Arvostelu: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia - 1962)

ARABIAN LAWRENCE

LAWRENCE OF ARABIA

Ohjaus: David Lean
Pääosissa: Peter O'Toole, Omar Sharif, Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, Anthony Quayle, Claude Rains, Arthur Kennedy, I. S. Johar, Donald Wolfit, Michel Ray, John Dimech, Zia Mohyeddin ja José Ferrer
Genre: historia, draama, sota, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Lawrence of Arabia, eli suomalaisittain Arabian Lawrence perustuu Thomas Edward Lawrencen kirjaan Seven Pillars of Wisdom vuodelta 1926, joka kertoo Lawrencen teoista ensimmäisessä maailmansodassa. Lawrencesta oltiin jo useamman vuoden ajan yritetty tehdä elokuvaa, mutta suunnitelmat kariutuivat kerta toisensa perään. Terence Rattigan oli työstänyt käsikirjoituksen elokuvalle, mutta kun projekti ei toteutunut, hän muunsi sen näytelmäksi nimeltä Ross (1960), jota tähditti Alec Guinness. Yhden näiden toteutumattoneiden leffojen ohjaajaksi oli pestattu David Lean, joka oli ollut kiehtoutunut Lawrencesta. Projektin kaatuessa Lean päättikin tehdä filmin Mahatma Gandhista Guinnessin kanssa, mutta sekään projekti ei saanut tuulta alleen, jolloin Lean päätti palata takaisin Lawrencen tarinan pariin. Leanin tuottajaystävä Sam Spiegel sai hankittua Lawrencen kirjan elokuvaoikeudet Lawrencen pikkuveljeltä. Aluksi Michael Wilson työsti elokuvan käsikirjoituksen, mutta Lean koki sen keskittyvän liikaa historiallisten tapahtumien esittelyyn ja politiikkaan ja palkkasi Robert Boltin kirjoittamaan tekstin uudestaan ja keskittymään juurikin Lawrenceen henkilönä kaiken keskellä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1961 ja lopulta Arabian Lawrence sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota kriitikot ylistivät. Filmi sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, kuvauksen ja tulokasnäyttelijän palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan, brittinäyttelijän ja brittikäsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva sai myös parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Vuosien varrella elokuvalle on muodostunut todellinen klassikon maine ja nykyään Arabian Lawrencea pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Itse en ollut ennen nähnyt Arabian Lawrencea, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Sen mammuttimaisen, liki neljän tunnin keston takia olen jopa hieman kammoksunut ja vältellyt sen katselua, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla Arabian Lawrencen.

Ensimmäisessä maailmansodassa röyhkeä brittiluutnantti T. E. Lawrence lähetetään Arabiaan selvittämään prinssi Faisalin kapinaa Saksan puolella taistelevia turkkilaisia vastaan. Arabit ottavat vähitellen Lawrencen mukaan yhteisöönsä ja Lawrencesta nousee esikuva, joka johtaa arabit taisteluun.

Vaikka Arabian Lawrencen alkutekstit ilmoittavatkin, että elokuva esittelee Peter O'Toolen valkokankaille, oli hänet nähty aiemmin sivurooleissa muutamassa filmissä. Elokuva kuitenkin toimii O'Toolen ensimmäisenä pääroolityönä ja hänet nähdään nimikkohahmo T. E. Lawrencena. O'Toole on nappivalinta rooliin, vaikka historioitsijat ovatkin moittineet, että O'Toole oli liian pitkä osaan. Hänestä löytyy kuitenkin oikeaa herkkyyttä ja oikeaa voimaa, johtajan karismaa ja filosofista henkeä, joita Lawrence tarvitsee. Lisäksi O'Toolen pistävät silmät jo itsessään myyvät roolin ja ovat varmasti yksi syy siihen, että hänet otettiin mukaan elokuvaan.

     Elokuvassa nähdään myös Donald Wolfit ja Claude Rains kenraali Murrayna ja herra Drydenina, jotka lähettävät Lawrencen tehtävälleen, Jack Hawkins kenraali Allenbyna, Anthony Quayle eversti Brightonina ja Arthur Kennedy kuvia ottavana Jackson Bentleynä, sekä Zia Mohyeddin Lawrencen Tafas-oppaana aavikon halki, Ross-näytelmässä Lawrencea esittänyt Alec Guinness arabiprinssi Faisalina, Omar Sharif šerifi Alina, I. S. Johar Gasimina, Anthony Quinn howeitat-beduiinien päällikkö Auda abu Tayina ja Michel Ray ja John Dimech Lawrencen palvelemisesta innostuvina Farrajina ja Daudina. Brittikomentajia lukuun ottamatta sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tänä päivänä tosin monet varmasti kohottelevat kulmiaan, että valkoiset britit näyttelevät arabeja voimakkaiden maskeerausten kera, mutta mukana on onneksi myös etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä, joista varsinkin egyptiläinen Omar Sharif tekee huipputyötä šerifi Alina, jonka kehityskaari kulkee onnistuneesti lomittain Lawrencen kanssa. Vaikka Guinnessin roolittamista voikin katsoa pahalla, ei käy kieltäminen, etteikö Guinness olisi hieno näyttelijä ja tekisi upeaa työtä arvokkaana prinssinä. Lisäksi moni saattaa katsoa leffaa pahalla, sillä siinä ei ole ainuttakaan naista puheroolissa.

