Arvostelu: Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982)

HALLOWEEN III - PAHUUDEN YÖ

HALLOWEEN III: SEASON OF THE WITCH

Ohjaus: Tommy Lee Wallace
Pääosissa: Tom Atkins, Stacey Nelkin, Dan O'Herlihy, Michael Currie, Ralph Strait, Jadeen Barbor, Brad Schacter, Garn Stephens, Nancy Kyes, Joshua John Miller, Michelle Walker ja Al Berry
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin slasher-kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kehuttu hitti, joka on ajan myötä noussut suureksi klassikoksi genressään ja jonka murhaajahahmo Michael Myersista on tullut kauhuikoni. Elokuva sai muutama vuotta myöhemmin jatko-osan Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981) ja vaikka sekin oli taloudellinen menestys, sai se kehnot arvostelut. Sarjaa haluttiin tietty jatkaa, mutta Carpenter ja sarjan hänen kanssa yhdessä luonut Debra Hill alkoivat kyllästyä Michael Myersiin ja suostuivat olemaan mukana vain, jos kolmas elokuva keskittyisi johonkin täysin muuhun. Studio suostui ja tekijät alkoivat suunnittelemaan, että siitä lähtien joka vuosi ilmestyisi uusi Halloween-elokuva, mikä kertoisi aina uudenlaisen tarinan. Käsikirjoitusta alkoi työstämään scifi-kirjoittaja Nigel Kneale, mutta kun studio ei ollut tyytyväinen hänen tekstiinsä ja vaati enemmän verta ja shokeerausta, Kneale poistui projektista, jolloin ohjaajaksi palkattu Tommy Lee Wallace vei tekstin loppuun. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Halloween III: Season of the Witch, eli suomalaisittain Halloween III - pahuuden yö ilmestyi halloweenina 1982 (Suomeen elokuva saapui vasta tammikuussa 1984). Elokuva sai murska-arvostelut ja se menestyi selvästi heikommin kuin kaksi aiempaa osaa - pääasiassa Michael Myersin puuttumisen vuoksi. Vuosien varrella leffa on onnistunut kuitenkin löytämään vannoutuneet faninsa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä filmiä. Tutustuin Halloween-sarjaan joitain vuosia sitten, kun näin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Pari vuotta sitten näin ensimmäistä kertaa alkuperäisen Halloween - naamioiden yön ja joka katselukerralla ihastun siihen yhä enemmän. Kun kirjoitin siitä pari vuotta sitten arvostelun halloweeniksi, päätin, että kirjoitan siitä lähtien joka halloweeniksi arvion yhdestä sarjan elokuvasta juhlistamaan päivää. Viime vuonna käsittelyssä oli Halloween II - tappajan paluu, joten nyt oli aika katsoa, mitä kummaa Halloween III - pahuuden yö tarjoaa...

Viikkoa ennen halloweenia sairaalaan tuodaan mies, joka pitää tiukasti kädessään halloween-naamaria ja varoittaa, että kaikki tulevat kuolemaan. Kun mies yöllä murhataan, lääkäri Daniel Challis ja kuolleen miehen tytär Ellie lähtevät selvittämään, mistä on kyse?

Tom Atkins näyttelee lääkäri Daniel Challisia, jota luultavasti yksikään nainen ei halua työkaverikseen. Daniel puhuu ehdottelevasti ja jopa yhdessä kohtaa läpsäisee sairaanhoitajan takapuolta. Ja tästä hahmosta pitäisi olla kiinnostunut ja hänen kanssa pitäisi lähteä selvittämään mysteeriä? Ei kiitos. Ongelmat kun eivät lopu vain törkeään käytökseen naisten seurassa, vaan Daniel vain on todella tylsä hahmo, eikä asiaa auta Atkinsin huono roolisuoritus. Atkins tekee asiat vähän siihen suuntaan ja kun hänestä yritetään saada irti jotain, menee homma ylinäyttelemisen puolelle.
     Eipä naispäähahmo Ellietä esittävä Stacey Nelkin sen parempaa työtä tee. Nelkin on itse asiassa jopa kehnompi kuin Atkins, sillä hänestä näkyy koko ajan, että hän yrittää parhaansa mukaan näytellä. Hän ei ole koskaan luonteva roolissaan, vaan jatkuvasti tuntuu siltä, että joku vain näyttelee erilaisia tunteita. Hahmona Ellie on kanssa tylsä tapaus, eikä hänestä koskaan irtoa kunnon surua isänsä (Al Berry) kuolemaa kohtaan. Lisäksi on käsittämätöntä, että Elliekin lankeaa Danielin pervoiluun ja vieläpä ilman, että kaksikon välille on edes yritetty luoda mitään romanttista säpinää. Ja turha odottaakaan, että Nelkinin ja Atkinsin väliltä löytyisi koskaan minkäänlaista kemiaa.
     Elokuvassa nähdään myös Dan O'Herlihy salaperäisen Hopea Apila -firman pomona, Michael Currie motellinomistajana, Ralph Strait leluja kauppaavana Buddy Kupferina ja Jadeen Barbor ja Brad Schacter tämän perheenä, sekä Nancy Kyes Danielin ex-vaimona ja Joshua John Miller ja Michelle Walker heidän lapsinaan. Kun näkee Danielin käytöksen naisten seurassa ja kuinka tämä vaikuttaa jatkuvasti laiminlyövän lapsiaan, ei ole ihme, että hänen vaimonsa on jättänyt hänet.

Kuten arvostelun alussa kävi selväksi, ei Halloween III - pahuuden yö nimestään huolimatta jatka millään tavalla kahden ensimmäisen Halloweenin tarinaa. Michael Myers on kuitenkin tavallaan saatu mukaan, sillä tässä leffassa nähdään parikin kertaa, kun hahmot katsovat televisiosta alkuperäistä Halloween - naamioiden yötä! Elokuva siis tiedostaa Carpenterin elokuvan olevan elokuva. Jos tästä erikoisesta ratkaisusta ei ole tietoinen, vaan luulee Halloween III:n loogisesti jatkavan aiempien filmien tarinaa, on katsoja varmasti totaalisen hämmentynyt, että mitä ihmettä tulikaan juuri alettua katsomaan? Tämähän tuntuu enemmän joltain Stephen Kingin välityökirjaan perustuvalta, suoraan televisioon tehdyltä kauhurainalta. Vaikka King on tehnyt useita arvostettuja kirjoja ja niiden pohjalta on tehty hienoja filmejä, mahtuu joukkoon myös paljon heikkoja teoksia ja niistä tehtyjä vielä huonompia elokuvia. Siltä Halloween III - pahuuden yö tuntuu.

Omalla tavallaan ymmärrän hyvin, mikseivät Carpenter ja Hill halunneet jatkaa Michael Myersin tarinaa - kuten myöhemmät sarjan osat tulevat todistamaan, elokuvat alkavat väkisinkin toistamaan itseään, eivätkä he halunneet tehdä samaa filmiä kolmatta kertaa. Halloweenien muuttaminen elokuvasarjaksi, missä jokainen osa kertoo uuden tarinan, voisi olla toimiva idea, jos tekijät eivät olisi mokanneet näin pahasti ensimmäisen yrityksen kanssa. Kyseessä on todella surkea elokuva monin eri tavoin. Vaikka sen mysteeri on ihan kiinnostava, paljastukset arvaa nopeasti ja tarina itsessään on pitkästyttävä. Elokuva ei ole myöskään pelottava. Ei edes hieman jännittävä. Ottaen huomioon, kuinka huonosti leffa on nähnyt aikaa, on se nykyään lähinnä naurettava. Jo pelkkä pahojen tapahtumien syy on naurettava. Tai siis syy ja syy... leffa ei oikeastaan edes anna erityistä syytä sille, miksi joku haluaa tehdä pahoja asioita. Filmin yritykset kauhistuttaa kompastuvat pahasti omaan nilkkaansa ja shokeeraavaksi tarkoitettu loppu saa katsojan lähinnä ihmettelemään, että tässäkö se nyt oli? Puolitoista tuntia hukkaan heitettyä aikaa.

Halloween III - pahuuden yö on Tommy Lee Wallacen esikoisohjaus ja toinen käsikirjoitus ja sen myös huomaa. Wallace oli työskennellyt alkuperäisessä Halloweenissa lavastajana ja häntä oli pyydetty ohjaamaan Halloween II - tappajan paluu, mutta hän oli kieltäytynyt. Hän olisi voinut kieltäytyä tästäkin, sillä Wallace tekee niin huonoa työtä. Hän ei osaa rakentaa minkäänlaista jännitettä, eikä saa näyttelijöistä lähes mitään irti. Lisäksi hänen käsikirjoituksensa on täynnä yksiulotteisia hahmoja, tylsää tarinaa ja typeriä ratkaisuja. Sentään filmi on tarpeeksi kelvollisesti kuvattu. Leikkaus on paikoitellen hutiloivaa ja ääniefektit ovat todella kömpelösti istutettu mukaan. Automatkan aikana voi selkeästi kuulla, että näyttelijät ovat vain käyneet nopeasti äänittämässä repliikkinsä studiossa, minkä lisäksi kenkien kopinaa ylikorostetaan läpi leffan. Yhteen kohtaukseen tekijät ovat saaneet luotua yllättävän ällöttävää kuvastoa, mutta siihen se sitten jää. Loppujen lopuksi paras (ja lähestulkoon ainoa hyvä) asia leffassa on "London Bridge is Falling Down" -lorua kopioiva Hopea Apila -firman mainosrenkutus... ja sekin on aika ärsyttävä!

