Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) - elokuva-arvostelu

MANAAJA II: LUOPIO

EXORCIST II: THE HERETIC

Ohjaus: John Boorman

Näyttelijät: Linda Blair, Kitty Winn, Richard Burton, Louise Fletcher, Max von Sydow, Paul Henreid, James Earl Jones, Joey Green, Ned Beatty, Rose Portillo, Barbara Cason ja Karen Knapp

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättimenestys, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blatty ja ohjaaja William Friedkin olivat kuitenkin riitautuneet sekä toistensa että Warner Bros. Picturesin kanssa liittyen muun muassa palkkioihin, joten kumpikaan heistä ei suostunut mukaan jatko-osaan. Aluksi yhtiö pohti tekevänsä suoran kopion alkuperäiselokuvasta, joka olisi jopa kierrättänyt käyttämätöntä kuvamateriaalia edellisestä osasta, mutta lopulta William Goodhart palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Ohjaajaksi taas valittiin John Boorman, jota oltiin kosiskeltu jo alkuperäisen ohjaajaksi, mutta joka oli kieltäytynyt, pidettyään käsikirjoitusta vastenmielisenä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja niiden aikana Boorman ja Rospo Pallenberg muokkasivat Goodhartin käsikirjoitusta roimasti, mitä päätähti Linda Blair jälkikäteen kritisoi. Kuvaukset olivat myös täynnä ongelmia, oli kyse sitten ohjaajan sairastumisesta, mikä pysäytti tuotannon kuukaudeksi, kuvamateriaalin turmeltumisesta, mikä johti mittaviin lisäkuvauksiin tai siitä, että tekijät eivät saaneet käyttöönsä monia haluamiaan kuvauspaikkoja, lähtien alkuperäiselokuvan talon ympäristöstä, joten ne piti rakentaa kopioina Warner Brosin studiolle. Lopulta Manaaja II: Luopio sai ensi-iltansa kesäkuussa 1977, mutta toivotun uuden hitin sijaan kyseessä olikin valtava taloudellinen epäonnistuminen, joka tienasi vain murto-osan alkuperäisen elokuvan lipputuloista ja joka sai lähes pelkkiä haukkuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Nykyään Manaaja II: Luopiota pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista jatko-osista ja ohjaaja Boorman on jopa pyytänyt elokuvaa jälkikäteen anteeksi. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen klassikon, sekä viimeisimmän osan, kamalan Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023), mutta välissä ilmestyneet jatko- ja esiosat olivat jääneet näkemättä. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen uuden osan, The Exorcist: Martyrsin (2027), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmin näkemättä jääneet leffat, lähtien tietysti Manaaja II: Luopiosta.

Isä Lamont lähetetään kirkon toimesta haastattelemaan Regan MacNeiliä, liittyen isä Merrinin kuolemaan neljä vuotta aiemmin. Tavatessaan Reganin, isä Lamont tajuaa, ettei paha Pazuzu olekaan jättänyt tyttöä rauhaan.

Alun perin Manaaja II: Luopion piti jatkaa ensimmäisestä elokuvasta tutun isä Dyerin tarinaa, mutta kun näyttelijä William O'Malley kieltäytyi, tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, isä Philip Lamont, jota esittää Richard Burton. Aluksi rooliin oli kiinnitetty Jon Voight, mutta hän jätti elokuvan juuri ennen kuvauksia taiteellisten erimielisyyksien takia, jolloin Burton palkattiin pikaisesti korvaamaan hänet. Kun kirkko on alkanut pohtia isä Merrinin (Max von Sydow) kuoleman hämäriä olosuhteita, isä Lamont lähetetään selvittämään asiaa, haastattelemalla isä Merrinin manaamaa, Pazuzu-demonin riivaamaa Regan-tyttöä (Linda Blair, joka suostui palaamaan rooliinsa sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi käyttää demonimaskeerauksia). Regan väittää, ettei muista mitään neljän vuoden takaisista tapahtumista ja riivauksestaan, mutta isä Lamont uskoo, että tyttö peittelee totuutta. Blair on osassaan ihan hyvä, joskin hän ei heittäydy yhtä ihailtavan villisti roolinsa pyörteisiin kuten viimeksi. Burton taas on omituisen jäykkä isä Lamontina. Hänestä ei löydy samaa monipuolisuutta kuin O'Malleysta, eikä samaa karismaa kuin von Sydow'sta.