Ei ole mikään ihme, että Arabian Lawrence oli niin voitokas palkintogaaloissa ilmestyessään ja että sitä pidetään nykyään niin korkeassa asemassa elokuvahistoriassa. Hyvin nopeasti sen häikäisevä mahti räjäytetään esille ja katsoja imaistaan mukaan eeppiseen historialliseen seikkailuun halki aavikoiden. Ja kun sanon eeppiseen, niin todella tarkoitan sitä. Arabian Lawrence on mammuttimaisen valtava elokuva, oli kyse sitten liki neljän tunnin kestosta, järjettömän näyttävistä maisemakuvista, joissa ihmiset näyttävät muurahaisilta suurten vuorien edessä, isoista taistelukohtauksista, joissa nähdään ruudulla monisatapäinen joukko ihmisiä kamppailemassa hurjan kokoisissa lavasteissa tai Maurice Jarren mahtipontisista, aivan fantastisista musiikeista. Tämä elokuva vaatii sitä, että se koetaan mahdollisimman suurelta valkokankaalta, sillä tuskin edes maailman isoin televisio tekee oikeutta Arabian Lawrencen jättimäisyydelle.

Jo ihan elokuvantekona teknisesti katsottuna Arabian Lawrencen mestarillisuutta on mahdoton kiistää. Se on kuvattu sanoinkuvailemattoman vaikuttavasti ja oli kyse sitten niistä valtavista maisemaotoksista, joissa kamera on varmaankin satojen metrien päässä näyttelijöistä tai tarkoista lähikuvista hahmojen keskustellessa, jokainen kuva on hiottu täydellisyyteen asti. Tekijät ovat kuvauksessa halunneet korostaa kaiken valtavuutta aina taustoista ihmismassan suuruuteen, jotta tietty henkeäsalpaavuus säilyy alusta loppuun. Ei nykyään tehtäisi enää tällaista. Vaativissa olosuhteissa kuvaaminen vaihdettaisiin suosiolla studioon ja taustakangas olisi vahvasti käytössä. Suurten extramäärien palkkaamisen sijaan ihmisiä lisättäisiin taustalle kopioimalla jälkikäteen tietokoneella. Vaikka nykypäivän teknologialla voikin saada omanlaisiaan ihmeitä aikaiseksi, on se aina hurja nähdä, kun jotain tällaista saadaan aikaiseksi kameran edessä.

Toinen puoli, mikä elokuvassa tehtäisiin nykyään voimakkaasti toisin, on tietty leikkaus. Kolmen tunnin ja 47 minuutin mittaan tätä ei ikinä suostuttaisi tekemään tänä päivänä. Suuri kesto olisi mahdollista vain, jos lopputulos jaettaisiin muutaman jakson minisarjaksi. Vaikka kesto on toki aikamoinen ja etukäteen jopa hieman uhkaava, on elokuva niin upeasti tehty, että sitä todella jämähtää katsomaan lumoutuneena pituudesta huolimatta. Leikkaus ja etenkin kuvien aikana ohjaus on niin erinomaista ja kiehtovaa, että pidemmätkin kohtaukset tuntuvat kuluvan kuin hujauksessa. Toki leffa tuntuu pitkältä, mutta toisaalta se ei haittaa. Näihin historiallisiin eeposfilmeihin jopa kuuluu tällainen kesto. Näin lopputulos tuntuu jopa enemmältä kuin vain elokuvalta. Arabian Lawrence on todellinen kokemus - elämys, jonka jälkeen katsojasta tuntuu hassulta palata takaisin nykyhetkeen. Pitkää kestoa kammoksuville täytyy huojentavana seikkana kertoa, että noin puolen välin jälkeen on väliaika ja viiden minuutin aikana voi hieman venytellä, hakea lisää naposteltavaa, käydä vessassa tai ennen kaikkea pohtia, mitä on juuri tullut koettua ja mitä voisi vielä tulla tapahtumaan?

Ja elokuvassa toden teolla tapahtuu todella vaikuttavia juttuja. Kun jo pienet hetket tuntuvat elämää suuremmilta, voi vain kuvitella, miltä näyttää, kun suuri arabiarmeija ratsastaa taisteluun. Sotakohtaukset ovat huikeasti toteutettuja ja niin eeppisiä kuin jännittäviäkin. Paikoitellen niitä pitää kuitenkin odottaa pidempiäkin aikoja. Vaikka elokuva tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei se ole mikään perinteinen sotaleffa. Se on enemmän seikkailua, mutta ei täysin sitäkään. Enemmän kyseessä on historiallinen draama ja voimakas henkilökuvaus sen päähenkilöstä. Mahtipontisia tapahtumia tärkeämpää todella on se, kenelle ne tapahtuvat. Katsoja pääsee näkemään mitä hurjempia juttuja, mutta parasta on nähdä, mitä vaikutuksia niillä on Lawrenceen. Se esimiehilleen virnuileva ja brittisotilaan tavoin pukeutuva Lawrence ei todellakaan ole sama tyyppi enää puolessa välissä filmiä, puhumattakaan sitten loppuhuipennuksesta. Lawrencen matka läpi elokuvan on esimerkillisesti toteutettu ja se on lopulta mukaansatempaavin seikka kaiken keskellä. Jos Lawrenceen ei olisi panostettu, ei kaikki hänen ympärillään olisi yhtä vaikuttavaa.