Yhteenveto: Halloween III - pahuuden yö on surkea kauhuelokuva, mikä enemmän naurattaa huonoudellaan kuin pelottaa muka-karmivilla jutuillaan. Leffa on todella pitkäveteinen, sillä sen tarina on erittäin tylsä, eivätkä hahmotkaan kiinnosta. Lääkäri Daniel Challis on pahemman luokan pervo ja häntä esittävä Tom Atkins on huono roolissaan. Vielä surkeampi on naispääosa Stacey Nelkin, josta huomaa, että tämä vain yrittää näytellä. Atkinsin ja Nelkinin väliltä ei tietenkään löydy minkäänlaista kemiaa. Pahisten "ilkikurinen" juoni on lähinnä koominen ja homma muuttuu yhä vain typerämmäksi, mitä pidemmälle leffa etenee. Ensikertalaisohjaaja Tommy Lee Wallace ei osaa rakentaa minkäänlaista tunnelmaa ja hänen käsikirjoituksensa on suorastaan surkea. Elokuva ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan, vaan näyttää suoraan televisioesitykseen tehdyltä rainalta. Mukaan mahtuu yksi oivallisen ällö hetki, sekä ärsyttävän veikeä mainoslaulu, mutta eivätpä ne tätä elokuvaa pelasta. On toisaalta ihan mielenkiintoinen idea, että Michael Myersin tarinan jatkamisen sijaan Halloween-sarja olisikin keskittynyt tekemään itsenäisiä kauhukertomuksia. Mutta kun ensimmäinen yritys tästä ideasta on näin järkyttävän kehno, onko ihme, että Myers tuodaan takaisin heti seuraavassa osassa? Suosittelenkin vain hyppäämään Halloween II - tappajan paluusta suoraan Halloween 4:ään ja jättämään tämän häpeäpilkun kokonaan välistä. Kaveriporukalla katsottuna tämän huonoudesta voi tehdä hyvin pilkkaa, mutta yksin katseltuna Halloween III - pahuuden yö on lähinnä vain tuskallinen ja pitkästyttävä kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween III: Season of the Witch, 1982, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company

Arvostelu: Perhe Addams (The Addams Family - 2019)

PERHE ADDAMS

THE ADDAMS FAMILY

Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon
Pääosissa: Charlize Theron, Oscar Isaac, Chloë Grace Moretz, Finn Wolfhard, Nick Kroll, Conrad Vernon, Allison Janney, Elsie Fisher, Snoop Dogg, Bette Midler, Martin Short, Catherine O'Hara ja Pom Klementieff
Genre: animaatio, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Addams Family, eli suomalaisittain Perhe Addams perustuu Charles Addamsin sarjakuviin, mitkä hän aloitti vuonna 1938. Sarjakuvat nousivat nopeasti suosioon ja niiden pohjalta tehtiin televisiosarja The Addams Family, mikä pyöri vuodesta 1964 vuoteen 1966. Sarjakuvista tehtiin myös animaatiosarjat The Addams Family (1973), The Addams Family: The Animated Series (1992-1993), sekä näytelty sarja The New Addams Family (1998-1999). Vuonna 1991 ilmestyi elokuva The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family) ja vuonna 1993 se sai jatko-osan Addams Family II (Addams Family Values). Saban-yhtiö yritti aloittaa uutta sarjaa tekemällä leffan Addams Family - Sukukokous (Addams Family Reunion - 1998), mutta se haukuttiin lyttyyn, eikä sarjaa tehty. Vuosien varrella perhe on esiintynyt myös Scooby-Doossa (1972-1973) ja heistä yritettiin tehdä musikaalisarja The Addams Family Fun-House, mutta se ei kuitenkaan edennyt pilottijaksoa pidemmälle. Vuonna 2010 Universal- ja Illumination-yhtiöt hankkivat sarjakuvien elokuvaoikeudet ja alkoivat suunnittelemaan nukkeanimaatioleffaa, jonka ohjaajana toimisi Tim Burton. Kuitenkin 2013 Metro-Goldwyn-Mayer sai oikeudet ja ryhtyi tekemään omaa animaatioelokuvaansa. Pitkän suunnittelun jälkeen animointiprosessi alkoi ja nyt uusi Perhe Addams -elokuva saa ensi-iltansa. Itselleni Addamsin perhe ei ole entuudestaan muuten tuttu kuin että tiedän, että siitä on tehty lukuisia sovituksia. Meninkin positiivisin mielin katsomaan tätä uutta elokuvaa ja selvittämään, mistä oikein on kyse...

Kaikenlaista kammottavaa rakastava Addamsin perhe hoksaa, että heidän sumuisen vuorensa juurelle on rakennettu kaupunki. Kaupunki on mukana tosi-TV -ohjelmassa, jonka juontaja Margaux Needler yrittää saada kaupungin taloja myytyä ohhelman kautta. Margaux kuitenkin uskoo, että Addamsin perheen synkkä ja karmiva kartano pelottaisi mahdolliset ostajat, joten hän päättää tehdä kartanoon muutoksia vaikka väkisin.

Addamsin perheeseen kuuluvat vanhemmat Morticia (äänenä Charlize Theron) ja Gomez (äänenä Oscar Isaac), sekä heidän lapsensa Wednesday (Chloë Grace Moretz) ja Pugsley (Finn Wolfhard). Hahmoissa on hauskaa, kuinka he ihastuvat kaikkeen pelottavaan, kuten aavetaloihin ja spritismiin, mitä muut pitäisivät vain kauhistuttavana. On huvittavaa, kun hahmot näkevät jotain hirveää ja sanovatkin sitä hirveäksi, mutta pelkästään kehuvalla tavalla. Harmillisesti yksilöinä hahmot ovat aika tylsiä, lukuunottamatta Wednesday-tytärtä, jolla on teini-ikään kuuluva kapinavaihe päällä. Tässä tapauksessa se tosin tarkoittaa, että Wednesday alkaa pukeutumaan kuin kaikki ns. "normaalit", mikä ärsyttää eritoten hänen äitiään. Pugsley-pojalla on suuri into räjähdyksiin, mutta hän jää silti aika mitäänsanomattomaksi. Vanhemmat pyörivät kaiken aikaa mukana, mutta etenkin isä Gomez on lopulta tylsä tapaus. Perheen kanssa kartanossa asustelevat totta kai hovimestari Lurch (ohjaaja Conrad Vernon), irtokäsi Thing, leijona Kitty, mustekala Socrates, lihansyöjäkasvi Cleopatra ja elävä puu Ichabod.

Tarinan antagonisti on omaa televisio-ohjelmaansa pyörittävä Margaux Needler (Allison Janney), joka haluaa kaiken olevan iloista, samanlaista ja teennäistä - vähän niin kuin hän itse, mistä hahmot osuvasti huomauttelevatkin pitkin leffaa. Margaux toimii vertauskuvana erilaisuutta vastustaville ihmisille ja paikoitellen hänen vuorosanansa ovatkin kuin internetin kommenttipalstoilta poimittuja typeryyksiä, mikä saa lähinnä nolostumaan, kuinka myötähäpeällistä joidenkin käytös voikaan olla.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Gomezin todella ärsyttävä veli Fester (Nick Kroll), Gomezin ja Festerin äiti (Bette Midler), Mortician kuolleet vanhemmat (Catherine O'Hara ja Martin Short), It-serkku (Snoop Dogg), sekä Margauxin tavis-tytär Parker (Elsie Fisher), jonka kanssa Wednesday ystävystyy. Ääninäyttelijät ovat rooleissaan pääasiassa mainioita (Janney loistaa teennäisenä Margauxina, mutta Kroll raivostuttaa typeränä Fester-setänä), miksi onkin harmi, etteivät heidän hahmonsa ole kovin kummoisia. Voi olla, että sarjakuvia lukeneet tai televisiosarjoja ja elokuvia katsoneet Addamsin perheen fanit ovat vain riemuissaan, nähdessään tutut hahmot jälleen, eikä heitä haittaa, kuinka kömpelösti tämä kyseinen elokuva heitä käsittelee, mutta uusille tulokkaille leffa ei paljoa tarjoa.

Perhe Addams voi hyvinkin olla mitä parhainta viihdettä lapsille, jotka ovat alkaneet kiinnostumaan jostain hieman pelottavammasta, mutta eivät ole todellakaan vielä valmiita katsomaan oikeita kauhuleffoja. Jos Sonyn Hotel Transylvania -animaatiot (2012-2018) ovat iskeneet, voi tämäkin toimia erittäin hyvin. Elokuva esittää kaikki "karmivat" asiansa komedian kautta, jotta lapsi ei varmasti pelkäisi, eikä se yritäkään koetella lapsikatsojan rajoja, kuten vaikkapa Corpse Bride (2005) tai Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009). Leffa sisältää paljon huumoria ja monet sen pöhköilyistä ilahduttavat perheen pienimpiä. Lisäksi mukana on oivallista sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeää niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva kritisoi vahvasti kaikenlaisia rasisteja ja muita älykääpiöitä, jotka meuhkaavat niin internetissä kuin luonnossakin.

