Arvostelu: Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993)

TAKAA-AJETTU

THE FUGITIVE

Ohjaus: Andrew Davis

Pääosissa: Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Joe Pantoliano, Jeroen Krabbé, Andreas Katsulas, Daniel Roebuck, Tom Wood, L. Scott Caldwell, Johnny Lee Davenport, Julianne Moore, Nick Searcy ja Sela Ward

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Fugitive, eli suomalaisittain Takaa-ajettu perustuu David Janssenin tähdittämään samannimiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1963 vuoteen 1967. Hollywoodissa ryhdyttiin 1980-luvulla työstämään elokuvasovituksia suosittujen televisiosarjojen pohjalta ja Warner Bros. otti tähtäimeensä Takaa-ajetun. Käsikirjoitusta työstettiin useiden kirjoittajien toimesta, kunnes Jeb Stuartin ja David Twohyn teksti sai studiopomot tyytyväisiksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1993 ja lopulta Takaa-ajettu sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 29. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja miespääosa), joista se voitti myös parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua, mutta olen tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä leffan käsiini ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kirurgi Richard Kimbleä syytetään virheellisesti vaimonsa murhasta ja hänet tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Richard pääsee kuitenkin pakoon ja päättää todistaa syyttömyytensä etsimällä käsiinsä todellisen murhaajan. Hän joutuu takaa-ajetuksi, kun liittovaltion sheriffi Sam Gerard lähtee hänen peräänsä.

Päärooliin kirurgi Richard Kimbleksi oli ehdolla muun muassa Alec Baldwin, Nick Nolte, Kevin Costner ja Michael Douglas, ennen kuin Tähtien sota -scifielokuvista (Star Wars - 1977-) ja Indiana Jones -seikkailuista (1981-2023) tuttu Harrison Ford sai roolin. Ford istuu osaansa täydellisesti, tulkiten väkevän karismaattisesti hahmonsa vimmaa löytää oikea syyllinen ja kostaa tälle rakkaan vaimonsa Helenin (Sela Ward) murha. Kuten Ford oli jo vuosia aiemmin osoittanut, hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta sen lisäksi hän näyttää myös kykynsä draamapuolella surevana leskenä.

     Richard Kimblen kostoretkeä vaikeuttaa hänen peräänsä lähtevät poliisit ja erityisesti sinnikäs liittovaltion sheriffi Sam Gerard, jona nähdään Tommy Lee Jones. Hauskasti tarinan mukaan Jones totesi vastanäyttelijöilleen, että tällä leffalla ei kyllä palkintoja voiteta ja juuri hän meni nappaamaan parhaan miessivuosan pystit niin Oscar- kuin Golden Globe -gaalassa. Jones on erinomainen vastapari Fordille ja tuo hyvää ja tyylilleen tuttua sarkastista särmää sheriffihahmoonsa. Gerardille on kirjoitettu myös oiva kehityskaari läpi leffan, hahmon alkaessa vähitellen pohtia, olisiko Richardin syyttömyysväitteissä sittenkin jotain perää. Lisäksi elokuvassa ovat mukana muun muassa Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä toimivana sheriffi Renfrona, sekä Julianne Moore yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten olin jo pitkään olettanutkin, Takaa-ajettu osoittautui mahtavaksi ja tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Elokuva hyppää heti itse asiaan. Helen Kimble on murhattu ja aviomies Richard viedään kuulusteltavaksi. Ei aikaakaan, kun Richard saa keploteltua itsensä vapauteen ja siitä käynnistyykin mukaansatempaava takaa-ajo. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti. On jännittävää seurata, kun Richard yrittää etsiä tietoa vaimonsa todellisesta murhaajasta, etenkin kun tämä tutkimus alkaa pikkuhiljaa viemään kohti loppuhuipennusta. Tiukkaa lisäjännitystä tuo totta kai kintereillä juoksevat liittovaltion sheriffit, liipaisinherkkien sormiensa kanssa. Richard oli jo tuomittu kuolemanrangaistukseen ja nyt hän on vieläpä karkuri, joten Gerardia ja hänen kumppaneita ei Richardin kohdatessaan kiinnosta alkaa kuunnella miehen yritystä selittää viattomuuttaan.

Elokuva nostattaa tasaisin väliajoin kierroksiaan, kun Richardin kiinnijäämisen riski käy vähän väliä lähellä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka ansioitunut kirurgi yrittää pysyä tilanteessa niskan päällä huomattavasti tällaisiin tapahtumiin kokeneempien sheriffien edessä. Hienon lisäyksen tuovat hetket, joissa Richardin ammatti nousee esille. Hän on toistuvasti riskeeraamassa oman selviytymisensä, jos joku muu tarvitsee apua. Tämä tuo paljon lisää päähenkilöön ja erottaa Richardin elokuvahistorian lukuisista muista kostoretkellä olevista miehistä, jotka haluavat etsiä käsiinsä vaimonsa murhaajan. Katsoja on tietysti alusta loppuun Richardin puolella, haluten myös vimmaisena oikean syyllisen löytyvän ja saavan potut pottuina.

Takaa-ajetun ohjauksesta vastaa Andrew Davis ja kyseessä onkin Davisin tunnetuin ja kehutuin teos. Davis pitää jännittävää pakettia ihailtavasti kasassa, nostatellen tunnelmaa tehokkaasti pitkin leffaa. Erittäin mainio on myös Jeb Stuartin ja David Twohyn työstämä käsikirjoitus. Elokuva on lisäksi taidokkaasti kuvattu, kuten myös sulavasti leikattu yhteen, kertoen onnistuneesti niin Richardin kuin Gerardin puolia takaa-ajosta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteista etenkin aidosti toteutettu ja yhdellä otoksella purkkiin saatu junaonnettomuus on komea näky. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään James Newton Howardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajettu on mahtava trilleri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Katsoja hyppää saman tien Richard Kimblen mukaan karkuretkelle ja selvittämään, kuka todellisuudessa on hänen vaimonsa murhan takana? Elokuva kasvattelee jännitystään tehokkaasti ja tarjoaa useita erittäin tiivistunnelmaisia läheltä-piti -hetkiä, joiden aikana katsojan syke nousee. Kaikki johtaa tehokkaaseen finaaliin, joka vie kertomuksen onnistuneesti päätökseensä. Harrison Ford on nappivalinta Richard Kimbleksi ja erityisen kiinnostavaa hänen hahmossaan on hänen tapansa auttaa muita silloinkin, kun se voi riskeerata hänen oman henkensä. Tommy Lee Jones toimii täydellisenä vastaparina Richardia jahtaavan liittovaltion sheriffi Gerardin osassa. Andrew Davisin ohjaus on tiukkaa, Jeb Stuartin ja David Twohyn käsikirjoitus on mainio ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi toimii. Suosittelenkin Takaa-ajettua kaikille tiivistunnelmaisten jännäreiden ystäville. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn jonkin sortin jatko- ja lisäosana toimiva Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998). Saa nähdä, onnistuuko se ollenkaan toistamaan Takaa-ajetun vahvuuksia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fugitive, 1993, Warner Bros., Kopelson Entertainment

