Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) - elokuva-arvostelu

MANAAJA II: LUOPIO

EXORCIST II: THE HERETIC

Ohjaus: John Boorman

Näyttelijät: Linda Blair, Kitty Winn, Richard Burton, Louise Fletcher, Max von Sydow, Paul Henreid, James Earl Jones, Joey Green, Ned Beatty, Rose Portillo, Barbara Cason ja Karen Knapp

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättimenestys, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blatty ja ohjaaja William Friedkin olivat kuitenkin riitautuneet sekä toistensa että Warner Bros. Picturesin kanssa liittyen muun muassa palkkioihin, joten kumpikaan heistä ei suostunut mukaan jatko-osaan. Aluksi yhtiö pohti tekevänsä suoran kopion alkuperäiselokuvasta, joka olisi jopa kierrättänyt käyttämätöntä kuvamateriaalia edellisestä osasta, mutta lopulta William Goodhart palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Ohjaajaksi taas valittiin John Boorman, jota oltiin kosiskeltu jo alkuperäisen ohjaajaksi, mutta joka oli kieltäytynyt, pidettyään käsikirjoitusta vastenmielisenä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja niiden aikana Boorman ja Rospo Pallenberg muokkasivat Goodhartin käsikirjoitusta roimasti, mitä päätähti Linda Blair jälkikäteen kritisoi. Kuvaukset olivat myös täynnä ongelmia, oli kyse sitten ohjaajan sairastumisesta, mikä pysäytti tuotannon kuukaudeksi, kuvamateriaalin turmeltumisesta, mikä johti mittaviin lisäkuvauksiin tai siitä, että tekijät eivät saaneet käyttöönsä monia haluamiaan kuvauspaikkoja, lähtien alkuperäiselokuvan talon ympäristöstä, joten ne piti rakentaa kopioina Warner Brosin studiolle. Lopulta Manaaja II: Luopio sai ensi-iltansa kesäkuussa 1977, mutta toivotun uuden hitin sijaan kyseessä olikin valtava taloudellinen epäonnistuminen, joka tienasi vain murto-osan alkuperäisen elokuvan lipputuloista ja joka sai lähes pelkkiä haukkuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Nykyään Manaaja II: Luopiota pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista jatko-osista ja ohjaaja Boorman on jopa pyytänyt elokuvaa jälkikäteen anteeksi. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen klassikon, sekä viimeisimmän osan, kamalan Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023), mutta välissä ilmestyneet jatko- ja esiosat olivat jääneet näkemättä. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen uuden osan, The Exorcist: Martyrsin (2027), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmin näkemättä jääneet leffat, lähtien tietysti Manaaja II: Luopiosta.

Isä Lamont lähetetään kirkon toimesta haastattelemaan Regan MacNeiliä, liittyen isä Merrinin kuolemaan neljä vuotta aiemmin. Tavatessaan Reganin, isä Lamont tajuaa, ettei paha Pazuzu olekaan jättänyt tyttöä rauhaan.

Alun perin Manaaja II: Luopion piti jatkaa ensimmäisestä elokuvasta tutun isä Dyerin tarinaa, mutta kun näyttelijä William O'Malley kieltäytyi, tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, isä Philip Lamont, jota esittää Richard Burton. Aluksi rooliin oli kiinnitetty Jon Voight, mutta hän jätti elokuvan juuri ennen kuvauksia taiteellisten erimielisyyksien takia, jolloin Burton palkattiin pikaisesti korvaamaan hänet. Kun kirkko on alkanut pohtia isä Merrinin (Max von Sydow) kuoleman hämäriä olosuhteita, isä Lamont lähetetään selvittämään asiaa, haastattelemalla isä Merrinin manaamaa, Pazuzu-demonin riivaamaa Regan-tyttöä (Linda Blair, joka suostui palaamaan rooliinsa sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi käyttää demonimaskeerauksia). Regan väittää, ettei muista mitään neljän vuoden takaisista tapahtumista ja riivauksestaan, mutta isä Lamont uskoo, että tyttö peittelee totuutta. Blair on osassaan ihan hyvä, joskin hän ei heittäydy yhtä ihailtavan villisti roolinsa pyörteisiin kuten viimeksi. Burton taas on omituisen jäykkä isä Lamontina. Hänestä ei löydy samaa monipuolisuutta kuin O'Malleysta, eikä samaa karismaa kuin von Sydow'sta.

