myös Karate Kid -elokuvat ovat heikentyneet edetessään. Maisemanvaihdoksen tehnyt Karate Kid II... kertomus jatkuu oli vielä kelpo filmi, mutta valitettavasti Karate Kid III on aika lattea ja pitkäveteinen tapaus. Käsikirjoittaja Robert Mark Kamenilla oli tosiaan varsin villi idea elokuvaan, mutta kun studio torjui tarinan unessa aikamatkan tekevistä Danielista ja herra Miyagista, Kamen päätti mennä siitä, mistä aita on matalin. Karate Kid III on lähinnä todella ponneton toisinto ykköselokuvasta. Leffa kulkee mielikuvituksettomasti samoja latuja, eikä kunnon panostusta tunnu enää löytyvän muilta kuin Macchiolta ja Moritalta.

Cobra Kai -poppoon ilkikurinen juoni on turhauttava ja hieman jopa tyhmä. Heidän yrityksensä saada Daniel ottelemaan uudelleen karateturnauksessa, jotta he voisivat tällä kertaa voittaa hänet, ovat kömpelöitä ja oudon radikaaleja. Heidän suunnitelmansa aiheuttaa eripuraa Danielin ja herra Miyagin välille on väkinäinen. Danielista tehdään aikamoinen tohelo, jotta hän päätyy tajuamattaan tanssimaan kohtaus toisensa perään Cobra Kain pillin tahtiin. Monen mutkan kautta kaikki huipentuu jälleen yhdessä karatematsissa, mutta tällä kertaa menosta puuttuu kaikki jännite ja kunnon konflikti. Karate Kid III on tylsän laskelmoitu joka suhteessa. Erityisesti elokuvan romanttinen puoli kummastuttaa toteutuksellaan. Mukaan on jälleen kirjoitettu uusi nuori neito, johon Daniel iskee silmänsä. Tällä kertaa kyseessä on Robyn Livelyn näyttelemä Jessica, joka työstää erilaisia ruukkuja. Kun kävi ilmi, että Lively olikin vain 16-vuotias ja Macchio oli jopa 27-vuotias, päätettiin romanssintynkä kirjoittaakin oudoksi ystävyydeksi.

Ohjaajan penkillä istuu edelleen John G. Avildsen, joka ei vaikuta olleen yhtään sen innokkaammin mukana kuin käsikirjoittaja Kamenkaan. Avildsen saa näyttelijät antamaan kaikkensa, mutta muuten meno jää varsin mitäänsanomattomaksi. Karate Kid III on kuvattu hyvin, joskin mukana ei ole yhtä tyylikkäitä otoksia kuin kahdessa aiemmassa osassa, kuvaajan vaihduttua, entisen kuvaajan, James Craben sairastuttua ja lopulta menehdyttyä AIDSiin. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset toimivan rujot. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Bill Conti tunnelmoi edelleen miellyttävästi musiikeillaan. Tästä leffasta todella uupuu kokonaan kunnon rallatuskappale ja viimeistään lopputeksteissä toivoisi, että Joe Espositon You're the Best pärähtäisi soimaan.

Yhteenveto: Karate Kid III on harmillisen laiskaa jatkumoa mahtavasti käynnistyneelle urheiludraamojen sarjalle. Elokuva tuntuu jatkuvasti menevän siitä, mistä aita on matalin ja käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin teksti turhauttaa ratkaisuillaan. John G. Avildsenin ohjauskin on tällä kertaa aika ponnetonta. Ralph Macchio ja Pat Morita suoriutuvat yhä mainiosti päärooleista, mutta Thomas Ian Griffith on sen sijaan aika naurettava sarjakuvamaisena pahishahmona. Elokuva ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, vaan sen katselu muuttuu ajoittain aika pitkäveteiseksi puuhaksi. Hahmojen välille rakennettu konflikti tuntuu löyhältä ja kun päästään vihdoin pakolliseen loppuotteluun, ei siitä löydy jännitettä. Karate Kid III on valitettavan puolivillaisesti tehty raina, jota voi suositella vain, jos innostuit kahdesta aiemmasta osasta todella paljon ja silloinkin varauksella. Tällä hetkellä jännitän lähinnä sitä, pystyvätkö seuraavat leffat, lähes täysin uusien näyttelijöiden kanssa tehty Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja uudelleenfilmatisointi The Karate Kid (2010) kääntämään sarjan suuntaa takaisin ylöspäin, vai jatkuuko alamäki edelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part III, 1989, Columbia Pictures, Weintraub International Group