Arvostelu: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993)

ROBIN HOOD - SANKARIT SUKKAHOUSUISSA

ROBIN HOOD: MEN IN TIGHTS

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Roger Rees, Amy Yasbeck, Dave Chappelle, Richard Lewis, Mark Blankfield, Eric Allan Kramer, Matthew Porretta, Isaac Hayes, Tracey Ullman, Dom DeLuise, Steve Tancora, Megan Cavanagh, Dick Van Patten, Mel Brooks ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Robin Hood: Men in Tights, eli suomalaisittain Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on Mel Brooksin tekemä parodiaelokuva. Brooks oli 1970-luvulla yrittänyt työstää Robin Hood -parodiaa televisiosarjan muodossa, nimeltä When Things Were Rotten (1975), mutta sen teko keskeytettiin pian sarjan alkamisen jälkeen. Brooks halusi kuitenkin palata hahmon pariin ja ryhtyi 1990-luvun alussa työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Robin Hood - sankarit sukkahousuissa sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai heikot arviot kriitikoilta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Itse näin Robin Hood - sankarit sukkahousuissa joskus lapsena ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa leffan ja arvostella sen.

Paettuaan jerusalemilaisesta vankilasta, Loxleyn Robin matkaa takaisin Englantiin, huomatakseen kuninkaan ahneen pikkuveljen, prinssi Johnin pitävän hirmuhallintoa Rottinghamin seriffin kanssa. Robin kerää ympärilleen joukon iloisia veikkoja, joiden kanssa hän aikoo päihittää tyrannit - ja jos onni käy, kosia Marion-neitoa.

Pääroolissa Loxleyn Robinina, eli lainsuojattomana Robin Hoodina nähdään Cary Elwes. Hahmon parodiointi ei tule Elwesille uutena juttuna, pohjautuihan hänen esiintymisensä Prinsessan ryöstössä (The Princess Bride - 1987) Errol Flynnin tulkintaan hahmosta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood - 1938). Elwes sopiikin kuin valettu legendaarisen rosmon osaan, toimien niin hyvänä tulkintana hahmosta kuin myös parodiana Robin Hoodista.

     Elokuvassa nähdään myös Richard Lewis ilkikurisena prinssi Johnina, jonka luomi ei millään pysy paikoillaan, Roger Rees katalana Rottinghamin seriffinä, Amy Yasbeck Marion-neitona, johon niin Robin kuin seriffi ovat iskeneet silmänsä, Eric Allan Kramer, Mark Blankfield, Matthew Porretta ja ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Dave Chappelle Robinia seuraavina iloisina veikkoina, Pikku Johnina, sokeana Blinkininä, Will Scarlet O'Harana ja Ahchoona, joista jälkimmäisen nimi tulkitaan toki aina aivastukseksi, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks rabbi Tuckmanina. Kuningas Richardia taas esittää sir Patrick Stewart, jonka yliampuva skottiaksentti on veikeä näpäytys Sean Conneryn kuningas Richardille Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffassa (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Kyseinen filmatisointi saa pilkkaa myös pääosaa esittäneen Kevin Costnerin kehnosta englantilaisaksentista. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Lewis ja Rees häijyinä pahiksina.

Robin Hood - sankarit sukkahousuissa ei ollut yhtä hulvattoman lystikäs kuin muistin sen olevan, mutta on se silti oikein passelin hupsu pätkä, että sen parissa viihtyy läpi lähes koko keston. Paikoitellen noin tunnin ja kolmen vartin kestossa tuntuu olevan se yksi vartti liikaa, mutta pääasiassa elokuva pitää kelvollisesti mukanaan. Itse pääaihe, eli Robin Hood ja hahmon monenmoiset elokuvasovitukset vuosien varrella aiemmin mainituista Errol Flynnin ja Kevin Costnerin versioista aina Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hoodiin (1973) joutuvat tietty vitsien kohteeksi niin hassuista aksenteista Sherwoodin iloisten veikkojen vaatetukseen. Leffassa pohdiskellaankin huumorin keinoin, onko miehekästä käyttää sukkahousuja? Pääaiheensa lisäksi elokuvasta voi bongata parodiaa myös Kummisedästä (The Godfather - 1972) ja koripallofilmistä Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can't Jump - 1992).

Mel Brooksin aiempien töiden tavoin tätä Robin Hoodiakaan ei missään nimessä kannata ottaa tosissaan. Se on täysin itsetietoisen typerä. Kieli on ollut visusti poskessa leffaa tehdessä, joskin välillä tuntuukin, että kuvauksissa on ollut hauskempaa kuin itse elokuvaa katsoessa. Heti alkutekstit antavat hyvin osviittaa, millaisesta teoksesta on oikein kyse ja sama meno sen kuin jatkuu. Osa komediasta naurattaa ääneen ja koin varsin hilpeäksi, kun kesken kohtauksen hahmot kaivavat käsikirjoituksen esiin, tarkistaakseen, kuinka kohtaus etenee. Osa huumoripuolelta jää tosin latteaksi ja sekaan mahtuu aika ponnettomiakin vitsejä. Komedian lisäksi leffa tarjoaa ihan viihdyttäviä musikaalinumeroita, kuten myös hahmolle olennaisesti jännittävää ja epäuskottavan tarkkaa jousiammuntakisailua, sekä miekkojen kalinaa, kun Robin Hood ja Rottinghamin seriffi ottavat toisistaan mittaa.