On jo painostavaa lähteä tekemään historiallista elokuvaa, mutta varmasti vielä uhkaavampi ajatus on lähteä tekemään sitä tällaisessa mittakaavassa. Ohjaaja David Lean kuitenkin tekee loistotyötä, rakentaen kokonaisuutta, mikä pitää otteessaan valtavasta kestosta huolimatta. Eheä kokonaisuus pitää sisällään monia hienoja kohtauksia, jotka tekevät vaikutuksia eri keinoin. Lean luo mukaan vahvaa seikkailun henkeä, mitä vain vahvistavat Jarren mahtavat musiikit. Jarre tunnelmoi niin sensaatiomaisesti, että parhaimmillaan hänen työnsä aiheuttaa kylmiä väreitä ja nostaa kuuntelijan ihon kananlihalle. Michael Wilsonin työstämä ja Robert Boltin muokkaama käsikirjoitus on väkevä pohja, mistä tekijät ovat voineet ammentaa suureen teokseensa. On hienoa, että Boltin kautta elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän Lawrencen matkaan - niin fyysiseen kuin hengelliseen - ja erityisesti pidän, kuinka sujuvasti mukaan on ujutettua hieman huumoria.

Yhteenveto: Arabian Lawrence on upea historiallinen seikkailuelokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Filmi on yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen hurjan vaikuttava. Valtavat maisemaotokset upeiden lavasteiden ja monisatapäisen ihmisjoukon kera ovat näyttäviä ilmestyksiä ja katsojana ei voi muuta kuin tuijottaa ihmeissään kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Jo vaikuttava visuaalinen anti lumoaa katsojan, mutta ei se olisi silti vielä tarpeeksi kannattelemaan liki neljän tunnin kestoa. Kannattelun hoitaa väkevä tarina ja terävä henkilökuvaus, joiden vietäväksi uppoutuu täysin ja elokuva tuntuu lopulta kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Niin pitkät keskustelut kuin eeppiset sotakohtaukset ovat koukuttavaa seurattavaa. Ohjaaja David Lean pitää mammuttimaista teosta ihailtavasti kasassa. Tekninen toteutus on erinomaista ja Maurice Jarren säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään. Lawrencea esittävän Peter O'Toolen johdolla näyttelijäkaarti suoriutuu ansiokkaasti rooleistaan. Arabian Lawrencea ei turhaan mielletä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja ehdaksi klassikoksi. Se on mestarillinen filmi, joka kuuluu jokaisen elokuvaharrastajan katselulistalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lawrence of Arabia, 1962, Horizon Pictures

Arvostelu: Casablanca (1942)

CASABLANCA

Ohjaus: Michael Curtiz
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid, Claude Rains, Dooley Wilson, Conrad Veidt, Sydney Greenstreet, S. Z. Sakall, Leonid Kinskey, John Qualen, Peter Lorre ja Madeleine Lebeau
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

"I think this is the beginning of a beautiful friendship."

Casablanca on Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin tähdittämä elokuva, joka perustuu Murray Burnettin ja Joan Alisonin näytelmäkäsikirjoitukseen Everybody Comes to Rick's (1940). Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan saatu tehtyä esitystä, joten elokuvatuottaja Hal B. Wallis hankki oikeudet tekstiin, tehdäkseen sen pohjalta elokuvan näytelmän sijaan. Koska alkuperäinen teksti sijoittui vain klubille, sitä muokattiin useiden kirjoittajien puolesta uudestaan, ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua ja lopulta Casablanca sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 1942 - tasan 80 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä keräsi paljon ylistystä ympäri maailman - joskin se toki kiellettiin natsi-Saksassa ilmestymisen aikoihin ja julkaistiin Saksassa vasta kymmenen vuotta myöhemmin rajusti leikeltynä. Elokuva sai jopa kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Casablancaa pidetään yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä ja hienoimmista teoksista ja ehtana klassikkona. Itse näin leffan ensi kertaa seitsemän vuotta sitten, mutta silloin en erityisemmin lämmennyt sille. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ostin elokuvan Blu-rayna, kiinnostuttuani siitä lisää ja aikomuksenani katsoa se uudelleen. Uusintakatselua ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin nyt huomasin Casablancan täyttävän tänä vuonna 80 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Toinen maailmansota on syttynyt ja natsi-Saksan hirmuvalta vyöryy Euroopan yli. Marokossa sijaitsevasta Casablancan kaupungista on muodostunut turvasatama pakolaisille, jotka yrittävät päästä Euroopasta Yhdysvaltoihin, jonne sota ei ole vielä yltänyt. Kaupungin suosituinta klubia pyörittävä Rick Blaine yrittää pysyä puolueettomana tästä kaikesta, mutta miten käy, kun keskitysleiriltä paennut Victor Laszlo saapuu kaupunkiin, mukanaan Rickin entinen rakas Ilsa Lund?

Humphrey Bogart näyttelee Rick Blainea, amerikkalaismiestä, joka pyörittää Casablancassa suosittua klubia ja yrittää pitää neutraalin aseman sodan keskellä. Tästä syntyykin monia hilpeitä hetkiä, kun Rick yrittää välttää puolen valitsemista nasevilla kommenteillaan. Jo pelkän sanavalmiuden vuoksi hahmosta huomaa pitävänsä nopeasti, mihin vaikuttaa myös Bogartin karismaattinen roolityö. Hahmo ei kuitenkaan voi pysyä neutraalina loppuun asti ja Rickille on kirjoitettu erinomainen kehityskaari, kun tämä alkaa vähitellen kallistumaan pois puolueettomuudestaan.