Arvostelu: Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989)

HALLOWEEN 5

HALLOWEEN 5: THE REVENGE OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Dominique Othenin-Girard
Pääosissa: Danielle Harris, Donald Pleasence, Ellie Cornell, Beau Starr, Wendy Kaplan, Tamara Glynn, Jonathan Chapin, Matthew Walker, Jeffrey Landman ja Don Shanks
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi jo ilmestyessään suureen suosioon ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä parhaimpana teoksena. Suosion vuoksi sarjaa päätettiin tietty jatkaa. Halloween II - tappajan paluu -leffassa (Halloween II - 1981) tekijät aikoivat alun perin viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseensä ja Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) keskittyikin täysin uuteen tarinaan. Kolmososan erilainen konsepti oli kuitenkin luotaantyöntävä niin sarjan faneille kuin kriitikoille, joten Michael Myers päätettiin tuoda takaisin elokuvassa Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Vaikka leffa saikin kehnot arviot, oli se lippuluukuilla hitti ja viidennen filmin teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1989 ja lopulta Halloween 5 (monissa maissa lisänimellä The Revenge of Michael Myers) ilmestyi teattereihin saman vuoden lokakuussa. Tämäkin elokuva menestyi taloudellisesti, mutta jätti taas kriitikot kylmiksi. Itse tutustuin Halloween-sarjaan alun perin lähes kymmenen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloween vuodelta 2007. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön katsoin vasta kesällä 2017 ja pidin sitä huikeana teoksena. Päätinkin arvostella leffan sen vuoden halloweeniksi ja siitä asti olen päättänyt pitää perinnettä yllä, missä katson ja arvostelen joka vuosi seuraavan osan elokuvasarjasta. Nyt olemme päässeet jo sarjan viidenteen osaan...

Nuori Jamie-tyttö on joutunut hoitolaan hirvittävän tekonsa ja kokemansa traumansa vuoksi. Seuraavana halloweenina hengissä selvinnyt Michael Myers palaa takaisin Haddonfieldiin ja tohtori Loomikselle selviää, että Jamien ja Michaelin välille on muodostunut psyykkinen yhteys.

Danielle Harris palaa Laurie Stroden (Jamie Lee Curtis) tyttären, eli Michael Myersin siskonlapsen Jamien rooliin. Halloween 4 loppui aikamoiseen shokkiin, kun pieni Jamie päätyi kaiken kokemansa jälkeen tappamaan äitipuolensa. Nyt Jamie onkin ollut hoidettavana vuoden ajan, mutta silti hän on traumansa vuoksi syvästi järkyttynyt, eikä puhu sanaakaan. Harris vain parantaa tasoaan tässä leffassa, tarjoten aidosti vahvan roolityön. Hän välittää todellista kauhun tunnetta ja katsojasta tuntuu epämiellyttävältä, kun Jamie saa kohtauksia, kun hänen ja Michaelin mielten välinen yhteys alkaa vaikuttamaan.

     Paluun tekevät myös tohtori Loomis (Donald Pleasence), Jamien siskopuoli Rachel (Ellie Cornell), sheriffi Meeker (Beau Starr), sekä tietysti itse Michael Myers (Don Shanks), jota ei vain millään saa hengiltä. Michaelin naamio on onneksi laadukkaampi kuin viime leffassa, tehden hahmosta visuaalisesti uhkaavamman. Silti hahmo ei enää saa aikaiseksi samaa hyytävyyttä kuin alkuperäisessä leffassa. Kun Michaelin uhrit ovat toinen toistaan tylsempiä, ärsyttävämpiä ja mitäänsanomattomampia, sitä enemmän katsoja jopa huomaa olevansa tunteettoman tappajan puolella. Cornell ja Starr suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta valitettavasti aiemmin karismaattinen Pleasence antaa vihdoin periksi. Täysin samojen repliikkien hokeminen ja yhä vain yliampuvammin käyttäytyvän tohtori Loomiksen esittäminen alkaa päivänselvästi kyllästyttämään Pleasencea ja hän näyttää toivovan, että päätyisi vihdoin itse uhriksi. Kun tohtori Loomis selittää miljoonatta kertaa tyhjyydestä Michaelin silmissä, itseäni jopa nauratti tuijottaa tyhjyyttä Pleasencen silmissä.