Itse pidin siitä, että leffa haluaa painottaa hyvää sanomaa ja siitä, kuinka Addamsin perheelle karmivat asiat ovat täysin normaaleja. Heidän elämänsä on hyvinkin erilaista ja on hauska nähdä erilaisia pieniä yksityiskohtia, joilla sitä esitetään. Hovimestari Lurch ei esimerkiksi imuroi, vaan levittää pölyä ympäri kartanoa. Lettien sijaan Wednesdaylla onkin hiuksista muotoillut hirttosilmukat. Valitettavasti muuten en pitänyt Perhe Addamsista. Vaikka mukana on huvittavia hetkiä, on huumori suurimmaksi osaksi kehnoa; jotkut vitseistä ovat jopa todella ala-arvoisen surkeita. Perheenjäsenet eivät tosiaan ole kiinnostavia, eivätkä siten heidän juonikuvionsakaan ole. Wednesdayn kapinavaihe on hauska idea, mutta sen sijaan Pugsleyn valmistautuminen jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, mihin liittyy sapeli ja kai tanssiminen (filmi ei vaivaudu selittämään, mitä siinä tarkalleen tehdään) on todella tylsä juonikuvio. Päätarina Margauxin TV-ohjelmasta on myös tylsä, sekä ennen kaikkea hätäisesti ja laiskasti kerrottu. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa ja vaikka se kulkee nopeasti eteenpäin, aika käy paikoitellen pitkäveteiseksi. Lopetus vasta kehno onkin.

Perhe Addamsin animointikaan ei vakuuta. Vaikka mukana on joitain yksityiskohtia, ovat taustat usein todella pelkistettyjä ja jopa viimeistelemättömiä. Filmi näyttää siltä, millaista jälkeä Pixar sai aikaan 20 vuotta sitten animaatioissaan. Paikoitellen animointi on niinkin heikkoa nykypäivän muihin animaatioteoksiin verrattuna, että voisi luulla Perhe Addamsin olevan suoraan televisioesitystä varten tehty, joka saikin viime hetkellä teatterilevityksen. Hahmot ovat fanien onneksi hyvin pitkälti samannäköiset kuin Addamsin sarjakuvissa. Filmin visuaalinen ilme tuo vahvasti mieleen Tim Burtonin tyylin niin hahmojen ulkonäössä kuin synkkyyden ja värikkyyden vastakkainasettelussa. Elokuva olisikin visuaalisesti varmasti paljon kiehtovampi, jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat käyneet toteen ja Burton olisi ohjannut elokuvan. Leffa olisi myös luultavasti paremmin tahditettu ja käsikirjoituskin olisi laadukkaampi. Nykyiset ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan eivät saa rakennettua kunnon tunnelmaa, eivätkä he selvästi usko lapsikatsojiensa keskittymiskykyyn tarpeeksi. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu ja Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit ovat usein toimivat. 1960-luvun The Addams Family -sarjan veikeä tunnuslaulu kuullaan pariinkin otteeseen, mikä varmasti ilahduttaa faneja.

Yhteenveto: Perhe Addams on harmillisen laimea animaatioelokuva, mikä saattaa hahmojen fanien lisäksi ilahduttaa lapsia, mutta ei tarjoa muille lähes mitään. Tarina ei ole kovin kiinnostava, eivätkä vitsit oikeastaan naurata, vaan lähinnä vain hävettävät. Elokuvalla on kauhea kiire ja siihen on tungettu liikaa kaikenlaista mukaan, kuten täysin yhdentekevä sivujuoni Pugsley-pojan aikuistumisriitistä, mutta silti filmi onnistuu olemaan tylsä. Hahmot jäävät aika mitäänsanomattomiksi, jos he eivät ole entuudestaan tuttuja ja ainoastaan kapinoiva Wednesday-tyttö herätti mielenkiintoni. Leffa ei ole edes animoitu kovin hyvin ja etenkin taustat näyttävät usein viimeistelemättömiltä. Vuonna 2019 voisi odottaa laadukkaampaa jälkeä ison studion animaatioleffalta. Sentään mukana on hyvää sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeä opeteltava niin lapselle kuin monelle aikuisellekin, jotka ovat unohtaneet käytöstapansa. On kiva, että lapsille on tehty viihdettä näin halloweenin aikaan ja jos haluatte käydä katsomassa muksunne kanssa jotain vähän "karmivampaa", voi Perhe Addams toimia. Hahmojen fanit voivat myös vilkaista elokuvan, mutta muita suosittelen vain skippaamaan tämän laiskan tekeleen. Elokuvalle on jo nyt ilmoitettu jatko-osa, jonka on tarkoitus ilmestyä vuonna 2021. Tämän jälkeen odotukseni jatkoa kohtaan ovat todella alhaiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Addams Family, 2019, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBaun, BronCreative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: Terminator: Dark Fate (2019)

TERMINATOR: DARK FATE

Ohjaus: Tim Miller
Pääosissa: Mackenzie Davis, Linda Hamilton, Natalia Reyes, Gabriel Luna, Arnold Schwarzenegger, Diego Boneta, Enrique Arche ja Alicia Borrachero
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

James Cameronin scifiä, toimintaa ja kauhua yhdistelevä elokuva Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joka keräsi nopeasti vannoutuneen fanikuntansa ympärilleen. Seitsemän vuotta myöhemmin ilmestynyttä suuren budjetin Terminator 2 - Tuomion päivää (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista jatko-osista sekä toimintaelokuvista. Cameron ei saanut pidettyä elokuvan oikeuksia itsellään, vaan ne päätyivät uudelle yhtiölle, joka teki Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), mikä oli kyllä taloudellinen hitti, mutta mikä sai aika kehnoa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta. Alamäki ei kuitenkaan loppunut, sillä Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) ei ollut toivottu suurhitti, eikä sekään lämmittänyt katsojia. Sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertoon ja ne päätyivät Annapurna Picturesille, joka teki leffan Terminator Genisys (2015). Se sai paljon murskaavaa palautetta, eikä leffa yltänyt studion toiveisiin tuottojen määrässä. Skydance-yhtiön johtaja David Ellison otti yhteyttä Cameroniin ja pyysi tätä tuottamaan sarjan seuraavan osan. Cameron suostui sillä ehdolla, että terminaattorin roolista tunnettu Arnold Schwarzenegger olisi mukana ja jos hän voisi tehdä suoran jatkon Terminator 2 - Tuomion päivälle, mikä ei huomioisi lainkaan muita jatko-osia. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja nyt Terminator: Dark Fateksi nimetty elokuva saa ensi-iltansa. Itse tutustuin Terminator-sarjaan lapsena, kun näin Terminator 2:n. Pidin sitä aivan mahtavana teoksena ja katsoin innoissani ensimmäisen Terminatorin. Lapsena pidin myös Terminator 3:sta, mutta jokaisen uusintakatselun jälkeen olen pitänyt siitä yhä vähemmän. Terminator - Pelastus oli mielestäni kelpo leffa ja minua harmittikin, ettei sen tarinaa jatkettu Terminator Genisyksessä. Genisyksestä en pitänyt ja aloin olla varma, ettemme enää näkisi aidosti hyvää Terminator-leffaa. Olinkin todella skeptinen, kun Dark Fatesta ilmoitettiin, eivätkä edes tylsät trailerit saaneet minua vakuutettua. Kävinkin katsomassa leffan hyvin alhaisin odotuksin Filmikela-arvostelusivua pyörittävän ystäväni kanssa.

Yli 20 vuotta Skynetin tuhoamisen jälkeen Sarah Connor ja kyberneettisesti paranneltu Grace joutuvat suojelemaan nuorta Dania uudenlaiselta tuhoajalta.

Linda Hamilton palaa Sarah Connorin rooliin jo lähes 30 vuoden tauon jälkeen. Ja ai että, Hamilton tekee paluunsa hienosti! Hamiltonilla on ikää jo yli 60 vuotta, mutta hän astelee ruutuun sellaisella teräksisellä vimmalla ja karismalla, että voisi luulla pahimmankin tuhoajan karkaavan takaisin aikakoneeseen. Sarah Connor on yksi kaikkien aikojen parhaista naissankarihahmoista ja on todella hienoa, että hänen kanssa on onnistuttu jälleen - etenkin kun Emilia Clarke ei harmi vain vakuuttanut roolissa Terminator Genisyksessä. Hamilton on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon ja hän on täysin luonteva pidellessään yhä vain isompaa tykkiä taisteluasennossa. On mielenkiintoista nähdä, mitä Sarahille on tapahtunut vuosien varrella. Hamiltonin paluu Sarahin rooliin on ehdottomasti filmin parasta antia. Arnold Schwarzeneggerkin on tietty mukana, mutten lähde avaamaan hänen rooliaan leffassa sen enempää...