     Ingrid Bergman taas esittää Ilsa Lundia, jonka kanssa Rickillä oli aiemmin intohimoinen suhde, mutta joka jätti Rickin, ennen kuin tämä lähti Casablancaan. Nyt Ilsakin saapuu kaupunkiin ja Rickin ärtymykseksi uuden miehen, tšekkoslovakialaisen vapaustaistelijan ja natsien jahtaaman keskitysleirikarkuri Victor Laszlon (Paul Henreid) kanssa. Bergman on nappivalinta ihastuttavaksi Ilsaksi, jota Rick yhä rakastaa palavasti. Hänen ja Bogartin väliltä löytyykin voimakasta kemiaa. Myös Henreid on erittäin pätevä osassaan, tuoden vakuuttavasti esille hahmonsa vaikean tilanteen.

     Elokuvassa nähdään myös Claude Rains kaupungin poliisipäällikkö Louis Renaultina, Dooley Wilson Rickin ystävänä ja klubin pianistina Samina, Conrad Veidt natsimajuri Strasserina, Sydney Greenstreet mustan pörssin merkittävimpänä kauppiaana Ferrarina, Peter Lorre viisumeita pakolaisille myyvänä Ugartena, S. Z. Sakall tarjoilija Carlina, sekä John Qualen vastarintaan kuuluvana Bergerinä. Sivunäyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, eritoten Rains näkemyksiltään mielenkiintoisena Renaultina ja Wilson erittäin sympaattisena Samina. 

Vuotta aiemmin ilmestyneen Citizen Kanen (1941) tavoin Casablanca on niitä elokuvia, jotka näin liian nuorena ymmärtääkseni niiden hienoutta ja arvostaakseni niiden elokuvallisia saavutuksia. On jopa aika noloa, kuinka pidin leffaa ensikatselulla pitkäveteisenä, sillä nyt uusintakatselulla olisin hyvin voinut katsoa sitä vielä pidempäänkin. Tarina koukuttaa niin voimakkaasti, että sen noin tunnin ja kolmen vartin kesto on nopeasti ohi. Sen, että elokuva perustuu näytelmäkäsikirjoitukseen, voi huomata siitä, kuinka elokuva koostuu lähinnä muutamasta pidemmästä kohtauksesta. Yksikään kohtauksista ei kuitenkaan tunnu liian pitkältä, sillä niissä on paljon erilaisia tapahtumia ja koukkuja mukana, sekä todella vangitsevia keskusteluja. Yksi filmin vahvuuksista onkin erinomaisesti kirjoitetut vuoropuhelut, joita jää seuraamaan, täysin unohtaen kaiken ympärillä olevan. Jokaisella seuraamallamme hahmolla on merkittävä paikka tarinan kulussa ja lähes kuka tahansa voi syöstä tapahtumaketjun pois raiteiltaan ja kauas onnistumisesta.

Elokuvan kiinnostavimpiin seikkoihin kuuluu se, milloin se tehtiin. Casablancan ilmestyessä toinen maailmansota oli yhä käynnissä, joten sen tarina kaupungista, johon natseja pakenevat menevät, oli varmasti rohkea ilmestymisvuonna 1942. Tämä vain lisää vaikuttavuutta erityisesti kohtauksessa, jossa natsien istuessa iltaa Rickin klubilla, muu väki puhkeaa laulamaan Ranskan vallankumouksellista kansallislaulua, Marseljeesia. Vaikka leffalla onkin vahva natsien vastainen sanoma, välttää se silti täysin sen, että elokuva olisi puhdasta toisen maailmansodan aikaista propagandaa. 

Kenties parhaiten Casablanca tunnetaan tietty sen rakkaustarinasta. Romanttinen palo entisten rakastavaisten Rickin ja Ilsan välillä on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja ikonisimmista, eikä ihme. Se on hyvin epätavallinen, mutta sitäkin puoleensavetävämpi. Toki kertomuksia rakastavista, jotka jostain syystä eivät voi olla yhdessä, on nähty ja kuultu ja luettu kauan aiemminkin, mutta Casablanca tuo siihen oman twistinsä ratkaisujensa kanssa. Sodan keskellä entiset rakastavaiset pakotetaan tekemään erilaisia ja vaikeita päätöksiä, ja on taattua, että monet tarvitsevat nenäliinoja mukaan leffaa katsoessaan. Rakkauspuoli elokuvasta ei ole koskaan imelää ja siirappista, vaan aidosti suloista ja herkkää.

Rakkaustarinan tuomien tunteiden lisäksi elokuvan tunnelma on muutenkin esimerkillisesti rakennettu. Victor Laszlon pakomatka ja natsien saapuminen hänen perässään Casablancaan luovat jännitettä, jota kasvatellaan kohti upeaa loppuhuipennusta. Jännityksen ohessa mukana on hyvää huumoria keventämässä tunnelmaa oikeissa paikoissa. Kuten jo aiemmin sanoin, Rick heittää elokuvan aikana useita hilpeitä sarkastisia kommentteja, minkä lisäksi leffasta löytyy muitakin hauskoja yksityiskohtia. Kenties parhaat naurut minulta sai lyhyt hetki, jossa poliisipäällikkö Renault ilmoittaa, että klubi täytyy sulkea laittoman uhkapelaamisen vuoksi ja heti perään joku saapuu Renaultin luokse tuomaan hänen voittonsa. 