Halloween 5 lähtee suoraan liikkeelle siitä, mihin Halloween 4 päättyi, mutta näyttääkin lopetuksen Michael Myersin vinkkelistä ja kuinka hän selvisi jälleen hengissä. Siitä tapahtuu sitten vuoden aikahyppy (koska pitäähän näiden leffojen tapahtua aina juurikin halloweenina) ja sama meno jatkuu taas. Tekijät eivät halua tuhlata aikaa sen kummempiin pohjustuksiin, vaan Michael päästetään heti murhareissulleen. Jamien ja Michaelin outoa psyykkistä yhteyttä lukuun ottamatta Halloween 5 ei tuo mitään uutta pöytään. Kyseessä on aika laiska kopio edellisistä osista (paitsi tietty kamalasta Halloween III:sta), joka jaksaa vain paikoitellen viihdyttää ja jännittää. Erityistä kauhun tunnetta ei ole enää mukana, eivätkä tapotkaan ole kovin luovia. Lopulta kauheinta leffassa taitavat olla poliisikaksikko Ross ja Farrah (Frank Como ja David Ursin), jotka yrittävät tuoda mukaan pientä komediallista kevennystä, mutta epäonnistuvat täysin - etenkin taustalla nopeasti soivien musiikkien ja ääniefektien vuoksi.

Halloween 4:n tavoin myös viides elokuva käyttää ensimmäisen tuntinsa tylsien sivuhahmojen jahtaamiseen ja lahtaamiseen, kunnes se vihdoin päättyy jokseenkin kiinnostavaan loppuhuipennukseen. Viimeinen puolituntinen toimii tarpeeksi menevästi ja tarjoaa edes jonkinlaista jännitettä. Ohjaaja Dominique Othenin-Girard yrittää kovasti kopioida John Carpenterin aikaansaannosta, muttei hoksaa, mikä Carpenterin työssä oli niin piinaavaa. Ihan lopussa leffa yrittää tietty vetäistä maton katsojan jalkojen alta. Tämänkertainen "shokkifinaali" on kuitenkin täysin laimea, eikä jätä katsojalle samanlaista pakottavaa tunnetta katsoa seuraava osa kuin Halloween 4:n loppu teki. Ei Halloween 5 erityisen huono teos ole, mutta se on välittömästi unohdettava ja mitäänsanomaton väliosa.

Sen lisäksi, että ohjaaja yrittää kopioida Carpenteria, myös muutkin tekijät varastavat tuttuja kikkoja. Niitä ei kuitenkaan hyödynnetä mitenkään uusin tai kekseliäin keinoin, vaan häpeilemätön kopiointi on riittänyt tekijöille. Kirjoittajat ovat tainneet sanasta sanaan kopioida lähes kaikki tohtori Loomisin repliikit edellisistä filmeistä, kun taas kuvaajat yrittävät kikkailla samanlaisia otoksia. Leikkauksesta löytyy outoja hyppäyksiä. Yhdessä kuvassa Michael esimerkiksi murtautuu ovesta sisään ja seuraavassa kuvassa hän on jo uhrinsa luona toisella puolella huonetta. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin toimivat ja poliisien outoja juttuja lukuun ottamatta äänimaailmakin on kelvollinen. Säveltäjä Alan Howarth kierrättää Carpenterin alkuperäistä Halloween-tunnusmusiikkia, mutta sentään pimputtelee sitä eri soittimilla pitkin leffan, eikä vain täysin hyödynnä samaa ääniraitaa.