     Ellen Burstyn kieltäytyi myös palaamasta rooliinsa Reganin äidiksi, eikä häntä haluttu vaihtaa uuteen näyttelijään, joten Regan asuu nyt New Yorkissa Sharon Spencerin (Kitty Winn) luona ja viettää päivänsä lähinnä psykoterapiassa tohtori Gene Tuskinin (Louise Fletcher) kanssa. Fletcher tarjoaa leffan parhaan roolityön - eipä muuta juuri voikaan odottaa näyttelijältä, joka oli juuri voittanut Oscar-palkinnon Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975) häikäilemättömänä hoitaja Ratchedina. Gene on huomattavasti mukavampi hahmo, joskin nainen ei millään usko, että Regan olisi ollut paholaisen riivaama.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen kirjailija, ohjaaja ja sivunäyttelijät eivät suostuneet palaamaan rooleihinsa, alkuperäinen päätähti vaati ettei hän enää joutuisi viettämään tunteja joka päivä maskeerattavana ja uudeksi ohjaajaksi palkattiin mies, joka inhosi ensimmäistä elokuvaa ja muokkasi käsikirjoitusta kuvausten aikana antiteesiksi alkuperäisestä osasta, Manaaja II: Luopio oli suorastaan tuomittu epäonnistumaan. Elokuva on taas niitä esimerkkejä siitä, kun kaikki ennusmerkit näyttävät huonoilta, mutta rahanahneet studiopomot vähät välittävät tuotantoa varjostavista synkistä pilvistä, koska silmissä hohtavat vain haaveet edellisestä leffasta saatujen tienestien uusinnasta.

Muistatteko alkuperäisen Manaajan esimerkillisesti luodun piinaavuuden ja kasvavan epätoivon tunteen? Muistatteko ne kaikki ikoniset kohtaukset riivatun Reganin kanssa, sekä toinen toistaan unohtumattomat repliikit? Joo, kaikki ne ovat enää kaukainen muisto Manaaja II: Luopiota katsellessa. Leffaa on vaikea luonnehtia kauhuksi, koska siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa muistuttavaa. Kun elokuva vielä matelee eteenpäin, vajaa parituntinen tuntuu lopulta huomattavasti kestoaan pidemmältä. Lähinnä leffa on jopa tahattoman koominen, kun ruutuun aletaan puskea huvittavia heinäsirkkoja liihottelemassa kameran edessä. Toki heinäsirkoilla on oma uskonnollinen merkityksensä yhtenä Jumalan lähettämistä vitsauksista, mutta kun kauhistuttavan riivatun tytön sijaan Pazuzu nähdään lähinnä heinäsirkkanukkena, on hommaa vaikea ottaa tosissaan.

Elokuvassa on kieltämättä myös oma potentiaalinsa, liittyen Reganin terapiaan, johon kuuluu uudenlaisen hypnotisoivan transsilaitteen käyttö, joilla tohtori Tuskin ja isä Lamont yrittävät tunkeutua tytön mieleen ja selvittää, onko vanhasta piinasta jäänyt jotain kummittelemaan. Tämä periaatteessa kiinnostava idea kuitenkin hukkuu, kun leffa vaipuu pitkäveteiseksi haahuiluksi, kun isä Lamont yrittää selvittää Pazuzun alkuperää ja todellisia aikomuksia. Luvassa on jälleen teemoja uskosta ja sen menetyksestä, mutta paljon haaleammin toteutettuna kuin viimeksi. Loppuhuipennus taas jättää köykäisyydellään kylmäksi ja kun Pazuzu manifestoituu jonain muuna kuin heinäsirkkana, on luvassa aikamoinen antikliimaksi. Kaiken kaikkiaan Manaaja II: Luopio on aika lailla juuri sellainen katastrofi kuin sen ikävä maine antaa ymmärtää ja suorastaan surkea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista.