Ohjaaja Michael Curtiz pitää pakettia vaikuttavasti kasassa, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuvaa lähdettiin kuvaamaan ilman, että käsikirjoitusta oli kirjoitettu loppuun asti. Epsteinin veljeksien, Howard Kochin ja Casey Robinsonin erilaisten kirjoitustöiden lopputulos on kuitenkin eheä kokonaisuus, josta ei huomaa, että kirjoitusprosessi oli haastava. Ei myöskään ole ihme, että monissa elokuvakouluissa hyödynnetään Casablancan tekstiä edelleen käsikirjoittamisen opetukseen. Teksti on kauttaaltaan onnistunutta, aina siitä kuinka tarinaa ja hahmoja kuljetetaan eteenpäin ikimuistoisiin repliikkeihin asti. Hassua kyllä, yhtä elokuvan tunnetuimpana pidetyistä repliikeistä, "Play it again, Sam" ei koskaan kuulla leffan aikana.

Myös elokuvan tekninen puoli on onnistunut. Kuvaus on todella tyylikästä, etenkin kun valoilla ja varjoilla leikitellään näin hienosti. Sen lisäksi, että jatkuvasti puoliksi varjossa oleva Rickin naama viestii Rickin sisäisestä taistelusta puolueettomuuden ja valinnan välillä, mukana on yksi upea otos, jossa näemme kahden hahmon keskustelun, mutta toinen hahmoista nähdään lähinnä vain varjona seinällä. Oivaa kuvausta tukee tietty vahva leikkaus. Lavasteet ja asut ovat mainiot, kuten on myös äänimaailma. Äänitehosteet toimivat vakuuttavasti edelleen, minkä lisäksi musiikit ovat erinomaisen mahtipontiset ja tunnelmalliset. Mutta mitäpä voikaan odottaa elokuvamusiikin isältä, Max Steineriltä? Tunnetuinta elokuvan musiikkien puolelta on kuitenkin tietysti Samin laulama Herman Hupfeldin herkkä As Time Goes By -kappale.

Yhteenveto: Casablanca on erinomainen rakkausdraama ja ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut elokuvahistorian merkkiteos. Omana aikanaan rohkea ja edelleen säväyttävä tarina vie tiukasti mukanaan, kasvattaen monenlaista jännitettä elokuvan aikana. Katsoja jännittää, päätyvätkö Rick ja Ilsa takaisin yhteen ja samalla kuinka Victor Laszlon tapauksessa käy? Käsikirjoitus on vahva niin kerrontansa kuin hahmojensa ja heidän välisten dialogien puolesta. On suorastaan ihme, kuinka eheä lopputulos on, ottaen huomioon, että leffaa ryhdyttiin kuvaamaan ilman kokonaista käsikirjoitusta. Tekstin pohjalta ohjaaja Michael Curtizin on helppo ammentaa vahvaan draamaan. Romanttinen puoli on onnistuneesti toteutettu ja elokuvaan on saatu ujutettua hieman hyvää huumoriakin. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia. Humphrey Bogart on fantastinen pääroolissa klubiomistaja Rick Blainena ja Ingrid Bergman sykähdyttää Ilsa Lundin osassa. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vakuuttava. Kuvaus on varjojen käytön kanssa upeaa katseltavaa ja vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma. Kaiken kaikkiaan Casablanca on todella hieno teos, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään kunnioittavan elokuvafanin pakkokatseltavaksi. Sen teho ei ole haihtunut kahdeksassa vuosikymmenessä mihinkään ja se tullaan muistamaan vielä vuosien päästä yhtenä kaikkien aikojen klassikoista.

"Here's looking at you, kid."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Casablanca, 1942, Warner Bros.

Arvostelu: Ihmissusi (The Wolf Man - 1941)

IHMISSUSI

THE WOLF MAN

Ohjaus: George Waggner
Pääosissa: Lon Chaney Jr., Evelyn Ankers, Claude Rains, Maria Ouspenskaya, Patric Knowles, Warren William, Ralph Bellamy, Fay Helm, J. M. Kerrigan ja Bela Lugosi
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 12

"Jopa sydämeltään puhdas mies, joka illalla rukoilee,
Voi sudeksi tulla, kun ukonhattu kukkii ja syksyn kuu välkkyilee..."

The Wolf Man, eli suomalaisittain Ihmissusi pohjautuu ikivanhoihin legendoihin ja myytteihin susiksi muuttuvista ihmisistä. Kiehtova taru on tietysti vuosisatojen varrella innostanut ihmisiä käyttämään ihmissutta niin kirjoissa, näytelmissä, sarjakuvissa, peleissä kuin elokuvissakin. Ensimmäinen elokuva tästä pedosta on Universal Picturesin Lontoon ihmissusi (Werewolf of London) vuodelta 1935. Leffa ei kuitenkaan noussut samanlaiseen ikoniseen kauhuklassikkoasemaan kuin tämä kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ihmissusi. Elokuvaa varten käytettiin Jack Piercen vanhaa ihmissusimaskeerausta, minkä hän oli luonut Lontoon ihmissutta varten, mutta mitä sen päätähti Henry Hull ei suostunut käyttämään. Hirviöksi kaavailtiin aluksi Frankensteinia (1931) ja Muumiota (The Mummy - 1932) tähdittänyttä Boris Karloffia, mutta lopulta tekijät päätyivät Lon Chaney Jr:iin. Elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1941 ja se oli kriitikoiden kehuma hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ihmissutta, mutta olen lapsesta asti ollut kiehtounut hirviöstä ja muutama vuosi sitten katsoin leffan uudelleenfilmatisoinnin The Wolfman (2010). Pari vuotta sitten hankin Universalin hirviöklassikoita sisältävän boksin, mistä löytyi myös Ihmissusi, mutta katsoin sen vasta tänä kesänä, kun pidin 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen. Siinä minun täytyi katsoa klassikko, mitä en ollut ennen nähnyt ja päädyin Ihmissuteen. Samalla päätin kirjoittaa elokuvasta arvostelun lähestyvän halloweenin juhlistamiseksi.