Yhteenveto: Halloween 5 on laimea kauhuraina, jota seuratessa katsoja alkaa todella tuntea tohtori Loomisin kuvaileman tyhjyyden silmissään. Michael Myersin maski on tällä kertaa onneksi saatu näyttämään paremmalta, mutta hahmosta alkaa kadota kaikki uhkaavuus. Potentiaaliset uhrit ovat vieläpä toinen toistaan rasittavampia tyyppejä, että katsoja huomaakin nopeasti olevansa murhaajan puolella. Tapot ovat kuitenkin harmillisen tylsiä, eikä leffa millään nappaa mukaansa tai jännitä. Oikeastaan vain Jamien ja Michaelin mielten välille muodostuva psyykkinen yhteys jaksaa kiinnostaa. Danielle Harris tekee oikein hyvää työtä pienen Jamie-tytön roolissa. Sen sijaan Donald Pleasence näyttää tosissaan menettäneen mielenkiintonsa elokuvasarjaa kohtaan. Halloween 5:ä voi suositella vain leffasarjan kovimmille faneille ja muille, jotka haluavat välttämättä nähdä Michaelin kaikki tapposeikkailut. 

Hyvää halloweenia kaikille lukijoille ja palataan ensi vuonna sarjan pariin elokuvalla Halloween: The Curse of Michael Myers (1995)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween 5: The Revenge of Michael Myers, 1989, Magnum Pictures Inc., Return of Myers, Trancas International Films

Arvostelu: Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ VIII - JASON MANHATTANILLA

FRIDAY THE 13TH PART VIII: JASON TAKES MANHATTAN

Ohjaus: Rob Hedden
Pääosissa: Jensen Daggett, Scott Reeves, Peter Mark Richman, Barbara Bingham, V. C. Dupree, Kelly Hu, Sharlene Martin, Saffron Henderson, Martin Cummins, Warren Mundson, Fred Henderson, Gordon Currie, Todd Caldecott, Tiffany Paulsen ja Kane Hodder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Slasher-kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) esitteli maailmalle kunnolla murhaaja Jason Voorheesin ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verisessä vuorokaudessa (Friday the 13th Part III - 1982) hahmo sai ikonisen lätkämaskinsa. Neljäs elokuva Friday the 13th: The Final Chapter (1984) oli tarkoitettu sarjan päätösosaksi, mutta sen menestyksen myötä tehtiin Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th: A New Beginning - 1985). Perjantai 13. päivä, osa 6 (Friday the 13th Part VI: Jason Lives - 1986) yritti tehdä sarjasta humoristisemman, kun taas Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri (Friday the 13th Part VII: The New Blood - 1988) toi mukaan lisää yliluonnollisuutta. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten suunnitelmat jatkaa sen tarinaa päätettiin unohtaa. Uuden veren ohjaaja John Carl Buechler ja päätähti Lar Park Lincoln olivat molemmat kirjoittaneet omat versionsa jatkotarinasta, mutta Paramount Pictures päättikin ottaa uudeksi ohjaajaksi ja kirjoittajaksi Rob Heddenin, jolla oli yhtiötä miellyttäviä ideoita seuraavan osan suunnasta. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla sai ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys ja kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse tutustuin sarjaan vuonna 2015, kun näin vuoden 2009 uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th. Arvostelin sen perjantaina 13. toukokuuta 2016 ja päätin ottaa perinteeksi arvostella koko sarjan, yksi leffa jokaisena perjantai 13. päivänä. Nyt olemme päässeet sarjan kahdeksanteen filmiin.

Nuori pari Jimmy ja Suzi ovat veneilemässä Crystal Lakella, kun he sattuvat vahingossa herättämään järven pohjassa lojuvan Jason Voorheesin henkiin... taas. Crystal Laken leirin ollessa hylätty, Jason päättää lähteä etsimään uhreja muualta.

Herättyään (jälleen kerran) kuolleista, Jason päättää heti lähteä purkamaan suurta inhoaan teinejä kohtaan. Tällä kertaa lätkämaskisen murhaajazombin joutuu kohtaamaan opiskelijaryhmä, joka koostuu mm. kiltti tyttö Renniestä (Jensen Daggett), tähän hieman ihastuneesta Seanista (Scott Reeves), nyrkkeilijä Juliuksesta (V. C. Dupree), kaveruksista Tamarasta (Sharlene Martin) ja Evasta (Kelly Hu), kitaristi J. J.:stä (Saffron Henderson), sekä kuvaaja Waynesta (Martin Cummins). Vähemmän yllättäen nuoret ovat taas kerran tylsiä tapauksia, joista ei voisi vähempää välittää. Katsojana arvaa heti, kuka tai ketkä jäävät henkiin, ja kuka tai ketkä kuolevat ensimmäisinä. Näyttelijätkään eivät ole kovin hyviä. Opiskelijaryhmän mukana määräilevät opettajat McCulloch (Peter Mark Richman) ja Van Deusen (Barbara Bingham). Van Deusen on mukava, mutta McCulloch on niin rasittava ja julma, että katsoja alkaa suorastaan odottamaan tämän kuolemaa.

