Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.
Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.
Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.
Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.
Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.
Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa
Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 13
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva.Tähtien sota-elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.
Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.
Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.
Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.
Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.
Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.
Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300(2006) ja Watchmen(2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.
Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.
Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.
Yhteenveto:Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix
Ohjaus: Guy Ritchie, Pääosissa: Matthew McConaughey, Charlie Hunnam, Hugh Grant, Henry Golding, Michelle Dockery, Colin Farrell, Jeremy Strong, Eddie Marsan ja Jason Wong Genre: rikos, komedia Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 16
The Gentlemen on Guy Ritchien uusi rikoskomediaelokuva. Ritchie oli parina viime elokuvanaan tehnyt isomman luokan seikkailuja, kuten King Arthur: Legend of the Swordin (2017) ja Aladdinin(2019) ja halusikin nyt palata takaisin samanhenkisiin teoksiin, mitä hän teki aloittaessaan elokuva-alalla. Ritchie ilmoitti filmistä Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2018 ja kuvaukset alkoivat samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva sai erityisnäytöksiä jo viime vuoden puolella, mutta kunnon teatterikierroksensa se on saanut vasta tänä vuonna ja nyt The Gentlemen saapuu myös Suomeen. Itse olin innoissani filmistä, sillä pidän Ritchien tyylistä ja olin iloinen, kun kahden heikohkon seikkailurainan jälkeen hän on päättänyt siirtyä takaisin siihen, missä hän on parhaimmillaan. Minua ärsyttikin, kun minulla ei ollut aikaa päästä elokuvan lehdistönäytökseen, eikä edes Finnkinon järjestämään mysteerinäytökseen - jotka olivat vieläpä samana päivänä. Meninkin katsomaan The Gentlemenin heti ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessa näytöksessä.
Lontoossa marihuanaimperiumia pyörittävä Mickey Pearson päättää myydä bisneksensä eteenpäin, mikä johtaa juonittelevien alamaailman tahojen yrityksiin kaapata hänen omaisuutensa.
Pääroolissa Mickey Pearsonina nähdään Matthew McConaughey, joka istuu täydellisesti hienosti pukeutuvan ja muutenkin tyylikkään bisnesmiehen rooliin. Mickeyn bisnekset vain ovat rikollisia - mikä varmaan saakin hänet käyttäytymään entistä hienostuneemmin. Tuttuun tapaansa McConaughey hoitaa hommansa karismaattisesti. Mickeyn vaimoa, harmillisen pienelle huomiolle jäävää Rosalindia esittää Downton Abbey -menestyssarjasta (2010-2015) tunnettu Michelle Dockery. Dockerysta löytyy eleganssia, minkä takia onkin sääli, ettei hän pääse tosissaan näyttämään lahjojaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Charlie Hunnam Mickeytä auttavana Raymondina, Henry Golding Mickeyn bisneksistä kiinnostuneena Kuivasilmänä, Jeremy Strong Mickeyn kilpailijana herra Bergerinä, Colin Farrell rikollisten Valmentajana, Eddie Marsan uutislehden johtajana, sekä Hugh Grant mehukkaan veijarimaisessa roolissa Fletcherinä, joka kertoo elokuvan tarinan. Grantilla on vahva pilke silmäkulmassa läpi leffan ja hän todella pitää hauskaa roolillaan. Myös Farrell on veikeä omassa osassaan, heittäytyen täysillä mukaan. Strongista löytyy myös hienostuneisuutta ja Golding on kelpo valinta pyrkyririkolliseksi. Yleensä hieman puinen Hunnam rentoutuu Raymondina ja onnistuu tekemään yhden parhaista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt.
Suurella riemulla on aivan mahtavaa päästä sanomaan, että Guy Ritchie on todella tehnyt paluun! Kahden enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman seikkailuelokuvan jälkeen Ritchie on tajunnut, että rikoskomediat todella ovat hänen erikoisuutensa ja onkin fantastista nähdä hänet tekemässä sitä, missä hän on mestari. Mitään erityisen uutta Ritchie ei tuo pöytään, vaan hän kikkailee paljon samoilla keinoilla kuin yleensäkin. Mutta noh, if it ain't broke... Alusta asti katsojan kasvoille leviää innostunut virne, kun Ritchie alkaa revittelemään oikein tosissaan pienen esileikin jälkeen. Dialogi on tottakai napakkaa, nokkelaa ja usein todella lystikästä. Tyylikkäästi pukeutuvat rikolliset sivaltavat toisiaan loistavilla repliikeillä ja harvoin kukaan jää sanattomaksi. Tiettyä vekkulimaisuutta löytyy aivan kaikesta. Tunnelma onkin kaikin puolin erinomaisesti rakennettu. Osuvan huumorin lisäksi leffa tarjoaa myös toimivaa jännitettä.
Ritchie osoittaa myös jälleen kerran olevansa erittäin pätevä tarinankertoja. Läpi The Gentlemenin katsojan on vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä tarina kehkeytyy yhä absurdimmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään. Ritchie ei tietenkään tyydy kertomaan tarinaa perinteisessä järjestyksessä, vaan tapahtumat kulkevat parissa kohtaa väärin päin ja jossain kohtaa palataan johonkin aiemmin nähtyyn ja täsmennetään sitä, jotta siinä olisi enemmän järkeä. Kerronta on läpi leffan myös koukuttavaa, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Lisätwistin Ritchie tuo tarinaan sillä, että kun kyseessä on Fletcherin kertomus, ei katsojana välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Fletcher vaikuttaa persoonalta, joka sepustaisi täysin omiaan, joten on hyvinkin mahdollista, että monet asiat eivät koskaan tapahtuneet. Samapa tuo, sillä hänen kertomuksensa on niin kovin viihdyttävä.
