Dead Man's Wire (2025) - elokuva-arvostelu

DEAD MAN'S WIRE

Ohjaus: Gus Van Sant

Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä. 

Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.

Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.

Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.

Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.

Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions

Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: Rebel Moon - Part Two: The Scargiver (2024)

REBEL MOON - PART TWO: THE SCARGIVER

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Elise Duffy, Anthony Hopkins, Charlotte Maggi, Alfonso Herrera, Sky Yang, Stuart Martin, Ingvar Sigurdsson, Cleopatra Coleman, Fra Fee, Cary Elwes, Rhian Rees ja Ray Fisher

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Alun perin Star Wars -leffaksi tarkoitettu Zack Snyderin Rebel Moon muovautui vuosien varrella videopeliksi ja televisiosarjaksi, ennen kuin Netflix oli valmis tarttumaan projektiin. Snyderin suunnittelema elokuva oli kuitenkin ehtinyt paisua jo niin valtavaksi, että se täytyi leikata kahteen osaan. Kummankin leffat kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja ensimmäinen osa, Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa 2023. Kriitikoiden haukuista huolimatta leffa oli katselumenestys. Nyt jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver on myös julkaistu Netflixissä, alle puoli vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Olin odottanut ensimmäistä Rebel Moonia paljon, mutta elokuva ei ollut itselleni vain suuri pettymys, vaan yksi viime vuoden surkeimmista rainoista. Rebel Moon - Part Two: The Scargiver ehtikin olla Netflixin valikoimassa jo viikon ajan, kunnes vihdoin jaksoin pistää sen pyörimään. Sanotaanpa heti suoraan, että jos pidit ensimmäisestä Rebel Moon -leffasta, kannattaa jatko-osakin katsoa. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, pysy kaukana kakkosesta.

Kora ja muut soturit palaavat Veldtiin, kouluttamaan maanviljelijöistä taistelijoita ja valmistautumaan amiraali Noblen johtamien Imperiumin joukkojen hyökkäykseen.

Rebel Moonin tutut hahmot tekevät paluun The Scargiverissä, lukuun ottamatta Ray Fisherin näyttelemää Darrian Bloodaxea ja Charlie Hunnamin esittämää Kaita, jotka menettivät henkensä A Child of Firessä. Sofia Boutella nähdään toistamiseen Korana, menneisyyttään Imperiumin merkkihenkilönä pakoilevana naisena, joka haluaa auttaa pientä maanviljelyskylää päihittämään sortavat sotilaat. Ykkösleffassa Boutella vakuutti hieman paremmin, mutta jatko-osassa hänen suorituksensa jää aika latteaksi, lukuun ottamatta loppupään toimintakohtauksia. Kora paljastaa jälleen tasaisin väliajoin menneisyydestään hieman jotain lisää, mutta eipä hahmo vieläkään juuri herätä kiinnostusta.

     Koran kanssa taisteluun nousevat hänen rakastamansa Gunnar (Michiel Huisman), entinen kenraali Titus (Djimon Hounsou), valomiekoilla heiluva Nemesis (Doona Bae), paidoista vähät välittävä Tarak (Staz Nair), sekä joukkoon hypännyt Milius (Elise Duffy), jotka jäävät edelleen etäisiksi hahmoiksi, vaikka leffan alkupäässä jokainen pääseekin pikaisesti kertomaan omat nyyhkytarinansa, miksi he halusivat liittyä taistoon. Pääpahiksena nähdään tälläkin kertaa Imperiumin amiraali Noble (Ed Skrein), siitä huolimatta, että Kora tappoi hänet viime leffassa. Noble on tuotu takaisin, mutta täysin turhaan, sillä hahmosta ei saada tällä kertaa yhtään mitään irti, eikä Skrein ole kovin vakuuttava roolissaan. Menossa mukana ovat myös Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä Jimmy-robotti, latteaksi takapiruksi jälleen jäävä Imperiumin johtaja Balisarius (Fre Fee), sekä Darrianin sisko Devra Bloodaxe (Cleopatra Coleman). Jimmy taitaa jopa olla leffojen kiinnostavin hahmo ja onkin harmi, että robotin kehityskaari Imperiumin apulaisesta mysteeriseksi sarvipääksi on taidettu jättää myöhemmin julkaistaviin, pidennettyihin Snyder-versioihin leffoista.