Itse Jason Voorhees (Kane Hodder) ei valitettavasti tällä kertaa vakuuta. Hodder on kyllä yhä oiva heppu rooliin ja onnistuu välillä olemaan uhkaava, mutta hahmoa hyödynnetään niin hölmösti, ettei hänestä löydy samaa tehoa kuin parissa viime osassa. Jo pelkästään hahmon ulkoasua on muutettu laimeampaan suuntaan ja Perjantai 13. päivä VII: Uuden veren aidosti karmiva Jason on poissa. Jasonin uusi maskeeraus jääkiekkonaamion alla on myötähäpeällisen huono ja kauheinta on, että sitä vielä esitellään lopussa oikein ylpeästi. Lisäksi Jason on ominut jostain teleporttaamisen taidon, sillä hän vaihtaa läpi leffan hämmentävän nopeasti paikkaa. Jo aiemmin on ollut outoa, kuinka hän saa juoksevat nuoret kiinni kävelemällä hitaasti heidän perässään, mutta tässä hän oikeasti siirtyy paikasta toiseen.

Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla kuulostaa nimenä todella siistiltä. Crystal Laken leirialue ja metsät ovat jo niin nähtyjä, pistetään Jason Voorhees tositoimiin New York Cityssä! Aloittaessaan leffan katselua, katsoja voi jo oikein kuvitella, kuinka Jason tappaa ihmisiä Vapaudenpatsaalla, Times Squarella, Empire State Buildingilla, Brooklyn Bridgellä... Innostus leviää ja katsoja on valmis huikeaan kokemukseen... kunnes tajuaa, että elokuvan nimi on hirveä huijaus. Sen sijaan, että Jason oikeasti riehuisi Manhattanilla, hän päätyy nuorten risteilylle ja hiippaileekin suuren osan ajasta ympäri laivaa. Mitä helvettiä?! Okei, otetaanhan abi-risteilyillekin vanhempia valvomaan nuorten käyttäytymistä, mutta Jason vetää valvontahomman vähän liian pitkälle. Kestää noin tunti ennen kuin Jason pääsee New Yorkiin ja silloinkin kyseessä ovat lähinnä Vancouverin tunkkaiset kujat, sillä New Yorkissa kuvaaminen oli liian kallista. Kyllä Jason käy kääntymässä Times Squarella, mutta se, että leffan englanninkielinen nimi vihjailee sitä, että Jason valtaisi Manhattanin, on kyllä suorastaan paskapuhetta.

Näiden elokuvien taso on heitellyt vuosien mittaan ja sarjan kulkiessa eteenpäin. On huonoa, heikkoa, keskinkertaista ja parhaimmillaan ihan kelvollistakin menoa, mutta Jason Manhattanilla on aikamoinen rimanalitus. Leffa sisältää mahtavan nimen, josta moni sarjan fanikin olisi voinut tehdä paremman elokuvan. Tapot ovat pääasiassa mitäänsanomattomia - etenkin kun raakuudet jätetään pääasiassa näyttämättä - hahmot ovat tavanomaisen tylsiä ja unohdettavia, eikä Jasonkaan onnistu vakuuttamaan. Laivaosuudesta voisi saada mielenkiintoisen, jos leffa todella hyödyntäisi hahmojen pakokauhua siitä, etteivät he voi paeta keskellä merta, mutta eipä filmi tarjoa sitäkään vähää. Pääasiassa laivaosio on pitkäveteistä seurattavaa ja katsoja alkaa jo epäillä, ettei New Yorkiin mennä koskaan. Onneksi loppupäässä New Yorkissa on joitain hauskoja hetkiä. Jason käy veikeän nyrkkitappelun erään nuoren kanssa talon katolla, mikä loppuu hulvattomasti. Lisäksi hän säikäyttää itsestään liikoja luulevat nuorisorikolliset. Muutama hyvä kohtaus lopussa ei kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa ja kokonaisuutena Perjantai 13. päivä VIII - Jason risteilyllä... eikun Manhattanilla on tähän mennessä sarjan huonoin osa.