Tekniseltä toteutukseltaankin kyseessä on todella laadukas teos. Kuvaus on tyyliteltyä ja mukana on useita kekseliäitä sommitteluja. Leikkaus on napakkaa ja jälkitöissä kuvasuhteilla ja erilaisilla teksteillä leikitellään hauskasti. Lavasteet ja asut ovat oikein näyttävät ja vaikka elokuva tapahtuu nykypäivänä, on mukaan saatu tiettyä vanhanaikaisuutta. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin ääniefektejä, kuten aseiden laukauksia ja säveltäjä Christopher Bensteadin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Gentlemen on Guy Ritchien mahtava paluu rikoskomedioiden pariin. Ritchie kikkailee paljon tutuilla tyyleillään. Hahmojen keskustelut ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja lystikkäitä. Hahmot itsessään ovat veijareita, joiden tarinaa seuraa enemmän kuin mielellään. Itse tarinaa Ritchie kääntää ja vääntää taidokkaasti, tuoden mukaan lisäkäänteen sillä, ettei katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tarina onkin todella koukuttava, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Läpi elokuvan lisätään vekkulimaisia kierroksia, jotta kaikilla osa-alueilla päästään pitämään hauskaa enemmän. Elokuvan aikana saakin nauraa, mutta mukaan mahtuu hyvää jännitystäkin. Näyttelijät pistävät parastaan ja varsinkin Hugh Grant eläytyy omaan rooliinsa huikeasti. Tekniseltä puoleltakin löytyy vallan mainiota kikkailua ja kaikki tuntuu täysin ritchiemäiseltä. Jos olet siis pitänyt leffoista Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998), Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) ja Sherlock Holmes (2009), kannattaa ehdottomasti katsoa The Gentlemen. Ritchie on tehnyt vahvan paluun ja toivon, että hän jatkaa samalla linjalla, eikä lähde taas harhailemaan suuntaan, minne hän ei yksinkertaisesti sovi. Jäänkin innolla odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi - vaikka se ei valitettavasti tulekaan olemaan jo lähes kymmenen vuotta odotettu "Sherlock Holmes 3".
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Gentlemen, 2019, Miramax
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. ja Ron Perlman Genre: scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
Pacific Rim - Hyökkäys Maahan lähti liikkeelle käsikirjoittaja Travis Beachamin ideasta. Vuonna 2010 Legendary Pictures kiinnostui hänen ideastaan ja alkoi työstää sitä elokuvaksi. Samana vuonna ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti tekevänsä elokuvan H. P. Lovecraftin tieteiskirjasta "At the Mountains of Madness" (1936), mutta vieraillessaan Legendarylla, hän kiinnostui Beachamin ideasta todella paljon. Kun Universal hylkäsi del Toron työstämän scifileffan, hän päätti ohjata Pacific Rimin. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2011 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2012, mutta sitä jouduttiin viivästyttämään. Lopulta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja se oli menestys. Kriitikot ja katsojat pitivät filmiä kelpo scifitoimintana, mutta elokuva ei ole kuitenkaan jäänyt elämään monien muiden tehostefilmien tavoin. Siksi monille saattoikin tulla yllätyksenä, että leffalle on nyt tehty jatko-osa, Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018). Itse en nähnyt ensimmäistä Pacific Rim - Hyökkäys Maahan -leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Mietin sen katsomista, mutta jostain syystä en sinä kesänä saanut aikaiseksi leffateatterissa käymistä. Näinkin elokuvan vasta tammikuussa 2014, kun sain sen myöhäisenä joululahjana. Pidin sitä monien muiden tavoin hyvänä, mutten kuitenkaan kovin ihmeellisenä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sen jatko-osa on ilmestymässä, päätin katsoa Pacific Rimin jälleen ja arvostella sen samalla.
Kun Tyyneenmeren pohjaan syntyy portti toiseen ulottuvuuteen, Maahan alkaa saapua jättimäisiä Kaiju-hirviöitä. Ihmiset rakentavat suuria Jäger-robotteja taistelemaan Kaijuja vastaan, ennen kuin ne tuhoavat koko ihmiskunnan. Elokuvan päähenkilö on Charlie Hunnamin näyttelemä Raleigh Becket, joka toimii Gipsy Danger -nimisen robotin pilottina. Tavallaan Raleighista löytyy perinteistä rämäpääasennetta, jolloin hän on valmis tekemään johtajia uhmaavia päätöksiä, jos kokee sen tarpeelliseksi, mutta tavallaan hän on myös todella tottelevainen ja tekee kiltisti sitä, mitä käsketään. Alussa hahmolle on luotu kiinnostavaa taustaa perhetragedian kautta, mutta se tuntuu usein jäävän täysin unholaan, vaikka Raleigh sanoo sen vaivaavan häntä jatkuvasti. Valitettavasti Raleighista ei ole saatu luotua mitä kiinnostavinta sankarihahmoa, mikä johtuu lähinnä Hunnamista. Hänestä ei nimittäin löydy lähes ollenkaan karismaa rooliin ja hänen näyttelemisensä on usein harmillisen vaisua. Koska Jäger-robottien ohjaamiseen vaaditaan kaksi ihmistä, Raleigh saa parikseen nuoren Mako Morin, jota esittää Rinko Kikuchi. Valitettavasti Makokaan ei ole mitä vakuuttavin sankari, sillä hän tuntuu jatkuvasti vain valittavan kaikesta. Hänellekin on luotu pientä tragedian tynkää, mutta sekin jää liian pieneen osaan. Kikuchilta löytyy hetkiä, jolloin hän näyttäisi sopivan toimintaleffan naistähdeksi, mutta enemmänkin itämaisia taistelulajeja hyödyntävän toimintaleffan, eikä ison robottihirviömäiskeen. Jäger-ohjelmaa johtaa marsalkka Stacker, jona nähdään Idris Elba, joka on niin vaikuttava osassaan, että hän jättää Hunnamin ja Kikuchin jatkuvasti varjoonsa. Elbasta löytyy juuri tarvittavaa voimaa arvokkaan sotilaskomentajan rooliin, jolloin katsojana huomaa ajattelevansa, että tekisi varmaan kaiken, mitä marsalkka Stacker käskee. Elba pääsee myös pitämään huikean motivaatiopuheen, joka on yksi leffan rautaisimmista hetkistä. Ai että, Idris Elba olisi voinut yksin mennä mätkimään Kaijuja turpaan.