Kuten alussa kerroin, ensimmäinen Rebel Moon -elokuva oli itselleni yksi viime vuoden pahimmista pettymyksistä. Snyderin perisyntejä pullollaan oleva scifiraina tuntui laiskalta kopiolta huomattavasti paremmista elokuvista. Tarina oli varastettu Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), jolloin koko leffa koostui lähinnä itseään toistavasta kuviosta, jossa uusia, toinen toistaan mitäänsanomattomampia hahmoja pestattiin taistelemaan (lue: seisoskelemaan tuppisuuna taustalla loppuleffan ajan). Rebel Moon - Part One: A Child of Fire päättyi siihen, kun Kora ja kumppanit saapuivat takaisin Veldtin kylään ja Part Two: The Scargiver jatkaa tarinaa siitä. Toisin sanoen elokuva on vain jälkimmäinen puolisko Seitsemästä samuraista. 

Kora ja muut luulivat ongelmiensa olevan ohi Noblen tappamisen jälkeen, mutta pian he saavat ikäviä uutisia, että Noble onkin elossa ja johtaa uutta hyökkäystä viiden päivän päästä. Tähän viiteen päivään ehtii mahtua monenlaista. Sen lisäksi, että hahmojen täytyy päästä avaamaan lisää menneisyyttään, kyläläisistä saadaan siinä ajassa koulittua taitavia sotureita ja itse kylästä ehditään rakentamaan taistelutanner vallihautoineen ja tunneleineen kaikkineen. Eikä pidä unohtaa maanviljelyä, sillä pitäähän Snyderin saada mukaan siisteiksi tarkoitettuja, mutta todellisuudessa lähinnä huvittunutta tuhahtelua kotisohvalla aiheuttavia hidastuksia siitä, kun viljaa leikataan, siemeniä puhalletaan tuuleen, lihakset kimmeltävät hiestä ja kun lapset leikkivät riemuissaan ympärillä.

Elokuvan toinen puolisko onkin sitten periaatteessa pelkkä pitkä toimintakohtaus ja leffaa katsoessa ei voi olla tuumimatta, että jos turhat hidastukset olisi leikattu pois, Rebel Moonin olisi takuuvarmasti voitu julkaista yhtenä ainoana elokuvana. Kaikki tarina jäi ykkösleffaan ja jatko-osa on jopa aika uuvuttavaa seurattavaa mammuttimaisessa mäiskeessään. Kun hahmoista ei välitä tuon taivaallista, eikä toiminnan saralla tarjota oikeasti mitään mielenkiintoista, iskee ähky nopeasti taistelua katsoessa. Kaikkien valtavien räjähdystenkin keskellä elokuva tuntuu hassun pienimuotoiselta. Kun ykkösleffassa lennettiin avaruuden halki uusiin maailmoihin rekrytoimaan sotureita, on aika tylsää, että kakkosleffassa jumitetaan lähes koko aika pienellä farmilla. Taistelun päätyttyä itselleni jäi todella tyhjentävä fiilis. Rebel Moon oli selvästi tarkoitettu järisyttäväksi elämykseksi, mutta lopputulos tökkii aika lailla jokaisella osa-alueella. Elokuvien unohdettavuus ja yhdentekevyys on taidettu huomata myös Netflixillä, sillä jatko-osa alkaa kertauksella edellisen leffan tapahtumista. Siis leffan, joka julkaistiin neljä kuukautta sitten. Viimeiset minuutit The Scargiveristä taas käytetään tietty kolmososan pohjustamiseen. Snyderillä on nähtävästi villit suunnitelmat useammasta uudesta Rebel Moon -rainasta, mutta tällä näytöllä niitä ei todellakaan jää odottamaan.