John Boormanin työ elokuvan parissa on kertakaikkisen kehnoa, ajoittain jopa kornia ja lopputuloksesta paistaa läpi miehen negatiivinen suhtautuminen alkuperäisleffaan. Käsikirjoittajaksi on tosiaan merkitty William Goodhart, mutta jos Linda Blairia on uskominen, Goodhartin työstä ei ole valmiissa elokuvassa juuri jälkeäkään, Boormanin sörkittyä tekstiä reippaalla kädellä läpi kuvausten. Teknisestikään Manaaja II: Luopio ei vakuuta. Mukana on hyvää kameratyöskentelyä, mutta myös useita epätarkkoja otoksia. Lavasteet, asut ja käytännön tehosteet sentään pääasiassa ajavat asiansa, mutta Blairin sijaisnäyttelijän riivausmaskeeraukset eivät näytä läheskään niin hirvittäviltä kuin aikaansaannokset alkuperäisessä leffassa. Elokuvan varsinaisen pettymyksen kuitenkin tuottaa musiikeista vastaava Ennio Morricone. Manaajan tunnusmelodiana pidettyä Tubular Bellsiä ei kuulla lainkaan, mutta eipä Morricone ole keksinyt tilalle oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tältä alansa legendalta olisi odottanut jotain paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Exorcist II: The Heretic, Yhdysvallat, 1977, Warner Bros.

Arvostelu: Casablanca (1942)

CASABLANCA

Ohjaus: Michael Curtiz
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid, Claude Rains, Dooley Wilson, Conrad Veidt, Sydney Greenstreet, S. Z. Sakall, Leonid Kinskey, John Qualen, Peter Lorre ja Madeleine Lebeau
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

"I think this is the beginning of a beautiful friendship."

Casablanca on Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin tähdittämä elokuva, joka perustuu Murray Burnettin ja Joan Alisonin näytelmäkäsikirjoitukseen Everybody Comes to Rick's (1940). Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan saatu tehtyä esitystä, joten elokuvatuottaja Hal B. Wallis hankki oikeudet tekstiin, tehdäkseen sen pohjalta elokuvan näytelmän sijaan. Koska alkuperäinen teksti sijoittui vain klubille, sitä muokattiin useiden kirjoittajien puolesta uudestaan, ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua ja lopulta Casablanca sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 1942 - tasan 80 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä keräsi paljon ylistystä ympäri maailman - joskin se toki kiellettiin natsi-Saksassa ilmestymisen aikoihin ja julkaistiin Saksassa vasta kymmenen vuotta myöhemmin rajusti leikeltynä. Elokuva sai jopa kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Casablancaa pidetään yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä ja hienoimmista teoksista ja ehtana klassikkona. Itse näin leffan ensi kertaa seitsemän vuotta sitten, mutta silloin en erityisemmin lämmennyt sille. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ostin elokuvan Blu-rayna, kiinnostuttuani siitä lisää ja aikomuksenani katsoa se uudelleen. Uusintakatselua ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin nyt huomasin Casablancan täyttävän tänä vuonna 80 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Toinen maailmansota on syttynyt ja natsi-Saksan hirmuvalta vyöryy Euroopan yli. Marokossa sijaitsevasta Casablancan kaupungista on muodostunut turvasatama pakolaisille, jotka yrittävät päästä Euroopasta Yhdysvaltoihin, jonne sota ei ole vielä yltänyt. Kaupungin suosituinta klubia pyörittävä Rick Blaine yrittää pysyä puolueettomana tästä kaikesta, mutta miten käy, kun keskitysleiriltä paennut Victor Laszlo saapuu kaupunkiin, mukanaan Rickin entinen rakas Ilsa Lund?

Humphrey Bogart näyttelee Rick Blainea, amerikkalaismiestä, joka pyörittää Casablancassa suosittua klubia ja yrittää pitää neutraalin aseman sodan keskellä. Tästä syntyykin monia hilpeitä hetkiä, kun Rick yrittää välttää puolen valitsemista nasevilla kommenteillaan. Jo pelkän sanavalmiuden vuoksi hahmosta huomaa pitävänsä nopeasti, mihin vaikuttaa myös Bogartin karismaattinen roolityö. Hahmo ei kuitenkaan voi pysyä neutraalina loppuun asti ja Rickille on kirjoitettu erinomainen kehityskaari, kun tämä alkaa vähitellen kallistumaan pois puolueettomuudestaan.