Uusina hahmoina taas esitellään nuori nainen Dani (Natalia Reyes) ja tämän perässä olevat Grace (Mackenzie Davis) ja uusi tuhoaja Rev-9 (Gabriel Luna). Paperilla Danille on onnistuttu kirjoittamaan kehityskaarta läpi leffan, mutta valitettavasti hahmo ei ole kovin kiinnostava, eikä Reyes ole kaksinen roolissa. Dani jää aika tylsäksi tapaukseksi, eikä katsoja välttämättä piittaa hänen suojeluoperaatiostaan. Grace on sen sijaan kiinnostava lisäys ja häneltä löytyy niin mainiot vahvuudet kuin heikkoutensakin. Davis vieläpä hyppää toimintaan mukaan taidokkaasti. Lunan Rev-9 sen sijaan jättää hieman kylmäksi. Tuhoajan uudenlaiset kyvyt ovat kiehtovia ja hahmolla luodaan välillä toimivaa uhkaavuutta, mutta hahmossa ei päästä lähellekään Terminator 2 - Tuomion päivän T-1000:a, mihin siinä selvästi pyritään. Luna on kenties hieman liian kiltin näköinen pääpahikseksi.

Terminator: Dark Faten nimi liikkuu aikamoisella meta-tasolla, sillä Terminator-sarjan on selvästi kohdannut synkkä kohtalo. On nimittäin hyvin todennäköistä, että emme tule enää näkemään aidosti hyvää ja hienoa Terminator-filmiä, mitä kaksi ensimmäistä osaa olivat. Vaikka Dark Fate on selvä parannus Terminator Genisykseen verrattuna ja laadukkaampi jatko-osa Tuomion päivälle kuin Koneiden kapina, ei tämä silti kovin kummoinen elokuva ole. Leffa kierrättää paljon jo nähtyjä kikkoja, eikä se onnistu tarjoamaan mitään vau-elämyksiä, joita kaksi ensimmäistä teosta olivat pullollaan. Terminator - Pelastus antoi toivoa, että sarjaa vietäisiin vihdoin eteenpäin kaavamaiseksi muodostuvasta aikamatkustustarinasta, mutta ei tätä sarjaa voi näköjään millään muulla juonella jatkaa. Tarinaltaan tämä on aika pitkälti sitä samaa kuin kolme ensimmäistä osaa ja mukaan on tuotu vain pari pientä käännettä sekoittamaan pakkaa. Näistä käänteistä huolimatta Dark Fate on todella ennalta-arvattava.

.

Elokuvan nimi myös viittaa hyvin sen synkkyyteen. Dark Fateen on yritetty rakentaa mahdollisimman epätoivoista tunnelmaa, eikä siitä löydy samaa myötähäpeällistä huumoria kuin Terminator Genisyksestä. Elokuva ei myöskään ole yhtä siloteltu ja kiiltävä kuin Genisys, vaan filmin maailmasta on pyritty tekemään rosoisempi ja eletympi. Leffa myös panostaa toimintaansa paremmin kuin muutama edeltäjänsä ja paikoitellen takaa-ajot ja taistelut käyvät jopa jännittävän puolella. Alkupäässä nähtävä autotakaa-ajo on tarpeeksi vakuuttava ja lopputaistosta löytyy paljon hyvää, vaikka se kestääkin lopulta aivan liian kauan. Vaikkei Gabriel Luna täysin vakuuta uutena pahistuhoajana, hahmon sinnikkyys ja kyky löytää sankarit kaikkialta pitävät koko ajan yllä tunteen lähestyvästä vaarasta. Valitettavasti elokuvan draamayritykset toimintakohtausten välissä jäävät aika latteiksi ja niissä huomaa, ettei uusista hahmoista oikeasti erityisemmin jaksa välittää. Välillä leffa käy hieman pitkäveteisen puolella, eikä Dark Fate koskaan tarjoa mitään erityisempää. Elokuvan unohtaa helposti ja onkin surullista, että sarjan taso on laskenut siihen pisteeseen, että se lasketaan positiiviseksi, jos uudesta Terminatorista voi sanoa "olihan tuo ihan katsottava".

Elokuvan on ohjannut ensimmäisen Deadpoolin (2016) ohjaaja Tim Miller, jonka työpanosta ei harmillisesti edes näe. James Cameron on tainnut vedeillä naruista läpi tuotannon, muttei tarpeeksi intensiivisesti, jotta hänen osaamisensa oikeasti näkyisi filmistä. Cameronin kädet ovat täynnä Avatarin (2009) kolmen tai neljän jatko-osan kanssa, eikä hänen uransa tosissaan aloittaneeseen tarinaan palaaminen taida häntä enää aidosti kiinnostaa. David S. Goyerin, Justin Rhodesin ja Billy Rayn työstämä käsikirjoitus sisältää hyviä puolia, mutta paikoitellen he eivät saa aikaiseksi mielenkiintoista dialogia. Heidän tekstinsä kulkee vähän liiankin orjallisesti tuttuja reittejä. Alussa leffa repäisee maton katsojan jalkojen alta, muttei edes yritä tehdä tätä enää toistamiseen. Lisäksi kolmikon tekstistä löytyy aikamatkustusfilmeille tyypillisiä juoniaukkoja. Terminator: Dark Fate on kuitenkin pääasiassa taidokkaasti kuvattu. Mukana on joitain todella näyttäviä kuvia ja usein leikkauskin on onnistunutta. Toiminnan aikana editointi käy välillä silppuamisen puolella, muttei onneksi liian pahasti. Maskeeraukset, lavasteet ja asut ovat tyylikkäät, mutta efektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa. Välillä tehosteet ovat hienoja ja välillä ne taas huokuvat digitaalisuutta. Etenkin parissa toimintakohtauksessa on selvää, milloin näyttelijä vaihtuu digi-ihmiseen. Äänimaailma on kuitenkin taidolla rakennettu ja Junkie XL tekee kelpo työtä toistellessaan tuttuja musiikkeja ja tuoden niihin hieman jotain omaansa.

Yhteenveto: Terminator: Dark Fate on ihan katsottava toimintarymistely. Se on parempi kuin sarjan edellinen osa, Terminator Genisys ja se on parempi jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivälle kuin Terminator 3: Koneiden kapina. Ei se silti kovin kaksinen tekele ole. Filmin juoni on lähes täysin sitä samaa kuin ennenkin ja paikoitellen elokuvan ennalta-arvattavuus tekee siitä pitkäveteisen. Tähän vaikuttavat myös kömpelöt draaman yritykset. Suojeltavasta Danista ei oikein jaksa välittää, eikä häntä esittävä Natalia Reyes vakuuta näyttelijänä. Gabriel Lunakaan ei täysin toimi uhkaavana tuhoajana, mutta Mackenzie Davis hyppää taidolla toimintasankarin osaan. Näyttelijöistä paras on kuitenkin ehdottomasti Linda Hamilton, joka palaa Sarah Connorin rooliin upeasti. Toimintakohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita ja alkupään takaa-ajoon on saatu hyvää jännitettä. Loppuskabailu kuitenkin kestää aivan liian kauan. Jos muutama aiempi Terminator-filmi on iskenyt lujaa, saatat luultavasti pitää myös Terminator: Dark Fatesta. Jos taas olet sitä mieltä, että sarja olisi pitänyt lopettaa Tuomion päivään ja haluaisit lähettää oman tuhokoneesi menneisyyteen varmistamaan tämän, ei Dark Fate tule muuttamaan mieltäsi. Dark Fate on tarkoitettu uuden Terminator-trilogian ensimmäiseksi osaksi ja siinä jätetäänkin joitain juttuja auki. Mutta kun ottaa huomioon, kuinka Terminator - Pelastukselle ja Terminator Genisyksellekään ei koskaan tehty jatkoa, voi olla, että tämäkin jää tähän ja sarja yritetään epätoivoisesti uudelleenkäynnistää joidenkin vuosien päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Terminator: Dark Fate, 2019, Paramount Pictures, Twentieth Century Fox, Skydance Media, Tencent Pictures, Lightstorm Entertainment, Film Victoria, Government of Australia, The New South Wales Government

Arvostelu: Ihmissusi (The Wolf Man - 1941)

IHMISSUSI

THE WOLF MAN

Ohjaus: George Waggner
Pääosissa: Lon Chaney Jr., Evelyn Ankers, Claude Rains, Maria Ouspenskaya, Patric Knowles, Warren William, Ralph Bellamy, Fay Helm, J. M. Kerrigan ja Bela Lugosi
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 12

"Jopa sydämeltään puhdas mies, joka illalla rukoilee,
Voi sudeksi tulla, kun ukonhattu kukkii ja syksyn kuu välkkyilee..."