Larry Talbot palaa kotiseudulleen isänsä luokse ja saa siellä kuulla legendan sudeksi muuttuvista ihmisistä. Pian käy kuitenkin selville, ettei kyseessä olekaan pelkkä legenda...

Lon Chaney Jr. näyttelee Larry Talbotia, jonka kautta katsoja tutustuu myytteihin ihmissusista. Larry on mukava ja hyväkäytöksinen mies, jolla on kuitenkin taipumusta käyttää kaukoputkeaan kyseenalaisesti. Larryn matka on kiinnostavasti kirjoitettu läpi leffan ja Chaney Jr. tuo hyvin hahmon moniulotteiset tuntemukset esille.
     Evelyn Ankers taas esittää Gwen Conliffea, isänsä (J. M. Kerrigan) antiikkikaupassa työskentelevää neitoa, johon Larry iskee silmänsä ja joka kertoo Larrylle ihmissusilegendasta. Gwenkin on omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus, eikä onneksi ole mikään perinteinen avuton neito hädässä -tyyppinen ratkaisu, vaikka katsojana arvaakin heti, että hän joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan ihmissuden silmästä silmään.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Claude Rains Larryn rikkaana isänä, Draculan roolista tuttu Bela Lugosi ja Maria Ouspenskaya mustalaisennustajina, Fay Helm Gwenin ystävänä Jennynä, sekä Warren William tohtori Lloydina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka mukana onkin aikakaudelle kuuluvaa pientä ylinäyttelemistä mukana. On hauska nähdä Lugosi tässäkin monsterifilmissä, vaikka onkin harmi, ettei mukana ole eeppistä yhteenottoa Draculan ja ihmissuden välillä.

Aiempien Universalin hirviöklassikoiden, kuten Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Frankensteinin ja Muumion tavoin Ihmissusi ei enää tänä päivänä ole pelottava elokuva, mutta vuosien varrella siihen on syntynyt omat puolensa, mitkä tekevät siitä eri tavalla toimivan teoksen. Näistä vanhoista teoksista löytyy tiettyä maagisuutta ja etenkin tässä mustavalkoiset kuvat metsästä, jonka savukoneet täyttävät mystisellä usvalla, ovat lumoavia. Katsojaa ei haittaisi, vaikka koko filmi vain seuraisi, kun ihmissusi vaanii tässä metsässä uhrejaan. Vaikkei itse ihmissusi ole enää tänä päivänä kauhistuttava ilmestys, täytyy monsterin maskeerausta kehua. Myös hirviöksi muuntautuminen on onnistuneesti toteutettu, pienestä tönkköydestä huolimatta. Parasta tämän filmin ihmissudessa on kuitenkin hirviön psykologinen kauhu. Leffa hakee kauhua enemmän sitä kautta, kuinka kauhea tilanne on sille poloiselle, joka joutuu tämän kamalan kirouksen valtaan. Elokuva viekin katsojan taidokkaasti ihmissudeksi muuttuvan hahmon pään sisälle, minkä ansiosta katsojana jopa hieman säälii, että hahmo joutuu tällaiseen koettelemukseen.

Hirviön esittäminen tragediana tekee Ihmissudesta hieman moniulotteisemman teoksen ja pelkkänä monsteripelotteluna se ei enää säväyttäisi tänä päivänä. Nyt sen syvällisempi puoli varmistaa elokuvan pysymisen erittäin mainiona vielä vuosikymmenten päästä. Kyseessä onkin todella hyvä filmi. Ja vaikkei se enää erityisemmin pelota, on siihen saatu pientä jännitettä siitä, miten tarinassa lopulta käy. Kestoa leffalla on vain hieman yli tunti, mutta elokuva onnistuu käyttämään keston hienosti hyödykseen ja pitää vain tarpeellisen mukana. Pientä kiirehtimistä filmissä tuntuu paikoitellen olevan, mutta pääasiassa elokuva on hyvin rytmitetty.

Elokuvan ohjaajana toimii George Waggner, joka ohjasi Ihmissuden kanssa samana vuonna kaksi muutakin kauhuleffaa, Horror Islandin (1941) ja Man-Made Monsterin (1941). Waggner rakentaa mukavasti tunnelmaa ja käsittelee ihmissusimyyttiä kutkuttavan kiehtovasti. Käsikirjoituksesta taas vastaa Curt Siodmak, joka on päättänyt ottaa erilaisen lähestymistavan hirviöleffassa, mistä pidän kovasti. Filmi on teknisesti erittäin hyvin toteutettu oman aikansa tuotokseksi. Kuvaus on taidokasta ja vaikka leikkaukset ovat välillä tönkköjä, pysyy paketti hyvin kasassa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja savukoneen käytössä ei tosiaankaan ole säästelty. Ääniefektit ovat kelvollisesti rakennetut ja Charles Previnin, Hans J. Salterin ja Frank Skinnerin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä mystiseen henkeen.