Jostain kumman syystä todella vakavaan elokuvaan on lisätty kaksi tutkijahahmoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän humoristisia. Charlie Dayn näyttelemä tohtori Geiszler uskoo, että sodan voi voittaa tutkimalla Kaijujen DNAta ja mieltä, kun taas Burn Gormanin esittämä tohtori Gottlieb uskoo, että hän voi ennustaa, milloin Kaijuja ilmestyy portaalin kautta meidän maailmaamme. Ja tietty nämä tutkijat kilpailevat siitä, kumpi on oikeassa. Valitettavasti he eivät sovi elokuvaan lähes yhtään, mutta heille luotu sivujuoni on liian tärkeä tarinalle, jolloin sitä ei voi leikata pois. Charlie Day on aika rasittava puhuessaan todella nopeasti kovaan ääneen, kun taas Burn Gorman vetää roolinsa vain todella pahasti yli. On outoa, kun välillä ruutuun saapuu linkuttava heppu, joka näyttää jatkuvasti siltä, että hän voisi saada halvauksen. Muita Jäger-pilotteja Raleighin ja Makon lisäksi ovat Herc Hansen (Max Martini) ja hänen ylimielinen poikansa Chuck (Robert Kazinsky), jotka ohjaavat huipputeknologista Striker Eurekaa; hiljaiset venäläiset Sasha (Heather Doerksen) ja Aleksis Kaidanovsky (Robert Maillet), jotka ohjaavat Cherno Alphaa; sekä japanilaiset Wei Tangin kolmoset (Charles, Lance ja Mark Luu), jotka ohjaavat kolmikätistä Crimson Typhoonia. Hanseneille on saatu luotua ihan toimivaa isä-poika-draamaa ja vaikka se jää hieman heppoiseksi, on se enemmän kuin mitä muilla piloteilla on tarjottavana. Kuitenkin venäläisten ja japanilaisten Jägerit kuvastavat erinomaisesti kyseisiä maita, sillä Cherno Alpha on suuri, mutta hieman kömpelön näköinen, aivan kuin se olisi tehty vuosia ennen muita, kun taas Crimson Typhoon tuntuu todella japanilaiselta, sillä se on roboteista pienimpänä nopein ja ketterin. Muistan kun Pacific Rim - Hyökkäys Maahan oli ilmestymässä ja internetissä julkaistiin paljon kuvia eri maiden Jäger-roboteista (Suomella ei tainnut olla omaa), joten minua harmittaa yhä, että leffassa Jägereitä on vain neljä. Elokuvassa nähdään myös Clifton Collins Jr. Tendona, joka on se tyyppi, joka istuu huipputeknologisen pöydän takana ja antaa ohjeita Jäger-piloteille; sekä Guillermo del Toron Hellboy-elokuvista (2004-2008) tuttu Ron Perlman mustan pörssin kauppias Hannibal Chauna.
Ottaen huomioon, että Pacific Rimin tarina on aika älyvapaa, kyseessä on yllättävän vakava elokuva. Leffa kertoo jättiroboteista, jotka vetävät jättihirviöitä turpaan, joten aluksi voisi kuvitella, että luvassa on vain todella vauhdikasta meininkiä, jonka aikana ahmii popcornia, samalla kun tuijottaa hurjia taisteluita. Valitettavasti heti alkupäässä voi huomata, ettei pöhkö elokuva osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Mukaan on kyllä heitetty joitain aivan kamalia muka-hauskoja repliikkejä, jolloin filmiin on kai yritetty tuoda kasaritoimintahenkeä mukaan, mutta se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi yhden taistelun jälkeen Kaiju makaa kuolleena maassa, mutta silti sankarimme epäilevät sen olevan vielä elossa, joten yksi heistä tokaisee: "Tarkistetaan löytyykö pulssia." Sitten Jäger ampuu Kaijua isolla lasertykillään, jolloin Kaijun rintakehä räjähtää. "Ei pulssia". Surkein juttu koko leffassa... Ja kun elokuva on niin totinen, tutkijahahmot tuntuvat äärimmäisen irrallisilta, aivan kuin ne olisi ängetty mukaan leffaan, kun joku studiopomo sanoi, että elokuva tarvitsee lisää huumoria. Vitsejä ei ole saatu toimimaan leffassa lähes lainkaan, mikä on harmi, sillä niitä se todella tarvitsisi.
Toisaalta elokuva ei välttämättä kaipaisi huumoria, jos sen toimintakohtauksista otettaisiin kunnolla kaikki irti ja tekijät päästäisivät luovuutensa valloilleen. Harmillisesti erittäin usein tuntuu siltä, etteivät edes toimintaosuudet saavuta täyttä potentiaaliaan. Mukaan on lisätty joitain aivan mahtavia juttuja, kuten se että Gipsy Danger käyttää pitkulaista laivaa mailana, jota se läimii päin ilkikurisen Kaijun naamavärkkiä. Tällaisia hetkiä filmissä pitäisi olla enemmän, mutta valitettavasti toimintakohtaukset ovat paikoitellen jopa hieman pitkäveteisiä, mikä on todella outoa. Kun leffassa on jättiroboja ja jättimonstereita, senhän pitäisi olla toimintapuoleltaan parasta ikinä! Mutta ei. Yhden lyönnin valmisteluun tarvitaan noin kymmenen sekuntia aikaa, kun käsi aluksi taipuu hitaasti taaksepäin, sitten kyynärpäässä syttyvät raketit, jotka työntävät nyrkin kohti maalitaulua. Samalla tavalla myös lasertykit latautuvat todella hitaasti. Ei siis ihme, että Kaijut tuntuvat usein ylivoimaisilta. Sillä on kai tarkoitus luoda lisäjännitettä, mutta lähinnä katsoja vain pohtii, mikä tässä nyt kestää niin kauan. Oikeaa jännitettä syntyisi sillä, että välillä näkyisi tuhoa pakenevia ihmisiä, jolloin tulisi sellainen olo, että monien elämät ovat oikeasti vaakalaudalla. Elokuvassa on haluttu jostain syystä korostaa, ettei sivullisille käy oikeastaan mitään. Pääasiassa toimintakohtauksia on kuitenkin tylsä katsoa sen takia, että leffassa sataa lähes tauotta ja koko ajan on pimeää. Jägerit ja Kaijut hukkuvat täysin ruudun täyttävien pisaroiden taakse ja sulautuvat synkkiin taustoihin.