Brooks pitää hilpeää henkeä yllä kaiken aikaa, eikä lähde turhia draamailemaan. Vaikka elokuva ei ole Brooksin tuotannon hauskimmasta päästä, ilmapiiri on läpikotaisin mukava. Brooks olisi kuitenkin voinut tiivistää filmiään, joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelvollisesti kuvattu. Vaikka lavasteet ja asut eivät olekaan parodioitujen kohteiden tasoisia, ovat ne silti yllättävänkin onnistuneet. Kenties hauskin yksityiskohta on Ahchoon lakki, joka näyttää nurinperin puetulta lippikseltä. Erikoistehosteet ovat itsetietoisen kököt ja toimivat juuri siksi. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja Hummie Mannin säveltämät musiikit sisältävät mainion seikkailullisia teemoja.

Yhteenveto: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelpo parodia yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmista sankareista. Elokuva ei ole yhtä hulvaton kuin monet muut Mel Brooksin filmeistä, mutta se tarjoaa silti hassua menoa läpi keston. Osa vitseistä ampuu maalitaulusta huti, mutta kyllä seasta pari napakymppiäkin löytyy. Robin Hood -filmatisoinnit vuosikymmenten varrelta saavat toki tuta ja sekaan mahtuu hieman parodiaa muistakin jutuista. Elokuvasta löytyy karsimisen varaa, eikä se ihan kestä tunnin ja kolmen vartin mittaansa. Saksimalla pois kymmenestä minuutista varttiin lopputuloksena voisi olla napakampi ja tehokkaampi komedia. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti ja puitteiltaan leffa on tarpeeksi toimiva. Mel Brooks pitää kepeää henkeä yllä ja Hummie Mann tunnelmoi yllättävänkin hyvin musiikeillaan. Jos Brooksin komediat iskevät ja tykkäät Robin Hoodista, suosittelen kyllä Robin Hood - sankareita sukkahousuissa, vaikkei se millään kuulukaan Brooksin tuotannon kärkipäähän. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robin Hood: Men in Tights, 1993, Brooksfilms, Gaumont

Arvostelu: Lohikäärmeen kidassa (Enter the Dragon - 1973)

LOHIKÄÄRMEEN KIDASSA

ENTER THE DRAGON

Ohjaus: Robert Clouse

Pääosissa: Bruce Lee, John Saxon, Jim Kelly, Shih Kien, Ahna Capri, Bob Wall, Geoffrey Weeks, Betty Chung, Angela Mao Ying, Peter Archer, Yang Sze ja Jackie Chan

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

Enter the Dragon, eli suomalaisittain Lohikäärmeen kidassa on Bruce Leen tähdittämä toimintaelokuva. Leen hongkongilaiset elokuvat saavuttivat suosiota Yhdysvalloissakin ja niinpä Warner Bros. otti näyttelijään yhteyttä, aikomuksenaan tehdä Leen kanssa amerikkalaisen leffan. "Blood and Steel" -nimellä alkaneen projektin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1973 ja kuvausten aikana koitui useita ongelmia. Lee ei esimerkiksi tullut toimeen ohjaaja Robert Clousen kanssa ja hänellä oli paljon erimielisyyksiä Michael Allinin käsikirjoituksesta. Lisäksi itse kullekin sattui haavereita, eri kieliä puhuvat tekijät eivät ymmärtäneet toisiaan ja halvalla tehdyt lavasteet hajoilivat helposti. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Lohikäärmeen kidassa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Lee ei kuitenkaan päässyt näkemään valmista elokuvaa, sillä hän menehtyi vain kuusi päivää ennen ensi-iltaa, salarakkaansa seurassa hotellilla, mistä nousi suuri kohu juuri filmin ilmestymisen aikaan. Lohikäärmeen kidassa oli suuri hitti, jolle kriitikot lämpenivät kuitenkin hitaasti. Vuosien varrella elokuvaa on ryhdytty arvostamaan enemmän ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaana kamppailulajileffana. Sen lisäksi, että elokuva innosti muun muassa Street Fighterin (1987) ja Mortal Kombatin (1992) kaltaisia taistelupelejä, sitä pidetään myös vapaaottelun alkuperänä. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Lohikäärmeen kidassa -elokuvaa, mutta olin kuullut siitä useasti aiemmin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Brittiläisen tiedustelupalvelun agentti Braithwaite lähettää taistelulajien mestarin Leen syrjäiselle saarelle, soluttautumaan paikalliseen turnaukseen ja tutkimaan turnauksen järjestäjää, rikollispomoksi epäiltyä Hania.

Jo 32-vuotiaana aivoödeemaan kuollutta Bruce Leetä pidetään kungfu-elokuvien kuninkaana, eikä syyttä. Vaikka Lohikäärmeen kidassa olikin ensimmäinen leffa, jonka Leeltä näin, jo tässä hän onnistui vakuuttamaan minut täysin taistelulajitaidoillaan, kuten myös näyttelijänä. Hän heittäytyy toimintakohtauksiin ällistyttävällä vimmalla, potkien ja hakaten menemään suorastaan pelottavasti. Lee auttoi mullistamaan toimintaelokuvia ja on suuri harmi, että hän menehtyi niin nuorena, kun hänellä olisi vielä ollut hurjasti annettavanaan. Sitä voi vain kuvitella, mitä Lee olisi vielä ehtinyt tekemään ja saavuttamaan, jos olisi elänyt kauemmin... Todellinen legenda! Tässä elokuvassa Lee esittää, noh, Leetä, Shaolin-veljeskunnan taistelijaa, joka saa tehtäväkseen soluttautua saarelle, jota johtaa veljeskunnasta aiemmin eronnut ja veljeskunnan periaatteet hylännyt Han (Shih Kien, äänenä Keye Luke). Hanin epäillään liittyvän rikollisiin bisneksiin ja Leen tehtävänä on löytää tarpeeksi todisteita, jotta brittiläinen tiedustelupalvelu voi ottaa Hanin kiinni. Kien on Leen tavoin nappivalinta osaansa, huokuen oikeanlaista häijyyttä. Kieniä on pakko ihailla myös siitä, ettei hän osannut englantia, vaan kuvauksissa hän yritti vain matkia repliikit avustajan kautta, jotta Luken dubbaus olisi luontevaa Kienin suunliikkeiden kanssa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Geoffrey Weeks Leen vakoojahommiin pestaavana Braithwaitena, Bob Wall Hanin kätyrinä O'Harana, John Saxon ja Jim Kelly turnaukseen myös osallistuvina Roperina ja Williamsina, sekä Ahna Capri Taniana, joka toimii turnauksen ottelijoiden emäntänä. Lisäksi nuoren Jackie Chanin voi bongata stunt-miehenä toimintakohtauksista. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti.