Zack Snyderin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tälläkään kertaa vakuuta, vaan mies on tainnut jopa tehdä uransa tähän mennessä huonoimman elokuvan (hassusti tätä asemaa piti tätä ennen ensimmäinen Rebel Moon -leffa). Snyder on tässä täysin maneeriensa sokea orja, joka ei tunnu enää edes tajuavan, kuinka meemimateriaaliksi hänen tyylinsä on muuttunut. Päheiksi tarkoitettu patsastelu on lähinnä vain koomista. Hänen tyyli ennen sisältöä -mentaliteettinsa todella kostautuu The Scargiverissä, sillä kyseessä ei edes ole tyylikäs elokuva. Seassa on joitain komeita otoksia, mutta leffa näyttää käsittämättömän halvalta ollakseen Netflixin jättisatsaus. Erikoistehosteet näyttävät monin paikoin keskeneräisiltä ja leffa luottaa liikaa niiden toimivuuteen. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta puvustuksessa on ajoittain menty siitä, mistä aita on matalin. Etenkin maanviljelyskohtausten aikana voi useasti huomata unohtaneensa, että leffan kuuluisi tapahtua kaukaisessa galaksissa, eikä täällä Maassa. Äänimaailmassakaan ei ole juuri kehumista. Ääniefektit ja Tom Holkenborgin musiikit kilpailevat siitä, kumpi mekastaa ja jytisee lujempaa. Mahtuupa leffaan myös todella koominen äänikömmähdys, kun eräässä Koran takaumassa taustalle on jostain syystä pistetty viulisteja ja sellistejä soittamaan ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata, että soittajien kädet liikkuvat lopulta täysin eri tahtiin kuin miten kuultava musiikki soi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part Two: The Scargiver, 2024, Grand Electric, The Stone Quarry

Arvostelu: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire (2023)

REBEL MOON - PART ONE: A CHILD OF FIRE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 13

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva. Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.

Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.

Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.

     Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.

Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.

Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.

Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300 (2006) ja Watchmen (2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.

Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.

Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.

Yhteenveto: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993)

ROBIN HOOD - SANKARIT SUKKAHOUSUISSA

ROBIN HOOD: MEN IN TIGHTS

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Roger Rees, Amy Yasbeck, Dave Chappelle, Richard Lewis, Mark Blankfield, Eric Allan Kramer, Matthew Porretta, Isaac Hayes, Tracey Ullman, Dom DeLuise, Steve Tancora, Megan Cavanagh, Dick Van Patten, Mel Brooks ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Robin Hood: Men in Tights, eli suomalaisittain Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on Mel Brooksin tekemä parodiaelokuva. Brooks oli 1970-luvulla yrittänyt työstää Robin Hood -parodiaa televisiosarjan muodossa, nimeltä When Things Were Rotten (1975), mutta sen teko keskeytettiin pian sarjan alkamisen jälkeen. Brooks halusi kuitenkin palata hahmon pariin ja ryhtyi 1990-luvun alussa työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Robin Hood - sankarit sukkahousuissa sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai heikot arviot kriitikoilta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Itse näin Robin Hood - sankarit sukkahousuissa joskus lapsena ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa leffan ja arvostella sen.

Paettuaan jerusalemilaisesta vankilasta, Loxleyn Robin matkaa takaisin Englantiin, huomatakseen kuninkaan ahneen pikkuveljen, prinssi Johnin pitävän hirmuhallintoa Rottinghamin seriffin kanssa. Robin kerää ympärilleen joukon iloisia veikkoja, joiden kanssa hän aikoo päihittää tyrannit - ja jos onni käy, kosia Marion-neitoa.

Pääroolissa Loxleyn Robinina, eli lainsuojattomana Robin Hoodina nähdään Cary Elwes. Hahmon parodiointi ei tule Elwesille uutena juttuna, pohjautuihan hänen esiintymisensä Prinsessan ryöstössä (The Princess Bride - 1987) Errol Flynnin tulkintaan hahmosta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood - 1938). Elwes sopiikin kuin valettu legendaarisen rosmon osaan, toimien niin hyvänä tulkintana hahmosta kuin myös parodiana Robin Hoodista.