The Wolf Man, eli suomalaisittain Ihmissusi pohjautuu ikivanhoihin legendoihin ja myytteihin susiksi muuttuvista ihmisistä. Kiehtova taru on tietysti vuosisatojen varrella innostanut ihmisiä käyttämään ihmissutta niin kirjoissa, näytelmissä, sarjakuvissa, peleissä kuin elokuvissakin. Ensimmäinen elokuva tästä pedosta on Universal Picturesin Lontoon ihmissusi (Werewolf of London) vuodelta 1935. Leffa ei kuitenkaan noussut samanlaiseen ikoniseen kauhuklassikkoasemaan kuin tämä kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ihmissusi. Elokuvaa varten käytettiin Jack Piercen vanhaa ihmissusimaskeerausta, minkä hän oli luonut Lontoon ihmissutta varten, mutta mitä sen päätähti Henry Hull ei suostunut käyttämään. Hirviöksi kaavailtiin aluksi Frankensteinia (1931) ja Muumiota (The Mummy - 1932) tähdittänyttä Boris Karloffia, mutta lopulta tekijät päätyivät Lon Chaney Jr:iin. Elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1941 ja se oli kriitikoiden kehuma hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ihmissutta, mutta olen lapsesta asti ollut kiehtounut hirviöstä ja muutama vuosi sitten katsoin leffan uudelleenfilmatisoinnin The Wolfman (2010). Pari vuotta sitten hankin Universalin hirviöklassikoita sisältävän boksin, mistä löytyi myös Ihmissusi, mutta katsoin sen vasta tänä kesänä, kun pidin 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen. Siinä minun täytyi katsoa klassikko, mitä en ollut ennen nähnyt ja päädyin Ihmissuteen. Samalla päätin kirjoittaa elokuvasta arvostelun lähestyvän halloweenin juhlistamiseksi.

Larry Talbot palaa kotiseudulleen isänsä luokse ja saa siellä kuulla legendan sudeksi muuttuvista ihmisistä. Pian käy kuitenkin selville, ettei kyseessä olekaan pelkkä legenda...

Lon Chaney Jr. näyttelee Larry Talbotia, jonka kautta katsoja tutustuu myytteihin ihmissusista. Larry on mukava ja hyväkäytöksinen mies, jolla on kuitenkin taipumusta käyttää kaukoputkeaan kyseenalaisesti. Larryn matka on kiinnostavasti kirjoitettu läpi leffan ja Chaney Jr. tuo hyvin hahmon moniulotteiset tuntemukset esille.
     Evelyn Ankers taas esittää Gwen Conliffea, isänsä (J. M. Kerrigan) antiikkikaupassa työskentelevää neitoa, johon Larry iskee silmänsä ja joka kertoo Larrylle ihmissusilegendasta. Gwenkin on omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus, eikä onneksi ole mikään perinteinen avuton neito hädässä -tyyppinen ratkaisu, vaikka katsojana arvaakin heti, että hän joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan ihmissuden silmästä silmään.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Claude Rains Larryn rikkaana isänä, Draculan roolista tuttu Bela Lugosi ja Maria Ouspenskaya mustalaisennustajina, Fay Helm Gwenin ystävänä Jennynä, sekä Warren William tohtori Lloydina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka mukana onkin aikakaudelle kuuluvaa pientä ylinäyttelemistä mukana. On hauska nähdä Lugosi tässäkin monsterifilmissä, vaikka onkin harmi, ettei mukana ole eeppistä yhteenottoa Draculan ja ihmissuden välillä.

Aiempien Universalin hirviöklassikoiden, kuten Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Frankensteinin ja Muumion tavoin Ihmissusi ei enää tänä päivänä ole pelottava elokuva, mutta vuosien varrella siihen on syntynyt omat puolensa, mitkä tekevät siitä eri tavalla toimivan teoksen. Näistä vanhoista teoksista löytyy tiettyä maagisuutta ja etenkin tässä mustavalkoiset kuvat metsästä, jonka savukoneet täyttävät mystisellä usvalla, ovat lumoavia. Katsojaa ei haittaisi, vaikka koko filmi vain seuraisi, kun ihmissusi vaanii tässä metsässä uhrejaan. Vaikkei itse ihmissusi ole enää tänä päivänä kauhistuttava ilmestys, täytyy monsterin maskeerausta kehua. Myös hirviöksi muuntautuminen on onnistuneesti toteutettu, pienestä tönkköydestä huolimatta. Parasta tämän filmin ihmissudessa on kuitenkin hirviön psykologinen kauhu. Leffa hakee kauhua enemmän sitä kautta, kuinka kauhea tilanne on sille poloiselle, joka joutuu tämän kamalan kirouksen valtaan. Elokuva viekin katsojan taidokkaasti ihmissudeksi muuttuvan hahmon pään sisälle, minkä ansiosta katsojana jopa hieman säälii, että hahmo joutuu tällaiseen koettelemukseen.

Hirviön esittäminen tragediana tekee Ihmissudesta hieman moniulotteisemman teoksen ja pelkkänä monsteripelotteluna se ei enää säväyttäisi tänä päivänä. Nyt sen syvällisempi puoli varmistaa elokuvan pysymisen erittäin mainiona vielä vuosikymmenten päästä. Kyseessä onkin todella hyvä filmi. Ja vaikkei se enää erityisemmin pelota, on siihen saatu pientä jännitettä siitä, miten tarinassa lopulta käy. Kestoa leffalla on vain hieman yli tunti, mutta elokuva onnistuu käyttämään keston hienosti hyödykseen ja pitää vain tarpeellisen mukana. Pientä kiirehtimistä filmissä tuntuu paikoitellen olevan, mutta pääasiassa elokuva on hyvin rytmitetty.

Elokuvan ohjaajana toimii George Waggner, joka ohjasi Ihmissuden kanssa samana vuonna kaksi muutakin kauhuleffaa, Horror Islandin (1941) ja Man-Made Monsterin (1941). Waggner rakentaa mukavasti tunnelmaa ja käsittelee ihmissusimyyttiä kutkuttavan kiehtovasti. Käsikirjoituksesta taas vastaa Curt Siodmak, joka on päättänyt ottaa erilaisen lähestymistavan hirviöleffassa, mistä pidän kovasti. Filmi on teknisesti erittäin hyvin toteutettu oman aikansa tuotokseksi. Kuvaus on taidokasta ja vaikka leikkaukset ovat välillä tönkköjä, pysyy paketti hyvin kasassa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja savukoneen käytössä ei tosiaankaan ole säästelty. Ääniefektit ovat kelvollisesti rakennetut ja Charles Previnin, Hans J. Salterin ja Frank Skinnerin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä mystiseen henkeen.

Yhteenveto: Ihmissusi on erittäin mainio monsterielokuva, mikä onnistuu pureutumaan kauhun psykologiseen puoleen. Elokuva näyttää, kuinka hirveää olisi joutua ihmissusi-kirouksen alaiseksi - ja tietty kuinka hirveää se on kaikille muille. Erityisen pelottava leffa ei enää ole, mutta siitä löytyy mukavan jännittävää henkeä. Tarina kerrotaan napakasti, eikä siinä erityisemmin käytetä mihinkään turhaan aikaa. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi oivallisia ja ohjaaja Waggner luo tunnelmaa toimivasti. Ihmissuden maskeeraus on hienosti toteutettu ja vielä isommat kehut ansaitsee elokuvan metsä, mikä on samanaikaisesti karmiva että lumoava. Elokuvassa on jotain todella viehättävää ja jos pitää kauhuleffoista, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän monsteriklassikkoon. Etenkin hieman syvällisemmän lähestymistapansa ansiosta Ihmissusi toimii edelleen todella hyvin ja se tulee innoittamaan monia kauhutekijöitä vielä vuosienkin päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Wolf Man, 1941, Universal Pictures

Arvostelu: Girls with Balls (2018)

GIRLS WITH BALLS

Ohjaus: Olivier Afonso
Pääosissa: Manon Azem, Anne-Solenne Hatte, Margot Dufrene, Louise Blachère, Tiphaine Daviot, Camille Razat, Victor Artus Solaro, Dany Verissimo-Petit, Denis Lavant ja Orelsan
Genre: komedia, kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Girls with Balls on ranskalais-belgialainen kauhukomedia. Elokuvan idean keksi sen ohjaaja Olivier Afonso, joka yhdessä Jean-Luc Canon kanssa kirjoitti filmin käsikirjoituksen. Leffaa työstettiin jo ihan 2010-luvun alussa ja silloin kaksikon ideat olivat paljon villimmät. Lopullinen käsikirjoitus oli siis hyvin erilainen kuin alunperin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja Girls with Balls sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2018 Yhdysvaltojen Fantastic Festillä. Sen laajemmat levitysoikeudet nappasi suoratoistopalvelu Netflix, joka on tuonut sen tänä vuonna myös Suomeen. Itse en ollut koskaan kuullutkaan leffasta, ennen kuin äitini luona ollessani hänen miesystävänsä ehdotti, että voisimme katsoa elokuvan ja niin myös teimme. En ollut alunperin kirjoittamassa tästä arviota, vaan ajattelin vaihteeksi katsoa leffan ilman arvostelemista. Kuitenkin kun huomasin, että Girls with Balls on Suomen uutuuksissa katsottuna tämän vuoden filmi ja kun kyseessä on vielä niin kauhean surkea roskaläjä, että tämä pääsee varmasti vuoden huonoimpien elokuvien listalle, päätin sittenkin kirjoittaa arvostelun.

Lentopallojoukkue Falcons on matkalla kotiinsa ottelun jälkeen, kun he päättävät yöpyä metsässä matkan varrella. Siellä heitä kuitenkin odottaa inhottava yllätys, kun naamioitunut ryhmä alkaa metsästämään heitä...