Lohikäärmeen kidassa osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi elokuvaksi kuin etukäteen oletin. Odotin filmin olevan tyypillinen taistelulajileffa, jossa Bruce Lee hakkaa ja potkii pahiksia kumoon kymmenittäin ja vaikka elokuva toki tarjoaa sitä, on siinä paljon muitakin nyansseja. Elokuva on kuin veikeä genremiksaus, jossa kamppailulajifilmin lisäksi tehosekoittimeen on heitetty niin vakoojajännäriä kuin blaxploitaatiota. Jim Kellyn Williams-hahmo tuo mukaan paljon vivahteita blaxploitaatiosta, joka puhkesi kukkaansa Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa. Han taas on kuin mikäkin James Bond -elokuvan katala roisto, joka majailee yksityissaarellaan kätyreidensä kanssa. Hahmon jopa nähdään silittävän valkoista kissaa kuin Blofeld konsanaan. Leen hiippailut saaren salaisissa tiloissa tuovat myös mieleen 007-leffat ja John Saxonin Roperissa on jotain hieman samaa kuin tuohon aikaan Bondia esittäneessä Sean Conneryssa.

Vaikka Bruce Lee oli jo itsessään varsinainen vetonaula lippuluukuilla, elokuvan tapa yhdistellä aasialaisia kamppailulajileffoja, afroamerikkalaisten blaxploitaatiota ja valkoisten brittien vakoojaseikkailuja oli varmasti iso syy elokuvan suureen suosioon. Tähän kun vielä lisää päälle Leen traagisen menehtymisen, sekä kohuolosuhteet, missä ja milloin kuolema tapahtui, on varmasti useampi käynyt katsomassa elokuvan, vaikkei aiempaa mielenkiintoa olisikaan ollut. Eipä siis ihme, että filmi oli ilmestymisvuotensa isoimpia hittejä ja inflaation laskien mukaan elokuvan tuotot olisivat jopa yli kahden miljardin dollarin luokkaa! Ei ole myöskään vaikea ihmetellä, miksi elokuva on vuosien varrella toiminut monille muille inspiraation lähteenä. Elokuvaa ei ollut mennyt kai edes puolta tuntia, kun jo pohdin, että Mortal Kombatin tekijät ovat selvästi katsoneet tätä leffaa usein.

Suosioon on myös toki vaikuttanut se, kuinka loistava elokuva on kyseessä. Lohikäärmeen kidassa nappaa heti ensiminuuteillaan mukaansa, esitellessään Leen taistelutaitoja ja siitä meno sen kuin vain paranee. Matka saarelle esittelee hahmojen taustoja ytimekkäästi ja auttaa ymmärtämään, miksi itse kukin on matkalla turnaukseen. Turnaus ja sen ympärillä tapahtuvat vakoojapuuhat tarjoavat oivaa jännitettä ja viihdettä. Loppua kohti leffa rupeaa tarjoamaan toinen toistaan sähäkämpiä ja iskevämpiä toimintakohtauksia ja finaali Leen ja Hanin välillä on kyllä odotuksen arvoinen.

Elokuvan ohjaajana toimi Robert Clouse, jonka kanssa Lee otti useasti yhteen kuvauksissa. Clousen täytyi antaa Leen hoitaa taistelukohtausten toteutus, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Lee kyllä tiesi mitä teki. Clousen rakentama tunnelma on vangitseva ja hän onnistuu yhdistelemään varsin erilaisia tyylilajeja toisiinsa saumattomasti. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä oivallista kuvausta ja sujuvaa leikkausta myöten. Vaikka lavasteet tehtiinkin halvalla, ne näyttävät varsin mainioilta ja puvustukset ja maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja säveltäjä Lalo Schifrinin musiikit tietty vain parantavat menoa - mitäpä muuta herralta voikaan odottaa?

Yhteenveto: Lohikäärmeen kidassa on aivan mahtava toimintaelokuva, joka on puolen vuosisadan aikana innoittanut lukemattomia genren edustajia. Elokuva on veikeä yhdistelmä erilaisia lajityyppejä, jotka muodostavat siitä todella kiehtovan ja mukaansatempaavan kokemuksen. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja kun päästään saarelle, meno paranee, kunnes kaikki huipentuu vaikuttavassa loppuryminässä. Elokuva on erittäin viihdyttävä ja paikoitellen tehokkaan jännittäväkin. Hahmojen motivaatioita availlaan leffan edetessä kiinnostavasti ja filmistä löytyy enemmän sisältöä, mitä pidemmälle se etenee. Bruce Lee on pääroolissa tietty aivan fantastinen ja on suuri tragedia, että hänen elämänsä päättyi juuri, kun hänen uransa oli lähtemässä uuteen nousukiitoon Hollywoodin puolella. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja visuaalisesti elokuva on oivallinen halvoista lavasteista huolimatta. Lohikäärmeen kidassa on loistoleffa, joka on vaikuttavasti kestänyt aikaa, sekä lukeutuu toimintagenren suurklassikkojen joukkoon. Suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi, oli se sitten jäänyt näkemättä tai vaikka sen olisi katsonut jo useita kertoja aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Enter the Dragon, 1973, Warner Bros., Concord Productions

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: Barbie (2023)

BARBIE

Ohjaus: Greta Gerwig

Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.

Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.

     Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.

Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia (Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?

Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.

Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.

Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Tuuli nousee (風立ちぬ - 2013)

TUULI NOUSEE

風立ちぬ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Hideaki Anno, Miori Takamoto, Hidetoshi Nishijima, Masahiko Nishimura, Stephen Alpert, Morio Kazama, Mirai Shida, Keiko Takeshita, Shinobu Otake ja Nomura Mansai

Genre: anime, draama, historia

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 7

Tuuli nousee on Studio Ghiblin anime-elokuva, joka perustuu lentokonesuunnittelija Jiro Horikoshin elämään. Studio Ghiblin animeleffoja, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001) ohjannut Hayao Miyazaki oli ollut lapsesta asti kiinnostunut lentokoneista ja koska hänen isänsä valmisti peräsimiä Horikoshin suunnittelemiin Zero-hävittäjäkoneisiin, Miyazaki kiinnostui myös Horikoshista. Vuonna 2008 Miyazaki ryhtyi työstämään The Wind Has Risen -nimistä mangaa miehen elämästä, pääasiassa omaksi huvikseen. Elokuvien puolelle Miyazaki suunnitteli seuraavaksi elokuvakseen jatko-osaa Ponyo rantakalliolla -animelle (崖の上のポニョ - 2013), mutta Studio Ghiblin tuottaja Toshio Suzuki ehdotti, että Miyazaki tekisi elokuvasovituksen The Wind Has Risen -mangansa pohjalta. Aluksi Miyazaki epäröi, ajatellessaan, ettei elokuva olisi aiheiltaan sopiva lapsiyleisölle, mutta tuli toisiin ajatuksiin ja elokuvan teko käynnistyi. Lopulta Tuuli nousee sai maailmanensi-iltansa 20. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta ja katsojilta. Se voitti parhaan animaatioelokuvan ja musiikin Japan Academy Prize -palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Tuuli nousee -elokuvaa, mutta olen tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, minkä lisäksi Hayao Miyazaki on jälleen palaamassa eläkkeeltään uuden Studio Ghibli -anime-elokuvan, How Do You Live? (君たちはどう生きるか - 2023) kera, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Tuuli nousee -elokuvan.

1900-luvun alussa syntynyt Jiro Horikoshi on lapsuudestaan asti ollut innostunut lentokoneista. Nuorena aikuisena Jiro pääseekin opiskelemaan lentokonesuunnittelijaksi ja hänen visionäärisyytensä herättää pian Japanin keisarillisen armeijan huomion.

Elokuvan keskiössä on Jiro Horikoshi (äänenä Hideaki Anno), tosielämän lentokonesuunnittelija, jonka työstämää Zero-hävittäjää hyödynnettiin paljon toisen maailmansodan aikana. Elokuva ottaa kuitenkin vapauksia Jiron elämäntarinaa kertoessaan, eikä etenkään sen romanttista puolta pidä mieltää autenttiseksi historiankuvaukseksi. Olivat miehelle kirjoitetut tapahtumat totta tai tarua, Jiron matkaa ryhtyy seuraamaan heti ensiminuuteilla mielenkiinnolla. Heti alussa käy ilmi Jiron rakkaus lentokoneita kohtaan ja kuinka hänen mielikuvituksellinen päänsä toimii. Nuori mies on päättäväinen ja paikoin jopa turhankin intohimoinen työtään kohtaan. Nopeasti selviääkin, että aikuisiällä Jiro on ajautunut hieman erilleen perheestään, haaveitaan jahdatessaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Jiron äiti (Keiko Takeshita), Jiron pikkusisko Kayo (Mirai Shida), Jiron lentokonesuunnittelijakaveri Honjo (Hidetoshi Nishijima), kaksikon pomo Kurokawa (Masahiko Nishimura), sekä nuori nainen Nahoko (Miori Takamoto), jonka Jiro kohtaa nuorena junamatkallaan. Lisäksi pitkin elokuvaa Jiro näkee unta idolistaan, italialaisesta lentokonesuunnittelijasta, kreivi Capronista (Nomura Mansai). Sivuhahmot tukevat oivallisesti Jiron tarinaa. Jiron ja Nahokon välille rakennettu rakkaustarina on aidon ihana, olematta tippaakaan siirappinen tai imelä.

Siitä huolimatta, että Tuuli nousee on piirroselokuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, josta perheen pienimmät katsojat innostuisivat. Kyseessä on aikuisille suunnattu, vapauksia ottava elämäkertadraama, joka on vain tehty animena. Hyvin nopeasti käy selväksi, että tämä on niin epä-länsimaalainen animaatioleffa kuin vain voi olla, enkä usko, että vastaavaa elokuvaa ikinä nähtäisiin Yhdysvalloissa tehtynä. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luvassa on hurja luonnonkatastrofi, joka kuvataan dramaattisesti ja paikoin jopa kauhistuttavasti. Elokuvan edetessä toinen maailmansota tulee kuvioihin ja sekaan mahtuu muutamia otoksia, kun lentokoneita käytetään tuhon tuojina. Kun mukana on vielä runsaasti tupakointia, en usko, että moni vanhempi haluaa tätä näyttää lapsilleen.

Aikuisille taas elokuvaa voi suositella todella lämpimästi. Tuuli nousee on hieno draamaelokuva, jonka yksi hienouksista on, ettei ohjaaja-käsikirjoittaja Hayao Miyazaki kohtele sitä kuin piirroselokuvaa, vaan kuin draamaelokuvaa muiden joukossa. Tarina on huolellisesti rakennettu ja Jiron kasvu kerrotaan vakuuttavasti. Sekaan mahtuu muutamia unikohtauksia, mutta pääasiassa kyseessä on yksi Miyazakin uran maanläheisimmistä elokuvista (jos siis unohtaa sen, että leffa on täynnä lentokoneiden kaartelua ja kiertelyä ilmassa). Miyazaki vuodattaa elokuvaan lapsenomaista mielikuvituksellisuutta ja intoa, tarjoten myös tehokkaan kontrastin sillä, mihin Jiron suunnittelemia lentokoneita sitten käytetäänkään. Miyazaki on tunnettu pasifisti, eikä hän tälläkään kertaa näytä sotaa mairittelevassa valossa. Hän ei kuitenkaan myöskään maalaile Jirosta pahaa, sillä tämä ei (ainakaan elokuvan mukaan) suunnitellut koneitaan sotaisiin tarkoituksiin.

Vaikka elokuva kulkee varsin rauhallisesti eteenpäin ja kestoakin on muutama minuutti päälle kahden tunnin, ei leffa ole koskaan pitkästyttävä. Sen kertomus vie hyvin mennessään ja tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Elokuvaan mahtuu hyvää huumoria, joka ei tarjoa mitään röhönauruja, mutta tuo kaivattua kepeyttä varsin vakavien aihepiirien keskelle. Toisella puoliskolla mukaan astuva rakkauskuvio on myös väkevästi tehty, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Se on onnistuneen herkkä ja liikuttava. Elokuvasta löytyy joitain hirvittäviä otoksia sodasta - joskin ihan Studio Ghiblin aiemman tuotoksen, Tulikärpästen haudan (火垂るの墓 - 1988) tuskaisiin sydäntäsärkevyyksiin ei sentään mennä - mutta silti Tuuli nousee on pääasiassa varsin kaunis teos.