     Elokuvassa nähdään myös Richard Lewis ilkikurisena prinssi Johnina, jonka luomi ei millään pysy paikoillaan, Roger Rees katalana Rottinghamin seriffinä, Amy Yasbeck Marion-neitona, johon niin Robin kuin seriffi ovat iskeneet silmänsä, Eric Allan Kramer, Mark Blankfield, Matthew Porretta ja ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Dave Chappelle Robinia seuraavina iloisina veikkoina, Pikku Johnina, sokeana Blinkininä, Will Scarlet O'Harana ja Ahchoona, joista jälkimmäisen nimi tulkitaan toki aina aivastukseksi, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks rabbi Tuckmanina. Kuningas Richardia taas esittää sir Patrick Stewart, jonka yliampuva skottiaksentti on veikeä näpäytys Sean Conneryn kuningas Richardille Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffassa (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Kyseinen filmatisointi saa pilkkaa myös pääosaa esittäneen Kevin Costnerin kehnosta englantilaisaksentista. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Lewis ja Rees häijyinä pahiksina.

Robin Hood - sankarit sukkahousuissa ei ollut yhtä hulvattoman lystikäs kuin muistin sen olevan, mutta on se silti oikein passelin hupsu pätkä, että sen parissa viihtyy läpi lähes koko keston. Paikoitellen noin tunnin ja kolmen vartin kestossa tuntuu olevan se yksi vartti liikaa, mutta pääasiassa elokuva pitää kelvollisesti mukanaan. Itse pääaihe, eli Robin Hood ja hahmon monenmoiset elokuvasovitukset vuosien varrella aiemmin mainituista Errol Flynnin ja Kevin Costnerin versioista aina Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hoodiin (1973) joutuvat tietty vitsien kohteeksi niin hassuista aksenteista Sherwoodin iloisten veikkojen vaatetukseen. Leffassa pohdiskellaankin huumorin keinoin, onko miehekästä käyttää sukkahousuja? Pääaiheensa lisäksi elokuvasta voi bongata parodiaa myös Kummisedästä (The Godfather - 1972) ja koripallofilmistä Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can't Jump - 1992).

Mel Brooksin aiempien töiden tavoin tätä Robin Hoodiakaan ei missään nimessä kannata ottaa tosissaan. Se on täysin itsetietoisen typerä. Kieli on ollut visusti poskessa leffaa tehdessä, joskin välillä tuntuukin, että kuvauksissa on ollut hauskempaa kuin itse elokuvaa katsoessa. Heti alkutekstit antavat hyvin osviittaa, millaisesta teoksesta on oikein kyse ja sama meno sen kuin jatkuu. Osa komediasta naurattaa ääneen ja koin varsin hilpeäksi, kun kesken kohtauksen hahmot kaivavat käsikirjoituksen esiin, tarkistaakseen, kuinka kohtaus etenee. Osa huumoripuolelta jää tosin latteaksi ja sekaan mahtuu aika ponnettomiakin vitsejä. Komedian lisäksi leffa tarjoaa ihan viihdyttäviä musikaalinumeroita, kuten myös hahmolle olennaisesti jännittävää ja epäuskottavan tarkkaa jousiammuntakisailua, sekä miekkojen kalinaa, kun Robin Hood ja Rottinghamin seriffi ottavat toisistaan mittaa.

Brooks pitää hilpeää henkeä yllä kaiken aikaa, eikä lähde turhia draamailemaan. Vaikka elokuva ei ole Brooksin tuotannon hauskimmasta päästä, ilmapiiri on läpikotaisin mukava. Brooks olisi kuitenkin voinut tiivistää filmiään, joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelvollisesti kuvattu. Vaikka lavasteet ja asut eivät olekaan parodioitujen kohteiden tasoisia, ovat ne silti yllättävänkin onnistuneet. Kenties hauskin yksityiskohta on Ahchoon lakki, joka näyttää nurinperin puetulta lippikseltä. Erikoistehosteet ovat itsetietoisen kököt ja toimivat juuri siksi. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja Hummie Mannin säveltämät musiikit sisältävät mainion seikkailullisia teemoja.