     Ellen Burstyn kieltäytyi myös palaamasta rooliinsa Reganin äidiksi, eikä häntä haluttu vaihtaa uuteen näyttelijään, joten Regan asuu nyt New Yorkissa Sharon Spencerin (Kitty Winn) luona ja viettää päivänsä lähinnä psykoterapiassa tohtori Gene Tuskinin (Louise Fletcher) kanssa. Fletcher tarjoaa leffan parhaan roolityön - eipä muuta juuri voikaan odottaa näyttelijältä, joka oli juuri voittanut Oscar-palkinnon Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975) häikäilemättömänä hoitaja Ratchedina. Gene on huomattavasti mukavampi hahmo, joskin nainen ei millään usko, että Regan olisi ollut paholaisen riivaama.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen kirjailija, ohjaaja ja sivunäyttelijät eivät suostuneet palaamaan rooleihinsa, alkuperäinen päätähti vaati ettei hän enää joutuisi viettämään tunteja joka päivä maskeerattavana ja uudeksi ohjaajaksi palkattiin mies, joka inhosi ensimmäistä elokuvaa ja muokkasi käsikirjoitusta kuvausten aikana antiteesiksi alkuperäisestä osasta, Manaaja II: Luopio oli suorastaan tuomittu epäonnistumaan. Elokuva on taas niitä esimerkkejä siitä, kun kaikki ennusmerkit näyttävät huonoilta, mutta rahanahneet studiopomot vähät välittävät tuotantoa varjostavista synkistä pilvistä, koska silmissä hohtavat vain haaveet edellisestä leffasta saatujen tienestien uusinnasta.

Muistatteko alkuperäisen Manaajan esimerkillisesti luodun piinaavuuden ja kasvavan epätoivon tunteen? Muistatteko ne kaikki ikoniset kohtaukset riivatun Reganin kanssa, sekä toinen toistaan unohtumattomat repliikit? Joo, kaikki ne ovat enää kaukainen muisto Manaaja II: Luopiota katsellessa. Leffaa on vaikea luonnehtia kauhuksi, koska siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa muistuttavaa. Kun elokuva vielä matelee eteenpäin, vajaa parituntinen tuntuu lopulta huomattavasti kestoaan pidemmältä. Lähinnä leffa on jopa tahattoman koominen, kun ruutuun aletaan puskea huvittavia heinäsirkkoja liihottelemassa kameran edessä. Toki heinäsirkoilla on oma uskonnollinen merkityksensä yhtenä Jumalan lähettämistä vitsauksista, mutta kun kauhistuttavan riivatun tytön sijaan Pazuzu nähdään lähinnä heinäsirkkanukkena, on hommaa vaikea ottaa tosissaan.

Elokuvassa on kieltämättä myös oma potentiaalinsa, liittyen Reganin terapiaan, johon kuuluu uudenlaisen hypnotisoivan transsilaitteen käyttö, joilla tohtori Tuskin ja isä Lamont yrittävät tunkeutua tytön mieleen ja selvittää, onko vanhasta piinasta jäänyt jotain kummittelemaan. Tämä periaatteessa kiinnostava idea kuitenkin hukkuu, kun leffa vaipuu pitkäveteiseksi haahuiluksi, kun isä Lamont yrittää selvittää Pazuzun alkuperää ja todellisia aikomuksia. Luvassa on jälleen teemoja uskosta ja sen menetyksestä, mutta paljon haaleammin toteutettuna kuin viimeksi. Loppuhuipennus taas jättää köykäisyydellään kylmäksi ja kun Pazuzu manifestoituu jonain muuna kuin heinäsirkkana, on luvassa aikamoinen antikliimaksi. Kaiken kaikkiaan Manaaja II: Luopio on aika lailla juuri sellainen katastrofi kuin sen ikävä maine antaa ymmärtää ja suorastaan surkea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista.