Kaunista on myös animaatiojälki. Tuuli nousee on visuaalisesti todella näyttävä elokuva, enkä voi muuta kuin nostaa hattua animaattoreille. Kuvat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja niitä katsellessa silmä todella lepää. Maisemaotokset ovat komeita läpi elokuvan ja katastrofikohtauksista on saatu aikaiseksi järisyttävän uhkaavia. Värien käyttö on erinomaista, kuten myös valojen ja varjojen hyödyntäminen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Joe Hisaishin säveltämiä nättejä ja onnistuneesti tunnelmoivia musiikkeja myöten. 

Yhteenveto: Tuuli nousee on hieno draamaelokuva ja mielenkiintoinen kuvaus historiallisesta henkilöstä. Vaikka kyseessä on piirrosleffa, ei elokuva ole mikään koko perheen filmi, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty animaatio. Lapsille mukana on paljon hurjaa sisältöä, enkä voisi kuvitella, että Yhdysvalloissa moista piirroselokuvaa tehtäisiin. Vaikka tarina kerrotaan rauhassa, ei kahden tunnin kesto sisällä yhtään tylsää hetkeä, vaan se pitää tiukasti mukanaan. Jiron elämää seuraa mielellään, oli kyse sitten lentokonesuunnittelusta tai hempeästä rakkaustarinasta. Mukana on vahvoja sodanvastaisia teemoja ja elokuvassa pohditaankin eroa lentokoneiden suunnittelijassa ja siinä, mihin koneita lopulta oikeasti käytettiin. Visuaalisesti elokuva on todella upea, eikä piirtäjien yksityiskohtaista työtä voi kuin ihailla. Tuuli nousee ei ole animaatio jokaiseen makuun, mutta jos pitää animesta ja historiallisista draamatarinoista, niiden yhdistelmä johtaa tässä elokuvassa todella väkevään lopputulokseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

風立ちぬ, 2013, Studio Ghibli, Touchstone Pictures, Wild Bunch, Buena Vista Home Entertainment, Hakuhodo DY Media Partners, KDDI Corporation, Mitsubishi Motors Corporation, Nippon Television Network, Toho Company

Arvostelu: Nimona (2023)

NIMONA

Ohjaus: Nick Bruno ja Troy Quane

Pääosissa: Riz Ahmed, Chloë Grace Moretz, Eugene Lee Yang, Frances Conroy, Lorraine Toussaint, Beck Bennett, Julio Torres ja Karen Ryan

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Nimona perustuu ND Stevensonin samannimiseen sarjakuvaan, jota Stevenson julkaisi aluksi Tumblrin kautta vuodesta 2012 vuoteen 2014, kunnes HarperCollins-kustantamon edustaja ehdotti hänelle, että sarjakuva julkaistaisiin fyysisenä painoksena. Pian sarjakuvan ilmestyttyä kauppojen hyllyille vuonna 2015, 20th Century Fox hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä animaatioleffaa Blue Sky -yhtiönsä kautta. Kuitenkin kun vuonna 2019 Disney hankki Foxin, studio päätti viivästyttää elokuvaa alkuperäiseltä, helmikuulle 2020 suunnitellulta julkaisupäivältään. Yhä uusien viivästysten myötä ohjaajaksi valittu Patrick Osborne korvattiin Nick Brunolla ja Troy Quanella, kunnes lopulta Disney päätti helmikuussa 2021 sulkea Blue Sky -yhtiön ja keskeyttää elokuvan teon. Vuonna 2022 Annapurna-yhtiö osti elokuvan Disneyltä ja päätti viedä sen tuotannon loppuun asti. Elokuvateatterien sijaan Annapurna teki levityksestä diilin Netflixin kanssa ja nyt Nimona on saapunut Netflixin valikoimaan. Itselleni Stevensonin sarjakuva ei ollut entuudestaan tuttu, enkä ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin se oli jo ilmestynyt ja yhtäkkiä se oli yksi puhutuimmista elokuvista sosiaalisessa mediassa. Pikkuhiljaa kiinnostukseni heräsi ja päätin lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?

Keskiaikaisessa, mutta silti futuristisessa kuningaskunnassa Ballister Boldheart ollaan juuri nimittämässä ritariksi, kun hänet lavastetaan kuningattaren murhasta. Todistaakseen syyttömyytensä ja paljastaakseen todellisen syypään, Ballister joutuu kääntymään Nimonan apuun. Nimona sattuu olemaan muodonmuuttajahirviö, joita ritarit vannovat tappavansa kuningaskuntaa suojellakseen.

Riz Ahmed ääninäyttelee Ballister Boldheartia, ritariksi pyrkivää nuortamiestä, joka, toisin kuin muut ritarit, ei kuulu siniverisiin, vaan hän on täysi tavantallaaja, joka seuraa unelmaansa. Nämä unelmat kuitenkin kariutuvat, kun seremoniassa kuningatar Valerin (Lorraine Toussaint) murhataan ja Ballister lavastetaan syylliseksi. Ballister on kelpo päähahmo, joka uskoo täysillä kuningaskuntaa vahtivan Instituution säädöksiin ja elää niiden mukaisesti. Hänen maailmankuvansa horjuu, kun hän itse joutuu Instituution jahtaamaksi. Aluksi aika puupökkelölle hahmolle on kirjoitettu toimiva kasvutarina ja katsoja kannustaa häntä etsimään todellisen syyllisen ja puhdistamaan nimensä.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin sen nimikkohahmo Nimona (Chloë Grace Moretz), muodonmuuttaja, jonka kaikki, Ballister mukaan lukien, tituleeraavat hirviöksi. Nimona on räväkkä ja kapinahenkinen tyyppi, joka voi aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, mutta joka voittaa nopeasti puolelleen. Hauska ja nasevasanainen Nimona päätyy auttamaan Ballisteria, aluksi luullen, että tämä oikeasti tappoi kuningattaren. Ensipettymyksenkin jälkeen Nimona on valmis auttamaan ritaripyrkyriä, tietäessään, millaista on, kun tuomitaan väärin perustein ja joutuu elämään ulkopuolisena hylkiönä. Jämäkkä Ballister ja veikeä Nimona muodostavat hyvän kaksikon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat Ballisterin poikaystävä, sir Ambrosius Goldenloin (Eugene Lee Yang), ylimielinen ritari Thoddeus Sureblade (Beck Bennett), sekä Instituution Johtaja (Frances Conroy). Sivuhahmot toimivat oivallisesti menossa mukana.