Yhteenveto: Ihmissusi on erittäin mainio monsterielokuva, mikä onnistuu pureutumaan kauhun psykologiseen puoleen. Elokuva näyttää, kuinka hirveää olisi joutua ihmissusi-kirouksen alaiseksi - ja tietty kuinka hirveää se on kaikille muille. Erityisen pelottava leffa ei enää ole, mutta siitä löytyy mukavan jännittävää henkeä. Tarina kerrotaan napakasti, eikä siinä erityisemmin käytetä mihinkään turhaan aikaa. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi oivallisia ja ohjaaja Waggner luo tunnelmaa toimivasti. Ihmissuden maskeeraus on hienosti toteutettu ja vielä isommat kehut ansaitsee elokuvan metsä, mikä on samanaikaisesti karmiva että lumoava. Elokuvassa on jotain todella viehättävää ja jos pitää kauhuleffoista, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän monsteriklassikkoon. Etenkin hieman syvällisemmän lähestymistapansa ansiosta Ihmissusi toimii edelleen todella hyvin ja se tulee innoittamaan monia kauhutekijöitä vielä vuosienkin päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Wolf Man, 1941, Universal Pictures

Arvostelu: Näkymätön mies (The Invisible Man - 1933)

NÄKYMÄTÖN MIES

THE INVISIBLE MAN

Ohjaus: James Whale
Pääosissa: Claude Rains, William Harrigan, Gloria Stuart, Henry Travers, Una O'Connor, Forrester Harvey ja Dudley Digges
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Invisible Man, eli suomalaisittain Näkymätön mies perustuu H. G. Wellsin samannimiseen kirjaan vuodelta 1897. Elokuvan työstäminen lähti käyntiin, kun Universal-yhtiö tajusi edellisten kauhuleffojensa, Draculan (1931), Frankensteinin (1931) ja Muumion (The Mummy - 1932) olleen kassamagneetteja ja alkoi etsiä uutta tarinaa kerrottavaksi. Wellsin kirja valittiin ja kuvaukset lähtivät käyntiin. Näkymätön mies ilmestyi marraskuussa 1933 ja sekin oli menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Vuosien varrella elokuva on noussut kauhuklassikon asemaan ja vaikkei se ole yhtä tunnettu teos kuin vaikkapa Dracula, löytyy sillekin faneja yhä tänä päivänä. Itselleni hahmo ei ollut kovin tuttu, toisin kuin muut Universalin monsterit. Olin nähnyt hahmon aiemmin filmeissä Herrasmiesliiga (The League of Extraordinary Gentlemen -2003) ja Hotel Transylvania (2012), mutta siihen se jäi. Viime vuonna päätin kuitenkin ostaa Universalin monsterielokuvapaketin, johon myös Näkymätön mies kuului. Järjestin viime syksynä halloweenin kunniaksi kyselyn, jossa lukijat saivat äänestää, minkä monsteriklassikon arvostelen ja yllättäen Dracula ja Frankenstein saivat saman verran pisteitä. Päätinkin jatkaa tänä vuonna samalla lailla ja arvioida kaksi hirviöklassikkoa tällekin syksylle. Pari viikkoa Muumion katselun jälkeen katsoin vihdoin Näkymättömän miehen ja yllättäen pidin siitä enemmän kuin etukäteen ajattelin.

Tutkija Jack Griffin keksii keinon muuttua näkymättömäksi ja testaa sitä itseensä. Näkymättömyyden lisäksi hänestä tulee myös hullu murhaaja.

Elokuvan nimikkoroolissa näkymättömänä miehenä, eli Jack Griffininä nähdään Claude Rains. Tai no, ei nähdä, sillä hänhän on näkymätön! Hehee! Joka tapauksessa Rains esittää hahmoa ja koska leffassa on useita hetkiä, jolloin häntä ei nähdä, on Rainsin täytynyt pistää kaikkensa peliin pelkällä äänellään. Hänen äänensä sopiikin täydellisesti hullun tiedemiehen rooliin ja hän kykenee tuomaan tunteensa erinomaisesti esille, vaikkei hänen kasvojansa näytetäkään. Hahmon esittäminen oli Rainsille usein kauheaa, sillä hän joutui esiintymään kasvot kokonaan käärittyinä, täysin pimeät aurinkolasit silmillään. Rainsin oli vaikea nähdä tai edes hengittää, mutta silti hän onnistui luomaan hienon hahmon. Alunperin rooliin kaavailtiin Frankensteinissa ja Muumiossa hirviöitä esittänyttä Boris Karloffia, mutta mielestäni on hyvä päätös, että yhtiö kokeili välillä jotakuta muutakin.
     Näkymättömän miehen lisäksi tärkeitä hahmoja ovat myös Griffinin kanssa työskennellyt tohtori Kemp (William Harrigan), Griffinin hylkäämä tyttöystävä Flora (Gloria Stuart), sekä Floran tutkijaisä tohtori Cranley (Henry Travers). Harrigan on mainio pelokkaana tiedemiehenä ja Travers on uskottava vanhana ja rauhallisempana tutkijana. Stuart on se tuohon aikaan perinteinen avuton blondi neitokainen. Tällä kertaa erona tosin on, ettei leffan "hirviö" ole neidon perässä, mikä toisaalta tekee Florasta hyvin unohdettavan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Dudley Digges poliisimestarina, sekä Una O'Connor ja Forrester Harvey majatalon pitäjinä. Harvey on hieman koominen pökkelönä majatalon isäntänä, mutta todelliset naurut tarjoaa pahasti ylinäyttelevä O'Connor. Hänen kirkaisunsa ja traagiset hetkensä ovat niin teatraalisia, ettei häntä voi mitenkään ottaa tosissaan.