Sen lisäksi, että toimintakohtaukset eivät ole täysin sitä mitä toivoisi, niitä on yllättävän vähän. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan keskittyy nimittäin paljon enemmän ihmisdraamaan ja siihen on lisätty useita sivujuonia, jotta hahmoille syntyisi persoonaa. Raleigh yrittää selvitä menneisyytensä traumasta. Samoin myös Mako. Tutkijat yrittävät kilpailla siitä, kumpi on oikeassa Kaijuista. Toinen tutkijoista lähtee etsimään vastauksia, mitä seurataan paljon. Hansenin isällä ja pojalla on vaikea suhde. Näitä seuratessaan katsoja yrittää pähkäillä syytä siihen, että Jägereitä tarvitaan ohjaamaan kaksi. Se olisi jo tarpeeksi riittävä selitys, että Jäger on ihan liian iso kone yhdelle ihmiselle, mutta mukaan on vielä lisätty koko sulautushömpötys. Pilottien täytyy olla yhteensopivia, mihin liittyy kokonainen ohjelma, jonka kautta he tuntevat toistensa ajatukset ja näkevät heidän muistonsa. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan esittelee paljon kaikenlaista uutta ja pääasiassa mielenkiintoista, mitä luultavimmin pohjustaakseen mahdollista elokuvasarjaa, mutta valitettavasti se jättää kaiken hieman puolitiehen. Isä-poika-suhde jää liian pahasti taustalle, jotta siitä välittäisi lopussa. Makon lapsuutta ei avata tarpeeksi. Tutkijat ovat jokseenkin ärsyttäviä. Ja pahimpana kaikesta, Raleighia esittävällä Charlie Hunnamilla ei vain ole tarpeeksi karismaa, jotta hän saisi katsojat aidosti kiinnostumaan hahmostaan. Kyseessä on kyllä ihan viihdyttävä teos, mutta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on silti liian täynnä kaikenlaista, eikä se löydä tasapainoa vakavuutensa ja pöhköytensä välille.
Mielestäni Guillermo del Toro on erittäin hyvä ohjaaja. Hänen kolme edellistä elokuvaansa - Hellboy (2004), Pan's Labyrinth(El laberinto del fauno- 2005) ja Hellboy II: The Golden Army (2008) - ovat todella hyviä, Pan's Labyrinth on jopa aivan mahtava, joten ihmettelen suuresti, mitä tämän filmin kohdalla tapahtui. Del Toro on selvästi parhaimmillaan fantasiapuolella, joten ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siellä ja jättää scifipuoli muille. Hän vaikuttaa selvästi fanittavan animea, sillä leffasta huokuu paljon animevaikutteita. Harmi vain, ettei niitä oikein pysty yhdistämään länsimaisiin elokuviin toimivasti. Del Toron ja Travis Beachamin käsikirjoitus jää hieman laimeaksi, ja siihen tarvitsisi selkeää lisäpotkua ja siitä pitäisi ottaa joitain turhuuksia pois. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on kuitenkin hyvin kuvattu, minkä lisäksi robottien ja Kaijujen suunnittelijat ovat tehneet loistotyötä. Ne ovat selvästi erilaisia toisistaan, mutta kuuluvat silti täysin samaan maailmaan. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät, vaikkakin paikoitellen kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Sitä, joka keksi lisätä mukaan jatkuvan sateen, pitäisi hieman läpsäistä, sillä se saa monet kohtaukset näyttämään rumilta. Äänimaailma on kuitenkin huikea ja säveltäjä Ramin Djawadi on tehnyt yllättävän kelpoa työtä musiikkien parissa. Etenkin leffan tunnusmusiikki on erinomainen ja kenties jopa liian hyvä itse elokuvalle.
Yhteenveto:Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on ihan viihdyttävä tehosterymistely, joka ei kuitenkaan saavuta potentiaaliaan. Elokuvan idea on tosi pöhkö, mutta filmi ei harmillisesti osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Suurempi harmi on, että mukaan lisätyt vitsit ovat aika kauheita ja väkisin väännettyjä. Myös muka-humoristiset tutkijahahmot tuntuvat siltä, että ne on väkisin lisätty tuomaan hieman iloa oudon vakavaan ja synkkään kokonaisuuteen. Kaikkein suurin harmi on kuitenkin se, että jättirobottien ja suurhirviöiden väliset taistot ovat yllättävän pitkäveteisiä, mikä laskee leffan viihdearvoa. Elokuva keskittyy enemmän draamapuoleensa, mikä ei ole lainkaan sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä leffassa, joka sisältää isoja roboja ja isoja monstereita. Draamapuoli voisi olla toimiva, mutta sitä on ihan liikaa, kuten on myös erilaisia juonikuvioita, joita ei pystytä viemään loppuun asti. Tehosteet eivät valitettavasti ole parhaasta päästä ja jotkut kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Jatkuva sade saa useat kuvat näyttämään rumilta, mikä vähentää viihdearvoa entisestään. Idris Elba on mahtava roolissaan, mutta muuten näyttelijät jättävät hieman kylmäksi - etenkin Charlie Hunnam, joka ei sovi pääosaan lähes ollenkaan. Säveltäjä Djawadi on sentään tehnyt loistotyötä musiikkien kanssa! Ihmettelen silti suuresti, mitä Guillermo del Torolle tapahtui tätä ohjatessaan. Ei Pacific Rim - Hyökkäys Maahan huono ole, ehei, mutta tiedän del Toron pystyvän parempaankin. Jos jättirobot ja -hirviöt ovat juttunne, niin kannattaa tämä vilkaista. Animefanit tunnistavat paljon vaikutteita, minkä lisäksi uskon, että leffan kohderyhmä, eli esiteinipojat voivat suorastaan rakastua tähän teokseen, vaikka he saattavat myös pettyä siihen, kuinka vähän turpaanvetoa se oikeasti sisältää. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Pacific Rim, 2013, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Double Dare You