Kyseessä on ohjaaja-käsikirjoittaja Rob Heddenin ensimmäinen elokuva ja sen myös huomaa. Heddenillä oli loistava idea viedä Jason New Yorkiin, mutta erilaisten syiden vuoksi idea pilattiin täysin. Hedden ei osaa rakentaa tunnelmaa ja hän luottaa liikaa hölmöihin böö-pelotteluihin. Hänen käsikirjoituksensa on myös hätäisesti rustattu, aivan kuin hänen olisi pitänyt kirjoittaa se nopeasti uudestaan, kun Paramount totesi, etteivät rahat riitä kuvaamaan koko filmiä Manhattanilla. Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla ei ole edes tekniseltä toteutukseltaan kaksinen. Niin kuvauksessa kuin leikkauksessa on hyviä ja huonoja hetkiä - ja kun leikkauksessa on huonoja, ne ovat todella huonoja. Valaisu ja lavasteet ovat sentään onnistuneet, mutta maskeeraus on läpi leffan aika kehnoa. Äänimaailma on kömpelösti rakennettu ja mukana on paljon outoja ratkaisuja. Fred Mollinin säveltämät musiikit soivat tarpeeksi toimivasti taustalla, mutta eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla vaikuttaa nimensä perusteella sarjan cooleimmalta osalta, mutta itse elokuva on kaikkea muuta. Nimi on aikamoinen huijaus ja ennen pikaista visiittiä Manhattanilla katsoja joutuu tuskailemaan, seuratessaan, kun Jason pistää yksi kerrallaan risteilyllä olevia nuoria hengiltä. Toinen toistaan tylsemmät ja kehnommin näytellyt nuoret eivät jaksa kiinnostaa ja elokuva on lähinnä tylsä pelottavan sijaan. Kun risteilyltä päästään vihdoin maihin, katsoja tuhahtelee, kun leffa näyttää kerta toisensa perään pienen budjettinsa - oli kyse sitten New Yorkia korvaavista Vancouverin likaisista kujista tai Jasonin surkeista maskeerauksista. Leffasta löytyy pari ihan hilpeää tappoa, mutta muuten elokuva on hirveä rimanalitus jopa Perjantai 13. päivä -sarjan mittapuulla. Saa nähdä, onko seuraava osa, suuresti haukuttu Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) yhtään tätä parempi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan, 1989, Paramount Pictures, Horror Inc., Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989)

BILLIN JA TEDIN USKOMATON SEIKKAILU

BILL & TED'S EXCELLENT ADVENTURE

Ohjaus: Stephen Herek
Pääosissa: Alex Winter, Keanu Reeves, George Carlin, Terry Camilleri, Dan Shor, Tony Steedman, Rod Loomis, Al Leong, Jane Wiedlin, Robert V. Barron, Clifford David, Hal Landon Jr., Amy Stock-Poynton, Bernie Casey, Diane Franklin, Kimberley LaBelle, Clarence Clemons, Martha Davis ja Fee Waybill
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Bill & Ted's Excellent Adventure, eli suomalaisittain Billin ja Tedin uskomaton seikkailu on Keanu Reevesin ja Alex Winterin tähdittämä komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Ed Solomonin ja Chris Mathesonin ideasta hyödyntää collegeaikaisiaan hahmojaan kunnon elokuvassa. He työstivät käsikirjoituksen, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Bill & Ted's Time Van" ja saivat ohjaaja Stephen Herekin innostumaan. Moni yhtiö ei kuitenkaan ollut valmiita rahoittamaan sitä, mutta lopulta he saivat tuottaja Dino de Laurentiisin puolelleen. Keanu Reeves valittiin nopeasti Tediksi, mutta Billin rooliin oli ehdolla mm. River Phoenix, Brendan Fraser ja jopa Sean Penn, kunnes tekijät päätyivät Alex Winteriin. Kuvaukset alkoivat kesällä 1988 ja lopulta Billin ja Tedin uskomaton seikkailu sai ensi-iltansa helmikuussa 1989. Elokuva oli hitti ja vaikka se sai ilmestyessään hieman ristiriitaisia arvioita kriitikoilta, on se vuosien varrella noussut komedian kulttiklassikoksi. Itse olin tiennyt leffasta jo pitkään ja nähnyt meemejä Reevesin esittämästä Tedistä, mutten ollut aiemmin nähnyt elokuvaa. Kuitenkin nyt, kun Reeves ja Winter palaavat vihdoin rooleihinsa vuosien tauon jälkeen elokuvassa Bill & Ted Face the Music (2020), päätin viimein katsoa Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun.