Olen todella iloinen, että Nimona näki lopulta päivänvalon, vaikka Disney ei halunnut julkaista elokuvaa - siitäkin huolimatta, että se oli jo lähestulkoon valmis. Kyseessä on mahtava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa yhden lumoavimmista satumaailmoista pitkään aikaan. Nimonan maailma yhdistelee todella kiehtovasti keskiaikaista ritarimeininkiä, nykypäivän arkisia juttuja ja jopa futuristisia scifielementtejä. Yhdistelmä voi kuulostaa todella kummalliselta sekoitukselta, mutta homma toimii ihailtavan hyvin. Rakennukset ovat vanhanaikaisia, mutta silti moderneja. Katot ovat usein kuin linnojen suipot tornit. Kauppatori on keskiaikainen, mutta sen alla kiitävä metro kuin tästä päivästä. Ritarit ovat ehtoja ritareita haarniskojen ja miekkojen kanssa, mutta hevosten sijaan he matkustavat ilmassa lentävillä kiitureilla ja varsijouset ovat kuin laserpyssyjä. Elokuvan vekkuli maailma tarjoaa kohtaus toisensa perään ihasteltavaa.

Itse kertomus ei ole ihan yhtä säväyttävä kuin maailma, jossa se tapahtuu tai hahmot, jotka toimivat tarinan pelinappuloina. Se nappaa toimivasti mukaansa, muttei lähde ihan niin lentoon kuin sillä olisi potentiaalia. Ensinnäkin kuningattaren todellinen murhaaja tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Alkupäässä kerronta on myös turhan kiirehtivää ja itseltäni kesti jonkin aikaa päästä tarinaan mukaan. Sen jälkeen tempo onneksi rauhoittuu, vaikka Nimonan saapuessa meno sen kuin villiintyy. Aluksi ailahteleva filmi voittaa lopulta puolelleen. Toimintakohtaukset hyödyntävät riemastuttavan kekseliäästi nimikkohahmon muuntautumiskykyä. Aikamoiseksi godzillamaiseksi rymistelyksi äityvä huipennus voi aluksi tuntua yliampuvalta, mutta toimii lopulta vahvana finaalina. Elokuvan teemat erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, sekä hyväksynnän puutteen johtamasta syrjäytymisestä ovat voimakkaita ja onnistuneesti käsiteltyjä, tuoden loppupäässä jopa tunteikkuutta peliin.

Elokuvan animaatiojälki on todella komeaa katseltavaa. Siinä yhdistyvät tyylikkäästi lähes kaksiulotteiset, hieman piirrosmaiset hahmot ja kolmiulotteiset, toinen toistaan näyttävämmät taustat. Vaikka olen iloinen, että Nimona sai levityksen edes Netflixissä, on silti sääli, ettei elokuvaa pääse näkemään isolta kankaalta. Leffa on ilahduttavan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Animaattorit eivät myöskään pelkää uiskennella leffan kanssa vesiin, jotka selvästi säikäyttivät Disneyn niin, että tuotanto aikoinaan pistettiin jäihin. Äänitehosteet tukevat menoa, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät harmillisen pienelle huomiolle, elokuvan lähinnä käyttäessä jo olemassa olevia kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä. Vaikka ne ajoittain istuvatkin Nimonan räikeään luonteeseen, olisin kaivannut vakuuttavampaa fantasiairrottelua Beckin puolelta.

Yhteenveto: Nimona on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi innostua. Kerronta on aluksi turhan kiirehtivää, mutta rytmitys onneksi rauhoittuu elokuvan edetessä, jolloin siihen pääsee helpommin mukaan. Kuningattaren murhaan liittyvät paljastukset eivät ole erityisen yllättäviä, mutta tarina pitää silti hyvin mukanaan. Leffan aikana pääsee nauramaan, jännittämään, innostumaan ja jopa herkistymään. Ennen kaikkea elokuvassa pääsee ihailemaan yhtä luovimmista fantasiamaailmoista pitkään aikaan. Keskiaikaisuutta, nykypäivää ja futuristisuutta taiturimaisesti yhdistelevä maailma on huikea paikka, enkä pistäisi pahakseni, jos sitä päästäisiin jonain päivänä tutkimaan lisää jatko-osan merkeissä. Elokuva sisältää myös todella vahvoja teemoja erilaisuudesta, sen hyväksymisestä ja hyväksymisen puutteesta. Animaatiojälki on erittäin hienoa ja itse Nimona on hahmona valloittavan veikeä. Suosittelen Nimonaa erittäin lämpimästi fantasiatarinoiden ja animaatioseikkailun ystäville. On sääli, ettei sitä pääse näkemään elokuvateatterissa isolta kankaalta, mutta on Netflix-julkaisu kuitenkin parempi kuin se, että leffa ei olisi nähnyt päivänvaloa ollenkaan. Nimonasta luopuminen pistää jälleen kerran kummastelemaan Disneyn johtajien päätöksiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nimona, 2023, Annapurna Pictures, Annapurna Animation

Arvostelu: Ystäväni krokotiili (Lyle, Lyle, Crocodile - 2022)

YSTÄVÄNI KROKOTIILI

LYLE, LYLE, CROCODILE

Ohjaus: Will Speck ja Josh Gordon

Pääosissa: Winslow Fegley, Shawn Mendes, Constance Wu, Scoot McNairy, Javier Bardem, Brett Gelman, Ego Nwodim ja Lyric Hurd

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Lyle, Lyle, Crocodile, eli suomalaisittain Ystäväni krokotiili perustuu Bernard Waberin lastenkirjoihin The House on East 88th Street (1962) ja Lyle, Lyle, Crocodile (1965). Kirjojen pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty animoitu HBO-spesiaali Lyle, Lyle, Crocodile: The Musical - The House of East 88th Street, mutta vuonna 2021 ilmoitettiin, että Sony-yhtiö työsti kunnon elokuvaa aiheesta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Ystäväni krokotiili sai ensi-iltansa lokakuussa 2022. Itselleni Waberin kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin yllä olevan julisteen laulavasta krokotiilista kylpemässä. Minua harmittikin, kun elokuva tuotiin Suomen teattereihin pelkästään suomeksi dubattuna ja kun Ystäväni krokotiili saapui vuokrattavaksi alkuperäisellä englanninkielellä, päätin heti katsoa sen.