Yhteenveto: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelpo parodia yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmista sankareista. Elokuva ei ole yhtä hulvaton kuin monet muut Mel Brooksin filmeistä, mutta se tarjoaa silti hassua menoa läpi keston. Osa vitseistä ampuu maalitaulusta huti, mutta kyllä seasta pari napakymppiäkin löytyy. Robin Hood -filmatisoinnit vuosikymmenten varrelta saavat toki tuta ja sekaan mahtuu hieman parodiaa muistakin jutuista. Elokuvasta löytyy karsimisen varaa, eikä se ihan kestä tunnin ja kolmen vartin mittaansa. Saksimalla pois kymmenestä minuutista varttiin lopputuloksena voisi olla napakampi ja tehokkaampi komedia. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti ja puitteiltaan leffa on tarpeeksi toimiva. Mel Brooks pitää kepeää henkeä yllä ja Hummie Mann tunnelmoi yllättävänkin hyvin musiikeillaan. Jos Brooksin komediat iskevät ja tykkäät Robin Hoodista, suosittelen kyllä Robin Hood - sankareita sukkahousuissa, vaikkei se millään kuulukaan Brooksin tuotannon kärkipäähän. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robin Hood: Men in Tights, 1993, Brooksfilms, Gaumont

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Operation Fortune: Ruse de Guerre (2023)

OPERATION FORTUNE: RUSE DE GUERRE

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Aubrey Plaza, Cary Elwes, Josh Hartnett, Bugzy Malone, Hugh Grant, Peter Ferdinando, Eddie Marsan, Lourdes Faberes ja Max Beesley

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Operation Fortune: Ruse de Guerre on ohjaaja Guy Ritchien uusi toimintakomediaelokuva. Ritchie kirjoitti "Five Eyes" -työnimellä kulkeneen käsikirjoituksen yhdessä Ivan Atkinsonin ja Marn Daviesin kanssa ja sai Miramaxin innostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Operation Fortune: Ruse de Guerre saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Ritchien työstävän uutta elokuvaa, etenkin kun sen traileri näytti siltä, että luvassa olisi kevyempi tapaus kuin vuoden 2021 turhan vakavamielisesti synkkyyksissä murjottanut Wrath of Man. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Operation Fortune: Ruse de Guerren sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Agentti Orson Fortune tiimeineen värvää Hollywood-tähden auttamaan tehtävässään napata takaisin huipputeknologinen ase kierolta miljardööri Greg Simmondsilta.

Elokuvan pääroolissa agentti Orson Fortunena nähdään Guy Ritchien luottonäyttelijä, Jason Statham - sekä Ritchien että Stathamin elokuvaurat käynnistyivät veikeällä Puuta, heinää ja muutama vesiperä -rikoskomedialla (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998). Statham hoitaa roolinsa perinteiseen Statham-tapaan, niin hyvässä kuin pahassa. Hän istuu periaatteessa täydellisesti osaansa tehokkaana vakoojana, mutta näyttelijänä Statham on sama hapannaamainen patsastelija kuin suunnilleen kaikissa leffoissaan viimeisten vähintään kymmenen vuoden ajalta.

     Oikeastaan kaikki sivuosanäyttelijät säväyttävät paremmin kuin tuima Statham. Nykyään unohduksiin jäänyt Cary Elwes on varsin vekkuli agenttipoppoon johtajana, Nathanina. Aubrey Plaza on mainio joukon tekniikkataituri Sarahina ja Bugzy Malone pärjää oivallisesti sivuun jäävän agentti J.J.:n roolissa. Parhaat roolityöt tarjoavat unohduksiin myös jäänyt Josh Hartnett Hollywood-stara Danny Francescona, jota agentit tarvitsevat tehtävälleen, sekä hurmuri-imagoaan viime vuosina karistanut Hugh Grant ökyrikkaana asekauppias Greg Simmondsina. Hartnett pitää hauskaa hieman hömelön ja omahyväisen näyttelijän roolissa, kun taas Grant oikein herkuttelee niljakkaan pahiksen osassa.