     Ingrid Bergman taas esittää Ilsa Lundia, jonka kanssa Rickillä oli aiemmin intohimoinen suhde, mutta joka jätti Rickin, ennen kuin tämä lähti Casablancaan. Nyt Ilsakin saapuu kaupunkiin ja Rickin ärtymykseksi uuden miehen, tšekkoslovakialaisen vapaustaistelijan ja natsien jahtaaman keskitysleirikarkuri Victor Laszlon (Paul Henreid) kanssa. Bergman on nappivalinta ihastuttavaksi Ilsaksi, jota Rick yhä rakastaa palavasti. Hänen ja Bogartin väliltä löytyykin voimakasta kemiaa. Myös Henreid on erittäin pätevä osassaan, tuoden vakuuttavasti esille hahmonsa vaikean tilanteen.

     Elokuvassa nähdään myös Claude Rains kaupungin poliisipäällikkö Louis Renaultina, Dooley Wilson Rickin ystävänä ja klubin pianistina Samina, Conrad Veidt natsimajuri Strasserina, Sydney Greenstreet mustan pörssin merkittävimpänä kauppiaana Ferrarina, Peter Lorre viisumeita pakolaisille myyvänä Ugartena, S. Z. Sakall tarjoilija Carlina, sekä John Qualen vastarintaan kuuluvana Bergerinä. Sivunäyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, eritoten Rains näkemyksiltään mielenkiintoisena Renaultina ja Wilson erittäin sympaattisena Samina. 

Vuotta aiemmin ilmestyneen Citizen Kanen (1941) tavoin Casablanca on niitä elokuvia, jotka näin liian nuorena ymmärtääkseni niiden hienoutta ja arvostaakseni niiden elokuvallisia saavutuksia. On jopa aika noloa, kuinka pidin leffaa ensikatselulla pitkäveteisenä, sillä nyt uusintakatselulla olisin hyvin voinut katsoa sitä vielä pidempäänkin. Tarina koukuttaa niin voimakkaasti, että sen noin tunnin ja kolmen vartin kesto on nopeasti ohi. Sen, että elokuva perustuu näytelmäkäsikirjoitukseen, voi huomata siitä, kuinka elokuva koostuu lähinnä muutamasta pidemmästä kohtauksesta. Yksikään kohtauksista ei kuitenkaan tunnu liian pitkältä, sillä niissä on paljon erilaisia tapahtumia ja koukkuja mukana, sekä todella vangitsevia keskusteluja. Yksi filmin vahvuuksista onkin erinomaisesti kirjoitetut vuoropuhelut, joita jää seuraamaan, täysin unohtaen kaiken ympärillä olevan. Jokaisella seuraamallamme hahmolla on merkittävä paikka tarinan kulussa ja lähes kuka tahansa voi syöstä tapahtumaketjun pois raiteiltaan ja kauas onnistumisesta.

Elokuvan kiinnostavimpiin seikkoihin kuuluu se, milloin se tehtiin. Casablancan ilmestyessä toinen maailmansota oli yhä käynnissä, joten sen tarina kaupungista, johon natseja pakenevat menevät, oli varmasti rohkea ilmestymisvuonna 1942. Tämä vain lisää vaikuttavuutta erityisesti kohtauksessa, jossa natsien istuessa iltaa Rickin klubilla, muu väki puhkeaa laulamaan Ranskan vallankumouksellista kansallislaulua, Marseljeesia. Vaikka leffalla onkin vahva natsien vastainen sanoma, välttää se silti täysin sen, että elokuva olisi puhdasta toisen maailmansodan aikaista propagandaa. 

Kenties parhaiten Casablanca tunnetaan tietty sen rakkaustarinasta. Romanttinen palo entisten rakastavaisten Rickin ja Ilsan välillä on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja ikonisimmista, eikä ihme. Se on hyvin epätavallinen, mutta sitäkin puoleensavetävämpi. Toki kertomuksia rakastavista, jotka jostain syystä eivät voi olla yhdessä, on nähty ja kuultu ja luettu kauan aiemminkin, mutta Casablanca tuo siihen oman twistinsä ratkaisujensa kanssa. Sodan keskellä entiset rakastavaiset pakotetaan tekemään erilaisia ja vaikeita päätöksiä, ja on taattua, että monet tarvitsevat nenäliinoja mukaan leffaa katsoessaan. Rakkauspuoli elokuvasta ei ole koskaan imelää ja siirappista, vaan aidosti suloista ja herkkää.