Enemmän bändistään Wyld Stallynsista kuin koulusta välittävät Bill ja Ted ovat repuuttamassa historian. Apu ilmestyy kuitenkin yllättävässä muodossa, kun tulevaisuudesta saapuu mies nimeltä Rufus, joka antaa kaverusten käyttöön aikakoneen, jolla he voivat matkustaa tutustumaan historiaan paikan päällä.

Ennen kuin Keanu "John Wick" Reevesistä tuli toimintastara elokuvien Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991), Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994) ja The Matrix (1999) kautta, hän oli Ted "Theodore" Logan, aikamoinen urpo, joka hengailee parhaan kaverinsa Bill S. Preston, Esquiren (Alex Winter, jonka ura ei lähtenyt samanlaiseen nousuun kuin Reevesin) kanssa, joka on ihan yhtä tyhmä tapaus. Yhdessä he ovat erottamattomat ystävät Bill ja Ted, jotka sanovat monet asiat samaan aikaan, huudahtavat ylistyksiä kuten "excellent" ja soittavat Wyld Stallyns -yhtyeessä, mikä koostuu vain heistä, eli kahdesta kitaristista. Lisäksi he toimivat hyvin samanlaisten idioottihahmojen, kuten Wayne's Worldin (1992) Waynen ja Garthin esikuvina. Aluksi hahmojen tyhmyys saa katsojan pohtimaan, että mitäköhän aloin juuri katsomaan, mutta kun saa heitettyä aivot narikkaan ja pääsee edes jollain tavalla kaksikon tasolle, alkavat Bill ja Ted muuttua yhä vain huvittavammaksi kaksikoksi. Winter sopii erittäin hyvin osaansa, mutta kun olen tottunut näkemään Reevesin kovan luokan toimintasankarina, minulta kesti todella kauan, ennen kuin totuin häneen pöhkönä Tedinä.
     Elokuvassa nähdään myös J. Patrick McNamara ja Amy Stock-Poynton Billin vanhempina, Hal Landon Jr. Tedin tiukkana isänä, George Carlin aikakoneen pojille antavana Rufuksena, sekä mm. George Carlin, Tony Steedman, Al Leong ja Clifford David historiallisina henkilöinä, kuten Napoleonina, Sokrateksena, Tšingis-kaanina ja Ludwig van Beethovenina.

Sen lisäksi, että minulta kesti kauan tottua Keanu Reevesiin idiootin osassa, minulta kesti kauan myös tottua itse elokuvaan. Alkupää aiheutti lähinnä kiusallista myötähäpeää, eikä siis hyvällä tavalla. Lähinnä minua nolotti ja pelkäsin, että koko elokuva olisi sellaista. Aloin kuitenkin vähitellen pääsemään mukaan pöhköilyyn ja vaikkei elokuva erityisemmin naurattanut, oli se tarpeeksi viihdyttävää seurattavaa. Onneksi itse aikamatkustusseikkailun alkaessa leffa onnistui nappaamaan minut paremmin mukaansa. Aikamatkalla ainoa ongelmani oli lähinnä, kuinka pikaisesti kaikkialla käydään. Kun vihdoin olin mielelläni mukana Billin ja Tedin toilailussa, olisin halunnut nähdä sitä enemmän eri aikakausilla. Villissä lännessä on huvittava saluunatappelu ja keskiajalla kaksikon ritariurpoilu saa hymähtelemään positiivisesti.