Operation Fortune: Ruse de Guerre on viihdyttävämpi ja guyritchiemäisempi teos kuin ohjaajan edellinen leffa, tummasävyisyydessään turhan raskassoutuiseksi mennyt Wrath of Man, mutta se ei kuitenkaan yllä ilahduttavan loistavan The Gentlemenin (2019) tasolle, jonka Ritchie teki aika sieluttomaksi jääneen Aladdin-uudelleenfilmatisoinnin (2019) kanssa samoihin aikoihin. Kyseessä on oikein mainio vakoojaseikkailu, joka lähtee heti ensiminuuteilla vauhdikkaasti käyntiin ja joka pitää pätevästi mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Tarina on varsin kelvollinen ja sen erilaiset mutkat ja käänteet pitävät hommaa kiinnostavana kaiken aikaa.

Elokuvasta löytyy useita ohjaajalle tyypillisiä tavaramerkkikikkailuja ja parhaimmillaan leffa onkin miellyttävän näppärä ja ovela. Sen kerronnassa on särmää ja napakkaa energiaa, minkä lisäksi hahmojen välinen sanailu on pääasiassa taidokkaasti ja hupaisesti työstettyä. Se nostaa hymyn jatkuvasti huulille, mutta todelliset naurut jäävät väliin. Leffa ei ole lopulta kuitenkaan ihan niin nokkela ja vekkuli kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Osa komediasta on jopa hieman väsähtänyttä, eikä vakoojien välinen, seksismiin kantaa ottava naljailu kuulosta enää vuonna 2023 erityisen oivaltavalta. Toiminta on taitavasti tehtyä, mutta sekin kaipaisi hieman lisäpotkua. Operation Fortune: Ruse de Guerre onkin hieman puolitiehen jäävä elokuva. Siinä on paljon tykättävää, mutta turhan moni juttu on vähän kiireessä hutaistun oloista, jotta lopputulos yltäisi erittäin lupaavaan potentiaaliin. Elokuva ei myöskään pääse eroon sen ylle nousevasta varjosta, kun pahisten kerrotaan olevan ukrainalaisia, mikä tuntuu juuri nyt aika kiusalliselta ratkaisulta, vaikka leffan tuotanto olikin käynnissä jo ennen sotaa.

Ritchien ohjaus on passelin hyväntuulista, mikä sopii herralle paljon paremmin kuin synkistely. Hän ei kuitenkaan saa luotua niin tehokasta pakettia kuin voisi toivoa. Hänen, Atkinsonin ja Daviesin käsikirjoituksesta puuttuu se kirsikka kakun päältä, jolloin lopputulos jättää nälkäiseksi. Operation Fortune: Ruse de Guerre on tyylikkäästi kuvattu leffa ja etenkin loppuhuipennuksesta löytyy kekseliäitä kuvakulmia, kun kameraa asetellaan esimerkiksi aseen piippuun. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa hyvin. Leikkaus on oivallisen napakkaa ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma tukee hyvin visuaalista antia heti alusta alkaen, kun ripakasti kävelevän Nathanin kengänkopinat sulautuvat vähitellen Christopher Bensteadin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Operation Fortune: Ruse de Guerre on mainio vakoojaleffa, joka viihdyttää menevästi läpi kestonsa. Tarina pitää sujuvasti mukanaan ja leffan ilmapiiri on miellyttävän vekkuli. Siitä löytyy hieman jännitettä, sekä myös oivaa hupaisuutta. Elokuva ei kuitenkaan ole ihan niin ovela kuin Guy Ritchie on luultavasti ajatellut. Vaikka hymy nousee jatkuvasti huulille, ei leffa ole niin hauska kuin voisi toivoa. Elokuva jää muiltakin osa-alueilta hieman puolitiehen ja se kaipaisi lisäpotkua. Jo tällaisenaan homma kuitenkin toimii tarpeeksi passelisti. Jason Statham patsastelee tuttuun tapaansa pääroolissa ja jääkin näyttelijänä muiden jalkoihin. Etenkin Hugh Grant vakuuttaa niljakkaana roistona. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevästi tehty. Jos Ritchien veijarimaiset elokuvat iskevät, suosittelen katsomaan Operation Fortune: Ruse de Guerren, vaikkei elokuva ylläkään samalle tasolle kuin vaikka ohjaajan alkupään filmit Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) tai muutaman vuoden takainen The Gentlemen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Fortune: Ruse de Guerre, 2023, Miramax, AZ Celtic Films, STX Films, Tencent Pictures

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films