Ohjaus: Guy Ritchie Pääosissa: Charlie Hunnam, Jude Law, Astrid Bergès-Frisbey, Djimon Hounsou, Aidan Gillen, Kingsley Ben-Adir, Neil Maskell, Annabelle Wallis ja Eric Bana Genre: toiminta, seikkailu Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka todellisesta olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Kuningas Arthur on esiintynyt useissa kansantaruissa ja legendoissa, joiden pohjalta hänestä on kirjoitettu useita teoksia. Itselleni luettiin lapsena jotain kirjaa kuningas Arthurin ja tämän Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista. Kirjojen lisäksi legendasta on tietysti 1900-luvulla alettu tekemään elokuvia, joista yksi tunnetuimmista on Walt Disneyn animaatio The Sword in the Stone (1963). Hahmo on myös esiintynyt esimerkiksi komediassa Monty Python and the Holy Grail (1975), jossa Pyöreän pöydän ritarit etsivät pyhää Graalin maljaa. Näiden lisäksi olen nähnyt myös vuonna 2004 ilmestyneen King Arthurin, jossa pääroolia esitti Clive Owen. Muutama jakso tuli Merlin-sarjaakin (2008-2012) katsottua, mutta siitä en erityisemmin välittänyt. Kun kuulin, että Guy Ritchie, joka oli ohjannut loistavan Sherlock Holmesin (2009) ja sen todella hyvän jatko-osan Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011), oli tekemässä aiheesta uutta elokuvaa, innostuin heti. Silloin leffa kulki vielä nimellä "Knights of the Roundtable: King Arthur" ja minulla kesti kauan, kunnes tajusin, että sen nimi oli vaihtunut King Arthur: Legend of the Swordiksi, jota olin luullut ihan eri elokuvaksi. Valitettavasti elokuvan trailer tuotti suuren pettymyksen, eikä millään lailla innostanut minua. Ajattelin kuitenkin, että ehkä kyseessä oli vain kehno mainos, enkä katsonut muita trailereita, jottei mielenkiintoni laskisi. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut, kun King Arthur: Legend of the Swordin lehdistönäytöspäivä koitti. Toivoin, että kyseessä olisi edes viihdyttävä parin tunnin pätkä, joka yllättäisi positiivisesti. Valitettavasti elokuva ei ollut paljoa traileria parempi.
Vortigern pettää veljensä, kuningas Utherin ja nappaa kruunun itselleen. Valtataistelun seurauksena Uther menehtyy, mutta tämän pieni Arthur-poika selviää. Arthurin kohtalona on kiskaista maaginen Excalibur-miekka kivestä, päihittää setänsä Vortigern ja ottaa oikeutettu paikkansa Englannin kuninkaana.
Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam, mistä en ollut erityisen innoissani ennen leffan näkemistä. Hunnamissa ei tunnu olevan tarpeeksi tiettyä tunnetta ollakseen päätähti, minkä huomasi jo Pacific Rimistä (2013). Onneksi hän on kuitenkin tässä ihan osuva valinta rooliin., vaikka muutamia heikkoja hetkiä häneltä löytyykin. Arthur on mielenkiintoinen hahmo, mikä tulee esille jo alussa nähtävässä montaasissa, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Siinä nähdään selkeästi, miten Arthur on kasvanut pikkupojasta taidokkaaksi taistelijaksi. Taistelutaitojen lisäksi Arthur on todella hyvä puhumaan itsensä ulos tilanteista, mikä tuo omat lisäyksensä hahmoon. Häntä ei erityisemmin kiinnosta kuninkuuskohtalo, vaan hän haluaisi paljon mieluummin vain turvata läheisimpiensä henget kuin huolehtia kokonaisesta kansasta. Jude Law näyttelee kruunun anastanutta Vortigernia, joka hallitsee Englantia julmana kuninkaana. Kansa vihaa häntä, mutta sillä ei ole Vortigernille mitään väliä, kunhan he myös pelkäävät häntä. Vortigern on mainio pahis, mistä voi lähinnä kiittää Jude Law'ta, joka on erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista todella mainiosti. Joitain heikkouksia on Law'n esiintymisessä mukana, mutta ne johtuvat lähinnä siitä, millaiseksi Vortigern on paikoitellen kirjoitettu. Hahmolla on myös heikkouksia, mikä tuo hyvää syvyyttä. Vortigernia vastustavia kapinallisia ovat mm.Pirates of the Caribbean: On Stranger Tidesista (2011) Syrena-merenneitona tutun Astrid Bergès-Frisbeyn näyttelemä maaginainen (jonka kuningas Arthurin tarinaa tuntevat voivat yhdistää Guinevereksi), Djimon Hounsoun näyttelemä Bedivere ja Aidan Gillenin esittämä Hanhenrasva-Bill, joka on livahtanut useista vankiloista vapaaksi ja on todella hyvä jousiampuja. Aluksi maaginainen on kiehtova, mutta jossain kohtaa Bergès-Frisbeyn tönkkö esiintymistapa alkaa kyllästyttää, eikä hahmoa jaksaisi enää katsoa. Hounsou on lähes aina hyvä ja hoitaa tässäkin hommansa oivasti, vaikka hahmossa ei ole paljoa mitään erikoista. Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin toverit Wet Stick (Kingsley Ben-Adir), Back Lack (Neil Maskell) ja kamppailulajeja osaava George (Tom Wu), sekä viikinki Harmaaparta (Mikael Persbrandt), joka ei ole erityisen hyvissä väleissä Arthurin kanssa. Elokuvassa nähdään myös pienessä osassa Eric Bana, joka esittää Englannin edellistä kuningasta, eli Arthurin isää Utheria. Jo King Arthur: Legend of the Swordin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aloin miettiä, etten tullut katsomaan kovin hyvää elokuvaa. Elokuva alkaa suurella taistelukohtauksella, josta on yritetty saada aikaan eeppinen ja huikea, mutta se on lähinnä todella luotaantyöntävä ankeanharmaan kuvansa ja elottoman tunnelmansa takia. Siinä kohtaa, kun taisteluun saapuu Godzillalta kuulostavia megakokoisia elefantteja, kulmakarvani ponkaisivat varmaan hiusrajaan asti ihmetyksestä ja tuumin, mihinköhän ihmeeseen tämä elokuva on menossa? Onneksi kun alkutekstit alkavat ja nähdään montaasi Arthurin kasvamisesta aikuiseksi, elokuvaan alkaa tulla mukaan ohjaaja Guy Ritchien tyyliä nokkelan leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta, minkä lisäksi tunnelma tuntuu muuttuvan maanläheisemmäksi. Näin elokuva alkaa vihdoin herättää katsojansa kiinnostusta. Vähän tämän jälkeen nähdään erinomainen kohtaus, jossa Arthur kertoo kohtaamisestaan viikinkien kanssa, jolloin Ritchien tyyli pääsee todella loistamaan nopeatempoisen dialogin ja tyyliteltyjen takaumien kautta. Tässä kohtaa huokaisin hieman helpotuksesta ja ajattelin, että ehkä leffan intro oli vain hätäisesti tehty ja taso lähtisi nousuun.
Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Elokuvan rytmitys on todella epätasapainoinen. Joskus leffa tuntuu matelevan eteenpäin ja joskus se taas kiirehtii. Jotkut toimintakohtaukset tuntuvat alun tavoin elottomilta ja jopa tylsiltä, kun niiden olisi tarkoitus olla viihdyttäviä. Sitten on taas tarinalle oikeasti tärkeä tilanne, kun Arthurin täytyy aloittaa valmistautumisensa ottaakseen vallan takaisin, mutta pätkä kulkeekin pomppien eteenpäin, minkä vuoksi katsoja putoaa kärryiltä siitä, missä nyt mennään? Elokuva ei myöskään saa maanläheisiä asioita kulkemaan käsi kädessä yliampuvien tehostekohtiensa kanssa, jotka tuntuvat todella irtonaisilta muusta elokuvasta. King Arthur: Legend of the Sword on myös tylsän vakava teos, mikä on harmi, sillä muut näkemäni Ritchien leffat ovat olleet hienolla tavalla täynnä huumoria. Kyllä tämäkin leffa sisältää vitsejä, mutta eivät ne erityisemmin naurata. Lopetuksesta on yritetty saada aloituksen tapaan eeppinen, mutta se on samalla lailla etäännyttävä ja ontto kuin aloituskin. Itse pidän onnistuneista viihdeleffoista, joissa on isoja lopputaisteluja, mutta tämän elokuvan loppumättö on oudon yliampuva, mikä ei tunnu sopivan elokuvaan. Samalla kun Arthur taistelee demonimaista maagia vastaan, katsoja kaivaa vaivihkaa puhelimensa esiin katsoakseen kelloa.
Onneksi mukana on joitain todella onnistuneita kohtia.King Arthur: Legend of the Swordin ollessa selkeästi Guy Ritchien teos, homma toimii mainiosti ja elokuva imaisee mukaansa. Kun leffasta katoavat nokkelat kuvaustekniikat, leikkaukset ja repliikit, elokuva heittää katsojan menemään. Heikoimmillaan elokuva on tuotantoyhtiönsä Warner Brosin edellisvuonna ilmestyneen The Legend of Tarzanin (2016) tasoista kuraa, jossa ei koe välittävänsä oikein mistään ja tuijottaa vain ikävystyneenä ihan tyylikästä, mutta todella tylsää kuvaa. Elokuva on nimittäin kauttaaltaan värimääritelty todella ankean harmaaksi, jolla on varmaan haettu vakavuutta ja realismia, mutta lopputuloksena on puuduttavan näköinen kuva, jolloin paikoitellen ihan kivat tehosteetkin menevät täysin hukkaan. Kokonaisuutena King Arthur: Legend of the Sword on heikko ja todella heittelevän epätasapainoinen teos, jonka jälkeen tekee vain mieli palata kotiin ja katsoa Ritchien Sherlock Holmesit, jotta muistaisi, kuinka onnistuneita elokuvia mies voi tehdä. Useasti elokuvan aikana tuntui siltä, ettei Guy Ritchie saanut tehdä tästä sellaista kuin todella halusi, vaan tuotantoyhtiöt alkoivat vaikuttaa liikaa lopputulokseen. Tämän huomaa juurikin värimäärittelystä, jossa korostetaan harmaan eri sävyjä, josta on tullut jonkinlainen juttu Warner Brosille. Onneksi mukana on Ritchien tyylejä, vaikkakin loppupäässä jatkuvat hidastukset, jotka muuttuvat nopeutuksiksi ja siitä pysäytyskuviksi, alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Leikkaus on monissa kohtauksissa onnistunutta, varsinkin kun leikataan eri paikkoihin, joissa tapahtuu jotain samaan aikaan kuin toisaalla. Leikkausta ei voi kuitenkaan sanoa kokonaisuutena onnistuneeksi, kun leffa välillä matelee kuin etana ja välillä hyppii kuin kani. Lavasteet ovat sentään hienoja ja puvustus on toteutettu todella taidokkaasti, kuten myös maskeeraus. Valitettavasti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin ihmeelliset, jolloin leffa ei tarjoa edes silmäkarkkia silloin, kun homma ei muuten toimi. Jotkut efektit - kuten alun ylikasvaneet norsut - ovat liian digitaalisia, eivätkä näytä vakuuttavilta, kuten monet muut nykypäivän elokuvien yliluonnollisuudet. Äänitehosteet sen sijaan ovat todella onnistuneet, etenkin kun niitä korostetaan hidastuksissa. Kaikkein eniten ylistystä annan kuitenkin Daniel Pembertonin säveltämälle musiikille, joka on aivan mahtavaa! Onkin harmi, etteivät leffan musiikit pääse oikeuksiinsa kuin muutamissa kohtauksissa. Kannattaa käydä kuuntelemassa elokuvan soundtrackia esimerkiksi Spotifysta. Elokuvassa kuullaan myös trailerissa kuultu Sam Leen "The Devil & the Huntsman", joka sopi kyllä mainoksiin, mutta tuntuu jotenkin irralliselta itse leffassa.