O'Connorin roolityön lisäksi Näkymätön mies on muutenkin aika koominen teos. Kohtaukset, joissa Jack Griffin suunnittelee ääneen maailmanvalloitusjuontaan, ovat hyvin hölmöjä. Niiden takia Jack onkin aika tyypillinen hullu tiedemieshahmo, jota on vaikea pelätä. Sentään tekijät onnistuivat tällä kertaa tekemään "hirviöstä" oikeasti pahan, toisin kuin Muumiossa, jossa katsoja lähinnä sääli monsteria. Aluksi Jack vaikuttaa tosin olevan vain hieman ilkikurinen, kiusatessaan näkymättömänä pienen kylän asukkaita. Lukemani perusteella elokuvan koomisuus ei kuitenkaan johdu siitä, että se olisi vanhentunut kehnosti; jo ilmestyessään filmiä nimittäin kritisoitiin sen huumorillisuudesta. Itse en kuitenkaan kritisoi leffan koomisuutta. Itse asiassa minun silmissäni se nosti tämän leffan edellisten Universalin monsterifilmien yläpuolelle!

Erityisen ihmeellisestä teoksesta ei ole kyse, mutta Näkymätön mies nappasi minut oivallisesti mukaansa, eikä siinä ollut ainuttakaan tylsää hetkeä. Huumorista huolimatta pariin kohtaukseen on saatu oivaa jännitettä, sillä katsojana ei voi tietää, missä näkymätön mies liikkuu. Kaikkein parhaiten elokuva piti minut kiehtoutuneena, kun Jack nähdään riisumassa kääreitä päänsä ympäriltä tai kun hän liikkuu pelkästään paidassa ja housuissa. Nykypäivänä näkymättömän miehen voi helposti toteuttaa tietokone-efektien avulla, muttei sellaisia ollut 1930-luvun alussa. Olikin niin hienoa, kuinka leffa sai minut useasti ihmettelemään: "Miten tuo tehtiin?" "Miten tuo oli mahdollista?" Parissa kohtaa kuvassa näkyy selkeät rajat, mistä Griffin on liitetty jälkikäteen taustaa vasten, mutta pääasiassa näkymättömyystehoste on upeasti luotu. Sen ansiosta leffa olisi melkein saanut puoli tähteä enemmän, mutta harmillisesti hätäisesti kirjoitettu huipennus saa lopun lässähtämään. Pidin silti Näkymätöntä miestä oikein hyvänä teoksena, mistä olin yllättynyt, sillä en erityisemmin odottanut siltä mitään.

Elokuvan on ohjannut Frankensteinin tekijä James Whale, joka onnistui tässä mielestäni paremmin kuin siinä. Leffan tunnelma on oivallisesti luotu, vaikka olenkin aika varma, että monet koomiset hetket tulivat vahingossa mukaan. R. C. Sherriffin työstämä käsikirjoitus on ihan hyvä, vaikkakin hahmojen repliikit ovat usein liian selitteleviä. Sen sijaan, että hahmot olisivat sanoneet "nyt minä teen näin" tai "seuraavaksi minä teen noin", tekemisen olisi voinut vain näyttää. Näkymätön mies on hyvin kuvattu ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Valaisu on onnistunutta, minkä lisäksi lavasteet näyttävät tyylikkäiltä. Näkymättömän miehen puvustajalle hatunnosto. Paria hetkeä lukuunottamatta elokuvassa ei valitettavasti kuulla musiikkia, mutta muuten äänityöskentelyssä on selvästi kehitytty parin vuoden aikana, eikä taustakohinaa kuulu samalla lailla kuin Draculassa, eikä ääni katkeile leikkauksen takia kuten Frankensteinissa.

Yhteenveto: Näkymätön mies ei ole kovin pelottava elokuva, mutta yllättävän hauska se onnistuu olemaan (en tosin tiedä, oliko tämä tekijöiden tarkoituksena). Vaikka Claude Rains onkin mainio leffan nimikkohahmona, on hänen maailmanvalloituspuheensa usein niin hölmöä, ettei sitä voi mitenkään ottaa tosissaan. Tähän vielä päälle, kuinka hänen pahat aikeensa koostuvat usein pelkistä pienistä ilkikurisista tempauksista, sekä Una O'Connorin ylinäyttelemä majatalon emäntä, onnistuu filmi viihdyttämään ja naurattamaan alusta loppuun. Sen lisäksi leffa myös saa katsojan hämmästelemään, miten ihmeessä näkymättömyystehoste luotiin 1930-luvulla? Onkin harmi, että kun filmi on pääasiassa niin oivallinen, se lässähtää ihan viime hetkillä todella laimeaksi. Kokonaisuus jää kuitenkin hyvän puolelle ja pidin leffasta enemmän kuin aiemmista Universalin hirviöelokuvista. Kaikille kovan luokan elokuvaharrastajille, vanhan ajan leffoista innostuville ja kauhufaneille suosittelen Näkymätöntä miestä oikein lämpimästi. Palaan Universalin monsterileffojen pariin taas ensi vuonna, Frankensteinin morsiammen (Bride of Frankenstein - 1935) ja Ihmissuden (The Wolf Man - 1941) kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.kirbymuseum.org
The Invisible Man, 1933, Universal Pictures