John Boormanin työ elokuvan parissa on kertakaikkisen kehnoa, ajoittain jopa kornia ja lopputuloksesta paistaa läpi miehen negatiivinen suhtautuminen alkuperäisleffaan. Käsikirjoittajaksi on tosiaan merkitty William Goodhart, mutta jos Linda Blairia on uskominen, Goodhartin työstä ei ole valmiissa elokuvassa juuri jälkeäkään, Boormanin sörkittyä tekstiä reippaalla kädellä läpi kuvausten. Teknisestikään Manaaja II: Luopio ei vakuuta. Mukana on hyvää kameratyöskentelyä, mutta myös useita epätarkkoja otoksia. Lavasteet, asut ja käytännön tehosteet sentään pääasiassa ajavat asiansa, mutta Blairin sijaisnäyttelijän riivausmaskeeraukset eivät näytä läheskään niin hirvittäviltä kuin aikaansaannokset alkuperäisessä leffassa. Elokuvan varsinaisen pettymyksen kuitenkin tuottaa musiikeista vastaava Ennio Morricone. Manaajan tunnusmelodiana pidettyä Tubular Bellsiä ei kuulla lainkaan, mutta eipä Morricone ole keksinyt tilalle oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tältä alansa legendalta olisi odottanut jotain paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Exorcist II: The Heretic, Yhdysvallat, 1977, Warner Bros.

Arvostelu: Manaaja (The Exorcist - 1973)

MANAAJA

THE EXORCIST

Ohjaus: William Friedkin
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Linda Blair, Lee J. Cobb, Kitty Winn ja Max von Sydow
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16 / Director's Cut: 18

Tiesin The Exorcistista, eli suomalaisittain Manaajasta jo vuosia ennen kuin näin sen. Elokuvan juliste oli salaperäinen ja minua kiinnosti tietää jo lapsena, mistä se kertoi. Ikärajan ja lajityyppinsä takia en kuitenkaan saanut katsoa sitä. Sain kuitenkin kuulla, mistä elokuva kertoo ja siihen aikaan jo pelkkänä selityksenä Manaaja tuntui pelottavalta. Lopulta pari vuotta sitten lainasin elokuvan isältäni ja katsoin sen vihdoin. Olin yllättynyt, kuinka hyvä filmi oli kyseessä. Kun mietin vaihtoehtoja, mitä arvostelisin alkuvuodelle 2018, Manaaja pääsi nopeasti listalleni, sillä halusin joka tapauksessa katsoa sen uudestaan, jolloin voisin ihan hyvin kirjoittaakin siitä.

Kaksitoistavuotiaan Regan-tyttö alkaa käyttäytyä oudosti. Kun käyttäytyminen pahenee ja muuttuu yliluonnolliseksi, Reganin Chris-äidin täytyy löytää apua erittäin piinaavaan ja demoniseen ongelmaan. Kun psykiatrit, lääkärit ja hypnotisoijat eivät kykene auttamaan, on pakko kutsua paikalle manaaja.

Reganin äitiä, Chris MacNeilia näyttelee Ellen Burstyn, joka on mainio roolissaan. Chris on näyttelijä, jolla tuntuu menevän hyvin. Hahmo murtuukin hitaasti henkisesti, kun hänen tyttärensä oireilu voimistuu. Loppupuolella Chris tuntuu olevan jo täysin hukassa, eikä näytä itsekään kovin terveeltä. Burstyn näyttää koko kehollaan voimakkaat tunteet, joita Chris kokee elokuvan aikana.
     Itse Regan-tyttöä esittää Linda Blair, joka ei aluksi erityisemmin vakuuta ja hänen esiintymisensä ei tunnu luonnolliselta. Kuitenkin kun tarina kulkee eteenpäin ja Regan muuttuu, Blairin suoritus paranee huomattavasti. Ei aikaakaan, kun hän tuntuu oikeasti psykoottiselta tapaukselta. Karmivien maskeeraustensa kanssa Regan tuntuu oikeasti vaaralliselta ja pelottavalta. Hauska asia hahmossa on, että kun vertaa muihin kauhuelokuvien demonihahmoihin, Regan pysyy lähes kaiken aikaa sängyssään, eikä hyökkäile ihmisten kimppuun. Tämä tekee hahmosta myös arvaamattoman. Itse demonin äänenä kuullaan Mercedes McCambridge. Aluksi Blair on näytellyt kohtauksensa ja jälkitöissä McCambridgen ääni on lisätty päälle.
     Regania yrittää auttaa Jason Millerin näyttelemä isä Damien Karras, joka kirkon lisäksi toimii myös psykiatrina. Hahmoa painaa myös ongelmat sairaan äitinsä (Vasiliki Maliaros) kanssa, joka ei suostu hoitoon. Karraksen huoli välittyy selvästi ja demonin kanssa tekemisissä oleminen ei auta hänen surutyötään. Miller vetää hyvän roolisuorituksen.
     Elokuvassa nähdään myös etsivä Kinderman (Lee J. Cobb) ja Sharon (Kitty Winn), joka on töissä MacNeilien asunnossa. Itse manaajaa, eli isä Merrinia näyttelee Max von Sydow. Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on "Manaaja", on hieman hassua, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa.