Yhteenveto: King Arthur: Legend of the Sword tarjoaa hyviä juttuja, mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan epätasapainoisena horjuvaa elokuvaa. Parhaimmillaan leffa on, kun Ritchie on todella päässyt kikkailemaan ja ehdottomasti paras kohtaus nähdään jo alkupäässä, Arthurin ja kumppaneiden selittäessä tarinaa viikinkikohtaamisestaan. Valitettavasti rytmitys poukkoilee liikoja, leffan kulkiessa välillä hitaasti ja välillä taas liian nopeasti. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä ja yliluonnolliset osuudet leffassa tuntuvat usein irrallisilta. Charlie Hunnam on onneksi ihan toimiva Arthur ja Jude Law on mainio valtaa janoavana Vortigerninä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen musiikit. Daniel Pemberton on tehnyt todella hienoa työtä sävellystensä kanssa ja onkin harmi, että tähän mennessä yksi vuoden parhaimmista soundtrackeista on heikolla teoksella. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä ja elokuva on tylsän näköinen ankean harmaan värimäärittelynsä vuoksi. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kuitenkin tyylikkäät. Jos odotat King Arthur: Legend of the Swordia todella paljon, niin käy ihmeessä katsomassa ja ehkä se tarjoaa sinulle jotain enemmän kuin minulle. Muuten suosittelen odottamaan vuokrausmahdollisuutta, jos on kiinnostusta nähdä tämä. Yhtiö suunnittelee tekevänsä King Arthurista elokuvasarjan, mutta tämän jälkeen sellaista ei erityisemmin jää odottamaan. Jos leffa saa jatko-osan, niin toivottavasti Ritchien tyyli on voimakkaammin mukana, se olisi viihdyttävämpi ja tasapainoisempi, sekä musiikkien taso pysyisi ennallaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 4.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
King Arthur: Legend of the Sword, 2017, Warner Bros. Pictures, Safehouse Pictures, Village Roadshow Pictures, Weed Road Pictures, Wigram Productions
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Mia Wasikowska, Tom Hiddleston, Jessica Chastain, Charlie Hunnam, Jim Beaver, Burn Gorman ja Doug Jones Genre: fantasia, jännitys Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Kuulin Crimson Peakista ensimmäisen kerran, kun minulle kerrottiin siitä. Guillermo del Toro ohjaajana kuulosti hyvältä, kuten myös se, että kyseessä olisi kai jonkinlainen fantasiakauhuelokuva kummituksista. Traileri jonka näin, näytti hyvältä ja meninkin katsomaan elokuvan, kun se oli ilmestynyt teattereihin. Silloin se oli jonkinlainen pettymys, mutta nyt päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se vaikka toimisi paremmin, kun tiesin, mitä siltä ei kannattanut odottaa: kauhua ja kummituksia.
Kirjailijan urasta haaveileva Edith Cushing rakastuu salaperäiseen sir Thomas Sharpeen ja he menevätkin naimisiin. Edith muuttaa Thomasin ja tämän Lucille-siskon luo Verenpunaiselle vuorelle, jossa alkaa tapahtua kummia.
Pääosassa Edith Cushingina nähdään Alice in Wonderlandista (2010) tuttu Mia Wasikowska, joka ei mielestäni ole paras vaihtoehto rooliin. Maailma kun on täynnä lahjakkaita naisnäyttelijöitä, en ymmärrä, miksi pääosaan valittiin henkilö, joka näyttää välillä siltä, ettei häntä kiinnosta, eikä hänestä löydy oikeaa energiaa rooliin. Useat repliikit, jotka hän sanoo, ovat kirjoitettuna tunteikkaita, mutta hänen lausuminaan ne muuttuvat ontoiksi. Lokin roolista Marvel Cinematic Universessa (2008-) tutuksi tullut Tom Hiddleston näyttelee sir Thomas Sharpea, jossa on jotain hämärää meneillään. Hiddleston on valloittanut Lokina monien naisten sydämet ja olen aivan varma, että monet menivät katsomaan elokuvaa vain ja ainoastaan hänen takiaan. Pakko sanoa, että oli miellyttävämpää katsoa Crimson Peakia, kun ympäriltäni ei kuulunut "oih!"-ääniä aina, kun Hiddleston ilmestyi ruudulle - puhumattakaan kohtauksesta, jossa hän ottaa paidan pois, jolloin minun teki mieli lähteä elokuvasalista pois, sillä suuri osa katsojista voihkaisi samanaikaisesti. Näyttelijänä Hiddleston on ihan hyvä, mutta hän ei ole vielä minua vakuuttanut, miksi hän olisi niin hieno useiden mielestä. Jessica Chastain vetää huonon suorituksen Thomasin siskona, leidi Lucille Sharpina. Lucille on hyvin aneeminen tapaus, eikä häntä jaksaisi katsoa ruudulla. Hahmon pitäisi olla jollain lailla uhkaava, mutta Lucille lähinnä unettaa katsojaa. Tiedän, että Chastain osaisi, joten syytän tästä täysin huonosti kirjoitettua hahmoa. Voihan se tietenkin olla, ettei Chastain osannut vetää tällaista roolia. Del Toron edellisestä elokuvasta, Pacific Rimistä (2013) tuttu Charlie Hunnam näyttelee Edithin lapsuudenystävää, tohtori Alan McMichaelia. Hunnam ei ole kovin kaksinen näyttelijä, mutta tällaisessa pienemmässä roolissa hän toimii ihan hyvin. Tohtori McMichael ei oikein luota Sharpeihin ja yrittääkin tutkia, mitä outoa heissä on. Elokuvassa nähdään myös pääosin televisiosarjoista tuttu Jim Beaver Edithin isänä, Carter Cushingina, Burn Gorman Carter-isän apulaisena herra Hollyna ja muutamista muista Guillermo del Toron elokuvista tuttu Doug Jones haamuina.