Falcons-lentopallojoukkueeseen kuuluu seitsemän naispelaajaa ja heidän valmentajansa (Victor Artus Solaro), joka hermostuu nopeasti pelaajille ja toisaalta ihan syystäkin. Nämä seitsemän nuorta naista ovat nimittäin enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Lähinnä he vain riitelevät ja huutavat, eikä kukaan ole erityisen pidettävä. Hahmot jäävät myös todella yksiulotteisiksi ja tylsiksi, jolloin kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää. Pelaajia ovat kapteeni Hazuki (Anne-Solenne Hatte), tyly Morgane (Manon Azem), kiistelevät Jeanne (Tiphaine Daviot) ja Lise (Camille Razat), pariskunta Tatiana (Margot Dufrene) ja Dany (Dany Verissimo-Petit), sekä arka M.A. (Louise Blachère), jota muut kiusaavat. Näyttelijät eivät tee kovin kummoista vaikutusta ja vaikka muutama tekeekin kelpo työtä sillä, mitä laiska käsikirjoitus tarjoaa, ei se riitä tekemään heidän hahmoistaan kiinnostavia tai pidettäviä.
     Pelaajien perässä olevan joukon johtajana taas nähdään karmivaan rooliinsa hyvin sopiva Denis Lavant.

Lähdetäänpä nyt liikkeelle Girls with Ballsin hyvistä puolista: Ensinnäkin sen nimi on ihan kekseliäs sanaleikki. Vielä kekseliäämpi olisi se, joka osaisi kääntää tuon suomeksi niin, ettei vitsi katoa matkan varrella. Toiseksi elokuvan verisyyden suhteen on väännetty nupit kaakkoon, eikä veripanoksissa ja -pusseissa ole säästelty. Digivertakin on paljon mukana. Yhdessä kohtaa meno äityy sellaisella tavalla todella raa'aksi, etten ole vastaavaa tainnut nähnyt leffoissa. Siinä leffan musta huumori sai minut hörähtämään ääneen.

Ja noh... siinäpä se.

Kauhu on vaikea genre, sillä eri ihmisiä pelottavat eri asiat. Kauhugenrestä myös löytyy useita alalajeja ja niiden hallitseminen vaatii taitoa. Komedia on aika samalla lailla vaikea. Eri ihmisiä naurattavat eri asiat - huumorintajuja on monenlaisia. Kauhun ja komedian yhdistäminen vasta vaikeaa onkin, kun kaksi tunteiden ääripäätä pitäisi saada yhdistettyä. Aina välillä kohdalle osuu tässä onnistunut teos, mutta usein tulee vastaan kauhukomedioita, mitkä eivät pelota eivätkä naurata. Girls with Balls on juurikin tällainen. Yhtä naurahdustani lukuunottamatta elokuvan vitsit ovat lähinnä myötähäpeällisen huonoja. Jo alussa, kun ruutuun tupsahtaa cowboy (Orelsan) kitaransa kanssa laulamaan katsojalle, kuinka nämä naiset kohtaavat pian tuhonsa, pystyin arvaamaan, ettei filmi toimisi itselleni. Tiedättekö, kun on niitä elokuvia, joista arvaa jo ensimmäisten minuuttien sisällä, ettei se tule olemaan hyvä? Girls with Balls oli itselleni juuri sellainen. Yritin kuitenkin pysyä positiivisena, jos leffa paranisi, kun se lähtee kunnolla käyntiin. Valitettavasti ei - se vain huononee. Naisia metsästävä ryhmä ei tarjoa minkäänlaista jännitettä. Heistä ei saada aikaiseksi tarpeeksi uhkaavia ja kuten jo totesin, ei näiden naisten kohtalo kiinnosta tippaakaan. Viihdyttäväksi ajojahdiksi tarkoitettu leffa on yllättävän pitkäveteistä seurattavaa, vaikka leffalla on kestoa vain tunti ja vartti. Elokuva on kömpelösti rytmitetty ja se katkeaa kuin seinään. Kun lopputekstit ilmestyivät ruudulle, en voinut muuta kuin huokaista. Tunti ja vartti hukkaan heitettyä aikaa. Yritin vielä jälkikäteen löytää leffasta jotain syvempää merkitystä, mutta turhaan. Elokuvassa kun ei edes ole kyse siitä, että naiset löytäisivät ryhmähenkensä tämän jahdin aikana.

Ohjaaja Olivier Afonso epäonnistuu siis pahasti tunnelman kanssa. Hänellä on selvästi ollut veikeitä ideoita, muttei ole saanut yhdisteltyä niitä samaksi elokuvaksi - etenkään kun leffa ei ole vain kauhukomedia, vaan se yrittää välillä olla urheiluelokuva ja musikaali. Afonson ja Canon käsikirjoitus on todella hätäisesti rustatun oloinen, eikä kaksikkoa ole kiinnostanut panostaa hahmoihin tai edes selittää, mikä metsästäjien motiivi on. Sentään Girls with Balls on kuvattu kelvollisesti, mutta leikkaus on jälleen kömpelöä. Elokuva vaikuttaa välillä siltä kuin se olisi televisiota varten tehty, kun muutamassa kohtaa ruutu vedetään pimeäksi mainoskatkon merkkinä. Lisäksi toiminnallisemmat kohtaukset on pilkottu turhan nopeaksi. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäästi toteutetut ja äänimaailma on toimiva. Sacha Chabanin säveltämät musiikitkaan eivät onnistu tuomaan tunnelmaa kun Afonso ei siihen pysty ja niissäkin huokuu televisiomainen henki.

Yhteenveto: Girls with Ballsilla ei valitettavasti ole munaa tai etenkään osaamista olla hyvä kauhukomedia. Elokuva ei pelota eikä naurata. Se ei myöskään viihdytä, vaan useasti lähinnä pitkästyttää. Lentopallojoukkueen jäsenet ovat eri tavoin ärsyttäviä persoonia, eikä heidän kohtaloistaan voisi vähempää välittää. Lisäksi heidän näyttelijänsä eivät ole kovin hyviä rooleissaan. Joukkuetta jahtaavat metsästäjät eivät muodosta kunnon uhkaa. Sentään leffa ei säästele verisyydessä ja yhdessä kohtaa sen totaalisen yliampuva raakuus sai minut naurahtamaan ääneen. Muuten huumori on typerää ja myötähäpeällistä - jopa rasittavaa. Elokuva yrittää paljon kaikenlaista, muttei osaa panostaa mihinkään. Lopulta Girls with Balls on vain tunti ja vartti hukkaan heitettyä aikaa. Kenties joillekin tämän leffan tyyli voi sopia, mutta itselleni tämä oli yksi vuoden surkeimmista rainoista, enkä lähtisi suosittelemaan tätä kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Girls with Balls, 2018, C4 Productions, Noodles Production, Scope Pictures, Saga Film, Deal Productions, Volcano Films

Arvostelu: Brightburn (2019)

BRIGHTBURN

Ohjaus: David Yarovesky
Pääosissa: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman, Meredith Hagner, Matt Jones, Emmie Hunter, Becky Wahlstrom ja Gregory Alan Williams
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Brightburn on David Yaroveskyn ohjaama kauhuelokuva, joka lähti liikkeelle Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunnin veljen Brian Gunnin ja serkun Mark Gunnin ideasta "mitä jos Superman olisikin paha"? Brian ja Mark saivat Jamesin innostumaan ideasta ja sen työstäminen alkoi nopeasti. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2018 ja Brightburnin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua siirrettiin tälle keväälle. Täällä Suomessa olemme valitettavasti joutuneet odottamaan vielä kauemmin. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä täälläkin ja leffalla oli jopa ensi-iltapäivä näkyvissä mm. Finnkinon sivuilla. Ensi-iltaa kuitenkin siirrettiin pariin otteeseen, kunnes elokuva katosi kokonaan tulevien filmien listoilta. Itselleni tämä tuotti suuren pettymyksen, sillä innostuin Brightburnista todella paljon, kun kuulin siitä viime vuonna ja olin kovasti odottanut sen näkemistä. Nyt elokuva on vihdoin julkaistu myyntiin ja vuokralle, ja katsoinkin sen heti yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Olimme puhuneet filmistä ja sen katsomisesta yhdessä vuoden alusta alkaen ja nyt kun tilaisuus vihdoin koitti, pistimme elokuvan innokkaasti pyörimään.

Lasta pitkään toivonut Breyerin pariskunta saa vastauksen rukouksiinsa, kun he löytävät läheiseen metsään pudonneesta aluksesta poikavauvan. Aluksi Brandoniksi nimetty poika vaikuttaa täysin tavalliselta, mutta täytettyään 12 vuotta, Brandon huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä.