Manaajan ensimmäiset kymmenen minuuttia aiheuttavat itselleni todella ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne aloittavat kertomuksen ja pohjustavat, mistä demoni on lähtöisin, mutta samalla se tuntuu hieman irralliselta muusta filmistä. Sitä voisi tiivistää edes vähän, sillä leffan alku on hieman jopa puuduttavaa katseltavaa. Isä Merrin haahuilu Irakissa ei välitä sitä pahaenteistä tunnetta, mitä sillä on selvästi haettu. Sitten onneksi siirrytään vihdoin Yhdysvaltoihin Georgetowniin, jossa Chris, Regan ja isä Karras esitellään. Elokuvan alkupuolella saattaakin ihmetellä, mitä varten aloituskohtaus oli edes mukana. Ensimmäisen kerran kun näin Manaajan, lähetin alussa viestin isälleni, että katsonko edes oikeaa elokuvaa?

Onneksi alun unohtaa, kun mystiset tapahtumat alkavat. Useita kauhuleffoja nähneenä en koskisi Ouija-lautaan pitkällä tikullakaan, sillä sellainen tuntuu olevan tässäkin demonin mukana olon syy. Regan paljastaa keskustelevansa laudan avulla kapteeni Howdylle. Chris ei tietenkään ota juttua tosissaan, mikä on iso virhe, sillä tästä alkavat tapahtumat voivat koitua perheen tuhoksi. Jännitystä luodaan pikku hiljaa. On päivänselvää, ettei tällaista elokuvaa tehtäisi enää nykypäivänä, sillä kerronta on todella rauhallista ja hidastempoista. Minunkin on pakko myöntää, että hidastempoisuus kyllä tuntuu parissa kohtaa ja suosittelenkin katsomaan tämän pirteänä. Samalla on pakko sanoa, että on aivan mahtavaa, että tarina kulkee rauhassa eteenpäin, eikä kiirehdi. Alkupuolisko käytetään upeasti hahmojen esittelyyn ja tarinan rakentamiseen, jotta katsoja on tosissaan investoitunut kertomukseen, kun helvetti päästetään vihdoin irti. Toinen puolisko onkin sitten täynnä sitä, mitä katsojat odottavat leffalta, eli demonin aiheuttamaa pelkoa.