Primmin perhe muuttaa uuteen kotiin New Yorkissa. Talonsa ullakolta perheen lapsi Josh löytää laulavan krokotiilin nimeltä Lyle.

Constance Wu ja Scoot McNairy näyttelevät Primmin pariskuntaa Katieta ja Josephia, Winslow Fegleyn esittäessä heidän poikaansa Josh Primmiä. Perhe muuttaa New Yorkiin Joseph-isän uuden opettajatyön perässä. Katie-äiti taas on kokkikirjailija, joka määrää tarkkaan, mitä perheen ruokapöytään on soveliasta laittaa tarjolle. Josh-pojalla ei kavereita ole ja uudessa koulussakin hän on lähinnä ulkopuolinen. Kaikki muuttuu, kun eräänä yönä Josh käy perheen uuden talon ullakolla ja löytää sieltä laulavan krokotiilin, Lylen (äänenä laulajatähti Shawn Mendes), josta muodostuu Joshin paras ystävä. Nuori Fegley on mainio roolissaan alakuloisena Joshina, jonka maailma mullistuu Lylen kautta. Wu ja McNairy ovat myös hyviä pojan vanhempina, jotka suhtautuvat leffan tapahtumiin eri tavoin. Mendes esittelee laulutaitojaan Lylenä, joka voittaa välittömästi katsojien sydämet suloisuudellaan ja hupsuudellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Javier Bardem Lylen alkuperäisenä omistajana, show-mies Hector P. Valentina, sekä Brett Gelman Primmin äksynä alakerran naapurina, herra Grumpsina. Bardem ja Gelman ovat hyvässä vedossa rooleissaan. Gelman istuu täydellisesti jatkuvasti valittavaksi ja kissaansa Lorettaa hemmottelevaksi naapuriksi, Bardemin heittäytyessä valloittavasti Valentina, joka on yrittänyt tehdä Lylestä show'nsa vetonaulaa, mutta heikoin tuloksin, Lylen ramppikuumeen vuoksi.

Vaikka kiinnostuinkin Ystäväni krokotiilistä, en odottanut siltä kovinkaan paljoa, sillä yleensä tällaiset oikeita näyttelijöitä ja digianimoituja eläimiä yhdistelevät lastenelokuvat eivät ole kovin kaksisia. Olenkin erittäin ilahtunut, sillä Ystäväni krokotiili osoittautui riemastuttavan mainioksi hyvän mielen leffaksi, joka viehättää takuulla niin lapsia kuin lapsenmielisiä aikuisiakin. Tarinallisesti se ei mitään erityisiä ihmeitä tarjoa ja välillä juonikuvioiden seuraaminen vaatii katsojalta hyväksymään pieniä epäkohtia, mutta leffa on yksinkertaisesti niin miellyttävä ja suloinen, että sen mahdollisista vioista ei pahemmin edes jaksa kiinnostua.

Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee vauhdilla, kun kertomus laulavan krokotiilin kanssa ystävystyvästä pojasta vie mukanaan. Hymy nousee jatkuvasti huulille, välillä pääsee ihan nauramaan ääneen ja aikuisten mielestä takuulla ennalta-arvattava loppuhuipennus voi saada lapset jännittämään, että mitenköhän kaikessa käy? Kuten arvata saattaa, leffa on täynnä musikaalinumeroita, sisältäen toinen toistaan parempia rallatuksia, jotka jäävät soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa. Mitäpä muuta voikaan odottaa duolta Benj Pasekilta ja Justin Paulilta, jotka ovat aiemmin tehneet hittilauluja muun muassa elokuviin La La Land (2016) ja The Greatest Showman (2017)? Elokuvan isoimmaksi hitiksi on noussut tunnelmaa nostattava Top of the World, mutta omiksi suosikeiksi nousivat duetot Take a Look at Us Now ja Rip Up the Recipe, jotka saavat väkisinkin tanssijalan vipattamaan.

Elokuvan ovat ohjanneet Will Speck ja Josh Gordon, jotka pitävät ilahduttavan sympaattista tunnelmaa hyvin yllä. William Daviesin käsikirjoitus on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi, eikä se onneksi lähde ammuskelemaan yli leffan edetessä. Ystäväni krokotiili on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja asut oivalliset. Lyle-krokotiili on hieno ja ennen kaikkea hurjan söpö digiluomus, joka toimii hyvin yhdessä oikein näyttelijöiden kanssa. Sen sijaan naapuri Grumpsin kissa Loretta on häiritsevä epäaitoudessaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen ohessa Matthew Margesonin säveltämä musiikki tunnelmoi miellyttävästi taustalla.

Yhteenveto: Ystäväni krokotiili on yllättävän mainio koko perheen musikaali, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuisetkin. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tai säväytyksiä tarjoa, loppupää vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja naapurinkissa on aika kehnosti animoitu, mutta muuten filmi toimii todella hyvin. Josh-pojan ja Lyle-krokotiilin ystävystymistä on ilahduttavaa seurata ja elokuva nostattaakin erittäin hyvän fiiliksen, pitäen jatkuvasti hymyä katsojan huulilla. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja musikaalinumerot tarjoavat todella tarttuvia lauluja, jotka jäävät herkästi soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pääasiassa onnistunut ja Lyle-krokotiili on hieno digiluomus, joka valloittaa katsojan sydämet heti. Oikeita näyttelijöitä ja tietokoneella luotuja eläimiä yhdistävistä lastenleffoista Ystäväni krokotiili on ehdottomasti yksi parhaista ja suosittelenkin sitä lämpimästi perheen yhteiseen leffahetkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lyle, Lyle, Crocodile, 2022, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Hutch Parker Entertainment, Speck & Gordon