Arvostelu: Papillon (1973)

PAPILLON

Ohjaus: Franklin J. Schaffner

Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman, Don Gordon, Robert Deman, Woodrow Parfrey, Bill Mumy, George Coulouris, William Smithers, Val Avery, Anthony Zerbe ja Victor Jory

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Papillon perustuu Henri Charrièren omaelämäkertakirjaan Vanki nimeltä Papillon (Papillon - 1969), joka kertoo Charrièren vankeudesta Ranskan Guayanassa. Kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot ryhtyivät taistelemaan sen oikeuksista, jotka voitti Continental Distributing. Roman Polanski palkattiin ohjaajaksi ja Warren Beatty päätähdeksi, mutta studio ei onnistunutkaan rahoittamaan filmiä ja joutui myymään oikeudet tuottaja Robert Dorfmannille. Dorfmann kaavaili ohjaajaksi Terence Youngia ja päätähdeksi Charles Bronsonia, ennen kuin Franklin J. Schaffner ja Steve McQueen valittiin hommiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Papillon sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Papillonia, kuullessani siitä vasta vuonna 2017, kun elokuva sai samannimisen uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin vihdoin korjata tämän aukon elokuvasivistyksessäni ja katsoa ja arvostella filmin juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1933 Henri Charrière, lempinimeltään Papillon, tuomitaan murhasta, johon hän on syytön ja lähetetään Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Siellä hän tapaa varakkaan Louis Dagan, jonka rahojen avulla Papillon ryhtyy suunnittelemaan pakoa.

Kymmenen vuotta aiemmin toisenlaista vankilapakoelokuvaa, Suurta pakoretkeä (The Great Escape - 1963) tähdittänyt Steve McQueen näyttelee tässä Henri Charrièreä, joka on saanut rintaansa koristavasta perhostatuoinnista lempinimen Papillon ("papillon" on ranskaksi "perhonen"). Henrin, eli Papillonin rikolliset puuhat rajoittuvat kassakaappien murtamiseen, mutta häntä syytetään väärin parittajan murhasta ja niinpä hänet passitetaan elinkautiseksi Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Karismaattinen McQueen tulkitsee erinomaisesti hahmoaan ja tämän eri puolia, joita pitkän vankeuden aikana syntyy. Parissa kohtaa hän on erityisen häikäisevä, kun Papillonin psyyke alkaa murtua. Silti hahmo pitää vimmaisesti kiinni aikomuksestaan paeta saarelta, mistä ei kenenkään mukaan pysty pakenemaan.

     Dustin Hoffman taas esittää Louis Dagaa, joka on tuomittu vankeuteen obligaatioväärennyksistä. Hoffmankin on nappivalinta osaansa Louisina, jota ei ole veistetty yhtä kovasta kivestä kuin Papillonia. Erilaiset hahmot lyöttäytyvät pian yhteen, aluksi hyötyäkseen toisistaan, mutta Papillonin ja Louisin välille muodostuu tietty pikkuhiljaa aito ystävyys. McQueenin ja Hoffmanin kemiat kohtaavatkin vakuuttavasti. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa William Smithers vanginvartijana ja Don Gordon, Woodrow Parfrey ja Robert Deman muina vankeina.

Kuten vähän ounastelinkin, Papillon osoittautui hienoksi vankiladraamaksi. Ei se mielestäni nouse lajityyppinsä parhaaksi edustajaksi, Rita Hayworth - avain pakoon -filmin (The Shawshank Redemption - 1994) ollessa mielestäni aina ja ikuisesti vankilaleffojen aatelia. McQueenin ja Hoffmanin vahvojen roolitöiden ja heidän hahmojensa välille rakennetun mainion ja jopa liikuttavan ystävyyden lisäksi Papillon tarjoaa kiehtovan kuvauksen ihmisen mielen murtumisesta, kun ihminen asetetaan tällaiseen ympäristöön. Elokuvan kenties parasta antia on eristysselliosio, joka on vaativaa katseltavaa, mutta joka on ällistyttävän upeasti toteutettu ohjauksensa, tunnelmansa, näyttelijätyönsä ja kummallisten näkyjensä puolesta. Leffa ei toki muutenkaan ole helppoa katseltavaa, mutta silti, yllättävää kyllä, sen kahden ja puolen tunnin kesto vierähtää varsin vauhdikkaasti.

Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen menee kuin siivillä, katsojan seuratessa hahmoesittelyjä ja laivamatkaa vankilalle. Varsinkin sen aikana hahmojen väliset keskustelut pitävät tiukasti mukanaan ja on kiinnostavaa kuulla, mitä tuomittavaa vankimatkustajat ovat tehneet ja kuinka eri vangit suhtautuvat tulevaisuuteensa saarella. Osa murtuu jo matkalla, toiset perille päästyään ja jotkut vasta paljon myöhemmin. Seuraava tunti on myös mielenkiintoinen, erityisesti aiemmin mainitsemani eristysselliosionsa vuoksi. Viimeinen tunti, johon kuuluu itse pakoyritys, on toki koukuttava - sitähän katsoja onkin alusta alkaen halunnutkin nähdä. Pakoyritys ei kuitenkaan ole ihan niin jännittävä ja iskevä kuin voisi toivoa. Viimeisen tunnin aikana heräsikin ensimmäisen kerran ajatus siitä, että filmi kaipaisi kenties ihan minimaalista tiivistämistä.

Elokuvan on ohjannut Franklin J. Schaffner, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa tieteisklassikon Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja parhaan elokuvan Oscar-voittajan Panssarikenraali Patton (Patton - 1970). Schaffner osoittaa lahjojaan myös Papillonissa, pitäen väkevää menoa yllä liki kaiken aikaa. Parhaimmillaan hän saa aikaan mestarillista jälkeä ja heikoimmillaankin elokuva on oikein mainio. Lorenzo Semple Jr:n ja aikoinaan Hollywoodin mustalla listalla olleen Dalton Trumbon käsikirjoitus on oiva ja kiinnostava kuvaus tapahtumista, vaikka kaksikko onkin nähtävästi ottanut vapauksia tositarinasta. Teknisiltä ansioiltaan Papillon on myös hieno. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja varsinkin eristysselliosion aikana valaistusta hyödynnetään näyttävästi. Vankilan lavasteet ovat vaikuttavat ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimitkin ovat tehneet taidokasta työtä. Äänitehosteet kuulostavat alkupäässä hieman päälleliimatuilta, mutta Oscar-ehdokkuuden saaneen Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat usein aivan mahtavat. Schaffner on sen huomannut ja joissakin kohtauksissa Goldsmithin melodiat saavat täysin valokeilan itselleen.

Yhteenveto: Papillon on hieno vankiladraama, joka pitää pääasiassa vahvasti otteessaan. On koukuttavaa seurata matkaa vankilasaarelle, sitten itse vaativaa aikaa vankilassa ja lopuksi tietty vankilapaon yritystä. On kiehtovaa nähdä väkevää kuvausta ihmismielen murtumisesta, eikä leffaa ole aina helppoa katsoa. Karuuden keskelle lämpöä tuo Papillonin ja Louisin välille hiljalleen muodostuva ystävyys, joka johtaa jopa liikuttavuuteen. Steve McQueen ja Dustin Hoffman ovat nappivalinnat päärooleihin. Franklin J. Schaffnerin ohjaus on väkevää ja tekninen puoli on kunnossa Jerry Goldsmithin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Papillon on yksi parhaista vankilaelokuvista ja suosittelen sen katsomista paljon, jos aihe kiinnostaa - etenkin nyt sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Papillon, 1973, Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions

Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq

Arvostelu: Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998)

STAR TREK - KAPINA

STAR TREK: INSURRECTION

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Donna Murphy, F. Murray Abraham, Anthony Zerbe, Gregg Henry, Daniel Hugh Kelly ja Michael Welch
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekistä (1966-) vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin pitänyt koko juttua tylsänä muutamien jaksojen perusteella, jotka olin nähnyt eri Star Trek -sarjoista. Kävinkin katsomassa vuoden 2009 leffan jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. En silti ajatellut alkuperäisten filmien katselua, kunnes huomasin, että tyttöystäväni omisti niistä osan. Katsoimmekin yhdessä Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016 ja se osoittautui todella tylsäksi ja huonoksi. Katsoimme silti sen jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli parannus edelliseen verrattuna, muttei silti kovin kummoinen teos, joten katsoimme sarjan seuraavat leffat, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) vasta monta kuukautta sen jälkeen. Sitten tuli jälleen pidempi tauko, kunnes ostin loput Star Trek -elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991), sekä "Star Trek: The Next Generation" -sarjaa (1987-1994) jatkavat leffat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994) ja Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996). Koska jälkimmäisin niistä oli yllättäen lähestulkoon jopa hyvä elokuva, katsoimme yhdeksännen elokuvan, Star Trek: Insurrectionin, eli suomalaisittain Star Trek - kapinan kaksi päivää Ensimmäisen yhteyden jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvet ja Star Trek - ensimmäinen yhteys!

Suorittaessaan tutkimustehtävää androidi Data menee epäkuntoon, jolloin kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse. He päätyvät rauhallisten ba'kujen planeetalle, jossa he huomaavat jotain hämärää olevan tekeillä.

Patrick Stewart näyttelee jälleen kerran kapteeni Jean-Luc Picardia, joka muuttuu hieman tylsäksi hahmoksi. Kapteeni Picardista muodostuu elokuvan aikana kummallinen romantikko, minkä lisäksi hänen kulttuuritietämyksensä tuntuu nousevan suurempaan asemaan kuin se, että hän olisi kapteeni tai avaruusseikkailija. Toimintatähti kapteeni Picardin ei tarvitse olla, mutta olisi hänestä voinut saada aikaiseksi paljon kiinnostavamman hahmon.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu tietty samasta joukosta kuin kahdessa edellisessäkin elokuvassa. Androidi Data (Brent Spiner) ei ole onneksi tässäkään leffassa ärsyttävä, mutta hänen halunsa olla ihminen on taas kerran voimakkaasti esillä ja alkaa tuntua siltä, ettei se johda ikinä mihinkään. Försti Riker (Jonathan Frakes) on sen sijaan todella unohdettava hahmo tässä leffassa, vaikka hänen suhdettaan Troin (Marina Sirtis) kanssa tuodaan ihan hyvin esille. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) ja lääkintäupseeri Crusher (Gates McFadden) roikkuvat mukana ja heidät nähdään useissa kohtauksissa, mutta he eivät tee tai heille ei tapahdu mitään merkittävää... paitsi että Worfille tulee elokuvassa finni, josta on saatu aikaan niin surkean kamala vitsikohtaus, että oikein hävetti. Konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) tosin herättää huomion, sillä näyttelijän omat silmät nähdään ensimmäistä kertaa ilman mitään piilolinssejä tai outoa visiiriä.
     Rauhalliset ba'kut ovat kuin Star Trek -maailman amissit; he ovat eristäneet itsensä täysin teknologiasta, joten heidän kylänsä on paljon vanhanaikaisempi kuin mikään muu filmissä. Tärkeimmät ba'kut elokuvassa ovat Donna Murphyn näyttelemä Anij, jolla on jonkinlaisia kykyjä; Michael Welchin esittämä nuori Artim, joka yrittää opettaa Dataa leikkimään; ja Daniel Hugh Kellyn näyttelemä Sojef. Jälkimmäinen kolmikosta on myös niitä hahmoja, jotka lähinnä roikkuvat mukana, mutta Anijille on luotu juttua kapteeni Picardin kanssa. Artimin ja Datan välinen kaveruus on ihan kiva lisäys, mutta loppujen lopuksi se tuntuu vain aika hölmöltä.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony Zerbe Tähtilaivaston amiraali Doughertynä, sekä F. Murray Abraham ja Gregg Henry son'a-lajin edustajina, Ahdar Ru'afona ja Subahdar Gallatinina. Son'at ovat huvittavan näköisiä, sillä heidän naamansa ovat oudon venytetyt. Kolmikosta ei ole vaikea päätellä, ovatko he hyvien vai pahojen puolella...

Harmillisesti Star Trek - kapina ei jatka tason nousua ja ole vihdoin ensimmäinen oikeasti hyvä elokuva vanhoista Star Trekeistä. Se on itse asiassa selkeä lasku ja aika mitäänsanomaton tekele. Filmissä on palattu takaisin ensimmäiseen "The Next Generation" -sarjaan perustuvaan elokuvaan, Star Trek - sukupolviin, jolloin leffa tuntuu enemmän pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta kuin kunnon elokuvalta. Mukana ei ole kunnon seikkailuhenkeä, eikä kyseessä ole edes kunnon tutkimusmatka. Teknologiaa inhoavista ba'kuista selviää vain yksi asia tarinan varrella: he tarvitsevat teknologiaa selvitäkseen. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, jossa ba'ku-lajin jäseniä täytyy pelastaa ja siihen pystyy vain jonkinlaisen vempaimen avulla. Leffan nimen viittaama kapina on myös niin hengetön, ettei sitä voi kunnon kapinaksi edes kutsua. Tapahtumia lähinnä seuraa, mutta elokuva ei saa katsojaa oikeasti kiinnostumaan tarinastaan. Siinä ei ole ajatusta, ei viihdettä, ei jännitystä, eikä edes naurua. Vitsit ovat nimittäin läpikotaisin lähes yhtä huonoja kuin klingonkomentaja Worfin finni. Romantiikkaa leffasta sen sijaan löytyy, mutta valitettavasti sekään ei ole onnistunut. Kapteeni Picardin ja Anijin välinen lempi jää aika ontoksi, kuten jää myös Anij hahmona.

Tarinankerronta on ensimmäisen puoliskon ajan todella kehnoa. Alkupäässä on nimittäin yllättävän vaikeaa päästä mukaan tarinaan, sillä se lähtee käyntiin niin kummallisesti. Kestää kauan, kunnes alkaa ymmärtämään, mitä elokuvassa on meneillään. Mysteerisyys voisi tietty olla oivallinen ratkaisu, mutta siitä ei ole kyse. Filmin pahikset arvaa heti ja asiat ratkeavat helposti. Elokuvalla on vain ongelmia kertoa tarinansa ymmärrettävästi. Myös mukaansatempaavuutta filmistä puuttuu paljon. En tarkoita, että elokuvan pitäisi olla erityisen toiminnallinen, sillä sitä vanhat Star Trekit eivät ole, mutta siinä pitäisi olla jotain, mikä saisi katsojan edes kiinnostumaan, mitä leffassa tapahtuu. Pari toimintakohtausta on kyllä mukana, mutta ne ovat niin kehnosti toteutetut, että katsojana toivoisi senkin vähän olevan täysin minimissä. Pitkäveteinen on tietty tämäkin sarjan osa, mutta pääasiassa se on vain todella unohdettava. Huonon elokuvan määritelmää se ei onneksi saavuta, mutta lähinnä siitä jää mieleen sen heikkous ja mitäänsanomattomuus. Elokuvaan ei harmillisesti ole edes saatu edellisen osan tavoin toimivaa kontrastia futuristisen ja vanhanaikaisen maailman välille. Vastakohdat ovat kyllä olemassa, mutta niitä ei filmissä osata hyödyntää.

Kapinan ohjauksesta vastaa Star Trek - sukupolvien tavoin försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa tällä kertaa, että hänen kuuluisi pysyä kameran edessä. Toisaalta Michael Pillerin käsikirjoitus on jo niin laimea, ettei siitä edes paljoa saisi aikaiseksi. Star Trek - kapina on sentään kelvosti kuvattu elokuva, minkä lisäksi leikkaus on myös ihan hyvää, vaikka rytmitystä olisi pitänyt miettiä tarkemmin. Se, missä leffa onnistuu paria edeltäjäänsä paremmin, on valaisu, sillä kyseessä ei ole yhtä synkkä teos kuin Sukupolvet tai etenkään Ensimmäinen yhteys. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivat, vaikka avaruusalukset sun muut scifijutut näyttävätkin täysin tietokoneella toteutetuilta. Ba'kujen kylän lavaste on tyylikäs ja son'a-olentojen venymismaskeeraukset ovat taidokkaasti (vaikkakin pöhkösti) toteutetut. Ääniefektit eivät ole kummoiset, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaan kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Star Trek - kapina on pitkäveteinen ja unohdettava avaruusseikkailu. Seikkailuksi sitä on tosin vaikea kutsua, sillä siltä se ei oikeastaan tunnu. Elokuvan tunnelma on heikko, eikä se nappaa katsojaa mukaansa. Leffan alkupää on oudon sekava ja kestää pitkään, kunnes tarinasta saa otteen. Kerronta on kömpelöä, eikä mukana ole oikeastaan mitään, mikä oikeasti herättäisi mielenkiinnon. Ainoastaan kapteeni Picardin ja Anijin romanssiin on pienesti panostettu, mutta sekin tuntuu jäävän mitäänsanomattomaksi monen muun asian kanssa. Tekninen toteutuskaan ei ole mitä parhainta, joskin valaisu on parempaa kuin parissa edellisessä osassa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä hahmoille ole kirjoitettu muistettavaa tekemistä. Loppujen lopuksi Star Trek - kapina tuntuu vain venyteltyltä televisiosarjan jaksolta. Venytetyltä, kuten son'a-olentojen naamat. Ei siis ole ihme, etten suosittele filmiä muille kuin koville Star Trek -faneille. Toisaalta jos unenpäästä ei saa kiinni, niin tämän voi laittaa pyörimään ja on luultavaa, että nukkumatti tulee visiitille pian. Ensi viikolla on sitten tiedossa sarjan viimeisen osan, Star Trek: Nemesis -leffan (2002) arvostelu. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Insurrection, 1998, Paramount Pictures, Digital Image Associates