Pääroolissa Brandon Breyerinä nähdään nuori Jackson A. Dunn, joka hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. Dunnilta löytyy selkeät heikommat hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi hän pärjää kelvollisesti erikoisessa roolissa. Brandon on selvästi kummallinen tapaus ja Dunn pääseekin leikkimään hahmon outoudella. Valitettavasti hahmon motiivit toimia tietyllä tavoin jäävät todella ohuiksi ja samalla hänen muutoksensa superminäkseen jää harmillisen kömpelöksi.
     Brandonin vanhempia, Tori ja Kyle Breyeriä esittävät Elizabeth Banks ja David Denham, jotka ovat molemmat mainioita rooleissaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka he suhtautuvat poikaansa ja kuinka he alkavat pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä on meneillään. Banks on erityisen hyvä äitinä, joka on valmis puolustamaan rakasta poikaansa, vaikka mikä olisi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Meredith Hagner Torin siskona Merileenä ja Matt Jones tämän miehenä Noahina, Emmie Hunter Brandonin luokkatoveri Caitlyninä ja Gregory Alan Williams sheriffinä. Kaikki näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, miksi onkin harmi sanoa, että heidän lahjansa valuvat hieman hukkaan tässä teoksessa.

Brightburn sisältää mielestäni yhden fantastisimmista ideoista, mitä olen vähään aikaan lukenut tai kuullut: mitä jos Superman olisikin paha? Elokuva ei yritä lainkaan piilotella sitä, että Brandonin tarinan pohjana toimii Supermanin taustatarina. Kuinka farmilla asuva pariskunta löytää avaruudesta saapuneen lapsen ja päättää kasvattaa tämän omanaan. Kuinka kasvaessaan tämä nuorukainen huomaa, että omaa kykyjä, mitä muut eivät, kuten läpäisemättömän ihon, kyvyn lentää ja laserkatseen. Mutta sen sijaan, että Brandon seuraisi Clark Kentin jalanjäljissä ja matkaisi suurkaupunkiin taistelemaan rikollisuutta vastaan, hän alkaa tappamaan ihmisiä... raaoilla tavoilla. Jos joku ei vielä tiennyt tai hoksannut, Brightburn ei ole supersankarileffa, vaan kauhuelokuva. Minä suorastaan rakastan tämän elokuvan ideaa! Se on aivan nerokas! Mutta valitettavasti tämä elokuva on hyvä esimerkki siitä, ettei hyvä idea riitä, jos sen käsikirjoittaa elokuvaksi näin kömpelösti. Brightburn on yksi vuoden isoimmista pettymyksistä.

Minua suorastaan harmitti tämän elokuvan aikana, kun en voinut olla miettimättä, kuinka mahtava idea tuhlataan näin laimeaan tekeleeseen ja kuinka tästä olisi helposti saanut paljon paremman. Ensinnäkin filmin tarina on todella kompastellen kerrottu ja elokuvalla tuntuu olevan aivan kamala kiire. Hahmoja ehditään hädin tuskin edes esittelemään, kun Brandon jo hoksaa kykynsä, eikä siitä aikaakaan, kun hän jo aloittaa lahtausprojektinsa kotitekoisessa naamiaisasussaan. Aivan kuin elokuvasta olisi poistettu ainakin puolen tunnin edestä materiaalia. Alusta tuntuu puuttuvan useita tärkeitä kohtauksia. Mihinkään ei ehditä keskittyä, vaan leffa heittää kaikenlaisen pohjustuksen välinpitämättömästi esille, jotta pääsee vihdoin pitämään hauskaa Brandonin superpahuuden kanssa. Ongelma vain on, että kehnon alustuksen vuoksi yhdestäkään hahmosta ei välitä, eikä kenenkään kuolema tunnu missään. Kuten jo sanoin, syyt Brandonin tapporeissulle tuodaan huonosti mukaan ja loppuleffa onkin sitten vain supertappamista ilman vahvaa draamaa, mitä tällainen tarina vaatisi toimiakseen kunnolla.

Lisäksi iso ongelma on se, ettei Brightburn pelota. Leffa luottaa täysin halpoihin äkkisäikäyttelyihin sen sijaan, että se yrittäisi rakentaa pelottavaa tunnelmaa. Suuri osa säikäytyksistä on myös täysin typeriä, kun leffa yrittää epätoivoisesti saada huomiota katsojaltaan. Mukana on pari karmivaa kuvaa, kun Brandon vaanii uhriaan, mutta siihen se sitten jää. Päiväsaikaan Brandonin superpahis-asu on lähinnä koominen, mikä myös rikkoo vähäisenkin yrityksen tunnelmasta. Yllättävän raakojakin hetkiä mahtuu mukaan, mutta eivät ne riitä. Elokuva kulkee turbovauhdilla kohti loppuhuipennustaan, mikä sekin aiheuttaa suuren pettymyksen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa uutta elokuvauniversumia erilaisista supervoimaisista pahiksista, mutta sellainen universumi ei tunnu ansaitulta tämän jälkeen. Brightburn onnistuu tunaroimaan ideansa kanssa niin, ettei ainakaan itseäni kiinnosta enää nähdä muita samanlaisia filmejä.

Elokuvan on ohjannut David Yarovesky, joka on aiemmin ohjannut vain yhden leffan, todella pienelle huomiolle jääneen The Hiven (2014). Sen lisäksi hän on tehnyt pienen roolityön Guardians of the Galaxyn (2014) ravagerina, sekä toteuttanut Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) myyntijulkaisun markkinointivideon. Kokemattomuuden kyllä huomaa. Yarovesky ei onnistu rakentamaan tunnelmaa, eikä kerro tarinaansa kunnolla - mihin tietty vaikuttaa myös Brian ja Mark Gunnin kömpelö käsikirjoitus, sekä leikkaus. Sentään Brightburn on muuten teknisesti hyvin toteutettu ja tekijät ovat hyödyntäneet todella pienen, noin 10 miljoonan dollarin budjettinsa nerokkaasti, saaden elokuvan näyttämään huomattavasti kalliimmalta kuin se oikeasti on. Mukaan mahtuu muutama täysin selvä digiefekti, mutta muuten toteutus on taidokasta. Mukana on paljon upeita kuvia, minkä lisäksi lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta äkkisäikäytysten ääniefektit saavat usein kohottelemaan kulmia säpsähtämisen sijaan.

Yhteenveto: Brightburn on valitettavan suuri pettymys, mikä tuhlaa mahtavan ideansa heikon toteutuksensa vuoksi. Tekijöillä on aivan kauhea kiire kertoa tätä tarinaa, jolloin katsojan on todella vaikea hypätä mukaan. Hahmoihin ei ehdi luomaan emotionaalista sidettä missään kohtaa, jolloin tappamisen alkaessa katsojaa ei niinkään kiinnosta. Varsinkin päähenkilö Brandon on harmillisen kehnosti kirjoitettu hahmo ja hänen motiivinsa teoilleen tuodaan kömpelösti mukaan. Elokuva ei myöskään pelota, eikä ohjaaja David Yarovesky osaa luoda tunnelmaa. Elokuva luottaa täysin halpoihin äkkisäikäytyksiin. Läpi leffan en voinut olla ajattelematta, kuinka tästä voisi saada paljon paremman teoksen. Idea pahasta Supermanista on erinomainen ja onkin suuri sääli nähdä sen valuvan täysin hukkaan osaamattomissa käsissä. Sentään tekninen toteutus saa elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se oikeasti on ja näyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Jos hätäinen kerronta, laiskat böö-pelottelut ja ohuiksi jäävät hahmot eivät haittaa, voi Brightburn toimia. Itse odotin kuitenkin paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brightburn, 2019, The H Collective

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah

Arvostelu: The Possession of Hannah Grace (2018)

THE POSSESSION OF HANNAH GRACE

Ohjaus: Diederik Van Rooijen
Pääosissa: Shay Mitchell, Grey Damon, Stana Katic, Max McNamara, Nick Thune, Jacob Ming-Trent, Louis Herthum ja Kirby Johnson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

The Possession of Hannah Grace on viime vuoden lopussa Yhdysvalloissa ilmestynyt kauhuelokuva, mikä ei saanut lainkaan teatterilevitystä Suomessa, mutta on nyt saapunut vuokrattavaksi. Elokuva lähti liikkeelle nimellä "Cadaver", mutta kun sen tuotanto eteni, nimi päätettiin vaihtaa kiinnostavammalta (vaikkakin kliseisemmältä) kuulostavampaan suuntaan. Hollantilaisohjaaja Diederik Van Rooijen oli juuri julkaissut elokuvan Taped (2012) ja herätti sillä eri studioiden kiinnostuksen Yhdysvalloissa. Hän muutti sinne tehdäkseen uudelleenfilmatisoinnin Alfred Hitchcockin klassikosta Linnut (The Birds - 1963), mutta kun sen suunnittelussa ilmeni erimielisyyksiä, Van Rooijen päätyi tämän leffan pariin. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2016 ja leffa päätettiin kuvata mahdollisimman halvalla, käyttäen järjestelmäkameraa oikean elokuvakameran sijasta. Jälkituotannossa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun studion johdossa tapahtui muutoksia, eivätkä uudet johtohenkilöt erityisemmin pitäneet näkemästään. Lopulta The Possession of Hannah Grace saatiin silti valmiiksi ja se julkaistiin kaikessa hiljaisuudessa ilman sen kummempaa markkinointia. Leffa kyllä tuotti budjettinsa takaisin ja mukavasti siihen päälle, muttei kyseessä mikään kummoinen hitti ollut ja kriitikoilta se sai täystyrmäyksen. Itse kiinnostuin leffasta jollain tapaa, kun kuulin siitä elokuvakriitikko Chris Stuckmannin kautta, mutten uskonut, että katsoisin sitä pitkään aikaan. Kuitenkin kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni vuokrasi elokuvan ja kysyi, haluanko minäkin katsoa sen, nappasin tarjouksesta ilomielin kiinni. Ei kestänyt kauaa, kun päätös alkoi kaduttaa...

Vieroituksesta päässyt ex-poliisi Megan saa työpaikan ruumishuoneen yövahtina. Eräänä yönä ruumishuoneelle tuodaan oudosti kieroutunut, osittain palanut ja viillelty Hannah Gracen ruumis, eikä aikaakaan, kun ruumishuoneella alkaa tapahtumaan kummia...

Pääroolissa Meganina nähdään Shay Mitchell, joka aluksi yrittää kovasti löytää jotain ammennettavaa kehnosti kirjoitetusta hahmostaan, mutta luovuttaa elokuvan kulkiessa eteenpäin. Meganista voisi saada mielenkiintoisen henkilön, sillä häntä piinaavat menneisyyden traumat, mutta niitä ei onnistuta hyödyntämään lähes lainkaan, jolloin hahmo jää lopulta valitettavan pinnalliseksi. Kun ruumishuoneen outoudet alkavat, olisi ollut kiinnostavampaa, jos Megan itse kyseenalaistaisi näkemäänsä, eikä vain että muut pitävät häntä hulluna, kun hän yrittää avautua heille.
     Nämä muut hahmot ovat aika lailla toinen toistaan tylsempiä ja yksiulotteisempia tapauksia. Lisa (Stana Katic) on Meganin reipas kaveri ja siinä se. Andrew (Grey Damon) on poliisi ja Meganin ex-poikaystävä, joka ajattelee koko ajan Meganin oudon käyttäytymisen johtuvan huumeista. Ernie (Jacob Ming-Trent) ja innokas Dave (Max McNamara) ovat vartijoita sairaalalla, missä ruumishuone sijaitsee. Randy (Nick Thune) taas kuljettaa ruumiita. Hahmoihin ei ole panostettu lähes ollenkaan, jolloin katsojana vain odottaa, kuinka riivattu Hannah Grace napsii niitä yksitellen pelistä pois... jättäen jostain syystä Meganin aina henkiin, vaikka tämä viettää eniten aikaa ruumiin kanssa.
     Hannah Grace (Kirby Johnson) itse on niin tavallinen riivattu kauhuhahmo kuin vain voi kuvitella. Tavallisen kävelemisen sijaan Hannahin täytyy tietty kiertää vartalonsa outoihin asentoihin ja liikkua neljällä raajalla, päästäen samalla epämääräistä örvellystä. Tekijät eivät ole vaivautuneet keksimään yhtään mitään uutta hahmoon, vaan viljelevät kliseitä, toivoen, että katsoja ei ole nähnyt vaikkapa Manaajaa (The Exorcist - 1973). Paikoillaan lojuva ruumis ja sen liikkumisen odottelu on huomattavasti jännittävämpää kuin se, kun Hannah alkaa hieman hölmön näköisesti kiipeilemään seinillä.

Hyvin nopeasti elokuvan alussa voi ymmärtää, miksei The Possession of Hannah Grace saanut teatterilevitystä Suomessa ja miksi se vain dumpattiin teattereihin muissa maissa ilman kunnon mainostusta. Elokuva edustaa aika lailla kaikkea sitä, mikä modernissa kauhussa on pahimmillaan pielessä. Se on täysin innoton, mielikuvitukseton ja merkityksetön säikyttelypätkä, mikä on enemmänkin tylsä kuin pelottava. Viimeisetkin mahdolliset jännityksen rippeet katoavat loppuhuipennuksessa, jossa homma muuttuu jopa koomiseksi asti. Kauhun saralla elokuva luottaa vain ja ainoastaan laiskoihin böö-pelotteluihin, mitkä alkavat hyvin nopeasti toistamaan itseään. Alkupäässä säikyttelyitä revitään epätoivoisesti ties mistä, oli kyseessä sitten kovan äänitehosteen saattelemana kuvaan ilmestyvä Dave-vartija tai vessan käsienkuivain, joka aktivoituu todella herkästi. Lisäksi mukana on mitä tavanomaisin kikka, missä pimeässä paikassa on välkkyvä valo ja jokaisen välkähdyksen myötä Hannah teleporttaa lähemmäs kameraa, kunnes se lopulta pamahtaa kameran viereen irvistelemään. Mukana on paljon, paljon muitakin kliseisiä pelotteluyrityksiä, eivätkä ne välttämättä haittaisi, jos elokuvasta löytyisi oikeat tekijät. Mutta ei. The Possession of Hannah Gracesta suorastaan paistaa läpi, että se on studion välinpitämätön yritys saada varastettua rahat teinien taskuista, jotka käyvät kaveriporukalla tällaisia katsomassa.

Tällaisia samanlaisia studion liukuhihnalla kyhättyjä kauhutekeleitä ilmestyy useampi vuodessa ja koska en itse odottanut leffan olevan mitään muuta kuin yksi tällainen turhake muiden joukossa, ei sen huonous tullut millään lailla yllätyksenä, eikä kaikki se kökköys päässyt menemään tunteisiin niin, että olisin raivona siitä, että tästä tuli niin surkea. Lähinnä olen vain harmissani, sillä kirottu ruumis ruumishuoneella on kiehtova konsepti ja siitä voisi saada kelvollisen kauhufilmin, jos tekijät olisivat edes hieman yrittäneet. Erittäin tylsää on se, kuinka vähän sisältöä elokuvasta löytyy ja vaikka se kestää vain alle puolitoista tuntia (mihin sisältyvät myös alku- ja lopputekstit), suuri osa leffasta kuluu siihen, että tarina kiertää ympyrää, eikä etene mihinkään. Varmaan puolet elokuvasta tuntuu nimittäin menevän siihen, että jokaisen kummallisen hetken jälkeen hahmojen on pakko tarkistaa, onko Hannahin ruumis yhä lokerossaan. Laskekaapa leffaa katsoessanne, kuinka monta kertaa hahmot tekevät tämän tarkistuksen. Loppujen lopuksi The Possession of Hannah Grace on pelkkä hukattu mahdollisuus ja ainoa positiivinen sanottava, mitä siitä keksii, on juurikin se, että siitä löytyisi potentiaalia parempaan.

Ohjaaja Diederick Van Rooijen luottaa pelkästään kliseisiin ja äkkisäikäytyksiin, eikä edes tunnu yrittävän luoda kunnon tunnelmaa. Van Rooijen on selvästi katsonut paljon kauhuelokuvia ja merkinnyt ylös, mitä kaikkea haluaa toistaa omassa teoksessaan. Ohjaajan työtä vain hankaloittaa Brian Sieven surkea käsikirjoitus täysin yhdentekevien hahmojensa ja ympyrää kiertävän tarinansa kanssa. Elokuva ei ole edes kovin kaksisesti kuvattu ja leikkauskin on paikoitellen kömpelöä. Sentään ruumishuoneen lavasteet ovat tyylikkäät ja sitä valaistaan hyvin, minkä lisäksi Hannah Gracen maskeeraukset ovat onnistuneet. Efektit eivät ole kummoisia ja äänimaailma luottaa liikaa koviin ja äkillisiin äänitehosteisiin. John Frizzellin säveltämät musiikit humisevat taustalla, mutta eivät koskaan korostu millään lailla.

Yhteenveto: The Possession of Hannah Grace on surkea kauhuraina, mikä vain toistaa kliseitä laiskasti ja käyttää tehokeinonaan pelkkiä äkkisäikäytyksiä. Monet böö-pelottelut ovat myös mitä typerimpiä ja katsoja huomaa muutamassakin kohtaa tuhahtelevansa ja pyörittelevänsä silmiään. Loppuhuipennuksessa meno äityy välillä jopa naurettavaksi. Alle puolentoista tunnin filmiksi kyseessä on oudon pitkäveteinen tekele, kun tapahtumat alkavat jossain kohtaa vain kiertämään ympyrää. Siitä saisi hyvän juomapelin, kun laskee, kuinka monta kertaa hahmot tarkistavat, onko Hannah Gracen ruumis yhä paikoillaan. Päähahmo Meganista voisi saada mielenkiintoisen hahmon, mutta lopulta hän (kuten koko muukin elokuva) jää vain kivaksi ideaksi vailla onnistunutta toteutusta. Hänen näyttelijänsä Shay Mitchell yrittää aluksi, mutta luovuttaa elokuvan kulkiessa eteenpäin... tai siis kiertäessä kehää. The Possession of Hannah Grace kuuluu niihin kauhuleffoihin, joita on hauska katsoa kaveriporukalla ja naureskella sen kökköydelle, mutta yksin katsottuna se on vain todella huono elokuva. Kauhuleffoihin vasta tutustuville nuorille filmi voi toimia, mutta jos haluaa nähdä riivatun tytön, itse suosittelen vain katsomaan sen vanhan kunnon Manaajan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Possession of Hannah Grace, 2018, Broken Road Productions, Screen Gems