Edithin ollessa vasta lapsi, hänen äitinsä kuolee koleraan, mutta myöhemmin äidin haamu saapuu Edithin luo varoittamaan lastaan Verenpunaisesta vuoresta. Neljätoista vuotta myöhemmin Edith yrittää saada kirjoittamaansa haamutarinaa julkaistavaksi. Hänen isänsä luokse saapuu sir Thomas Sharpe, joka yrittää saada rahoitusta savikonettaan varten. Edith ja sir Thomas alkavat tapailla, vaikkei Edithin isä hyväksy suhdetta. Edith menee naimisiin sir Thomasin kanssa ja muuttaa tämän luokse, jolloin hänelle selviää, mistä hänen haamuäitinsä on häntä varoitellut.
Kun näin Crimson Peakin ensimmäisen kerran, minua jännitti alkupuolella, kun Edithin äidin haamu saapuu ensimmäistä kertaa. Silloin ei tietenkään vielä täysin tiedä, millaista elokuvaa on tullut katsomaan ja alkupuoli todella vaikutti fantasiakauhulta. Jännitys oli luotu hyvin siinä, samoin kuin kohtauksessa, jossa äiti ilmestyy uudestaan. Toisella katsomiskerralla elokuva ei valitettavasti enää jännittänyt. Tiesin, mitä tuleman pitää ja olin tietoinen, että elokuva onkin muuta kuin miten sitä mainostettiin. Kummituksia siinä kyllä on muutama, mutta ne esiintyvät hyvin vähän ja tuntuvat välillä täysin irrallisilta muusta elokuvasta. Muutenkaan elokuva ei tunnu täysin kokonaiselta paketilta ja siitä puuttuu jotain, mutten oikein tiedä mitä. Siinä voisi olla selkeästi parempi käsikirjoitus, paremmat näyttelijät ja enemmän haamuja. Tuntuu kuin ideat olisivat loppuneet kesken, sillä siinä kohtaa kun Edith muuttaa sir Thomas Sharpen luokse, lähes joka toinen kohtaus on sitä, että Edith vaeltelee kynttilän kanssa ympäri taloa, eikä juttu oikein etene, vaan tuntuu toistavan itseään. Lopputulos on myös aika hölmö, joten mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa. Muutamia ihan toimivia pätkiä elokuvasta löytyy ja kyllähän sen jaksaa katsoa toistamiseenkin, mutta se jää vain ihan kivaksi.
Elokuvan ohjauksesta tosiaan vastaa Guillermo del Toro, joka on ohjannut mm. Hellboyn (2004) ja El laberinto del faunon (2006) - eli suomalaisittain Pan's Labyrinthin - joista jälkimmäinen on yksi suosikkielokuvistani. Siitä syystä odotin elokuvalta enemmän kuin se tarjosi. Del Toro kyllä visuaalisesti tietää, mitä haluaa katsojille tarjota, vaikka tarina ei olisikaan kaikista paras. Hän nimittäin myös kirjoitti elokuvan yhdessä Matthew Robbinsin kanssa. Elokuva on kuvattu hienosti ja leikattu ihan sujuvasti. Moitteeni on, että kohtaus, jossa nähdään tanssi, jonka aikana miehen pitämä kynttilä ei sammu, olisi paljon vaikuttavampi, jos se ei sisältäisi leikkauksia ollenkaan. Silloin katsojana jäisi ihmettelemään, miten tanssi oli toteutettu. Itseäni ärsytti elokuvassa useasti käytetty, Looney Tunesista (1930-) tuttu kohtauksen lopetusleikkaus, jossa kuvassa oleva kohde ympäröidään pimeydellä, jolloin kohde on ympyrän muotoisessa kuvassa, muun ruudun ollessa mustaa. Elokuva tapahtuu joko ihan 1800-luvun lopussa tai ihan 1900-luvun alussa, ja puvustuksella ja lavastuksella on hienosti korostettu ajankuvaa. Sharpen talon lavaste on uskomattoman hieno. Vaikka onkin upeaa, että haamuja oikeasti näytteli joku, joka oli maskeerattu karmivaksi, niin silti haamut näyttävät huonosti tietokoneella tehdyiltä. Etenkin punainen kummitus näyttää todella kehnosti toteutetulta useissa kuvissa, joissa se esiintyy. Musiikista vastaa Fernando Velázquez, joka on tehnyt oivaa työtä tunnelman luomiseksi sävellystensä avulla. Yhteenveto:Crimson Peak on ihan kiva fantasiapätkä, mutta kauhua odottavat joutuvat pettymään pahasti. Lavasteet ja puvut ovat todella ammattimaisesti toteutettuja, ja on hienoa, että haamuja näyttelee oikea ihminen, eikä niitä ole tehty kokonaan tietokoneella. Harmi vain, että haamut näyttävät silti erittäin digitaalisesti ja kehnosti toteutetuilta. Näyttelijätyö on keskinkertaista, mikä vie makua elokuvasta. Ensimmäisellä katselukerralla elokuva voi jännittää ja herkimpiä jopa pelottaa, mutta toisella katselukerralla ei enää ollenkaan. Yhdessä kohtaa elokuva tuntuu hieman toistavan itseään, mikä on ärsyttävää. Lastenelokuva tämä ei ole, sillä perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja siinä nähdään yllättävästi vertakin, mutten silti täysin ymmärrä elokuvan korkeaa ikärajaa. Jos pidät del Toron elokuvista, niin kannattaa tämä vilkaista. Kertakäyttöisenä fantasiahömppänä tämän kelpaa katsella vaikka televisiosta jonain iltana, kun joku kanava vihdoin saa tähän oikeudet. Hiddleston-fanien on varmaan pakko katsoa tämä elokuva, mutta kauhufaneille Crimson Peak ei paljoa tarjoa. Toivottavasti Guillermo del Toro tekisi seuraavaksi Hellboy 3:n...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Crimson Peak, 2015, Legendary Entertainment