Rakkaustarinan tuomien tunteiden lisäksi elokuvan tunnelma on muutenkin esimerkillisesti rakennettu. Victor Laszlon pakomatka ja natsien saapuminen hänen perässään Casablancaan luovat jännitettä, jota kasvatellaan kohti upeaa loppuhuipennusta. Jännityksen ohessa mukana on hyvää huumoria keventämässä tunnelmaa oikeissa paikoissa. Kuten jo aiemmin sanoin, Rick heittää elokuvan aikana useita hilpeitä sarkastisia kommentteja, minkä lisäksi leffasta löytyy muitakin hauskoja yksityiskohtia. Kenties parhaat naurut minulta sai lyhyt hetki, jossa poliisipäällikkö Renault ilmoittaa, että klubi täytyy sulkea laittoman uhkapelaamisen vuoksi ja heti perään joku saapuu Renaultin luokse tuomaan hänen voittonsa. 

Ohjaaja Michael Curtiz pitää pakettia vaikuttavasti kasassa, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuvaa lähdettiin kuvaamaan ilman, että käsikirjoitusta oli kirjoitettu loppuun asti. Epsteinin veljeksien, Howard Kochin ja Casey Robinsonin erilaisten kirjoitustöiden lopputulos on kuitenkin eheä kokonaisuus, josta ei huomaa, että kirjoitusprosessi oli haastava. Ei myöskään ole ihme, että monissa elokuvakouluissa hyödynnetään Casablancan tekstiä edelleen käsikirjoittamisen opetukseen. Teksti on kauttaaltaan onnistunutta, aina siitä kuinka tarinaa ja hahmoja kuljetetaan eteenpäin ikimuistoisiin repliikkeihin asti. Hassua kyllä, yhtä elokuvan tunnetuimpana pidetyistä repliikeistä, "Play it again, Sam" ei koskaan kuulla leffan aikana.

Myös elokuvan tekninen puoli on onnistunut. Kuvaus on todella tyylikästä, etenkin kun valoilla ja varjoilla leikitellään näin hienosti. Sen lisäksi, että jatkuvasti puoliksi varjossa oleva Rickin naama viestii Rickin sisäisestä taistelusta puolueettomuuden ja valinnan välillä, mukana on yksi upea otos, jossa näemme kahden hahmon keskustelun, mutta toinen hahmoista nähdään lähinnä vain varjona seinällä. Oivaa kuvausta tukee tietty vahva leikkaus. Lavasteet ja asut ovat mainiot, kuten on myös äänimaailma. Äänitehosteet toimivat vakuuttavasti edelleen, minkä lisäksi musiikit ovat erinomaisen mahtipontiset ja tunnelmalliset. Mutta mitäpä voikaan odottaa elokuvamusiikin isältä, Max Steineriltä? Tunnetuinta elokuvan musiikkien puolelta on kuitenkin tietysti Samin laulama Herman Hupfeldin herkkä As Time Goes By -kappale.

Yhteenveto: Casablanca on erinomainen rakkausdraama ja ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut elokuvahistorian merkkiteos. Omana aikanaan rohkea ja edelleen säväyttävä tarina vie tiukasti mukanaan, kasvattaen monenlaista jännitettä elokuvan aikana. Katsoja jännittää, päätyvätkö Rick ja Ilsa takaisin yhteen ja samalla kuinka Victor Laszlon tapauksessa käy? Käsikirjoitus on vahva niin kerrontansa kuin hahmojensa ja heidän välisten dialogien puolesta. On suorastaan ihme, kuinka eheä lopputulos on, ottaen huomioon, että leffaa ryhdyttiin kuvaamaan ilman kokonaista käsikirjoitusta. Tekstin pohjalta ohjaaja Michael Curtizin on helppo ammentaa vahvaan draamaan. Romanttinen puoli on onnistuneesti toteutettu ja elokuvaan on saatu ujutettua hieman hyvää huumoriakin. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia. Humphrey Bogart on fantastinen pääroolissa klubiomistaja Rick Blainena ja Ingrid Bergman sykähdyttää Ilsa Lundin osassa. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vakuuttava. Kuvaus on varjojen käytön kanssa upeaa katseltavaa ja vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma. Kaiken kaikkiaan Casablanca on todella hieno teos, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään kunnioittavan elokuvafanin pakkokatseltavaksi. Sen teho ei ole haihtunut kahdeksassa vuosikymmenessä mihinkään ja se tullaan muistamaan vielä vuosien päästä yhtenä kaikkien aikojen klassikoista.

"Here's looking at you, kid."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Casablanca, 1942, Warner Bros.