Läpi elokuvan kulkee hyytävän karmiva tunnelma. Elokuva on selvästi aloittanut useita kauhun kliseitä, joita nykyään viljellään genren leffoissa turhankin paljon. Äkkisäikäytyksiä ei ole mukana, vaan kauhu luodaan todellisen jännityksen kautta. Muutamia kovaäänisempiä kohtauksia on toki mukana, jolloin katsojan sydän voi alkaa takomaan. Aluksi tekee pahaa nähdä, kuinka viaton tyttö joutuu pahaan tilanteeseen, mutta mitä pidemmälle elokuva pääsee, sitä vaikeampaa on enää tunnistaa Regania. Maskeeraustiimille täytyy nostaa hattua, sillä Reganin maskeeraus näyttää oikeasti kuvottavalta. Kelmeä iho, veriset naarmut kasvoilla ja kellertävät silmät tekevät tytöstä hirviömäisen. Siihen vielä päälle karhea ääni, psykoottiset ilmeet ja oudot eleet, niin kyseessä on loistavasti luotu kauhuhahmo. Mukana on useita erinomaisia kohtauksia ja filmin loppu on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Lisäksi elokuvasta löytyy hienoja teemoja uskon menettämisestä ja sen palauttamisesta. Epätoivo on vahvasti läsnä ja filmissä on tiettyä painoa, mikä kertyy katsojan sydämen päälle... eikä se välttämättä poistu edes, kun lopputekstit alkavat. Manaajaa ei turhaan mainosteta edelleen kaikkien aikojen pelottavimpana kauhuleffana. On tietty katsojasta kiinni, minkä kokee pelottavaksi, mutta tässä kauhua osataan luoda paljon paremmin kuin suurimmassa osassa genren edustajista. Elokuva on edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmista teoksista ja muutenkin aivan mahtava elokuva!

Manaajan on ohjannut William Friedkin ja käsikirjoituksesta vastaa William Peter Blatty, joka kirjoitti myös "Manaaja" -kirjan (1971), johon elokuva perustuu. Kirja taas perustuu jonkinlaisiin tositapahtumiin. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaalisesti elokuva on tehty hyvin. Itsestään liikkuvat asiat siirtyilevät näyttävästi ja vaikka parissa kohtaa Reganin näyttelijän tilalla käytetään nukkea, efekti toimii todella karmivasti. Äänitehosteet ovat toimivia. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mutta tunnuskappaleena toimiva Mike Oldfieldin säveltämä "Tubular Bells" on karmiva. Harmi, ettei nykypäivän kauhuelokuvissa ole enää tunnistettavia tunnuskappaleita, kuten tämän lisäksi esimerkiksi Halloween - naamioiden yössä (Halloween - 1978) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa (A Nightmare on Elm Street - 1984).

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia, pidennettyjä ja hieman erilaisia kohtauksia. Mukana on mm. lisäkohtaus lääkärissä käynnistä ja erilainen aloitus. Vain Director's Cut sisältää kuuluisan "hämähäkkikävelyn", eli kohtauksen, jossa Regan kävelee neljällä raajalla oudossa asennossa portaita alas. Ensimmäisellä katselukerrallani näin Director's Cutin, mutta tällä toisella jouduin katsomaan teatteriversion, sillä pidennettyä ei löydy Netflixista.

Yhteenveto: Manaaja on yhä yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista. Jännitystä luodaan pikkuhiljaa ja mukana on oikeasti karmivia ja ällöttäviä kohtauksia, eikä kauhu synny äkkisäikäytyksistä, kuten kauhuleffoissa nykyään. Reganin maskeeraus on hienosti toteutettu ja hahmosta on saatu luotua pelottava. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat kuitenkin hieman kömpelöt ja vaikka niillä on selkeä pointtinsa tarinan kannalta, on alku hieman pitkäveteinen. Muuten on upeaa, kuinka elokuva käyttää aikansa kertoakseen tarinaansa ja rakentaakseen hahmojaan, jotta katsoja on oikeasti täysillä mukana tapahtumissa. Katsojana jännittää useaan otteeseen, ellei jopa kaiken aikaa. Jos alun Irak-osuutta ja paria muuta kohtausta tiivistäisi hieman, olisi elokuva mielestäni täyden viiden tähden mestariteos. Suosittelen ehdottomasti katsomaan Manaajan, jos pidätte kauhusta ja etenkin jos tuntuu, etteivät nykykauhuleffat tarjoa oikeaa tunnelmaa. Nuoret eivät välttämättä ymmärrä tämän juttua ja voivat pitää elokuvaa lähinnä tylsänä. Varmistakaa vain, että kyseessä on ohjaajan versio, sillä teatteriversiosta puuttuu joitain leffan parhaista hetkistä. Etenkin "hämähäkkikävelyn" puuttuminen tuntuu vain väärältä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017 - Muokattu 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Exorcist, 1973, Warner Bros. Pictures, Hoya Productions