Loppuhuipennuksessaan Billin ja Tedin uskomaton seikkailu onnistui vihdoin voittamaan minut puolelleen. Yllättäen Billin ja Tedin aikamatkustussekoilua hauskempaa onkin seurata historian henkilöiden ihmettelyä kasarilla. Lopulta suosikikseni hahmogalleriasta nousikin vesiliukumäistä innostuva Napoleon. Pääkaksikon historianesitelmä on lopulta odotuksen arvoinen päätös ja nostaa leffan tasoa lisää. Vaikka elokuvalla kestikin kauan vakuuttaa minut ja kuulun selvästi väärään sukupolveen sitä katsoessani, Billin ja Tedin uskomaton seikkailu osoittautui lopulta oikein mainioksi hyvän mielen hömpäksi. Se on sympaattinen, tyhmä, huvittava ja täysin harmiton teos, eikä mikään ihme, että sen leikkisä luonne innosti monia lapsia ja nuoria ilmestyessään. Kun hymy vihdoin leviää kasvoille, ei se suostu lähtemään loppuelokuvan aikana.

Elokuvan ohjannut Stephen Herek oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Critters - keskiyön nakertajat (Critters - 1986) ennen kuin hän päätti tehdä Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun. Hauskaa, että kaksi hänen ensimmäistä ohjaustaan ovat myös jääneet hänen tunnetuimmiksi teoksikseen. Herek pitää kevyttä tunnelmaa hyvin yllä, mutta häneltä löytyy sama ongelma kuin käsikirjoittajaduo Chris Mathesonista ja Ed Solomonista, etteivät he hulluttele ihan täysillä idean toteutuksessa. Matheson ja Solomon ovat keksineet mainion tarinan, mutta aikamatkaosio kuljetaan pikakelauksella. Mitään komedianeroja he eivät myöskään ole, eikä leffa onnistu kunnolla naurattamaan. Ajan hammas on nakerrellut elokuvaa sieltä täältä, mutta kun kyseessä on tällainen komedia, eivät kököt efektit oikeastaan edes haittaa. Kuvaus on menevää, asut oivalliset ja lavasteet tyylikkäät. On muuten hauskaa, että Billin ja Tedin aikakone muutettiin autosta puhelinkopiksi, sillä tekijät kokivat auton muistuttavan liikaa megahitistä Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), mutta he eivät kai älynneet, että puhelinkoppi taas on varastettu Doctor Whon (1963-) Tardiksesta. Äänimaailmasta löytyy paljon nopeasti rämpytettyjä kitaranuotteja. David Newmanin musiikit säestävät tapahtumia veikeästi.

Yhteenveto: Billin ja Tedin uskomaton seikkailu on mainio hömppäkomedia, mikä jättää hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa. Aluksi Billin ja Tedin pöhköilyyn voi olla vaikeaa päästä mukaan, mutta kun saa vihdoin jätettyä aivot narikkaan, katsoja imeytyy täysillä seikkailuun leveä hymy kasvoillaan. Vaikka aikamatkustustarina onkin oivallinen, historian eri aikakausilla vietetään jopa harmillisen vähän aikaa. Olisin mielelläni nähnyt enemmänkin seikkailuja, hassuttelua ja vaaratilanteita eri vuosisadoilla. Parempaa tarjontaa onkin, kun historian hahmot päätyvät 1980-luvulle ja varsinkin Napoleon jaksaa naurattaa. Muuten filmi ei ole erityisen hulvaton, mutta kyllä siitä hyvät hekottelut löytyy. Alex Winter ja Keanu Reeves ovat mainiot pääkaksikkona, vaikka itseltäni kestikin kauan tottua nykyään toimintatähtenä tunnettuun Reevesiin idioottina. Ajan hammas on nakertanut leffan tehosteita, mutta toisaalta tällaisessa pöhköilyssä se tuo vain oman veikeän lisänsä elokuvaan. Billin ja Tedin uskomaton seikkailu ei varmasti ole jokaisen kuppi teetä, mutta suosittelen sitä silti lämpimästi, jos kaipaatte kevyttä hömppää leffailtaanne, ettekä ole vielä kokeneet Bill S. Preston, Esquiren ja Ted "Theodore" Loganin hullunkurista aikamatkaa. Jos taas ette ole nähneet elokuvaa aikoihin, on se hyvä katsoa nyt uudestaan ennen Bill & Ted Face the Musicin ilmestymistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bill & Ted's Excellent Adventure, 1989, De Laurentiis Entertainment Group, De Laurentiis Film Partners, Interscope Communications, Nelson Entertainment, Soisson/Murphey Productions

Arvostelu: Ghostbusters II (1989)

GHOSTBUSTERS II

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters) oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin.

Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti.
     Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.

Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta.

Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.

Yhteenveto: Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation

Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq