Arvostelu: Papillon (1973)

PAPILLON

Ohjaus: Franklin J. Schaffner

Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman, Don Gordon, Robert Deman, Woodrow Parfrey, Bill Mumy, George Coulouris, William Smithers, Val Avery, Anthony Zerbe ja Victor Jory

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Papillon perustuu Henri Charrièren omaelämäkertakirjaan Vanki nimeltä Papillon (Papillon - 1969), joka kertoo Charrièren vankeudesta Ranskan Guayanassa. Kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot ryhtyivät taistelemaan sen oikeuksista, jotka voitti Continental Distributing. Roman Polanski palkattiin ohjaajaksi ja Warren Beatty päätähdeksi, mutta studio ei onnistunutkaan rahoittamaan filmiä ja joutui myymään oikeudet tuottaja Robert Dorfmannille. Dorfmann kaavaili ohjaajaksi Terence Youngia ja päätähdeksi Charles Bronsonia, ennen kuin Franklin J. Schaffner ja Steve McQueen valittiin hommiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Papillon sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Papillonia, kuullessani siitä vasta vuonna 2017, kun elokuva sai samannimisen uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin vihdoin korjata tämän aukon elokuvasivistyksessäni ja katsoa ja arvostella filmin juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1933 Henri Charrière, lempinimeltään Papillon, tuomitaan murhasta, johon hän on syytön ja lähetetään Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Siellä hän tapaa varakkaan Louis Dagan, jonka rahojen avulla Papillon ryhtyy suunnittelemaan pakoa.

Kymmenen vuotta aiemmin toisenlaista vankilapakoelokuvaa, Suurta pakoretkeä (The Great Escape - 1963) tähdittänyt Steve McQueen näyttelee tässä Henri Charrièreä, joka on saanut rintaansa koristavasta perhostatuoinnista lempinimen Papillon ("papillon" on ranskaksi "perhonen"). Henrin, eli Papillonin rikolliset puuhat rajoittuvat kassakaappien murtamiseen, mutta häntä syytetään väärin parittajan murhasta ja niinpä hänet passitetaan elinkautiseksi Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Karismaattinen McQueen tulkitsee erinomaisesti hahmoaan ja tämän eri puolia, joita pitkän vankeuden aikana syntyy. Parissa kohtaa hän on erityisen häikäisevä, kun Papillonin psyyke alkaa murtua. Silti hahmo pitää vimmaisesti kiinni aikomuksestaan paeta saarelta, mistä ei kenenkään mukaan pysty pakenemaan.

     Dustin Hoffman taas esittää Louis Dagaa, joka on tuomittu vankeuteen obligaatioväärennyksistä. Hoffmankin on nappivalinta osaansa Louisina, jota ei ole veistetty yhtä kovasta kivestä kuin Papillonia. Erilaiset hahmot lyöttäytyvät pian yhteen, aluksi hyötyäkseen toisistaan, mutta Papillonin ja Louisin välille muodostuu tietty pikkuhiljaa aito ystävyys. McQueenin ja Hoffmanin kemiat kohtaavatkin vakuuttavasti. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa William Smithers vanginvartijana ja Don Gordon, Woodrow Parfrey ja Robert Deman muina vankeina.

Kuten vähän ounastelinkin, Papillon osoittautui hienoksi vankiladraamaksi. Ei se mielestäni nouse lajityyppinsä parhaaksi edustajaksi, Rita Hayworth - avain pakoon -filmin (The Shawshank Redemption - 1994) ollessa mielestäni aina ja ikuisesti vankilaleffojen aatelia. McQueenin ja Hoffmanin vahvojen roolitöiden ja heidän hahmojensa välille rakennetun mainion ja jopa liikuttavan ystävyyden lisäksi Papillon tarjoaa kiehtovan kuvauksen ihmisen mielen murtumisesta, kun ihminen asetetaan tällaiseen ympäristöön. Elokuvan kenties parasta antia on eristysselliosio, joka on vaativaa katseltavaa, mutta joka on ällistyttävän upeasti toteutettu ohjauksensa, tunnelmansa, näyttelijätyönsä ja kummallisten näkyjensä puolesta. Leffa ei toki muutenkaan ole helppoa katseltavaa, mutta silti, yllättävää kyllä, sen kahden ja puolen tunnin kesto vierähtää varsin vauhdikkaasti.

Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen menee kuin siivillä, katsojan seuratessa hahmoesittelyjä ja laivamatkaa vankilalle. Varsinkin sen aikana hahmojen väliset keskustelut pitävät tiukasti mukanaan ja on kiinnostavaa kuulla, mitä tuomittavaa vankimatkustajat ovat tehneet ja kuinka eri vangit suhtautuvat tulevaisuuteensa saarella. Osa murtuu jo matkalla, toiset perille päästyään ja jotkut vasta paljon myöhemmin. Seuraava tunti on myös mielenkiintoinen, erityisesti aiemmin mainitsemani eristysselliosionsa vuoksi. Viimeinen tunti, johon kuuluu itse pakoyritys, on toki koukuttava - sitähän katsoja onkin alusta alkaen halunnutkin nähdä. Pakoyritys ei kuitenkaan ole ihan niin jännittävä ja iskevä kuin voisi toivoa. Viimeisen tunnin aikana heräsikin ensimmäisen kerran ajatus siitä, että filmi kaipaisi kenties ihan minimaalista tiivistämistä.

Elokuvan on ohjannut Franklin J. Schaffner, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa tieteisklassikon Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja parhaan elokuvan Oscar-voittajan Panssarikenraali Patton (Patton - 1970). Schaffner osoittaa lahjojaan myös Papillonissa, pitäen väkevää menoa yllä liki kaiken aikaa. Parhaimmillaan hän saa aikaan mestarillista jälkeä ja heikoimmillaankin elokuva on oikein mainio. Lorenzo Semple Jr:n ja aikoinaan Hollywoodin mustalla listalla olleen Dalton Trumbon käsikirjoitus on oiva ja kiinnostava kuvaus tapahtumista, vaikka kaksikko onkin nähtävästi ottanut vapauksia tositarinasta. Teknisiltä ansioiltaan Papillon on myös hieno. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja varsinkin eristysselliosion aikana valaistusta hyödynnetään näyttävästi. Vankilan lavasteet ovat vaikuttavat ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimitkin ovat tehneet taidokasta työtä. Äänitehosteet kuulostavat alkupäässä hieman päälleliimatuilta, mutta Oscar-ehdokkuuden saaneen Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat usein aivan mahtavat. Schaffner on sen huomannut ja joissakin kohtauksissa Goldsmithin melodiat saavat täysin valokeilan itselleen.

Yhteenveto: Papillon on hieno vankiladraama, joka pitää pääasiassa vahvasti otteessaan. On koukuttavaa seurata matkaa vankilasaarelle, sitten itse vaativaa aikaa vankilassa ja lopuksi tietty vankilapaon yritystä. On kiehtovaa nähdä väkevää kuvausta ihmismielen murtumisesta, eikä leffaa ole aina helppoa katsoa. Karuuden keskelle lämpöä tuo Papillonin ja Louisin välille hiljalleen muodostuva ystävyys, joka johtaa jopa liikuttavuuteen. Steve McQueen ja Dustin Hoffman ovat nappivalinnat päärooleihin. Franklin J. Schaffnerin ohjaus on väkevää ja tekninen puoli on kunnossa Jerry Goldsmithin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Papillon on yksi parhaista vankilaelokuvista ja suosittelen sen katsomista paljon, jos aihe kiinnostaa - etenkin nyt sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Papillon, 1973, Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions

Arvostelu: Likainen Harry (Dirty Harry - 1971)

LIKAINEN HARRY

DIRTY HARRY

Ohjaus: Don Siegel
Pääosissa: Clint Eastwood, Andy Robinson, Harry Guardino, Reni Santoni, John Vernon, John Larch, John Mitchum, Woodrow Parfrey ja Ruth Kobart
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

"You've got to ask yourself one question: 'Do I feel lucky?' Well, do you, punk?"

Dirty Harry, eli suomalaisittain Likainen Harry on Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri. Elokuva lähti liikkeelle pariskunta Harry Julian Finkin ja Rita M. Finkin käsikirjoituksesta "Dead Right", mihin he olivat ottaneet vaikutteita todellisen Zodiac-murhaajan tapauksesta 1960-luvulla. Päärooliin pohdittiin mm. John Waynea, Steve McQueenia ja Burt Lancasteria, mutta yksikään ei joko sopinut tai suostunut rooliin. Elokuvaa tuottamassa ollut Jennings Lang myikin elokuvaoikeudet ABC Televisionille, joka aikoi tehdä käsikirjoituksen pohjalta filmin suoraan televisioon, mutta kun yhtiö lopulta koki sen olevan liian väkivaltainen, yhtiö myi elokuvaoikeudet Warner Brosille. Siellä päärooliin haluttiin Frank Sinatra, joka aluksi suostuikin, mutta jätti lopulta projektin. Paul Newmanille tarjottiin roolia, mutta hän ei suostunut. Sen sijaan hän kuitenkin suositteli studiota valitsemaan Clint Eastwoodin, minkä Warner Bros päättikin tehdä. Eastwoodin tähdittämänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Likainen Harry sai maailmanensi-iltansa 21. joulukuuta 1971 - tasan 50 vuotta sitten! Lippuluukuilla leffa oli iso hitti, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein filmi! Ilmestyessään elokuva kuitenkin herätti paljon ristiriitaisia tunteita ja useat kriitikot lyttäsivät sen. Suomessa leffa alun perin jopa kiellettiin, kunnes pitkän valituksen jälkeen elokuva suostuttiin tuomaan valkokankaille tammikuussa 1973, mutta ilman muutamaa, liian väkivaltaisena pidettyä minuuttia. Elokuva joutui myös huonoon maineeseen, kun Australiassa kaksi miestä kopioivat leffan murhaajaa ja sieppasivat koulubussillisen lapsia (lapset pääsivät karkuun ja miehet joutuivat vankilaan). Vuosien varrella filmiä on alettu arvostamaan uudella tavalla ja nykyään monet pitävätkin Likaista Harrya yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse näin leffan serkkuni kanssa aivan liian nuorena. Sillä en kuitenkaan tarkoita, että olisin traumatisoitunut filmin väkivallasta, vaan sitä, että elokuvan hidas tempo sai sen näkymään minulle lähinnä tylsänä. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatsomista ja jopa ostin Blu-raylla viiden osan Likainen Harry -leffasarjaboksin. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että minun täytyy katsoa se uudestaan ja arvostella se juhlan kunniaksi.

San Franciscossa nuori nainen murhataan ja Skorpioniksi itseään kutsuva murhaaja vaatii sadantuhannen dollarin maksua, jottei hän tee sitä uudestaan. Pormestari on valmis maksamaan, mutta komisario Harry Callahan ei aio päästää murhaajaa helpolla, vaan päättää etsiä tämän itse käsiinsä.

1960-luvulla Clint Eastwood oli noussut maailmankuuluksi Sergio Leonen ohjaaman Dollaritrilogian (Trilogia del dollaro - 1964-1966) Nimettömänä miehenä, kivikasvoisena revolverisankarina. Vuonna 1971 Eastwood varmisti paikkansa Hollywood-tähtenä näyttelemällä kivikasvoista komisario Harry Callahania, joka on saanut poliisien joukossa lempinimen "Likainen Harry". Tänä päivänä Harryn rooliin on hyvin vaikea kuvitella ketään muuta, vaikka rooliin harkittiinkin alun perin Sinatran, Waynen ja McQueenin kaltaisia kovia nimiä. Eastwoodista vain huokuu jotain niin rautaista ja karismaattista, että hän saisi pelkällä katseellaankin rosvot antautumaan. Ja silloin, kun pelkkä katse ei riitä, Harry kaivaa esiin uskollisen Magnum .44:nsä ja lausuu ikoniseksi - ei, vaan suorastaan legendaariseksi muodostuneen repliikkinsä. "Well, do you, punk?" Huhhuh, mikä äijä! Eastwood tekee Harrysta välittömästi pidettävän, vaikka tämä kohteleekin kaikkia tylysti. Hahmon tavat toimia ovat kyseenalaiset, eikä hän ole turhaan saanut lempinimeään.
     Elokuvassa nähdään myös John Vernon San Franciscon pormestarina, John Larch poliisipäällikkönä, Reni Santoni Harrylle määrättynä työparina, sekä Andy Robinson Skorpioni-murhaajana. Sivunäyttelijät ovat kaikki mainioita, mutta Robinson on suorastaan mahtava hyytävänä psykopaattina, josta Harry saa täydellisen vastuksen.

Harryn ja Skorpionin välille muodostuva kissa-hiiri-leikki, missä molemmat vaihtavat osapuolia useasti elokuvan aikana, onkin äärimmäisen vangitsevaa seurattavaa heti alusta alkaen. Elokuva ei turhia viivyttele, vaan heti alussa se esittelee tappajan ja rosoisen "sankarin", joka päättää pistää tämän päiviltä itse. Leffa rakentaa jännitettä hitaasti mutta varmasti. Painostava henki on jatkuvasti läsnä ja elokuva on täynnä useita pitkiä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy tiivistymistään. Katsoja siirtyy sohvan reunalle hikipisarat otsalla, kunnes elokuva päättää pistää vauhtia peliin ja alkaa mm. kiivas tulitaistelu kahden korkean rakennuksen kattojen välillä. Kaikin puolin tunnelma on mestarillisesti rakennettu. Ymmärrän hyvin, miksi lapsena elokuva tuntui pitkäveteiseltä, mutta nyt en voinut olla ihailematta Don Siegelin taiturimaista ohjausta ja tapaa rakentaa kohtauksia.

Sen lisäksi, että Siegelin ohjaus pitää tiukasti otteessaan, kohtauksien vangitsevuuteen vaikuttaa tietty isosti myös Eastwood. Hänen roolityössään on vain jotain niin upeaa, että hänen jokainen sanansa, jokainen hengenvetonsa on kuultava. Upeutta vain lisäävät Harryn sarkastiset naljailut, mitkä tarjoavat oivaa huumoria synkän rikostarinan keskelle. Harryn kyyninen maailmankatsomus ja kritisointi ihan kaikkia kohtaan taas tekevät hahmosta jollain tavalla hassun samaistuttavan. Katsojalle muodostuu jopa pakottava tarve nähdä Harry voitokkaana, sillä tätä kannustaa niin paljon. Ja kun vastuskin on niin hienosti näytelty, on aivan mahtavaa, kun Harry ja Skorpioni vihdoin pitkän kiusoittelun jälkeen kohtaavat. Tapahtumat johtavat lopulta fantastiseen finaaliin, mikä tarjoaa katsojalleen niin vahvan tunneskaalan, että sitä saattaa jopa huomata nousseensa ylös lähemmäs televisiota. Heti alussa pohjustettu lopetus on nerokas ja toimii kirsikkana kakun päällä.

Myös tekniseltä toteutukseltaan Likainen Harry on erinomainen teos. Leffa on todella vaikuttavasti kuvattu ja etenkin yölliset kohtaukset näyttävät upeilta. Yökohtauksissa valaisua on käytetty todella harkiten ja usein suuri osa ruudusta on pimeänä. Väärissä käsissä tämä muuttuisi ärsyttäväksi, mutta tämän leffan tekijät osaavat hommansa. Ruudusta näkee aina kaiken tarvittavan, eikä koskaan putoa kärryiltä, että mitä juuri tapahtui ja kuka käväisi kuvassa. Lavasteet ovat oikealla tavalla likaiset ja eletyt, kun taas asut ovat siistit ja tyylikkäät. Lalo Schifrinin säveltämät musiikit tuovat loistokkaan lisäyksen tunnelmaan, mutta muuten äänimaailmasta löytyy kuitenkin ongelmansa. Ainakin omalla Blu-ray -julkaisullani toimintakohtaukset ovat todella kovaäänisiä, mutta hahmojen keskustellessa äänenvoimakkuutta täytyy nostaa huomattavasti, jotta kuulee, mitä kaikki sanovat. Keskustelukohtausten aikana pidin ääniä varmaan tuplasti kovemmalla kuin normaalisti. Ja kuten jo aiemmin totesin, katsojana todella haluaa kuulla kaiken, mitä Harrylla on sanottavanaan. Siihen ei riitä vain tekstitys, vaan Eastwoodin äreä ääni on pakollinen.

Yhteenveto: Likainen Harry on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun. Clint Eastwood on aivan fantastinen pääroolissa etsivä Harry Callahanina, jonka tutkimuksiin hyppää heti innokkaasti mukaan. Karismaattinen Eastwood on silkkaa rautaa läpi leffan ja kylmät väreet kulkevat katsojan läpi Harryn muristessa elokuvahistoriaan ansaitusti paikkansa jättäneet repliikkinsä. Harryn murhaajajahti on koukuttavaa seurattavaa ja jännite vain kasvaa elokuvan kulkiessa eteenpäin. Muutamat kohtaukset ovat likimain piinaavan tiivistunnelmaisia. Don Siegelin ohjaus on voimakasta. Hyvänä lisänä jännityksen keskellä toimivat hauskat sanailut. Kaiken kaikkiaan Likainen Harry on rikostrillerien aatelia ja ehta klassikko, joka jokaisen leffafanin ja jännäreiden ystävän kuuluisi katsoa ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dirty Harry, 1971, The Malpaso Company